Ja sittenkin näytti hän nuorentuneen, kun hän seuraavana aamuna poikansa rinnalla asteli konttoriinsa. Keveästi kantoivat häntä jalat ja lanteet keinuivat hiljaa, melkein huomaamatta, kuten aina hänen ollessaan virkeän elämänrohkeuden tai jonkun hyvän ajatuksen valloissa.
Liikehuoneustoon tultuaan puhelivat he ensin apulaisten kanssa, joita Arnold ystävällisesti tervehti, kaikenlaisista asioista, mitä päivä tullessaan toi tai mitä viime aikoina oli toimitettu. Sitten menivät isä ja poika Martin erikoishuoneeseen, saadakseen laajemmin ja perusteellisemmin keskustella liikkeen tilasta ja tulevaisuudesta kuin mitä kirjeissä oli saattanut tapahtua. Uutta tässä asiassa ei paljon ilmennyt, jollei sitä ehkä ollut loppukysymys siitä, eikö asiain niin tyydyttävällä kannalla ollen liikeyrityksiä ollut laajennettava ja uskallettava ottaa jonkunlainen vauhtiaskel.
Se oli Martti, joka teki tämän kysymyksen, katsoen poikaansa tarkkaavasti ja luottamuksella.
Arnold mietti tai paremminkin viivytti vastaustaan, jota hänen ei tarvinnut etsiä. Hän leikki siinä istuessaan uusien kultavaakojen mallilla, joita oli asetettu isän pöydälle.
"Se riippuu sinusta, isä hyvä!" sanoi hän vihdoin, "minä työskentelen mielelläni mukana sinun johdollasi."
"Ei, sinusta se riippuu!" vastasi Martti, "sinä olet poika ja perillinen, jolle tulevaisuus kuuluu!"
"Kysymyksen ponsi on sanassa 'uskaltaa', jota sinä käytit: onko uskallettava laajennusta!" jatkoi Arnold, "me seisomme jyrkästi rajalla, jossa tämä on aivan oikein sanottu, se on, jossa enemmän saadakseen on pantava peliin osa saavutetusta, kenties lopuksi kaikkikin. Omasta puolestani, on minun tunnustettava, olen minä siellä meren takana useammin kuin kerran hiljaisina hetkinä harkinnut, kuinka pitkälle meidän oikeastaan toiminnassamme on mentävä. Tahdommeko me tosiasiassa tulla pikku Nabobeiksi, jotka joko muuttavat elämäntapojaan tai ovat pakoitetut paljon yli omien tarpeiden nousevat rikkautensa levottomina maahan kai vaarnaan, joutuakseen kummassakin tapauksessa omissa silmissään naurunalaisiksi? Sitäpaitsihan sinä olet politikko ja kansanmies, minä taas tunnusmerkeiltäni historian harrastaja ja juristi; meille kummallekin sopii siis paremmin, että pysymme yksinkertaisen porvarillisissa oloissa ja tottumuksissa, kuten sinä tähän saakka niin mallikelpoisesti olet tehnytkin. Suo anteeksi, tämä on minun mielipiteeni! Minä tunnen myöskin jonkun verran ikävää kirjojeni ääreen ja liikkeen kaikin puolin nopeasti kasvaessa täytyisi minun viettää pörssissä kurssiseteli kädessä enemmän aikaa kuin mihin minulla olisi halua!"
"Sinä lausut vain ajatuksia, jotka minä itsekin olen jo omaksunut! Mutta mikä minussa on tämän kysymyksen herättänyt, se on maamme tulevaisuus. Minä pelkään, ettei ole enää kaukana se aika, jolloin lainsäädäntö voimakkaammin kajoaa omaisuuteen; niin ollen voisi olla hyvä, ajattelin minä, jos meillä olisi tuntuvammin sellaisten hyökkäysten varalta, tarvitsematta suorastaan köyhtyä."
Arnold nauroi.
"Minä en ole sillä kannalla", sanoi hän, "minä en haluaisi ruveta rahaa tekemään sellaisten seikkain varalta, joita en voi hyväksyä. Minä päinvastoin taistelen sellaista mielivaltaa vastaan niin kauan kuin voin; jos se voittaa, niin hyvä, minä mukaudun tyynenä; mutta silloin onkin minulle yhdentekevää, ottavatko he meiltä kaksi vai kymmenen miljoonaa."
