Kumarassa ja väsyneenä palasi Martin kotiin. Hän näytti vanhalta ja harmaapäiseltä ukolta, jolla ei ole täällä enää pitkiä oltavia. Mutta hänen terveytensä oli silti luja ja mielensä masentumaton ja kova. Hänen pienissä silmissänsä oli vielä eloa ja tulta, kun hän kiivastui.
"Oletko kuullut ikävää jotakin?" kysyi Fredriikka mieheltänsä ja seurasi Martinia hänen huoneeseensa.
"Se Alvar, lurjus, onko se kotona?"
"Miten sinä noin. Kotonahan se on Alvar, jos ei olisi ehtinyt työhönsä jo mennä."
"Mihin työhönsä?"
"Sinähän nyt. Ahlmaniin tietysti."
"Toista kuukauteen ei hau ole siellä enää ollut, kuuletko. Ei muuta kuin huviksensa ja meitä pettääkseen käynyt. Ymmärrätkö sinä?"
"Ymmärrän, ymmärrän, älä huuda."
"Hän on valehdellut taas."
"Säästä sanojasi. Hän tietysti ei ole uskaltanut siitä puhua, ettei pahoittaisi meitä."
"Sitä hän taitaa ajatella. Hän ei osaa muuta kuin pahoittaa, kuin valehdella, olla häpeänä ja pahennuksena."
"Martin, älä kiivastu taas. Hän on erehtynyt."
"Hän ei ole koskaan muuta tehnytkään. Ja sinä uskot aina hänen juttujansa. Aina sinä annat pettää itseäsi. Jos sinä kerrankin koettaisit nähdä, miten asiat oikein ovat, etkä sotkisi niitä hyvyydelläsi."
"Koetanhan minä. Enhän minä liikaa luulottele, kärsinhän minä."
"Kärsit, kärsit. Se ei tuota mitään tulosta, täytyy toimia."
Isä käveli vielä kiivaana edestakaisin, mutta hänen äänensä oli jo lauhkeampi.
"Toimitaan, Martin, toimitaan vain. Tehdään niinkuin sinä tahdot.Määrää sinä vain, ja niin tehdään."
"Tässä me seisomme vanhoina ja harmaapäisinä, emmekä vielä tiedä, mitä olisi tehtävä. Oli vain yksi poika ja siitäkään ei saatu miestä."
Äiti vaikeni peloissaan.
"Tapasin vanhan Ahlmanin juuri ja hän sanoi, ettei Alvar ole toista kuukauteen ollut siellä. Ja sitten mainitsi hän jostakin paperista, jossa piti olla minun nimeni."
"Siinä täytyy olla erehdys."
"Vaan kun ei ole."
"Hyvä Jumala."
"Ja minä olen päättänyt, että minä en sitä maksa."
"Sinun täytyy."
"En. Asia menköön menojaan. Kerranhan siitä kuitenkin tällainen loppu tulee."
"Minä rukoilen ja sinun täytyy taipua. Enkö ole tehnyt tässä kaikki, mitä ihminen tehdä voi, enkö ole jo kärsinyt kylliksi? Näethän sinä, kuinka olen nöyryytetty, kuin maahan lyöty, kuinka minulta on viety kaikki, kaikki. Siitä saakka kun sinut otin, on elämä ollut minulle pelkkää kieltäymistä. Olenko valittanut, olenko sanaakaan sanonut, olenko itselleni mitään pyytänyt? Nyt pyydän minä, ja jos sinulla on sydäntä vähääkään, niin sinä järjestät tämän asian minun tähteni."
Isä vaikeni ja sanoi hetken kuluttua myöntyen:
"Se on vaikeata."
"Saadaanhan jotenkin rahat, onko paljosta kysymys?"
"Ei ole rahoista kysymys nyt, niistähän on kysymys aina, niitähän saa järjestellä aina, vaan on petoksesta, väärennyksestä kysymys. Sellaiset asiat järjestää laki. Niiden peittelemistä ei oikeudentunto salli."
"Minun sallii", sanoi äiti hiljaa ja jatkoi peljäten että isä peruutuisi: "Hän on minun lapseni ja minun velvollisuuteni on suojella häntä, muuta minä en tunne. Minä rakastan häntä kipein sydämin ja olen oppinut kaikkea heikkoa ja erehtyvää hänen kauttansa ymmärtämään ja rakastamaan."
"Mutta meillä on velvollisuuksia muitakin kohtaan kuin itseämme ja omaa rakkauttamme kohtaan."
"Ketä kohtaan?"
"Yhteiskuntaa kohtaan ja niitä terveitä ja voimakkaita kohtaan, jotka tulevaisuutta takaavat. Liika hellyys ja rakkaus kasvattaa heikoissa rikollisuutta."
"Mitä olisi pitänyt tehdä?"
"Olisi pitänyt antaa Alvarin mennä pois kotoa ajoissa, kävi miten kävi."
"Maailmalle kuljeksimaan."
"Hän olisi saanut siellä koetella voimiaan, joko kestää tahi kaatua."
"Hän olisi kaatunut."
"Mitä siitä. Hän kaatuu nytkin…"
"Jäähän häneltä lapset."
"Oletko varma, ettet kerran sanoisi, että olisi ollut parempi, jos heitä ei olisi ollut?"
"Oletkos sinä varma siitä, että kerran toivoisit heidät olemattomiksi?"
"En suinkaan. Mutta mitään emme tiedä."
"Älkäämme siis langettako tuomioitamme. Ethän sinäkään ole voinut vastata jälkeläisistäsi etkä mitään taata, niin eivät muutkaan voi. Kuka on siis syyllinen?"
"Rikollisia seuraa tavallisesti kuitenkin rikolliset ja heikkoja heikot."
"Syyllinenkö olen siis minä?"
"Et, ehkäpä me kaikki."
"Siinä sanot oikein."
Isä huokasi kuin taakan alla ja äiti kohosi ylös. Hän jäi ajatuksissaan seisomaan vielä paikoillensa. Tietysti oli isä oikeassa. Mutta yhtä oikeassa tunsi hänkin olevansa.
Miksi hänen siis tarvitsi pelätä tuota miestä, joka oli hallinnut häntä yli kolmekymmentä vuotta? Olihan se vieras mies nyt, niinkuin ennenkin. Vieras, jonka käsiin sattumus oli hänet viskannut ja tehnyt hänet hänen lastensa äidiksi. Miehenkö olivat lapset? Ei. Ne olivat nyt hänen. Koko ajan oli hän käynyt salaista sotaa heistä. Ja nyt sai hän pitää heidät. Annankin kohta, kun hän oli tehnyt haaksirikkonsa ensin.
Eikö ollut kuin pahaa unta koko tämä elämä? Tässä he olivat harmaapäisinä vanhuksina Martinin kanssa ja puhelivat pojastansa kuin kaksi vierasta. Näin olivat he taivaltaneet elämänsä melkein loppuun, pääsemättä lähemmäksi toisiansa. Ja kun se heidän osaltansa loppui, mitä jäi jäljelle?
Oli tuskaista ajatella sitä. Heidän elämänsä tuntui nyt heidän lastensa elämän rinnalla valoisalta. Ei tiennyt, mitkä onnettomuudet heitä vaanivat vielä. Onni ei ollut seurannut heitä missään.
Siitä se alkoi, kun hän Martiniin tutustui ja kevyesti elämällään leikkimään rupesi. Siitä se alkoi.
Erik Öhman oli silloin ulkomailla. Huhuiltiin hänen olevan kihloissa siellä. Ja hän sen uskoi.
