"Onhan täällä ämmiäkin, kuuleppas, ämmä, onko täällä ruokaa, vai ovatko ämmät kaikki syöneet?"
"Ei ole ämmät mitään syöneet, mutta äijät ovat juoneet, näemmä", vastasi Leena-Kaisa äkäisesti, hän kun ei voinut kärsiä tuota juoppoa Severiä, mutta Severi, joka selkeänä oli hiljainen ja hyvänluontoinen, oli juovuksissa ihan kuin toinen mies.
"Vai juovuksissa, olenko minä juovuksissa? Kuka sitä sanoo? Häh?"
Pikku Riitta istui levollisena lattialla ja sanoi aivan ääneensä taas:"Isä on juossissa."
Severi, joka ei koskaan ollut lapsiin koskenut, oli nyt niin ärtynyt Leena-Kaisan puheesta, että hän, kuultuaan nuot lapsen sanat, vimmastui ja otti lattialta siinä sattumuksesta olevan köyden pätkän ja aikoi lyödä Riittaa sillä, mutta niin nopeaan, kuin ainoastaan äidin rakkaus voi ihmistä jouduttaa, riensi Martta väliin, pitäen kätensä edessään, joten raivoisan miehen nuora teki syvät naarmut hänen käsivarsiinsa. Martta kiljahti vain kerran, mutta seisoi siinä vaaleana ja jäykkänä aivan ääneti katsellen miestään.
"Hänen syynsä, tuon tuossa", sanoi Severi, joka näytti nyt kammoavan omaa työtään ja pelästyksestä rupeavan selkenemään.
"Oma on syysi, voro, viinaratti!" huusi Leena-Kaisa harmissaan. Mutta Martta sanoi sävyisästi: "Menkää nyt kotia, Leena-Kaisa. Kiitoksia puolista." Hän otti Jaakon syliinsä ja pani miehellensä ruokaa pöytään, sitä mitä löytyi. Hiljakseen hän toimieli. Lampaanrasvalla hän voiteli kivistävät kätensä eikä vaihtanut sanaakaan päihtyneen miehensä kanssa. Aina kun Severi oli juonut, oli Martta ääneti, hän oli sillä tavoin parahiten voinut hillitä miehensä luonnon.
Leena-Kaisa lähti, mutta kumman pian levisi sen perästä kaupunkiin huhu, että Severi lyö vaimoansa, ja tämä huhu ennätti Viiriselle, Agaata röökinänkin korville.
12. Ristimäellä.
"Et usko, täti, kuinka suloisia poikasia valkoisella kanallani on, ja niin kesyjä että…"
"Oi kulta Inkeri, minkälaiselta näytät, oikea sutikkohan olet! Kaksi tuntia kotona ollut ja nyt jo on vyöliinasi täynnä maitotäpliä, ryyniä, multaa ja tiesi mitä."
"Niin… Otetaan vyöliina pois. Kas täti, se kävi sillä tavalla: kun minä annoin maitoa ja jyväsiä kananpojille, tulivat ne aivan lähelleni syömään ja sitte otin jyvät käteeni ja kananpojat hyppäsivät kädelleni niitä nokkimaan ja sitten … niin, sitten riputin ruokaa vyöliinalleni ja ne hyppäsivät suoraan syliini, etkä usko, täti, kuinka hirmuisen hauskaa se oli, en minä ollenkaan muistanut vyöliinaani — mutta ethän sinä suutu, täti kulta?"
"En, pikku hamsukkani. Noh, sitä Mattia, kun jätti vaunut tuohon, juuri lehtimajan eteen, mene sanomaan, että hän vetää ne vaunuhuoneeseen."
Ristimäen kapteenska meni sisälle, hänellä oli vieraita, Agaata sisar ja neiti Visa, jotka olivat tulleet Inkeriä saattamaan kotia koululomalle.
"Tulkaa lehtimajaan istumaan, siellä on vähän viileämpi", sanoi Kunigunda vierailleen, "minä menen vain ukkoani etsimään ja tulen oitis perässä."
Agaata ja neiti Visa läksivät lehtimajaan, jossa pöydällä oleva lumivalkoinen liina ja kukkamaljakko ilmoittivat, että siihen vieraanvaroja tuotaisiin. Hetken perästä tuli kapteeni Kunigunda rouvan ja Inkerin parissa. Päivä oli lämmin, selkeä ja niin kaunis, kuin se saattaa olla ainoastaan kesäkuun alussa, vuoden kauneimpana aikana, jolloin koko luonto on nuoruuden ihanimmassa verhossa. Pajukerttu ja peipponen visertelivät kilvan koivikossa ja käki kukahteli etäämpänä metsässä.
"Mutta kylläpä teillä täällä on hauskaa", sanoi neiti Visa, "oikein kadehdittavan hauskalta tuntuu, kun kaupungista pääsee tällaista virkistyttävää maan elämää nauttimaan."
"No niin, ei taida olla hullumpaa olla naimisissa maalla", sanoi kapteeni ja lisäsi, rouvansa puoleen katsahtaen: "vai mitä sinä tuumaat?"
Rouva hymyili kauniisti ja vastasi: "Jos kaikki onnistuisivat niin hyvin kuin minä, niin kyllä silloin onnellisia aviopareja maailma täynnä olisi."
"No, siinäpä sen nyt kuulette; muistan vielä, kun te, neiti Visa, surkuttelitte naista, joka naimisiin menee."
"En muista sitä tehneeni. Siinä kai oli joku erityinen syy…"
"Niin, mahdollista", keskeytti kapteeni, "ettäteilläoli joku erityinen syy sitä vastustaa, mutta silloin puhuimme naimisista yleensä."
"Minä muistan aivan hyvin tuon asian", virkkoi Agaata. "Meillä oli erittäin kelvollinen palvelustyttö, joka tahtoi mennä naimisiin ja minä surkuttelin häntä, sillä useinpa he saavat kärsiä köyhyyttä ja huonoja päiviä, ja sinä nauroit meitä, Mimmiä ja minua, kun tunsimme sääliä tuota tyttöä kohtaan. Mutta nyt on hän mitä onnettomimmassa tilassa, juuri tuo sama tyttö. Hänen miehensä juo ja päissään ollessaan lyö hän vaimoansa."
