"Meidän pitäisi toki kutsua hänet päivällisille", ehdotti Marian.
Ja päivällisille Martin tuli koettaen sopeutua niin hyvin kuin mahdollista lihavan teurastajan ja hänen vielä lihavamman rouvansa seuraan — verratonta väkeä muuten, joitten sopi kerrassaan mainiosti seurustella sellaisen nousevan kyvyn kanssa kuin Hermann von Schmidt. Syöttinä kutsuessaan heitä taloonsa hän ei ollut käyttänyt enempää eikä vähempää kuin suurta lankoaan. Toinen huomattava kutsuvieras, joka oli nielaissut saman syötin, oli koko Tyynenmeren rannikon käsittävän polkupyöräyhtiön, Asan, ylijohtaja. Hermann von Schmidt tahtoi aivan erikoisesti miellyttää ja suostutella häntä, sillä häneltä saattoi saada yksinoikeuden perustaa polkupyöräliike Oaklandiin. Hermann von Schmidt huomasi, että Martinin kaltainen lanko oli kyllä hyvä olemassa, vaikkei hän sydämessään mitenkään voinut ymmärtää, mistä tuon langon menestys johtui. Yön hiljaisina hetkinä, kun hänen vaimonsa nukkui, hän selaili Martinin kirjoja ja runoja päätellen, että koko maailma oli ihan hassu ostaessansa niitä.
Syvimmässä sydämessään Martin ymmärsi tilanteen liiankin hyvin nojatessaan tuolinsa selustaa vastaan ja katsellessaan von Schmidtin päätä miettien antaa oikealta ja vasemmalta päin kuonoa — tuota paksupäistä saksalaista. Erästä seikkaa hän kuitenkin ihaili hänessä. Niin köyhä kuin hän olikin ja niin lujasti kuin hän oli päättänytkin kohota, hän kuitenkin palkkasi palvelijan, ettei Marianin tarvinnut raataa raskaimpia töitä. Martin puhui Asan liikkeitten ylijohtajan kanssa, ja myöhemmin päivällisen jälkeen vei hänet ja von Schmidtin syrjään ja antoi langollensa aineellista tukea, niin että hän saattoi perustaa hienoimman polkupyöräliikkeen koko Oaklandissa. Hän meni vieläkin pitemmälle kehoittaen lankoansa pitämään silmällä tilaisuutta perustaa autoliike, sillä hän ei voinut ymmärtää, miksi von Schmidt ei erinomaisesti menestyen voisi hoitaa näitä molempia.
Kyyneleet silmissä ja kädet hänen kaulassaan vakuutti Marian Martinille, kun he erosivat, miten suuresti hän häntä rakasti ja oli aina rakastanut. Oli kyllä totta, että siinä välillä oli ollut tyhjä aukko, jonka täyttäminen vaati yhä enemmän kyyneleitä ja suudelmia, mutta jonka Martin selitti helposti voivansa antaa anteeksi, koska se oli johtunut uskon puutteesta ja hänen itsepintaisesta kieltäytymisestään mennä työhön.
"Hän ei koskaan osaa hoitaa rahojaan, se ainakin on varma", selitti Hermann von Schmidt luottamuksellisesti vaimolleen. "Hän raivostui, kun minä mainitsin hänelle koroista, ja jos minä mainitsisin samasta asiasta vielä kerran, hän iskisi minua saksalaiseen kuonooni. Niin hän juuri sanoi — saksalaiseen kuonooni! Mutta hänellä on omat hyvät puolensa, vaikkei hän olekaan liikemies. Hän on auttanut minut jaloilleni, eikä minulla suinkaan ole enää mitään häntä vastaan."
Päivälliskutsuja tuli Martinille satamalla, ja kuta enemmän niitä tuli, sitä enemmän hän ihmetteli. Hän oli kunniavieraana Taiteilijaklubin juhlissa niiden miesten seurassa, joista hän oli lukenut ja kuullut koko elämänsä ajan; ja he kertoivat hänelle, että kun he olivat lukeneet "Kellojen soiton"Transcontinentalistaja "Perin ja helmen"Kornetista, he olivat heti huomanneet, että nero oli syntynyt. "Jumalani! Minun oli silloin nälkä ja minä kävin ryysyissä!" hän ajatteli itsekseen. "Miksi te ette antaneet minulle silloin päivällistä? Silloin oli aika. Työ oli jo tehty. Jos te syötätte minua nyt tehdyn työn vuoksi, miksi te ette syöttäneet minua silloin, kun minä olisin tarvinnut? Ei ainoatakaan sanaa 'Kellojen soitossa' eikä 'Perissä ja helmessä' ole muutettu. Ei, ette te syötä minua tehdyn työn vuoksi. Te syötätte minua, koska kaikki muutkin minua syöttävät ja pidätte kunniana syöttää minua. Te syötätte minua, koska olette järjettömiä elukoita, osia roskajoukosta, koska sokean joukkosielun ajatus on vallannut teidät, että minua on juuri nyt syötettävä. Ja mitä Martin Edenillä ja Martin Edenin tekemällä työllä on kaiken tämän kanssa tekemistä?" hän kyseli itseltään, ja vastauksia sateli lakkaamatta nerokkaissa ja sukkelissa maljapuheissa.
Samanlaista oli aina. Missä hän sattui olemaankin — Sanomalehtimiesten klubissa, Seuraklubissa tai kirjallisissa teeilloissa — aina muistettiin "Kellojen soitto" ja "Peri ja helmi", kun ne olivat ensi kerran ilmestyneet. Ja aina kidutti häntä sama julkilausumaton katkera kysymys: "Miksi te ette syöttäneet minua silloin? Työ oli jo silloin tehty. 'Kellojen soitosta' ja 'Peristä ja helmestä' ei ole yhtään mitään muutettu. Ne olivat yhtä taiteellisia, yhtä arvokkaita silloin kuin nytkin. Mutta te ette syötä minua niiden tähden ettekä minkään tähden, mitä minä olen kirjoittanut. Te syötätte minua, koska on tapa syöttää juuri nyt, koska koko lauman on vallannut järjetön kiihko ahtaa Martin Edeniin ruokaa juuri nyt."
Ja usein hän sellaisina hetkinä saattoi nähdä nuoren jätkän, leveässä takissa ja hattu takaraivolla, astelevan heidän joukossaan. Niin tapahtui hänelle eräänä iltana Oaklandissa Naisjärjestön juhlassa. Kun hän nousi tuolilta ja astui korokkeelle, hän näki oviaukosta juuri tuon saman katupojan tutunomaisessa puvussaan. Viisisataa loistavasti puettua naista käänsi päänsä saadakseen selville, mitä hän näki, niin kiinteä oli hänen katseensa ollut. Mutta he näkivät vain tyhjän eteisen. Hän näki tuon nuoren jätkätyypin kuhnustavan eteenpäin ja ihmetteli, ottaisiko mies päästään hatun, jota ilman hän ei ollut häntä koskaan nähnyt. Hän tuli eteisestä suoraan korokkeelle. Martin olisi saattanut itkeä katsellessaan tuota oman nuoruutensa varjoa, ajatellessaan sitä, mitä oli hänen edessään. Se asteli yli korokkeen Martinin luo ja katosi Martinin tajunnan sokkeloihin. Viisisataa naista taputti hiljaa verhotuilla käsillään rohkaistakseen tuota ujoa, suurta miestä, joka oli heidän vieraansa. Ja Martin karkoitti tuon näyn aivoistaan, hymyili ja alkoi puhua.
Koulujen ylitarkastaja — kiltti vanha ukko — pysäytti Martinin kadulla, muisti hänet sekä sen kohtauksen, joka oli ollut hänen kansliassaan sinä päivänä, kun Martin erotettiin koulusta tappelun vuoksi.
"Minä luin teidän 'Kellojen soittonne' aikakauskirjasta joku aika sitten", hän puheli. "Se oli helkkyvää kuin runo. Verratonta, sanoin minä silloin — se on kerrassaan loistavaa!"
"Niin kai, ja kahdesti seuraavina kuukausina te kohtasitte minut kadulla ettekä tuntenut minua", sanoi Martin melkein ääneen. "Kummallakin kertaa minulla oli nälkä ja minä olin matkalla panttilainastoon. Mutta työ oli silloin tehty. Te ette tuntenut minua silloin. Miksi te tahdotte tuntea minut nyt?"
"Tässä eräänä päivänä huomautin minä vaimolleni, että meidän pitäisi pyytää teitä päivällisille", selitti tarkastaja. "Ja hän oli aivan samaa mieltä kanssani — aivan samaa mieltä kanssani."
"Päivällisille?" sanoi Martin niin terävästi, että se kuului melkein ärähdykseltä.
"No, niin, niin; päivälliselle, ymmärrättehän — vain vaatimaton tervehdyskäynti vanhan tarkastajanne luona, te vanha veitikka", hän sanoi hermostuneesti, taputtaen Martinia olalle koettaen heittäytyä setämäisen leikilliseksi.
Hämillään Martin asteli katua pitkin. Hän pysähtyi erääseen nurkkaan tuijottaen ontosti ympärilleen.
"No hitto soikoon!" hän vihdoin mutisi. "Luulenpa, että ukko pelkäsi minua."
Kreis tuli Martinin luo eräänä päivänä — Kreis "todellisesta pohjasakasta", ja Martin ilostui ja kuunteli hänen suunnitelmansa loistavia yksityiskohtia, jotka olivat kyllin villit saadakseen runoilijan mielikuvituksen vireille, mutta aivan kelvottomia liikemiehelle. Kreis pysähtyi keskellä kertomustaan sanoakseen, että Martin "Auringon häpeäpilkuissansa" oli ollut oikea tomppeli.
"Mutta minä en ole tullut tänne saarnaamaan filosofiaa", jatkoi Kreis. "Mitä minä tahdon tietää, on, tahdotteko panna tuhat dollaria likoon tähän yritykseen?"
"En, minä en ole kylliksi tomppeli yhtyäkseni siihen millään tavalla", vastasi Martin. "Mutta minä sanon teille, mitä teen. Te lahjoititte minulle ihanimman illan elämässäni. Te annoitte minulle sellaista, mitä ei rahalla voi ostaa. Nyt minulla on rahaa, enkä minä osaa tehdä sillä mitään erinomaista. Minä annan teille tuhat dollaria siitä, jolle minä en pane mitään arvoa, palkitakseni teille sitä, mitä ei voi rahalla korvata. Te tarvitsette rahaa. Minulla on enemmän kuin tarvitsen. Te tulitte saadaksenne sitä, eikä teidän tarvitse sitä varten keksiä mitään suunnitelmia. Ottakaa se."