Silloin katosivat hänen kauniit lapsuutensa päivät. Hän oli elänyt Erikiä varten ja odottanut vain häntä. Mutta itselleenkään ei hän tahtonut tunnustaa, että isku oli sattunut häneen. Ja kun Martin kosi häntä niihin aikoihin, lupautui hän. Erik palasi ulkomailta, mutta oli jo liian myöhäistä, hän oli jo Martinin. Oliko Erikillä ollut ketään, sitä ei Fredriikka saanut tietää. Vasta muutamien vuosien kuluttua hän nai erään kaupungin tyttäristä.
Niin oli Martin saanut sen, jota halusi, mutta ei hän. Hän kunnioitti miestänsä ja koetti unohtaa oman itsensä hänen rinnallansa. Ja kun lapsia tuli, eli hän heidän elämäänsä ja iloitsi heidän ilojansa, ja hiljallensa, hänen huomaamattaan, kuoli entinen kaipaus hänen rinnastansa.
Niin, ei hän ollut enempää elänytkään, sarjan harmaita päiviä vain. Eikä hän ollut itse pyytänytkään olla mitään. Olihan hän vain rengas, joka kohdaltaan sitoi toisen sukupolven toiseen sukupolveen. Rengas, jonka kautta menneiden tuskat periytyivät uusille ja tuleville. Uusille, joiden elämästä enemmän odotti ja joita enemmän kuin aikalaisiaan rakasti. Eivätkö siitä kertoneet ne epämääräiset kaipaukset ja unelmat, jotka jokaisen puristetusta sydämestä kumpusivat? Eivätkö ne sisältäneet aavistusta siitä täydellisyydestä, jota kohti kuljettiin, josta aikojen ja ikiaikojen kuluessa polvi polvelta unelmoitiin?
Kun äiti tuli pois isän luota, katosi hänestä se varmuus, jota hän oli jo tuntenut. Häntä huimasi ajatus ja pelotti taas kaikki. Taas tunsi hän itsensä turvattomaksi ja orvoksi. Ei ajatus edes ollut omaa.
Kuka tiesi, kuka oli oikeassa. Hän olisi tarvinnut tukea ja turvaa. Sitä hän ei saanut mieheltänsä eikä lapsiltansa. Ja hänen oma ajatuksensa vaappui sinne tänne eikä jaksanut kasvaa eikä kypsyä voimakkaaksi eikä itsenäiseksi. Hän olisi kaivannut sellaista, jota hän olisi ymmärtänyt ja jonka ajatuksiin hän olisi saanut luottaa ja jonka tuntoihin hän olisi saanut turvata.
Ja heikon tavalla toivoi hän vain, että tämäkin päivä olisi ohi.
"Käy isän luona", kehoitti hän Alvaria, "pistäydy siellä."
"Mitä hän minusta?"
"Hänellä on asiaa. Älä vastusta häntä, kuuntele vain ja pysy ääneti, hän on hyvin vaivaantunut, hän siitä paperista."
"Joko sekin on tietona? Iida tuli äsken, hän on jo järjestänyt sen."
"Maksanut? No Luojan kiitos. Mene sanomaan se isälle."
"Ei ole tarpeellista."
"Mene, lapsi, mene nyt minun tähteni. Lupaa hänelle, että se on viimeinen kerta."
"Äiti tyhjää. Minä tarvitsin rahaa, oli kunniavelka, ja äiti arvaa, etten työttä rahaa saa. Minä lainasin isän nimeä, taisi olla suurikin rikos? Olen maksanut sen, eikä kukaan joudu kärsimään siitä. Minkä minä taidan tällaiselle sattumalle?"
"Voi, Alvar."
"Kun minä koetan tehdä kaikki, mitä voin, mitä vielä tahdotaan?"
"Koetatkohan sinä?"
"Koetan. Syy ei ole minussa, vaan siinä, etten jaksa enempää. Mitäpä se puhuen paranee?"
"Lupaathan nyt pistäytyä isän luona, niin selvitään taas ja minulla on hyvä olla."
"Kyllä äiti."
Alvar huokasi helpotuksesta, kun pääsi toiseen huoneeseen. Häntä vaivasi itseään se varma ja valheellisen röyhkeä äänensävy, jolla hän puhutteli koko ajan äitiä. Hän tiesi sen vaikuttavan rauhoittavasti äitiin. Äiti tuli vakuutetuksi, että Alvar oli oikeudestaan varma, ja äidille teki hyvää saada nähdä hänen kiivastuvan, jos häntä muka aiheettomasti syytetään. Ja Alvarille itselleen teki hyvää, kun hän näki äidin rauhoittuvan ja uskovan häneen. Hän tunsi kuitenkin itsensä turvattomaksi ja hänen sydämensä kävi heikoksi, kun hän näki äidin pelokkaan ja aran katseen. Häntä melkein säälitti äiti. Olisi tehnyt mieli ottaa hänet käsivarsillensa ja itkeä hänen kanssansa. Itkeä pois kaikki paha kuin lapsena ennen, sellainen äiti kun hänellä oli.
Oli Martinin vastaanottotunti, vaan ketään ei kuulunut tulevaksi. Nuorempi lääkäri vei joukot. Martinin luona kävi vain joku maalainen ja joku tuttu, joka ei viitsinyt toisen luo mennä. Sanoivat häntä jo vanhaksi ja vanhanaikuiseksi.
Sanokoot. Siinä hän kuitenkin oli vanhanaikuinen, ettei hän viitsinyt imarrella ihmisiä eikä ostaa heidän suosiotansa. Hänellä ei ollut ystäviä eikä läheisiä tuttavia. Tänne saakka oli hänen onnistunut suoriutua elämästä yksin. Nyt näytti, että hänen täytyi lähestyä toisia apua saadakseen. Hän oli maksanut useita Alvarin velkoja ja velkaantunut itse. Velat eivät olleet suuria, mutta hänen tulonsakaan eivät riittäneet perheelle.
Oli välttämätöntä naittaa Anna. Ei hän tahtonut sanallakaan pakottaa eikä edes ilmaista, että se oli hänen tahtonsa. Ymmärsihän Anna sen sanomattakin. Ja häntä ilahdutti, kun hän näki, etteivät nuoret olleet vastahakoisia keskenänsä.
Siis selvittiin siitä puolesta kuitenkin ja tavallaan omin voimin vielä. Mutta oli seikkoja, jotka eivät koskaan ilman onnettomuuksia selvinneet.
Alvarista he eivät päässeet.
Martin istui tuoliinsa painautuneena, hartiat kumarassa ja pää käden varassa, istui raskaissa ajatuksissansa, jotka painostivat häntä kuin sairaus. Nyt kun voimat vähenivät ja mieli olisi tarvinnut jonkun lepohetken, kävi elämä yhä kireämmälle. Hän teki yhä tiliä itseksensä, missä määrin hän oli syypää Alvarin kohtaloon. Hän oli laiminlyönyt hänen kasvatustaan ja jättänyt sen äidille, mutta laiminlyötiinhän niin monen muunkin kasvatus, eikä se mitään merkinnyt. Ja olihan hän sitten koettanut hyvällä, oli koettanut pahalla, mikään ei ollut auttanut. Oliko Alvar syntymästään ollut rikollisuuteen taipuva, vaikkei aikaisemmin ollut tilaisuutta tekoihin? Jos niin oli, olisi häntä pitänyt sairaan tavoin hoitaa, erottaa terveistä, ettei tautiaan levittäisi ja sillä terveitä turmeleisi.
Hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun ovelta kuului koputusta.
"Astu sisään."
Alvar tuli epävarmana.