"Kurjia ihmisiä löytyy aina, mutta eivät toki kaikki naimiset alhaisossa noin huonosti menesty, ja kentiesi heidänkin olonsa vielä muuttuu."
"Se on kummallista, ettei hän ota eroa miehestänsä, sen minä tekisin", vakuutti neiti Visa.
"Ettekö luule vaimolla olevan perhettänsä kohtaan mitään velvollisuuksia?"
"Mies on käytöksellään kaikki siteet rikkonut."
"Mimmi hyvä, tuollaisessa tilaisuudessa on vaimolla suuri tehtävä, hänellä on lapsista vielä suurempi edesvastaus, kun hän yksin on mahdollinen hoitamaan heitä ja vieläpä hänen tulee koettaa parantaa miestänsä hänen turmiollisesta tilastaan."
"Kaunista puhetta, Kunigunda sisareni, mutta tähän aikaan eivät naiset enään ole noin turhan alttiiksi antavia. Sellainen mies, joka kelvollista vaimoansa lyö 'kuten pyykkiä', ajatteleppas, aivan kuten pyykkiä, ei ansaitse vaimoa. Eräs Myllymäen muija kertoi itse nähneensä, kuinka tuo hurja mies löi kelvollista vaimoansa. Mitenkä tuollainen pehmeä, naisellinen olento voisi sellaista ruojaa parantaa?"
"Ei omalla voimalla, mutta Jumalan avulla", sanoi Kunigunda hiljaa.
Kapteeni loi lempeän ja hyväksyvän katseen vaimoonsa.
"Älkää vaatiko naiselta mahdottomuuksia; sitä varten miehet kohtelevat häntä niin huonosti, kun nainen aina on heidän orjanansa. Lähteköön vaimo pois vain sellaisesta kodista, jossa häntä lyödään."
"Täti, mihinkä Martan pikku lapset jäisivät, jos hän lähtee pois? Kuka niille antaa vaatteita ja ruokaa?"
"Inkeri hyvä, ei mikään äiti jätä lapsiansa —" vastasi Kunigunda. "Mene nyt katsomaan kananpoikiasi taas, siellä näet kuinka niittenkin äiti hoitaa pienokaisiansa. Maija antaa sinulle jyviä, joita saat niille heittää."
"Tuossa Maija tulee. Ai, täti, mitä me saamme!"
Palvelustyttö toi pöydälle tarjottimen jossa lasiastiassa oli mitä kauniimman kellertävää jäätelöä ja tämän nauttimista varten tarpeelliset astiat.
Kaikki eri mielipiteet haihtuivat tuohon jäähdyttävään herkkuun ja oltiin yksimielisiä siitä, että jäätelö kesähelteessä maistui erittäin hyvältä.
"Mutta myöntäkää", sanoi neiti Visa kapteenille, "että tällaiset vieraanvarat ovat paljoa paremmat kun kaikki viinit ja muut väkevät aineet."
"Myönnän, aivan halusta. En tahdo vakuuttaa, että tämäkään, varomattomasti nautittuna, on aivan terveellistä, mutta ei se ainakaan tee ihmistä hurjaksi. Kyllä minä olen raittiuden puolustaja, siinä ainakin olen yksimielinen neiti Visan kanssa."
"Kahden viikon päästä tulee kaupungin puistoon eräs etevä raittius-esitelmän pitäjä", sanoi Agaata, "menkäämme silloin sinne häntä kuulemaan. Lähdemme kaikin yhdessä, Mimmin täytyy olla meillä siksi."
"Aivan halusta."
"Mennään vain."
"Noh, koska lankonikin suostuu, niin asia siis on päätetty."
Lehtimajassa hetken keskusteltuaan läksivät puutarhaan kävelemään. Siellä oli kaikki kauniilla taimilla ja käytävät puhtaat, haravoidut. Narsissat ja pioonit kukkivat; niitä katseltiin ja kiitettiin erinomaisen kauniiksi, neiti Visa oli kuitenkin nähnyt vielä kauniimpia eräässä paikassa, ne olivat olleet oikein ihmeen kauniita. Georgiinit olivat suurilla nupuilla, niitäkin täytyi tarkastaa, tulisiko tuosta vaalean punainen vai tumman punainen ja tuosta keltainen vai valkoinen. Inkerillä ei ollut malttamusta olla näillä tarkastuksilla, hän oli niihin jo aikaa väsynyt, ja lähti juoksemaan pitkin mäkiä. Vihdoin läksivät kaikin sisälle. Täällä istuivat saliin ja tuli keskusteltaissa Inkeristä puhe. Neiti Visa sanoi:
"Kummallista, miten asiat voivat hyvin muodostua, muistin tässä Inkeriä, oli mielestäni kovin surkeata, kun lapsi jäi ihan orvoksi ja nyt ei hänen tarvitse ensinkään mitään siitä tietää, täällä hänellä on isä ja äiti, ei hän tiedä omia vanhempiansa kaivata ensinkään."
"Se juuri on hänen onnensa, ettei hän heitä muista", sanoi Kunigunda, "siksi hän ei tiedä heitä kaivata."
Kesken tätä puhetta kuului: "bä—ää, bä—ää", ja kummallista melua. Samassa ovi aukaistiin ja Inkeri tuli sisälle silmät loistavina; muutamia lampaita juoksi hänen perässään.
"Hyvä lapsi, mitä nyt tuumaat?"
"Niin, täti katsoo, kun annoin lampaille leipää, juoksivat nämät perässäni, mihinkä vain menin. Katsokaa tätä mustaa karitsaa, se on oikein silkinhienoinen."
"Kyllä se on kovin sievä, mutta vie ne nyt kuitenkin pian pois, ei niistä ole salonkivieraiksi."