Kreis ei osoittanut mitään hämmästystä. Hän taittoi vain maksuosoituksen taskuunsa.
"Tällaisesta maksusta minä voin toimittaa teille monta sellaista iltaa", hän hymyili.
"Liian myöhään." Martin pudisti päätä. "Se ilta oli minun ainoani. Minä olin silloin paratiisissa. Se on tavallista teille, sen tiedän. Mutta ei minulle. Minä en saa enää koskaan kohota sellaisiin korkeuksiin. Filosofian minä olen jättänyt rauhaan. Minä en tahdo siitä enää sanaakaan kuulla."
"Tämä oli ensimmäinen dollari, minkä minä eläessäni olen ansainnut filosofialla", huomautti Kreis ovelle astuessaan, "ja silloin samalla markkinat loppuivat."
Rouva Morse ajoi Martinin ohi kadulla eräänä päivänä ja hymyili ja nyökkäsi. Martin hymyili vastaan nostaen lakkiaan. Kohtaus ei vähimmälläkään tavalla vaikuttanut häneen. Muutamaa kuukautta aikaisemmin se olisi kiusannut häntä, tehnyt hänet uteliaaksi, ja hän olisi joutunut miettimään, millainen mahtoi sillä hetkellä olla tuon rouvan omatunto. Mutta nyt se ei herättänyt ainoatakaan jälkiajatusta. Hän unohti sen heti seuraavassa hetkessä. Hän unohti sen yhtä tyystin kuin hän unohti Keskus-Pankin rakennuksen tai City Hallin kuljettuaan niiden ohi. Mutta sittenkin hänen ajatuksensa olivat ahkerassa toimessa. Ne kiersivät lakkaamatta yhtä ainoata ympyrää. Ympyrän keskuksena oli "työ on tehty", se nakersi hänen aivojaan kuin kuolematon mato. Siihen hän aamuisin heräsi. Se turmeli hänen kauniit unensa öin. Jokainen toimi elämässä, joka vaati hänen huomiotaan, päättyi aina "työ on tehty". Hän kuljeksi ympäri miettien lakkaamatta, ettei hän ollut kukaan eikä mitään. Mart Eden, katupoika, ja Mart Eden, merimies, oli todella ollut, ja se oli ollut hän, mutta Martin Edeniä, kuuluisaa kirjailijaa, ei ollut olemassa. Martin Eden, kuuluisa kirjailija, oli sumua, joka kohosi roskajoukkojen aivoista, ja tuo joukkosielu oli ruumiillistanut sen Mart Edenissä, katupojassa ja merimiehessä. Mutta ne eivät voineet pettää häntä. Hän ei ollut se sadunjumala, jota tuo roskajoukko palvoi ja jolle se uhrasi päivällisiään. Hän ymmärsi asian paremmin.
Hän luki aikakauskirjojen arvosteluja hänestä ja tuijotti valokuvia, joita hänestä oli julkaistu, kunnes hänen oli mahdoton tuntea noita kuvia omikseen. Hän oli se nuorukainen, joka eli, iloitsi ja rakasti, joka oli ottanut elämän huolet ja murheet kevyesti, joka oli palvellut laivastossa, kulkenut vieraissa maissa ja johti sakkiansa muinaisina tappelujen päivinä. Hän oli se nuorukainen, joka aluksi oli mykistynyt nähdessään kansankirjaston tuhannet nidokset, mutta joka myöhemmin oli sukeltanut niihin ja omaksunut ne omikseen, hän oli juuri sama mies, joka oli polttanut sydänyöllä lamppuaan, pitänyt itseään kannuksen avulla valveilla ja kirjoittanut kirjoja. Mutta se ainoa, mitä hän ei ollut, oli se suunnaton ruokahalu, jota roskajoukko yksimielisesti oli innostunut sammuttamaan.
Aikakauskirjoissa oli joskus sellaistakin, joka huvitti häntä. Kaikki tahtoivat hänet omistaa.Warreninkuukausijulkaisu ilmoitti, että se aina etsiskeli uusia kirjailijoita ja muiden muassa oli esitellyt myös Martin Edenin kirjalliselle maailmalle.White Mousevaati häntä omakseen, samoinNorthern ReviewjaMackintosh's Magazine, kunnesGlobemykisti ne kaikki kertomalla, että heidän vanhoista numeroistaan voi vieläkin lukea "Merilaulut".Transcontinentaljulisti arvokkaasti ja mahtipontisesti, miten se oli ensiksi keksinyt Martin Edenin suurenmoiset lahjat, muttaHornetväitti, että ansio tulee sille, koska se oli julkaissut "Perin ja helmen".Singletree, Darnley ja Cotuskin sai ääntänsä kuulumaan yleisestä melusta.
Sanomalehdet laskivat kuorossa Martinin tuloja. Samaan yhtyivät monet aikakauskirjat, jolloin papit alkoivat käydä tervehtimässä häntä, ystävällisesti pyytäen hänen apuaan seurakunnilleen, ja ammattimaisia kerjuukirjeitä tuli tulvimalla joka päivä. Mutta kaikista kiusallisimpia olivat naiset. Hänen valokuviaan oli julkaistu pitkin ja poikin, ja erikoiskirjeenvaihtajat kuvasivat hänen voimakkaita, päivettyneitä kasvojaan, hänen arpeansa, hänen leveitä hartioitaan, hänen kirkkaita, vakavia silmiään ja hänen kuopallepainuneita kasvojaan, joista saattoi lukea askeetin tunnusmerkit. Lukiessaan tätä viimeistä hän muisti villiä nuoruuttaan ja hymyili. Monet hänen kohtaamistaan naisista katselivat häntä ihaillen ja kiihottavasti, mutta hän nauroi mielessään. Hän muisti Brissendenin varotuksen ja nauroi taas. Naiset eivät koskaan tuhoaisi häntä — niin paljon ainakin oli varmaa. Hän oli jo päässyt sen asteen yli.
Kerran hänen saattaessaan Lizzietä iltakouluun tyttö huomasi sen katseen, jonka muuan kaunis loistavasti puettu nainen oli Martiniin luonut. Katse oli hieman liian pitkä ja sen ilme liian selväpuheinen. Lizzie ymmärsi, mitä se tarkoitti, ja joutui vihan vimmoihin. Martin huomasi sen, huomasi myös syyn ja selitti, että hän alkoi tottua sellaiseen eikä enää välittänyt.
"Sinun tulisi välittää", kuohahti Lizzie leimuavin silmin. "Sinä olet sairas, siinä on koko asia!"
"Koko elämässäni en ole ollut tämän terveempi. Minä painan viisi naulaa enemmän kuin koskaan ennen."
"En minä tarkoita sinun ruumistasi. Tarkoitan päätäsi. Jotakin on vinossa sinun aatoskoneistossasi. Minäkin voin sen nähdä, vaikken ole mitään."
Martin asteli mietiskellen hänen rinnallaan.
"Minä antaisin vaikka mitä saadakseni sinut parannetuksi siitä", kuohahti Lizzie äkillisen tunnelman vallassa. "Sinun pitäisi välittää, kun naiset katsovat sinuun noin, sellainen mies kuin sinä. Sairaalloisia on kylliksi olemassa. Mutta sinä et ole sitä lajia. Jospa minä voisinkin auttaa sinua löytämään oikean naisen, joka opettaisi sinua välittämään."
Jätettyään Lizzien iltakouluun hän palasi Metropoleen.
Päästyään huoneeseensa hän heittäytyi mukavaan tuoliin ja tuijotti suoraan eteensä. Ei hän uinunut unessa eikä ajatellut. Hänen mielensä oli tyhjä lukuunottamatta niitä kutsumattomia kuvia, jotka vaihtoivat muotoa ja väriä loistaen hänen suljettujen luomiensa alla. Hän näki nuo kuvat, mutta tuskin tajusi niitä — ei ainakaan enempää, kuin jos ne olisivat olleet unta. Hän ei kuitenkaan nukkunut. Kello oli juuri kahdeksan. Hänellä ei ollut mitään tehtävää, ja liian aikaista oli mennä vuoteeseen. Niin hänen mielensä oli taaskin tyhjä, ja kuvat alkoivat muodostua ja hävitä hänen silmäluomiensa alla. Nuo kuvat eivät olleet yksityiskohtaisen selviä. Niissä näkyi melkein aina suunnattomia lehtikasoja ja oksia sikin sokin, ja aurinko paistoi niiden välitse.
Koputus ovelle kutsui hänet todellisuuteen. Hän ei nukkunut, ja tuohon koputukseen tuntui liittyvän jokin sähkösanoma tai kirje, tai palvelija toi puhtaita vaatteita pesulaitoksesta. Hän ajatteli Joeta ja mietti, missähän hän nyt lienee, huudahtaessaan: "Sisään".
Hän ajatteli yhä Joeta eikä huolinut kääntyä oveen päin. Hän kuuli sitä hiljaa suljettavan. Seurasi pitkä hiljaisuus. Hän unohti että joku oli koputtanut ovelle, ja katseli yhä ontosti eteensä, kun hän kuuli naisen nyyhkytystä. Se oli tahdotonta, värähtelevää, tuskaista ja pidätettyä. Hän huomasi sen kääntyessään. Samassa hän oli jaloillaan.
"Ruth!" hän huudahti säikähtyneenä ja hämillään.
Ruthin kasvot olivat valkeat ja jännittyneet. Hän seisoi aivan oven vieressä nojaten toisella kädellään siihen, kun taas toinen painoi sydänalaa. Hän ojensi molemmat kätensä rukoillen Martinia kohden ja melkein nytkähdellen astui häneen päin. Tarttuessaan niihin ja johtaessaan häntä mukavaan tuoliin Martin ihmetteli niiden kylmyyttä. Hän veti lähelle toisen tuolin, jonka käsinojalle hän istahti. Hän oli liian hämillään voidakseen puhua. Hänen mielestään heidän välinsä Ruthin kanssa oli selvä ja haudattu unhon yöhön. Hän tunsi jokseenkin samaa kuin jos Shelley Hot Springsin pesula olisi äkkiä ilmestynyt Metropole-hotellin sijalle ja koko viikon pyykki olisi varattu odottamaan häntä. Monesti hän yritti puhua, mutta joka kerta hän epäröi.
"Kukaan ei tiedä, että olen täällä", kuului Ruthin vieno ääni hänen koettaessaan hymyillä.