"Oh, kukapa tässä puhuukaan heti-ottamisesta", huudahti isä hieman kiihtyneenä, "kaikki se käy laillisesti! Mutta usko vain, että sellaisia postulaatteja sataa vielä niin tiheästi, että saamme olla iloiset, jos meillä on edes kunnolliset kengät jaloissamme!"
"Niinpä antaa sataa, kai se vielä lakkaakin! Muistelehan, isä, vuosisatamme alkua, kun isänmaamme oli Helvetian tasavallan hävittyä ylösalaisin mullistettuna ja huokasi Ranskan ensimäisen konsulin orjuudessa! Silloin kertoivat papit seurakunnissaan olevan paljon elämään väsyneitä ihmisiä, jotka ikävöivät kuolemaa! Nyt kahdeksankymmenen vuoden kuluttua olemme me, vähäpätöiset ihmiset maaseudulta, vapaita kuin leivoset ilmassa, jolleikaan vapaita intohimoista: me istumme täällä eräässä hävinneen aristokratian taloista ja neuvottelemme siitä, tahdommeko tulla vielä rikkaammiksi vai eikö! Minä en pelkää itseäni, oli minulla sitten rahoja tai ei!"
Vanha Salander katseli nuoreen loistavin silmin ja tarttui hänen käteensä.
"Niinpä luvatkaamme", sanoi hän liikutettuna ja matalammalla äänellä aivankuin joku salaliittolainen, "luvatkaamme pyhästi tällä hetkellä, ettemme koskaan tahdo hyljätä maata eikä kansaa, päättäköön se sitten mitä tahtoo."
"Sen minä kyllä voin luvata!" vastasi poika, vastaten isän kädenlyöntiin, "säilyttämällä kuitenkin aina ylemmän vallan!"
"Mitä sinä sillä tarkoitat?"
"Tässä tapauksessa esimerkiksi täydellistä suvun huonontumista!"
"Siitähän tulisireservatio mentalisparasta lajia!"
"No, siis ilman ehtoja! Tulisihan kuitenkin olemaanchez nous comme partout!"
"Siis se pitää!" lopetti Martti Salander ja päästi Arnoldin käden.
"Ja mitä liikkeeseen tulee", lisäsi hän, "niin annamme sen kysymyksen toistaiseksi olla!"
Tämän omituisen keskustelun jälkeen, jossa molemmat miehet osoittausivat niin perin erilaisiksi ja samalla kuitenkin perin samanlaisiksi, johtuivat he puhumaan Louis Wohlwendista, neuvotellen mihin heidän oli ryhdyttävä tuolla Arnoldin tuomalla pöytäkirjalla. He tulivat siihen päätökseen, etteivät he jo asian vanhentumiseenkin nähden rupea siitä enää mitään hyötyä etsimään, mutta sitävastoin päättivät he hiljaisuudessa tiedustella, vaatisiko ehkä velvollisuus jotakin kolmatta kohtaan heitä tekemään ilmiannon. Toistaiseksi päättivät he valmistuttaa saksalaisen käännöksen, voidakseen tarpeen sattuessa pelkästään sitä näyttämällä karkoittaa Wohlwendin maasta minä hetkenä hyvänsä. Sillä välin oli seurustelu hänen kanssaan kerrassaan katkaistava. Arnoldilla ei ollut mitään vastaan, suostuessaan siihen ilman muuta, mutta isä sitävastoin oli taipuvainen sitä siirtämään, hänellä kun oli sääli naisia, joita hän piti viattomina uhreina. Vieläpä tunsi hän salaista tarvetta säästää itse Wohlwendiakin; sillä vaikkei hän enää ollutkaan rangaistuksen ulottuvissa, niin täytyisi noiden asiakirjain tunnetuksi tulemisen työntää hänet ehdottomasti julkisten rikollisten riviin. Ja hän pysyi kuitenkin aina Salanderin vanhimpana toverina ja entisenä hyvänä ystävänä.
