Yhä masentui Martvan mieli… Kiusaajan ääni soi hänelle soimaavana… Käsi herposi helmaan… Hän lausui miettivänä, selitellen:
— "Ah, nyt en enää tiedä mitä tehdä… Ei linnunpoika tohdi siivetönnä pesästä lentää… Täytyykö minun sitten turvatonna pois isän luota maailmalle mennä?… Se kotoani lähtö olisi samaa kuin Hänen, Luojan luota poistuminen…"
Pahastuneeksi tekeytyen lausui Perkele kuivasti:
— "Tee mitä tahdot!… Minun tehtävääni ei kuulu koskaankehotteleminen… On siinä kyllä, että näytän tien."
Kaukaa kuului suruinen soiton hyminä… Se toi mieleen uusia suruja… Ihmishenki oli jo suurissa lumoissa… Mielipahoillaan lausui Martva:
— "Ah, kiitos neuvostasi, tuntematon!… Vaan älä pahastu, jos epäilenkin niin suurta asiata miettiessä… Näethän, miten avuton taas olen… Siis älä suutu, mutta sääli minua!…"
Huoaten lausui siihen Perkele:
— "En pahastu suorasta puheestasi… Jo olen näillä matkoillani saanut semmoisiin loukkauksiin tottuakin… Niin on se jo ollut, niin on vielä nytkin: Jokainen puolustautuu verukkeilla, kun tahtoo jättäytyä Isän varaan, peljäten että Sinain korpikulku on vaivaloinenominjaloin käydä… Jokaista miellyttävät Isän lihapadat…"
Hätäytyneenä puolustautui vielä lumottu ihmishenki… Anteeksi pyytäen vaikersi Martva:
— "Älä soimaa, mutta ymmärrä minua!… Enhän minä tahdo napista, enkä olla paha… Vaan isän luota lähtö oudostuttaa… Tai pelkään, että se on ehkä väärä… Niin lähti Isän luota myöskin kerran tuhlaajapoika kauvas maailmalle…"
Kerkeästi tarttui siihen suuri henki. Kavalana selitti hän:
— "Tuhlaajapoika lähtituhlaamaan… Vaan annan sinulle toisen esimerkin: Näes,Jeesusmyöskin lähti Isän luota. Hän tuli lihaksi ja kärsi, kuoli… Ei nurissut Hän sitä tehdessänsä!… Tekikö Hänkin väärin mielestäsi?…"
Suuri lumous täytti Martvan sielun. Hämmästyksen lyömänä huudahti hän:
— "Sitä en ole koskaan ajatellut!… Nyt kiitän tästä huomautuksestasi!…"
Hän alkoi äsken kuulemaansa ajatella… Murhe täytti mielen kokonaan… Hän mietti kotoa maailmalle lähtöä… Hän istui hautakummulla kuin turvaton linnunpoika pesän reunalla… Siipi tuntui vielä heikolta, maailma kylmältä… Ristin takaa kurkistelivat häntä kuoleman neidot… Kaikki tuntui turvattomalta… Epäröiden lausui hän silloin:
— "En tiedä mitä tehdä… Minä pelkään… Enhän minä, raukka, ole suuri Jeesus… Oi! eivät Hänen työnsä minulle sovi."
Kerkeänä huomautti kiusaaja siihen:
— "Se huomautuksesi on aivan totta… Vaan tiedä myös: Hän antoiesikuvan…"
Koko Martvan sielu tulvi täyteen elämän epäselvyyttä. Hämmästyneenä huudahti hän kiusaajallensa:
— "Nyt muistan sen!… Ah, miten ihmeen hyvin tunnetkin sinä koko pyhän kirjan!… Vaan sano mitä ihmeen tehtävätä minulla olisi sielläelämässä?"
Kavalana vastasi hänelle Perkele:
— "Siellä odottaa sinua sulhasesi… Ethän tiedä, vaikka hän tarvitsisi sinun apuasi!…"
Nopeasti huudahti siihen kiusattava:
— "Ei… ei!… Nyt erehdyt… Ei Oolavini milloinkaan kaipaa minun apuani!… Se, joka laskee kuohuvimmat kosket, ei joudu koskaan maailmalla hätään!"
Silloin Perkele alkoi loihtia hänen eteensä mustia kukkia… Hänen enkelinsä sirotteli niitä neidon suurimmiksi suruiksi… Hän puhui kavalana:
— "On nuori,kaunismies maailmalla alati suuren vaaran alaisena… Hän kulkee neidon paula kaulassansa… On neidon paula pahin hirttonuora…"
Hautausmaan kukkaset alkoivat jo mustiksi muuttua… Järkkynyt Martvan mieli ei kestänyt sitä suruista näkyä… Perkeleen silmäykset sirottelivat häneen yhä uusia mustia kukkia… Hän huudahti jo hätäytyneenä:
— "En usko sitä… Miksi Oolavista semmoista puhut?… Hän on puhtain, jaloin kaikista ihmisistä maailmassa…"
Perkele loihti hänen eteensä hienot lemmen hämärät: Kauniissa lehdossa, kaukana näkemän rajalla, käveli kaksi varjoa vieretysten… Ei tuntenut vielä neito omaansa… Metsä oli hämärä, varjo himmeä… Mutta hän aavisti sen Oolavin olevan… Pieni tyttönen sirotteli siellä helmastansa mustan kukan siemeniä…
Kylmänä, kiehtovana selitti Perkele:
— "Niin, sulhasesi kyllä kosken laskee… Vaan nainen onkinrikkaanmiehen tiellä pahempi kivi kuin on kosken kari…"
Mustan kukan siemenistä nousivat jo kukan taimet… Hämärä hälveni, varjot selkenivät… Martvan mieli otti suuria suruja… Kiusaaja lisäsi kavalana:
— "Mies kyllä aina kiertää kosken kiven, vaannaistahän ei konsanansa kierrä…"
Mustan kukan taimet kasvoivat… Jo pääsivät ne kukkanupulle… Lehto oli niitä aivan mustanansa… Hämärä haihtui… Martva tunsi jo Oolavinsa… Musta kukka vei häneltä mielen maahan…
— "Ah, nainen pettää kaikkein viisaimmankin", — huokasi silloin suuri henki.
Mustan kukan umput alkoivat jo kukiksi puhjeta… Musta väri koristi kaunista metsää, kyynel neidon silmää… Hätäytyneenä huudahti Martva:
— "Oi, toteutuukohan pahan enne!… Tuottaako Oolavini minulle tuskaa?… Ei Jumalaa hän toki unohtane!…"
Mustan kukan tuoksu täytti ilman… Tyttö kärsi… Kukka puhkesi puhkeamistaan… Hämärä selkeni… Varjo häilähteli jo naisen muodossa… Yhä sokaisten, yhä lumoten lausui Perkele:
— "Ah, suokoon Korkein hänelle viisautta jokaisen naisen kavaluutta kiertää!… Ei hänelle muista turvaa lienekään!"