"Mitä sinä sanoit?" kysyi Martin.
Häntä hämmästytti oman äänensä kaiku.
Ruth kertasi sanansa.
"Niin!" virkahti Martin miettien, mitä hänen vielä olisi sanottava.
"Minä näin sinun tulevan sisään ja odotin muutamia minuutteja."
"Niin!" sanoi Martin taaskin.
Koko elämässään hän ei ollut kertaakaan tuntenut kieltänsä niin sidotuksi. Totisesti hänellä ei ollut ainoatakaan ajatusta päässään. Hän tunsi itsensä tyhmäksi ja kömpelöksi, mutta kuolemakseenkaan hän ei voinut keksiä, mitä sanoisi. Olisi varmaan ollut paljon helpompi, jos hotelli olisi muuttunut Shelley Hot Springsin pesulaksi. Hän oli voinut kääriä hihansa ja alkaa työn.
"Ja sitten sinä tulit sisään", hän vihdoin ihmetteli.
Ruth nyökkäsi sanattomasti ja löyhensi kaulusta.
"Minä näin sinut ensin kadun toiselta puolen, kun sinä olit tuon tytön kanssa."
"Oh, niin", myönsi Martin tyynesti. "Minä saatoin häntä iltakouluun."
"No, etkö sinä ole iloinen nähdessäsi minut taas?" kysyi Ruth toisen äänettömyyden lopuksi.
"Olen kyllä!" virkkoi Martin kiireesti. "Mutta eikö ollut varomatonta, että sinä tulit tänne?"
"Minä hiivin sisään. Kukaan ei tiedä, että minä olen täällä. Minä tahdoin tavata sinua. Minä tulin sanomaan sinulle, että minä olen ollut hyvin hullu. Minä tulin, koska minä en voinut kauemmin olla tulematta, koska minun sydämeni vaati minua tulemaan, koska … koska minä tahdoin tulla."
Hän nousi tuolista ja astui hänen luokseen. Hän asetti kätensä Martinin olkapäälle, hengitti hetkisen kiihkeästi ja vaipui sitten hänen syliinsä. Ja vapaalla, tyynellä tavallaan peläten, ettei loukkaisi, ja tietäen, että suurin häväistys naista kohtaan on työntää hänet luotansa silloin, kun hän vapaaehtoisesti antautuu, Martin kiersi kätensä hänen ympärilleen ja puristi häntä rintaansa vasten. Mutta ei ollut lämpöä tuossa syleilyssä, ei hyväilyä tuossa kosketuksessa. Ruth oli tullut hänen syliinsä, ja hän piti häntä — siinä kaikki. Ruth painautui lujemmin häneen ja sitten muuttaen asentoa kiersi käsivartensa hänen kaulaansa. Mutta noiden käsien hyväily ei kiihdyttänyt hänen vertaan, vaan pikemmin tuntui kiusalliselta ja vastenmieliseltä.
"Miksi sinä vapiset noin?" hän kysyi. "Onko täällä kylmä? Pyydänkö tulen takkaan?"
Hän teki liikkeen vapautuakseen, mutta Ruth painautui lujemmin häneen ankarasti väristen.
"Se on vain hermostumista", hän sanoi hampaat kalisten. "Se kyllä menee heti ohi. Kas niin! Minä voin jo paremmin."
Hitaasti hänen väristyksensä lakkasi. Martin piti häntä yhä sylissään, mutta ei ollut enää hämmentynyt. Hän tiesi nyt, mitä varten Ruth oli tullut.
"Äiti tahtoi, että minun olisi pitänyt mennä naimisiin Charley Hapgoodin kanssa", hän selitti.
"Charley Hapgoodin, tuon veitikan, joka lakkaamatta puhuu tyhmyyksiä!" ihmetteli Martin. Sitten hän lisäsi: "Ja nyt, otaksun, sinun äitisi tahtoo, että menet naimisiin minun kanssani."
Hän ei esittänyt tätä kysymyksen muodossa. Hän totesi vain varman tosiasian, ja hänen silmäinsä edessä alkoivat tanssia numerosarjat hänen voitto-osuuksistaan.
"Hänellä ei ole mitään sitä vastaan, niin paljon minä tiedän", myönsiRuth.
"Hän pitää siis minua hyväksyttävänä?"
Ruth nyökkäsi.
"Ja kuitenkaan minä en ole rahtuistakaan hyväksyttävämpi nyt kuin silloin, kun hän purki kihlauksen", puheli Martin mietiskellen. "Minä en ole millään tavalla muuttunut. Minä olen sama Martin Eden, vaikka oikeastaan hieman pahempi — minä tupakoin nyt. Etkö sinä tunne sitä hengityksestäni?"
Vastauksen sijasta Ruth painoi sormensa hänen huulilleen, painoi kevyesti ja leikitellen odottaen suudelmia, kuten aina menneinä päivinä tällaisissa tilanteissa. Mutta Martinin huulilta ei tullut hyväilevää vastausta. Hän odotti, kunnes sormet otettiin pois, ja jatkoi sitten:
"Minä en ole muuttunut. Minulla ei ole paikkaa. Minä en etsi mitään paikkaa. Ja minä yhä uskon, että Herbert Spencer on suuri, jalo ihminen ja että tuomari Blount on kaikkien aasien kuningas. Minä söin päivällistä hänen kanssaan toissa iltana, niin tottahan minä sen tiedän."
"Mutta sinä et hyväksynyt isän kutsua", sanoi Ruth moittivasti.
"Tiedätkö sinäkin siitä? Kuka hänet lähetti? Sinun äitisi?"
Ruth pysyi vaiti.
"Hän se siis hänet lähetti. Minä ajattelin sitä. Ja nyt minä otaksun, että hän on lähettänyt sinut."
"Ei kukaan tiedä, että minä olen täällä", väitti Ruth. "Luuletko sinä, että minun äitini sallisi tätä?"
"Hän sallii kyllä sinun mennä naimisiin minun kanssani, se ainakin on varma."
Ruthilta pääsi vihlova huudahdus. "Oh, Martin, älä ole julma! Sinä et ole suudellut minua yhtään ainoata kertaa. Sinä olet yhtä kylmä kuin kivi. Ja ajattele, mitä minä olen uskaltanut tehdä!" Hän katseli väristen ympärilleen, vaikka ilme oli puoleksi utelias. "Ajattele, missä minä olen!"
"Minä voisin kuolla sinun tähtesi! Minä voisin kuolla sinun tähtesi!" Lizzien sanat soivat Martinin korvissa.
"Miksi sinä et uskaltanut sitä ennemmin?" hän kysyi terävästi. "Silloin kun minulla ei ollut paikkaa? Kun minä olin nääntymäisilläni nälkään? Kun minä olin juuri samanlainen kuin nytkin, ihmisenä ja taiteilijana sama Martin Eden? Sen kysymyksen minä olen lakkaamatta tehnyt itselleni monena päivänä — ei vain sinuun, vaan erikoisesti kaikkiin muihin nähden. Katsos, minä en ole muuttunut, vaikka minun äkkiä kohonnut arvoni pakottaa minua lakkaamatta vakuuttamaan itselleni tätä seikkaa. Minulla on sama liha ja luut, samat kymmenen sormea ja varvasta. Minä olen aivan sama. Minä en ole kehittänyt itsessäni uusia kykyjä enkä voimia. Minun aivoni ovat samat vanhat aivot. Minä en ole edes kirjallisella tai filosofisella alalla tehnyt mitään uutta tai mullistavaa. Henkilökohtaisesti minä olen aivan saman arvoinen kuin minä olin silloin, kun kukaan ei minusta huolinut, ja minua suunnattomasti hämmästyttää, miksi ne välittävät minusta nyt. Varmasti kukaan ei pidä minusta minun itseni vuoksi, sillä minä olen olemukseltani aivan sama kuin ennen, jolloin he eivät minusta pitäneet. Silloin heidän täytyy pitää minusta jonkin muun vuoksi, jonkin, joka on ulkopuolella minua, joka ei ole minä. Sanonko minä sinulle, mikä tuo jokin on? Se on se tunnustus, jota minä olen saanut, mutta se tunnustus ei ole minä. Se on syntynyt toisten aivoissa. Toiseksi se raha, mitä minä olen ansainnut ja yhä ansaitsen. Mutta rahahan ei ole minä itse. Se tulee pankeista ja Tomien, Dickien ja Harryjen taskuista. Ja se on juuri tuo raha ja kuuluisuus, joiden vuoksi sinä minut nyt tahtoisit ottaa."
"Sinä murrat minun sydämeni", nyyhkytti Ruth. "Sinä tiedät, että minä rakastan sinua, että minä olen täällä sen tähden, että minä rakastan sinua."
"Minä pelkään, ettet sinä ymmärrä, mihinkä minä pyrin", sanoi Martin ystävällisesti. "Minä tarkoitan, että jos sinä rakastat minua, mistä se johtuu, että sinä rakastat minua nyt niin paljon enemmän kuin silloin, kun sinun rakkautesi oli kyllin heikko kieltääksesi minut?"
"Unohda ja anna anteeksi!" huudahti Ruth kiihkeästi. "Minä rakastin sinua koko ajan — muista se!"
"Minä pelkään, että olen kuin viekas kauppias, joka tutkii tavaroitaan, minä punnitsen sinun rakkauttasi saadakseni selville, minkä arvoista se on."
Ruth vetäytyi pois hänen käsistään, istui suorana häntä vastapäätä ja katseli häntä pitkään ja tutkivasti. Hän oli sanomaisillaan jotakin, mutta sammalsi ja vaikeni.
"Katsos, minusta se näyttää tällaiselta", jatkoi Martin. "Kun minä olin juuri sama, mitä minä olen nyt, ei yksikään ainoa minun omasta luokastani näyttänyt välittävän minusta. Kun minun kirjani olivat kirjoitetut, ei ainoakaan niistä, jotka lukivat käsikirjoitukset, näyttänyt välittävän niistä. Päinvastoin, kun he saivat tietää, mitä minä olin kirjoittanut, he näyttivät välittävän minusta vähemmän kuin ennen. Kirjoittaessani sellaisista aiheista, heistä kai näytti, että minä olin tehnyt jonkinlaisen rikoksen tai vähintäänkin menetellyt niin, että se herätti halveksumista. 'Ota paikka', tolkutti jokainen."
Ruth teki liikkeen välttääkseen vastaan.
