Kun sunnuntaina aamupäivällä vaunut äitiä varten seisoivat jo talon edustalla, lausui hän vielä miehelleen ja tyttärilleen toivomuksen, että jätettäisiin kihlajaisjuhlallisuudet sikseen, sillä siinähän ei olisi mitään järkeä, kun kihloihin oli kerta menty täysi-ikäisyyden perusteella ilman vanhempain myötävaikutusta.
Molemmat iloissaan olevat neidit luopuivat mielellään juhlallisuudesta, jonka äiti itse selitti tarpeettomaksi, olivatpa he vielä iloisiakin, että hän täksi päivää meni pois, he kun tiesivät kaksosten kovin häntä kaiheksivan ja kun tuo tämänpäiväinen toimitus siten kävisi helpommin laatuun.
Martti Salander sitävastoin näki melkein surumielin vaimonsa matkustavan pois, sillä häneen koski se jäykkä ankaruus, jota vaimonsa tässä asiassa osoitti; hän tiesi kuinka rehellinen hän oli ja vapaa kaikesta ilkeydestä, ja sen vuoksi tunsi hän hänen käytöksensä johdosta raskasta aavistelua tulevasta onnettomuudesta, johon hän ei voinut ottaa osaa, mutta joka kuitenkin oli otettava huomioon.
Vähän aikaa rouva Salanderin lähdettyä ilmaantuivat veljekset Julian ja Isidor, molemmat juhlapuvussa. Heidän mukanaan tuli huoneeseen täysi päiväpaiste. Salanderia aivankuin häikäisivät tyttöjen kasvot: vaikka he eivät kertaakaan nauraneet, loistivat he sentään onnesta niin että hän toivoi äidinkin olevan tuota merkillistä ilmiötä näkemässä.
Neidit istuivat säädyllisesti vierashuoneen sohvalla, isä ja kosionuorukaiset tuoleilla, ja viimemainitut niin ujoina, että se näytti synnynnäiseltä kunnon vaatimattomuudelta. Se johtui etupäässä talonrouvan poissa-olosta. Kävelykeppinsä olivat he jättäneet oven eteen, kuten maalaiset tekivät kansliaan tullessaan ja hattujaan pitivät he kädessään, katsellen keskustelun alussa hämillään ympäri huonetta.
Vihdoin ohjasi Salander puheen heidän käyntinsä tarkoitukseen; häntä miellytti, että nuo niin reippaat ja nuorekkaat politikot saattoivat vakavana hetkenä sentään olla niin vaatimattomia, melkeinpä arkoja. Itsestään selvää on, että heillä ei ollut enää paljoakaan sanottavana kaikesta mitä oli tapahtunut ja he tekivätkin sen lyhyesti ja luonnollisesti; herra suurpresidenttikään ei olisi siinä löytänyt mitään moitteen sijaa. Taasen katselivat he ympäri seiniä, Salanderin pika-pikaa miettiessä vastaustaan. Tuo hyvinkalustettu huone kohotti nähtävästi kunnioituksen tunteita noissa tottumattomissa nuorukaisissa. Kaikki arvelut ja huomautukset tuosta tai tästä seikasta sekä kaikki kyselyt heidän tulevaisuuden suunnitelmistaan ja toiveistaan jätti Salander sikseen ja selitti, säilyttäen yhä vakavan kasvojenilmeen, että hän ja äiti eivät vastustaneet tyttöjen tahtoa, että he toivoivat näiden liittojen j.n.e., jonka jälkeen hän lopetti lyhyeen ja kutsui notariuksia, jollei heillä ollut enää mitään sanottavaa, päivälliselle.
He ujostelivat yhä vielä niin etteivät he kertaakaan uskaltaneet sulhasmiesten tavoin lähestyä tyttöjä, jotka he kuitenkin niin hyvin tunsivat, ja näiden juhlallinen arvokkuus muuttui hämillään-oloksi, mikä taas heitä itseään melkein suututti, sillä he eivät tienneet, kuinka arvokkaiksi he yhtäkkiä olivat kaksosten silmissä käyneet. Pannen sen uudella mielihyvän tunteella merkille sekä aikoen jättää kihlatut nyt yksikseen, otti isä lyhyet jäähyväiset, mennäkseen konttoriin ja avatakseen saapuneet kirjeet.
Päivällispöydässä notariukset hiukan norjenivat, ei kuitenkaan siihen määrään että keskustelu olisi siitä höystynyt. Salander tahtoi puhua politiikasta ja neuvoston keskusteluista, mutta he eivät näyttäneet siihen halukkailta ja jättivät hänelle yksin sananvuoron, minkä hän myöskin lopulta merkitsi vaatimattomuudeksi. Sitten ajatteli hän, että Weidelichin vanhempia, jotka asuivat aivan lähellä, toki myöskin olisi lähenneltävä ja että alun siihen voisi parhaiten tehdä siten, että hän nyt kehottaisi tyttöjä herrojen kanssa tekemään kävelyretken Varpuseen sekä esittäytymään tuleville appivanhemmilleen. Siten vapautuisi Maria rouva ensi askeleen ottamisesta; itse päätti hän käydä heitä vastaan, kun he yksin ajurilla palaavat.
Jokainen hyväksyi mielellään hänen ehdotuksensa, tytöt sen vuoksi, että he odottivat hyvää tästä kävelyretkestä, veljekset taas siitä syystä, että heillä oli huono omatunto ja halusivat hyvittää vanhempiaan. Kolme istuntoa kuluneen viikon alussa oli nimittäin mennyt ohi heidän saamatta kertaakaan aikaa mennäkseen heitä ikävällä odottavain vanhempainsa luo, jotka eivät tienneet mitä heidän tuli ajatella, vuoroin lohduttaen itseään asiain tärkeydellä ja poikiensa arvolla, vuoroin mielessään epäillen heidän lapsenrakkauttaan, mutta todennäköisesti kummassakin suhteessa erehtyen. Myöskään he eivät tienneet mitään tämän kauniin sunnuntaipäivän tapahtumista. Veljekset olivat pitäneet aikeensa salassa, ettei äidin tori-rupattelujen takia mahdollisesti syntyisi mitään ikäviä kohtauksia.
Niin istuivat nyt Jaakko Weidelich ja Amalia muori surullisiin mietteisiin vaipuneina penkillä talonsa edessä, kun he näkivät tietä pitkin lähestyvän kaksi mustiinpuettua, korkeahattuista nuorta herraa, kummallakin kynkässään sievä, kukoistava ja hyvin puettu nuori nainen. Weidelichin vanhukset eivät olisi kuolemakseenkaan osanneet heitä pojikseen uskoa, ennenkuin he olivat saapuneet aivan luokse.
Nyt vihdoinkin tunsivat he oman verensä, heidän siinä lähestyessään hyvän viinin ja vieläkin paremman kosioseikkailun niin ruusunloistaviksi huokumina kuin koskaan olla voi. Mutta kun päälle päätteeksi nuo kaksi Salanderin neitiä tulivat mainituiksi ja morsiamina esitetyiksi, niin silloin he, vallankin äiti, unhoittivat kaiken surunsa ja mielihaikeansa pikemmin kuin mitä kynttilä tarvitsee sammuakseen. Melkeinpä hänen silmissään pimeni Salanderin tytöt, joista kummankin kappaleen sanottiin käyvän ainakin puolesta miljoonasta! Nimittäin jollei heidän isänsä uudelleen tuhmuuksia tee! Sillä kukapa vielä tänään voi häneen nähden niin varma olla. Mutta se on nyt niin, että heillä on morsiamet ja heissä on miestä kylliksi niin hyvin puolen miljoonan kanssa kuin ilmankin.
Sellaisia ajatuksia liikkui tuon kunnon muorin mielessä, mutta ääneen hän ei niitä ilmaissut, sillä heti oli hän juossut sisälle ja somisteli suurimmassa kiireessä itseään minkä voi. Sillä aikaa vei ukko Weidelich arvokkaat vieraansa heidän maalaistapaansa, pakoitti nuoret istumaan pöydän ympärille ja ettei hänen heti olisi tarvinnut puhelemaan ryhtyä, riensi hän kellariin, kädessään kiiltävä viinikannu.
Hänen siellä ollessaan tuli rouva juosten ja huudahti: "Aivan oikein, levähtäkää vain!" mutta kiiruhti jälleen toisesta ovesta ulos ajamaan, kuten hän sanoi, palvelustyttöä liikkeelle, että hän auttaisi häntä nopeasti valmistamaan torttuja, yksi vadillinen vain kahvin seuraksi, jota välttämättä oli keitettävä. Turhaan nuoret hänen peräänsä juosten huusivat, että hän heittäisi kaikki sikseen, ettei heillä ollut nälkä eikä jano. Eihän toki sikseen, ja päivää on vielä pitkälti eikä vielä mitään valmiina, huusi hän takaisin ja mennä tepsutti edelleen. Hän tölmäsi yhteen miehensä kanssa, joka määrämittaisin askelin riensi huoneeseen kantaen täysinäistä tinakannua sekä maalattua lautasta, jolla oli suuri juustonkimpale, asetti ne pöydälle, johon hän lisäksi kantoi laseja ja meni jälleen ulos sekä palasi hetkisen päästä mukanaan jättiläislautanen täynnä kinkunviipaleita. Sitten otti hän kaapista esille pienempiä, samoin kirjavilla neilikoilla koristettuja lautasia, veitsiä ja kahvelimia sekä toi lopuksi suuren talonpoikaisleivän, jonka hän leikkasi viipaleiksi. Kyökistäkin kuului jo tulen ritinää ja voin kärinää paistinpannussa.
"Ai, mitä sinä, isä, hommaatkaan?" huudahti rouva Weidelich, joka valkoisessa kyökkiesiliinassa ja punahohtavin kasvoin astui sisään, "sehän olisi vasta myöhemmin kahvin jälkeen ollut paikallaan! Ja minne minä sitten laitoksineni joudun?"
"Tuo vain mitä sinulla on, jahka valmiiksi saat!" sanoi Jaakko Weidelich tyynesti, "tarjotaan kaikki yhtä rintaa, niin sen rikkaammalta köyhyytemme näyttää. Sitä paitsi juomme minä ja poikavekarat mieluummin viinilasin kuin kahvia."