"Asia on jo maksettu, pistäydyn sitä vain sanomaan."
"Vaan ymmärrätkö sinä, mitä olet tehnyt?"
"Sanon, asia on jo hoidettu."
"Ei ole kysymys siitä, on kysymys siitä, ymmärrätkö edes, mitä olet tehnyt", isä kiivastui.
"Ymmärrän. Lainasin vähäisen summan rahaa ja maksoin sen."
"Ja sinä kehut ja kerskut siinä silmieni edessä. Lainasit muka. Kavalsit, väärensit." Ja isä kiihtyi yhä enemmän, kun hän näki Alvarin röyhkeän välinpitämättömyyden, hän ei voinut enää hillitä itseänsä, hän melkein huusi:
"Tiedätkö, missä sinun paikkasi olisi? Siellä, missä muidenkin vaarallisten."
Alvar naurahti ja näpähytti sikaristansa tuhkan lattialle.
"Sinä naurat."
"Pitäisikö itkeä?"
"Hävetä pitäisi."
"Häpeissänihän minä nauran, kun isä on liian nuorekas ikäisekseen."
"Sinuna tietäisin minä, mitä tekisin."
"Ei minun rahani jouda luotien ostoon. Mutta kiitos isällisestä neuvosta. Joko saan mennä?"
"Mene, mene, mene vaikka ikuisiksi ajoiksi."
Alvar poistui nopeasti ja isä oli rynnätä hänen jälkeensä. Hän ei voinut hillitä itseänsä. Miksi piti hänen antaa tämän jatkua vielä. Miksi ei loppu saanut jo tulla?
Tuntui kuin yhtäkkiä vuosien paino olisi hävinnyt, ruumis keventynyt. Veri kuohui vanhoissa suonissa ja viha leimusi hänen mielessänsä. Hän tunsi voimansa käyttämättömiksi. Hän olisi tahtonut käsin ruhjoa ja hävittää sitä elämää, jonka olemiseen oli itse syypää. Saada leikata se pois kuin paha kasvannainen, koska se tervettä elämää rasitti, saada leikata se omin käsin, ilman sääliä ja tuskaa. Saada tehdä oikeutta osaltansa, panna rajat jo tälle häpeälle ja ainaiselle epätoivolle.
Oikeutta, sitä hänen sielunsa janosi hinnalla millä tahansa.
Tänään päivällä piti Lennartin tulla. Anna odotti häntä, ei kiihkeästi, ei kaivaten, vaan varmana, päättävänä ja rauhallisena. Ei saanut tulla kysymykseen mikään sisäinen ratkaisu enää, se puoli oli valmista, kaikki oli vain ulkonaista asettelua.
Ja estääkseen mielensä painumasta mihinkään mietiskelyyn kuljeksi hän huoneesta huoneeseen järjestellen niitä. Hän antoi kyökissä määräyksensä ja valvoi, että kaikki tapahtui hyvin.
Nyt siis tapahtui se, jota hän oli ikänsä haaveksinut, päästä pois kotoa ja saada tehdä jotakin hyödyllistä. Nyt sai hän alkaa elää omaa elämäänsä ja muodostaa sen mielensä mukaiseksi. Vihdoinkin siis.
Hän otti näin rauhallisesti, taitavasti elämän, hän muodosti sen niin kauniiksi ja tyydyttäväksi kuin voi.
Näin kirkas oli päivä, jona hän kihlautui, ja näin rauhalliseksi selvennyt mieli.
Hän voi hyvällä omallatunnolla mennä Lennartia vastaan ja ojentaa hänelle kätensä. Hän voi katsoa suoraan Lennartin silmiin ja Lennart sai nähdä hänen sielunsa pohjaan saakka, ja varmaan ei hänen pitänyt löytää hänestä mitään, jota hän ei hyväksynyt ja ymmärtänyt.
Siis selvisi elämä vihdoinkin. Kuinka hän oli onnellinen ja tyytyväinen. Tähän asti oli hän ottanut liian pienesti elämän, häneltä oli puuttunut mielenmalttia ja ymmärrystä. Tuntui kuin hän nyt yhtäkkiä olisi nähnyt laajemmalta ja tähän saakka eletty näytti pienemmältä ja kaukaiselta.
Kun Lennart tuli, meni hän ensin isän luo.
Miltähän nyt isästä tuntuu, arveli Anna, hänen mielensä ilostuu varmaan, kun asia näin nopeaan käy. Sattui tämä hyvään aikaan. Onni aivan, että kerrankin voi isälle iloa tuottaa. Nyt antoi isä siellä hänet pois. Olipa isälläkin vielä mitä antaa. Tästä lähtien katsoi hän, ettei isältä saanut mitään puuttua. Hän järjesti asiat. Niin, että hän siihen vihdoinkin pystyi, että oli rikas se, jolle hän meni.
Äiti odotti jo salissa. Hän oli valellut silmiänsä vedellä, mutta silmäluomet olivat vielä punaiset.
"Minun tähteniköhän ne ovat punaiset", arveli Anna.
"Liekö Alvar mennyt jo ulos", kysyi äiti.
"Kotona on vielä."
"Oletko pyytänyt, että hän pysyisi nyt kotona?"
"Miksi, ei hän välitä sellaisesta."
"Anna, pyydä nyt, salli minulle se ilo, ja onhan se hauska Lennartinkin tähden, olkaamme kerta perheenä koolla nyt, kun on tällainen perhejuhla."
Anna pyörähti pois ja kun hän tuli takaisin saliin, olivat isä ja Lennart tulleet jo sinne. Äiti toivotti Lennartin sydämellisesti tervetulleeksi ja isä hymyili Annalle ja hymyili sitten Lennartille.
Ja se hymy teki Annalle niin hyvää, että kyyneleet pyrkivät silmiin. Pelkäämättä ojensi hän molemmat kätensä Lennartille ja Lennart otti hänet luoksensa kuin omansa.
Onnellisena irtautui Anna hänen sylistänsä ja äiti itki ja syleili häntä.
Pian pyyhittiin kyyneleet ja onnellisina ja iloisina juteltiin nuorten tulevaisuudesta.
"Ja milloin tahdotaan häitä", kysyi isä.
"Rakas Anna — milloin", kysyi Lennart.
"Eihän häillä ole kiirettä, annetaan nuorten miettiä vielä", arveli äiti.
"Miksi mietittäisiin", sanoi Anna. "Vai vieläkö epäilet, tahdotko miettiä?"
"En, en."
"Siis pian, eikö niin, isä, eikö niin, äiti?"
"Tietysti niin, niinkuin te tahdotte", sanoi äiti.
He siirtyivät toiseen huoneeseen, jossa kahvipöydän luona seisoivat jo Iida ja Alvar. Iida onnitteli heitä ja Alvar puristi väkinäisesti heidän kättänsä.
"Tämähän oli odottamatonta", sanoi Iida.
"Nyt, Iida", sanoi isä leikkisästi, "pitää sinun uhrata aikaasiAnnalle."
"Aikani on kokonaan hänen käytettävissään, isä."
"Kiitos", sanoi Anna. "En tee juuri varustuksia, eikö niin, Lennart?"
"Niin, tietysti niin."
Äidin kasvoille oli levinnyt lempeä ja onnellinen hohde, kun hän kerrankin sai istua koko joukkonsa kanssa pöydän ympärillä. Siinä istuivat vastakkain Alvar ja isä, ja he olivat, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Häntä rauhoitti se ja hän tunsi suurta kiitollisuutta isää kohtaan, Annaa kohtaan ja kaikkia kohtaan. Hän katsoi isää silmiin ja sanoi silmäten jokaista:
"Olen tänään niin iloinen, tuntuu kuin olisi pyhä tahi suuri juhla."