Inkeri lähti ja lampaat perässä.
"Tuolla tapaa hän tekee ilon itsellensä ja meille. Lakkaamatta hänellä on tuollaisia viattomia temppuja, joita saamme nauraa", virkkoi kapteeni.
"Kun hän oppii soittamaan, sitte vasta teille hauskuutta hänestä tulee", sanoi Agaata. "Hänellä on vähäinen sievä äänen alku, olen antanut hänen laulaa ja säestää pieniä lauluja."
Inkeri tuli jälleen sisälle ja Agaata neiti käski häntä soittamaan ja laulamaan jonkun niistä pienistä lauluista, joita hän oli oppinut.
Inkeri ei ollut ujo eikä myöskään ymmärtänyt suuren maailman kursailevia temppuja, vaan istui heti tottelevaisesti pianon ääreen ja alkoi laulaa:
"En oo liian pieniLapseks Jumalan,Hänen käskyjänsäRiemuin noudatan.
En oo liian pieniKodin valoksi,Joka JesuksestaRiemuin kertovi."
Tämän laulettuaan läksi hän jälleen pois omiin toimiinsa.
Päivä joutui ja vieraat rupesivat hankkimaan pois.
Agaata neiti muistutti vielä, että kapteenilaiset vain tulisivat pyhä-aamuna kaupunkiin, hän ja neiti Visa lähtisivät lauantaina, jotta olisivat heitä vastaan ottamassa. Tähän suostuttiin ja sitte vieraat läksivät.
13. Neuvon-antajat.
Miettiväisenä istui Martta huoneessaan, vanhemmat lapset olivat ulkona. Mummo eli Haalmanska nukutti sylissään Jaakkoa, jonka silmät jo olivatkin kiinni vaipuneet.
Vuoteella kuorsasi päihtynyt mies; se oli Severi. Hänen pöhöttyneet kasvonsa ilmaisivat, että viina oli hänen ainaisena ystävänänsä ollut.
Haalmanska vei pieneen peräkammioon Jaakon ja laski hänen siinä olevalle vuoteelle. Martta meni hänen jäljessään, hän huokasi syvään ja sanoi:
"Olen koko illan tuumannut sitä, mitä minä nyt voisin tehdä, jotta saattaisin elättää näitä lapsia, nyt kun Severi ei enään saa polttimossakaan työtä. Sai häneltä silloin joskus vähän rahaa, vaikka hän enemmiten ne kapakkaan vei. Olen kovin rukoillut Jumalaa parantamaan häntä, kyllä Herra tien tietäisi, mutta eivät rukoukseni kai vielä ole olleet Hänelle otolliset, koska hän ei ole kuullut minua."
"Niin, niin, kukapa olisi uskonut Severistä sitä, että hän olisi noin rappiolle joutunut."
"Ei kukaan, mutta tuo kaupungin elämä, se ei ole nuorille työmiehille hyvä. Kun ensimmäistä vuotta ajattelen, jolloin naimisissa olimme, ja sitä aikaa, jolloin Viirisellä palvelimme, niin tuntuu ikään kuin emme olisi samoja ihmisiäkään enään. Monta kertaa on minua niin kovin haluttanut mennä Inkeriä katsomaan, joka nyt jo on tyttökoulussa, mutta en kehtaa mennä mihinkään. Olisi hauska tietää, miten hän nyt koulussakin menestyy; hän oli erittäin viisas lapsi."
"Hyvinhän se tyttö menestyy. Minä kävin siellä vast'ikään, juuri kun Inkeri oli tutkinnosta päässyt, ja Agaata röökinä sanoi hänen saaneen hyvän todistuksen. Eikä uskois kuinka viisas se lapsi on, ellei omin silmin olisi nähnyt. Tuommoinen kymmenvuotias tyttö tietää ja tuntee koko maailman paikat. Toi vain kartan eteeni ja sanoi: 'Tuossa on Eurooppa, tuossa Aasia, tuossa Ahrika, tuossa Ameriikka ja Aistraliia, taikka mikä nimi se semmoinen oli — ja Välimeret ja Itämeret ja mitkä ne kaikki olivat — ja näytti vielä joka paikan täällä Suomessakin, ei uskoisi niitä niin montaa paikkaa löytyvänkään. En minä vain, vaikka koko elämäni niitä katselisin, ymmärtäisi noita tuommoisia. Pränttikin oli niin pientä, että miten silmätkin kestivät. Tyttö pääsi nyt taas maalle Ristimäkeen Kunigunda tätinsä luo, ja Agaata röökinä muutti Impelään ja vei opettaja Visan mukanaan. Opettaja viipyy siellä Agaata röökinän luona koko kesäkuun." Lattiapalkit kopisivat porstuassa. "Kuka tulee", sanoi Haalmanska, "sais tuo poika raasu nyt maata rauhassa, ettei rupeisi elämöitsemään."
Martta läksi etuhuoneeseen. Samassa aukeni ovi ja sisään astuivat neidet Visa ja Viirinen.
"Hyvää päivää! Ei Agaata röökinä vielä tänä vuonna kuole, koska tulitte juuri kun tässä Haalmanskan kanssa teistä puhuimme."
"Mitä Martalle kuuluu? Huonot ovat asiat kai. Tahdoin omin silmin nähdä, onko tosi, mitä puhutaan."
Martta ei vastannut mitään, vaan rupesi itkemään.
"Kuules, Martta, olen tuuminut, että tahtoisin sinua auttaa, mutta niin kauan on apu turha, kun sinä juopon miehesi kanssa yhdessä asut. Minun mielestäni olisi paras sekä lapsillesi että itsellesi, että sinä eroaisit tuollaisesta miehestä; sinä osaat kutoa hyvin, ja minä toimitan sinulle työtä."
"Minäkö eroaisin — ei, röökinä hyvä, saattaisihan sitä niinkin tehdä, ellei mitään olisi lukenut, mutta Jumalan sana neuvoo toisin."
"Hm — tuohan taas on tuollaista hurskasta yksinkertaisuutta!"
