The Project Gutenberg eBook ofMarsin sotavaltiasThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Marsin sotavaltiasAuthor: Edgar Rice BurroughsTranslator: Alpo KupiainenRelease date: March 20, 2021 [eBook #64884]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARSIN SOTAVALTIAS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Marsin sotavaltiasAuthor: Edgar Rice BurroughsTranslator: Alpo KupiainenRelease date: March 20, 2021 [eBook #64884]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishCredits: Tapio Riikonen
Title: Marsin sotavaltias
Author: Edgar Rice BurroughsTranslator: Alpo Kupiainen
Author: Edgar Rice Burroughs
Translator: Alpo Kupiainen
Release date: March 20, 2021 [eBook #64884]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARSIN SOTAVALTIAS ***
Kirj.
Edgar Rice Burroughs
Englanninkielestä suomentanut
Alpo Kupiainen
Kariston nuorisonkirjoja 47.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1923.
I. Iss-virrallaII. Vuorten sisuksissaIII. Auringon temppeliIV. PiilolinnaV. Kaolin viertotielläVI. Sankarina KaolissaVII. Uusia liittolaisiaVIII. Haaskaluolien läpiIX. Keltaisen kansan keskuudessaX. VankilassaXI. Runsauden holviXII. "Kulje nuoraa myöten!"XIII. MagneettivipuXIV. RatkaisuXV. PalkintoXVI. Uusi hallitsija
Iss-virralla
Dorin laaksossa, unohdetun Korus-järven tulipunaisia rantaniittyjä reunustavan metsän pimennossa, Marsin kuiden kiitäessä meteorimaista rataansa alhaalla kuolevan tähden taivaalla, hiivin varovasti aavemaisen hahmon jälessä, joka ilmeisesti liikkui huonoilla asioilla, sillä hän pysytteli huolellisesti synkimpien varjojen peitossa.
Kuuden pitkän marsilaisen kuukauden ajan olin harhaillut kammottavan Auringon temppelin läheisyydessä. Siellä, hitaasti kiertävässä komerossa, syvällä Marsin pinnan alla virui prinsessani kuin haudassa — elävänä vaiko kuolleena? Oliko kiukkuisen Phaidorin murha-ase osunut rakkaimpani sydämeen? Vain aika antaisi siihen kysymykseen varman vastauksen.
Minun oli odotettava kuusisataakahdeksankymmentäseitsemän Marsin päivää, ennenkuin kopin ovi uudelleen joutuisi tunnelin pään kohdalle, jossa viimeksi olin nähnyt iki-ihanan Dejah Thorisini.
Tämä aika oli puolivälissä, tai olisi huomenna, mutta se näky, joka oli kohdannut katsettani, juuri ennenkuin tupruava savu sokaisi silmäni ja se kapea rako, josta olin nähnyt Heliumin prinsessan koppiin, sulkeutui erottaen meidät toisistamme kokonaiseksi pitkäksi Marsin vuodeksi, oli vielä muistissani elävänä ja kirkkaana, himmentäen kaikki sitä ennen ja sen jälkeen sattuneet tapahtumat.
Niin selvästi kuin kaikki olisi tapahtunut eilispäivänä näin vielä Phaidorin, Matai Shangin tyttären, vimmastuneet, mustasukkaisen raivon vääristämät kasvot, kun hän tikari koholla karkasi rakastamani naisen kimppuun.
Näin punaisen neidon, Ptarthin Thuvian, hypähtävän väliin estämään hirmutekoa.
Palavasta temppelistä kantautunut savu oli sitten verhonnut murhenäytelmän, mutta uhrin parkaisu iskun sattuessa kaikui korvissani. Senjälkeen oli kaikki ollut hiljaista, ja savun hälvettyä oli kiertyvän temppelin kammio, johon kaunotarkolmikko oli teljetty, ehtinyt pois näkyvistä ja kuuluvista.
Tämän hirveän hetken jälkeen oli sattunut paljon sellaista, johon minun oli ollut kiinnitettävä huomiotani, mutta sen tapahtuman muisto ei häipynyt mielestäni hetkeksikään, ja aina kun vain voin riistäytyä irti niistä monista tehtävistä, joita minulla oli järjestäessämme uudelleen ensisyntyisten hallitusta, senjälkeen kun voittoisa laivastomme ja maajoukkomme olivat nujertaneet heidät, vietin kaiken aikani poikani, Heliumin Carthorisin, äidin kolkon vankilan läheisyydessä.
Mustaihoinen rotu, joka monia miespolvia oli palvonut Marsin epäjumalaaIssusta, oli joutunut perin sekasortoiseen tilaan, kun olin paljastanutIssuksen vain katalaksi vanhaksi akaksi. Raivoissaan ensisyntyisetolivat repineet hänet kappaleiksi.
Ylvästelevän itsehyväisyyden korkealta jalustalta ensisyntyiset olivat suistuneet alennuksen kuiluun. Heidän epäjumalattarensa oli sortunut ja hänen kanssaan koko heidän valheellinen uskontonsa. Heidän pelätty ja voittamattomaksi kehuttu laivastonsa oli kärsinyt musertavan tappion jouduttuaan taistelemaan Heliumin punaisen kansan ylivoimaisia aluksia ja parempia sotilaita vastaan.
Ulkoisen Marsin keltaisten merenpohjien hurjat vihreät laumat olivat ratsastaneet villeillä thoateillaan Issuksen temppelin pyhissä puistoissa, ja heistä kaikista rajuin, Tharkin jeddak Tars Tarkas, oli istunut Issuksen valtaistuimella halliten ensisyntyisiä, liittoutuneiden ratkaistessa voitetun kansan kohtaloa koskevia kysymyksiä.
Melkein yksimielisesti pyydettiin minua nousemaan mustaihoisten ikivanhalle valtaistuimelle, ja ensisyntyisetkin kannattivat kilvan tätä esitystä. Mutta minä en tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Sydämeni ei voisi ikinä sopeutua pitämään tästä rodusta, joka oli kohdellut loukkaavasti prinsessaani ja poikaani.
Minun ehdotuksestani tuli Xodarista ensisyntyisten jeddak. Hän oli ollut dator eli ruhtinas, ennenkuin Issus oli riistänyt häneltä arvon, joten hän eittämättömästi oli sopiva kyseessäolevalle korkealle paikalle.
Kun Dorin laaksossa rauha oli täten turvattu, niin vihreät sotilaat hajautuivat autioille merenpohjilleen ja me heliumilaiset palasimme omaan maahamme. Siellä taaskin tarjottiin minulle valtaistuinta, sillä Heliumin kateissa olevasta jeddakista, Dejah Thorisin isoisästä Tardos Morista ja tämän pojasta, Dejah Thorisin isästä Mors Kajakista, Heliumin jedistä, ei ollut saapunut mitään tietoja.
Toista vuotta sitten he olivat lähteneet tutkimaan pohjoista pallonpuoliskoa etsien Carthorisia, ja heidän kansansa oli vihdoin masentuneena uskonut tosiksi epämääräiset, jäisiltä napaseuduilta tihkuneet huhut heidän kuolemastaan.
Uudelleen kieltäydyin astumasta valtaistuimelle, sillä en jaksanut uskoa, että uljas Tardos Mors ja hänen yhtä uljas poikansa olivat kuolleet.
"Ottakaa heidän rintaperillisensä hallitsijaksenne siihen asti, kunnes he palaavat!" lausuin Heliumin kokoontuneille ylimyksille, puhuessani heille Palkkion ja Koston temppelissä Totuuden jalustalta Oikeamielisyyden armoistuimen viereltä, samalta paikalta, jossa vuosi takaperin olin seisonut kuunnellen, kun Zat Arrras oli julistanut kuolemantuomioni.
Näin sanoen astuin eteenpäin ja laskin käteni Carthorisin olalle, joka seisoi eturivissä ympärilleni kaartuneiden ylimysten keskellä.
Kuin yhdestä suusta kajahti ylimysten ja kansan raikuva, moninkertainenhyväksymishuuto. Kymmenen tuhatta miekkaa lennähti ilmaan, ja ikivanhanHeliumin mainehikkaat soturit lausuivat onnittelunsa Carthorisille,Heliumin uudelle jeddakille.
Hänet valittiin hallitsijaksi eliniäksi tahi siihen asti, kunnes hänen isoisänsä tai tämän isä palaisi. Sitten kun tämä Heliumille tärkeä kysymys oli näin yleiseksi tyytyväisyydeksi järjestetty, lähdin seuraavana päivänä takaisin Dorin laaksoon ollakseni Auringon temppelin läheisyydessä siihen ratkaisevaan päivään saakka, jolloin vankeudessa viruvan rakkaimpani kopin ovi avautuisi.
Hor Vastuksen, Kantos Kanin ja muut oivalliset alapäällikköni ja auttajani jätin Carthorisin luokse Heliumiin, että hänellä olisi tukenaan heidän viisautensa, kuntonsa ja uskollisuutensa, täyttäessään hartioilleen laskettuja raskaita tehtäviä. Vain Woola, marsilainen koirani, seurasi minua.
Tänäkin iltana uskollinen eläin liikkui äänettömästi kintereilläni. Perässäni hiipivä shetlantilaisen ponin kokoinen otus, jolla oli kamala pää, hirvittävät torahampaat ja kymmenen lyhyttä, voimakasta jalkaa, oli todella pelottavan näköinen. Mutta minusta se oli rakkauden ja kiintymyksen perikuva.
Edellämme oleva olento oli ensisyntyisten dator Thurid, jonka olin saanut leppymättömäksi vihamiehekseni kaatamalla hänet paljain käsin maahan Issuksen temppelin pihalla ja sitomalla hänet omilla varushihnoillaan mustaihoisten ylhäisten miesten ja naisten näkyvissä, jotka hetkistä aikaisemmin olivat ylistellen kehuneet hänen kuntoaan.