"Niinkuin onkin", sanoi Iida. "Näitä juhlia ei ole tavallisesti kuin yksi ihmisen elämässä."
Iida kääntyi Lennartiin päin ja jatkoi puheluaan iloiseen tapaansa:
"Ja tepä vasta olette oikea pikkukaupunkilainen, ette liiku missään ja nyt teistä tuleekin vasta oikea kotitonttu."
"Missä liikkuisi", sanoi Lennart.
"Ja missä viihtyisi paremmin kuin kotonaan", sanoi äiti.
"Minusta ennen tyttönä", jatkoi Iida, "oli koti viimeinen paikka, missä olisin ollut."
"Niinkuin nytkin", ajatteli Anna vastata, vaan vaikeni. Hän ei tahtonut turhasta kinastella eikä sotkea sillä rauhaansa.
Vaikka oikeastaan se oli jo sotkeutunut. Iida häiritsi häntä. Ja niin avoimin silmin kun hän katsoi Lennartiin ja liian kauan antoi katseensa seisoa hänen silmissänsä. Hän teeskenteli itsensä lapsellisemmaksi ja viattomammaksi kuin olikaan. Ja mistä hän saikaan tuon tyhmän ja kysyvän ilmeen, jonka valheellisuus oli niin silmiinpistävä? Mitä hän sillä nyt tarkoitti?
"Kodit", jatkoi Iida, "hävittävät ilon, vaikka ei ole kohteliasta suinkaan pelotella sillä nyt teitä."
"Emme sitä pelkää", sanoi Lennart.
"Ja ehkä ilo tahi huvi ei meistä olekaan pääasia", sanoi Anna.
"Iida on oikeassa", sanoi äiti. "Ilo on tärkeä. Se nuorentaa. Ja toisillekin tekee hyvää nähdä iloisia ihmisiä. Iidakin yhä nuortuu ja kaunistuu."
"Nyt äiti liioittelee taas. Äiti hemmottelee minut pilalle", torui Iida.
"Äiti on oikeassa nyt niinkuin aina", sanoi isä. "Iida on nuortunut taas."
Isä ja Lennart johtuivat puhumaan liikeasioista ja Alvar, joka oli huoletonna istunut ja tupakoinut, yhtyi heihin. Ja Anna näki syrjästä, että Alvarin tarkoitus oli nähtävästi ärsyttää isää. Kylmästi ja ylimielisesti viskasi hän sanansa ja oli aina valmis väittelemään isän kanssa. Se oli Annasta niin outoa, että pelotti. Hän näki, kuinka isä koetti hillitä itseänsä ja vaieta.
Alvar kertoi Lennartille eräästä oikeusjutusta, jossa rikollinen vastaaja oli nerokkaasti peittänyt jälkensä. Isä ei voinut olla siihen kiivaasti huomauttamatta:
"Minä en tuota sinuna viitsisi kertoa."
"Mutta sehän on suurenmoista", sanoi Alvar.
"Pettää niin, ettei oikeuskaan pysty."
"Muodollinen oikeus, pyydän huomauttaa."
"Mutta moraalinen?"
"Ei ole mitään moraalista oikeutta. Tyhmä petos, se on tietty, on halveksittava, mutta nerokas petos herättää ehdottomasti ihastusta. Täytyy hailia oikeita rikoksia ja oikeita rikoksentekijöitä."
Isä nousi ylös ja hänen silmänsä iskivät tulta, mutta Iida, joka koko ajan oli huomannut vaaran, sysäsi ikäänkuin vahingossa kuppia, joka kaatui hänen päällensä. Hän kiljahti muka kauhusta ja syntyi hälinää, jonka aikana Anna sai viitanneeksi Alvarille, että poistuisi. Ja Alvar, Annan suureksi ihmeeksi, pujahti pois, ja tuntui heti kuin paine olisi vähentynyt.
Mutta Annan mieli oli alakuloinen. Hän tunsi vain pelkoa ja häpeää. Olisi voinut äsken syntyä yhteentörmäys isän ja Alvarin välillä. Ja kuinka silloin olisi käynyt? Hiukan vain, ja kumpikin olisi ollut kuohustilassa, jossa ei olisi kierrellyt sanojaan.
Ja nyt, kun Lennart oli heillä ensi kertaa.
Kuinka häpeällistä joutua naimisiin juuri nyt, siirtyä sinne tällaisista mielentiloista. Tuntui varmemmalta vain, että niitä tahtoi paeta eikä mitään muuta. Tuntui selvältä, että siten petti ottajaa. Kuinka saada se selitetyksi Lennartille, ettei hän voinut syyttää siitä. Tietysti hän voi syyttää aina häntä ja hänellä oli oikeus.
"Oletko väsynyt", kysyi Lennart Annalta, kun he jäivät kahdenkesken.
"En."
"Näytät niin surulliselta. Kadutko?"
"En. Ellet sinä kadu. Täällä kotona ovat olot nykyään niin ikävät. Tuntuu pahalta oikein lähteä nyt, tuntuu kuin pakeneisi jotakin, en osaa sitä selittää."
"Ja minua pelottaa viedä sinua sinne, siellä voit sinä ikävöidä, voit tuntea itsesi yksinäiseksi ja kaivata tänne."
"Ei, ei."
"Minä olen vain tavallinen ihminen. Minä voin hyvin vähän antaa sinulle. Ettet vain pettyisi?"
"Ei, ei. Älä sinäkään odota minulta liikoja. Koetan tehdä kyllä kaikki, mitä voin, tehdäkseni sinut onnelliseksi, mutta en tiedä."
"Sinä teet minut onnelliseksi jo sillä, että tulet minulle. Sanoisi, että se on liikaa, jos ei olisi niin itsekäs ja sitä juuri haluaisi. Anna, olen jo vuosia sitä ajatellut ja toivonut. Mutta sinä olet ollut minusta niin korkealla, etten ole uskonut saavani sinua."
"Minä rukoilen, että voisin tyydyttää sinua."
"Armas, oma, sinä teet sen. Sinä olet liian hyvä minulle. Millä palkitsen minä sinut, millä palkitsen äitisi ja isäsi, jotka suovat sinut minulle?"
"Lennart, ole heille hyvä, he ovat kärsineet paljon viime aikoina. Älä työlästy heihin koskaan."
"Oma armas. Odotan, että saan sinut. Siis pian! Kuinka kaipaan, siksi kunnes olet siellä."
Annan häät oli päätetty viettää syksyllä. Anna oli mennyt äidin ja lasten kanssa maalle. Isä, Alvar ja Iida olivat jääneet kaupunkiin.
Annalla ei ollut suuria varustuksia tehtävänä. Lennartilla oli siellä valmis koti. Niin olikin hyvä.
Anna tunsi itsensä väsyneeksi ja tylsyneeksi. Tuntui kuin aina ei tajuaisi kaikkea, kuin kulkisi hän kuin puolihorroksissa, josta ei oikein tahtonut päästä hereille.
Se jännitys, jota hän oli ennen aina tuntenut, oli hävinnyt. Hän oli liioitellut elämää synkemmäksi kuin mitä se oli. Kaikkialla oli hän nähnyt ristiriitoja, jokainen Alvarin teko oli saanut hänet hätääntymään. Eiväthän kaikki ihmiset olleet mallikelpoisia ja tietysti jokaisella muullakin perheellä oli pikkuhuolensa. Mutta he eivät elämässä nähneetkään muuta kuin huolta.