Musta kukka heloitti jo kauneimmillansa… Martva näki varjon muuttuvan kauniiksi tytöksi… Silmä kertoi jo kyynelillänsä mitä oli hänellä povessa… Avuttomana, rukoilevana lausui hän kiusaajallensa:
— "Sääli minua, jätä soimaaminen!… Näethän kuinka raukka nyt jo itken… Olen valmis uhraamaan nyt elämäni, jos sillä voin vain hänet pelastaa… Olen valmis kosken kuohuun viskautumaan…"
Yhä kauniimpana kukki musta kukka… Sen värit koskivat kipeästineidon mieleen… Kyynel vuoti karvaimmillansa… Hämärä selkeni…Kiusaaja loitsi Martvan eteen lemmen näyn: Oolavi käveli neitiIltamon keralla… Silmä puheli silmän, käsi käden kanssa…
— "Oi!" — huudahti heikosti Martva.
Mustat kukat kukkivat kauneina… Näky jatkui… Oolavi lauleli jo neidollensa… Martva vapisi… Hän oli maan alle vajoamaisillansa… Hädän-ilme kasvoillansa kavahti hän ylös… Hän oli valmis lähtemäänelämään… lähtemään sinne Oolavin avuksi… Lemmenkateisena huudahti hän tuskaisen huudon:
— "Oolavi!… Oi, Oolavi! Nyt viepi jo minua koski!"
Kun morsian avuksi lähteä päätti.
Entisyyden iloja haudattiin. Lattialla tuoksuivat hautajaishavut.
Ranniston tuvan seinänsaumat katselivat surullisina, ollen kuin murhetta täynnä. Kissa hyräili lattialla. Päivä paistoi ikkunasta. Se paistoi surullisena, paistoi kuin mielipahoillansa. Elämän kellot soivat, vaan ei ollut iloa niissä. Tuntui kuin olisi tuvassa äsken ollut hautajaiset.
Martva oli juuri vatvonut villat sekaantumaan ja istui nyt, kartaten niistä lepeitä. Kartta liikkui kepeästi. Pii otti piihin hellävaroen, tuskin hennoten siihen kosketella. Karttaajan mieli oli suruja täynnä ja siitä oli tupakin surunsa saanut.
Kartatessansa hyräili Martva laulua: "Ja kuoleman nunnaksi morsian lähti". Hän lauloi:
"Etäällä kauniissa linnassansakuningas istuvi loistossaan.On nuori morsian rinnallansaja häitä suuria laitetaan.
On vihkisormus ja huntu tuotu,häälahjat häitä jo odottaa.On onnenmaljat niin monet juotu…Hääkukat kolmannet puhkeaa.
On neidot hilpeät useastihääseppelettä jo solmineet…Vaan este tuli… Ja silmän kastimorsiamelta taas kyyneleet.
Ja syksy kukkia mailta kitkee…Ja talvi peittää ne lumillaan…Ja nuori morsian häitä itkee.Vaan häät ne viipyvät ainiaan."
Kartta liikkui kepeästi… Äänessä oli pettyneen morsiamen hääitkujen makua… Kepeästi pyöräytti hän pehmeän lepeen kartan selkämältä leveläjään, levitti uutta villaa piipuolelle, karttasi ja jatkoi lauluansa, tietämättä, lauloiko työn ratoksi, vaiko vain laulannan vuoksi. Hän lauloi:
"Taas uudet kukkaset nurmi tuottaaja neidot seppeltä solmikoi.Vaan suotta morsian häitä vuottaa…Ei kuulu häitä, ei viulu soi."
Hän lopetti karttaamisen… Hiljainen huokaus kohosi laulun surujen lisäksi… Kissa hyrräsi hiljaa lattialla, kehräten päivänpaisteessa univirttänsä… Vanha mummo ompeli jotakin lieden luona, eikä tohtinut häiritä kihlatun karttaajan suruja… ei siirtänyt silmää ompeluksesta, ettei sillä katkaisisi Martvan mielipahojen värettä… Martva otti rukkinsa, asetti nyörit kiijun uurnaan, pujotti hangon reikään rihman, asetti sen rukin hampaaseen ja alkoi kehrätä… Kiiju pyöri tasaisesti, rulla vilinänä… Valkea käsi veteli levettä korkealle… Kehruun muaksi jatkui laulu surullisena:
"On taaskin kukkia täynnä lehto,vaan sulho lähti pois etelään…Niin onnen päiville joutui ehtoo.Hääkukat kuihtuvat alla jään.
Niin jäivät kihlat ja kuihtui kukat,niin haihtui häät, sekä onni maan.Vaan kohta joutuvat kuolon sukat.Ei muuta morsian kaipaakaan.
Ja kuolon nunnaksi neito lähti:Sen sukat häll' on jo jaloissaan.On hällä kihloina kirkas tähtija kuolinliina on huntunaan.
Ja kammioksensa rauhaisimmanhän kirkkomaasta nyt haudan saa;häävuoteeks' arkkusen puhtahimman,ja kello viuluna kumahtaa."
Rukki hurisi hiljallensa… Kissan rauhallinen univirsi säesti sen hurmata… Poljin liikkui… Leve suoltui langaksi rullalle… Kun laulu loppui, pysähdytti Martva rukin, aikoen muuttaa langan toiselle hampaalle, mutta silloin tarttui mieli johonkin… Työ pysähtyi… Kehrääjä istui rukkinsa takana, kädet helmaan laskettuina.
Äiti tuli silloin sisälle, huomasi tyttärensä huolen, ja tietäen sen syyt, lohdutteli:
— "Älä ole, Martva, surullinen… Eihän sinulla ole syytä huolehtia, vaan päin vastoin: Oolavi tekee työtä sinun hyväksesi ja ikävöi sinua…"
Martva ujosteli hiukan. Puoli-hämillänsä selitti hän:
— "Ei, äiti… Eihän se ole sitä…"
— "No, mitä sitten, Martva?… Näytät olevan joskus ikävissäsi, lapseni", — tiedusteli äiti huolissansa tyttären ikävistä.
Martva huokasi ja yritti selittää:
— "Se on vain muuta ikävää… Kun kissa kehrää niin surullisesti ja on hiljaista ja päivä alkaa paistaa keväisesti… Tai onhan se sitäkin", — lopetti hän hiljaisella äänellä.