Kuten monet toverinsa oli hänkin näköjään nurkumatta sopeutunut uusiin oloihin ja vannonut uskollisuudenvalan uudelle hallitsijalleen Xodarille. Mutta tiesin hänen vihaavan minua ja olin varma siitä, että hän sisimmässään kadehti ja vihasi Xodaria, minkä vuoksi pidin silmällä hänen puuhiaan, kunnes olikin äskettäin käynyt selville, että hän punoi jonkunlaisia vehkeitä.
Useita kertoja olin huomannut hänen pimeän tultua poistuvan muurien ympäröimästä ensisyntyisten kaupungista ja suuntaavan askeleensa kaamean kolkkoon Dorin laaksoon, jossa kellään ihmisellä ei voinut olla mitään rehellisiä asioita suoritettavana.
Tänä iltana hän eteni ripeästi pitkin metsän reunaa, kunnes oli varmasti päässyt kaupungin näkyvistä ja kuuluvista. Sitten hän poikkesi tulipunaiselle nurmikolle oikaisten sen halki unohdetulle Korus-järvelle.
Alhaalla taivaalla, juuri laakson kohdalla kiitävän lähemmän kuun säteet heijastuivat tuhatvärisinä hänen jalokivikoristeisista varuksistaan ja panivat hänen sileän, kiiltävän mustan ihonsa välkkymään. Kahdesti hän pälyili taakseen metsään päin kuten ainakin huonoilla asioilla liikkuva henkilö, vaikkakin hän nähtävästi varmasti uskoi, ettei häntä seurattu.
En uskaltanut mennä hänen perässään avoimelle kuutamoiselle paikalle, sillä tarkoitukseni ei suinkaan ollut häiritä hänen puuhiaan. Toivoin hänen mitään aavistamatta pääsevän päämääräänsä, jotta saisin tietää, minne tämä öinen hiiviskelijä pyrki ja minkälaisissa tehtävissä hän liikkui.
Niinpä pysyttelinkin piilossa, kunnes Thurid oli kadonnut järven jyrkän rantaäyrään taakse noin neljänsadan metrin päässä minusta. Sitten kiiruhdin Woola kintereilläni niityn poikki mustaihoisen datorin jälessä. Oli haudanhiljaista salaperäisessä kuoleman laaksossa, joka lepäsi lämpimänä ja suojattuna kuolevan tähden etelänapaa ympäröivässä syvänteessä. Maiseman taustana kohosivat Kultaiset kalliot valtaisena suojamuurina korkealle tähtikirkasta taivasta kohti, niiden seinämien jalojen metallien ja säihkyvien jalokivien välkkyessä Marsin loistavien kuiden kirkkaassa valossa.
Takanani oli metsä, jonka kammottavat kasvi-ihmiset olivat jyrsineet yhtä tasaiseksi ja sileäksi kuin hyvin hoidetun puistikon.
Edessäni lepäsi unohdettu Korus-järvi, ja kauempana kiemursi salaperäinen Iss-virta Kultaisten kallioiden juurelta Korukseen, jonka rannoille se lukemattomien miespolvien aikana oli tuonut ulkomaailman harhaanjohdettuja ja onnettomia, vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle valheellista taivasta kohti lähteneitä marsilaisia.
Kasvi-ihmiset verta-imevine käsineen ja hirveät valkeat apinat, jotka olivat Dorin laakson kauhuna päiväsaikaan, olivat piiloutuneet yöksi pesiinsä.
Enää ei Kultaisten kallioiden parvekkeella Issin yläpuolella ollut pyhää therniä kutsumassa niitä kaamealla huudollaan uhrien kimppuun, jotka ikivanhan Issin kylmällä, leveällä pinnalla soluivat niiden kitaan.
Heliumin ja ensisyntyisten laivastot olivat puhdistaneet thernien linnoitukset ja temppelit, kun nämä eivät olleet suostuneet antautumaan ja hyväksymään uutta järjestelyä, joka oli vapauttanut kauan kärsineen Marsin heidän valheellisesta uskonnostaan.
Muutamissa harvoissa muista eristäytyneissä maissa he olivat vielä säilyttäneet ikimuistoisen mahtinsa, mutta heidän hekkadorinsa, thernien isä Matai Shang, oli karkoitettu temppelistään. Olimme panneet parhaamme saadaksemme hänet vangituksi, mutta hän oli eräiden lähimpiensä kanssa päässyt livahtamaan käsistämme ja piileskeli nyt jossakin tuntemattomassa paikassa.
Kun menin varovasti matalan kummun harjalle, ja unohdettu Korus-järvi avautui silmieni eteen, näin Thuridin juuri lähtevän rannasta veden välkkyvälle pinnalle pienessä ruuhessa — yhdessä niistä omituisesti veistetyistä, aavistamattoman vanhoista venosista, joita pyhillä therneillä oli ollut tapana pappien ja alempien thernien avulla sijoitella pitkin Issin rantoja, jotta heidän uhriensa olisi ollut helpompi lähteä pitkälle matkalleen.
Järven rannalle oli minun kohdalleni vedetty parikymmentä samanlaista venettä, ja kussakin niissä oli pitkä salko, jonka toisessa päässä oli piikki, toisessa melomisiapa. Thurid ohjaili pitkin rantaa, ja kun hän kaarsi läheisen niemen taakse, työnsin yhden veneen vesille ja kutsuttuani Woolan mukaani sysäsin sen irti rannasta.
Thuridin jälessä suuntasin kulkuni pitkin rantaa Issin suuta kohti. Kaukaisempi kuu oli painumaisillaan näköpiirin taakse, ja järveä reunustavat kukkulat loivat synkän varjon. Thuria, lähempi kuu, oli laskenut eikä nousisi ennen kuin lähes neljän tunnin kuluttua, joten pimeys ainakin niin kauan olisi suojanani.
Musta soturi jatkoi matkaansa aina Issin suulle saakka. Hetkeäkään empimättä hän sitten voimakkaasti meloen käänsi aluksensa tämän kaamean virran vuolasta juoksua vastaan.
Pysyttelin hänen perässään, uskaltautuen nyt lähemmäksi häntä, sillä nyt hänellä oli siksi paljon puuhaa ponnistellessaan vasten virtaa, ettei hän joutanut silmäilemään taakseen. Hän ohjasi venettään pitkin rantaa, missä vesi juoksi verkkaisemmin.
Ennen pitkää hän saapui Kultaisten kallioiden juuressa olevalle luolamaiselle aukolle, josta virta pursusi ilmoille. Mutta yhä eteenpäin hän meloi venettään, aukon sysimustaan pimeyteen.
Minusta tuntui toivottomalta yritykseltä seurata häntä sinne, sillä en nähnyt edes kämmenen leveyttä eteeni ja olin jo melkein luopumaisillani takaa-ajosta ja jättämäisilläni veneeni ajautumaan virran mukana takaisin sen suulle, kun äkkiä käännyttyäni eräästä mutkasta näin heikkoa kajastusta edeltäni.
Vainuamani otus oli taaskin selvästi näkyvissä, ja tunnelin rosoisessa katossa olevien laajojen fosforihohteisten suonien yhä kirkkaammassa valossa minun ei ollut ensinkään vaikeata pysytellä hänen jäljillään.
Liikuin Iss-virralla ensimmäistä kertaa ja kaikki silloin näkemäni on elävästi muistissani kuolemaani saakka.
Niin kaamealta kuin minusta silloin tuntuikin, ei ympäristöni saattanut lähimainkaan vetää vertoja niille oloille, jotka vallitsivat aikaisemmin, ennenkuin suuri vihreä soturi Tars Tarkas, musta dator Xodar ja minä paljastimme totuuden ulkomaailmalle ja estimme miljoonat ihmiset mielettömästi rientämästä vapaaehtoiselle pyhiinvaellukselle, jonka loppupäässä he luulivat pääsevänsä rauhan, onnen ja rakkauden ihanaan laaksoon.
Virran leveässä uomassa siellä täällä olevilla matalilla saarilla oli vielä nytkin läjittäin sellaisten vaeltajain luurankoja ja puolittain jyrsittyjä ruumiita, jotka jouduttuaan pelon valtaan tai äkkiä oivallettuaan totuuden olivat pysähtyneet, saavuttuaan melkein matkansa päähän.
Näillä kammottavasti löyhkäävillä, hirvittävillä kuolemansaarilla tappeli mielipuolisesti kirskuvia ja huhuilevia, iljettäviä kuvatuksia kauheiden juhla-aterioittensa tähteistä. Sellaisilla saarilla, joilla oli enää vain puhtaaksi kaluttuja luita, ne kävivät toistensa kimppuun, heikompien sortuessa voimakkaampien ruuaksi, tai kurkottelivat petolinnun kynsiä muistuttavia käsiään, tarttuen virran mukana ajelehtaviin turvonneihin ruumiisiin.
Thurid ei kiinnittänyt mitään huomiota olentoihin, jotka kiljuivat hänelle milloin uhkaavasti, milloin ruikuttaen — hän oli ilmeisesti tottunut häntä ympäröivään kamalaan näkyyn. Hän jatkoi matkaansa jokea ylöspäin kenties puolisentoista kilometriä. Sitten hän meloi virran poikki sen vasemmalle äyräälle ja veti veneensä melkein veden pinnan tasalla olevalle matalalle kielekkeelle.
En rohjennut mennä hänen jälessään virran poikki, sillä silloin hän olisi varmasti huomannut minut. Sensijaan painauduin kiinni vastakkaiseen seinämään ison kallionulkoneman alla olevaan pimeään varjoon. Sieltä saatoin pitää Thuridia silmällä pelkäämättä että hän näkisi minua.
Mustaihoinen seisoi kielekkeellä veneensä vieressä tähystäen virtaa ylöspäin, ikäänkuin olisi odottanut jonkun saapuvan siltä suunnalta.
Pysytellessäni varjoisan kallion suojassa panin merkille, että sillä kohdalla tuntui voimakas virtaus, joka kävi suoraan joen keskiuomaa kohti, niin että minun oli vaikea pitää venettäni liikkumatta. Meloin syvemmälle pimentoon saadakseni kiinni seinämästä, mutta vaikka etenin useita metrejä, haparoin yhä tyhjää. Kun sitten varsin pian olisin menettänyt mustaihoisen näkyvistäni, oli minun pakko jäädä paikalleni, pysytellen parhaani mukaan asemillani melomalla kiivaasti takaani kallion alta käyvää virtausta vastaan.