Niin. Hän oli paennut hyvän miehen turviin. Kihlautuminen tapahtui äkkiä, mutta ei saanut sitä oudoksua. Elämä hämmästytti oudoilla käänteillään. Kaksi, jotka eivät olleet ennen toisistaan mitään tienneet, joutuivat yhteen. Niinhän usein kävi. Ja mitä siinä? Ehtihän perehtyä ja tutustua sittenkin, kun yhdessä oli. Riitti aluksi, että molemmat luottivat toisiinsa, silloin kiintyivät he sitä mukaa kuin oppivat toinen toistansa tuntemaan.
Anna oli käynyt puolestansa vaatimattomaksi. Hän ei antanut ajatustensa eikä tuntojensa puhua vapaasti. Hän pakotti niitä aloille, jotka olivat niille vieraat. Hän tahtoi ajatella niinkuin muutkin ajattelivat, ja tuntea, niinkuin luuli muidenkin tuntevan, ja tehdä vain sen, mikä oli aivan välttämätöntä. Niin oli hänellä helpompi olla.
Hän rakasti siis siksi, että oli rakastettava. Hän meni Lennartille, koska oli mentävä, koska ei ollut muuta menomahdollisuutta. Hän jätti oman elämänsä, oman itsensä, koska tiesi, että se tuotti hankaluuksia ja vaikeuksia. Niin eli hän jonkun toisen elämää, odotellen, mille laduille hänen täytyi kääntyä ja miksi elämän täytyi muodostua, että siihen tyydyttiin, että hän sillä saisi maksetuksi ottajalleen sen lainan, jonka hän tunsi ottaneensa nimiinsä ostaakseen itselleen ja perheelleen turvatun olon.
Sillä niinhän se oli. Sitä ei hän itseltään kieltänyt.
Ja tämän kieltäymyksen ja tahdonponnistuksen alla hänen tuntonsa vaimenivat ja hänen ajatuksensa tottelivat häntä niin, etteivät ne häntä häirinneet.
Hän oli tehnyt voitavansa ja hänellä oli siitä hyvä olla.
Sunnuntain seuduissa kävi Lennart aina maalla Annan luona. Hän ajoi omalla hevosellansa ja usein toi hän Iidan mukanansa.
Lennart oli kesän kuluessa tottunut Martineihin. Alvarin epäsäännöllisyydestä huolimatta oli hän järjestänyt hänelle helppoa työtä, josta hän toivoi Alvarin tasaantuvan edes hiukan. Ja Iidan seurassa viihtyi hän hyvin. Iidan iloisuus ja keveys oli vapauttanut hänet siitä jäykkyydestä, joka häntä itseäänkin vaivasi. Ja maallakäyntimatkat sunnuntaisin muodostuivat heille suureksi huviksi, jolla oli oma salainen viehätyksensä. Iidan seurassa sai Lennart varmuutta ja ryhtiä. Hän kypsyi mieheksi.
Anna ihmetteli sitä, ihmetteli hänen joskus ylitsevuotavaa ja aiheetonta iloansa. Annalle sanoi Lennart, että liikeasiat luistivat hyvin, oli nautinto ajatella elämää. Siitä saakka, kun Anna lupautui hänelle, tunsi hän kuin jokin salainen voima veisi häntä eteenpäin, niin että kaikki, mihin hän ryhtyi, onnistui hyvin.
Anna iloitsi siitä, että hän vaikutti Lennartiin. Oli onnellista, että hänellä oli oma osuutensa ja tehtävänsä. Lennart muuttui siten hänelle läheisemmäksi. Ja usein tunsi hän jo kaipaavansakin Lennartia.
Ikävänsä ja sellaisen lämpimän kaipauksen valtaamana läksi Anna kerran äkkiä kaupunkiin tapaamaan Lennartia. Hän luuli sillä ilahduttavansa häntä. Hän satutti tulonsa iltapäiväksi, jolloin tiesi Lennartin olevan yksin kotona.
Arkana ja epävarmana soitti hän Lennartin ovelle.
"Näin odottamatta. Hauskaa. Kun et toki ilmoittanut", sopersi Lennart hämillään.
"Tuli yhtäkkiä niin ikävä", sanoi Anna.
"Etkö viihdy siellä enää?"
"Viihdyn, mutta —", Anna ei tiennyt, mitä sanoa. Hän oli pahoillaan, kun Lennart ei käsittänytkään. Siis Lennart ei ollut kaivannut häntä.
"Tulinko sopimattomasti", kysyi hän sisään astuessaan.
"Et, kuinka niin? Iidakin juuri sattui tänne tulemaan."
Anna tervehti Iidaa jäykästi. Täällä istui siis Iida Lennartin luona. Anna olisi tahtonut juosta pois, sydäntä puristi, tuntui kuin jotakin häpeällistä olisi ollut tekeillä.
"Olinkin juuri lähdössä", sanoi Iida, "katselemaan tavaroita, joitaLennart oli ostanut."
"Anna näyttää väsyneeltä", sanoi Lennart.
"Ei, nyt minun täytyy jättää teidät." Iida nousi ylös lähteäksensä.
"Älä anna minun häiritä itseäsi", sanoi Anna.
"Ha-ha-haa, sepä oli sana", nauroi Iida. "Sinun häiritä — minua jaLennartia! Ei, hyvästi vaan."
Anna kuuli Iidan nauravan vielä etehisessä, mutta se nauru oli jo toisenlaista. Annasta oli siinä voitonriemua ja ilkuntaa, se oli kiihottunutta ja julkeaa.
Mitä oli siis tapahtunut?
Ehkä Lennart oli jo hänen.
Tuntui kuin hänet yhtäkkiä olisi syösty jonnekin huimaavaan syvyyteen.
Häntä petettiin. Heillä oli jotakin keskenänsä. Iidan nauru sen ilmaisi. Hän ei voinut siitä erehtyä.
Kun Lennart tuli takaisin, koetti hän saada selvyyttä, mutta Lennart oli samanlainen kuin ennenkin. Ja se rauhoitti Annaa.
Ehkä hänen epäilyksensä oli turha. Tietysti se oli turha.
"Sinä olet alkanut sietää Iidaa", sanoi hän kohta.
"Ei hän ole minusta koskaan ollut vastenmielinen."
"Muistelin vain."
"Kun en tuntenut häntä, oli hän minusta pelättävä. Enkä niin väärässä tainnut ollakaan", nauroi Lennart.
"On siis syytä pelkoon?"
"Kieltämättä miellyttää hän miestä", sanoi Lennart.
Ehkä vertasi Lennart häntä ja Iidaa. Hän ei miellyttänyt, hän ei pystynyt kilpailemaan. Iidalla oli syytä ilkkumiseen.
Anna jäykkeni, raskaat ajatukset tulvivat mieleen. Lennart ei saanut häntä enää iloisemmaksi. Pettyneenä palasi Anna maalle.
Maalla eivät epäilykset enää jättäneet häntä. Hän ymmärsi ja näki yhä selvempään, mitä oli tekeillä ja oli jo koko kesän ollut, vaikkei hän ollut sitä ymmärtänyt. Lennart ja Iida olivat löytäneet toisensa. Olivathan he kuin luodut toisillensa. Ja silloinkin heidän naurunsa, heidän äänensä, heidän asentonsa ilmaisi heidät. Näki, että he pitivät toisistansa. Hän vain oli ollut niin yksinkertainen, ettei ollut sitä ennen huomannut. Ja Lennartin ja Iidan maalle tultua katseli Anna heitä jo toisin silmin. Hän vaani jokaista heidän liikettänsä. Eikä ollut vaikeata nähdä, että hän oli ollut oikeassa. He eivät tehneet paljoa peittääkseen väliänsä. Heidän katseensa puhui selvää kieltä. Luulivatko he, ettei hän sitä ymmärtänyt.
