Pieni lapsi hymyili taivaan korkeudessa… Kuoleman kylmää tupaa lämmitettiin…
Linnun siivin näytti syöksyvän Martvan hevonen… Ajajan ruoska heilahteli tuontuostakin… Katse tuijotti hurjana eteen… Ihmiset hajosivat kahdenpuolen tietä kuin arkoina pyrähtelevät lintuparvet.
Lähellä Tuukkalan taloa oli tie kukilla siroteltu… Martva huomasi sen… Hän muisti Oolavia… Hän muisti myös "Litvan laulun"… Kuoleman voittolaulu huumasi hänen korviansa… Hän unohti koko maailman… Hän nauttikuolemasta…
Tuonelassa oli kiire… Kaikki juoksivat valmistaen tulijalle sijaa… Hevonen syöksyi yhä hurjempana… Jo tuli Tuukkalan tiehaara… Hurja hevonen oli ostettu Tuukkalan huutokaupasta… Martva muisti että se oli Oolavin nimikkohevonen… Se muisti tien… Aivan syöksähtäen heittäytyi se suoralta tieltä Tuukkalan kujasille… Rattaat lensivät pitkän matkaa kallellansa, kohona.
Talon kartanolla oleva väkijoukko oli huomannut oudon tulon… Hätäytyneenä ja huutoja totellen hyppäsivät miehet vastaan… Silloin Martva iski hevosta ruoskalla… Pillastunut eläin syöksyi suoraan väkijoukkoon, joka hajosi kuin kanaparvi… Sitten ohjasi hän hevosen tietöntä pihaa myöten, esteiden yli suoraan alas koskenniskaa kohti…
Viimein syöksähti hevonen rantaan, aivan kosken niskassa… Siinä hyppäsi se pystyyn ja kaatui maahan… Väki kiirehti kintereillä…
Salamannopeana hyppäsi Martva maahan, sysäsi Oolavin kepeän veneen teloiltansa, heittäytyi siihen, ja sysäsi veneen koskea kohti…
Seuraavassa silmänräpäyksessä viskasi kevät tulvillaan pauhaava putous veneen kosken kuohuihin. Hetken kuluttua pullahti sen pohjaveden pinnalle alempana kuohujen seassa. Siellä häilähti myös Martvan hajanainen tukka ja vilahti jalka.
Hetkisen kuluttua kellui vene rauhallisena alassuin, kosken alla. Martva oli laskeutunut vesihautaansa. Hänessä oli ihmis-elämä löytänyt oman hämärän selityksensä.
"Litvan laulun" jälkisointuja.
Elämän ja kuoleman virret sointuivat jo sanoiksi: Elävät jatkoivat kuolleiden haudan-takaista tarua… Ne kantoivat myös niiden jättämän taakan, hyvän tai pahan, surut tai ilot.
Tuukkalankoski kohisi ennallansa… Kuolema vei vierastansa havuilla siroteltuun hiekkatupaansa. Kohta kuivuivat sen märät vaatteet Tuonelan tuvan orsilla…
Mutta kuoleman ja kaikenhäviön lippu liehui korkealla. Se liehui hyvän ja pahan taistelun keskellä, hyvän ja pahan valtalaulujen pauhatessa…
Synkkä suru peitti Litvan maita… Ihmisonnen rauniot suitsusivatkatkeraa häkäsavua… Luonto suri. Kolea ilta vei päivää mailleen.Rannisto polvistui talonsa suuren havutemppelin juurella ja kiittiJumalaa, lausuen:
— "Kiitos sinulle, kaikkivaltias, viisas Jumala eletyistä vuosista, talosta, jonka tähän saakka hoitooni uskoit ja tyttärestä, jolla lahjoitit minulle niin paljon iloa!… Ole hänen sielullensa armollinen ja anna anteeksi minulle, joka olen erehdykselläni hänet turmioon vienyt… Anna anteeksi kaikille jotka ovat rikkoneet!"