"Poikavekarat, niin! Tiedättekö te, senkin kelvottomat neuvosherrat, että me tuon oivallisen kinkun olemme jo viime viikolla teitä varten keittänet? Mutta te ette ole edes vilahdukselta näyttäytyneet, vaan antaneet meidän turhaan odottaa!"
"Äiti ei saa sitä pahakseen ottaa!" hyvittelivät pojat; "me emme ole enää omia miehiämme, vaan on yhteiskunnallisella asemallammekin vaatimuksensa meihin nähden. Asiat ja olosuhteet veivät meiltä ensi kerralla ajan niin tarkoin, ettemme ennen poislähtöä voineet hetkeksikään irtautua. Toivottavasti ei toiste niin käy."
"Suokoon Jumala!" sanoi äiti, "mutta kylläpä tuo kyökissä hyöriminen tekee turkasenmoisen janon. Annahan, isä, puoli lasia viiniä ja tarjoa nuorikoillekin, koska sitä siinä kerta on!"
Weidelich kaatoi laseihin kirkasta, punertavaa viiniä.
"Terveydeksenne, hyvät neidit! Terveydeksesi, isä! Ja Isidor jaJulian!"
Hän joi pohjaan yhdellä siemauksella, kuivasi esiliinalla suunsa ja nähtävästi virkistyneenä jatkoi: "Ja kuinka on neitien vanhempain laita? voiko mamma hyvin ja pappa myös?"
"Kiitos kysymästä, isä ja äiti voivat kumpikin hyvin!" sanoiNetti, "saamme sanoa heiltä ystävälliset terveiset teille ja herraWeidelichille. He toivovat pian saavansa tilaisuuden itse tervehtiäsulhastemme arvoisia vanhempia!"
"Nyt on aika sinunkin isänä sanoa sanasi", töykkäsi muori iloisena miestään, joka kihlaushistoriasta oli vain puolittain saanut tietää, mutta osasi yleensä kuitenkin panna asialle arvoa. Hän rykäsi aluksi ja puhui sitten: "Mitäpä minulla siihen on paljon sanottavaa muuta kuin että se on kunniaksi minulle, tai meille, piti minun sanoa! Minä olen yksinkertainen maanviljelijä (pojat olivat hänelle opettanet tämän nimityksen, koska vanha nimitystalonpoika, joka aina merkitsiherranvastakohtaa, oli sopimaton kansanvaltaisessa maassa) enkä osaa sanojani hyvin ja oppineesti sovittaa! Voin ainoastaan toivottaa tervetulleiksi nämä ystävälliset neidit, jotka minua hyvin miellyttävät, enkä minä olisi koskaan osannut ajatella saavani niin ylhäisiä miniöitä! Antakoon Herra siunauksensa heidän liitolleen!"
"Minä olen sen jo aikoja sitten tehnyt!" huudahti mamma Weidelich, "ja se pitää! Kilistäkäämme sen päälle!"
Hän joi toisen puolen lasistaan, mutta nosti tällä kertaa esiliinansa liikutettuna silmilleen, sillä olihan hyvä osa hänen toiveistaan ja pyrkimyksistään toteutumassa. Hän riensi jälleen kyökkiin, ettei onnenhuumiossaan tehtäviään laiminlöisi; siellä kuultiin hänen jauhavan kahvia, särkevän sokeria ja siinä välissä äänekkäästi juttelevan palvelustytön kanssa, joka tippaleipää paistinhaarukassa pidellessään ei voinut kyllikseen tapausta ihmetellä.
Nuorten haluamaan kävelyretkeen ei jäänyt aikaa. Rouva ei tahtonut tuota odottamatonta kihlajaisjuhlallisuutta keskeyttää eikä sallia voitonriemun raueta ja hän tartutti iloisuuden muihinkin, vallankin molempiin morsiamiin, jotka lujalle uskollisuudelleen saivat täällä enemmän tunnustusta kuin omassa kodissaan ja iloitsivat siitä vilpittömästi. Laulettiinpa köörissä muutamia laulujakin. Talon eteen kokoontui uteliaita lapsia ja vanhan kaivon luona seisoi vaimoja naapuristosta, jotka huhu oli siihen houkutellut ja jotka hekin koettivat päästä osallisiksi morsiusparien näkemisestä.
Se onnistuikin heille. Herrat notariukset eivät äitinsä pakoituksesta huolimatta voineet yöksi jäädä, molemmilla kun oli huomisaamuksi lykkäytyneitä toimia; morsiamet taasen olivat lopulta iloisia päästessään kotimatkalle, ehtiäkseen vielä ennen äitiään kotiin.
Niinpä näkivät kaivon luona olevat katsojat, vaimot ja lapset, äkkiä pienen juhlakulkueen astuvan ovesta ulos ja liikkuvan kaksittain ohitse, edellä morsiusparit ja perässä vanhemmat kuin jälkivartiona. Mamma Weidelich halusi näyttää itseään ja sen vuoksi saatella jonkun matkan vieraitaan.
"Katsokaahan!" kuiskailivat katselijat, "siinä ne tulevat! Tuossa ovat maakirjurit, tuhattulimmaista! Ja nuo siis ovat ne neidit, jotka kuuluvat olevan upporikkaita! Puhtoisia he ovat, herttaisen näköisiä naikkosia! Ja vanhukset sitten, nehän loistavat kuin ruusut! Hyvää iltaa rouva Weidelich, hyvää iltaa, herra Weidelich!"
Muori Weidelich viittoi kiitollisena vastaan, he kun niin sievästi heitä kohtaan käyttäysivät.
Kun tuo kaksoisliitto nyt kerran oli päätetty, ryhtyi toinen äiti, Maria Salander, tyttäriensä myötäjäisiä sen huolellisemmin ja anteliaammin valmistamaan. Ei ainoastaan kaikkia vaatetavaroita, vaan melkein koko talous piti heidän viedä mukanaan Soittolaan ja Lindenbergiin. Martti, hänen miehensä, arveli kyllä, että Varpuslaisillekin olisi sentään suotava tilaisuutta siihen, mutta Maria rouva sanoi ennen kaikkea haluavansa, että ne olisivat hänen varustamiaan esineitä, joiden keskellä lapset eläisivät, istuisivat ja seisoisivat, nukkuisivat ja valvoisivat; eihän näet voinut tietää mitä hyvää siitäkin olisi. Olisi suurta etua siinä ilmenevästä tasasuhtaisemmasta ja yksinkertaisesta mausta; kun ei enää eletä huonekalujen keskellä, joihin on vanhastaan isän kodissa totuttu, niin on koetettava edes uudet saada silmää miellyttäviksi.
"Herkeähän jo, eukkoseni!" nauroi Salander, "mistä sinun mieleesi sellaista tuleekin? Minusta nähden sinä lopulta käyt tieteelliseksi, ja alat harrastaa irtaimisto-psykologiaa!"
"Anna minun olla!" sanoi hän, "minä en kärsi leikkiä!"
Setti ja Netti antoivat mielelläänkin äidin pitää päänsä, saadakseen hänen pysymään hyvillä mielin; muistuttihan hän noissa puuhissaan melkein nuorta tyttöä, jonka mieleen jonakin päivänä vielä kerran juolahtaa vanha nukkehuone, jolla hän sitten haaveksien alkaa leikkiä. Hän näytti siinä toimessaan siltä, ettei häntä sopinut häiritä; jollei tahtonut hänen julkisena salaisuutena olevia huoliaan herättää.
Tytöillä oli sillä välin muita huolia: kysymys, ketä kaikkia olisi häihin kutsuttava, tuotti heille päänvaivaa. Että häät vietettäisiin yhteisesti, tuntui tähän tavallisuudesta poikkeavaan naimisjuttuun nähden itsestään selvältä, se tuntui olevan kuin koko lemmenhistorian oikeutettu kruunaus ja kärsittyjen loukkausten hyvitys. Mutta nyt ei Salanderin perheellä ollut mitään laajaa ystävä- eikä seurustelupiiriä, osaksi heidän vaiherikkaan elämänsä ja osaksi myöskin Salanderin valtiollisten mielipiteiden takia. Hyvinvoipia liikemiehiä ja sen semmoisia, jotka luopuvat entisestä varovaisena pidetystä kannastaan sekä ryhtyvät taisteluun valtiollisesti heränneiden joukkojen etupäässä, pitävät heidän säätytoverinsa vähintäänkin omituisina ja epäluotettavina hulluttelijoina, jotka vakaantuneen valtiojärjestyksen tekevät muka leikkikaluksi intohimoilleen; tämän takia käy aina lähempi seurustelu mahdottomaksi, joskin ulkonainen arvonanto tarpeellisten liikeasiain takia säilyykin. Näin kumminkin koetti Martti Salander anteeksipyynnellen omaisilleen selittää sitä pulaa, mikä esiintyi häävierasten valikoimisessa. Tytöillä lisäksi ei ollut enää ketään "intiimejä" ystävättäriä. Asiain näin ollen mietiskeli isä jonkun aikaa muodostaa häät jonkinlaiseksi vapaaksi kansanjuhlaksi sekä kutsua sinne joukon demokraateja naisväkineen, jotka yhdessä Weidelichiläisen lisän kanssa esittäisivät kauniin pienoiskuvan kansasta. Äiti osasi kuitenkin karkoittaa hänestä tämän ajatuksen ja itsekin huomasi hän olevan sopimatonta muodostaa näitä häitä poliittiseksi puoluejuhlaksi arvaamattomine seurauksineen. Tyttäretkin arastelivat panna julkisesti näytteille tuota taistellen saavuttamaansa onnea.
Sitä kiihkeämmin toivoivat morsiamet veli Arnoldin tulevan häihin. He olivat yhdessä vanhempain kanssa kirjoittaneet hänelle Englantiin, sen jälkeen kuin hän oli kihlausilmoitukseen vastannut lyhyin onnentoivotuksin ilman mitään leikinlaskuja.