"Kyllä, kyllä", sanoi Martin, "sinä kyllä teit poikkeuksen — sinä kehotit minua ottamaantoimen. Kotoinen sana'paikka'yhtähyvin kuin kaikki se, mitä minä olin kirjoittanut, loukkasi sinua. Tämä puhe on raakaa. Mutta minä vakuutan sinulle, ettei ollut vähemmän raakaa minua kohtaan, kun jokainen, jonka minä tunsin, piti oikeutenaan komentaa minua kuin arvostelukyvytöntä olentoa. Mutta tullakseni asiaan. Minun kirjojeni ilmestyminen ja se tunnustus, jota tuo ilmestyminen tuotti, muutti myös sinun rakkautesi laadun. Martin Edeniä kaikkine lopetettuine töinensä sinä et huolinut mieheksesi. Sinun rakkautesi häneen ei ollut kyllin suuri voidaksesi mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta sinun rakkautesi on nyt kyllin vahva, enkä minä voi päästä tekemästä sitä johtopäätöstä, että sen voima on lisääntynyt kirjojeni ilmestymisestä ja saamastani julkisesta tunnustuksesta. Sinuun nähden minä en puhu voitto-osuuksistani, vaikka minä olen varma, että ne ovat saaneet aikaan muutoksen sinun isäsi ja äitisi mielessä. Tietysti tämä on kaikki minulle samantekevää. Mutta pahinta kaikesta on, että minä olen joutunut epäilemään rakkautta, pyhää rakkautta. Onko rakkaus niin kurja ja vähäpätöinen, että sen täytyy hankkia ravintoa kirjojen julkaisemisesta ja julkisesta maineesta? Siltä se näyttää. Minä olen istunut täällä ja miettinyt sitä, kunnes minun pääni on mennyt pyörälle."
"Rakas pääparka!" Ruth ojensi kätensä työntäen sormensa hyväilevästi hänen tukkaansa. "Älä anna sen enää milloinkaan mennä pyörälle. Alkakaamme nyt alusta. Minä rakastin sinua koko ajan. Minä tiedän, että minä olin heikko myöntyessäni äidin tahtoon. Minun ei olisi pitänyt tehdä niin. Minä olen kuitenkin kuullut sinun puhuvan niin usein helläsydämisestä lempeydestä, kun on arvosteltava ihmislasten erehdyksiä ja vikoja. Ulota tuo lempeys minuun asti. Minä menettelin väärin. Anna minulle anteeksi!"
"Oh, annanhan minä anteeksi!" vastasi Martin kärsimättömästi. "Helppo on antaa anteeksi, kun ei todella ole mitään anteeksi annettavaa. Ei mikään siinä, mitä sinä olet tehnyt, vaadi anteeksiantamusta. Jokainen menettelee parhaan ymmärryksensä mukaan, ja enempää ei kukaan voi. Yhtähyvin minä voisin pyytää sinulta anteeksi, etten minä ole ottanut paikkaa."
"Minä tarkoitin hyvää", väitti Ruth. "Sinä tiedät sen. Minä en olisi voinut rakastaa sinua ja olla tarkoittamatta hyvää."
"Totta, mutta sinä olisit tahtonut turmella minut hyvällä tarkoituksellasi. Kyllä, kyllä!" hän keskeytti hänen kiihkeät vastaväitösyrityksensä. "Sinä olisit tehnyt lopun minun kirjoittamisestani ja minun elämäni tehtävästä. Realismi on minun luonteeni perusominaisuus, ja porvarillinen henki vihaa realismia. Poroporvarillinen yhteiskunta on heikko. Se pelkää elämää, ja kaikki sinun yrityksesi tarkoittivat saada minutkin pelkäämään elämää. Sinä tahdoit muovata minua. Sinä tahdoit pakottaa minut elämässä ahtaaseen komeroon, jossa kaikki elämänarvot olisivat olleet epätodellisia, valheellisia ja alhaisia." Hän tunsi Ruthin tuijottavan valmiina väittämään vastaan. "Alhaisuus — sydämen alhaisuus, niin väitän, on porvarillisen hienostuneisuuden ja sivistyksen pohjana. Kuten minä sanoin, sinä tahdoit muovata minua. Tahdoit minut tehdä oman luokkasi jäseneksi, jolla olisi sinun luokkaihanteesi, luokka-arvosi ja luokkaennakkoluulosi." Hän pudisti surumielisenä päätään. "Etkä sinä edes ymmärrä, mistä minä nyt puhun. Minun sanoillani ei ole sinulle sitä merkitystä, kuin minkä minä koetan niille antaa. Mitä minä sanon, on ainoastaan mielikuvituksen lentoa sinulle, mutta minulle se on elävintä todellisuutta. Enintäänkin sinua hiukan hämmästyttää ja huvittaa tämä raaka miehenalku, joka on kohonnut pohjasakasta pinnalle ja koettaa nyt esiintyä sinun luokkasi tuomarina ja kutsuu sitä alhaiseksi."
Ruth nojasi päätään väsyneesti hänen olkaansa vasten, ja hänen ruumiinsa värisi kiihtyvästä hermostuneisuudesta. Martin odotti hetkisen, että hän puhuisi, ja jatkoi sitten:
"Sinä tahdot nyt uudistaa meidän rakkautemme. Sinä tahdot, että me menisimme naimisiin. Sinä tahdot minut. Mutta kuulehan — ellei minun kirjojani olisi julkaistu, minä siitä huolimattakin olisin ollut sama, mitä minä nyt olen. Ja sinä olisit pysynyt poissa minun luotani. Se johtuu kaikki noista kirotuista kirjoista — —"
"Älä kiroa", keskeytti Ruth.
Hänen ojennuksensa sai Martinin hätkähtämään. Hän purskahti viiltävään nauruun.
"Siinä se on", hän sanoi. "Tällaisenakin suurena hetkenä, jolloin sinun elämäsi onni näyttää olevan kysymyksessä, sinä pelkäät elämää vanhalla tavallasi — pelkäät elämää ja terveellistä kirousta."
Ruth hämmästyi hänen sanoistaan huomatessaan, kuinka lapsellinen hän oli ollut, mutta samalla hän tunsi, että Martin suurensi tuota lapsellisuutta, ja se loukkasi häntä. He istuivat kauan äänettöminä, Ruth miettien epätoivoissansa ja Martin muistellen sammunutta rakkauttaan. Hän tiesi nyt, ettei hän koskaan ollut häntä todella rakastanut. Hän oli rakastanut Ruthin ihannekuvaa, oman luovan voimansa eteeristä olentoa, rakkausrunonsa kirkasta, säteilevää henkeä. Porvarillista Ruthia porvarillisine virheineen ja porvarillisine, toivottomine elämänkäsityksineen hän ei ollut koskaan rakastanut.
Ruth alkoi äkkiä puhua.
"Tiedän, että paljon siitä, mitä olet puhunut, on totta. Minä olen pelännyt elämää. Minä en rakastanut sinua kyllin suuresti, mutta minä olen oppinut rakastamaan paremmin. Minä rakastan sinua sellaisena kuin sinä olet ja sellaisena kuin sinä olet ollut ja myös sellaisena, millaiseksi sinä ehkä — joskus tulet. Minä rakastan sinua kaiken sen vuoksi, mikä erottaa sinut siitä luokasta, jota sinä kutsut minun luokakseni, sinun uskosi vuoksi, jota minä en ymmärrä, mutta jota minä tiedän voivani oppia ymmärtämään. Minä olen pyhittävä itseni oppiakseni ymmärtämään niitä, ja myös sinun tupakanpolttosi ja sinun kiroilusi — nekin ovat osia sinusta, ja minä rakastan sinua myös niiden vuoksi. Minä voin yhä oppia. Viimeisen kymmenen minuutin kuluessa minä olen oppinut paljon. Se, että minä olen uskaltanut tulla tänne, on todistus siitä, mitä minä jo olen oppinut. Oh, Martin — —!"
Hän nyyhkytti ja painautui häntä lähemmäksi.
Ensi kertaa Martinin kädet kiersivät hellästi ja säälien hänen ympärilleen, ja Ruth tiesi sen tuntien onnen välähdyksen kirkastavan kasvojaan.
"Liian myöhään", sanoi Martin. Hän muisti Lizzien sanat. "Minä olen sairas mies — oh, en ruumiiltani! Sairas on minun sieluni, minun aivoni. Minulta näyttävät hävinneen kaikki arvot. Minä en välitä mistään. Jos sinä olisit käyttäytynyt tällä tavalla muutamaa kuukautta aikaisemmin, olisi kaikki ollut toisin. Nyt se on liian myöhäistä."
"Ei se ole liian myöhäistä", huudahti Ruth. "Minä näytän sinulle. Minä annan todistuksia sinulle, että minun rakkauteni on voimistunut, että se on suurempaa ja arvokkaampaa minulle kuin minun oma luokkani ja kaikki, mikä on minulle kalleinta. Kaikki mikä on kalleinta porvarilliselle käsitystavalle, minä hylkään halveksien. Minä en enää pelkää elämää. Minä jätän isäni ja äitini ja annan nimeni tulla pilkkasanaksi ystäväini huulilla. Minä tahdon tulla sinun luoksesi juuri nyt, vapaassa rakkaudessa, jos niin haluat, ja olen ylpeä ja iloinen saadessani olla luonasi. Jos minä olen pettänyt rakkauden, minä tahdon nyt rakkauteni vuoksi pettää kaiken, mikä pakotti minut tekemään tuon ensimmäisen petoksen."
Hän seisoi hänen edessään loistavin silmin.
"Minä odotan, Martin", hän kuiskasi — "odotan sinun hyväksymistäsi.Katso minuun!"
"Se on suurenmoista", ajatteli Martin katsellen häntä. "Ruth on saavuttanut sitä, mitä häneltä on kokonaan puuttunut. Kohonnut lopultakin todellisena naisena porvarillisen sovinnaisuuden raudankovien lakien yläpuolelle. Se oli suurenmoista, loistavaa ja ihastuttavaa." Ja kuitenkin, mikä häntä itseään vaivasi? Hän ei tuntenut olentonsa värähtävän eikä lämpenevän kaikesta tuosta. Se oli ihailtavaa ja suurenmoista vain ajatella. Hetkenä, jolloin hänen olisi pitänyt leimahtaa tuleen, hän kylmästi ihaili häntä. Hän ei sydämessään tuntenut liikutusta. Hän ei tuntenut kaihoavansa häntä. Ja taas hän muisti Lizzien sanat.