Mutta Litvan väki kuulee öisin järvenselällä oudon äänen. Martvan henki ajaa siellä rauhatonna, yö hevosena, käärme ruoskana. Hän kaipaa siellä Jumalaa, josta oli vierautunut ja pyrkii epätoivoisena Häneen takaisin.
Mutta karilla suree enkeli katsellen aaltoon. Se kaipaa kuvaistansa:Jumalan kuvaa, Martvaa, ja rukoilee yöt päivät hänen puolestansa.
Mutta korkeudessa hohtaa Jumalan vanhurskas, tulikuuma miekka ja sieltä kuuluu ainainen suuri hyvän ja pahan sotalaulu.
Koskenvedossa.
Suuri elämä kulki voitonseppele päässä ja kuolema tulisoihtuna kädessä… Musta oli sen soihdun tuli… Armotonta oli elämänkulku…
Suuri elämä vaelsi juhlallisena… Kaikkeuden suuret kellot soivat sen kulkiessa kaikkialla…Maailmatsoivat niinä kelloina… Ne helisivät korkeudessa taivaan kuperan kirkkaina tähtitiukuina…
Kukka kukki kuolemalle, oleva valmisti häviötänsä… Se kaikki oli elämää… Jaainoastansase oli elämää.
Elämä oli kuolemaan kulkemista…
Mutta voitokkaana, toivokkaana vaelsi kumminkin elämä… Se koreili kalmankukissa… Se havutti itse tiensä tuonen mustilla havuilla… Se kylvi ne havut itse aina helmastansa, kylvi ne tiellensä, sitä mukaa kuin eteni…
Kuoleman voittolaulut olivat elämän voittovirsiä.
Ja niin vaelsi elämä aina hautaansa kohti… Vaeltaessansa sytytteli se tulisoihdullansa elämän tuskan tulia.
Ja kunkin elämästä nousi se eläjän omaksi tuomariksi… Se seurasi aina ihmistänsä Jumalan vanhurskas miekka kädessä.
* * * * *
Mustat linnut lentelivät… Ne kantoivat nokassansa mustaa kuolemankukkaa… Ne lauloivat ylistysvirttä ikuiselle vanhurskaudelle.
Tuukkalan koski kohisi kummasti… Sen aalloista nousivat mustat höyryt… Harmaa, vesinen pilvi riippui verhona taivaanlaella.
Harhama seisoi Tuukkalan kosken rannalla… Koski oli häntä vetänyt sinne hänen omalla elämällänsä… Hän katseli koskea ja kuunteli sen kuohujen kertomusta…
Koski kohahti kamalasti… Sen kuohuista nousi rietas käärme: Harhaman ilkeä elämä… Inhottavin askelin astui se ylös koskenkuohua myöten, riettaat siivet repallansa… Kosken vesi purskutteli sen astunnasta…
Mustat linnut lauloivat surullisina… Ilkeä käärme asettui Harhaman eteen… Siinä kertoi se hänelle Martvan tarun… Se osotti Ranniston ja Tuukkalan häviön ja vangitun Oolavin ja lausui armottomana:
— "Sen olet sinä minulla:elämälläsitehnyt…"
Kosken kuohu kiirehti kulkuansa… Sen pauhu huusi Jumalan suuna…Rietas käärme sitoi sen vetoa myllynkiveksi syyllisen kaulaan…
Harhama istahti rantakivelle… Hän mietti elämäänsä, katseli sitä rietasta matoa, joka hänestä oli siinnyt… Ja taas näki hän Martvan tukan kosken kuohuissa häilähtelevän…
Kun hän oli sen kaiken jo nähnyt ja tajunnut ja kun koski veti omaansa, sai hän uuden viestin taas elämästänsä. Sama tunnettu, joka oli hänelle jo hänen kirjansa johdosta kirjoittanut, nuhteli häntä uudestansa. Harhama luki häneltä juuri saamaansa kirjettä. Se kuului:
— "Olen sinulle jo kirjasi ilmestyttyä kirjoittanut, miten monet syyttömät ovat saaneet kirjasi tähden nostaa häpeäntaakan hartioillensa. Mutta niiden kärsimys lienee vasta alussa. Äskettäin juuri kuulin että on taas täytynyt vetää syyttömiä kirjasi tähden tuomiolle: Eräs arvostelijoiden arvostelija herra N. on ollut pakotettu eräässä jokapäiväisessä lehdessä pahasti pitelemään kirjasi arvostelijoita, sekä kiittäjiä että etenkin moittijoita: Hän on ollut pakotettu viittaamaan etteivät kumpienkaan sanat ole olleet kunniallisia, mausta johtuneita, vaan ovat ne lähteneet vaikuttimista, joiden laatu on täytynyt määritellä sanalla mädännyt (rotten). Huomaatko itse, mihin asemaan olet johtanut arvostelijasi? Ei kumma, että pallottelevia ääniä kuuluu. Nyt tietysti tulee kirjakauppiaiden ja lukijoiden vuoro astua syytettyjen penkille. Kirjapainon, jossa kirjasi on painettu, sekä kaupungin, jossa eräs tuttusi on jonkun aikaa asunut, on jo herra Arjanne arvostellut…Kirjasisen sijaan sivuuttaa jokainen ylevä ihminen vaitiololla."