En osannut arvata mistä tämä veden syrjittäinen juoksu aiheutui, sillä näin selvästi joen valtaväylän sekä sen ja uteliaisuuttani kiihoittaneen salaperäisen virtauksen väreilevän, pyörteisen yhtymäkohdan.
Mietiskelin yhä tätä ilmiötä, kun huomioni äkkiä kiintyi Thuridiin, joka oli kohottanut molemmat kätensä eteenpäin päänsä yläpuolelle marsilaisten yleiseen tervehtimistapaan, ja hetkistä myöhemmin kuulin hiljaa, mutta täysin selvästi hänen lausumansa barsoomilaisen tervehdyksen: "Kaor!"
Käännyin katsomaan jokea ylöspäin, samaan suuntaan, johon hän tähysti, ja pian sieltä ilmestyi suppeaan näköpiiriin pitkä vene, jossa oli kuusi miestä. Viisi heistä meloi kuudennen istuessa kunniapaikalla.
Miesten valkea iho, kaljua päätä peittävä aaltoileva, keltainen peruukki ja otsalla riippuvaan pyöreään kultalevyyn upotettu komea jalokivi osoittivat, että he olivat pyhiä thernejä.
Kun he laskivat aluksensa kielekkeelle, jossa Thurid heitä odotti, nousi keulassa istunut mies ja astui veneestä. Silloin näin, että hän ei ollut kukaan muu kuin Matai Shang, thernien isä.
Näiden kahden miehen vaihtamien tervehdysten sydämellisyys ihmetytti minua, sillä Barsoomin musta- ja valkoihoiset olivat toistensa perinnöllisiä vihollisia, eikä tietääkseni kaksi näihin kampaankin rotuun kuuluvaa miestä ollut milloinkaan kohdannut toisiaan muuten kuin taistelussa.
Äskeiset mullistukset, jotka olivat kukistaneet heidän kansojensa valta-aseman, olivat nähtävästi saaneet nämä molemmat miehet liittoutumaan keskenään — ainakin yhteistä vihollista vastaan — ja nyt käsitin, miksi Thurid oli niin usein öisin käynyt Dorin laaksossa. Hänen salaiset puuhansa olivat sen luontoisia, että ne koskivat hyvin läheisesti minua ja ystäviäni.
Mielelläni olisin ollut heitä lähempänä, että olisin kuullut heidän keskustelunsa. Mutta nyt en voinut ajatellakaan joen poikki melomista, minkä vuoksi pysyin hiljaa paikoillani pitäen heitä silmällä. Varmastikin he olisivat maksaneet paljon, jos joku olisi ilmaissut heille, kuinka lähellä minä olin ja kuinka helppo heidän ylivoimaisina olisi ollut käydä kimppuuni ja surmata minut.
Useita kertoja Thurid viittasi joen poikki minuun päin, mutta mieleeni ei juolahtanutkaan epäillä, että hänen viittoilunsa olisi tarkoittanut minua. Pian hän ja Matai Shang astuivat jälkimäisen veneeseen, käänsivät sen keulan ympäri ja ohjasivat joen poikki suoraan minua kohti.
Heidän lähestyessään peruutin venettäni yhä syvemmälle kallioulkoneman alle, mutta vihdoin oivalsin selvästi, että he pyrkivät samaan suuntaan. Heillä oli viisi miestä melomassa, ja vaikkakin heidän veneensä oli isompi, lipui se eteenpäin siksi nopeasti, että sain ponnistaa voimiani äärimmilleen päästäkseni samaa vauhtia pois heidän tieltään.
Joka hetki pelkäsin veneeni keulan tärähtävän kallioon. Joelta hohtavaa valoa ei enää näkynyt, mutta kulkusuunnassamme kajasti heikosti kaukaista himmeätä tuiketta, ja yhä oli selvää vettä edessäni.
Vihdoin selvisi minulle oikea asianlaita — olin Issin maanalaisen sivujoen uomassa. Joet yhtyivät juuri siinä kohdassa, jossa olin piillyt.
Thernien vene oli nyt hyvin lähellä minua. Melani loiske hukkui heidän veneensä kohinaan, mutta edellä oleva valo läheni, joten he ennen pitkää huomaisivat minut.
Minun oli toimittava ripeästi ja tehtävä jotakin heti paikalla. Käänsin veneeni keulan oikealle ja painauduin joen kallioista seinää vasten, Matai Shangin ja Thuridin saapuessa keskellä jokea, joka oli paljoa kapeampi kuin Iss.
Heidän tullessaan lähemmäksi kuulin Thuridin ja thernien isän keskustelevan.
"Sanon sinulle, thern", selitti musta dator, "että haluan vain kostaa John Carterille, Heliumin prinssille. En vie sinua loukkuun. Mitäpä etua minulla olisi siitä, jos kavaltaisin sinut niille, jotka ovat syösseet tuhoon kansani ja sukuni?"
"Pysähtykäämme hetkiseksi, niin että voit esittää suunnitelmasi", vastasi hekkador. "Kun sitten jatkamme matkaamme, tiedämme paremmin omat ja toistemme velvollisuudet."
Hän antoi määräyksen melojille, ja nämä ohjasivat veneen kallion kupeeseen tuskin kymmenen metrin päähän minästä.
Jos he olisivat laskeneet alapuolelleni, niin he olisivat varmasti nähneet minut kauempaa hohtavaa heikkoa kajastusta vasten, mutta he menivät ohitseni, joten olin piilossa yhtä turvallisesti käin jos olisin ollut kilometrien päässä.
Ne muutamat sanat, jotka jo olin kuullut, olivat saaneet uteliaisuutenivireille, ja halusin kovin kiihkeästi saada tietää, minkälaista kostoaThurid suunnitteli minulle. Kauan minun ei tarvinnutkaan odottaa.Kuuntelin henkeä pidättäen.
"En vaadi sinulta mitään, thernien isä", jatkoi ensisyntyinen. "Thurid, Issuksen dator, ei käy kauppaa. Kun kaikki on tehty, niin olen iloinen, jos huolehdit siitä, että saan ikivanhan sukuni ja korkean arvoni mukaisen hyvän vastaanoton jossakin hovissa, joka on pysynyt uskollisena peritylle uskolleni, sillä en voi palata Dorin laaksoon enkä liioin minnekään muualle, johon Heliumin prinssin valta ulottua. Mutta sitäkään en vaadi — määrätköön oma halusi siinäkin suhteessa."
"Tapahtuu kuten toivot, dator", vastasi Matai Shang. "Eikä siinä kyllin — saat valtaa ja rikkautta, jos hankit tyttäreni Phaidorin takaisin minulle ja toimitat Heliumin prinsessan Dejah Thorisin käsiini. — Oh", jatkoi hän ilkeästi murahtaen. "Maan asukas saa kärsiä pyhien pyhille tuottamansa häväistyksen johdosta, ei mikään loukkaus ole liian halpa eikä liian ankara hänen prinsessalleen. Toivoisinpa, että voisin pakottaa hänet näkemään tämän punaisen naisen alennusta ja kärsimyksiä."
"Saat naisen valtaasi ennenkuin huomispäivä on päättynyt, Matai Shang", sanoi Thurid, "kun vain lausut sanan."
"Olen kuullut puhuttavan auringon temppelistä, dator", vastasi Matai Shang, "mutta tietääkseni ei sieltä voida vankeja vapauttaa, ennenkuin vankeusvuosi on kulunut umpeen. Kuinka voisit sinä sitten tehdä tämän mahdottoman työn?"
"Temppelin jokaiseen koppiin voidaan päästä milloin hyvänsä", vastasi Thurid. "Issus yksin sen tiesi, eikä hänellä ollut tapana paljastaa salaisuuksiaan enempää kuin oli tarpeellista. Hänen kuolemansa jälkeen sain sattumalta käsiini temppelin ikivanhat piirustukset, ja niistä löysin selvästi ja pienimpiä yksityiskohtia myöten ohjeet, joiden mukaan koppeihin päästään koska tahansa.
"— Ja sain tietää muutakin. Usein oli sinne Issuksen käskystä mennyt miehiä, aina tehtävänään vankien surmaaminen ja kiduttaminen. Mutta ne, jotka täten olivat oppineet tuntemaan salaiset tiet, kuolivat salaperäisesti heti palattuaan ja selostettuaan retkensä julmalle Issukselle."
"Lähtekäämme sitten!" sanoi Matai Shang vihdoin. "Minun on luotettava sinuun, mutta samalla on sinunkin luotettava minuun, sillä meitä on kuusi sinua vastaan."
"En pelkää", vastasi Thurid, "eikä tarvitse teidänkään arkailla. Vihamme yhteistä vihollista kohtaan on liittävänä takeena siitä, että olemme vilpittömiä toisillemme, ja häväistyämme Heliumin prinsessan on meillä vieläkin suurempi syy säilyttää liittomme — jollen kokonaan erehdy hänen puolisonsa luonteesta."
Matai Shang lausui sanan soutajille. Vene lähti liikkeelle jokea ylöspäin.
Vaivoin sain hillityksi itseni hyökkäämästä heidän kimppuunsa surmatakseni molemmat halpamieliset vehkeilijät. Mutta pian oivalsin kuinka hullun ajattelematon sellainen teko olisi; silloinhan tappaisin ainoan ihmisen, joka voisi opastaa minua Dejah Thorisin koppiin ennenkuin se olisi pitkän marsilaisen vuoden päätyttyä kiertänyt loppuun ympyränsä.
Jos hän kerran opastaisi Matai Shangin siihen pyhään paikkaan, niin samalla hän opastaisi sinne myöskin John Carterin, Heliumin prinssin.
Äänettömästi meloen ohjasin veneeni hitaasti heidän vanaveteensä.