Äiti ei löytänyt sanoja, mitä sanoa. Hetken kuluttua kysyi Martva vilkastuneena:
— "Eikö totta, äiti, että päivä paistaa surullisesti silloin, kun se juuri alkaa kallistua kevääseen, tai syksyyn?"
Murheellinen äiti koetti lohdutella, puhellen:
— "Mutta eihän, rakas lapsi, pidä ruveta sitä ajattelemaan, eikä päiväpaisteen kanssa suremaan… Siitä tulee mieli raskaaksi."
Martva huokasi ja aikoi ryhtyä työtänsä jatkamaan, kun äiti huomautti:
— "Posti näkyy tulevan."
Ilosta loistavin silmin nousi Martva rukkinsa takaa ja kiiruhti eteiseen postin tuojaa vastaan. Hän oli taas saanut aarteen: kaivatun ja ikävöidyn sulhasen kirjeen. Taivas ja maa, huolet ja surut unohtuivat hetkeksi. Hän oli taas morsian, joka nautti morsiamena olostansa ja eli sulhasen sanoissa kuin kevätperhonen kukassa.
Mutta kun hän oli kirjeen moneen kertaan lukenut, ei hän palannut rukkinsa taa, vaan ajatteli, teki päätöksiänsä ja purki niitä, epäröi ja arkaili. Hän oli saanut sen kirjeen, jossa Oolavi valitti, kuinka hän kaipaa Martvaa ja tarvitsee hänen kanssansa puhua. Hän ei tietänyt mitä tehdä. Hän pelkäsi ja olisi tahtonut.
Ilta joutui. Lamppu valaisi jo huonetta. Työmies nautti jo iltalevon sulosta. Kun Rannisto oli sulkeutunut huoneeseensa ja Martva tuli sanomaan hänelle hyvää yötä, kietaisi hän kätensä isänsä kaulaan, katsoi hänen silmiinsä lapsen avomielisyydellä ja lausui:
— "Isä-kulta! Minulla olisi sinulle suuri pyyntö, mutta en uskalla…"
Rannisto silitteli hänen kutrejansa ja vastasi:
— "Martva-rukka! Keltäs sinä uskaltaisit pyytää, joll'et isältäsi…Ja miksi et minulta uskaltaisi?"
— "Se on niin suuri asia, että sinä pahastut", — selitti Martva surullisena.
Rannisto huomasi tyttärensä surut ja tajusi niiden syyt. Lempeällä äänellä kehotteli hän:
— "Puhu nyt, rakas Martva!… Enhän minä sinulta mitään voi kieltää, koska sinä et voi mitään pahaa pyytää ja mikään hyvä ei oleliiansuurta."
— "Niin", — rohkaistui Martva. — "Sinähän tiedät, että Oolavi matkustaa Pietariin. Minä tahtoisin käydä häntä tervehtimässä… Jos ei äiti tule mukaan, niin tulisi vaikka täti… Isä-hyvä", — lopetti hän rukoilevasti.
Rannisto suuteli tyttärensä otsaa ja lausui:
— "Sinä saat tehdä mitä haluat. Äiti ei voi tulla, eivätkä täditkään, mutta minä kirjoitan aamulla kotiopettajattarellesi, neiti Chamfortille, ja pyydän hänen tulemaan mukaasi…"
— "Isä-kulta!… Kiitos, rakas isä!… Hyvä kultaisä!" — riemuitsi Martva suudellen ja syleillen isäänsä. Hänen onnensa oli nyt täydellinen. Hohtava aurinko tuntui nousevan yön pimeydestä ja elämä oli täynnä iloa ja onnea.
Kun enteet alkoivat synketä yöksi.
Jo odotettiin hankiaisia. Päivä alkoi viedä voittoa yöltä, kevät talvelta. Päiväsydännä paistatti jo pikkulintu päivää räystäskourun reunalla ja taivaanlaki kadotti öisistä valohelyistänsä tähden toisensa perästä. Harakka etsi jo pesän paikkaa. Aivinakankaat valkenivat hangella. Kissa kehräsi makuullansa uneliaampana, kevätpäivän raukaisemana, ja paju pääsi urvusta kissalle.
Pietarin eräässä hotellissa istui neiti Iltamo asunnossansa, upeasti sisustetussa huoneessa. Hän oli hieman väsähtäneen, hajanaisen ja ikävöivän näköinen. Tukka oli höllästi niskan kohdalta kiinni solmittu. Väljässä puvussa, haaveilevana ja väsyneenä näytti hän kauniilta nukelta.
— "Se on herra Tuukkala… Pyytäkää astumaan sisään", — huudahti hän eloisana, kun palvelija ilmoitti vieraan tulon. Mieli läikähti heti iloiseksi, kuin kevätlaine, kun on päässyt painostansa vapauteen ja pulahtaa suuteloksi rantakivelle.
— "Anteeksi, että käytän väärin luottamustanne: Uskoitte minulle salaisuutena, että nyt on syntymäpäivänne ja…"
— "Ja Te tulitte minua onnittelemaan!" — keskeytti lltamon huudahdus.
— "Niin, ja näin omalla tavallani vielä… Olen niin itsekäs, ettäkäytän hyväkseni jokaisen tilaisuuden saadakseni Teitä tavata…Seurannehan vetovoima on vastustamaton… Suvaitkaa!" — lopettiOolavi kumartaen ja ojentaen neiti Iltamolle siron kukkakimpun.
— "Ai, kuinka originellia… miten kaunista!" — huudahteli neiti Iltamo, antaen silmäyksiensä sataa onnelliseen Oolaviin ikäänkuin loistavana jalokivihohteena.
Kukkalaite kallistui hänen kädessänsä ja siitä rapisi pöydälle joukko jalokiviä, jotka olivat kylvetyt kukkiin kastehelmiksi. Neiti lltamon silmistä tulvi riemu ja ihastus. Hänen sylinsä ja koko sielunsa näytti avautuvan Oolaville. Hän huudahteli milloin minkin kielisiä ihastuksenhuudahtuksia, poimien jalokiviä ja asetellen niitä takaisin kukkien kastepisaroina palamaan. Oolavi aivan kylpi hänen ihastuneiden silmäyksiensä sulossa.
— "No, kas niin!" — huudahti nuori nainen työnsä lopussa, istahti ja ojentaen huolimattomasti kätensä Oolaville, joka istui sivulla, lausui:
— "Kiitoksia, herra Tuukkala!… Ai miten kaunista, originellia!…"
Syrjäsilmäys ja loistava hymyily seurasi sanoja. Ja kun Oolavi kumartui ja suuteli hänen kättänsä, huudahti hän hämmästyneeksi tekeytyen:
— "Ai, niin, herra Tuukkala!… Mehän emme ole tervehtineetkään… Emme varmaankaan muistaneet… Vai muistitteko Te tervehdyksen, kun tulitte?"