Tuskin olivat he selviytyneet näistä asioista, aikoen kumpikin käydä johonkin toimeen, kun ovelle koputettiin ja sisään astui tuo kovanonnen Wohlwend, kulettaen käsipuolessaan Myrrhaa.
"Suo anteeksi, vanha ystäväni", huudahti hän, "että me näin muitta mutkitta sinut yllätämme! Minä olen siinä kälyni kanssa kävelemässä kaupungilla, niin kuulen yhtäkkiä, että herra poikasi on palannut kotiin. Ja kuinka me siinä tulemmekaan tämän talon luo, niin sanon minä, että pistäydytäänpä sisälle ja että sinä kyllä voit tulla mukaan ja tervehtiä herroja työn ääressä! Tervetuloa meidänkin puolestamme, herra Arnold, niinhän nimenne on?"
Isä ja poika olivat kuin salaman satuttamia. Kumpikaan ei tarttunut tarjottuun käteen eikä kumpikaan osannut sanoa sanaakaan, vielä vähemmin saattoivat he tuota miestä kauniin seuralaisensa läsnäollessa jyrkästi luotaan torjua. Vihdoin tointui Martti Salander, veti vanhan ystävänsä sivulle ja sanoi hänelle hiljaa: "Te suotte anteeksi, herra Wohlwend, ettemme voi teitä nyt puhutella! Meillä on, kuten helposti käsitätte, tulinen kiiru!"
"Te?" mumisi Wohlwend hätkähtäen ja astui heti etemmäs sivulle, "mitä se merkitsee?"
"Oo, eipä juuri paljon!" vastasi Martti neuvotonna, mutta kuitenkin omituisesti kiihtyneenä siitä, että Wohlwend oli tuonut tuon vaarallisen henkilön pojan näkyville. "Olosuhteet muuttuvat toisinaan; tyydyttävä selitys voitanee kyllä löytää, mutta tänään, kuten sanottu, täytyy meidän pyytää anteeksi, sillä meillä on todellakin paljon puuhaa!"
Hän ei olisi voinut mitään ankarampia sanoja suustaan saada, sillä Myrrha, jota hän pikimmältään silmäsi, herätti hänessä uudelleen sydämellistä sääliä. Neuvottomuudessaan asteli hän Wohlwendin rinnalla edestakaisin seinän vierustalla, puhuen katkonaisia sanoja, ja Wohlwend pysytteli kiinteästi hänen rinnallaan, vaieten, ilkeitä silmäyksiä heitellen ja väliin nuorten puoleen vilkaisten sekä uskaltamatta keskeyttää, kun ei hän tiennyt, miksi asia silloin voisi kehittyä.
Sillä välin oli Myrrha yksin jätettynä seisonut huoneessa, neuvotonna ympärilleen silmäillen ja alkaen lopuksi väristä, kun Arnold hämmästyneenä häntä katseli. Nyt pyysi Arnold häntä kohteliaasti istumaan, ottaen itsekin tuolin.
"Te olette Unkarista, neiti?" kysyi hän ehdottomalla osanotolla ja jotakin sanoakseen.
Uudelleen värähtäen katsahti tämä Arnoldiin ja sanoi heräävällä luottamuksella: "Niin, todellakin Unkarista, kuningaskunnasta. Mutta lanko Wohlwend-Glavicz ei ole sanonut totta, ei nyt kadulla, jo eilen illalla on tiennyt, että herra on tullut! Mutta antakaa anteeksi, hän on vain unhottanut!"
"Ja kuinka kauan te olette täällä jo ollut?"
"Luulen minä, kaksi vuotta, tai yhden, pyydän anteeksi, en tiedä sitä niin varmaan!"
"Entä kuinka teitä miellyttää Sveitsissä?" jatkoi Arnold jonkun verran hämillään ja katsoi häntä tarkemmin. Se vaikutti Myrrhassa hyvää. Kyyneleet silmissä kuiskasi hän: "Minua ei miellytä missään! Olen minä ainoastaan kaunis, mutta ei aivan viisas, sanoi isä vainajani, ja herra Wohlwend-Glavicz sanoo, minä olen löylynlyömä, mutta naimisiinmeno parantaa! En ymmärrä, mutta en uskokaan, ennenkuin näen!"