Nyt Haalmanska tuli takakammarista ja sanoi harmistuneena: "Hurskas yksinkertaisuus on paljo parempi, kuin teidän neuvonne, hyvät röökinät. Tiedättekö, mitä virkaa te tällä haavaa teette? On vähän paha sanoa, mutta pariskunnan perkeleiksi te rupeatte, muuksi ei sellaisia voi nimitellä, jotka kehoittavat vaimoa eroamaan miehestänsä, johon hänen pitää sidottu oleman."
"No noh, Haalmanska, ajatelkaa vähän mitä puhutte."
"Kyllä minä ajattelen, ja tiedän minä senkin sentään, että röökinä hyvää tarkoittaa, mutta väärät keinot teillä on, se on oikein varma."
"Mutta millä tavalla te aiotte tuota miestä parantaa?" kysyi neiti Visa. "Varmaan olisi hyvä, että hän saisi koettaa tulla yksin toimeen, tietäisi sitten paremmin panna arvoa vaimoonsa."
"Kyllä hän minua arvossa pitää, röökinä hyvä, paitsi silloin, kun on mieltä vailla, jolloin viina on hänen villinnyt."
"No, jollet eroa ota, niin tule kuitenkin meille kutomaan kankaita."
"En minä jätä lapsiani."
"Haalmanska ottaa lapset luoksensa, ja me autamme ruoan avulla."
"Kiitoksia vain, röökinät ovat kovin hyviä, mutta täällä on minun paikkani. Jättäisinkö mieheni silloin, kun hän minua parahiten tarvitsee?"
Severi oli herännyt neitien puhuessa ja kuullut heidän neuvonsa. Hän oli nyt jokseenkin selvä, mutta sen verta pöhnää hänessä vielä oli kuitenkin, että se hiukan rohkaisi hänen mieltänsä. Hän nousi istualle vuoteellensa, sanoen:
"Martta, sinä et mene kutomaan."
"En minä kodistani mihinkään mene, kyllä se on varma."
"Siis minäkään en voi puolestasi mitään tehdä", sanoi Agaata, ja neidet läksivät pois.
Neitien mentyä ei kukaan virkannut mitään heistä, Martta vain rupesi huonetta siistimään, sillä seuraava päivä oli pyhä. Haalmanska oli tuonut miniällensä vähän ruokavaroja, joista Martta pian valmisti illallisen, ja sitten huusi hän lapset syömään. Illallista syödessä sanoi Haalmanska:
"Huomenna kuuluu tulevan puistoon raittiuden esitelmän pitäjä; menettekö häntä kuulemaan?"
Severi ei puhunut sanaakaan, söi vain.
"Entä jos menisimme, Severi hyvä, mennään kerran yhdessä, tämän kerran vain, äiti jää pienempien lasten kanssa kotia, ja me otamme Topon mukaamme."
"Mitä minä siellä väkijoukossa tekisin, ei minulla ole vaatteitakaan."
"Mitä sinun vaatteillasi niin väliä on, ei sinua väkijoukossa kukaan huomaa."
"En minä tule."
"Severi, tee toki kerran, kuten vaimosi pyytää, kyllä hän sen ansaitsee."
"Menköön hän vain, en minä kiellä."
"Vieläkö pitäisi kieltämän. Mene toki!"
"Älkäämme puhuko tästä enään mitään", sanoi Martta, "huomenna on toinen päivä, tuumitaan sitte mitä tehdään."
Illalla maata pannessaan sanoi hän miehellensä: "Muistatko, Severi, kuinka onnellisia ennen olimme, oletko sen ajan varsin unohtanut? Entä jos tuo saarnaaja voisi mielesi muuttaa niin, että voisit viinaa vastustaa, eikö se olisi onnellista? Ethän sinä nyt ole onnellinen milloinkaan, täytyypä sinun olla paha oltava, ja ajattele lapsiasi, noita raukkoja, mimmoinenka esimerkki olet heille?"
"Kyllä tuon tiedän, sitähän minulle on saarnattu jo monta kertaa; olen päättänyt muuttua, mutta en ole voinut."
"Mutta voithan tulla esitelmää kuulemaan?"
"En mene sinne puistoon."
"Voi, voi", huokasi Martta.
Kauan oli hän sinä yönä hereillä, hän rukoili Jumalaa hartaasti miehensä puolesta, rukous oli todellisen nöyrä ja luottamusta täynnä…
Seuraavana päivänä oli pyhä. Ristimäen kapteeni rouvineen ja kasvattineen oli Viirisellä. Juotiin kahvia aamiaispöydän ääressä ja siinä sitte tuli puheeksi Severin ja Martan olot. Agaata kertoi, mitenkä hän oli käynyt Myllymäessä heidän luonaan ja mitenkä hän oli koettanut saada Marttaa pois kodistaan ja luvannut antaa hänelle työtä; lapset olisi hän asettanut iso-äidin luo ja auttanut heitä ruoan avulla, mutta ikään kuin tuuleen oli hän puhunut. Martta oli vain väittänyt, että hänen paikkansa oli siellä, missä hänen miehensä ja lapsensa olivat sekä luvannut pysyä kotona.
"Martta teki aivan oikein", sanoi kapteeni.
"Mutta meidän tarvitsisi saada tuo pappi, joka tänään tulee raittius-esitelmää pitämään, menemään Myllymäkeen", ehdotti Kunigunda.
"Kyllä se olisi hyvä, mutta minä en häntä tunne, enkä siis saata mennä sitä ehdottamaan."
"Minä tunnen, mutta ehkä ei sentään sovi häntä vaivata; puistoon häntä on erittäin pyydetty."
"Täti kulta, lähde nyt pyytämään häntä, ja jos hän menee, niin ajamme Martan luo ja sitten pakotamme hänen miestänsä raittiusseuran jäseneksi tulemaan, taikka ensin kuitenkin esitelmää kuulemaan."
"Jospa tuollainen esitelmä mitään auttaisi…" sanoi Agaata.