— "Minä en muista mitään, kun tulen luoksenne", — yritti Oolavi.Riemuitseva nainen keskeytti selitellen:
— "No, mehän olemme jo niin tuttuja, että… miten minä sanoisin: mehän voimme josans cérémonie[ilman muodollisuuksia]… jasans nous gêner[ilman ujosteluja]… Eikö niin, herra Tuukkala?" — helisivät neiti Iltamon kyselyt ja hänen hurmaava katseensa kietoutui ikäänkuin verkkona Oolavin ympärille.
— "Kiitos suosiostanne! Minä tosin olen omalla luvallani aina ollut kanssanne niin tuttu, että en ole mitään seuraelämän säännöistä välittänyt", — tarttui Oolavi.
— "Se onkin oikein! En minä pidäkään niistä kaikista turhista kursailemisista ja säännöistä… Se on niin pikkumaista… Minä itse olen hyvin vapaa ja minä pidän, kun Tekin olette vapaa… Oletteko Te nyt paljon lukenut ja tutkinut?"
— "Jaa… no", — tapaili Oolavi.
— "Ei aivan paljon", — keskeytti neiti Iltamo jatkaen: "Se onkin parempi, että on kohtalainen… Ne jotka eivät muuta tee kuin lukevat ja tutkivat, tulevat kuiviksi ja ikäviksi… En minä semmoisista kirjatoukista pidä… Minä tunnen erään kirjailijan, joka sanoi, ettei hän lue koskaan, ei yhtä kirjaa ole lukenut… Ja oi kuin hän on intelligentti ja intressantti ihminen… Hän onniinintelligentti ihminen, että se on aivan ihme, miten intelligentti ja intressantti hän on!…"
— "Mutta mitenkäs hän on oppinut?" — kysäisi Oolavi leikillä.
— "Hän kirjoittaa… Minähän sanoin, että hän on kirjailija. Hän kirjoittaa romaaneja ja näytelmiä ja novelleja ja kaikkea… kaikkea… semmoisia hyvin henkeviä, hyvin spirituelleja kirjoja… Teidän pitäisi tutustua hänen kanssansa, sillä hän osaa puhua kaikista elämänkysymyksistä… Eikä se kumma olekaan, kun on kirjoittanut niin paljon kirjoja. Oletteko lukenut hänen kirjojansa…"
— "Anteeksi, en…" — yritti Oolavi, mutta innostunut laulajatar keskeytti hänet, selitellen:
— "No Teidän pitää lukea joku. Niissä on niin paljon elämänkysymyksiä et-tä!… Varsinkin on yksi hyvin jännittävä: Siinä kerrotaan hyvin jännittävä rakkausjuttu ja hyvin syvällisesti ja opettavasti… Hän sanoi minulle, että kirjoittaessaan ihminen oppii enemmän kuin lukiessaan… Eikö se ollut hyvin nerokkaasti ja spirituellisti sanottu?"
— "Tietysti, sillä ei kai se muutoin olisi Teitä viehättänyt", — naurahti Oolavi, joka nautti siitä että sai palvella ja miellytellä puhujaa lakeijana. Kaikki heidän välillänsä oli pelkkää sukupuolikiemailua ja mielittelyä. Onnellisena myönteli Oolavi todeksi jokaisen hulluttelun, joita neiti Iltamo muutoin puheli tosissansa, kuten nukke. Neiti Iltamo innostui:
— "Siksihän kaikki kirjailijat ovatkin nerokkaita ja syvällisiä ja semmoisia… semmoisia…no: tietävät paljon, kun taas ne, jotka vain lukevat, tulevat kuiviksi, eivätkä osaa puhua elämänkysymyksistä… Minusta on kirjoittamalla saatu tieto ja sivistys paljo… paljo… paljo syvällisempää, kuin kuiva lukusivistys… Se on hyvä, että Te ette uppoa kokonaan kirjoihin, vaan tutkitte elämää. Minä aivan nautin Teidän puheistanne ja seurastanne…"
Oolavia se tunnustus hiveli. Puhuja heitti häneen salavihkaisen tutkivan silmäyksen, löyhytteli kasvojansa ja lisäsi yht'äkkiä, ikäänkuin tehdäkseen puheeseen pienen, mutta sopivan poikkeuksen:
— "Ai…à propos[kesken puheen]. Suomessahan on myös ilmestynyt kirjailija, joka on kirjoittanut suuren… suuren kirjan… Harhama, vai mikä hänen nimensä on?… Hän mahtaa olla hyvin viisas, kun on kirjoittanut suuren kirjan… Ettekö Tekin usko, että hän on hyvin viisas, kun on suuren kirjan kirjoittanut?"
— "Kyllä… kyllä minä uskon", — tapaili Oolavi hymyillen. Hän ei pitänyt väliä siitä,mitäneiti Iltamo puhui. Hän oli huvitettu kaikesta mitä nuori nainen teki tai puhui. Neiti Iltamo huudahti myönnytykseen:
— "Se on hyvä, että Te pidätte intressanteista ihmisistä… Minua miellyttää, kun Te niistä pidätte…"
Hän heittäytyi sohvan selkämää vastaan huolettomana, rentona, ja viskasi taas hurmaavan silmäyksen Oolaviin, ja onnellinen mies aivan upposi sen loistoon ja viehkeyteen. Heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa ja molemmat naurahtivat avoimesti, tuttavallisesti, kuten kaksi, jotka kietovat toisiansa, ovat valmiit toisillensa, mutta haluavat vielä jatkaa viehättävää leikittelyänsä, jonka tarkotus ja tulos on heille ollut selvä jo alusta pitäen. Elämän ilkeä ivanäytelmä oli täydessä menossa.
Kun Oolavi oli jo poislähdössä, tuli ruhtinas Karavajefin loistavapukuinen lakeija ilmottamaan, että hevoset odottivat.