Tämän kaiken sanoi hän ahdistuksestaan huolimatta tuttavallisin sanoin, niinkuin nuori toiselle nuorelle, ikäänkuin hän tässä olisi osunut oikean henkilön luo. Yhä hämmästyneempänä katsoi Arnold tutkivasti tuota ihastuttavaa olentoa ja huomasi vasta nyt, kuinka hänen silmistään kostean kyynelhunnun läpi pilkisti mielipuolisuuden liekki.
Tällöin vilkasi heitä Wohlwend, joka yhä vielä olonsa epämiellyttäväksi tuntien, juoksi vanhan Salanderin rinnalla, sekä huomasi nuorten näköjään pikaisen tutustumisen. Nähtävästi piti hän ulos heitettyä onkea varmana, mutta arveli ehkä parhaaksi nykäistä siiman siksi kertaa takaisin, antaakseen ongen suotuisampana hetkenä vaikuttaa. Äkkiä jätti hän isä Salanderin, astui parilla askeleella Myrrhan tuolin taakse ja laski kätensä tämän olkapäälle.
"Nyt meidän ei todellakaan sovi herroja kauemmin häiritä", huudahti hän, "tule käly, heitämme hyvästi!"
Samalla otti hän Myrrhaa, joka säikähtyneenä nousi, käsivarresta ja huusi äänekkäästi hyvästit taakseen huoneeseen. Muhkeaa karvalakkiaan heilauttaen katosi hän tuon kauniin valekuvan kanssa yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
Isä ja poika seisoivat ja katselivat toisiaan.
Arnold veti vihdoin syvästi henkeään kuin se, joka tointuu äkillisestä säikähdyksestä.
"Mikä vahinko noin kaunista naista!" sanoi hän.
"Kuinka niin vahinko?" kysyi isä, joka alkoi peljätä, että poika oli jo rakastunut.
"No, kun se raukka on heikkomielinen, jollei suorastaan hullukin!"
"Heikkomielinen?"
"Mutta eikö sitä sitten tiedetä? Etkö sinä ole koskaan hänen kanssaan puhunut?"
"Useamman kerran! Tosin siitä ei tahtonut syntyä säännöllistä keskustelua!"
"Joka tapauksessa on tyttö suurimmassa määrin yksinkertainen, mikä on juuri sama asia! Kuulehan vain, mitä se poloinen minulle haasteli!"
Arnold kertoi hänen vähäisen juttelunsa, kuvaten hänen käytöstään ja kasvonilmeitään.
Isä kävi tulipunaiseksi aina otsalla olevia hopeoituneita kiharoitaan myöten, ollen neuvotonna, mitä hänen siihen pitäisi sanoa. Se oli liian katkera jälkikaiku, joka sai hänet kotiin mentäessä yhä uudelleen päätään pudistamaan. Arnold ei huomannut tätä sisällistä kiihtyneisyyttä. Hän oli jo tuon pikku tapauksen unhottanutkin, kunnes se pöydässä äkkiä juolahti hänen mieleensä ja hän alkoi siitä puhua. Kerrottuaan tapauksen ihmetteli hän, kuinka hyvin luonnollinen sulous ja heikkomielisyys näyttivät viihtyvän yhdessä. Mutta se oli, arveli hän, kaamea näytös, ja kuitenkin oli hän kiitollinen sen näkemisestä.
Maria rouva oli heti, kun Arnold tuosta odottamattomasta käynnistä mainitsi, keveästi punastunut. Mutta kun hän silmäsi miestään ja huomasi hänen mykissä piirteissään vaikeasti salatun taistelun häpeää vastaan, jota tämä hänen edessään tunsi, haihtui Maria rouvan kasvoilta puna kuin utuisen hieno huntu ja silmissä sekä huulten ympärillä karehti hienoin huvinäytelmä, jota naisen kasvoilla koskaan on näytelty.