Tuohon nelikertaiseen kutsuun tuli vastaukseksi kirje isälle. "Rakkahin isä!" kirjoitti hän, "teidän painava yhteisvaatimuksenne tulla häihin on tehnyt todella hyvää minun uskolliselle salanderilaiselle pojan- ja veljensydämelleni, ja melkeinpä minua pahoittaa, täytyessäni kieltäytyä siitä huvista, johon niin mielelläni ottaisin osaa. Kenties pitävät siskot kovin epäkohteliaana, että minä täytymyksistäni näin omin päini päätän, mutta se on nyt niin, että minä en voi häiden takia täällä oleskeluani yhtäkkiä keskeyttää, kun mahdollisesti ei sitten enää tulisi takaisin tänne palatuksi, kerta siellä ollessani. Äitimme, johon sydämeni erikoisemmin on kiintynyt, se olkoon sanottuna ilman mustasukkaisuutta herättämättä, ymmärtää minua kyllä!
"Rakkahin isä! Minun on Sinulle tunnustettava, etten minä täällä juridiikkaa harrastakaan, kuten puhe oli, vaan Englannin historiaa, jonka yhteyteen tosin aina hiukan lakitiedettäkin punoutuu. Tiedän kyllä, ettei tarvitse matkustaa juuri niihin maihin, joiden historiaa yleensä tahtoo tutkia, mutta asianomaisessa maassa ja asianomaisen kansan keskuudessa eläen on tilaisuudessa saamaan havainto-opetusta, jota ei ole halveksiminen.
"Minun on nyt siirryttävä siihen, mitä aion Sinulle ehdottaa ja mikä on juuri edellisen kanssa yhteydessä. Sinä olet tähän saakka toivonut, että minä heti kotiin palattuani rupeaisin käytännölliseksi lakimieheksi ja samalla alkaisin ottaa osaa poliittiseen elämään. Tämän minä suostumuksellasi ottaisin mielelläni hiukan toisin. Lakitiedettä harrastaisin minä voimieni mukaan edelleenkin, mutta minä tunnen voimakkaan halun antautua historian opinnoihin enemmän kuin mitä tähän saakka on ollut laita, ja siihen nähden olen ajatellut seuraavasti. Varallisuutemme sallisi minun jonkun aikaa elää kotona riippumattomana yksityistieteilijänä, jonka ohessa minun sopisi, etten leipääni turhaan söisi, hoitaa jotakin tointa Sinun kauppaliikkeessäsi. Olenhan jo ennenkin monet tunnit kirjoittanut kanssasi pulpettisi ääressä. Jos siitä sitten noin vähitellen sukeutuisi mukiin menevä kauppias, niin eihän jonkunlainen oppineisuus olisi hänelle miksikään vahingoksi ja kysymys liikkeesi tulevaisuudesta olisi samalla toistaiseksi jotenkuten ratkaistu. Siis: Nuori juristi työskentelee tarpeen ja tilaisuuden mukaan isänsä kauppahuoneessa ja harrastaa sen ohessa historiaa kotitarpeikseen, ymmärtääkseen paremmin tulevaisuutta ja osatakseen sen laatua ja ehtoja arvostella."
"Mitä pentelettä tämä on!" keskeytti Martti Salander lukemisen, turhaan mietiskellen näiden lauseiden tarkoitusta. Mutta sitten luki hän edelleen: "Mihinkä tämä tähtää? kysynet Sinä. Minä selitän sen heti. G:ssä ollessani seurustelin minä muutamain maanmiesteni kanssa, jotka hyvin mielellään keskustelivat kotimaan valtiollisista olosuhteista jaottivat viisaan pohdinnan alaisiksi sieltä saapuneet tiedot. Eräs heistä, joka on kotoisin X:n kanttonista sai vieraakseen kylpemään matkustaneen isänsä. Tämä vietti yhden illan poikansa ja meidän seurassa, kuunnellen keskustelujamme, joihin me tuon vanhan herran itsensäkin pian kiedoimme. Kuullessaan meidän kiivaita ja maltittomia arvostelujamme johtopäätöksineen, että tarvittaisiin vereksiä voimia, uutta lain-laatija polvea, joka vasta voisi vallitsevat epäkohdat poistaa, nauroi vanhus ja arveli, että hänen kokemustensa mukaan ei ole kysymystä niinkään vereksistä voimista, joita sitäpaitsi jo tuon ihmisten keskenkin yleisen kiertokulun kautta lakkaamatta lisää virtailee, kuin päinvastoin ennen saavutetun järkevämmästä ja uuraammasta muovailemisesta. Hän kertoi nyt havainnollisesti, kuinka hän oli kolmannen kerran kokenut, että voimakkaan muutoksen jälkeen niiden miesten pojat, jotka tuon muutoksen olivat aikaan saaneet ja jotka olivat parhaassa miehuuden ijässään, olivat vielä kouluissa ollessaan liittyneet yhteen ja sopineet tahtovansa asiat jotenkin aivan toisin järjestää, jahka siihen tilaisuutta tulisi. Tietämättä mitä tuo ennen kuulumaton järjestys oikeastaan sitten oli oleva, olivat he jälkeenpäin todellakin pitäneet sanansa, ikäänkuin jos Rütlin niityllä olisivat siitä valan vannoneet, ja kaiken aikansa sotkeneet ja häirinneet pyhänä pidettävää lainlaadintaa, kunnes sitten heidän omat jälkeläisensä vannoivat samanlaisen valan ja auttoivat tai ainakin koettivat suurella melulla heitä asemiltaan pois auttaa. Tässä valossa katsottuna, arveli hän, on edistys vain sokeaa kiiruhtamista loppua kohti ja muistuttaa koppakuoriaista, joka juoksee pyöreän pöydänkannen yli ja reunalle saavuttuaan putoaa lattialle tai korkeintaan kiertää reunaa pitkin ympäri, jollei se pidä parempana kääntyä ja palata takaisin, jolloin se vastakkaisella puolella tulee jälleen reunalle. On luonnonlaki, että kaikki elämä tulee sitä nopeammin loppuun eletyksi ja sammuu, kuta väsymättömämmin elämänsuoni pulputtaa. Sen vuoksi, lopetti hän leikillisesti, ei hän voinut pitää juuri tarkoituksenmukaisena keinona elämän jatkamiseen sitä, että joku kansa itsessään ituina kätkeytyvät kehityksen lopputulokset ennen aikaansa kuoliaaksi ahdistaisi sekä samalla itsensäkin murhaisi.
"Jouduimme tästä vanhan herran nuhdesaarnasta kelpolailla hämillemme, mutta otimme sen arvonannolla vastaan; meidän täytyi myöntää siinä olevan totta, sillä olimmehan itsekin jo varhain samanlaista huomanneet, ja me nauroimme hänen leikinlaskulleen.
"Jälestäpäin puhelin minä erään läheisemmän ystäväni kanssa useat kerrat tuosta samaisesta keskusteluaiheesta. Me harkitsimme tuon vanhuksen näkökannalta poliittisia päiväntapauksia, joita kotimaasta kuulimme. Lyhyesti, me päätimme lopulta olla, päinvastoin kuin nuo koulupoika-agitaattorit, näyttelemättä uutta sukupolvea, vaan hiljaisuudessa valmistautua kelvollisiksi kaikkien tapausten varalle aikoina, jolloin voisi käydä tarpeelliseksi olla mukana ja löytää paikka itselleen. Yleensä, päätimme me, on tarpeellista ajatella yleisiä asioita, mutta ei muiden mukana suutaan soittaa.
"Paras isä! Siten on mielipiteeni, joista johtuu edellä esittämäni menettelytapa, sikäli kuin sinä nyt ensinnäkin voit poikaasi siinä muodossa kotona sietää. Veron, jonka jokainen koti on julkiselle elämälle velkaa, maksat sinä toiminnallasi toki yllinkyllin, niin että minä voin vielä hyvän aikaa Sinun esimerkkisi varjossa rauhallisesti itseäni kehitellä!"
Martti laski tuon laajan kirjeen avonaisena pulpetilleen, otti sen jälleen ylös, käänteli lehtiä ja sanoi: "Mitä tämä nyt on? Leikkiäkö hän laskee vai tottako tämä on? Tuo hänen historia juttunsa nimittäin! Ja mikä se vanha herra on pöydällä juoksevine koppakuoriaisineen, johon hän edistystä vertaa? Maltas, kunhan vain — luulenpa melkein, että minä olen toimittanut maailmaan nuoren tieteilijän! Hän tietää minut edistysmieheksi ja ahdistelee minua koppakuoriaisillaan! Se on vain tieteilevää arvostelua ja koko juttu tuosta vanhasta miehestä lopultakin vain keksittyä! Mutta sittenkin, siksi se on liian rehellistä ja vakavaa. Lopultakin, jos hän tahtoo minua liiketoimissa avustaa, on se minulle vain mieleen.Doctor jurissopii hänelle hyvin. Historia-tieteileminen katoaa häneltä piankin poliittisessa elämässä, jahka hän mukaan joutuu. Tulevaisuuden laatu ja ehdot! Yhtä kuin kuunnella ruohon kasvavan! Tahtooko hän paistaa kääreissä olevia munia, pitäen lämpömittaria pannussa? Olkoon, kunhan hän vain tietää jotakin lakitieteestä, niin saa häneltä oppia yhtä ja toista, jota hän ei itse tule ajatelleeksikaan! Tuo hiljaiseksi yksityistieteilijäksi ja kauppiaaksi rupeaminen, joista jälkimmäinen jää riippumaan siitä tuleeko hänestä sellaista vai ei, ei näytä sentään hullummalta, vallankin kun sen voi laittaa mukavalle kannalle! Totta puhuakseni miellyttää tuuma minua yhä enemmän! Mitäs hän tässä vielä kirjoittaa? Hän haluaisi vielä vuoden matkustella, jos se kävisi laatuun. Miksei? Itse halusin myöskin nuorena ollessani oppiakseni matkustella. Myöhemminhän minun kyllä täytyi matkustella, jopa tarpeeksi etäälläkin, mutta olen silti vastoinkäymisten takia tuskin mitään nähnyt ja kun on täytynyt vaimosta ja lapsista huolehtia!"