"Mutta koetetaan. Minä menen yksin hakemaan sitä pastoria, elleivät muut tule."
"Et sinä häntä löydä", sanoi kapteeni, joka jo lähtöänsä varten vähän siisti pukuansa, "emmekä me sano, missä hän asuu."
"Menen talosta taloon ja kysyn, missä tämän päiväinen esitelmän pitäjä asuu", selitti Inkeri.
"Pikku västäräkki, kyllä minä lähden toimeen."
Kapteeni läksi ja oltuansa vähän aikaa poissa palasi hän jälleen, tuoden sen tiedon, että pappi jo ennen oli päättänyt neljän aikaan lähteä Myllymäkeen esitelmää pitämään sekä vasta puoli seitsemän aikaan puistoon.
"Kunigunda täti, ajetaan Martan luo ja pyydetään Haalmannia menemään raittiuskokoukseen."
"Mutta hän ei mene kuitenkaan", vakuutti neiti Visa.
"Hänen täytyy, saa nähdä että hän menee. Tule, täti kulta! Setä, eikö täti tule?"
"Mistä minä tiedän, mitä hän tekee?"
"Kyllä täti tulee, jos setäkin käskisi…"
"No, Kunigunda, lähdetään nyt sitte, minä tulen mukaan."
Kapteenska nauroi, sanoen: "Kyllä sinä, Inkeri, saat asiasi toimeen; siltä näyttää kai."
Hevonen valjastettiin ja kapteeni läksi ajamaan Myllymäkeen, rouva ja Inkeri olivat muassa, Haalmannin Severin asunto oli siisti, vaikka köyhyys kurkisti esiin joka paikasta: miehen paikatuista vaatteista, lasten puvuista, särössä olevista akkunaruuduista sekä keinuvista lattiapalkeista.
Martta hämmästyi, kun kapteeni astui sisään, ja Severin muoto synkistyi; hän luuli, että nyt oikein väkivallalla tultiin hänen vaimoansa pois viemään. Mutta muotonsa kirkastui, kun Kunigunda rouva sanoi: "Ajelimme tänne päin ilmoittaaksemme teille, että erittäin etevä mies tulee pitämään täällä Myllymäessä tänään kello 4 raittius-esitelmää. Totta Haalmanni sinne menee? Meillä on kaikilla paljon hyvää opittavaa sellaisen miehen esitelmästä, ja mielestäni Haalmanninkin tarvitsisi nyt mennä, kun tilaisuudessa olette."
"Niin, menkää nyt, minäkin niin kovasti pyydän!" sanoi Inkeri.
Severin suu meni hymyyn, hän katsoi Marttaan ja vastasi sitten: "Kyllä minä menen; täällä oli jo Martankin kanssa puhetta samasta asiasta. Minä en tahtonut lähteä kaupunkiin, kun on vaatteenikin kovin huonot."
"Ai, ai, mies parhaassa iässä", sanoi kapteeni, "eikä ole parempia vaatteita. No, noh, ihminen saattaa langeta, mutta myöskin jälleen nousta. Helppo on langeta, nousemiseen tarvitaan kova tahdon voima."
"Niin tarvitaan", myönsi Severi.
Sillä välin kuin kapteeni puhui Severin kanssa, sanoi Martta Kunigundalle: "Agaata röökinä kävi täällä ja tahtoi minua heille kutomaan ja jättämään kotini, mutta sitä en voinut tehdä." Tässä Martta rupesi pyyhkimään silmiänsä ja lisäsi vapisevin äänin: "Ei herrasväki vain ole minulle suutuksissa, en voinut sitä tehdä, kun omatuntoni kielsi."
Kapteeni, joka kuuli Martan puheen, vastasi: "Sinä teit aivan oikein. Tulisiko meidän heittää alusta, joka on tuulessa, peräsintä ja airoja vaille?… Ei suinkaan. Souda, Martta, kuten olet alkanut, kyllä vastatuuli voimia koettaa, mutta kentiesi Herra satamaan johtaa. Lähtekäämme nyt, koska asiamme olemme toimittaneet."
Inkeri oli jaellut makeisia lapsille ja käski heitä antamaan kättä.
"Sanokaa nyt kauniisti tattis ja kumartakaa", neuvoi Martta, ja vanhin teki kuten äiti käski, mutta Riitta pani pienet kätensä silmiensä eteen ja kurkisteli sormiensa välistä vieraita, jotka nyt sanoivat jäähyväiset ja läksivät pois.
Neljän aikaan kokoontui runsaasti väkeä tupaan, jossa raittius-esitelmä oli pidettävä. Haalmannilta menivät kaikin. Jaakko istui äitinsä sylissä sekä Toppo ja Riitta äitinsä ja mummonsa välissä. Hetken perästä tuli esitelmän pitäjä, hän puhui pontevasti ankaria sanoja, jotka tunkivat syvälle ihmis-sieluun. Yht'äkkiä rupesi Topon silmistä kyyneleitä vuotamaan, hän koetti itkuansa hillitä, mutta ei saattanut, ja kun esitelmä loppui, parkasi hän ääneensä itkemään, ja itki niin, että hänen pieni ruumiinsa oikein vapisi ja vanhempien täytyi kiirehtiä pois.
Kotia tultuaan kysyi äiti, mitä varten hän itki ja silloin poika ei ensin saanut selvää sanaa suustaan, mutta vihdoin hän änkötti: "Kun pa — pappi sa — sanoi ettei isä pä — pääse taivaaseen."
"Ei hän isästä mitään puhunut."
"Sanoi se — se ettei juo — juomari pääse taivaaseen ja Leena-Kaisa sanoi, että isä on juomari."
"Mutta isä lakkaa juomasta, en koske viinalasiin enään. Toppo parka, ei sinun isäsi tähden enään itkeä tarvitse."
Martan silmistä loisti autuaallinen väike. Oliko Jumala vihdoinkin kuullut hänen hartaat rukouksensa?