Ainoastaan Martti Salander, joka epäluuloisesti silmäili puolisoaan, näki ja ymmärsi sen; hän tunsi olonsa paremmaksi, nyökäytti vaimolleen kiitollisesti vaikka hiukan kömpelösti, samalla kuin hän pyysi häneltä vesilasia. Mutta näytelmä oli Marian kasvoilla muuttunut jo vakavaksi tyytyväisyydeksi, kun hän kuuli millä kylmällä tyyneydellä Arnold puheensa lopetti.
Vasta nyt uskalsi isä huomauttaa pojalleen: "Mutta sinä veit sentään pääsi kutakuinkin lähelle häntä, kuten minä pikimmältään huomasin!"
"En minä", vastasi Arnold, "vaan hän se oli, joka viattomuudessaan siirtyi minua lähemmäs, mikä minua hiukan häiritsikin, hän kun joka tapauksessa oli vähän ennen syönyt makkaraa, kuten minä hänen hengityksestään huomasin. Jos siinä olisi ollut vähän sinappia mukana, niin olisin minä lisäksi saanut senkin nauttia!"
"Sinun kanssasi ei olekaan hyvä kirsikoita syödä!" huudahti toinen sisarista, jotka tähän saakka olivat noloina kuunnelleet, heitä kun juttu ei miellyttänyt, ja isä sanoi: "Niin, hän on kriitillinen veitikka!" Äiti ei sanonut mitään, mutta hyvillä mielin katsoi hän poikaansa. Todellinen salaisuus oli lapsille tuntematon ja pysyi sellaisena.
Tuon jälleen täysilukuisen perheen uusi elämä kulki nyt selkeänä ja tyynenä edelleen, kunnes Martin toimeliaisuutta isoova henki sai virran hiukan väreilemään.
Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän kyllästyi näkemään Arnoldin liiketoimien ulkopuolella elävän vain kirjojensa ja muutamain nuoruuden tovereinsa parissa. Hän koetti pakoittaa häntä kääntämään vähitellen huomiotaan yleisiin asioihin, mihin hänellä piti olla hyvä tilaisuus, jos hän isän kanssa kävisi poliittisissa yhdistyksissä, vaalikokouksissa ja väliin myöskin jossakin niistä lukuisista esitelmätilaisuuksista, joissa selvitettiin jotain lakia tai jotain muuta kansan päätöstä sekä päivän tunnuksina olevia yleisiä kysymyksiä. Niin oppisi hän pian käyttämään hankkimiaan tietoja, panemaan käytäntöön arvostelukykyään ja vaikuttamaan mukana. Ja se oli välttämätöntäkin, sillä ilman innostuneita nuoria miehiä puuttui viisaimmiltakin vanhuksilta puolet elämää.
Mutta Arnold torjui isän vaatimukset siivosti, joskin samalla varmasti. Hän oli päättänyt, niin selitti hän, rajoittua kaikkien kansalaisvelvollisuuksiensa täyttämiseen, joihin ohimennen sanoen kuului sekin, ettei koskaan ota osaa vaaliin, jollei tunne ehdokkaita eikä ehdottajia. Tuohon niin sanottuun mukana vaikuttamiseen tahtoi hän kyllä ryhtyä, jos sitä kerran tarvittaisiin, mutta siihen saakka tehdä huomioita tositapahtumista sekä tarkastella niiden hedelmiä; niistä tuntisi hän ne henkilötkin, jotka niitä ovat tuottaneet, paremmin kuin heidän puheistaan, ja puolueet taasen näistä henkilöistä, samoinkuin heidän kirjoittamistaan sanomalehtiartikkeleistakin. Mielipiteisiinsä ei hän tahtonut antaa vaikuttaa eikä sen vuoksi aikonut mennä sinne, missä sellaista yritetään; ainoastaan siten tunsi hän itsensä vapaaksi sekä kykeneväksi kerran sanomaan jokaiselle sen, mitä hän totena piti. Monet nuoret miehet ajattelivat nykyään siten.
Isä ei pysynyt kauemmin vaatimuksissaan; mutta hän tunsi itsensä loukatuksi, kun nyt supistuikin tähän koko se vaikutus, joka hänellä piti olla ainoaan poikaansa, hänellä, joka niin omaa etuaan katsomatta ja vaivojaan säästämättä palveli maataan. Hän tuli senvuoksi uudelleen siihen ajatukseen, että pojasta oli kouluissa tullut doktrinääri, jossa kenties piili vain taantumusta. Tuskallinen epäluulo rupesi hänen mieltään painamaan.