— "Aa!…Mon Dieu![Jumalani!]… Minä aivan unohdin… Hyvä on… puolen tunnin päästä", — huudahteli neiti Iltamo. Ja Oolaville hän selitteli:
— "Ruhtinas Karavajef pyysi saada lähettää minulle hevosensa ajelua varten…"
Oolavi oli vaiti. Mustasukkaisuus nosti hänessä päätänsä yhtenä leimahduksena. Mitään huomaamatta jatkoi neiti Iltamo:
— "Hänet esiteltiin minulle teatterilämpiössä Faust-näytännön jälkeen… Hän on semmoinen… en minä hänestä pidä…"
Oolaville se ilmotus oli pieni lohdutus. Hän paloi mustasukkaisuudesta. Neiti Iltamo selitti edelleen:
— "Toissapäivänä… vai koska se oli… hän esitteli minut äidillensä ja äiti kutsui minut vastaanotolle… tai ilmoitti, että heidän vastaanottopäivänsä on torstaina… Tiedättehän, että sillä lailla aina kutsutaan… No, niini… Ja sitten pyysi ruhtinas — semmoinen nuori poika vielä — saada lähettää hevosensa ja lakeijan minun käytettäväkseni… Kuten sanoin, en minä hänestä pidä…"
Oolavi oli kateutta täynnä. Neiti Iltamo kysyi äkkiä:
— "Onhan Teillä, herra Tuukkala, omat hevoset?"
Oolavi huomasi, että neiti Iltamo piti sen luonnollisena, tapaan kuuluvana. Hän ei tahtonut jäädä nolatuksi ruhtinas Karavajefin rinnalla. Hän tiesi olevansa rikas. Ja jos hänellä nyt ei vielä ollutkaan omia hevosia, tiesi hän rahalla saavansa ne muutamassa hetkessä. Hän teki päätöksensä ja vastasi päättävästi:
— "Kyllä… On omat hevoset… Saanko lähettää ne käytettäväksenne?…"
— "Oi kuinka Te olette kohtelias… Kiitoksia, herra Tuukkala!…Millä minä voin palkita?" — riemuitsi neiti Iltamo vastaukseksi.
— "Palkitseminen on minun puolellani", — yritti Oolavi.
— "Oi… Ei… ei… ei… ei!" — katkaisi neiti Iltamo jatkaen:"Minä olen Teille niin kiitollinen… niin kovin kiitollinen…Sanokaa millä minä voin osoittaa…"
— "Suosiotanne", — keskeytti Oolavi.
Molemmat naurahtivat merkitsevästi.
— "No, suosiotani sitten", — myönsi neiti Iltamo päätänsä nyökäyttäen ja vallattomasti hymyillen. Oolavi vastasi:
— "Sillä, että sallitte minun tulla mukananne ajelulle huomenna…"
— "Minä pyydän Teitä", — vakuutti Iltamo näyttelijättären eleillä. Kun hän sanoi jäähyväisiä, olivat jo kaikki kursailut pois jääneet. Käsi puristi kättä tuttavallisesti ja viipyi kauvan kädessä, ja mitä ei vielä suu ottanut sanoaksensa, sen puhuivat silmäykset. He erosivat. Nuori nainen lähti ajelulle ja mustasukkainen ihailija loistavaa hevosparia ostamaan.
* * * * *
Huomispäivänä leijailivat tyynellä taivaalla valkeat pilvet.Hiljallensa putoilivat lumihituset, yksi siellä, toinen täällä.Tuskin huomasi lunta satavankaan. Leijailihan vain lumihituja kuinilman koristuksena.
Hotellin oven edessä odotti Oolavin komea parivaljakko. Uljaat hevoset päristelivät ja puistelivat päätänsä ylpeästi. Komea kuski viihdytteli niitä viheltelyillä ja ohjaksilla, ja loistavapukuinen lakeija seisoi odotellen isännän tuloa.
Ovi avautui. Kumartelevat hotellin palvelijat saattoivat silkissä kahisevaa neiti Iltamoa ja Oolavia kadulle asti. Lakeija hyöri ja kiirehti, autellen milloin neiti Iltamoa, milloin Oolavia itseänsä. Hotellin ovenvartija puuhaili hänellä apuna.
Jo oli lakeija paikoillansa. Kuski vihelsi ja ylpeä hevospari alkoi ravata pitkin Morskaja-katua, kääntyi sieltä takaisin, juoksi vinhaa vauhtia Newskiä pitkin ja kiersi Hovirantakatua myöten Kameno-Ostrowskin prospektille. Hurjina syöksyivät ne siellä kaikkien muiden ohi. Kuski komenteli ylpeällä äänellä edellä ajavia oikealle, hilliten nuolena kiitävän hevosparin lentoa. Koko matkan katselivat ajelulla olevat uutta tulokasta, jonka hevoset olivat ylpeämmät kuin kenenkään muun, ja lakeija ja ajopelit muistuttivat rikkaan ruhtinaan ajopelejä. Nuori laulajatar nautti onnestansa, ylpeili Oolavista ja sen hevosista yhtä paljon kuin hatustansa ja omasta puvustansa.
Vastaan ajoi nuori mies, komealla parilla hänkin, ja tervehti nopeasti ohi kiitävää neiti Iltamoa.
— "Ruhtinas Karavajef… Minä en hänestä pidä", — lausui neiti Iltamo. Oolavin koko olemuksen täytti riemu. Hän oli varma, että ruhtinas Karavajef oli kääntynyt taaksensa katselemaan ja kadehti hänen onneansa.
Mutta kun hän iltasilla istui kotonansa, täytti taas joku ilkeä tunne hänen olemuksensa. Hän laski menojansa ja huomasi, että Tuukkalan pankkitalletukset olivat jo huvenneet yli seitsemänkymmentä tuhatta markkaa. Kylmä hiki nousi hänen otsallensa ja hän oli kykenemätön mitään päättämään tai mitään ajattelemaan. Hän tunsi olevansa kuiluun vajoamaisillansa.
Silloin sai hän iltapostin ja sen mukana Martvalta kirjeen, jossa Martva ilmotti tulevansa Pietariin. Vaistomaisesti tunsi hän silloin, että Martvassa oli enää pelastus ja hän huudahti epätoivoisena:
— "Rakas Martva! Tule pian!"
* * * * *
Oli taas kulunut muutamia päiviä. Vierevä tie vei kulkijaa yhä etemmä.
Oolavi saattoi hevosillansa neiti Iltamoa hänen asuntoonsa. Kepeästi, aivan höyhenenä, hyppäsi saatettava nainen maahan, nyökkäsi jäähyväisensä, heitti huumaavan silmäyksensä ja lausui:
— "Te tiedätte minun vastaanottoaikani: Teitä varten aina…"
Hän katosi aivan livahtamalla. Oolavi käski ajaa kotiin.
Kun hän oli jonkun matkaa ajanut pitkin Newskiä, pysähdytti hän hevoset, nousi kävelemään ja käski kuskin ja lakeijan ajaa yksin kotiin. Hän itse käveli jalkaisin.