Harhama katsoi kosken kuohuun… Siitä nousivat hänen elämänsä ilkeät höyryt… Sen pauhu huusi tuomiota hänelle… Rietas käärme käski hänen lukemaan kirjeen loppuun…
Ja hänentäytyitotella, sillä se käsky oli hänen oman elämänsä käsky. Hän luki:
— "Etkö voisi asiaa parantaa esimerkiksi ilmottamalla, että sinäetole kirjailija. Selitä, että onhan maailmassa jo vähintään kolme sataa miljoonaa ihmistä, jotka kirjoittavat jotain, eikä niitä ole kukaan kirjailijaksi korottanut… Se, kirjailija maineesta luopuminen, on käsittääkseni sinun velvollisuutesi kirjailijoita kohtaan. Sillä tietääkseni myönnät jo itsekin olevasi kuona, jota aina lähtee Jumalankin takeesta, ja semmoisena olet kirjailijoillemme häpeä…"
Hän pysähtyi ja mietti missä määrin hän oli nyt enää pyrkinyt runoilijoiden istuimelle. Sitten luki hän edelleen:
— "Runoilijan puuhistakin luopuminen on sinun velvollisuutesi toisestakin syystä, siitä syystä, että meillä on jo kylliksi runoilijoita, ja kylmässä maassa, jos mieli kestää ja tulla toimeen tarvitaan ennen kaikkea muuta, ja viimeiseksi runoa… Ja voi kansaa, joka meidän kansamme asemassa ollen rakentaa huoneensa runojen ja romaanien varaan!"
Taas ajatteli Harhama. Koskenveto kohisi suurena, jalona kuolemanrunona… Sen seasta kuului onnettoman Martvan surullinen laulu… Niitä kuunnellen jatkoi Harhama lukuansa, lukien:
— "Se runoilijan ja kirjailijan istuimelta alas astuminen voi sinusta tuntua raskaalta, valta-istuimesta luopumiselta, jos olet sokea. Mutta se ei ole raskas, jos kuljet avoimin silmin. Silloin nimittäin huomaat, että runoilijana olo ei olekaan mitään kadehdittavaa. Runoilijan — sinunlaisesi nimittäin — suuruus kuvastuu yleensä ainoastaan sen omissa aivoissa. Me maallikot taas näemme semmoisessa runoilijassa jonkin säälittävän hengen ja olennon; jonkun pikku kissan, jonka pään silittämistä jokainen ylevä ihminen pitää armeliaisuuteen kuuluvana velvollisuutenansa. Jotkut tietysti silittelevät sitä, koska pelkäävät sen kynsiä ja ainoastaan aniharvat — etupäässä nuoret koulutytöt — osottaaksensa, että muka ymmärtävät ihmishengen suuruutta ihailla…"
Hieno elämän rihma värisi silmin näkymättömänä. Sen rihman jokainen kuitu kätki itseensä elämän ja kuoleman syyn… Koskessa pulahti vesi… Vanhurskas ääni kohahti… Martvan pääkallo vilahti vedestä… Elämä värisi taas suruvirtenä…
Harhama jatkoi lukuansa. Hän luki:
— "Ota tämä huomioon, niin runoilijan istuimelta alas astuminen on sinulle helppo… Katso myös, mikä kihinä jo vallitsee Danten istuimella: Se on jo aivan kuin saivarteli peitossa ja parasta aikaa käy siellä aivan silmiesi edessäkin ankara taistelu ylimmästä sijasta. Ei totta tosiaan tee mieli siihen taisteluun sormiansa pistää, sillä yksinpä kuohinveitsetkin vilkkavat siellä jo aseina… Ja ruminta siinä on vielä se, että taisteltavana ei ole yksistään Giordano Brunon osa, vaan on siihen oleellisesti — jos kohta vastoin runoilijan tahtoa — yhdistynyt se ruma, jota me maallikot leiväksi sanomme, sillä parempi leipä seuraa väkisinkin suurempaa suuruutta, niin mielellänsä kuin tietysti runoilija itse tahtoisikin karttaa niin runotonta ainetta."