Tämä tosin kääntyi jälleen paremmaksi, kun Arnold eräänä päivänä pyysi saada kutsua vieraisille muutamia ystäviään, mihin hän sanoi olevansa velvollinen. Kysymyksessä oli kahdeksan nuorta miestä, joista osa oli varattomia, jolleikaan köyhiä, mutta toinen osa rikkaiden perheiden poikia. Arnold toivoi samalla, että isäkin olisi mukana ja tämä suostuikin, ajatellen heti, että hän siten saisi tilaisuuden perusteellisemmin tutustua poikansa seurapiiriin ja mielipiteisiin. Äiti soi pojalleen mielellään tämän ilon, mutta selitti, että oli hankittava kokki ynnä passari, sillä vanha Leena ei kyennyt asiaa valvomaan eikä hän itse tiennyt, mikä nykyään oli tavallista eikä myöskään voinut enää kyökissä seisoa. Tyttäriä ei myöskään sopinut siihen toimeen valjastaa.
Arnold vastusti näitä toimenpiteitä. Hän ei tahtonut tuoda taloon loistoa ja ylellisyyttä, mikä hänellä ei ollut mieleenkään juolahtanut. Hänen ystävänsä olivat järkeviä ja iloisia veitikoita ja jos vanha Leena valmistaisi pari vankkaa ruokalajia, mihin hän kyllä vanhastaankin pystyi, ja vaikka hän tarjoaisikin ruokia hiukan hullunkurisesti, niin kävisi kaikki mainiosti. Jonkun naisapulaisen voisi äiti kyllä ottaa kyökkiin.
Tästä syntyi pieni kina, kunnes Arnold pääsi voitolle, mutta vain näennäisesti. Kun hän määrättynä iltana tuli tuntia aikaisemmin kotiin, seisoi hellan ääressä lumivalkoinen kokki ja ruokasalissa hännystakkiin puettu passari, joka puuhaili lasien ja lautasten kanssa ja oli epäilemättä pannut kokoon ne ruokaliinat, jotka koristelivat valmiiksi katetulla pöydällä olevia lautasia kaniinien, kukkojen ja jos minkä muotoisina. Maria rouva sanoi, ettei se muutoin olisi voinut käydä; hän ei voinut onnistumattomilla laitoksilla saattaa perhettä nousukastavaran maineeseen.
Vieraat saapuivat täsmällisesti, melkein kaikki yhdellä kertaa, niin että isä Salander saattoi ilmestyä viimeisenä, tarvitsematta liian kauan odottaa Heti sai hän edullisen vaikutuksen seurueen hyvästä ulkonäöstä ja avoimesta käytöksestä. Pöydässä hän lisäksi itsekseen ihmetteli heidän vapaata sävyään ja kaiken huonon keskustelumaneerin puutetta arkipäiväisine sukkeluuksineen ja kaksimielisyyksineen. Paremmin kuullakseen puhui hän itse vähän ja varoi vallankin alkamasta politiikan alalta, saadakseen siten Arnoldin ystävät ja hänet itsensä sitä vapaammin siihen johtumaan. Hän piti myöskin riittävästi huolta kieltä irroittavien juomien uudistamisesta. Nuoret herrat tulivat vain iloisemmiksi, pysyen silti kohtuuden rajoissa. Keskustelu vilkastui ja kun osanottajat olivat kutakuinkin yhtä sivistyneitä, hyvin tiedoilla varustettuja ja lisäksi henkeviä, niin sukeltausivat poliittiset kysymykset yhtä hyvin kuin muutkin esille; mutta ei silti kuulunut yhtään sanaa, joka olisi viitannut vapauden vastustamiseen tai kansan halveksimiseen, tuskinpa edes yhtään teeskentelemättömän karkeaa lausetta tästä tai tuosta halpamaisesta sykofantista, joita juuri kummitteli sanomalehdissä ja neuvostoissa; silloin saattoi korkeintaan kuulla: "Mitä hänestä? Sille miehelle on uransa merkitty, hänen on sitä kuljettava eikä hän jää palkkaansa vaille!"