Siinä kävellessä alkoi mieli painua taas maahan. Mieleen tulvi muisto vajauksesta. Erilaiset tunteet alkoivat häntä repiä: Hevoset inhottivat häntä hetken, samoin neiti Iltamo. Hän odotti Martvan tuloa ja pelkäsi sitä. Isän tuhannet olivat yhä vähenneet ja epätoivo valtasi mielen jo liiankin monesti. Hän mietti miten saada menetetyt varat takaisin, ajatteli yhtä, mietti toista, mutta ei tuntunut mistään apua olevan.
Niissä mietteissänsä kulki hän kirkon ohi, josta kuului veisuu. Lapsuuden kirkkomatkat, iltarukoukset ja kodin hurskaus levittäytyivät silloin hänen eteensä ihanana, armaana unennäkönä, tai kangasmaisemana, jossa koivikkokummut kohoavat saaristoina, purot kiertelevät vesivöinä, lähteet lorisevat lemmenlaulua, lammikot hymyilevät syvällä notkojen pohjalla tai koivikon silmäkkeissä, ja kaikki uppoaa käen kukuntaan ja kirjavien lintuparvien riemulauluun, samalla kun kaukaa kuuluu kirkonkellon hiljainen, runollinen kumina, joka säestää kaikkea.
Elämäntuska täytti silloin hänen sielunsa kokonansa. Se leimahti hänessä nyt kuin tulilieska. Ensi kertaa elämässänsä tunsi hän sen nyt semmoisena: Hän tunsi nytoikeanelämäntuskan, jota ainoastaan harvat valitut kykenevät tuntemaan. Hän näki tai paremminaavistivasta elämän suuruuden ja samalla kaiken turhuuden ja kaikenhäviön suuren, ikipysyvän vallan. Hän aavisti jo, että kaikki se, mitä hän oli tähän saakka hapuillut, olikin vasta ainoastaan elämän usvaa, joka peitti sen pohjattoman syvällisyyden ja sen tutkimattoman, jalostavan tuskan: elämäntuskan, ihmishengen kiirastulen. Koko hänen sielunsa värisi ja vapisi sen aavistuksen edessä. Luonnonlain pakottamana aavisti hän, että hänen oli vielä kerran astuttava Jumalan pihteihin puhdistumaan siinä ahjotulessa, jonka muodostaa tulista jaloin: maailmantuska.
Arastellen meni hän kirkkoon, jossa ei ollut käynyt Litvasta lähdettyänsä. Äänettömänä seisoi hän ja katseli, kuinka sadat lankesivat polvillensa Näkymättömän edessä, särkyivät, avautuivat, rauhottuivat. Hän tunsi mahtavan voiman painavan häntä itseänsäkin, mutta hänellä ei ollut miehuutta alistua sen alle ja tunnustaa näkymättömän Voiman kaikkivoipaa, kiertämätöntä valtaa ihmishenkeen.
Synkkänä lähti hän kirkosta ja saapui kotiinsa. Sanattomana käveli hän huoneessansa miettien pelastusta, isän rahojen takaisin saamista. Mutta kaikki haihtui sumuna ja usvana.
Hän ajatteli Martvan tuloa, toivoi sitä taas ja pelkäsi. Hän ujosteli Martvaa, kuten Aadam Jumalaa lankeemuksensa jälkeen: Hän tunsi olevansa alasti ja lymyili puhdasta tyttöä.
Niissä mietteissä istui hän yömyöhään. Epätoivo ja mielen katkeruus yhä lisääntyivät. Kun hän taas ajatteli rahojen surullista kohtaloa, puhalsi outo tuulenhenki ja avasi Harhaman kirjan, joka oli pöydällä. Oolavi aikoi sulkea kirjan, kun uusi tuulenhenki käänsi siitä taas sivun ja silloin sattui Oolavin silmiin kuvaus peliluolasta, jossa Harhama oli pelannut, voittanut ja menettänyt. Oudot salamat sävähtelivät silloin hänen sielussansa: Hän piti kirjan avautumista hyvän enteenä, riemastui ja ajatteli:
— "Jonkun siellätäytyyvoittaa… Ja miksi en minä voisi olla se 'joku'?…"
Hän alkoi vähä kerrassaan rauhottua ja miettiä asiaa: Mieli milt'ei tyynenä, reipastuneena riisuutui hän ja meni maata.
* * * * *
Silloin Perkele muuttui tuulenhengestä omaan hahmoonsa ja pani äskeisestä ajatuksesta johtuvan unen hermostuneeseen Oolaviin. Oolavi eli unensa mukana: Rajuimmat tuulet vinkuivat. Elämän merestä nousivat nokimustat pauhuaallot… Ulappa oli pimeyttä, ranta kivikallioita, joilla vain kuolema asuu… Ei toivoa… Hyrske pieksi vuoren kuvetta, pauhu huusi vimmatusti… Lastuna viskautui elämänpursi pauhun ja kohinan seassa…
Tuuli yltyi. Pauhu nosti siipiänsä… Jo vei myrsky purjeet veneestä, sieppasi ne siekaleina kuin olisivat ne sumua olleet… Aallokko ärjyi, ranta ryski… Heikko elämänvene oli enää varana…
Jo nousi uusi ärjyaalto, harjana sysimusta vaahto… Pärske roiskui pilvien tasalle… Aalto vyöryi vuoren korkuisena… Se vei jo veneestä viimeisetkin… Jäljellä on enää vene ja ulappa…
Vaan jo nousee uusi aalto. Se nousee aivan syvyydestä, jossa asuvat Manalan henget… Ryöppy riehuu, myllertäen koko ulapan… Lastuna paiskaa se veneen rantakallioita vasten… Kaikki on mennyttä… Mennyt on koko elämä… Hän jäi yksin kalliolle… Kallion luolat ovat ahdaten täynnä pimeyttä… Kuolema kyyköttää joka kolossa… Epätoivo täytti Oolavin sielun, eikä näkynyt mistään apua…
Hän tarkastaa joka taholle… Tuukkalan koski huutaa vesipetona… Se viskaa pauhaavia aaltojansa kohti taivaan pimeyttä… Siellä, korkeudessa, kohisee synkkä ukkospilvi… Salama halkaisee pimeyttä, tuskin näkyen sen sakeudesta… Pauhu kulkee salaman jäljessä… Oolavi on jo likomärkä unennäöstä…
Tuukkalan talon alta syöpi jo vesi maata… Se syövyttää sen alle ammottavan kuilun… Jo alkaa talo vajota… Jo on vajonnut navetta… Nyt luhistuvat jo riihen seinät… korsu on jo maanraossa… Tuukkala itse huutaa kirousta pojallensa… Äiti kuolee epätoivoissansa.