Tehtiin hänen edessään petosta. Teeskenneltiin, laverreltiin muka viattomasti, vaan alla oli toista. Kuinka herttaiselta ja nuorelta näytti nyt Lennart ja kuinka miehekäs ja kohtelias hän oli. Sellaista kohteliaisuutta ei vielä ollut hänen osakseen tullut.
Annan hermot olivat ainaisessa jännityksessä ja ajatus askarteli aina saman asian ympärillä. Pois oli kadonnut tylsyys ja tajuttomuus, pois sovinnainen hyvä ajatus. Hän oli katkera ja mieleltänsä ilkeä. Ja itsekkäät pyyteet ja halut saivat valtaa hänessä.
Sitä mukaa kuin hänen ajatuksensa askartelivat epätoivoisina ja kiihkeinä, sitä mukaa kasvoi myös halu voittaa Lennart. Hänelle ei ollut nyt enää samantekevää, saiko hän hänet vai eikö. Hän tahtoi hänet ja hänen täytyi saada hänet. Hän tunsi rakastavansa häntä.
Sillä Lennart ei ollut hänestä enää se, jonka kanssa hän kihlautui. Hän kihlautui tuntemattoman, elottoman miehen kanssa, jolla ei näyttänyt olevan suuria vaatimuksia elämältä. Nyt näki hän, että se mies oli voimakas ja että sen sielussa liikkui elämä, joka näytti rikkaalta. Kun pääsisi kosketuksiin sen kanssa. Se pysyi vain suljettuna hänelle. Hän ei päässyt lähestymään sitä. Mutta sellaista voimakasta, elävää ihmistä oli Anna kaivannut, sellaista, joka herättäisi hänetkin.
Olihan hän herännyt. Mutta miten? Oli kuin olisi hänet lastenkamarista heitetty katuojaan, eikä hän tiennyt, minne mennä.
Mitä hän oli tehnyt sitten? Hän oli tehnyt sen, minkä niin monet muutkin. Hän aikoi myydä itsensä. Hän oli vannonut rakastavansa Lennartia. Samaa olisi hän voinut vannoa sadoille muille kunnon miehille, kenelle tahansa, joka olisi voinut tarjota hänelle aseman ja toimeentulon. Hän oli luullut tapaavansa onnen, kunhan vain kätensä ojentaa ja ottaa, ja ansaitsevansa rakkautta, kunhan vain huuliansa myönnytykseksi liikahuttaa.
Vaan saikos hän? Eikö elämässä muka oikeutta ollut?
Tahtomattaan ja sattumalta kuuli Anna kerran Iidan ja Lennartin puhelun huoneesta, jonka ikkunan alla hän sattui olemaan. Kun hän oli kuullut äänet, ei hän voinut liikahtaa paikaltaan eikä ilmaista itseään.
"Oletko nyt täällä onnellinen", sanoi Iida.
"Älä puhu ääneen, joku voi kuulla."
"Huoneissa ei ole ketään, kaikki ovat rannalla. Näetkö, miten Anna on hermostunut? Hän ihan vihaa minua."
"Ei ole suotta,"
"Miksi et jätä häntä?"
"Valitseisin hänet vieläkin. Hän on minun mieleiseni. Onko sinulla siihen mitään sanomista?"
"Sitä sinä kysyt."
"Olen sanonut, tämä meidän välimme ei muuta asiaa. Sehän oli sovittu jo alussa."
"Jos Anna tietäisi."
"Ei sittenkään. Minä sopisin hänen kanssansa. Sanoinhan jo, hän on mieleiseni, hän on sopuisa."
"Niin että antaa pettää itseänsä."
"Hän ei saa tietää mitään. Ymmärrähän toki, ettei tällainen järjettömyys saa mitään merkitä."
"Nyt se on järjettömyyttä."
"On. En ikinä olisi aavistanut, että sen jälkeen, kun saisin sen, jota olin halunnut, tapaankin sinut. Sehän on järjetöntä. Vaan me eroamme ajoissa, nyt, kun vielä ei mitään ole tapahtunut."
"Eikö mitään ole tapahtunut? Voiko vielä enemmän tapahtua? Sinä rakastat minua ja minä rakastan sinua."
"Voi. Minä voisin sokeassa hulluudessani rikkoa Annalle antamani sanan. Ja se ei saa tapahtua. Minun välini Annan kanssa täytyy säilyä kirkkaana ja puhtaana."
"Sanoit rakastavasi vain minua."
"Avioliitto ja rakkaus ovat kaksi aivan eri asiaa, se sinun pitäisi tietää."
"Lennart rakas."
"Vaikene."
"Minä vien sinut sittenkin, niinhän —"
"Vaikene, hullu, joku kulkee ikkunan alatse. Sinä olet varomaton."
Anna läksi sieltä huoneeseensa ja lukitsi ovensa. Kun äiti tuli häntä kohta hakemaan, pyysi hän sanomaan vieraille, että hän oli sairas eikä voinut tulla enää sisään.
Tuskissaan ja häpeissään voihki hän ja valvoi sitten koko yön unta saamatta.
Hänestä tuntui niin katkeralta ja häpeälliseltä se alennus, johon hän oli joutunut oman heikkoutensa tähden. Likainen ja matala oli maailma. Ja kuitenkin tuntui kipeältä kieltäytyä siitä elämästä, joka siinä maailmassa ainoana hänelle tarjoutui.
Seuraavana päivänä ilmoitti Anna äidille kihlauksensa puretuksi. Hän ei ilmoittanut mitään purkamisen syistä, eikä äiti kysynytkään. Vaieten hyväksyi hän Annan teon. Hän tiesi, että se oli välttämätöntä, muuten ei Anna olisi sitä tehnyt.
Iltapäivällä läksivät äiti ja Anna kaupunkiin. Äiti tahtoi olla nyt kotona ja Annan tukena, jos hän tukea tarvitseisi.
Oli ihana syyskuinen ilta, kun he ajoivat äänettöminä kaupunkia kohti.
Kauempien vaarojen harjuilta näkivät he jo pienen kaupunkinsa kuin metsäkukan heloittavan kirjavan metsän keskellä. Saarekkaat vedet aukenivat heidän silmiensä edessä ja sulkivat kaupungin niemekkeineen syliinsä.
Äidistä ei kaupunki ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta eikä tuntunut niin rakkaalta. Siellä oli kaikki, mitä hänellä oli, hänen sydämensä oli kiinni siellä. Siellä oli hän aina elänyt, muusta maailmasta ei hän tiennyt. Kaupunki, sinne hän kuului, siellä vain oli hän kotonaan.
Aurinko alkoi jo laskeutua länteen ja loi hohdettaan taivaan rannalle. Saaret kohosivat tummina kirkkaan veden sylistä. Saarekasta vettä kimmelsi silmänkantamat, sinne missä maa ja taivas näyttivät yhtyvän, sinne missä maan heikko, sinervä juova suli autereisen taivaan rantaan.
Kirkonkello kajahutti lyöntinsä. Tuntui kuin olisi nähnyt äänen väräjävinä aaltoina leviävän läpi laakson ja kajahtelevan kaupunkia ympäröivien harjujen rinteillä ja painuvan hiljalleen järvelle päin. Näytti kuin kirkko, talot, koko kaupunki olisi peittynyt hienoon sinipunervaan usvaan ja levännyt jo iltauntaan metsiensä keskellä.