Martin vielä ihmetellessä sitä kokemuksenomaista tapaa, johon tämä nuoriso näytti jo perehtyneen, oli keskustelu siitä aiheesta siirtynyt jo pois. Ne eivät kykene, ajatteli hän, pysymään yhdessä aatteessa; heillä ei näytä sittenkään olevan mitään poliittista suonta! Mutta ennenkuin hän tuota epäilystään ehti harkita, oli keskustelu siirtynyt kauas vapaille aloille; kukaan ei pyytänyt esiintyä opettajana tai profeettana ja fraaseja kuului vieläkin vähemmän; kaikesta näkyi hyvin, että he olivat kypsyneitä nuorukaisia, jotka tahtoivat pitää itselleen maailman avoimena, antamatta sitä tupakkamassiin pistää. Martille oli hiukan vaikeata seurata uusia tai uusimpia vaatimuksia yleisen sivistyskannan polulla, sillä hän oli monissa asioissa jäänyt kelpolailla jälelle ja täytyi hänen useammin kuin kerran pyytää selitystä, joka hänelle annettiinkin ilman viisastelua tai rehentelyä, noin vain itsestään selvänä asiana, aivan kuten jollekin sanotaan mimmoinen ilma ulkona on. Ja kaikesta henkäili tärveltymätön rehellisyys, mikä virkisti hänen sydäntään.
"Jumalan kiitos!" ajatteli hän, "me emme ole turhaan rahojamme panneet! Ne ovat sittenkin kasvatuksen hedelmiä!"
Kodinko vai valtion, sitä ei hän huolinut mielessään tutkailla.
Pian yhtyi hänkin pöytätoverein iloiseen mielialaan; ritarillisesti aikoi hän palkita ilmeisen tyytyväisyytensä päättämällä kymmenen tienoissa jättää Arnoldin pienen pöytäseurueen keskenään jatkamaan ja itse vanhempana vetäytyä pois. Mutta hänen onnistui vasta puoli yhdentoista aikana irtaantua ja mennä naisten huoneeseen, jossa nämä vielä valveella ollen istuivat yhdessä.
"Tuletko viimeinkin, sinä kneippari?" sanoi äiti, "sinulla on täytynyt olla tavattoman hauskaa siellä nuorten miesten seurassa! Mimmoista siellä nyt sitten oli?"
"Melkeinpä luulen, ettei minulla ole koko elämässäni ollut niin hauskaa kuin tänä iltana!" vakuutti mies, "ne ovat kerrassaan oivallisia miehiä, selväpäisiä janota benesäädyllisiä poikia, joiden kanssa Arnoldimme seurustelee, toveruksia, joista voi sanoa, että he ovat hyvässä korjuussa, kun ovat toistensa seurassa!"
"Sehän kuulostaa hyvin ilahuttavalta," vastasi Maria rouva iloisena, "mieluista minun on sitä kuulla! Ja mimmoista osaa sitten Arnold heidän joukossaan näyttelee?"
"Ei siellä kukaan näyttele mitään osaa! He eivät ole mitään virkoihin hangottelijoita, voisin minä vannoa, ja tietävät kuitenkin, mitä he tahtovat, vaikkeivät he siitä paljon lörpöttelekään! Usko vain, että jos sellaista nuorisoa löytyy paljon, niin en minä ole tulevaisuudestamme huolissani!"
Kaunopuheliaasti koetti hän tyytyväisinä kuunteleville naisille suunnilleen kuvata illan kulkua sekä muutamia vieraista, jotka häntä erikoisesti miellyttivät, kunnes hänet keskeytti voimakkaana kajahtava laulu, joka kuului salista. Ne lauloivat siellä vahvoin ja tuorein äänin muuatta elämäniloista laulua, reippaasti ja tahdilleen ja heti sen jälkeen kuuluivat he lopettavan illanvieton ja ilman mitään tuntuvampaa melua lähtevän talosta.
"Ai kuinka sievästi se kävi!" huudahtivat nuoret naiset, "ja niin pyöreä loppu, punktum vain!"