Perkele katseli Oolavin hätää, huulilla jumalien armoton väre.
— "Muuttukoon uni!" — käski hän.
Onnetar ilmestyi silloin Oolavin avuksi: Se avasi käytävän kallion kiveen… Itse astui se käytävän sisään… Hymy huulilla, kädessä kultaiset onnen avaimet, kehotti hän Oolavia seuraamaan häntä vuoren aarrekammioihin, joissa pyörivät onnenpyörät ja seulovat onnenseulat… Epäröiden, varovasti seuraa Oolavi Onnetarta vuoren sisään… Alussa on käytävä pimeä, vuori kolea, mieli pelokas… Mutta ei ole enää vara valita. Tuukkala on maan alle menemässä…
Onnetar kulkee yhä edellä. Jalan alla on tulipallo, joka kierii verkallensa, käytävää hiukan valaisten… Kahden puolen ovat aarreaitat, täynnä kultaa, rikkautta… Ei puutu muuta kuin avain, joka on Onnettaren kädessä… Ja se kutsuu hymyilyllä, ojentaen jo avaimia… Ei ole enää kuin askel häneen… Jo ylettyy käsi avainkimppuun…
Vaan silloin pyörähtää tulinen pallo ja Onnetar on taaskin etäällä… Yhä syventyy Oolavi hänen jäljestänsä… Kauhu Tuukkalan vajoamisesta ajaa häntä aina vain etemmä… Siellä syvemmällä avautuvatkin uudet aarreaitat, jotka ovat kultaa sulloen täynnä… Onnetar hymyilee ja houkuttelee häntä aina etemmä vuoren sisälle…
Jo avautuu salainen ovi… Edessä on ihana luola: Seinät ovat kirkkainta kultaa, permanto hopealevyistä, katossa palavat jalokivet, valaisten luolan valollansa…
Luolassa on pöytä, jolla kierii onnenpyörä… Pöydän ympärillä istuvat Onnettaren sinne tuomat, ottaen osansa onnenpyörän rikkauksista… Syvällä permannon alla kohisevat kultapurot, vaahtona kirkas kultakuohu, rannan hiekkajyvinä helmet… Kaikki välkkyy, kaikki hohtaa, kaikki on rikkautta täpösen täynnä…
Oolavi istahtaa jo Onnettaren suosikkien sekaan… Hän saa jo avaimet Onnettarelta… Onnenpyörä pyörii hiljaa, hohtavana… Hänellä on nyt sen avaimet… Tuukkala on pelastettu… Koski laskee ärjyvät aaltonsa ennallensa… Hän laskee kotirantaan, vene täynnä onnenluolan rikkauksia… Tuukkala on nyt maan kuuluin rikkauksistaan…
Uni loppui Perkeleen kylmäksi, armottomaksi häviämiseksi kaikkeuden joka osaan.
* * * * *
Elämä kulki kulkuansa. Sen sakset leikkelivät poikki ennen tehtyjä päätöksiä. Sen värttinät punoivat uusia elämänsäikeitä ja kohtaloita. Se kulki voimakkaana virtana ihmishyörinän läpi, kukistellen kaikki esteet ja painaen kaikki kuuliaisiksi. Ihmisten luomana kohosi se itsevaltiaana niiden yli. Koko ihmiskunnan muodostamana elämän virtana oli sen voima ylivoimainen yksityisille.
Pienessä, salaisessa, holvimaisessa peliluolassa oli koolla joukko uhkapelaajia, Oolavi niiden mukana. Paksu persialainen matto peitti luolan lattian kokonansa. Astuja kaaloi siinä nilkkaansa myöten. Seiniä verhosivat raskaat, veripunaiset samettiverhot ja hienosti maalattu laki oli täynnä pienen pieniä sähkölamppuja, jotka tuikuttivat tuskin huomattavasti, pieninä tulikipinöinä. Koko holvaus kipinöi niistä punaisena kipinästönä, valaisten luolaa salaperäisellä valolla.
Keskellä luolaa oli pelipöytä, jonka ympärillä pelaajat istuivat, silmät kuumeisina, saaliinhimoisina. Joukossa oli muutamia nuoria naisiakin, kaikki ulkonaisesti hienoa, varakasta maailman-kaupungin väkeä, sen öistä vaahtoa. Jokaisen edessä oli rahaläjä, suurempi tai pienempi, riippuen sokeasta sattumasta.
Oolavi istui kahden nuoren naisen väleissä, edessä kosolta rahoja. Onni oli ollut hänelle nyt suotuisa. Hän uskoi jo että onni ja uni olivat oikein ennustaneet. Onnetar hymyili hänelle piilostansa. Hän näki sielussansa sen tulipallon, sen kulta-avaimet, sen kutsuvan hymyn ja suloutena palavat silmät. Huolimattomana seurasi hän sen kutsua. Hän olisi uskaltanut kulkea sen jäljessä vaikka vuoren ytimeen asti.
Peli jatkui… Onnenpyörä pyöri tasaisesti… Yksille virtasi siitä kultaa tulvanansa. Toisilta imi se kaikki käsistä, ilkkuen, armottomasti narahdellen… Pelaajien mielet virisivät… Vuoroon leimahtelivat harmintulet, vuoroon taas voiton-ilo. Kun rahaläjä kasvoi, kun kulta virtasi siihen onnenpyörästä purona, hehkui voittajan sielu tulisena hiilloksena. Kun se imi kullan pois kasasta, sammui hiillos ja katkeruus alkoi kierrellä sielussa läkähdyttävänä häkäsavuna.
Taas kasvoi Oolavin kultakasa. Hänen sielunsa leimusi tulena, voiton-ilona… Hän hymyili Onnettarelle, kiitokseksi, palkkioksi… Hänen rinnallansa pelaavat naiset olivat menettäneet… Oolavi tunsi kuinka he hengittivät hätäisesti, kuumeisesti… Poskista säteili aivan ihopalo… Kaikki olivat vakavia, juhlallisia, kuin kirkkoväki… Kaikki palvelivat kultaa, virisivät viuluiksi, jotka soivat ainoastaan kullalle, soittaen ylistystä kultaiselle, kuolleelle kuninkaalle, joka elottomana hallitsee elävää elämää.
Peli jatkui… Onnetar hymyili yhä Oolaville… Kultakasa hänen edessänsä suureni… Hän tunsi olevansa onnen suosikki, pelin herra. Se tietoisuus rohkaisi häntä… Hänen vierellänsä istuvien naisten iho hehkui entistänsä kuumeisempana. Niiden hengitys oli tukehduttavaa. Mutta hän ei säälinyt heitä. Hän nautti siitä, nautti kuin kissa hiiren kivuista… Ihminen kaikkosi hänestä ja hän muuttui peliluolan hyenaksi.