Hän aikoi lopettaa, mutta inhottava käärme kuiskasi ilkkuen hänelle:
— "Lue loppuun! Omaa elämäänsä ei voi ihminen kumminkaanitseltänsäsalata, eikä sitä kiertää."
Kosken veto koveni… Se huusi jo kuin vesi peto, joka on Martvassa päässyt verenmakuun ja siksi janoaa lisää… Harhama luki edelleen:
— "Tiedän Sinun kerran ylimielisenä julkisuudessa kirjoittaneen: 'Jos et, Jumala, huoli minua tämmöisenä, niin täytyy Sinun minut noutaaloasta, sillä minä astun sinne japakotanSinut sieltä minut noutamaan'… Tämä mielipuolen uhkaus on nyt toteutunut, vaikka päinvastaista tietä:Jumalaon painanut sinut lokaan, että oppisit itsesi tuntemaan. Et sinä siis ole voinut Jumalaa pakottaa. Ja siksipä, kuten näet, kaikki mitä teet on lokaa…"
Musta muisto levisi Harhaman eteen. Hän oli todellakin ne sanat kirjoittanut Korpelassa onnensa ja ylpeytensä huumaamana päivää ennen, kun hän alkoi teoksensa kirjoittamisen.
Tuukkalankoski soi kuin suuri vesikannel… Elämä vieri suurena tuskanvirtenä… Mustat linnut lauloivat… Koskesta kohosi onnettoman Martvan haamu… Harhama mietti yhtä ja mietti toista…Ikäänkuin jotakin sanoaksensa lausui hän itseksensä:
— "Kun elämä on raskas, niin se on raskaampi kuin mikään muu."
Silloin hän tunsi taas olevansa Tuukkalankoskelle velkaa Martvan ja sen lapsen hengen. Hän tunsi koskenvedon. Ainoastaan joku näkymätön rihma oli enää aitana. Se rihma oli raukkamaisuus, jota hän kaunisteli luulolla, että hänellä muka on eräs pieni tehtävä vielä suoritettavana.
* * * * *
Mutta korkeudesta laskeusi Perkele Litvaan. Loistavana, ylpeänä seisoi hän siellä ihmis-onnen rauniolla, päässä hohtava kruunu ja tulinen käärme valtikkana kädessä. Kivikovana polki hän jalkansa alle luurankoa, ojensi valtikkansa ja lausui ylpeänä:
— "Minä olen näyttänyt voimani… Minä olen osottanut, että munkinilo oli ennenaikainen…"
Mahtava enkeli-laulu hymisi. Pahan mustat valtaliput liehuivat.Vallastansa nauttien lausui taas Perkele:
— "Mutta nämä kaikki ovat olleet ainoastaan taistelun alkulauluja…Nyt alkaa itse taistelu ja siinä olen minä voittava…"
Suuren taistelun valtalaulut pauhasivat. Taivaalla hohtivat hyvän ja pahan terävät tuliset miekat vastatusten nostettuina.