Vuorten sisuksissa
Kun etenimme ylöspäin virtaa, joka kiemurteli Kultaisten kallioiden alitse Otz-vuorten uumenista laskeakseen tumman vetensä synkän salaperäiseen Issiin, muuttui edellämme häämöttävä valo vähitellen kirkkaaksi hohteeksi.
Joki laajeni muodostaen leveän järven, jonka fosforivälkkeisessä kupukatossa oli säihkyviä timantteja, safiireja, rubiineja ja Barsoomin lukemattomia, nimettömiä jalokiviä siroiteltuina puhtaaseen kultaan, näiden suurenmoisten kallioiden pääasialliseen ainekseen.
Valoisan järviluolan toisella puolella oli pimeätä. Mitä pimeys kätki taakseen, sitä minun oli mahdoton aavistaakaan.
Jos olisin seurannut thernien venettä järven välkkyvälle pinnalle, olisivat he huomanneet minut heti, ja vaikka minusta oli vaikeata päästää Thuridia näkyvistäni hetkeksikään, oli minun pakko odotella pimennossa, kunnes toinen vene oli kadonnut järven toisesta päästä.
Sitten meloin kiiltävälle vedenpinnalle thernien perässä.
Minusta tuntui kuluvan kokonainen ikuisuus, ennenkuin pääsin järven yläpäässä alkavaan pimeyteen. Siellä näin, että joki purkautui niin matalasta aukosta, että minun päästäkseni siitä läpi oli komennettava Woola laskeutumaan pitkälleen veneen pohjalle ja itseni kumarruttava kaksin kerroin saadakseni pääni aukon kamanan alitse.
Toisella puolella laki taaskin heti kohosi, mutta väylä ei enää ollut kirkkaasti valaistu. Vähäisistä, katossa ja seinissä hajallaan olevista fosforivälkkeisistä suonista hehkui vain heikkoa hohdetta.
Tähän pienempään kammioon virtasi vettä kolmesta holvimaisesta aukosta.
Thuridia ja thernejä ei näkynyt — mistä tummasta lävestä he olivat menneet? Siitä en voinut mitenkään saada selkoa; työnnyin sen vuoksi keskimmäiseen aukkoon, sillä yhtä todennäköisestihän osuisin oikeaan suuntaan sen kuin jonkun toisenkin kautta.
Väylä oli siellä pilkkosen pimeä. Joki oli kaita — niin kaita, että veneeni yhtä mittaa kolahteli toisesta kallioseinästä toiseen joen kiemurrellessa sinne tänne.
Edestäpäin alkoi ennen pitkää kuulua syvää, kumeata kohinaa, joka edetessäni kasvoi voimakkaammaksi, kunnes se, käännyttyäni jyrkästä mutkasta himmeästi valaistuun uomaan, muuttui korviahuumaavaksi, raivoisaksi pauhuksi.
Joki kuohui edessäni valtavana koskena, joka täytti kapean kuilun äärestä toiseen ja kohosi useita kymmeniä metrejä yläpuolelleni. Näky oli suurenmoisimpia, mitä koskaan olen nähnyt.
Mutta pauhu — maanalaisen kallioholvin patoaman, vaahtoisena myllertävän veden huumaava pauhu! Jollei putous olisi täydelleen tukkinut tietäni ja siten paljastanut minulle, että olin lähtenyt väärään suuntaan, niin olisin luullakseni suin päin paennut tämän huumaavan temmellyksen luota.
Thurid ja thernit eivät olleet voineet mennä tätä tietä. Olin hairahtunut väärään uomaan, pois heidän jäljiltään, ja he olivat päässeet niin paljon edelleni, etten kenties tavoittaisikaan heitä, ennenkuin se olisi liian myöhäistä, jos itse asiassa ensinkään löytäisin heitä.
Tuntikausia olin saanut ponnistella voimakasta vastavirtaa putoukselle, ja taaskin kuluisi tunteja palatessani takaisin, vaikkakin vauhtini kylläkin olisi paljoa nopeampi.
Huokaisten käänsin veneeni keulan myötävirtaan ja rajusti meloen kiidin uhkarohkeata kyytiä pimeässä ja mutkittelevassa tunnelissa, kunnes saavuin takaisin luolaan, johon joen kolme haaraa purkautui.
Nyt oli minulla vielä valittavana kaksi tutkimatonta uomaa, enkä mistään voinut saada vihjaustakaan, kumpi niistä todennäköisemmin veisi minut vehkeilijöiden jäljille.
Mikäli muistan, en eläissäni ole ollut niin tuskallisen epäröinnin vallassa. Niin paljon riippui oikeasta valinnasta ja ripeydestä.
Jo nyt menettämäni tunnit saattoivat merkitä verrattoman Dejah Thorisin kohtalon ratkaisua, jos hän vielä oli elossa — jos vielä uhraisin tunteja, kenties päiviä toisen väärän väylän hyödyttömään tutkimiseen, niin turma ehtisi ehdottomasti saavuttaa hänet.
Useita kertoja yritin lähteä oikeanpuolisesta aukosta, mutta aina tulin takaisin, ikäänkuin joku kummallinen sisäinen ääni olisi minulle kuiskuttanut, että se ei ollut oikea tie. Vihdoin aloin luottaa tähän usein toistuvaan varoitusilmiöön ja panin kaikki vasemmanpuolisen holviaukon varaan. Arkailevasti ja epäillen loin kuitenkin viimeisen jäähyväissilmäyksen tummaan, kolkkoon veteen, joka hitaasti vieri oikealla olevasta matalasta, synkästä aukosta.
Mutta juuri katsoessani tuli aukon sysimustasta pimeydestä joen aalloilla hyppelehtien esiin sorapuspuun suuren, mehuisan hedelmän kuori.
Saatoin tuskin pidättää riemuhuudahdusta, kun tämä mykkä, tiedoton sanansaattaja lipui ohitseni Issiä ja Korusta kohti, sillä se kertoi minulle, että juuri sillä uomalla oli yläpuolellani liikkuvia marsilaisia.
He olivat syöneet herkullisen hedelmän, jonka luonto oli kätkenyt kovaan sorapuspähkinään, ja heittäneet kuoren veteen. Heittäjät eivät voineet olla keitään muita kuin etsimäni seurue.
Heti hylkäsin kaikki ajatukset vasemmanpuoliseen väylään lähtemisestä ja pian olin tunkeutunut oikealla olevaan aukkoon. Joki alkoi kohta laajeta ja fosforihohteiset kivisuonet valaisivat taaskin tietäni.
Etenin nopeasti, mutta arvelin olevani lähes päivän matkan jälempänä kuin takaa-ajettavani. Woola ja minä emme olleet syöneet sen jälkeen kuin edellisenä päivänä, mutta koiraan nähden se ei paljoakaan merkinnyt, sillä jokseenkin kaikki Marsin kuivuneiden merien pohjilla asustavat eläimet voivat tulla ruuatta toimeen uskomattoman kauan.
Ei minuakaan nälkä vaivannut. Joen vesi oli hyvänmakuista ja raikasta, sillä sitä ei, kuten Iss-virrassa, olleet mätänevät ruumiit turmelleet; mitä ruokaan tuli, niin pelkkä ajatus, että lähenin rakasta prinsessaani, kohotti minut aineellisten vaatimusten yläpuolelle.
Ylempänä joki kapeni ja sen juoksu muuttui vuolaaksi ja pyörteiseksi, joten minulle kävi varsin vaikeaksi meloa venettäni eteenpäin. En varmaankaan päässyt enempää kuin noin sata metriä tunnissa ja käännyttyäni eräästä mutkasta näin peräkkäin useampia koskia, joissa vaahtoinen vesi kiiti hirvittävän rajusti.
Rohkeuteni lannistui. Sorapuspähkinän kuori oli ollut valheellinen sanantuoja, ja sittenkin oli sisäinen ääni ollut oikeassa — vasemmanpuoliseen väylään minun olisi ollut lähdettävä.
Jos olisin ollut nainen, olisin itkenyt. Oikealla puolellani oli laaja, hitaasti liikkuva suvantopyörre, joka kiersi syvälle ulkonevan kallioseinämän alle, ja lepuuttaakseni väsyneitä lihaksiani, ennenkuin lähtisin paluumatkalle, annoin veneeni ajelehtia pyörteen mukana.
Pettymys oli melkein lamauttanut minut. Taaskin kuluisi vielä puoli päivää hukkaan, ennenkuin olisin palannut samaa jälkeä ja pääsisin lähtemään viimeiselle tutkimattomalle väylälle. Kuinka pirullisesti kohtalo olikaan pannut minut valitsemaan kolmesta tiestä ensiksi molemmat väärät!
Verkkaisen pyörteen keinuttaessa minua laajassa ympyrässä kosketti veneeni kahdesti joen uoman kallioseinämää ulkoneman alla olevassa synkässä pimennossa. Vielä kolmannen kerran se sattui, hiljaa kuten ennenkin, mutta nyt oli kosketuksen ääni toisenlainen — se kuulosti puun hankautumiselta puuta vasten.
Heti olivat kaikki aistimeni vireessä, sillä jos tällä vuoren uumenissa virtaavalla joella oli puuta, niin sen täytyi olla ihmisten tuomaa. Melkein yhtä aikaa, kun ensi kerran kuulin kahnauksen äänen, ojensin jo käteni veneen laidan ylitse, ja samassa tunsin sormieni hapuilevan toisen veneen parrasta.
Kuin kivettyneenä istuin hiljaa ja jännittyneesti kuunnellen ja koetin katseillani lävistää sysimustaa pimeyttä nähdäkseni, oliko veneessä ketään.
Siellä olisi varsin hyvin saattanut olla ihmisiä, joilla ei vielä ollut aavistusta minun saapumisestani, sillä veneen toinen reuna kahnautui hiljaa kalliota vastaan, joten minun veneeni keveä kosketus toiseen laitaan olisi helposti voinut jäädä huomaamatta.