Hän kertoi kirjeen sisällyksen naisille, jotka tulivat eri syistä pahoilleen, tyttäret sen vuoksi ettei veli tullut häihin ja äiti taas siksi, että hänen täytyi vielä edelleenkin olla ilman poikaansa ja vallankin juuri nyt, jolloin hän menetti tyttärensä. Olla ilman poikaansa, joka ei vielä koskaan ollut hänelle huolta tuottanut! Tämän tulevaisuudensuunnitelmat tai kuinka hänen tarkoitustensa selvittelyä, johon Martti heidän huomiotaan kiinnitti, oli nimitettävä, saivat hänet ylpeydestä iloitsemaan, niin arvokkaalta ja vakavalta tuntui hänestä kaikki, mitä hän kirjoitti ja hän hyväksyi lopulta kaikki, yksin matkustuksenkin. Myöhemmin miehensä kanssa kahden jäätyään ei hän voinut olla jonkinmoisella kopeudella vertaamatta itseään vasta-anoppiinsa, ja tämän kaksosiin viitaten omaa poikaansa ylistämättä.
Salander tuli oikein kateelliseksi hänen takiaan.
"Sinä olet hiukan aristokraatti", sanoi hän, "minä en käsitä, miksi sinä et voi niitä ihmisiä sietää. Mutta varrohan loppuun; kuka viimeksi nauraa, nauraa parhaiten! Kaksosista tulee vielä tanakka miespari ja he kiipeävät ylös, sillä aikaa kuin ehkä meidän Arnoldimme omine oikkuineen jää ilmanaikaiseksi kamarilelliksi!"
Hän otti kirjeen mukaansa konttoriin ja luki sen vielä kerran läpi. Jälleen koski häneen ja harmitti se vanhan herran edistys-koppakuoriainen; siitä johtui hänen ajatuksensa toiseen asiaan: hänkin olisi mielellään tahtonut Arnoldin häihin ja tähän asiaan tultuaan muutti hän taasen äkkiä mieltään juhlasta ja, tehdäkseen tieteelliselle jälkeläiselleen pikku kepposen, päätti hän sittenkin panna toimeen poliittisen kansanjuhlan, jotta hän siellä kaukana kuulisi, mitä kello on lyönyt.
Neuvottelematta enää vaimonsa kanssa teki hän tulevien vävypoikiensa kanssa suunnitelman valmiiksi. Ajan hengen mukaisesti jätettiin ajeluita suunniteltaessa vaunut kokonaan huomioon ottamatta ja valittiin rautatie kulkuvälineeksi. Kaupungista ja ympäristöltä kutsutut vieraat kokoontuvat asemalle, jossa morsiusparit vanhempineen heitä odottavat. Jokainen on sopivasti puettu kuin sunnuntairetkelle, mitään tanssiaislaahustimia ja hännystakkeja ei ole kellään. Aseman ravintolasalissa nautitaan aamiaissoppa keskellä matkustavan yleisön vilskettä — kuva rauhattomasta elämästä. Sillä välin on sentään pidetty huolta parhaimman ruokalajin tarjoamisesta rauhallisena väliaikana junien lähdettyä ja salien tyhjettyä. Sitten vie ylimääräinen juna häävieraat paikkaan, jossa vihkiminen tapahtuu; se on melkoinen kylä hyvine ravintoloineen, melkein keskivälillä kaupungista, Lindenbergistä ja Soittolasta katsoen. Kaksi pientä laulukuntaa, jotka ovat kootut morsiusparien molemminpuolisista ystävistä ja puoluelaisista, ottavat vastaan vieraat ja, etupäässään vankka nostoväen soittokunta, saattaa heidät kirkkoon, missä hengellinen demokraatti toimittaa saarnan ja vihkimisen. Sitten mennään hääpäivälliselle, jota varten, kauniin sään sattuessa on pöydät katettu pääravintolan puutarhaan, siis ulkoilmaan, ja tänne on kutsuttu joukko kaukaisempia vieraita maaseuduilta, niiden joukossa puheidenpitoon kykeneviäkin.
Pieni juhlanäytäntö keskeyttää aterian ja laulun. Allegoriset kuviot esittävät, nuorten suurneuvosten eri puolueasemiin viitaten, aselevon sopimista ja päättämistä demokraattien ja vanhaliberaalien välillä, merkiten samalla häissä olevien puolueiden kaksinkerroin läheistä sukulaistumista, mikä taas puolestaan julistetaan kauniiksi esikuvaksi maan puolueiden jälleen yhtymisestä ja niin edespäin. Jahka sitten, kuten odottaa sopii, katsomaan kerääntynyt väestö, jota muutoin on ystävällisesti kestitettävä, on vierasten kanssa muodostanut kokonaisen kansankokouksen, astuvat puhujat esiin ja käyttäen tavallisten maljapuheiden jaksoa hyväkseen selvittelevät niitä kansan itsetietoisuutta kohottavia seikkoja, jotka kohoavat korkeimmilleen vapaasta perheestä juurensa juontavan vapaan valtion korkeimmissa siveellisissä periaatteissa.
Tanssia ei toistaiseksi otettu lukuun vaan kyllä musiikki, jonka säestyksellä yön tullen tulisoihtujen valossa miehissä laulettaisiin muutamia kansallis- ja vapauslauluja niin että se kauemmaskin kuuluisi. Kun Salander oli juhlapaikalla sopinut ohjelmasta Weidelichin poikain kanssa jotka aluksi olivat siitä ihmeissään mutta perästäpäin kovin hyvillään sekä lopuksi huomauttanut olevan itsestään selvää että hän tuuman alkuunpanijana ottaa kaikki kustannukset osalleen, palasi hän hyvillä mielin takaisin Münsterburgiin.
"No nyt, Arnold mestari, joka tahdot kuulla ruohon kasvavan" myhäili hän itsekseen, "jospa sinä nyt tulisit sisariesi häihin, niin saisitpa nähdä jotakin, ja vallankin kuulla, sanon minä, tai kumpaakin samalla haavaa! Saisitpa oppia, ettei tämä maa vielä ole pyöreä pöydänkansi, jolla koppakuoriaiset sinne tänne juoksentelevat! Se hänen vanha herransa lieneekin ajatellut rapua, jolla ei juuri tapaa olla mitään silmiä häntäpäässään, kun se edistyksen tietään kulkee!"
Iloisena selitti hän vaimolleen ja tyttärilleen juhlasuunnitelmaa. Hänen ihmeekseen pysyi rouva kokonaan tyynenä eikä näyttänyt mitään tyytymättömyyden oireita.
"Olen iloinen", sanoi hän, "ettet sinä enää tee mitään vastaväitteitä. Saat nähdä että siitä tulee onnistunut hääjuhla, jollaista ei joka päivä olekaan nähtävänä!"
Tyttärien vuoksi vältteliäästi hymyillen vastasi rouva: "Niin, juuri tuossa kertoessasi esiintyi asia minulle toisessa valossa; uskon nyt, että tämä eriskummallinen häiden vietto siirtää niiden tavallisuudesta poikkeavan esihistorian taka-alalle tai saa kenties kokonaankin unohtumaan!"
"Todellakin! Kas vain kuinka sinä olet älykäs! Sitä minä en ole kertaakaan ajatellut!"
"Sitäpaitsi minä muutoinkin olen vähän paremmalla mielellä tähän asiaan nähden. Olen näet tänään myötäjäisseikkain takia ollut ylhäällä Varpusessa, jossa tapasin rouva Weidelichin suurissa arkipuuhissaan, jonka vuoksi minun täytyi hetkisen odottaa ja katsella päältä. Minua miellytti, ettei hän lainkaan sievistellyt. Ja sitten sai minut vallan hyville mielin se vanttera ahkeruus, jolla hän tehtävänsä toimitti ja työtä johti, väsymättä ja tarkkuudella. Hän piti kaikkea silmällä, kävi kaikkeen käsiksi ja piti samalla kertaa huolta pesijättäristä ja silittäjistä. Miestä minä myöskin puhuttelin ja rehellisessä vaatimattomuudessaan sekä levollisuudessaan miellytti hän minua vieläkin enemmän kuin rouva. Hänkään ei näytä koskaan olevan joutilaana, niin määrämittaisesti kuin hän liikkuukin. No niin, arvelin minä, jolleivät omenat kauas puusta putoa, niin eihän tässä voine kovinkaan huonosti olla laita!"
"Kuuletteko, lapset, eikö se ilahuta teitä?" puheli Salander tytöille.
"Mikä niin?" sanoivat he havahtuen synkistä mietteistään, joihin vajonneina he eivät lainkaan olleet kuulleet vanhempain keskustelua. Olivatpa heidän silmänsäkin kyynelissä.
Vähitellen kävi selville, mistä heidän mielipahansa aiheutui: ettei nimittäin aamiaista heidän kunniapäivänään syötäisi jossakin paremmassa ravintolassa, vaan rautatieasemalla, kauppamatkustajain ja töllistelevien englannittarien keskellä. Heitä suretti, ettei tulisi mitään vaunuja, ei edes heillekään, vaikka köyhinkin piikatyttö ajoi vaunuissa kirkkoon. Että heidän pitäisi morsiuspuvussa ja hunnussa, myrttiseppeleet päässä, jalkaisin ja kenties sateenvarjo kädessä marssia asemalle taikka sitten, kuten vieraille oli määrätty, kävellä puettuina kuin Rigille matkustavat, — se pahoitti heitä kovin.
"Merkillistä! Teidän sulhasenne ottivat juuri saman aatteen ilolla vastaan ja aikovat siten tulla tunnetuiksi! Vieläpä tuumivat he teetättää liinakankaasta valkoiset kesävaatteet ja pitää päässään olkihatut!" kertoi isä.
"Niinkö, tekevätkö he sillä lailla? Silloin me yksinkertaisesti pysymme poissa!" sanoi Setti; "emme ole sitä varten niin kauan odottaneet ja kestäneet, että häistämme saisimme naamiaishuvit valmistaa!"
"Ei, sitä emme tee!" vahvisti Netti; "on meilläkin siihen jotain sanomista!"
Äiti selvitti riidan.