Jo erotti äiti Ahlmanien rakennusten punaiset katot. Miltähän Annasta tuntunee, ajatteli hän. Siinä istui hän äänetönnä ja kalpeana. Äiti toivoi, ettei hänen kokemuksensa olisi rajoittunut vain yhteen. Yksi kokemus oli vaarallinen, se vei koko elämän. Niinhän oli hänellekin käynyt.
Siellä näkyi kirkon luona Öhmanin talo. Siellä jo hänenkin kotinsa katot näkyivät. Nämä kaksi paikkaa ne olivat hänestä rakkaimmat, niihin liittyi kaikki se tuska ja kärsimys, jolla elämä oli häntä siunannut.
Jo oltiin lähellä kaupunkia. Hautausmaan puunrunkojen lomitse paistoivat valkeat hautaristit maantielle saakka. Siellä oli Öhmanien, siellä oli heidän maatansa. Siellä lahosivat pikkuasukasten puuristit ja kummut tasaantuivat hiljalleen pengermiksi. Väki kaupungista muutti sinne. Aika vieri ja sielläkin jäljet hävisivät.
Oli kotonaan taas, kun oli kaupungissa. Harmaat, kellertävät ja punaiset pikkutalot ikäänkuin hymyilivät tulijoille. Täällä oli hyvä olla, täällä tunsi elämän noiden pikkupihojen sisässä, tunsi ihmiset, tunsi heidän ajatuksensa. Niitä ymmärsi ja niitä rakasti. Ja naapurivaimoja, jotka hyppäsivät ikkunoihinsa tulijoita katsomaan, tervehti äiti kuin parhaita sukulaisiaan.
Eivätkö ne olleetkin sukulaisia? Viereisillä maapaloilla olivat he vuosikymmenensä itsekukin omat taistelunsa taistelleet ja viereisillä maapaloilla he siellä kaupungin vieressä pysyväisen sijansa saivat. Eivätkö he olleet kuin sukulaisia? Äiti hymyili. Niin rakasta kaikki. Rakkahin tuo kotitalo, vanha pesä, jonka oli isiltä saanut.
Alvarilla oli tänään ollut tavalliset vaikeutensa. Hän oli tehnyt paperin ja tarvitsi tänään rahoja sen maksamiseen. Hän oli luottanut, että hän saisi nyt Iidalta niinkuin kerran ennenkin, mutta Iida kieltäytyi jyrkästi menemästä Erikin luo, jonka kanssa hän oli lopettanut jo keväällä välinsä, ja Lennartin luo, jonka kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Hän tunsikin, ettei hän voinut nöyrtyä siten Lennartin edessä. Lennart oli loukannut häntä järkkymättömyydellään. Mutta Iida oli tehnyt laskelmansa, josta hän ei halunnut luopua. Lennart oli hänen mieleisensä ja hän tarvitsi häntä, ja toivoi hänet saavansa vielä, kunhan hän jaksoi vain odottaa.
Mutta häntä säälitti Alvar, joka vajosi yhä auttamattomammin heikkouteensa. Taas oli hän käyttänyt isän ja Lennartin nimiä, itse kirjoittanut ne. Oliko Alvar niin herkkäuskoinen, että luuli voitavan sellaisia väärennyksiä helposti peittää? Iida ymmärsi kyllä, kuinka vaarallisen hetken uhatessa ja huiman, uhkarohkean ajatuksen huumaamana voi runoilla satunnat mahdollisiksi. Mutta niinkuin heillä, eihän heillä ollut mitään maksumahdollisuuksia, jos petoksen saisikin muuten peitetyksi. Kuinka lyhyttä ja lapsellista se Alvarin ajatus. Tahi kuinka hirvittävää leikkiä hän huolettomuudessaan leikki. Ei mitään vastuunalaisuutta. Hän oli kuin sairas tahi hullu, joka ei tiennyt mitä teki.
Ja nythän oli Alvar vain luottanut häneen. Häntä säälitti Alvar, eihän häntä saisi jättää pulaan. Ja Iida lupasi käydä pyytämässä iltapäivällä lainaa Erik Öhmanilta, joka silloin oli kotona tavattavissa.
Alvar oli kiitollinen. Hän pyysi Iidalta vielä pientä rahaa, pyysi siksi kunnes sai. Ja iltapäiväksi, jolloin hän tuli kotiin, oli hän vahvistanut itseään niin, että hän hoiperrellen kohosi vinnille Iidaa odottamaan.
Kuinka häntä jännittikin tämän asian suoriaminen tällä kertaa. Hän ihan toivoi, että kaikki olisi selvillä taas.
Mutta ellei selviäisi?
Ei selviäisi. Ymmärrettävää sekin, ajatteli hän. Kerran tietysti jää selvittämättä. Ja se on loppu. Eikä se odottamatta tullut.
Kuinka olisi kuitenkin kaunista tämä elämä. Olla näin rauhassa, antaa elämän luistaa eteenpäin pienine, viattomine kidutuksineen ja katsella sitä toimetonna. Ja kärsiä mielellänsä, mitä siinä oli kärsimistä. Siinäpä oli viehätystä. Eipä tahtonut sen loppuvan vain.
Tietysti ei tahtonut, kun oli olemassa kerran. Tietysti ei tahtonut jo mukavuuden vuoksi. Karttoi kaikkea epämukavuutta ja vaaraa. Niinkuin hänkin nyt. Toivoi kuin koulupoika, että kunhan isä ei saisi sitä tietää. Isäpä se taisi jäädäkin suurimmaksi pelotukseksi koko elämässä.
Ei niin, ettei isä olisi oikeassa. Tietysti oli oikeassa, ja sen viha oikeutettua aina. Mutta minkäpä hänkään enää itselleen taisi? Niin, syyllinen oli, rikollinen oli. Ajatus tunnottomana sen myönsi, mutta sille hymähti, niinkuin ei itse olisi sitä uskonut kuitenkaan.
Hän muisti, kuinka hän hätääntyi ja katui, kun hän oli ensi kertaa pettänyt äitiä. Hän vannoi silloin, ettei se saanut uudistua. Mutta se uudistui. Ei loppunut äidiltä se suru. Ja sellainen äiti kun hänellä oli.
Alvar heltyi ajatuksissaan niinkuin aina, kun hän juovuksissa ajatteli äitiään. Äidin tähden olisi elämä saanut olla toisenlainen. Äiti, sellainen äiti kun oli.
Alvar muisteli äitiä maatessaan vinnillä tavaroiden ja vanhojen mattojen seassa ja kuunnellessaan askeleita alhaalta. Sieltä kuuli hän sitten Iidan ja isän vaihtavan sanoja keskenänsä. Isän ääni oli kiivas. Olisiko isä jo saanut tietää hänen asiansa? Varmaan oli. Mitä hän Iidalle nyt muuta?
Alvar ei uskaltanut mennä vielä tapaamaan Iidaa. Kohta kuulikin hän rattaiden ajavan pihaan ja sitten äidin ääntä. Äiti tuli siis kotiin kuin kutsuttu.
Hetken kuluttua laskeutui Alvar alas ja pujahti omaan huoneeseensa.
"Luojan kiitos", sanoi äiti, kun löysi hänet sieltä, "olen etsinyt sinua."
"Nukuin tuolla vinnillä."
"Minä laitan sinulle tänne vuodetta."
"Antaahan olla."
"En häiritse sinua, menen pois. Äsken sieltä Annan kanssa ajoimme. Siellä alkaa olla jo ikävä, johan sieltä täytyy kohta tulla kokonaan pois. Lapset eivät vain tahtoisi. Kuinkas sinä olet jaksanut?"