"Minä olen sairas, hyvin sairas", hän sanoi epätoivoisin ilmein. "Minä en tiennyt, ennen kuin nyt, kuinka sairas minä olen. Jotakin on kuollut minussa. Minä olen aina rakastanut elämää, enkä minä suinkaan luullut, että minä joskus saisin siitä kylläkseni. Elämä on täyttänyt minut niin, ettei minussa ole sijaa millekään toiveelle. Jos voisin toivoa jotakin, toivoisin minä nyt sinut omakseni. Sinä näet, miten sairas minä olen!"
Hän nojasi päätänsä taapäin ja sulki silmänsä; ja kuten itkevä lapsi unohtaa surunsa nähdessään auringon säteitten leikkiä kyyneleisen silmäteränsä läpi, niin Martinkin unohti sairautensa, Ruthin läsnäolon, kaikki, katsellessaan sitä uhkeaa kasvullisuutta, jonka läpi aurinko valoi hohdettaan ja joka sai muodon ja säteili hänen luomiensa alla. Tuo vihreä lehvistö ei ollut tyyni ja rauhoittava. Auringon loisto oli liian kirkas ja pistävä. Se koski, kun hän siihen katseli, ja hän katseli kuitenkin — hän ei tiennyt, miksi.
Hän tuli omaksi itsekseen taas kuullessaan lukon salvan rasahtavan. Ruth oli siirtynyt ovelle.
"Miten minä pääsen ulos?" hän kysyi melkein itkien. "Minua pelottaa."
"Oh, suo minulle anteeksi!" huudahti Martin seisaalleen hypäten. "Minä en ole oma itseni, tiedäthän. Minä unohdin, että sinä olet täällä." Hän vei kätensä päähänsä. "Katsos, vika on täällä. Minä saatan sinut kotiin. Me kuljemme palvelijain käytävästä. Kukaan ei meitä näe. Laske alas harsosi, eikä sinun tarvitse mitään pelätä."
Ruth puristi lujasti hänen käsivarrestaan heidän astuessaan alas huonosti valaistuja, kapeita portaita.
"Nyt minä kyllä pääsen yksin", sanoi Ruth heidän tultuaan katukäytävälle koettaen samalla vetää kättänsä pois hänen käsivarreltaan.
"Ei, ei; minä saatan sinut kotiin", vastasi Martin.
"Ei, älä tee sitä", väitti Ruth. "Se on tarpeetonta."
Uudestaan hän koetti vapauttaa kätensä. Martinin uteliaisuus hetkeksi heräsi. Nyt kun ei ollut mitään hätää, Ruth pelkäsi. Hän näytti melkein epätoivon vimmalla pyrkivän vapaaksi hänestä. Martin ei nähnyt siihen mitään syytä ja luuli sen johtuvan hermostumisesta. Siksi hän yhä piti hänen kättään ja asteli hänen sivullansa. Heidän päästyään puoli kadun väliä hän näki erään pitkätakkisen miehen pujahtavan erääseen porttikäytävään. Kulkiessaan ohi hän heitti sinne silmäyksen ja huolimatta ylöskäännetystä kauluksesta tunsi Ruthin veljen Normanin.
Kävellessään Ruth ja Martin juttelivat sangen vähän keskenään. Ruth oli mykistynyt, Martin turtunut. Kerran Martin virkahti, että hän aikoi taas lähteä Etelän merille, ja kerran Ruth puhui pyytäen anteeksi, että oli tullut hänen luokseen. Siinä kaikki. Ero ovella oli aivan sovinnainen. He puristivat kättä, sanoivat hyvää yötä, ja Martin nosti hattua. Kun ovi sulkeutui, hän sytytti sikarin ja lähti takaisin hotelliin. Kun hän tuli porttikäytävän kohdalle, jonne Norman oli pujahtanut, hän pysähtyi ja katsoi sinne hymyillen.
"Hän valehteli", hän sanoi ääneen. "Hän koetti uskotella minulle, että hän oli suuria uskaltanut, ja koko ajan hän kuitenkin tiesi, että veli, joka hänet oli tuonut, odotti häntä takaisin." Hän purskahti nauruun. "Oh, se poroporvari! Kun minä olin tyhjä, en minä ollut kelvollinen näyttäytymään hänen sisarensa seurassa. Kun minulla on pankkitili, hän itse tuo hänet minulle."
Kun hän kääntyi menemään, eräs kiertolainen kulki samaan suuntaan ja kerjäsi häneltä hänen selkänsä takana.
"Kuulkaa, herra, voitteko antaa minulle viisikolmattaisen yösijaa varten?" kuuluivat sanat.
Mutta eivät nuo sanat, vaan ääni sai Martinin käännähtämään. Seuraavana hetkenä hän oli tarttunut Joen käteen.
"Muistatkos, kun me erottiin Hot Springsissä!" sanoi toinen. "Minä sanoin, että me vielä tapaisimme. Minä tunsin sen luissani, ja tässä me nyt olemme."
"Sinä näytät hyvinvoivalta", sanoi Martin ihaillen, "ja sinä olet lihonut."
"Olenpa tietenkin." Joen kasvot säteilivät. "Minä en koskaan tiennyt, mitä elämä oli, ennen kuin lähdin maailmalle. Minä olen kolmekymmentä naulaa raskaampi ja voin kerrassaan mainiosti. Silloin ennen muinoin minä sain lakkaamatta raataa kuin villitty. Kiertäminen huvittaa minua suunnattomasti."
"Mutta etsit kuitenkin itsellesi yösijaa", pisti Martin nuhtelevasti, "ja yö on aika kylmä".
"Huh! Etsit yösijaa?" Joe pisti kätensä taskuunsa ja veti sen ulos täynnä pientä rahaa. "Tämä kasvaa kuin villitty uutta vesaa", hän kehaisi. "Sinä näytit vain niin hyvältä, ja siksi minä iskin sinuun kiinni." Martin nauroi ymmärtävästi.
"Sillähän sinä saat monta hutikkaa", hän huomautti. Joe pisti rahat takaisin taskuunsa.
"Se ei ole minulle mieleen", hän virkahti. "Ei se enää minulle maista, vaikkei minua siitä estä muu kuin oma haluttomuuteni. Minä en ole ollut juovuksissa kuin yhden ainoan kerran sen jälkeen kuin erosimme, ja sekin sattui odottamatta, kun otin naukun tyhjään vatsaan. Kun minä raadoin kuin juhta, minä join myös kuin juhta. Kun minä elän kuin ihminen, minä juon kuin ihminen — tuikku silloin tällöin, kun mieli tekee, siinä kaikki."
Martin sopi hänen kanssaan, että he tapaisivat huomenna, ja meni sitten hotelliin. Hän pysähtyi toimistoon katselemaan laivojen aikatauluja.Mariposalähtisi Tahitiin viiden päivän kuluttua.
"Soittakaa huomenna ja tilatkaa minulle ensi luokan hytti", hän sanoi kirjanpitäjälle. "Ei kannella, vaan alhaalla ylähangan puolella — ei, alahangan. Muistakaa — alahangan! Parasta on, että kirjoitatte sen muistiin."
Päästyään huoneeseensa hän painui vuoteeseen ja nukkui kuin viaton lapsi. Illan tapaukset eivät olleet tehneet häneen mitään vaikutusta. Hänen sisäinen elämänsä oli kuollut kaikille vaikutuksille. Se lämmön kuohahdus, jolla hän oli Joeta tervehtinyt, oli tyyntynyt. Hetkiseksi hänen mielensä oli saanut läikähtämään tämä entinen vaatteitten pesijä, mutta jo keskustellessa hänen kanssaan kaikki oli viilennyt. Ei merkinnyt hänelle yhtään mitään, että hän viiden päivän kuluessa matkustaisi Etelän merille. Niin hän sulki silmänsä ja nukkui säännöllisesti ja rauhallisesti heräämättä kahdeksan tuntia. Levottomuus ei vaivannut häntä. Hän ei muuttanut asentoa eikä uneksinut. Uni toi hänelle mukanaan unohduksen, ja joka aamu, kun hän heräsi, hän tunsi kaipausta, että se oli loppunut. Elämä kiusasi ja ikävystytti häntä, ja aika merkitsi tuskaa.
"Kuulepas, Joe", kuului Martinin tervehdys vanhalle työtoverille seuraavana aamuna, "muuan ranskalainen asuu kahdennenkymmenennenkahdeksannen kadun varrella. Hän on hankkinut itsellensä rahaa ja aikoo muuttaa takaisin Ranskaan. Hänellä on sievä, hyvin järjestetty pieni höyrypesula. Siinä on aluksi sinulle, jos sinä tahdot pysähtyä yhteen paikkaan. Tässä, ota tämä, osta hiukan vaatteita ja tule tuon miehen toimistoon kello kymmenen. Katsele tarkkaan pesulaa kaikkine koneineen. Jos sinä pidät siitä ja se on hintansa arvoinen — kaksitoistatuhatta — niin sano se minulle, ja se on sinun. Lähde nyt. Minulla on työtä. Minä tapaan sinut myöhemmin."
"Katso nyt, Mart", sanoi toinen hitaasti kohoavalla harmilla. "Minä tulin tänne tänä aamuna tavatakseni sinua. Ymmärrätkö? En minä tullut tänne etsimään itselleni pesulaa. Minä tulin puhumaan vanhan ystävyyden vuoksi, ja sinä osoitat minulle pesulaa. Minä sanon sinulle, mitä teemme — sinä itse otat tuon pesulan ja menet sen kanssa helvettiin!"
Hän oli juuri hyökkäämäisillään ulos huoneesta, kun Martin tarttui hänen olkapäihinsä pyöräyttäen hänet ympäri.
"Kuule nyt, Joe", hän sanoi, "jos sinä käyttäydyt tuolla tavalla, minä isken sinua kuonoon. Ja vanhan ystävyyden vuoksi minä isken niin, että tuntuu. Ymmärrätkö? — tahdotko, tahdotko?"
Joe iski kiinni ja koetti heittää hänet kumoon, ja kun se ei onnistunut, yritti vapautua toisen rautakourista. Pitäen lujasti otteestaan he pyörivät ympäri huonetta ja horjahtivat kumoon korituolin yli, joka rutisten meni kasaan. Joe oli nyt alla käsivarret levällään, ja Martin painoi polvensa hänen rintaansa vasten. Hän huohotti ja puuskutti, kun Martin vapautti hänet.
"Nyt me puhumme hetkisen", sanoi Martin. "Älä sinä yritä minun kanssani. Minä tahdon ennen kaikkea, että tämä pesulajuttu päättyy. Sitten sinä voit tulla takaisin ja me voimme jutella menneistä muistoista. Minä sanoin sinulle, että minulla on kiire. Katsopas tuota."