"Siinähän te olette kaikki vielä ylhäällä", sanoi Arnold, joka kynttilä kädessä astui sisään, "se on hyvä, minä luulinkin jo, että kirkunamme olisi herättänyt teidät unesta. Minä en mielelläni halunnut heitä estää, vieläpä itsekin huusin mukana, koska se kerta oli yhdentekevää."
"Te olisitte voineet vieläkin jatkaa", sanoi äiti, "ja kuitenkin tuo päättäväinen loppu jätti meihin oivallisen vaikutuksen! Teettekö te aina niin?"
"Kyllä, jos me kerran laulamme; minä en tiedä, mistä se tapa on meidän keskuuteemme kotiutunut! Ilon täytyy ilmoille ja kun me emme mitään virtuooseja ole, niin emme toki halua mitään päivätyöläisiäkään olla! Mutta nyt hyvää yötä joka taholle ja suuret kiitokset kärsivällisyydestä! Minä aion vielä ennen maatapanoani hetkisen lukea!"
Kun Arnold oli mennyt, kysyi äiti Martilta hyvin ihmeissään: "Onko poika juonut vain vettä? Vielä hetkisen lukea! Ja on niin levollinen kuin tyyni ilma!"
"Hiton vettä hän on juonut!" sanoi isä Salander. "Hän särpi viiniä niin paljon kuin kutka hyvänsä muutkin! Hänhän on juuri sinun poikasi, sinä velhotar!"
Kaikki nauroivat isän lystikkäälle suuttumukselle ja kävivät levolle.
Tyynesti purjehti nyt Martti Salanderin laiva nykyisyyden ja tulevaisuuden vaiheilla, valmiina kohtaamaan niin myrskyjä kuin tyventäkin, mutta aina hyvillä toiveilla lastattuna. Paljon täytyi hänen vielä väärennettynä tavarana heittää mereen; mutta poika osasi kenenkään huomaamatta tasoittaa lastia niin hyvin, ettei mitään vaappumista ilmennyt ja että laiva pysyi vastustuskykyisenä niitä pahoja kallioita vastaan, joita milloin tällä, milloin tuolla taivaanrannalla näkyviin sukelsi.
Myöskin tuo Louis Wohlwendin musta rosvolaiva, joka pian miehen ijän oli Martin kulkuväylällä risteillyt, pujahti vielä kerran esiin, mutta kykenemättä enää kiinni iskemään. Oli jo kutakuinkin varmaa, että hän Martilta kavaltamallaan saaliilla oli tuolla tunnetulla tavalla itselleen vaimon keinotellut, siten pelastaen tuon kavalletun omaisuuden sekä vaimonsa perinnön. Hänelle ei siis rosvoaminen suinkaan ollut enää välttämätöintä mutta hän piti nyt tuota "vanhaa ystäväänsä" kerta kaikkiaan yksityisomaisuutenaan, jonka kimppuun hänen synnynnänen, typeryytensä häntä yhä ajoi. Tuo typerä uskonnonperustamispuuha oli hänellä siinä toimessa naamarina, samalla kuin se tyydytti hänen paksua turhamaisuuttaan, jonka orjana hän koko elämänsä ijän oli ollut.
Salanderilaiset eivät säälistä hänen poikiinsa ja todennäköisesti syyttömään naisväkeensä voineet vieläkään näyttää sitä todistuskappaletta, joka hänet olisi tuossa tuokiossa kukistanut. He tyytyivät vain siihen, että lyhyesti torjuivat hänet luotaan missä muodossa hän heidän puoleensa sitten kääntyikin, ja sanomatta hänelle syytä tähän menettelyynsä.
Niin joutui hän lopuksi sietämättömään epätietoisuuteen ja kadotti peräti typerän itseluottamuksensa. Hän lähti tiehensä löytääkseen muualta sen tyhjän, mikä hänelle oli suotu.
Eräänä iltana ilmestyi Möni Wighart, tuo uskollinen, ja kertoi nähneensä Wohlwendin asemalla, jonne hän oli ilmestynyt naisineen, kirstuineen ja koreineen sekä ilkeine silmäyksineen ja matkustanut pikajunalla pois.