"Hyvästi."
"Tietysti. Mutta mikä on tuossa otsassasi ja silmäkulmassasi, ihanhan se on verinen."
"Kaaduin vinnillä tavaroihin, liekö loukkaantunut siitä. Ei se mitään."
"Ei se mitään. Jos minä kuitenkin hautoisin sitä vedellä?"
"Antaahan olla, äiti."
"Katsohan. Näin hiukkasen, haudon sitä. En tiedä, mikä minulle äsken tuli. Yhtäkkiä alkoi niin pelottaa. Ajattelin, että jos sinulle olisi jotakin pahaa tapahtunut."
"Mitäpä minulle."
"Niin, ei tietysti. Se johtui kai siitä, kun kuulin isän ja Iidan siellä väittelevän. Isä etsi muuten sinua. Onko jotakin ikävää tapahtunut?"
"Ei mitään."
"Luojan kiitos, että kaikki on hyvin. Minä niin pelkäsin. Sydämeni on tullut hiukan huonommaksi."
"Äiti ei saa rasittaa itseään niiden lastenkaan tähden enää. Äidin pitää jo levätä."
"Ole huoletta, ainahan minulla on aikaa levätä."
Äidistä tuntui niin hyvältä Alvarin sanat, ne lämmittivät hänen sydäntään ihan. Näinpä he kuuluivat yhteen, näinpä he ymmärsivät toisiansa ja kenties joskus erottamattomasti kuuluivat yhteen. Ja hautoessaan siinä Alvarin otsaa, ei äiti voinut olla hiljalleen silittämättä hänen tukkaansa, niinkuin Alvarin pienenäkin ollessa. Sama lapsihan hän oli äidistä vielä, avuttomampi vielä vain. Sama katse hänellä oli, sama pelokas ja arka ilme. Äidistä ei hän ollut muuttunut. Hänestä hän oli säilynyt yhtä puhtaana, vaikka häntä oli peloteltu ja pahoitettu hänen mieltänsä. Maailma oli outo. Ihmekö, jos hänen käyntinsä täällä oli tullut niin raskaaksi, ihmekö, jos joka askel, jonka otti, vei harhaan? Ainoastaan yksi askel, se ei harhaan vienyt, se vei sinne, jossa tuskaa ei ollut, sinne missä koti oli.
Alvarille teki hyvää äidin hellyys. Tuntui suloiselta ummistaa silmänsä ja unohtaa itsensä. Äidin käsi pyyhki olemattomaksi pahan unen. Hän oli taas lapsi, joka uneksi epämääräisiä ja tiedottomia unelmiansa.
Toisesta huoneesta kuului Annan ja Iidan kiivasta riitaa. Mitä se oli?Mitä he näin? Mitä Anna huusi?
Äiti säikähti. Hänen täytyi mennä sulkemaan ovet, ettei isä edes kuulisi.
Kun äiti meni sinne, syöksyi Iida häntä vastaan ja keskellä lattiaa seisoi Anna kalpeana ja tuijotti tajuttomasti.
Tahtomattaan, sanan sanalta sysien sanoi hän:
"Nyt hänen täytyy muuttaa meiltä pois. Minä en voi enää tätä sietää, ei, ei enää päivääkään."
"Odotahan, Anna, älä ole järjetön. Mitä on sitten tapahtunut."
"He häpäisevät meidät. Ja hän vielä ilkkui Alvarin väärennyksillä."
"Mitä sinä nyt, Anna?"
"Isä on taas, äsken saanut ilmoituksen jostakin Alvarin asiasta. Ja Iida — ei, en voi häntä sietää. Pois, heidän täytyy nyt muuttaa tästä pois!"
"Mutta mihin he joutuvat, ajattelehan. Ja Alvar raukka, voi onnettomuutta."
Anna meni pois, mutta äiti jäi paikoillensa. Hän ei uskaltanut liikahtaa siitä. Hän oli tullut kotiin ja iloinnut. Mutta täällä oli joka nurkka tuskaa täynnä.
Hän seisoi siinä kuin jähmettyneenä.
Minne, minne hän olisi voinut mennä?
Alvar kohosi äkkiä sohvaltansa. Kuului isän lähenevät askeleet.
Isä etsi häntä. Silloin oli hän hukassa.
Sekunnit tuntuivat iankaikkisuudelta. Ehti ajatella läpi koko elämänsä ja tuli tähän hetkeen. Koetti ajatella pakoa, mutta se oli liian myöhäistä.
Isä tuli.
Alvar katsoi säikähtyneenä häneen ja torjuen nojautui hän seinää vasten.
"No?"
"Mitä, isä?"
"Tulenpa keskustelemaan kanssasi", sanoi isä vaivoin hilliten raivoansa.
"Mistä?"
"Näytpä tietävän."
"Ei minulla ole nyt mitään isälle sanottavaa."
"Minullapa on. Yhä sinä jatkat väärennyksiäsi?"
"Tilapäisessä hädässä."
"Lastenko, vaimonko tähden? Tahi ehkä jo vanhuksia elättääksesi?"
Alvar koetti päästä pelostaan, mutta ei vielä onnistunut. Hänen mielessään välähti, että jos hän voisi olla vain rohkea, siten hän parhaiten suoriutuisi.
"Sinun täytyy muuttaa elämäntapojasi! Vastaa, voitko?"
"Tiedättehän!"
"Et voi?"
"Turhaa luvata, en voi."
"Silloin sinun velvollisuutesi on — poistua."
"Helppo sanoa."
"Sinä voit sen tehdä, ymmärrätkö?"
"En tahdo!"
"Sinä tahdot."
Isä veti taskustaan revolverin, jonka pani pöydälle Alvarin eteen.
"Jätän sen siihen. Se on ladattu."
Alvar oli jo voittanut rohkeutensa, hän nauroi käheästi ja väkisin:
"Ha-ha-haa, sukkelaa, sietäisipä olla katsojoitakin, ha-ha-haa."
"Sinä ilkut."
"Ilkun. En tee sitä, liian vähällä pääsisitte. Vaan tehkää te, onhan teillä velvollisuuksia minua kohtaan. Ettekös te ole isä, vai onko isäni ehkä joku muu?"
Martin tarttui Iidan ratsupiiskaan, joka oli jäänyt pöydälle, kohotti sitä ja Alvarin silmiin katsoen hän sanoi lujasti:
"Sinä teet sen!"
Hän näki Alvarin rukoilevan ja epätoivoisen katseen ja kuuli hänen sanovan: "isä, isä", mutta hän kertasi vain ylivoimaisen tuskan ja rakkauden pakottamana:
"Sinä teet sen, sinun täytyy."
Piiska heilahti vasten Alvarin kasvoja, jättäen jälkeen syvän, verisen naarmun.
Isä heitti piiskan pois ja taaksensa katsomatta läksi huoneesta.
Tuskin hän oli tullut omaan huoneeseensa, kun kuului laukaus.
Vihdoinkin. Hän tiesi, mitä se merkitsi. Vihdoinkin oli Alvar totellut häntä. Hän oli antanut pojallensa viimeisen avun ja ainoan, joka enää oli mahdollinen.
Vai erehtyikö hän? Hän ei ollut sitä ennen epäillyt, hän oli aina tuntenut, että tässä oli ainoa pelastus.
Ja nyt ei hän sitä tiennyt.
Hänen voimansa pettivät, hän lyyhistyi tuolillensa.
Uusi tuska, synkempi kuin kaikki entiset, vyöryi raskaana hänen päällensä, hän paineli käsillä päätänsä, huojutteli sitä ja voihki ääneen.