Palvelija toi juuri sisään aamupostin, suuren kasan kirjeitä ja aikakauskirjoja.
"Miten voin lukea nämä ja samalla jutella sinun kanssasi? Mene nyt ja järjestä se pesulajuttu, ja sitten me olemme yhdessä."
"Olkoon menneeksi", sanoi Joe hidastellen. "Luulin, että sinä heitit minut nurin, mutta taisin erehtyä. Mutta sinä et pärjää minulle nyrkkeilyssä. Minä olen siinä vankempi."
"Joskus otamme nyrkkeilyhansikkaat, niin saamme nähdä", sanoi Martin hymyillen.
"Varmasti, niin pian kuin minä olen saanut tuon pesulan toimimaan." Joe ojenteli käsiään. "Luuletko, ettei näillä yllä? Sinä tarvitset vain muutamia iskuja."
Martin päästi helpotuksen huokauksen, kun ovi sulkeutui pesulamiehen jälkeen. Hän alkoi karttaa ihmisten seuraa. Joka päivä hän huomasi yhä vaikeammaksi tulla toimeen ihmisten kanssa. Heidän läsnäolonsa häiritsi ja heidän keskusteluyrityksensä suututtivat häntä. He tekivät hänet levottomaksi, ja tuskin hän oli joutunut kosketuksiin heidän kanssaan, kun hän jo keksi kaikenlaisia tekosyitä päästäkseen heistä rauhaan.
Hän ei voinut lukea postia, vaan runsaan puolituntisen hän lojui tuolilla mitään tekemättä, jolloin epämääräiset, puolivalmiit ajatukset aika ajoin täyttivät hänen tajuntansa — tai oikeammin, pitkien väliaikojen jälkeen hänen sielunsa väreet muodostuivat epäselviksi kuviksi.
Hän kohottautui hiukan ja alkoi silmäillä postia. Oli tullut tusina kirjeitä, joissa pyydettiin hänen omakätistä nimikirjoitustaan — hän tunsi ne ulkonäöltä, oli ammattimaisia kerjuukirjeitä, petturien kirjeitä, kirjeitä hulluilta, jotka pyysivät apua keksiäkseen ikiliikkujan, eräältä mieheltä, joka väitti, että maan pinnan alla on ontto ilmakerros, tai joku maailman parantaja pyysi aineellista tukea voidaksensa ostaa yksinäisen saaren jostakin Kalifornian rannikolta perustaakseen sinne kommunistisen yhdyskunnan. Siinä oli kirjeitä naisilta, jotka etsivät hänen tuttavuuttaan, eikä hän voinut olla hymyilemättä eräälle, johon oli pistetty vuoden kuitti kirkonpenkin vuokrasta osoittamaan lähettäjän järkähtämätöntä uskoa ja kunnianarvoisuutta.
Toimittajat ja kustantajat lähettivät päivittäin hänelle kasoittain kirjeitä, edelliset rukoillen hänen käsikirjoituksiaan, jälkimmäiset hänen kirjojansa — hänen kurjia, häväistyjä käsikirjoituksiaan, joita olivat pitäneet pantissa niin monta kuukautta kaikki, mitä hän sai hengestään irti, voidaksensa toimittaa ne postiin uudelle kiertomatkalle. Tuli odottamattomia shekkejä käsirahoina kustannusoikeudesta englantilaisilta kustantajilta ja käännösoikeuksista kaiken maailman kielille. Hänen Englannissa oleva asiamiehensä ilmoitti niistä ehdoista, joita Saksasta oli saatu kolmen hänen kirjansa kääntämisoikeudesta, ja selitti, että ruotsalaiset käännökset ovat eri asemassa, koska Ruotsi ei kuulu Bernin sopimukseen, vaikka käännökset ovat jo valmistuneet markkinoille. Sitten kyseltiin vielä lupaa kääntää hänen kirjojaan myöskin venäjäksi, joka maa niin ikään oli Bernin sopimuksen ulkopuolella.
Hän otti käteensä suuren kimpun sanomalehtileikkeitä, joita hänen toimistonsa oli hänelle lähettänyt, ja luki itsestään ja suunnattomasta maineestaan, joka kaikki tuntui järjettömältä. Kaikki hänen luomansa tuotteet oli heitetty yleisölle yhtenä ainoana suunnattomana ryöppynä. Siitä näyttikin riippuvan kaikki. Hän oli kerta yrityksellä täydellisesti vallannut yleisön, kuten Kipling oli tehnyt ollessaan jo kuolemaisillaan, ja roskaväki oli joukkosielun herättyä äkkiä alkanut lukea hänen teoksiaan. Martin muisti, miten tämä sama maailman roskajoukko — luettuaan Kiplingiä ja taputettuaan hänelle käsiään — kuitenkaan lopultakaan ymmärtämättä häntä, oli äkkiä muutamia kuukausia myöhemmin hyökännyt hänen päälleen ja raadellut hänet kappaleiksi. Martin hymyili tuolle ajatukselle. Kuka oli hän, Martin Eden, ettei hän joutuisi samanlaisen kohtalon alaiseksi muutamaa kuukautta myöhemmin? No, hän ilvehtisi tuolle roskajoukolle. Hän olisi poissa Etelämerillä, rakentaisi turvelinnaansa, kauppaisi helmiä ja simpukoita, kiertelisi riuttoja soutuveneellä, pyydystäisi valaita ja hylkeitä, ampuisi villikauriita vuoristossa, jotka ympäröivät Taiohaen laaksoa.
Sinä hetkenä hänelle selvisi, kuinka rajattoman epätoivoinen hänen asemansa oli. Hän näki selvästi, että hän vaelsi Kuoleman varjojen laaksossa. Kaikki elämä hänessä heikentyi, riutui, ja hän liukui hitaasti kohti kuolemaa. Hän ajatteli, kuinka paljon hän nukkui ja kuinka paljon hänen teki mielensä nukkua. Ennen hän oli vihannut unta. Neljä tuntia unta kahdestakymmenestä neljästä oli tuntunut, että häneltä ryöstettiin neljä tuntia elämää. Silloin hän oli nurissut unesta! Nyt hän nurisi elämästä. Elämä ei ollut hyvä; sillä oli hänen suussaan katkera sivumaku. Siinä oli hänen perikatonsa. Elämä, joka ei ponnistellut elämää saavuttaakseen, solui loppuaan kohden. Kuitenkin jonkinlainen itsesäilytysvaisto hänessä pyristeli vastaan, ja hän tiesi, että hänen täytyi päästä pois. Hän katsahti ympärilleen huoneessa ja ajatteli, että tavarain pakkaaminen oli vaivalloista. Ehkäpä oli parasta jättää se viime hetkeen. Sillä aikaa hän voisi hankkia varustuksia.
Hän pani hatun päähänsä ja asteli asekauppaan, jossa vietti koko aamupäivän ostaen valioaseen, ammuksia ja kalastustarpeita. Ehkä käyttäessä voisi tarvita muitakin varustuksia, mutta se hänelle selviäisi Tahitissa. Hän saisi Australiasta kuitenkin kaikkea, mitä tarvitsisi. Tämä ajatus tuntui tulevaisuudessa lisäävän huvia. Kaikki tekeminen oli epämieluista, ja hän karttoi kaikkea vaivaa. Hän palasi hotelliinsa iloissaan, kun oli päässyt kaikesta ponnistuksesta, ja mielihyvin hän ajatteli, että hänen mukava tuolinsa odottaisi häntä, siksipä häneltä pääsi sisäinen valitus, kun hän huoneeseensa astuessaan näki Joen tuossa mukavassa tuolissa.
Joe oli ihastunut pesulaan. Kaikki oli järjestetty, ja huomenna hän muuttuisi isännäksi. Martin loikoi vuoteellaan ja kuunteli suljetuin silmin toisen juttelua. Hänen ajatuksensa olivat kaukana — niin kaukana, että hän harvoin oli selvillä, että ollenkaan ajatteli. Vain ponnistaen voimiaan hänen onnistui yksikantaan vastata toisen jutteluun. Ja kuitenkin tuo oli Joe, josta hän aina oli pitänyt. Mutta Joe oli liian kiintynyt elämään. Tuon elämänhalun liian äänekkäät ilmaukset kiduttivat Martinin väsynyttä, liian herkkää mieltä. Kun Joe huomautti hänelle, että he jonkun ajan kuluttua toteuttaisivat nyrkkeilyaikomuksensa, hän oli vähällä parahtaa.
"Muista, Joe, hoitaa pesulaa niiden periaatteitten mukaan, jotka sinä suunnittelit Shelley Hot Springsissä", hän sanoi. "Ei ylityötä. Ei yötyötä. Eikä lapsia mankelissa. Ja hyvät palkat."
Joe nyökkäsi ja veti esille muistikirjansa.
"Katsopas tänne. Minä kirjoitin nämä säännöt valmiiksi ennen aamiaista tänä aamuna. Mitäs ajattelet näistä?"
Hän luki ne ääneen, ja Martin hyväksyi samalla kiusaantuneena ajatellen, milloin Joe lähtisi tiehensä.
Hän heräsi vasta myöhään iltapäivällä. Hitaasti palasi elämän todellisuus hänen mieleensä. Hän katsahti ympärilleen huoneessa. Joe: oli ilmeisesti hiipinyt tiehensä, kun hän oli nukahtanut. Sepä oli Joelta hienotunteista, hän ajatteli. Sitten hän sulki silmänsä ja nukkui uudestaan.
Seuraavina päivinä Joella oli liian paljon puuhaa laittaessaan pesulaa kuntoon ehtiäkseen vaivata häntä; ja vasta lähdön edellisenä päivänä oli sanomalehdissä uutinen, että hän lähtisi matkalle Mariposassa. Eräänä päivänä, jolloin itsesäilytysvaisto voimakkaimpana kohotti päätään, hän meni lääkärin tutkittavaksi. Mitään vaivaa ei hänessä löydetty. Hänen sydämensä ja keuhkonsa julistettiin virheettömiksi. Jokainen elin, niin paljon kuin tohtori tiesi, oli terve ja toimi säännöllisesti.
"Teitä ei vaivaa mikään, herra Eden", hän selitti — "teissä ei ole pienintäkään vikaa. Te olette terveytenne kukoistuksessa. Minä suorastaan kadehdin teidän terveyttänne. Se on verraton. Katsokaapas rintaa! Siellä ja vatsassanne teillä on erinomaisen terveytenne salaisuus. Ruumiinrakenteenne puolesta te olette yksi tuhannesta — kymmenestä tuhannesta. Ellei mitään tapaturmaa satu, te voitte elää satavuotiaaksi."