Sinä iltana varmaankin enkelit olivat liikkeellä ja hiipivät hiljaa katselemaan, miten kurjuuden majassa rauha jälleen oli saanut sijansa.
14. lapsuudenkoti.
"Äiti, mihinkä uusi lakkini joutui, en löydä sitä mistään ja hevonen on jo valjahissa, istutko, Riitta, sen päällä?"
"Äiti, Toppo tuuppasi minua."
"Olkaa nyt kauniisti, kun matkalle pääsette. Tässä, Toppo, on lakkisi, taluta kauniisti Riittaa ulos, minä tulen oitis Jaakon kanssa." Martta oli pukenut nuoremman poikansa Jaakon valmiiksi ja pani nyt kiinni oman sadetakkinsa. Puvusta ja koko komennosta näkyi, että perhe nyt oli hyvissä voimissa. Severistä oli tullut raittiuden harrastaja ja Sairiossa oli hänellä pieni punaiseksi maalattu asunto, sekä vieressä oleva perunamaa. "Kaarperissa" hän kävi työssä. Siellä maksettiin hyvä päiväpalkka eikä sallittu viinaan meneviä.
"Tulkaa nyt jo, että ennätämme ajoissa perille", huusi Severi.
"Tuossa paikassa." Eväskoppa ja tuliais-mytty siepattiin kainaloon vielä, ja sitte Martta läksi Jaakon kanssa ulos, lukitsi ovensa, antoi avaimen Severille sekä hyppäsi rattahille. Severi nosti Jaakon äidin syliin, Topon ja Riitan taka-istuimelle, ja käski Topon pitää kiinni sisarestaan. Itse tarttui hän ohjaksiin ja sitte lähdettiin ajamaan Jylhämäkeä kohti, tuolle matkalle, jolle Martta 9 vuotta oli toivonut, jota varten hän oli säästänyt ja koonnut rahoja, jotka eivät milloinkaan riittäneet tähän tarkoitukseen. Hänen mieleensä johtui se aika, jolloin hän 18-vuotiaana tyttönä tätä tietä ensi kerran läksi maailmaa koettelemaan; silloin oli tulevaisuus hämäränä hänen edessään, nyt oli hän jo paljon kokenut, ja tiesi paremmin kuin ennen, että kun hätä on suurin, on apukin lähellä. Iloisella mielellä katsoi hän tulevaisuutta kohti, olipa hän kovin nuori vielä, vasta seitsemänkolmatta-vuotinen, — kyllä sillä iällä toivovalla mielellä eteen päin katselee.
Vähän matkaa olivat ennättäneet kaupungista, kun lapset, jotka eivät kotona jaksaneet syödä, rupesivat taka-istuimelta hiljaa sipisemään: "Äiti, meidän on nälkä." Äiti ei ollut tuota ensin kuulevinaan, ajatteli vain, että mennäänhän lähemmäksi syöttöpaikkaa, sillä välin kuin odottavat. Mutta nyt rupesivat kilvan laulamaan: "Äitii, on nälkää, äitii, on nälkää — ää — ää."
"Noita lapsia, täytyyhän niille taittaa vähän ohrakaakkua." Martta antoi kumpaisellekkin palasen ja lapset olivat tyydytetyt. Nyt he vain katselivat kauniita kartanoita, niityillä olevia suuria heinäkekoja ja jos jonkinlaisia esineitä. Äiti ei ennättänyt vastata heidän kysymyksiinsä, sillä niin taajaan niitä tuli, ja esineitten ohi ajettiin, ennen kuin hänelle selveni, mistä kysymys oli.
Tunnin aika kului syöttöpaikalla ja sitte matkaa jatkettiin taas. Nyt oli jo poikettu metsätielle eikä siis näkynyt paljon uusia esineitä enään, lapset kävivät unisiksi ja haukottelivat tavan takaa, mutta Martan sydän sykähteli kummanlailla, kun hän kotipaikkoja läheni, noita kauan kaivattuja eikä koskaan unohdettuja. Mikä lieneekään vaikuttanut, että häntä oikein vavistutti, jota lähemmäksi tuli. Jo näkyi Jylhävuori; juhlallisen synkkänä sen kanervainen harja kohosi salosta. Jo pilkoitti sivulta päin, vienossa tuulessa väreilevä lammen pinta. Metsän pihkainen tuoksu oli niin tuttu ja raitis… "Oi Severi, jospa sentään tänne voisimme asettua", sanoi Martta, "metsämaan elämä on kuin pyhäpäivän rauha. Täällä voisimme lapsinemme paremmin säilyä maailman kiusauksista."
"Kyllä kiusauksia aina tapaamme, mutta kentiesi täällä paremmin saattaisimme opettaa lapsillemme,kenenavulla kiusaukset voitetaan."
Nyt ajettiin Jylhävuoren mäkeä ylös, jo oltiin mäen päällä ja tuolla laaksossa lammen rannalla oli Jylhämäen torppa. Joka vain on ollut vuosia poissa kodistaan, johon hän ensi kerran palajaa, käsittää Martan tunteet. Jokainen vanha puu, jonka hän muisti, jokainen kivi, kaikki olivat hänelle rakkaita, vanhoja tuttavia. Eräs suuri petäjä, jonka tuuli entis-syksynä oli kaatanut, oli poissa, ja sitä hän kaipasi, ikään kuin tuoni olisi häneltä ystävän riistänyt.
Pihaan tultiin, hevonen seisahtui, Severi katsoi ympärilleen, mutta ei näkynyt ketään. Hän nosti puoli-uniset lapsensa maahan ja otti Jaakon syliinsä, jotta Marttakin alas pääsisi; riisui hevosensa ja meni sitä kaivolle juottamaan. Pihassa ei ollut muuta elävää olentoa, paitsi kaksi porsasta, jotka tulivat vieraitten eteen ja ikään kuin kuunnellen katselivat heitä, mutta kun lapset kurkottivat kätensä koskeaksensa niitä, röhähtivät ne ja juoksivat hännät sikkarassa hakaan päin.