Mutta tuijotinpa kuinka hyvänsä, en voinut nähdä pimeään, ja heristin korviani, kuuluisiko hengitystä läheltäni. Mutta en erottanut mitään muuta ääntä kuin koskien kohinan, veneiden hankautumisen ja veden lipatuksen niiden laitoja vastaan. Ajatukseni liikkuivat ripeästi, kuten tavallisesti.
Veneeni pohjalla oli nuorakimppu. Kiinnitin sen toisen pään keulassa olevaan pronssirenkaaseen ja menin varovasti toiseen veneeseen. Toisessa kädessäni oli nuora, toinen puristi terävän pitkän miekkani kahvaa.
Kenties minuutin verran seisoin liikahtamatta vieraassa veneessä. Se heilahti painostani vain hyvin lievästi, mutta molempien veneiden laitojen kahnautumisen ääni olisi todennäköisesti hälyttänyt veneessäolijat varuilleen, jos siellä oli ketään.
Mutta ei kuulunut minkäänlaista ääntä, ei liikahdustakaan, ja seuraavalla hetkellä olin tunnustellut alusta perästä keulaan saakka. Se oli tyhjä.
Haparoin kädelläni kallion kuvetta, johon vene oli kiinnitetty, ja tunsin kapean, ulkonevan kielekkeen. Sitä myöten oli veneessä saapuneiden täytynyt poistua. Veneen koosta ja rakenteesta päättäen he eivät voineet olla keitään muita kuin Thurid seurueineen.
Kutsuin Woolaa mukaani ja astuin kielekkeelle. Iso, villi eläin hiipi perässäni vikkelänä kuin kissa.
Tullessaan Thuridin ja thernien veneen poikki se päästi yhden ainoan matalan murahduksen, ja kun se sitten pääsi vierelleni kielekkeelle ja silittelin sen niskaa, tunsin sen lyhyen harjan jäykistyneen kiukusta. Luulen sen telepaattisesti tunteneen, että veneessä oli äsken ollut vihollisia, sillä en ollut ensinkään koettanut selittää sille retkemme luonnetta enkä suhdettani takaa ajamiimme miehiin.
Nyt korjasin nopeasti laiminlyöntini ja selvitin, kuten vihreät marsilaiset menettelevät ollessaan tekemisissä eläintensä kanssa, puolittain barsoomilaisten omituisen kummallisen telepaattisen kyvyn avulla, puolittain suusanallisesta että olimme tavoittamassa niitä, jotka äskettäin olivat olleet löytämässämme veneessä. Hiljainen ääni, joka kuulosti ison kissan kehräämiseltä, ilmaisi, että Woola oli ymmärtänyt. Käskien sen tulla perässäni lähdin sitten kielekettä myöten oikealle, mutta tuskin olin ennättänyt astua askeltakaan, kun tunsin sen valtavien torahampaiden tarttuvan nahkahaarniskaani.
Kun käännyin katsomaan, mikä sillä oli hätänä, se yhä kiskoi minua päinvastaiseen suuntaan eikä herjennyt, ennenkuin pyörsin ympäri ja näytin seuraavani sitä vapaaehtoisesti.
Tietääkseni se ei ollut kertaakaan erehtynyt vainutessaan jälkiä, joten tunsin olevani varmasti oikealla tiellä hiipiessäni varovasti kookkaan otukseni jälessä. Se liikkui eteenpäin kapealla kielekkeellä sysimustan pimeyden verhoamana, kosken kuohujen loiskuessa jalkojemme juuressa.
Vähän matkan päässä polku kohosi ulkonevan kallion alta hämärään valoon. Silloin näin, että polku oli hakattu kallioon ja että se vei joen vartta myöten koskien sivuitse.
Neljä tuntia astelimme pitkin synkkää, pimeätä jokea yhä syvemmälle Marsin uumeniin. Suunnasta ja etäisyydestä päättäen meidän täytyi olla ainakin Dorin laakson ja mahdollisesti itse Omeanin järven alla — enää ei saattanut olla kovinkaan pitkältä Auringon temppelille.
Juuri kun tämä ajatus välähti mieleeni, pysähtyi Woola äkkiä kapean, polun syrjään kallioon hakatun, holvimaisesti kaareutuvan oviaukon eteen. Se peräytyi nopeasti, ryömien takaisin aukolta ja samalla katsoen minua.
Sen selvemmin ei olisi sanoillakaan voitu ilmaista minulle, että jonkunlainen vaara oli uhkaamassa. Painauduin senvuoksi vaieten eläintä vasten päästäkseni sen sivuitse ja kurkistin oikealla puolellamme olevaan aukkoon.
Eteeni avautui kohtalaisen tilava kammio, joka sisustuksesta päättäen oli aikoinaan ollut vahtihuoneena. Siellä oli asetelineitä ja matalia korokkeita sotilaiden silkki- ja turkisvuoteita varten, mutta nyt sen ainoana vartiona oli kaksi Thuridin ja Matai Shangin seurueeseen kuuluvaa therniä.
Miehet keskustelivat parhaillaan vakavasti ja heidän äänensä ja sävynsä osoittivat, etteivät he vähääkään aavistaneet saaneensa kuuntelijoita.
"Sanonpa", selitti toinen heistä parhaillaan, "etten luota mustaihoiseen. Ei ollut ensinkään tarpeellista jättää meitä vartioimaan tietä. Minkä varalta meidän olisi vahdittava tätä ammoin unohdettua tunnelikäytävää? Hän tahtoi vain sillä tempulla saada voimamme hajoitetuksi.
"— Jollakin tekosyyllä hän saa Matai Shangin jättämään toiset jonnekin muualle ja sitten hän lopuksi karkaa liittolaisineen kimppuumme ja surmaa meidät kaikki."
"Niin minäkin luulen, Lakor", vastasi toinen. "Thernin ja ensisyntyisen välillä ei ikinä voi olla muita suhteita kuin verivihollisuus. Entä mitä arvelet hänen naurettavista valojutuistaan? 'Anna lampun ensin palaa kolmen radiumyksikön vahvuisena viisikymmentä talia, sitten yhden radiumyksikön vahvuisena yksi xat ja lopuksi yhdeksän yksikön vahvuisena kaksikymmentäviisi talia.' Juuri niin hän sanoi, ja ajatteleppa, että vanha ja viisas Matai Shang uskoi mokomaa lörpöttelyä."
"Tämä on todella hullua", vastasi Lakor. "Sillä tavoin emme saa avatuksi muuta kuin pikaisen kuoleman ovet meille kaikille. Hänen oli pakko vastata jotakin, kun Matai Shang kysyi häneltä suoraan, miten hän menettelisi saapuessaan Auringon temppelille, ja siksi hän keksi vastauksen vikkelästi omasta päästään. Panisinpa veikkaan vaikka hekkadorin diademin, ettei hän enää itse kykenisi sitä toistamaan."
"Älkäämme jääkö tänne enää kauemmaksi", puhui toinen thern. "Jos kiiruhdamme heidän jälkeensä, niin kenties ehdimme ajoissa pelastamaan Matai Shangin ja kostamaan mustalle datorille omasta puolestamme. Mitä sanot?"
"En kertaakaan koko pitkän elämäni aikana", vastasi Lakor, "ole jättänyt täyttämättä thernien isän ainoatakaan käskyä. Minä pysyn täällä, kunnes mätänen, jollei hän palaa määräämään minua muualle."
Lakorin toveri pudisti päätään.
"Olet minua ylempi", sanoi hän, "en voi tehdä sellaista, mitä et hyväksy, vaikka uskonkin, että menettelemme typerästi jäädessämme."
Myöskin minun mielestäni he tekivät tyhmästi jäädessään, sillä Woolan eleistä näin, että jäljet veivät sen huoneen läpi, jossa he olivat vahdissa. Minulla ei ollut vähääkään syytä kovin paljoa pitää tästä itseään jumaloivien pahojen henkien rodusta, mutta kuitenkin olisin, jos suinkin mahdollista, tahtonut mennä heidän sivuitseen tekemättä heille pahaa.
Joka tapauksessa kannatti sitä koettaa, sillä taistelu viivyttäisi minua tuntuvasti, jollei se suorastaan tekisi tyyten loppua retkestäni — parempiakin miehiä kuin minä on sortunut taistellessaan huonompia miekkamiehiä vastaan kuin hurjan rohkeat thern-sotilaat ovat.
Annoin Woolalle merkin seurata ja astuin äkkiä huoneeseen miesten eteen. Minut nähdessään he heti tempasivat pitkät miekat kupeeltaan, mutta minä kohotin käteni pidättävästi.
"Etsin Thuridia, mustaa datoria", sanoin. "Hänen kanssaan olen riidassa, en teidän kanssanne. Antakaa minun sen vuoksi mennä rauhassa, sillä jollen erehdy, hän on teidän vihollisenne samoin kuin minunkin, eikä teillä voi olla mitään syytä suojella häntä."
He antoivat aseittensa laskeutua, ja Lakor puhui:
"En tiedä kuka lienet. Sinulla on thernin valkea iho ja punaisen miehen musta tukka. Mutta jos kysymyksessä olisi vain Thuridin turvallisuus, niin saisit meidän puolestamme mennä ja toivottaisimme sinulle onnea. — Sanohan ensin nimesi ja kerro, millä asioilla liikut täällä Dorin laakson alaisessa oudossa maailmassa, niin kenties voimme päästää sinut suorittamaan tehtävää, johon itse kävisimme mielellämme käsiksi, jollemme olisi saaneet toisenlaisia määräyksiä."
Minua hämmästytti, ettei heistä kumpikaan tuntenut minua, sillä luulin olevani jokaiselle Barsoomin thernille joko henkilökohtaisen kokemuksen tai kuulopuheiden nojalla siksi tuttu, että heidän olisi pitänyt heti tietää, ken olin. Ja olinhan Marsissa ainoa valkoihoinen, jonka tukka oli musta ja silmät harmaat, lukuun ottamatta poikaani Carthorisia.