Ja Martin tiesi, että Lizzien asiantuntemus oli ollut oikea. Ruumiillisesti hän oli terve. Hänen "ajatuskoneistonsa" oli mennyt piloille, eikä sitä voinut parantaa muuten kuin matkustamalla Etelämerille. Mutta nyt olikin tapahtunut muutos, sillä kun tuli aika lähteä, hänellä ei ollutkaan halua. Etelämeret eivät ihastuttaneet häntä enää enempää kuin porvarillinen sivistyselämäkään. Eron ajatus ei tuottanut minkäänlaista mielihyvää, mutta eron tuottama touhu tuntui väsyttävän hänen ruumistaan. Ehkä tuntuisi paremmalta, jos hän olisi jo laivassa ja matkalla.
Viimeisenä päivänä odotti ankarin koetus. Luettuaan lehdistä hänen lähdöstään Bernard Higginbotham, Gertrude ja koko perhe tulivat sanomaan jäähyväisiään, samoin Hermann von Schmidt ja Marian. Sitten oli asioita toimitettava, laskuja maksettava ja ikuinen reportterien joukko vastuksina. Hän sanoi pikaiset jäähyväiset Lizzie Connollylle iltakoulun ovella ja riensi matkaan. Hotellissa hän tapasi Joen, jolla oli ollut liian paljon hommaa pesulassaan voidaksensa tulla aikaisemmin. Se oli viimeinen ponnistus, ja Martin piteli tuolinsa käsinojista ja kuunteli ja jutteli hänelle puolisen tuntia.
"Sinä käsität, Joe", hän sanoi, "ettet sinä ole sidottu tuohon pesulaan. Siinä ei ole mitään kahleita. Sinä saat myydä sen milloin haluat ja käyttää rahat. Heti, kun väsyt ja mielesi alkaa tehdä matkalle, anna sen mennä. Menettele siten kuin luulet tulevasi onnellisemmaksi."
Joe pudisti päätänsä.
"Ei enää mitään matkoja minulle, kiitoksia vain. Kiertäminen on kyllä hyvä, lukuunottamatta erästä seikkaa — tyttöjä. En voi sitä auttaa, että olen naisten mies. En voi tulla toimeen ilman heitä, mutta kierrellessä on tultava toimeen ilman. Minä olen ollut tansseissa ja seuroissa ja kuullut naisten naurua ja nähnyt heidän valkeita vaatteitaan ja hymyileviä kasvojaan — ah! Minä sanon sinulle, sellaisina hetkinä minä olin suorastaan helvetissä, kun kaikki on ollut niin kaukaista minulle. Rakastan tanssia ja juhlia ja kulkua kuutamossa ja muuta sellaista aivan liiaksi. Sopivin on minulle pesula, ja komeat dollarit minä pistän taskuuni. Minä olen nähnyt jo tytön, juuri eilen illalla, ja minusta nyt jo tuntuu, että minä sangen pian menen hänen kanssaan naimisiin. Olen vihellellyt koko päivän sitä ajatellessani. Hän on oikea kaunotar, ja hänen silmänsä ovat suloisemmat ja äänensä lempeämpi kuin mitä olen ikinä nähnyt ja kuullut. Minä olen hänelle luotu, muista minun sanoneeni. Sano, mikset sinä mene naimisiin, vaikka sulia on rahaa kuin roskaa? Sinä voisit saada hienoimman tytön koko maassa."
Martin pudisti päätään ja hymyili, mutta syvimmässä sydämessään hän ihmetteli, miksi kukaan mies koskaan tahtoi mennä naimisiin. Se näytti hänestä aivan hullulta ja käsittämättömältä.
Mariposan kannelta hän näki juuri laivan irtautuessa Lizzie Connollyn piiloittelevan väkijoukon selän takana. "Ota hänet mukaasi", iski mieleen ajatus. "Helppoa on olla ystävällinen. Hän tulee äärettömän onnelliseksi." Hetkisen se kiihotti kuin kiusaus, mutta seuraavassa hetkessä se muuttui kauhuksi. Silmittömästi hän säikähti tuota ajatusta. Hänen väsynyt sielunsa huusi vastaan. Melkein tuskasta huutaen hän siirtyi pois kaiteen luota ja mutisi: "Mies, sinä olet liian sairas, sinä olet liian sairas!"
Hän pakeni hyttiinsä, jossa piileskeli, kunnes laiva oli päässyt avomerelle. Ruokasalissa päivällisellä hän huomasi, että hänelle oli varattu kunniapaikka kapteenin oikealla puolella, eikä kestänyt kauan, ennen kuin hänelle selvisi, että hän oli matkustajista suurin ja huomatuin. Mutta missään laivassa ei ole koskaan matkustanut ketään suurmiestä, joka olisi tuntenut suurempaa tyytymättömyyttä koko olemuksessaan. Iltapäivän hän vietti suljetuin silmin kannella tuolissa, melkein aina nukkuen, ja illalla hän meni aikaisin vuoteeseen.
Toisena päivänä toinnuttuaan meritaudista ilmestyi koko matkustajaan joukko kannelle, ja kuta enemmän hän heitä katseli, sitä vähemmän hän heistä piti. Mutta samalla hän tiesi tekevänsä heille vääryyttä. He olivat hyviä ja ystävällisiä ihmisiä, hän pakotti itsensä tunnustamaan, mutta tunnustuksensa hetkenä hän teki rajoituksensa — hyviä ja ystävällisiä, kuten kaikki ylempäin luokkain edustajat, joiden sielu oli ahtaalle rajoitettu ja henkinen elämä köyhä ja tyhjä, kuten kaikkien heidän vertaistensa. He ikävystyttivät hänet kuoliaaksi puhuessaan hänelle, sillä heidän pinnallinen ajatusmaailmansa oli niin täynnä tyhjyyttä. Samalla nuorten suuriääninen ilo ja liiallinen tarmo sai hänet kauhun valtaan. He eivät koskaan pysyneet hiljaa, heittivät herkeämättä renkaita ja kiekkoa, kiertelivät herrastellen ympäri tai hyökkäsivät kaiteelle huutaen ja kirkuen katsomaan pyöriäisten hyppyjä tai lentokalojen kaarteluja.
Hän nukkui paljon. Aamiaisen jälkeen hän etsi tuolinsa, kädessään aikakauskirja, jonka loppuun hän ei koskaan päässyt. Painetut sivut väsyttivät häntä. Häntä hämmästytti, että ihmisillä oli niin paljon kirjoittamista, ja hämmästyessään hän nukahti tuoliinsa. Kun vaskikello herätti hänet lounaalle, häntä harmitti, että täytyi sen verran piristää itseään. Valveillaolemisessa ei ollut mitään, mikä saattoi tyydyttää.
Kerran hän oikein koetti herätä unitaudistaan ja meni kokkaan seurustellakseen merimiesten kanssa. Mutta merimiespolvi näytti kokonaan muuttuneen sen jälkeen kun hän oli elellyt keulakannen alla. Hän ei voinut keksiä sukulaisuutta näissä tyhmännäköisissä, eläimellisissä olennoissa härkämäisine järkineen. Hän joutui epätoivoon. Ylhäällä ei kukaan välittänyt Martin Edenistä hänen itsensä vuoksi, eikä hän voinut palata enää niiden luo, jotka ennen olivat välittäneet. Hän ei välittänyt heistä. Hän ei voinut sietää heitä paremmin kuin tyhmiä ensiluokan matkustajia tai reipasta nuorta väkeä.
Elämä oli hänelle kuin voimakas, valkea valo, joka kiusaa sairaan väsyneitä silmiä. Jokaisena selvän tajunnan hetkenä elämä loisti ja välkehti hänelle joka puolelta. Se kidutti — kidutti sietämättömästi. Ensi kertaa elämässään Martin matkusti ensimmäisessä luokassa. Ollessaan laivoissa merellä hän oli aina asunut kokassa, välikannella tai pimeissä syvyyksissä, joissa hiiliä säilytetään. Niihin aikoihin kiivetessään ahtaita rautaportaita, joissa joka hetki oli niskansa taittaa, hän oli usein nähnyt vilahdukselta matkustajia, jotka viileissä, vaaleissa pukimissaan eivät tehneet mitään muuta kuin huvittivat itseään koettaen pingoitetuilla varjostimilla suojautua tuulelta ja päivänsäteiltä, jolloin lakkaamatta varpaillaan olevat palvelijat täyttivät heidän pienimmätkin toiveensa ja vihjauksensa, eikä hänestä tuo valtakunta, jossa he liikkuivat, voinut olla mikään muu kuin paratiisi. Mutta tässä hän nyt oli, suurin matkustaja koko laivalla, koko tämän ihanuuden keskellä ja istui kapteenin oikealla puolen ja kuitenkin turhaan ja kaihoten kyseli, eikö hänen kadottamansa paratiisi sittenkin ollut tuolla kokkakannen alla tai hiilisäiliöissä. Hän ei ollut löytänyt uutta, eikä hän enää voinut löytää vanhaakaan.
Hän koetti virkistää mieltänsä ja keksiä jotakin, joka häntä huvittaisi. Hän lyöttäytyi upseerien seuraan, mutta iloitsi päästessänsä heistä eroon. Hän keskusteli neljännen perämiehen kanssa, joka oli aatteellinen mies ja alkoi heti kääntää häntä sosialismiin pistäen lopuksi hänen käteensä tukun lentolehtisiä ja kiihotuskirjallisuutta. Hän kuunteli, kun mies selitteli orjanoppiaan, ja hän mietti väsyneesti omaa nietzscheläistä elämänfilosofiaansa. Mutta mitä arvoa sillä kaikella itse asiassa oli? Hän muisti erään Nietzschen hullun lausunnon, jolloin tämä hullu mies oli epäillyt totuutta. Ja kuka voi sanoa? Ehkäpä Nietzsche oli ollut oikeassa. Ehkäpä ei missään ollut mitään totuutta, ei totuutta totuudessa — ei olemassakaan mitään totuutta. Mutta hänen ajatuksensa väsyi pian, ja hän oli tyytyväinen saadessaan laahustaa tuoliinsa ja uinahtaa.