"Missä väki lienee?" sanoi Martta. "Eivät he ainakaan kaikki saata kaukana olla." Samassa tuvan ovi kävi, vanha mummo tuli portahille.
"Mistä kaukaa ollaan?" kysyi muori.
"Hämeenlinnasta."
"Hää, kuuloni on käynyt huonoksi."
"Hämeenlinnasta ollaan", vastasi Severi lujemmin.
"Hämeenlinnasta! — Ettehän vain ole…"
"Äiti, tässä nyt olemme, Severi ja minä joukkoinemme." Siinäkös riemu syntyi ja lapsen lapset, ne nyt muorin silmien ilona olivat.
Muori kertoi, että lapset ja lasten lapset olivat heinää tekemässä takaniityllä. "Mutta kyllä he sieltä pian tulevat", lisäsi hän. "Maalun täytyy ainakin tulla illallista valmistamaan."
"Ei sanota Maalulle, keitä ollaan, saa nähdä, tunteeko hän?" sanoiMartta, jonka leikkisä luonto jälleen pääsi valloilleen.
"Ei maarin Maalu teitä tunne, hän oli sentään hyvinkin lapsi, 12-vuotias vain, kun lähdit."
Severi pisti tupakkaa piippuunsa ja muori toi voita, juustoa ja viilipiimää pöydälle; kalaa ja leipää siinä oli entiseltään jo. "Syökää nyt, kyllä maar teidän nälkä on. Jahka Maalu tulee, niin hän panee olkia lattialle ja tuo vaipat ja raidit lutista, että lapset pääsevät maata."
Siinä kun syötiin, tulivat entiset naapuritkin puheeksi. Pieniä muutoksia oli tapahtunut, torpista oli jostakusta mennyt henkilöitä naimisiin, toisista muuanne muuttanut, ja Kontiosta olivat vanhukset kuolleet.
"Vai ovat kuolleet, no Kustu on sitte yksin tiemmä", virkkoi Severi.
"Yksin on. Hm, onhan tämä ikään kuin Jumalan sallima, että tänne tulitte. Kas, se nyt on sillä tavalla, että Kustun tarvitsisi lähteä naimaan, mutta sitä hän ei tahdo tehdä, sanoo vain, että Kallu tulkoon Miinan kanssa Kontioa hoitamaan, ja ottakoon Maalu miehen tänne, mutta kun totta puhuu, on Maalusta paisunut komea likka ja eräs lampuodin poika on nyt häneen silmänsä iskenyt, hän on vanhempiensa ainoa poika ja tahtoo Maalua emännäksi taloonsa. Tässä sitte sanoimme juuri tuonaan, että tarvitsis kirjoittaa Martalle ja Severille, että tulisitte ottamaan tätä torppaa haltuunne, kontrahdit käyvät vielä minun nimessäni, ei teidän tarvitsisi muuta kuin tulla vain tänne ja myydä kampsunne kaupungissa. Kontiossa on Kallulla kaikki valmista, ettei täältä mitään tavaroita suuriakaan sinne muuteta. Tästä aioimme jo aikaa teille kirjoittaa, sillä ovathan ne vanhukset jo puoli vuotta olleet kuolleena. Ukko kuoli jo tuossa joulun edellisellä viikolla ja Ulla sitte Kynttilänä, mutta ei kirjettä saatu toimeen, kun ei täällä kukaan oikein osaa panna asioita paperille, sikseen se jäi. Olihan Kustu kaupungissa, mutta ei hän saanut selkoa asunnostanne ja tuli sitte kiire kotiakkin, työn-aika kun oli parhaallaan juuri, ja sillä tapaa se sitte on jäänyt. Yhdessä viljelyksessä ovat nyt vain molemmat torpat olleet."
Severi ja Martta katsoivat toisiinsa. He eivät puhuneet tähän mitään, mutta molemmat ajattelivat: "Meillä on edessä Jumalan viittaama tie."
Muorin puhuessa tuli Maalu kotia, hän tervehti, katsellen etsivästi ympärilleen. Martta virkkoi: "Olemme täällä pyytäneet yösijaa ja ruokaa muorilta, kun lapset olivat unissaan, ja itsekkin olimme väsyneet, ettemme jaksaneet ajaa kauemmaksi; jos nyt saisimme olkia lattialle, että lapset pääsisivät maata."
"Kyllä sitä saatte", sanoi Maalu, jonka toivova katse nyt muuttui melkein alakuloiseksi, kun hän virkkoi: "Näin hevosen ja rattaat pihalla ja ajattelin itsekseni: 'entä jos sisareni, joka on ollut yhdeksän vuotta poissa Hämeenlinnassa, nyt olisi tullut;' mutta eipä ollutkaan."
"Mutta entä jos sentään olisi tullut… Katsoppas, Maalu, nyt oikein tarkasti, kyllä vielä verkkoja lammesta yhdessä pääsemme kokemaan."
"Hyvänen aika! Sinähän se oletkin, aivan varmaan, mitenkä en sinua heti tuntenut?"
"Muistatko, kun lupasin tuoda sinulle kauniin huivin, jahka rikastuisin? Kauan olet sitä saanut odottaa. Katso, tässä on minulla mies ja kolme lasta, eikö siinä ole rikkautta kyllin? — Ja kas tässä on huivi, jonka olen ollut sinulle velkaa."
"Kiitoksia! Oikeinpa se on puolisilkkiä. Mutta juoksenpa puhumaanKallulle ja Miinalle myöskin, että olette täällä."
Maalu läksi ja hetken perästä oli koko perhe koossa. Miinallakin oli kaksi tyttöä. Ensi iltana orpanukset katsoa tuijottivat toisiinsa ja kun pikku Miina koski kaupungin tytön vyöliinaan, joka hänen mielestään paistoi kumman hienolta, niin Riitta huusi: "ääh", ja veti vyöliinansa niin äkkiä pois, että reunusta repesi. Siitä syntyi suru ja äiti käski hänen olla kiitti sekä riisui sitte lapsensa maata.