"Tarkoin punniten heillä on oikein, mitä juhlan tähän osaan tulee", sanoi hän, "olisihan se nyt sentään vähän kummallista rautatieasemalla ja sopivampihan hyvässä hotellissa olisi kyökkikin. Jalkaisin tarpominenkaan ei oikeastaan olisi mukavaa, siksi on kaupunkimme liian väkirikas; tuhansia lapsia juoksentelisi edellä ja jälessä. Emmekähän voisi panna alttiiksi tyttöjen morsiuspukujakaan, joita he vain kerran elämässään kantavat, ja niin ovat vaunut edeltäpäin tilattavat ja samallapa täytyisi meillä olla vaunut koko seurueen varalle! Kuinka sitten siellä ulkona kylässä menetellään, se riippukoon teidän ohjelmastanne, tämä puolihan se pääasia onkin."
"Hyvä, minä mukaudun!" ratkaisi Salander asian. "Mutta silloin syödään eine Neljän Tuulen suuressa salissa ja ajetaan sinne sekä sieltä asemalle sadassa tai vaikkapa useammissakin vaunuissa! Neljän Tuulen ravintolan haluaisin sen vuoksi, että sen huoneustolla on jonkinlainen poliittinen sivumaku."
Rouva Salander silmäili miestään, samalla kuin hänen suunsa huomaamatta värähti ja silmissä näkyi, kenties ensikerran, epäillen kysyvä ilme.
Kaikkien valmistusten jälkeen saapui vihdoinkin tuo päivä. Keskellä kesäkuuta se oli ja taivas oli pilvetön. Salanderin talosta ajoivat kahdet vaunut, joissa istuivat morsiusparit vanhempineen, Neljään Tuuleen, samalla kuin sinne saapui joukko toisiakin ajoneuvoja, joissa ajoi nelisenkymmentä henkilöä miehiä ja naisia. Sulhasia ja appiukkoja lukuunottamatta esiintyivät melkein kaikki miehet mukavissa, kaiken värisissä ja muotisissa puvuissa. Ainoastaan herra Möni Wighart, joka oli kenties ainoa demokraatteihin kuulumaton vieras, tuli mustiin puettuna. Hän äänesti aina liberaalein kanssa, mutta oli toisinaan iloinen saadessaan korvapuustin, koska hän oli sen jo edeltäpäin sanonut, eikä yleensä laskenut asioita kovin paljon sydämelleen. Tänään oli hän erittäin jännityksissään hääjuhlaan nähden, joka oli jo edeltäpäin antanut puheenaihetta, ja oli hän vanhan ystävänsä kutsun ottanut kiitollisuudella vastaan.
Kaikki seurueeseen kuuluvat naiset tulivat hääpukuihin puettuina, käherretyin hiuksin, kukilla ja muilla koristeilla varustettuina, aina ijän, maun ja varojen mukaan. Ja tämä kaikki ilman mitään sopimusta; jokainen teki miten halusi ja kaikki olivat halunneet samaa, huolimatta miesten kehoituksista, jotka noudattivat Salanderin ehdotusta. He iloitsivat nyt kaksinkertaisesti, kokoontuessaan hartaalla uteliaisuudella morsianten ympärille ja ihmetellessään näiden romanttisen komeata ulkoasua, jota he sanoivat kerrassaan taikamaiseksi, ja heille kun muka oli koetettu uskotella, että morsiametkin esiintyisivät tavallisissa sunnuntaipukimissaan.
Setti ja Netti tunsivat suurta ujoutta sillä ei vielä koskaan ollut Münsterburgissa ollut häitä, joissa morsian häävierasten joukossa näki niin vähän tuttuja kasvoja.
Sillä välin synnytti kuitenkin hyvä aamiainen ja auringonpaisteinen päivä tuttavallisemman mielialan, ja kun seurue asemahallisa nousi ylimääräiseen junaan, oli hilpeys jo kutakuinkin yleinen. Yhdessä tunnissa oltiin perillä. Asemalla soitti junan pysähtyessä ja vierasten ulosastuessa kahdeksan harjaantunutta soittajaa kauniin marssin, odotussalissa tervehtivät maaseudulta kokoontuneet vieraat tulijoita ja järjestyivät näiden kanssa kirkkoon menoa varten. Ulos astuttaessa kääntyivät soittajat ja johtivat viipymättä kulkueen helisevin soitoin temppeliin. Se osa väkeä, joka ei vielä ollut siellä sisällä istumassa, varsinkin nuoriso, juoksi lähelle ja parveili tiheänä joukkona noiden merkillisten kaksosveljesten ja noiden koristeltujen, yhtä merkillisten morsianten kohdalla.
Täydessä kirkossa oli parvekkeella itse asiassa kaksikin joukkoa laulajia, joita kumpaakin johti yksi koulumestari, kädessä keltaisen värinen sävelenantaja, joka sai samalla olla tahtipuikkona. Tahdista ei laajemmassa merkityksessä sentään voinut puhua, sillä sen sijaan että olisivat muodostaneet yhden köörin, lauloivat he aivankuin toistensa kilvalla tunnettua pintschgauilaista pyhiinvaelluslaulua. Kuitenkin he noiden kahden sävelenantajan heiluessa lauloivat yhteisesti ja aivan säännöllisesti muutaman kirkkolaulun, ja hävisivät heidän äänensä seurakunnan voimalliseen lauluun.
Kirkkoherra luki tämän jälkeen itse sepittämänsä rukouksen, joka ei loukannut paremmin kirkollista mieltä kuin vapaata ajatteluakaan, sekä piti kauniin saarnan tai oikeammin uskonnollisen puheen juhlatilaisuuden johdosta, selitellen sitä useammilta puolin sekä johtuen vertaukseen, joka miellytti kaikkia ja jota jokainen sanoi mieltä ylentäväksi.
Lopussa esittivät laulajat oivallisen sävellyksen Uhlandin "Morsiuslaulusta", joka kävi heille hieman vaikeammaksi kuin alussa esitetty kirkkolaulu, heidän kun täytyi nyt laulaa ilman seurakunnan apua eivätkä nuo keltaiset tahtipuikot liikkeissään aivan tarkoin toisiaan noudattaneet. Myöskin oli tuon tämänpäiväisen erikoistapauksen takia arveltu soveliaaksi tehdä muuan pieni muutos tekstiin. Laulun alku:
Tätä taloa kiitän ja siunailen, jok' on vastahan ottanut morsiamen, se kukkana kukoistakohon;
laulettiin:
Tätä taloa kiittäen siunatkaa,kaks' morsianta mi luokseen saa j.n.e.
ja säkeen: "Hääkammiosta nyt tähtönen käy" sijasta laulettiin: "Hääkammiosta kaks tähteä käy."
Mutta kukaan ei huomannut tuota tarpeetonta runon tärvelemistä ja pienet tahti- ynnä sointuhäiriöt saivat kärsivällisiä kuulijoita. Ollen tyytyväinen hyvään tahtoonkin, jos sitä on, katsoo kansa kankeaakin taiteenharjoitusta mieluummin kuin aristokraattista menoa ja on kaikkia kerroksiaan myöten valmis innokkaasti demokratiseeraamaan sen mitä sen piiriin tulee. Niin suunnilleen lausui Martti Salander vaimolleen, kun tämä vähän myöhemmin istui hänen rinnallaan pöydässä sekä huomautti hänestä tuntuneen, että laulajat olivat tuntuvasti väärin laulaneet.
"Ja kansa on oikeassa!" lopetti Martti.
"Miksi oikeassa? Aikasemmin, siitä on jo tosin kauan, ajattelit sinä toisin, silloin näet kun Wohlwend lauloi ja deklameerasi niin väärin!"
"Hm! Niin, tahtoo sanoa — se on kokonaan toinen asia! Hän teki sen sivistyneessä maailmassa, keskellä hyvin harjoitettua väkeä, jota hän häiritsi. Täällä hän ei olisi kenenkään iloa turmellut."
Mutta Maria rouvapa ei vielä hellittänytkään miestään tuosta heidän hiljaisesta kiistastaan.
"Mutta minusta sentään väkisinkin näyttää olevan hiukan väärin, ettei tuota kunnon kansaa siinäkin suhteessa valisteta. Mitä heidän tarvitsee sitten laulaa niin vaikeita kappaleita, joita eivät pysty kunnolla suorittamaan? Minusta tuntuu, että joka kerta hutiloi yhdessä asiassa, tottuu siihen kaikissa muissakin eikä hänelle lopulta saa enää missään sanoa totuutta, hän yksinkertaisesti ei kärsi sitä!"
Martti oli hetkisen vaiti ja mietti, silmäillen viinilasia, jota hän piti kädessään. Sitten kilautti hän sitä hiljaa vaimonsa lasiin ja sanoi: "Juo terveydeksesi, Maria! Sinun on pidettävä ensimäinen maljapuhe näissä häissä, kaikessa hiljaisuudessa nimittäin! Ja pankaamme nyt asia alkuun!"
Maria rouva joi heti tavallista paremman siemauksen ja sen mukana hävisi yksi noita aurinkoisia tai hopeankirkkaita ilmeitä joita ihmisen silmissä tuolloin tällöin välkähtää, mutta jotka ajan vieriessä käyvät yhä harvinaisemmiksi, kun ihmislapsi tuulissa ja tuiskuissa huomaamatta muuttuu, niin että viisaista tulee vähemmän viisaita, vähemmän viisaista narreja ja narreista usein vielä ennen kuolemaansa roistoja.
Kun vastapäätä istuva mamma Weidelich huomasi tuon Salanderin aviosten salakähmäisen kilistyksen, nosti hänkin lasinsa ylös ja huudahti iloisesti: "Tulimmaista, eikö tässä muut saa mukana ollakaan?" Nämä kilistivät hänen kanssaan, ukko Weidelich kurotti hänkin lasiaan ja siitä levisi lasien kilinä yli koko pöydän ja sitten järjestään kaikkien pöytien yli kuin hätäkellon soitto, ilman että oltiin selvillä kuinka se syntyi ja mitä se merkitsi; ja kun mitään varmuutta ei voitu saada, nauroivat kaikki tuota päätöntä kilinää.