Niin onneton kuin hän laivassa olikin, tuli vielä lisäksi uusi onnettomuuden aihe. Entäs sitten, kun laiva saapuu Tahitiin? Hänen täytyisi mennä maihin. Hänen olisi pakko huolehtia matkatavaroistaan, saada paikka jossain kuunarissa, joka lähtee Marquesasiin, ja toimittaa tuhat muuta tehtävää, joita oli inhottavaa ajatella. Kun hän joskus kuin salaa sukelsi selvään ajatukseen, hän huomasi, millainen hirvittävä vaara häntä uhkasi. Tosiasia oli, että hän häilyi Kuoleman varjojen laaksossa, ja vaara oli siinä, ettei hän yhtään pelännyt. Jos hän olisi pelännyt, olisi hän alkanut taas matkansa elämää kohden. Kun hän ei pelännyt, hän ajelehti yhä syvemmälle haamujen valtakuntaan. Vanhat tutut elämän ilmiöt eivät häntä ihastuttaneet. Mariposa oli nyt pasaatituulten vyöhykkeessä, ja tuulten vihellys ja kohahtelu hänen ympärillään ärsytti häntä. Hän siirsi tuolinsa tyyneen vapautuakseen tämän entisten päiväin ja öiden iloisen ystävän syleilyltä.
Sinä päivänä, jolloin laiva ehti tyyniin seutuihin, Martin oli onnettomampi kuin koskaan ennen. Hän ei voinut enää nukkua. Uni oli hänet kyllästänyt, ja väkisinkin hänen täytyi nyt pysyä valveilla ja kestää elämän huikaisevaa valoa. Hän kierteli levotonna ympäri. Ilma oli iljettävän kostea ja raskas, eivätkä sadekuurotkaan sitä puhdistaneet. Elämän tuska jomotti sietämättömästi. Hän käveli ympäri kannella, kunnes sekin kiusasi, ja hän istui tuolille, josta taas pakotti itsensä liikkeelle. Ponnistaen hän viimein pääsi aikakauskirjansa loppuun ja lamasi laivan kirjastosta useita runoteoksia. Mutta ne eivät vanginneet häntä.
Hän viipyi myöhään kannella päivällisen jälkeen, mutta se ei häntä auttanut, sillä kun hän meni alas, ei hän kuitenkaan voinut nukkua. Kaiken lievityksen oli elämä kieltänyt häneltä. Se oli liikaa. Hän koetti lukea. Yksi näistä teoksista oli Swinburnen. Hän loikoi vuoteellaan selaillen lehtiä, kunnes äkkiä huomasi lukevansa mielenkiinnolla. Hän lopetti säkeistön, koetti lukea edelleen, mutta palasi uudestaan siihen. Hän laski kirjan alaspäin auki rinnalleen ja alkoi miettiä. Siinä se oli — nyt se selvisi! Ihme, ettei se ennen ollut johtunut mieleen! Tämä oli kaiken tarkoitus; hän oli ajelehtinut tällä tavalla kaiken aikaa, ja nyt Swinburne näytti hänelle onnellisen tien vapauteen. Hän kaipasi lepoa, ja täällä lepo odotti häntä. Hän katseli ikkuna-aukkoa. Kyllä, se oli kyllin suuri. Ensimmäisen kerran hän pitkiin aikoihin tunsi itsensä onnelliseksi. Vihdoinkin hän oli keksinyt parannuskeinon sairaudelleen. Hän otti kirjan käteensä ja luki säkeistön hitaasti ääneen:
"Kun liiat elontoiveet ja pelon jättää saan, ma jumalia kiitän unohtain riemut maan. Niin loppuu kaikki kerta, ei kuollut nousta voi. Käy virta kohti merta, se levon sille soi."
Hän katsahti uudestaan avoimeen ikkunaan. Swinburne oli vihdoinkin antanut hänelle avaimen. Elämä oli paha — tai oikeammin se oli tullut pahaksi, sietämättömäksi. "Ei kuollut nousta voi". Tuo säe herätti hänen sielussaan syvän kiitollisuuden tunteen. Se oli elämän kaikkeuden suurin hyvä työ. Kun elämä muuttui tuskaiseksi kyllästymiseksi, oli kuolema valmis hyväillen häivyttämään sen ikuiseksi uneksi. Mutta mitä hän odotti? Oli aika lähteä.
Hän nousi ja pisti päänsä ulos avoimesta aukosta ja katseli alas maidonvalkeaan kuohuun. Mariposa oli syvään lastattu, ja riippuen käsistänsä hänen jalkansa ulottuisivat veteen. Hän saattaisi pulskahtaa äänettömästi. Kukaan ei kuulisi. Kuohut pirskuivat hänen kasvoihinsa ja kostuttivat niitä hyväillen. Suola maistui hänen huulillaan, ja se maistui suloiselta. Hän mietti, pitäisikö hänen kirjoittaa joutsenlaulunsa, mutta häivytti nauruun tuon ajatuksen. Ei ollut aikaa. Hän halusi liian kiihkeästi päästä.
Sammutettuaan valon hytistä, ettei se kavaltaisi häntä, hän työntyi jalat edellä ulos aukosta. Hänen olkapäänsä tarttuivat kiinni, ja hän pakottautui takaisin hivuttaaksensa toisen käden sivullansa ulos. Laivan keinunta auttoi häntä, ja hän oli ulkona käsistään riippuen. Kun hänen jalkansa koskettivat veteen, hän päästi irti. Hän oli veden maidonvalkeassa kuohussa. Mariposan kylki kulki hänen ohitsensa kuin musta seinä, jossa siellä täällä oli valoaukkoja. Sen vauhti varmaankin oli suurimmillaan. Melkein ennen kuin hän tiesi, hän oli jo perän kohdalla, uiden rauhallisesti vaahtoisissa mainingeissa. Pyöriäinen keksi hänen valkoisen ruumiinsa, ja hän nauroi ääneen. Jokin oli siepannut siitä palan, ja kirvely muistutti hänelle, miksi hän oli siellä. Nämä viimeiset puuhat olivat saaneet hänet unohtamaan sen. Mariposan valot tuikkivat etäältä yhä himmeämpinä, ja siellä hän yhä uiskenteli kaikessa rauhassa, aivan kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut uida tuhannen mailin päässä olevaan rantaan.
Siinä ilmeni koneellinen elämisen vaisto. Hän lakkasi uimasta, mutta sinä hetkenä, jolloin hän tunsi veden nousevan suunsa yläpuolelle, kädet syöksyivät voimakkaasti ulos kohottaen häntä ylös. Elämänhalu, hän ajatteli, ja tuota ajatusta seurasi ivallinen hymy. No niin, hänellä oli halu — kyllin voimakas tahto, että hän viimeisenä yrityksenään hävittäisi itsensä ja lakkaisi olemasta.
Hän kääntyi lepäämään selällään keinuvalla pinnalla. Hän katseli hiljaisiin tähtiin tyhjentäen samalla ilman keuhkoistaan. Nopealla, voimakkaalla käsien ja jalkojen liikkeellä hän kohotti olkapäänsä ja puolen rintaansa veden yläpuolelle. Sen tarkoitus oli antaa painunnalle vauhtia. Sitten hän jättäytyi menemään ja painui liikkumattomana kuin valkoinen kuvapatsas mereen. Hän veti keuhkoihinsa vettä syvään ja harkitusti aivan kuin ihminen tahtoessaan tulla nukutetuksi. Kun häntä tukehdutti, alkoivat hänen kätensä ja jalkansa vaistomaisesti toimia ja toivat hänet uudestaan pinnalle tähtien kirkkaaseen valoon.
Tahto elää, hän ajatteli halveksien, koettaen turhaan olla hengittämättä ilmaa särkyviin keuhkoihinsa. No, hänen tuli koettaa uudestaan. Hän veti ilmaa keuhkoihinsa — täytti ne hyvin täyteen. Tämä varasto veisi hänet kauas alas. Hän käännähti lähtien uimaan alas pää edellä, uiden kaikin voimin ja ponnistaen koko tahdollaan. Syvemmäksi ja syvemmäksi hän painui. Hänen silmänsä olivat auki, ja hän katseli aavemaisia, fosforinhohtoisia valonvälkkeitä hyökkäilevien merieläinten silmistä. Uidessaan hän toivoi, etteivät ne hyökkäisi kiinni, sillä silloin voisi hänen tahtonsa voima lannistua. Eivätkä ne hyökänneet, ja hänellä oli aikaa tuntea kiitollisuutta tästä elämän viimeisestä suosionosoituksesta.
Alas, alas hän ui, kunnes hänen kätensä ja jalkansa olivat niin väsyneet, että hän tuskin jaksoi niitä liikuttaa. Hän tiesi, että hän oli syvällä. Puristus hänen rumpukalvoissaan oli tuskallinen, ja hänen päässään suhisi. Hänen kestävyytensä alkoi lannistua, mutta hän pakotti kätensä ja jalkansa kuljettamaan häntä yhä syvemmälle, kunnes hänen tahtonsa hervahtui ja ilma syöksähti ulos hänen keuhkoistaan hillittömänä purskahduksena. Poreet hyväilivät kuin pienet palloset hänen kasvojaan ja silmiään lähtiessään pakomatkalle pinnalle. Sitten tuli tuska ja kuristus. Tämä tuska ei ole kuolemaa, oli ajatus, joka väreili hänen sammuvan tajuntansa läpi. Kuolema ei tuo tuskaa. Tämä on elämä, elämän pistos, tämä kauhea, tukehduttava tunne, se oli viimeinen isku, jonka elämä voi hänelle antaa.
Hänen itsepintaiset kätensä ja jalkansa alkoivat lyödä ja sätkähdellä kouristuksentapaisesti ja heikosti. Mutta hän oli pettänyt sekä ne että sen tahdon, joka halusi elää ja pani ne sätkimään. Hän oli päässyt liian syvälle. Ne eivät enää ikinä voisi viedä häntä pinnalle. Hän oli suloisesti kelluvinaan unikuvien meressä. Värit ja loisto ympäröivät häntä, valelivat häntä ja tunkeutuivat hänen lävitseen. Mitä tämä oli? Se tuntui hänestä majakalta, mutta se oli hänen aivojensa sisäpuolella — tämä leimuava, säteilevä, valkoinen valo. Se hulmahteli nopeammin ja nopeammin. Kuului pitkä jymisevä ääni, ja hänestä tuntui, että hän oli kaatumaisillaan maahan pitkien, loputtoman pitkien portaitten juurella. Ja jossain sen alapäässä hän vaipui pimeyteen. Niin paljon hän tiesi. Hän oli vaipunut pimeyteen. Ja sinä hetkenä, jona hän sen tiesi, hän lakkasi tietämästä.