Jos ilmaisisin nimeni, niin he kenties hyökkäisivät heti kimppuuni, sillä kaikki thernit tiesivät, että juuri minä olin syypää heidän ikimuistoisen henkisen ylivaltansa sortumiseen. Toisaalta taas taistelukuntoni maine kenties saattaisi taivuttaa heidät päästämään minut ohitseen, jollei heillä ollut siksi paljon sisua, että pitäisivät kuolemaan päättyvää ottelua tervetulleena. Rehellisesti tunnustaen en yrittänytkään pettää itseäni tällaisilla päätelmillä, sillä tiesin varsin hyvin, että sotaisessa Marsissa oli pelkureita harvassa ja että jokainen mies, olipa hän sitten prinssi, pappi tai maanviljelijä, piti verileikkiä kunnianaan. Tartuinkin senvuoksi entistä varmemmin miekkani kahvaan, kun vastasin Lakorille:
"Uskon, että huomaatte parhaaksi antaa minun mennä häiritsemättä, sillä mitäpä hyötyä teillä olisi, jos kuolisitte Barsoomin kalliouumenissa vain puolustaaksenne perivihollistanne, kuten Thuridia, ensisyntyisten datoria.
"— Siitä, että kuolette, jos käytte vastustamaan minua, ovat todistuksena niiden monien uljaiden barsoomilaissotilaiden maatuvat ruumiit, jotka tämä säilä on kaatanut. Olen John Carter, Heliumin prinssi."
Nimeni näytti lamauttavan heidät hetkeksi, mutta vain hetkeksi; sitten heistä nuorempi karkasi kirous huulillaan ja miekka koholla kimppuuni.
Hän oli keskustelumme aikana seisonut vähän taempana kuin vanhempi toverinsa Lakor, joka nyt tarttui häntä varushihnoista ja veti hänet takaisin, ennenkuin miekkamme ennättivät kalahtaa vastakkain.
"Seis!" komensi Lakor. "Meillä on yllin kyllin aikaa taistella, jos näemme taistelemisen tarpeelliseksi. Kaikilla therneillä on täysi syy haluta vuodattaa tämän herjaajan ja pyhyydenhäväisijän verta. Mutta antakaamme viisauden puhua oikeudenmukaisen vihamme ohella. Heliumin prinssi on sellaisella asialla, johon me itse vasta hetkinen sitten olisimme toivoneet voivamme ryhtyä käsiksi.
"— Antakaamme hänen niin ollen mennä ja surmata mustaihoinen. Kun hän palaa, niin me olemme vielä täällä sulkemassa häneltä tien ulkomaailmaan ja vapaudumme siten kahdesta vihollisesta, eikä thernien isällä ole syytä olla meihin tyytymätön."
Hänen puhuessaan huomasin hänen silmissään viekkaan välkkeen, ja vaikkakin hänen järkeilynsä kuulosti vakuuttavalta, niin tunsin kuitenkin, että hän koetti sanoillaan vain verhota jotakin turmasuunnitelmaa. Toinen thern katseli häntä ällistyneenä, mutta kun Lakor oli hätäisesti kuiskannut joitakuita sanoja hänen korvaansa, niin hän perääntyi ja nyökkäsi myöntyvänsä esimiehensä ehdotukseen.
"Saat mennä, John Carter", sanoi Lakor, "mutta tiedä, että jos Thurid ei sinua surmaa, on sinua odottamassa toisia, jotka kyllä pitävät huolen siitä, ettet enää ikinä näe ylämaailman päivänvaloa."
Keskustellessamme seisoi Woola muristen ja pörhistellen vierelläni. Silloin tällöin se vilkaisi minuun vingahtaen hiljaa pyytävästi, ikäänkuin kysyen lupaa saada syöksyä suoraa päätä vastassamme olevien miesten paljaisiin kurkkuihin. Sekin vaistosi liukkaiden sanojen takana piilevän konnamaisuuden.
Thernien selkäpuolella oli useita vahtihuoneesta vieviä oviaukkoja, jaLakor osoitti äärimmäisenä oikealla olevaa.
"Tuota tietä pääset Thuridin jäljille", hän sanoi.
Mutta kun koetin kutsua Woolaa sinne mukaani, niin eläin peräytyi vinkuen ja juoksi sitten suoraan äärimmäiselle vasemmanpuoliselle aukolle, pysähtyen sinne haukahdellen murahtelevaan tapaansa, ikäänkuin vaatien minua seuraamaan itseään oikealle tielle.
Katsahdin kysyvästi Lakoriin.
"Eläin erehtyy harvoin", sanoin, "ja vaikkakaan en epäile, että tietosi on parempi, thern, niin pidän viisaampana kuunnella rakkauden ja uskollisuuden tukeman vaiston ääntä."
Puhuessani hymyilin yrmeästi näyttääkseni hänelle, etten luottanut häneen.
"Kuten tahdot", vastasi vintiö kohauttaen olkapäitään. "Loppujen lopuksi se on yhdentekevää."
Käännyin ympäri ja menin Woolan jälessä vasemmanpuoliseen käytävään, ja vaikkakin olin selin vihollisiini, niin korvani olivat herkkinä; he eivät kuitenkaan tulleet perässäni. Käytävää valaisivat himmeästi aina jonkun matkan päähän toisistaan sijoitetut radiumlamput, joita Barsoomissa yleisesti käytetään.
Samat lamput lienevät olleet näissä maanalaisissa kammioissa käytännössä yhtä mittaa monia miespolvia, sillä ne eivät kaipaa ollenkaan hoitoa ja niiden kokoonpano on sellainen, että ne kuluvat perin vähän.
Olimme edenneet vain vähän matkaa, kun käytävästä alkoi lähteä haarautumia eri tahoille, mutta Woola ei empinyt kertaakaan. Erään tällaisen, oikealle puolelle aukeavan käytävän suulla kuulin äänen, joka oli John Carterille selvempi kuin äidinkielelläni lausutut sanat — se oli metallin, sotilaan varusten kalahdus — ja se kuului vähän matkan päästä syrjäkäytävästä.
Woola kuuli sen myöskin ja pyörsi salamannopeasti ympäri muristen uhkaavaa vaaraa vastaan, harja jäykkänä pystyssä ja kaikki välkkyvät hammasrivit paljaina. Annoin sille merkin pysyä hiljaa, ja yhdessä piilouduimme toiseen käytävään, joka alkoi muutaman askelen päästä.
Jäimme sinne vartoamaan, eikä meidän tarvinnutkaan odottaa kauan, sillä pian näimme kahden miehen varjon lankeavan pääkäytävän lattialle piilopaikkamme aukon kohdalle. Nyt miehet liikkuivat hyvin varovasti — vahingossa sattunut varusten kalahdus, joka oli hälyttänyt minut valppaaksi, ei enää uusiintunut.
Kohta olivat itse miehetkin meidän kohdallamme, enkä vähääkään hämmästynyt nähdessäni, että he olivat Lakor ja hänen vahtitoverinsa.
He astelivat äänettömästi hiipien, ja kummankin oikeassa kädessä välkkyi terävä pitkä miekka. Melkein piilopaikkamme aukon suulle he pysähtyivät kuiskaillen keskenään.
"Olemmekohan jo kenties ennättäneet hänen edelleen?" sanoi Lakor.
"Joko olemme edellä tai sitten on peto opastanut miehen väärälle tielle", vastasi toinen, "sillä meidän kulkemamme tie on paljoa lyhyempi tähän kohtaan tultaessa — ken sen vain tuntee. John Carterille se olisi ollut lyhyt tie surman suuhun, jos hän olisi ehdotuksesi mukaan lähtenyt sitä myöten."
"Niin", selitti Lakor, "vaikkapa hän olisi minkälainen miekkamies hyvänsä, niin pyörähtävältä lattiakiveltä ei hänen kuntonsa olisi häntä suojannut. Varmasti hän olisi astunut sille, ja jos kuilussa, päinvastoin kuin Thurid väittää, on pohja, niin hän nyt lähestyisi sitä nopeasti. Kirottu kalot, joka sai hänet turvallisemmalle polulle!"
"Mutta onhan hänellä edessäpäin toisia vaaroja", puheli Lakorin toveri, "joita hän ei niin helposti saa vältetyksi — jos hänen onnistuu selviytyä kelpo miekoistamme. Ajatteleppa esimerkiksi, mitä hän voisi tehdä joutuessaan äkkiarvaamatta kammioon, jossa —"
Olisin ollut valmis maksamaan paljon, jos olisin saanut kuulla heidän keskustelunsa lopun. Olisin siten saanut etukäteen tiedon minua uhkaavista vaaroista. Mutta kohtalo esti sen, ja juuri sillä hetkellä, jolloin olisin sitä kaikkein vähimmin halunnut, aivastin.
Auringon temppeli
Nyt ei ollut jälellä muuta keinoa kuin taisteleminen, eikä minulle tuottanut vähääkään etua se, että hypähdin äkkiä miekka kädessä käytävään thernien eteen, sillä onneton aivastukseni oli varoittanut heitä ja he olivat valmiina ottamaan minut vastaan.
Sanaakaan ei lausuttu, sillä puhuminen olisi ollut vain turhaa keuhkojen vaivaamista. Jo miesten saapuminen tänne osoitti, että heillä oli petos mielessä. Oli liiankin selvää, että he olivat seuranneet minua karatakseen yllättämällä kimppuuni, ja luonnollisesti heidän täytyi ymmärtää, että oivalsin heidän suunnitelmansa.
Taistelu alkoi heti, molemmat miehet vastassani. Ja vaikka inhoan thernien nimeäkin, on minun kuitenkin rehellisyyden nimessä tunnustettava, että he ovat uljaita miekankäyttäjiä. Eivätkä nämä kaksi olleet poikkeuksia, jolleivät siten, että he olivat vieläkin taitavampia ja rohkeampia kuin rotunsa miehet yleensä.
Ottelu venyi pitkäksi ja yhdeksi vilkkaimmista, joissa olin ollut mukana. Ainakin kahdesti pelastin rintani purevan säilän murhaavalta pistolta vain ihmeellisen nopeilla liikkeillä, joita Maan oloihin tottuneet lihakseni kykenivät suorittamaan Marsin vähäisemmän painovoiman ja pienemmän ilmanpaineen johdosta.