Kun ateria oli vasta juuri alkanut ja Salander pelkäsi, että joku alkaisi liian aikaisin puhua sekä häiritsisi vieraita, keskeyttäisi tarjoilun ja ruuat jäähdyttäisi, kehoitti hän soittajia puhaltamaan ja sitä menoa ahkerasti jatkamaan. Sitä tekivätkin nuo vanhat sotatorvensoittajat mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti. Reipasten sotilasmarssien asemasta esittivät he yhden omia konserttikappaleitaan, joilla he tavallisesti loistivat, nimittäin pienemmille torvisoittokunnille sovitetun alkusoiton oopperaan "Wilhelm Tell." Rehellisesti ponnistellen, mitä levollisimmalla hitaudella ja Jumalaan turvaten saivat he varovaisesti luovineeksi vaikeuksien meren yli, niin että pöytien ympärillä istuvat vierasryhmät eivät häiriytyneet paremmin syöntipuuhissaan kuin keskustelunhyminässäänkään ja että he lopussa, sillä loppunsahan se oli tälläkin puuhalla, palkitsivat jyrisevällä hyvähuudolla noita kahdeksaa tunnontarkkaa miestä. Kiitollisina kajahuttivat he lyhyen paussin pidettyään ilmoille uljaasti räikkyvän marssin sekä vähän jälkeen muutaman suositun kansanlaulun, mutta sitten valuttivat he nopeasti veden torvistaan ja laskeusivat toistensa kantapäillä tungeksien alas soittolavalta sekä riensivät nurkkaan, jossa oli heillekin pöytä katettuna.
Kun juuri uusia ruokalajeja odotettaessa vaihdettiin lautasia, käytti kirkkoherra hetkeä hyväkseen, pitääkseen ensimäisen maljapuheen morsiuspareille ja heidän vanhemmilleen. Hän löi veitsenhamaralla lujasti lasin kylkeen, silmäsi käskevästi ympärilleen, kunnes hiljaa-huutojen avustamana sai lautasten kalinan vaikenemaan, sekä korotti sitten kauas kaikuvan äänensä. Hänen maljapuheensa muodosti täydennyksen äsken pidetylle saarnalle. Ensin kuvaili hän noiden juuri vihittyjen nuorukaisten vanhempainkotia, sanoi sanansa tuosta rehellisestä maamiehestä, joka yhdessä väsymättömän emäntänsä kanssa on uurastautunut sievoseen varallisuuteen, ja mitä tarkoitusta varten? Ainoastaan saattaakseen tuon kukoistavan poikaparin, jonka kaikkivaltias Jumala on heille kristillisessä avioliitossa rikkaasta kädestään lahjoittanut, osalliseksi koulujen siunauksesta samalla väsymättömällä uhraavaisuudella, jolla kansamme ne on perustanut ja yllä pitää kaikissa myrskyissä! Ja mihin tämä siunaus on nyt johtanut? Siitä on tässä ijäti muistettava esimerkki! Kansa on nämä tuskin miehen ikään päässeet nuorukaiset — niin, nuorukaiset sanon minä! kutsunut tärkeisiin virkoihin, joiden uskollinen hoito on niin äärettömän tärkeä kansan taloudelle! Eikä siinä vielä kaikki. Kansa on samalla lähettänyt heidät maamme korkeimpaan virastoon, jonka yläpuolella on ainoastaan kansa kokonaisuudessaan ja Jumala ja joka ei mitään muuta pelkää, — kunnia, joka toista niin vaatimatonta kotia toiste tuskin kohdannee! Katsokaa tuonne, jossa he istuvat rinnatusten, vanhemmat ja pojat, kaikessa arvossaan aivankuin se ei heitä lainkaan liikuttaisi!
Nämä tähtäsivät päätään kääntämättä puhujaan, samalla kuin kaikki katsoivat heihin ja huusivat hyväksymistään. Vasta nyt käänsi isä katseensa ja silmäili hämillään alas eteensä. Äiti kuivasi silmiään, joista vuoti kyyneleitä, ja pani sitten kätensä ristiin. Morsiantensa rinnalla istuvat pojat kumarsivat keveästi hyvä-huutajille ja puhujalle, joka jatkoi: "Jos käännymme morsianten perhettä tarkastelemaan, niin mitä näemme siellä? Myöskin kansasta kohonneen miehen, joka ahkeruutensa ja ymmärtäväisyytensä avulla on eteenpäin mennyt ja kaikkien kohtaloniskujen uhallakin uudelleen noussut, noussut entistä ylemmäs. Kaukaisessa maailmanosassa olemassaolostaan kamppaillen, palaa hän yhä uudelleen oikeutetun voitonsaaliin kanssa takaisin omaistensa luo, lastensa luo, joita hänelle kasvattaa puoliso, jalon naisellisuuden perikuva. Arvossa pidettynä kauppiaana on hän nyt rikas mies, suuri suurten joukossa. Mitä tekee hän? Rakentaako itselleen palatseja ja huviloita? Ajeleeko hän vaunuissa, pitääkö hevosia kuin muut kaltaisensa? Ei, hänellä on kauniimmat ilonaiheet! Hänen nuoruutensa ihanteet ne ovat, joita kohti hän kulkee, yhä etemmäs ja etemmäs, nyt kuten ennenkin; niistä hän pitää kiinni, niitä hän ajattelee valveella ja maatessa, niiden hyväksi hän työskentelee, elää ja häärii! Ja mitä ja missä ne ihanteet sitten ovat? Sinua, kansa, ne tarkoittavat, sinun menestyksesi, kehityksesi, oikeutesi ja vapautesi ovat ne, joille hän yksinomaan omistaa sen ajan ja työn, minkä hän liiketoimiltaan voi ryöstää. Ja mitä pyytää hän palkkioksi? Tunnustustako? Kunniavirkojako? Arvonimiä ja -asteitako? Ei minun tietääkseni, ystävät! Tuossa istuu hän keskellämme kunnioitettavan puolisonsa kanssa vaatimattomana kuin halvin joukosta, tarjoten parhaimpansa kansalle, antaen sen edustajille, noille nuorekkaille pojille rakastettavat tyttärensä! Paljon merkitsevät häät! Onko hän tahtonut niitä viettää kukilla kaunistetussa ja matoilla varustetussa tuomiokirkossa, pääkaupungin loisteliaissa saleissa? Tänne maaseudullemme on hän ne järjestänyt; vanha kyläkirkkomme, tämä viheriä nurmikko ja näiden hedelmäpuiden varjostot ovat se näyttämö, jonka hän valitsi, siten viettääkseen tämän juhlan suorastaan kansan keskellä, lähellä sen sydäntä. Siinä on hänen onnensa ja siinä on näiden uusien perheidenkin onni oleva, sillä kirkkaammat tähdet eivät heidän kattojensa yllä voisi säteillä kuin mitä ovat ystävämme Martti Salanderin ihanteet! Katsokaa tuolla noita rakastettavia morsiamia hunnuissaan ja myrttiseppelissään ja katsokaa noita jaloja vanhempia sekä auttakaa minua nyt kohottamaan mitä innokkain eläköön-huuto onnen-, terveyden- ja siunauksen toivotuksineen noille nelikertaisessa liitossa oleville ystävillemme!"
Eläköön-huutojen jymistessä ja lasien kilistessä olivat soittajat kokoontuneet ja esittivät nyt erään poliittisissa ja muissa julkisissa tilaisuuksissa tavallisen isänmaanlaulun. Pappi, jolla oli kädessään isännältä hankkimansa ampujain kilpapokaali, tunkeusi lavalta laskeuduttuaan pöydän päähän, jossa juhlan esineet istuivat ja jossa hänenkin paikkansa oli.
Salander sanoi juuri vaimolleen, joka oli käynyt tulipunaiseksi ja istui siinä ylös katsomatta, että kirkkoherra oli tehnyt mahdottomaksi sen puheen, jonka hän oli aikonut nyt pitää. Kaikki näkökohdat sanoi hän itseltään tuon rajun mairittelun takia menneen nurin. Mutta siinä keskeytti hänet kirkkoherra, joka pokaalineen kiersi juuri luo. Salander vaikeni ja kilisti hänen kanssaan.
"Kiitän sydämellisesti hyvästä tarkoituksesta", sanoi hän, pudistaen tämän kättä.
"Kuinka niin hyvästä tarkoituksesta? Olenko minä ehkä valehdellut?" vastasi tämä äänellä, jota sellaiset luonteet tuollaisissa odottamattomissa tapauksissa käyttävät ja joka muistuttaa ruuvin vääntämistä.
Askelta etempänä Maria rouvan kanssa kilistäessään sanoi hän: "Kuinkas teidän laitanne on, arvoisa rouva, ettekö tekään ole tyytyväinen puheeseen?"
"Päinvastoin, enemmänkin kuin tyytyväinen, herra kirkkoherra", vastasi hän, "minä kiitänkin teitä vain siitä, mikä todella minua koski!"
"Sitä en voi niin tarkoin mitata, mitä te mahdollisesti itseänne koskevaksi ajattelette ja oletan sen vuoksi teidän kiittävän minua kaikesta mitä sanoin. Kansanpuhujan täytyy aina tarjota kokonaista, joka on niin sanoakseni taiteellisesti pyöristettyä. Joka vaaraan antautuu, hukkuu siinä, sitä te ette saa unohtaa!"
"Emmehän riitele, herra kirkkoherra! Terveydeksenne!"
Sillä tuntui hän katkaisevan keskustelun ja kirkkoherra astui arvokkaana pöydän yläpään ympäri toisten appivanhempain luo.
Jaakko Weidelich ei ilmaissut mitään, kun hän hänen kanssaan kilisti, muuta kuin että hän kiitti kunniasta, jonka jälkeen hengellinen herra kääntyi Amalia rouvaan: "Ja kuinka te olette puheeseeni tyytyväinen, rouva Weidelich, osasinko teihin nähden oikeaan?"
"Kauniisti te sen suorititte, kirkkoherra; jospa sitä osaisi sillä tavoin puhua! Sen täytyy toki — tuhannen väki vieläkin kerran — olla jotain kaunista, kun voi ihmisille sellaisen ilon valmistaa! Eihän sillä nähkääs minuun nähden ole väliä, minähän olen yksinkertainen eukko, mutta poikien vuoksi minua kuitenkin ilahuttaa saada sellaista kokea! Eläköön! teillekin, herra kirkkoherra! Minä kiitän teitä tuhansin kerroin!"