Ei torpan vanhempi väkikään kauaa valvonut, heidän kun aamulla jälleen aikaisin täytyi olla työssään, mutta suuruksen jälkeen juotiin korppukahvia, kun Haalmannin olivat tuoneet kaupungin-nisusia, sekä muutaman naulan sokuria ja kahvia tuliaisiksi.
Siinä sitte taas kun juttelivat, kehoittivat Severiä muuttamaan Jylhämäkeen, ja tähän Severi suostui. Päätettiin, että mummolle jättäisivät vanhemmat lapset ja lähtisivät itse kaupunkiin myymään, mitä heillä siellä oli myytävää. Viikon viipyivät he Jylhämäessä, ja ulkotyössä kävivät koko ajan, Martan mielestä se oli kovin hauskaa. Sisarusten lapset olivat jo ihan tuttuja keskenään. Toppo ja Riitta jäivät halusta muorin luo, mutta Jaakon Martta otti mukaansa. Ei nyt ensinkään ollut ikävä lähteä, kun tiesivät pian palaavansa takaisin.
Syksyllä sitte muuttivat kotitorppaan, jossa Martta onnellisena rupesi emännöitsemään. Severi osti jälleen torven entisen sijaan, jonka hän ennen rappiotilassa ollessaan oli hukannut. Nyt hän jälleen saattoi vaimonsa, lastensa ja koko ympäristönsä huviksi sitä soittaa, kun hän pyhä-iltoina perheensä parissa lammella souteli. Neljä vuotta jatkui tämän perheen onnellinen elämä, mutta sitte synkistyi jälleen taivas. Soitto taukosi lammelta ja kirkkopihaan nousi uusi kumpu, jonka luona Martta aina viipyi lastensa kanssa, kun hän pyhänä kirkkoon meni. Sen kummun alla makasi Severi, hän oli terveytensä pilannut eikä jaksanut enään entiselleen päästä; mutta vähätpä siitä, hän oli löytänyt sielullensa pohjan.
* * * * *
Monet talvet ovat lumea tuiskanneet Jylhämäen torpan maille ja kevään aurinko monasti sulattanut jään lammelta sitte kuin Martta kotitorppansa muutti. Lapset ovat kasvaneet, Toppo on jo 14-vuotias ja osaa hyvinkin äitiänsä auttaa.
On lauantai-ilta, Martta ja lapset ovat tulleet saunasta ja istuvat tuvan portailla. Mummo veisaa tuvassa tärisevällä äänellä. Kontion Kustu tuli rannasta päin, hän oli ollut kalassa. Kustu läheni Marttaa ja sanoi:
"Tässä tuon sinulle kaloja pyhäksi — tuoreita kaloja —"
"Kiitoksia! Tuleppa sisälle, että kahvia keitän."
Kustu katsoi ympärilleen ja meni sisään, mutta sanoi tupaan tultuansa: "En minä kahville tullut, tahdoin vain kysyä, josko sinulle nyt kelpaisin?…"
"Kustu hyvä, en minä enään naimisiin mene, rakkauteni hautasin turpeen alle."
"Kyllä minä sen melkein arvasin, mutta ajattelin, että ehkä olisit tarvinnut apua toimissasi…"
"Kyllä Toposta jo apua karttuu."
"Kyllä niinkin. Hyvästi nyt, Martta, jos apua tarvitset, niin kyllä tullaan." Kustu lähti menemään kotia päin, ja Martta istui jälleen portahille. Aurinko läheni läntistä taivaanrantaa ja loi kultaiset säteensä laaksoon ja Jylhävuoren harjalle.
"Äiti, katsoppas pian, tuolla vuoren harjalla on kovin paljon röökinöitä ja herroja, katsoppas kuinka kauniita!"
Äiti katsoi vuorelle päin, ja siellä niitä todellakin oli kaunis joukko nuoria, muutamilla oli tähystimet kädessä.
Hetken perästä tuli koko joukko alas laaksoon, tulivat torpan pihaan ja kysyivät, saisivatko ruokaa ostaa. Martta lupasi. Samalla juoksi joukosta esiin solakka, kirkas-silmäinen tyttö, laski toisen käsivartensa Martan kaulan ympäri ja sanoi: "Martta, tunnetteko minua?"
Martta katseli hetkisen ja sanoi epävarmana:
"Inkeri?" Mutta samassa hän tunsi selvästi ja huudahti: "Hyvänen aika, kuinka röökinä on kasvanut, olette ihan aikaihmiseksi tullut. Niinpä ne vuodet menevät."
"Niin menevät", sanoi Inkeri ja loi veitikkamaisen silmäyksen lähimmäiseen kumppaniinsa, erääseen nuoreen herraan, joka hymyillen viiksiään väänteli, kuka lienee ollut, kentiesi joku sukulainen — tuttavalta näytti…
Martta läksi asettamaan pöydälle ruokaa, joka nuorisolle hyvältä maistui. Ruoalta päästyä kiirehtivät jälleen matkalle. Inkeri kuitenkin ensin jakeli sokerileivoksia lapsille ja sanoi sitte jäähyväiset.
Martta katsoi hänen jälkeensä, kun tyttö kiipesi kevein askelin ylös mäkeä, ja ajatteli: "Mimmoiseksika hänenkin elämänsä muodostunee…"
Ajatuksiinsa vaipuneena läksi hän hitaasti sisälle. Vanhat muistot olivat heränneet, kun hän näki Inkerin. Hän istahti ääneti akkunan ääreen, muutama kyynel vieri hiljaa hänen ahavoittuneille kasvoillensa. Lapset panivat maata, mutta Martta istui vielä kauan yksin valveella, mitä lienee ajatellut… Kun taivaanrannalta katosi viimeinen rusotus ja lasten tasainen hengitys ilmaisi, että olivat uneen vaipuneet, silloin Marttakin vihdoin meni levolle.
Kotitorpassaan, Jylhämäessä, elää Martta vieläkin, kasvattaen lapsistaan kelpo kansalaisia.