Mutta sittenkin olin hyvin vähällä suistua silloin surman suuhun synkässä käytävässä Marsin etelänavan alla, sillä Lakor teki sellaisen tempun, jollaista en vielä koskaan ollut nähnyt, niin paljon kuin olinkin taistellut kahdella kiertotähdellä.
Toinen thern ahdisti minua parhaillaan, ja minä pakoitin hänet peräytymään, hipaisten häntä miekkani kärjellä milloin sieltä, milloin täältä, saamatta kuitenkaan hänen ihmeellistä puolustusasentoansa rikotuksi, niin että joku arka kohta olisi paljastunut pieneksi hetkiseksi, joka olisi riittänyt toimittamaan hänet esi-isiensä luokse.
Silloin Lakor irroitti nopeasti varuksistaan hihnan, ja kun minä astahdin taaksepäin väistäen tuhoisaa iskua, sivalsi hän sen toisen pään vasempaan nilkkaani, niin että se kiertyi jalkani ympäri, ja vetäisi samalla rajusti toisesta päästä, kaataen minut selälleni.
Kuten saaliin niskaan hypähtävät pantterit he olivat kimpussani. Mutta he eivät olleet ottaneet laskuissaan huomioon Woolaa, ja ennenkuin kumpikaan säilä ehti koskettaa minua, kiiti uskollinen marsilainen kalotini ylitseni heidän päällensä ulvoen kuin tuhannen raivoisan pahan hengen riivaamana.
Kuvitelkaa, jos osaatte, mielessänne tavattoman isoa harmaata karhua, jolla on valtavan voimakkaat kynnet ja jonka pään kauhea, sammakon suuta muistuttava kita halkaisee korvasta korvaan, niin että näkyy kolme riviä välkkyviä hampaita. Sitten kuvitelkaa, että tämä otus on yhtä vikkelä ja hurja kuin nälkiytynyt bengalilainen tiikeri ja yhtä väkevä kuin kaksi vetojuhtaa yhteensä, niin saatte heikon käsityksen siitä, millaiselta Woola näytti tappelussa.
Ennenkuin ehdin kutsua sitä takaisin, se oli jo musertanut Lakorin mäsäksi vankan käpälänsä yhdellä ainoalla iskulla ja repinyt toisen thernin siekaleiksi. Mutta kun puhuin sille tuimasti, niin se ryömi arkaillen eteeni ikäänkuin olisi tehnyt jotakin moitittavaa ja rangaistavaa.
Koskaan en ollut hennonut rangaista Woolaa yhdessä viettämiemme pitkien vuosien kuluessa, senjälkeen kun tharkien vihreä jed oli ensi kerran Marsiin saavuttuani pannut sen vartijakseni. Olin voittanut sen rakkauden ja uskollisuuden ja saanut sen hylkäämään aikaisemmat julmat isäntänsä. Mutta luulen, että se olisi alistunut minkälaiseen rääkkäykseen hyvänsä, jos olisin sitä kurittanut, sillä niin ihmeen kiintynyt se oli minuun.
Lakorin otsalla olevaan kultalevyyn kiinnitetty jalokivi osoitti, että hän oli pyhä thern, kun taas hänen toverinsa, jolla ei ollut sellaista korua, oli alempi thern, vaikka varuksista näin, että hän oli kohonnut yhdeksänteen arvoluokkaan ja oli siis vain yhtä astetta alempana kuin pyhät thernit.
Seisoessani hetkisen katsellen Woolan tekemää kamalaa jälkeä, juolahti mieleeni muisto siitä kerrasta, jolloin olin pukeutunut Thuvian ampuman pyhän thernin Sator Throgin peruukkiin, diademiin ja varuksiin. Nyt saattaisi kenties olla hyödyksi käyttää Lakorin tamineita samalla tavoin.
Repäisin keltaisen peruukin hänen kaljulta päälaeltaan, kiinnitin sen omaan päähäni ja hetkistä myöhemmin olin kokonaan hänen asussaan, kultalevy otsallani ja varushihnat ympärilläni.
Woola ei pitänyt muutoksesta. Se nuuhki minua ja murahteli uhkaavasti, mutta kun puhelin sille ja taputtelin sen kookasta päätä, niin se lopulta leppyi uusiin tamineihini ja lähti komennuksestani ravaamaan käytävää pitkin samaan suuntaa, johon olimme olleet menossa, kun thernit keskeyttivät matkamme.
Nyt liikuimme varovasti, sillä kuulemastani keskustelun katkelmasta tiesin, että tiemme oli vaarallinen. Pysyttelin Woolan rinnalla, jotta äkillisen vaaran uhatessa molemmat silmäparit olisivat sitä näkemässä, ja hyvä oli, että olimme saaneet varoituksen edeltäpäin.
Saavuimme kapeille portaille, jotka nousivat jyrkästi ja kaartuivat taaksepäin, joten käytävä kohosi edellisen osansa päälle. Sitten se kääntyi takaisin alkuperäiseen suuntaansa, muodostaen siten täydellisen S-kirjaimen, jonka ylempi sakara äkkiä päättyi avaraan, huonosti valaistuun huoneeseen. Siellä oli lattia kokonaan myrkyllisten käärmeiden ja kammottavien matelijoiden peitossa.
Jos olisin koettanut mennä lattian poikki, olisin heti sortunut kuolleena maahan, ja hetkeksi olin vähällä menettää rohkeuteni. Mutta sitten välähti mieleeni, että Thurid ja Matai Shang olivat seurueineen sivuuttaneet tämän paikan, ja siispä täytyi löytyä joku kulkutie.
Jos onnellinen sattuma ei olisi tuonut korviini thernien keskustelusta sitäkään vähäistä osaa, jonka kuulin, niin olisimme mitään varomatta astuneet askelen tai pari kiemurtelevaan, tuhoisaan läjään, ja yksi ainoa askel olisi yllin kyllin riittänyt tuottamaan meille varman kuoleman.
Aikaisemmin en ollut koskaan tavannut matelijoita Barsoomissa, mutta kun vertasin niitä Heliumin museoissa näkemiini, kuten otaksuttiin sukupuuttoon kuolleiden lajien kivettymiin, huomasin niiden kuuluvan useihin esihistoriallisiin ja toisiin tyyten tuntemattomiin matelijasukuihin.
Tämä oli inhoittavin hirviökokoelma, mitä minun milloinkaan oli tarvinnut katsella. Turhaa olisi yrittääkään kuvata niitä Maan ihmisille, sillä minkään meidän tuntemamme muinaisen tai nykyisen otuksen kanssa niillä ei ole muuta yhteistä kuin aine — niiden myrkkykin on niin kamalan tehokasta, ettäcobra de capelloaon niiden rinnalla pidettävä viattomana kastematona.
Kun ne havaitsivat minut, niin lähimpänä käytävän aukkoa olevat matelijat syöksyivät yhtenä rykelmänä meitä kohti, mutta pitkin kammion kynnystä rivissä olevat radiumlamput pysäyttivät ne äkkiä — ne eivät ilmeisesti uskaltaneet mennä tämän valojuovan poikki.
Olin etukäteen ollut varma, etteivät ne pääsisi pois huoneesta, vaikka en ollutkaan arvannut, mikä niitä siellä pidätti. Yksistään se seikka, ettemme olleet tavanneet ainoatakaan matelijaa käytävässä, jota myöten olimme tulleet, oli riittävänä todistuksena siitä, etteivät ne uskaltautuneet sinne.
Vedin Woolan täysin turvalliselle kohdalle ja aloin huolellisesti tarkastella matelijakammiota, sikäli kuin voin sitä paikaltani nähdä. Kun silmäni vähitellen tottuivat hämärään valaistukseen, erotin huoneen toisessa päässä olevan matalan parvekkeen, johon avautui useita oviaukkoja.
Menin niin likelle kynnystä kuin uskalsin ja tarkastelin parveketta. Se kiersi pitkin luolan seinämää niin kauaksi kuin saatoin nähdä. Kun sitten vilkaisin sen aukon yläreunaa, jossa seisoimme, näin ilokseni parvekkeen pään parikymmentä sentimetriä pääni yläpuolella. Heti hyppäsin sinne ja kutsuin Woolan mukaani.
Siellä ei matelijoita ollut — meillä oli tie selvänä kamalan luolan toiseen päähän — ja hetkistä myöhemmin Woola ja minä laskeuduimme toisella puolella alkavaan turvalliseen käytävään.
Vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa saavuimme tavattoman avaraan pyöreään huoneeseen, jonka valkoisiin marmoriseiniin oli kullasta upotettu ensisyntyisten käyttämiä kummallisia hieroglyfejä.
Tämän valtavan huoneen lattiasta kohosi hyvin paksu, pyöreä, korkeaan kupukattoon saakka ulottuva patsas, ja tarkastellessani sitä huomasin sen hitaasti pyörivän.
Olin saapunut Auringon temppelin perustuksille!
Jossakin yläpuolellani virui Dejah Thoris, ja hänen seurassaan olivat Matai Shangin tytär Phaidor ja Ptarthin Thuvia. Mutta miten nyt, löydettyäni heidän lujan vankilansa ainoan heikon kohdan, pääsisin heidän luokseen, se oli yhä vieläkin ratkaisematon arvoitus.
Hitaasti kiersin pylvästä koettaen keksiä jotakin aukkoa. Jouduttuani toiselle puolelle löysin pienen radiumvaloisen vilkkulampun. Hieman kummastellen, miten se oli joutunut tähän melkein tuntemattomaan ja muusta maailmasta eristettyyn paikkaan, silmäilin sitä tarkemmin. Äkkiä huomasin sen metallikotelossa jalokivistä sommitellun Thuridin suvun merkin.