Kirkkoherra katseli häntä hyväntahtoisesti hymyillen. Tyytyväisyydestä ja tänään runsaammin ottamistaan viiniryypyistä loisti Amalia Weidelich kuin ruusu, jonka läpi aurinko himmertää, ja istui siinä kuin maaherratar. Salanderin tyttärien neuvosta oli hän käynyt kähertäjässä ja tällä panettanut parempaan järjestykseen yhä vielä ruskeat hiuksensa sekä rikastuttanut niitä hiukan pitsilaitteilla. Ihka uudella tummalla silkkipuvulla komeilivat kello ja ketjut ynnä solki, joka sisälsi kaksosista poikasina otetut valokuvat porsliinille valmistettuina.
Hän oli noussut seisomaan ja kun kirkkoherra maljoineen juuri lähestyi morsiuspareja, meni hän innostuksessaan lasi kädessä mukana, saadakseen hänkin heidän kanssaan kilistää ja kysyä, kuinka he voivat ja viihtyivät.
"Hyvin!" sanoivat he, puolittain onnellisina, puolittain ujoina, samalla kuin kumpikin pari puristi hänen kättään, Nuorukaisten sydämille oli kirkkoherran puhe ollut pelkkää kultaa, vaikkakin heillä oli tunne siitä, ettei kaikki ollut vallan oikein. Miettiessään, pitäisikö heidän esiintyä puhumassa, eivät he siinä tuokiossa tienneet mitään tyydyttävää puheenaihetta ja pitivät soveliaampana pysyä vaiti sinä päivänä. Kuitenkin loisti heidän sieviltä kasvoiltaan tuollainen nuorekkaan julkea turhamaisuus ja itserakkaus, mikä antoi heille kypsymättömyyden vivahduksen noiden täyteen kukkeuteensa kypsyneiden morsianten rinnalla, ja nämä jälkimäiset tunsivatkin siinä kirkaspäiväisessä juhlassa jotain omituista, samaa kuin mitä tuntenee rikas kaunotar, joka täysin itsetietoisesta taipumuksesta on antautunut, köyhälle, vähäpätöiselle miehelle ja kuitenkin toivoo, että häät olisivat ohi.
Kun nyt kannettiin esiin uusia ruokalajeja, päätti Salanderin pari, joka siksi kertaa oli kylläkseen syönyt, tehdä kävelyretken pöytien välitse ympäri puutarhaa. Weidelichin pari halusi myöhemmin tehdä samoin.
Siinä Salanderin käsipuolessa kävellessään tunsi Maria pakoitusta purkaa harminsa hengenmiehen käytöksen johdosta.
"Hän näyttää sentään olevan lystikäs herra!" sanoi hän, "ensin paksua mairittelua ja heti jälestä, kun hiukan sitä vastaan kohteliaasti huomauttaa, hänen tullessaan kiitosta perimään, piikkisiä sanoja, joiden yhteyttä on vaikea ymmärtää. Kuinka karkeasti hän sinullekin heti niin salamannopeasti vastasikaan! Ja minun antoi hän samanlaisella kohteliaisuudella ymmärtää, ettei kysymys ole minusta, vaan taiteellisesti pyöristetystä kansanpuheesta!"
"Sinä et saa sitä niin kovin vaaralliseksi käsittää", vastasi Martti, "hän on ihan aina taistelussa oman sofistiikkansa kanssa, jota aina tunkeutuu hänen puheeseensa, vaikkei hän sillä mitään tarkoittaisikaan. Hän käyttää sitä tietämättään kuin luonnollista puolustusvälinettä, käyttää silloinkin, kun ei kukaan häntä ahdistele. Minä puhuin kerran hänen kanssaan muutamasta puoluetoverista ja valitin, että tämä niin paljon valehtelee. Silloin hän vastasi, että se on parhaita perheenisiä ja kasvattaa lapsiaan mallikelpoisesti. Sillä kuittasi hän minut, koska hänestä ei ollut mukavaa siitä asiasta puhua, hän kun ei tiennyt missä määrin se voisi häntä itseään vastaan kääntyä".
"Hyvä Jumala", sanoi Maria rouva yksinkertaisesti, "onpas se surkuteltavaa!"
"Ei niinkään surkuteltavaa! Se on vain maneeria. Kaikilla jotka paljon puhuvat, vallankin politiikkaa, on maneerinsa ja niitä on sellaisiakin, joilla on maneerina puhua sitä mikä ei ole totta, ilman että he sillä juuri mitään pahaa tarkoittavat. Heillä on alituisena vaivana virittää muille pikku satimia, johtaa heitä jäätikölle ja asettaa heille kietovia kysymyksiä; tämä kaikki on enemmän suoja-aitana heille itselleen, on enemmän pelätysjärjestelmä kuin hyökkäysase. — Mutta mitäs me nyt tällaisista asioista hääjuhlassa puhelemmekaan!"
He pysähtelivät tuolla ja täällä vieraita tervehtien, silti heidän syöntiään häiritsemättä. Sitten käveleskelivät he kiertokäytävää myöten ympäri puutarhan, johon alkoi jo puiden varjoon kokoontua kaikenlaisia katsojia jos kuuntelijoitakin. Oli pidetty huolta, että tuolle puutarhan laiteelle kasvavalle ihmisrenkaalle myöhemmällä tarjottiin virvoitusjuomia ja korintäydet leivoksia, kuka vain halusi hyväkseen käyttää.
Siirrettiin jo puutarhaa ympäröivän keveän riukuaidan luo muutamia pöytiä astioita ja koreja varten. Muuan poikavekara valkoisine paidanhihoineen, peukalot kuin vanhalla miehellä pistettyinä pyhäliivin kädenaukkoihin, seisoi etummaisena ja suu auki suurella jännityksellä seurasi noita laitoksia. Maria rouva ei voinut pidättyä huvista noutaa lähimmältä tarjoilupöydältä palasen torttua ja pistää se lapsen suun eteen, jolloin tämä heti nipisti suunsa kiinni. Peukaloitaan liivinaukoista ottamatta seisoi poikanaskali siinä kuin ei olisi hän ollut tietääkseenkään; vasta kun muuan toinen, suurempi poika, aikoi siihen hampain kajota, sieppasi hän makupalan ja livisti nuolena tiehensä.
Appivanhemmillakin oli aika palata takaisin; heille ilmoitettiin pienen juhlanäytöksen olevan valmiina esitettäväksi ja he riensivät paikalleen. Siihen lähelle oli likeisen talon puiselle terassille valkoisella ja punaisella pumpulikankaalla eroitettu näyttämö. Esitettävä kappale oli suunnilleen Salanderin antaman aiheen mukaan laadittu runomittainen vuorokeskustelu. Tekstiä ei hän itse tuntenut, hänellä kun ei ollut ollut aikaa huolehtia siitä yhdessä kirjoittajan kanssa, kuten puhe oli ollut.
Kun torven törähdyksellä oli annettu merkki ja koko hääyleisö kuroittausi näyttämöä kohti, astui vaatteen takaa esille tanakkatekoinen nuori talonpoikaisemäntä, kauha vyöllään, ja esitti itsensä puhtaana demokratiana, kansanvaltana, joka oli tottunut itse puuronsa keittämään, valmistamaan ja lämpimänä syömään ja niin edelleen. Toiselta puolen tuli sen jälkeen esiin niin sanottu puolivillainen, vanhahko herra, jolla oli nuoren miehen puku, korkea hattu, tärkätty kaulus, sininen hännystakki ja pienet korvarenkaat. Hän teki ulkomuodollaan paljon koomillisemman vaikutuksen kuin mitä Salander oli ajatellut tilaisuuteen sopivaksi. Kysyttäessä kuka hän oli ja mitä hän tahtoi, esitti hän itsensä vanha-liberalismina. Hän oli kuullut vietettävän demokraattisia häitä ja vaikka häntä muutoin demokratia miellytti enemmän kaukaa kuin läheltä, halusi hän sentään, jos se huomaamatta voisi tapahtua, mielellään vähän katsoa miltä se perhe-elämässä näyttää. Olipa hän sitten tavannut juuri oikean henkilön, sanoi tuo tanakkatekoinen henkilö, hän oli juuri demokratia ja vieraan sopi vain liittyä hänen seuraansa, hän kyllä näyttelisi kaikkea. Mutta kun tämä lähestyi ja uteliaana tahtoi aivan hellävaroen kohottaa hänen rintaliinaansa, sieppasi hän kauhan ja löi sillä toista hattuun niin lujasti että se komahti kuin rumpu.
Sellaisten kujeiden höystämänä alkoivat he toisiaan opettaa, jolloin liberalismi, kutakuinkin niinkuin elämässä on laita, omaksui huomaamattaan yhden toisensa jälkeen demokratian opeista ja puolusti sitten niitä viimemainittua vastaan, sillä aikaa kuin tämä uusine oppeineen oli taasen kaukana edellä ja rummutteli toisen hattua.
Huomattuaan vihdoin, etteivät he tällä tavoin voisi aivan heti yhtyä, tekivät he välirauhan, ottaakseen osaa häähuveihin ja kenties naimisiinkin mennäkseen, jos niikseen olisi. Tällöin kajahtivat äkkiä polkansäveleet, mutta demokratia ja liberalismi aloittivat lystikkään tanssin. Villi demokratia raahasi kunnon toveriaan niin vallattomasti ympäri, että tämän hännystakin helmat liehuivat, jalat kompastelivat ja kaulus vääntyi taakse. Sanalla sanoen, nuo molemmat esiintyvät velikullat eivät lyöneet laimin mitään sellaisissa tilaisuuksissa tavallisia kujeita. Lopulta he vetäysivät pois, jolloin nainen löi kauhallaan miehen hattuun iltarumpua sekä vihelsi erään tunnetun laulunpätkän.
Puutarhasta ja ulkopuolelta kuuluva iloinen nauru muuttui riemuitseviksi hyvähuudoiksi. Ainoastaan joukko Isidor Weidelichin vanhaliberaalisia valitsijoita, jotka hänelle mieliksi kutsuttuina olivat häihin tulleet, näyttivät harmistuneilta ja murisivat keskenään, etteivät he olisi tulleetkaan jos tuon tiesivät. Ne olivat kunnon väkeä, jotka kaikissa ajan hankaluuksissakin olivat pysyneet mielipiteilleen uskollisina eivätkä edes ymmärtäneet noita oikeastaan sattuvia vihjauksia huikentelevaisuudesta tai myöntyväisyydestä, jolla he itse auttavat pelkonsa esineen valtaan pääsemään.
Martti Salanderkin tunsi pitojen isäntänä itsensä loukkautuneeksi siitä muodosta, jonka hänen alkuunpanemansa tuuma oli saanut. Sen vuoksi käytti hän hyväkseen alkanutta hiljaisuutta pitääkseen hänen osalleen kuuluvan puheen ja siinä tyynnyttääkseen näytöksen muutamissa synnyttämää harmia sekä uudelleen puhtaasti esittääkseen näytökselle alkuaan ajattelemansa aatteen.
Se onnistuikin hänelle kutakuinkin ja sama väkijoukko, joka oli riemuinnut tuosta liberalismin ylimielisestä kohtelusta, huusi hänelle hyväksymistään, kun hän esitti eläköönhuutonsa muiden mukana myöskin tuon vanhan vapaamielisen puolueen saapuvilla oleville arvoisille edustajille, ottaen heidät todistajiksi sille totuudelle, että kaikkien on iloissa ja suruissa yhtyminen sekä pyrkiminen sitä tulevaisuutta kohti, joka tuntee enää vain yhden puolueen, nimittäin yksimielisten ja tyytyväisten patrioottien puolueen.
Sulku oli nyt avattu. Kahden pitkän tunnin kuluessa pidettiin lukemattomia maljapuheita. Juhlavierasten suuremmaksi hauskuudeksi alkoi uusi syöminki uusin ruokalajein ja hienommin viinein. Molempien morsiusparien oli määrä pimeän tullen jättää juhla ja mennä junassa, toisen parin Lindenbergiin, toisen Soittolaan. Junia kulki joka aika, joten pääsy oli mukavaa. Häämatkan ajatuksesta oli luovuttu, notariuksilla kun ei ollut vielä viransijaisia eivätkä morsiamet sitä halunneet, päinvastoin ikävöivät he hartaasti päästä uuden kodin idylliin eläytymään, kauas maailman melskeestä. Kaikki oli sitä varten valmistettuna ja kummassakin talossa oli valmiina kunnollinen palveliatar.
Molemmat parit lopettivat kiertokulkunsa, jonka he olivat vierasten keskuuteen tehneet, kiitellen osoitetusta kunniasta ja sanoen soveliaalla tavoin jäähyväiset, sillä aikaa kuin pöydille sytytettiin lukuisia kynttilöitä sekä pikipannuja puutarhanlaiteille. Pienen näyttämön juurelle saavuttuaan pysähtyivät he hetkiseksi, sillä veljesten päähän pisti yhtaikaa tuuma, että heidän Suuren Neuvoston jäseninä pitäisi lopuksi pitää pienoiset puheet. Soveliaimmin arvelivat he sen tekevänsä, jos he, eri puolueisiin kuuluvina, havainnollisesti esittäisivät tuota appiukon julistamaa puolueiden välistä sovintoa, astuisivat reippaasti lavalle ja pitäen lyhyet sopivat puheet ojentaisivat koko hääyleisön nähden toisilleen kätensä. Neuvotellessaan kumpi heistä ensiksi sananvuoron ottaisi, vanha-liberaalinen Isidorko vai demokraattinen Julian, syntyi lavalla heidän päänsä yläpuolella rähinää ja mekastusta, mikä herätti yleistä huomiota ja sai kaikki katseet sinne kääntymään.
Kaksi retkaletta, jonkinlaisia rääsyisiä kulkurisällejä, pahkurakepit kädessä ja reput selässä, työntyi käsikkäin ylös lavalle, meluten ja toisiaan sysien. Heillä oli rikki revityt peruukit ja rohdinparrat sekä valtaiset tekonenät, joten oli mahdoton tietää, keitä he olivat. He eivät näyttäneet enää tietävän mitä he tekisivät, jonka vuoksi he vihdoin hellittivät toisistaan ja asettuivat toisiaan vastapäätä. He olivat ilmeisestikin kujeilijoita, jotka tuossa asussa esiintyivät lisätäkseen yhdellä numerolla juhlan ohjelmaa. Tyytyväisinä odotettiinkin, mitä he esittäisivät. Kun he olivat hetkisen kiroilleet kohtaloaan, Jumalaa ja maailmaa, rupesivat he neuvottelemaan, mihin heidän olisi ryhdyttävä, päästäkseen edelleenkin rehellisesti maailman läpi. He luettelivat joukon päättömiä todistuksia siitä, mitä he olivat jo koettaneet ja mitä voisivat vielä yrittää, kunnes toisen päähän pälkähti käyttää hyväkseen mielipidettään, jonka piti muka olla vielä jossakin tallella, koska hän ei ollut sitä koskaan käyttänyt. "Mielipidekö?" kirkui toinen, "sellainenhan täytyy minullakin vielä olla ja se onkin kuin vastasyntynyt lapsi!" Samassa ottivat he reissureput selästään, napiloivat ne auki ja tongostelivat rojunsa keskellä, heville aikaa mitään löytämättä. "Seis!" huudahti toinen, "tuossa täytyy olla jotakin!" ja hän veti esiin puusta tehdyn pienen neularasian. Varovasti kohotti hän puoleksi kantta ja tirkisti yhdellä silmällä rakoon. "Niin, siellä se on", sanoi hän ja sulki kiiruusti rasian. Toinen lurjus löysi pienen pillerikotelon, avasi sen yhtä varovasti ja sulki niinikään kiiruusti, kirkuen, että siellä se oli hänenkin mielipiteensä perin hyvästi säilyneenä.
Kun nyt molemmat olivat varmoja tästä omaisuudestaan, heräsi heidän välillään kysymys siitä, mitä sillä oli tehtävä. Äkkiä muistaakin toinen lurjus, että paikkakunnalla vietetään mitä pikimmin siveän neitsykäisen Demokratian ja vanhan herran Liberalismin loistavat häät ja että tässä tilaisuudessa tarvitaan suuri varasto mielipiteitä, ja lisäksi kumpaakin lajia, liberaalisia ja demokraattisia. Jokainen joka olisi niillä varustettu, ja pienemmätkin lisät olisivat tervetulleita, tulisi kunnollisesti kestitetyksi ja jos hän oikein urhoollisesti söisi ja joisi, saisi hän hyväpalkkaisen toimen, josta olisi pysyväinen virkavapaus j.n.e. He päättivät yksimielisesti mennä häihin ja tarjota mielipiteensä. Mutta etteivät olisi toisilleen esteeksi, päättivät he jakautua eri puolille sekä ilmoittautua toinen morsiamelle, toinen sulhaselle. He tarkastivat vielä kerran vähäistä omaisuuttaan neula- ja pillerirasiassa, ikäänkuin sieltä opastusta saadakseen. Mutta he eivät voineet päästä mihinkään selvyyteen, jonka vuoksi heillä juolahti mieleen lyödä arpaa, kumman mielipiteen tuli olla liberaalisen ja kumman demokraattisen.
He istuivat siis lattialle, vetivät esille vanhan likaisen nahkatörpön arpanappuloineen ja jakoivat puolueet arvalla keskenään, tehden luonnollisesti taas kaikenlaisia kujeita ja ilveitä. "On tämä sentään kurjaa peliä", kirkui toinen, "kun ei tässä saa mitään olutta!" — "Kuvitellaan vain mielessämme kahta kunnolleen täytettyä maljaa", huusi toinen, "niin että, ei muuta kuin — täytä ja juo!"
Vihdoin he saivat loppuun arpomisen, jota he kaikenlaisilla hullunkurisilla ilveillä olivat pitkittäneet. Kumpikin painoi monikertaan mieleensä puolueensa nimen, ja toinen, jolla oli vanha nenäliina, teki siihen vielä suuremmaksi varmuudeksi solmun. Sitten menivät he meluten ja loilottaen näyttämön taa ja hävisivät kuten olivat tulleetkin.
Koko ajan olivat notariukset morsiamineen seisoneet lavan edessä ja äänettöminä katsoneet sinne ylös. Nyt katsahtivat he punastuen toisiinsa, mutta eivät olleet tilaisuudessa ajatuksiaan vaihtamaan. Onneksi oli heillä kiiru asemalle, johon heitä jo hoputettiin. Vanhempainsa seuraamina lähtivät he pukuja vaihdettuaan huomaamatta pois. Molemmat junat olivat lähtövalmiina. Veljekset saivat tilaisuuden kysäistä toisiltaan, kumpi heistä oli mennyt tuosta arpomisjutusta kielittelemään; kumpikin vakuutti, ettei hän ollut siitä halaistua sanaa puhunut. "Jonkun, joka meidät tunsi, on sitten täytynyt meidät silloin huomata!" hoksasivat he yhteisesti ja veivät niin noista ihanista häistä mukanaan sen kiusallisen tietoisuuden, että he saivat juorupuheen esineinä aviosäätyyn astua. Kun ensimäisessä junassa meneväin täytyi nousta vaunuihin ja siskokset Setti ja Netti ensi kerran elämässään erosivat, valtasi heidät surullinen ja kuin jotain aavisteleva mieliala; itkien syleilivät he toisiaan eivätkä nyyhkytyksiltään tahtoneet osata tointuakaan.
Häätarhassa ei tällä välin voinut huomata, että noiden kahden vekkulin ilveilyä olisi ymmärretty ja että sen merkitys olisi ollut tunnettu; se käsitettiin viattoman satiiriseksi hääilveilyksi ja sellaisena sille naurettiin. Ihmeteltiin vain, ketä ne kaksi veitikkaa mahtoivat olla.
Kun saapuvilla oli paljon nuorta naisväkeä, pantiin ravintolansalissa toimeen vielä tanssitkin, ja kun Salanderin ylimääräinen juna puolen yön tienoissa toi Münsterburgista saapuneet vieraat takaisin, jäivät talo ja puutarha vielä kokonaan valaistuina ja täynnä laulua ja soittoa jälelle ihanaan heinäkuun yöhön.