Olimme siis oikeilla jäljillä, mietin pistäessäni kojeen varuksiini kiinnitettyyn pussiin. Sitten jatkoin etsintääni, sillä oviaukon täytyi olla lähistöllä. Kauan ei tarvinnutkaan hakea, sillä melkein heti senjälkeen huomasin pienen oven, joka oli sovitettu pylvään juureen niin taitavasti, että vähemmän tarkka ja huolellinen etsijä olisi mennyt mitään aavistamatta sen ohitse.
Kas siinä ovi, josta pääsisin vankilaan, mutta miten saisin sen auki? Näkyvissä ei ollut minkäänlaista nappulaa eikä lukkoa. Yhä uudelleen tunnustelin perinpohjaisen huolellisesti sen jokaista neliösentimetriä, mutta en löytänyt mitään muuta kuin perin pikkuisen reiän, joka oli hieman oven keskustan yläpuolella vinosti oikealle päin ja joka näytti vain tekovialta tai rakennusaineen virheeltä.
Koetin tirkistää tähän pieneen reikään, mutta en voinut erottaa, oliko se kenties vain jonkun millimetrin syvyinen vai jatkuiko se täydelleen oven lävitse — valoa ei siitä ainakaan näkynyt. Sitten painoin korvani sitä vasten ja kuuntelin, mutta tulokset olivat yhtä huonot.
Kokeilujeni aikana Woola oli seisonut vieressäni tuijottaen hellittämättä ovea, ja kun katseeni osui koiraan, juolahti mieleeni hankkia varmuus siitä, olinko oikeassa olettaessani, että musta dator Thurid ja thernien isä Matai Shang olivat menneet temppeliin juuri tämän oven kautta.
Pyörsin äkkiä toisaalle ja kutsuin eläintä mukaani. Se epäili hetkisen, sitten se syöksähti vinkuen jälkeeni tarttuen hampailla hihnoihini ja koettaen vetää minua takaisin. Astelin kuitenkin jonkun matkan päähän ovesta, ennenkuin taivuin koiran opastettavaksi, nähdäkseni selvästi, mitä se tekisi. Sitten annoin sen viedä minua mielensä makaan.
Se veti minut suoraan takaisin taitoani uhmaavalle ovelle ja jäin taaskin seisomaan sileän kiviseinämän eteen tiukasti silmäillen sen kiiltävää pintaa. Kokonaisen tunnin vaivasin päätäni koettaen keksiä edessäni olevan oven avaamissalaisuuden ratkaisua.
Muistelin kohta kohdalta kaikkea, mitä oli tapahtunut ajaessani Thuridia takaa, enkä voinut päästä muuhun johtopäätökseen kuin siihen, jonka olin alun perin uskonut oikeaksi, että nimittäin Thurid oli tullut tänne ilman muita apuneuvoja kuin oma tietonsa ja mennyt ovesta saamatta apua sisältä päin. Mutta miten hän oli sen tehnyt?
Mieleeni muistui Kultaisten kallioiden salaperäisessä kammiossa sattunut tapaus, jolloin olin vapauttanut Ptarthin Thuvian thernien vankiluolasta ja hän oli kuolleen vartijansa avainrenkaasta ottamallaan ohuella neulamaisella avaimella aukaissut oven salaperäiseen kammioon, jossa Tars Tarkas taisteli henkensä kaupalla isoja bantheja vastaan. Silloin oven mutkikas lukko oli auennut samanlaisesta pienestä reiästä kuin se, joka nyt ilkkui minulle.
Kiireesti kaasin pussini sisällyksen lattialle. Jos siellä vain olisi ohut teräskappale, niin kenties saisin muovatuksi avaimen, jolla pääsisin temppelin vankilaan.
Tutkiessani lattialla viruvaa perin sekalaista kokoelmaa, jollainen marsilaisen sotilaan pussin sisältö aina on, sattui mustan datorin koristettu vilkkulamppu käsiini. Aioin juuri panna sen syrjään tällä hetkellä aivan arvottomana vehkeenä, kun katseeni osui eräisiin kummallisiin piirroksiin, jotka nähtävästi oli juuri äskettäin karkeasti raapittu kotelon pehmeään kultaan.
Pelkästä uteliaisuudesta otin selkoa piirroksen sisällöstä, ja kun sain sen luetuksi, ei sillä aluksi tuntunut olevan mitään merkitystä. Siinä oli alitusten kolme numeroparia:
3 | — | 50 t 1 | — | i x 9 | — | 25 t
Hetkisen oli uteliaisuuteni kiihtyneenä, mutta sitten pistin lampun takaisin pussiini. En kuitenkaan ollut vielä ehtinyt päästää sitä kädestäni, kun mieleeni välähti Lakorin ja hänen toverinsa välinen keskustelu, jolloin alempi thern oli toistanut Thuridin sanoja ja laskenut niistä pilkkaa: "Entä mitä arvelet hänen naurettavista valojutuistaan? Anna lampun ensin palaa kolmen radiumyksikön vahvuisena viisikymmentä talia" — ahaa, siinähän on juuri samat numerot kuin vilkkulampun metallikotelon ensimmäisessä rivissä — "sitten yhden radiumyksikön vahvuisena yksi xat" — siinä toinen rivi — "ja lopuksi yhdeksän yksikön vahvuisena kaksikymmentäviisi talia."
Kaava oli täydellinen, mutta mitä se merkitsi? Luulin tietäväni sen, ja ottaen repustani voimakkaan suurennuslasin, aloin huolellisesti tarkastaa marmoriovessa olevan reiän lähintä ympäristöä. Olin vähällä huudahtaa riemusta, kun havaitsin siinä melkein näkymättömiä kasautumia hiiltyneitä elektronihitusia, joita marsilaisten lampuista aina sinkoutuu.
Tätä reikää oli ilmeisesti lukemattomien miespolvien aikana valaistu radiumlampuilla, ja tarkoituksesta ei voinut olla epäilystäkään — lukon koneisto totteli valon säteitä. Ja minulla, John Carterilla, Heliumin prinssillä, oli käyttöohje käsissäni — sen oli viholliseni itse piirtänyt oman lamppunsa koteloon.
Marsilainen kelloni oli kultaisessa rannerenkaassani. Se on hieno vehje, näyttää marsilaisten talit, xatit ja zodit; taulu on kuperan kristallin peitossa ja muistuttaa suuresti Maassa käytettyä matkamittaria.
Toimin huolellisesti ohjeiden mukaan. Valaisin lampulla pientä aukkoa, järjestäen valon voimakkuuden kotelon syrjässä olevan nappulan avulla.
Viidenkymmenen talin ajan annoin valon kolmen yksikön vahvuisena säteillä reikään, sitten yhden yksikön vahvuisena yhden xatin ja yhdeksän yksikön vahvuisena kaksikymmentäviisi talia. Nämä viimeiset kaksikymmentäviisi talia olivat elämäni pisimmät kaksikymmentäviisi sekuntia. Napsahtaisiko lukko auki loppumattomilta tuntuvien hetkisten kuluttua?
Kaksikymmentäkolme! Kaksikymmentäneljä! Kaksikymmentäviisi!
Näpäytin lampun sammuksiin. Odotin seitsemän talia — lukon koneisto ei näyttänyt hievahtavankaan. Olisiko olettamukseni sittenkin väärä?
Mutta kas! Aiheuttiko hermojännitys harhanäyn vai liikkuiko ovi todellakin? Hitaasti ja äänettömästi upposi eheä kivilevy seinään — se ei ollut harhanäkyä.
Se painui noin kolme metriä, ja sen oikealta puolelta paljastui kapea aukko, joka vei pimeään ja ahtaaseen, ulkoseinän suuntaiseen käytävään. Tuskin oli aukko tullut näkyviin, kun Woola ja minä juoksimme siitä läpi — sitten ovi liukui äänettömästi paikoilleen.
Jonkun matkan päästä käytävästä näkyi heikkoa kajastusta, ja sitä kohti ohjasimme askeleemme. Valoisalla kohdalla käytävä teki jyrkän mutkan ja hieman kauempana oli kirkkaasti valaistu huone.
Tämän pyöreän huoneen keskilattialta veivät kierreportaat ylöspäin.
Arvasin heti, että olimme Auringon temppelin pohjakerroksen keskikohdalla — kiertoportaat kulkivat ylöspäin vankikoppien takaseinien vieritse. Jossakin yläpuolellani oli Dejah Thoris, jolleivät Thurid ja Matai Shang jo olleet ehtineet viedä häntä pois.
Melkein heti kun olimme päässeet portaille, näytti Woola äkkiä joutuvan hyvin kiihdyksiin. Se syöksähti edestakaisin näykkien jalkojani ja varuksiani, kunnes luulin sen tulleen raivoisaksi. Ja kun lopulta työnsin sen luotani ja aloin uudelleen nousta portaita, tarttui se oikeaan käsivarteeni hampaillaan ja veti minua takaisinpäin.
En sanoilla enkä sysäyksillä saanut sitä hellittämään kättäni ja olin kokonaan voimakkaan eläimen armoilla, jollen halunnut vasemmalla kädelläni iskeä sitä tikarilla. Mutta olipa koira vesikauhuinen tai terve, minulla ei ollut sydäntä upottaa teräasetta sen uskolliseen ruumiiseen.
Se kiskoi minut takaisin huoneeseen ja sitten lattian poikki päinvastaiselle puolelle kuin mistä olimme tulleet. Siellä oli toinen ovi, joka aukeni jyrkästi alaspäin viettävään käytävään. Vähääkään empimättä Woola veti minut sinne.
Sitten se pysähtyi ja päästi minut irti, sijoittuen minun ja oven väliin ja katsoen minua silmiin, ikäänkuin olisi kysynyt, seuraisinko nyt sitä vapaaehtoisesti vai pitäisikö sen edelleenkin turvautua voimakeinoihin.
Loin surullisen silmäyksen paljaaseen käsivarteeni jääneihin koiran vankkojen hampaiden jälkiin ja päätin tehdä niinkuin se näytti tahtovan. Ja saattoihan sen omituinen vaisto itse asiassa olla luotettavampi kuin minun puutteellinen inhimillinen järkeni.