Mutta äkkiä muuttui onni… Kultakasa alkoi hänen edestänsä pienetä, ensin vähin erin, sitten yhä tuntuvammin… Tuli sammui hänen sielustansa, vetäytyi tuhan alle ja kierteli siellä jo häkäsavusuikaleina… Onnetar ajoi pallollansa yhä ja yhä etemmä… Se loittoni jo silmänsiintorajoille, syvälle vuoren onkaloihin… Ihopolte ilmestyi jo Oolavin poskiin… Naisten poskista tuulahti jo viileä maku… Osat alkoivat vaihtua.
Hän hätäytyi jo. Kultaläjä oli menemässä onnen suuhun… Onnetar näytti ilkkuvan hänelle… Mutta taas kääntyi onni… Kasa imi itseensä kultaa toisten kasoista, lisääntyi, oli jo päästä entiselleen… Posket vaihtoivat taas osia, samaten sielut: naisten sieluista siirtyi voiton-ilo Oolaviin, jolle oli kultaakin kierinyt.
Eloton kulta kuljetteli siten muassansa ihmissieluja… Se sääteli niiden tunteita… Se oli ihmishengen herrana…
Uhkapeli jatkui, polttaen ihmistä pelipedoksi… Oolavin sormet olivat jo kuin pedon kynnet, jotka repivät vain revinnän vuoksi, ilman pakkoakaan siihen… Hän ei ajatellut enää asioitansa, ei Tuukkalan maahan vajoamista… Hän himoitsi vain voittaa, imeä kullan uhriltansa, kuin tiikeri veren saaliistansa… Pelikuume yltyi hänessä peliraivoksi, kullanjano juopposairaudeksi… Hän nautti, kun tunsi taas naisten poskien hehkuvan tulisina, hengityksen olevan tukahduttavaa pelikuumetta ja hätäistä katsetta täynnä… Pelipeto ajoi hänestä ihmistä pois ja pukeutui itse tyhjäksi jääneeseen ihmisnahkaan… Onnetar vilkutteli hänelle kultatulia, rohkaisi häntä, ärsytti hänessä hereille eläimistä alhaisinta: juopunutta pelipetoa…
Ja yhä kasvoi kultakasa. Pelaajien hermot jännittyivät… Ei häirinnyt hisahduskaan pelirauhaa… Joukko näytti nälistyneeltä petoparvelta, jossa jokainen on tasaväkinen toisen kanssa, nälkäkuume palaa silmissä, vetää kynnet varpaista ulos ja jokainen vaanii toistansa, hiiviskellen, kavalana, mutta ei uskalla viime askelta ottaa… Näkymätön lanka on esteenä välillä…
Kello löi kaksi. Jokainen värähti… Kellon isku tuntui moukarin lyönniltä. Luola kumisi siitä… Kaikessa oli jotain hautamaista, maanalaista… Ihmiset istuivat vainajina ja pelihirviö oli niiden sijalla… Oolavin sielussa paloi kaskitulena voiton-ilo.
Äkkiä huokasi nuori nainen hänen vierellänsä:
— "Minä onneton olen menettänyt kaikki… viimeiseni…"
Kukaan ei ollut hänen sanojansa kuulevinansa. Oolavi ei ottanut niitä korviinsakaan… Hän oli jo hyena… Nainen nousi äänettömänä ja poistui ijäksi luolasta… Kaikki tiesivät, että hän poistui pois elävien mailtakin, eikä kukaan sanonut hänelle: "Jää hyvästi!"… Ei kukaan joutanut heittämään häneen säälivää silmäystä…
Mutta taas alkoi Oolavin kultakasa aleta… Pelikuume yltyi… Hän oli kuin lammaslaumassa verenmausta juopunut ilves… Kasa aleni alenemistansa… Onnetar loittoni taas, ilkamoiden jossain näkymättömissä… Hän värisi ja vapisi… Sormenpäät polttelivat kämmeniä… Jo tuntui onni haihtuvan savuna… Katkeruus kiemurteli hänen sielussansa kuin kylmä ilkeä käärme… Aivoissa jyskytti… Veri ahtautui poskiin…
Mutta vielä kirkastui onni. Onnettaren tulipallo pyöri taas lähemmä verkallensa… Pelikuume yltyi peliraivoksi, pelihulluudeksi… Sormet kouristuivat hermostuneesti, kuin suojellen kultakasaa… Onnen kuplat häilähtelivät… Hän yritti siepata ne käsin kiinni… Järki ja harkinta sammuivat… Hän pani peliin uhkasumman… Se voitti… Hän lisäsi summan kaksinkertaiseksi, odotti, vapisi, paloi, hapuili onnea kourin kiinni…
Mutta onni olikin haihtuva unelma, joka ei siedä sormen kosketusta: Kulta vieri toisen kasaan… Hän yritti uudestaan… Uhmapanos toi osan entisistä takaisin… Hän päätti koettaa vielä kerran… sitten taas kerran… ja vielä viimeisen kerran. Kultaläjä lisääntyi ja hupeni… Se kasvoi ja taas kutistui pikkuiseksi… Kultakappaleet muuttuivat keltaisiksi perhosiksi, jotka arkoina lennähtelevät sinne tänne…
Viimein olivat loput enää edessä: jäljellä oli enää yksi ainoa panos. Oolavi ei jaksanut hengittää… Luola ikäänkuin muuttui Tuukkalaksi, joka vajoaa maahan, veden syövyttämään syvänteeseen… Hän muisteli untansa, uskoi enteeseen, ja päätti tehdä viimeisen panoksen, tajuamatta enää, mitä teki…
Onnenpyörä pyöri taas hiljaa ratisten… Oolavin hermot olivat tulikuumat. Hän odotti sokeana sokeaa onneaan… Pyörä pysähtyi… Kulta kieri sivu Oolavin kasan, joka penni oli mennyt…
Mykkänä istui hän hetken… Sitten toisti hän äskeisen naisen sanat ja poistui kenenkään sitä katsomatta.
Hän oli luolassa laskenut elämänsä umpimähkän varaan ja tuli nyt yöpimeään pettyneenä.
* * * * *
Seuraava päivä valkeni kylmähkönä. Taivas oli sees. Kevätkirkas päivä paistoi hopeanheleänä valopyöränä.
Kuvaamaton tuska täytti Oolavin mielen. Kuilu avautui hänen allansa ja hän näki isänsä ja äitinsä ja Martvan seisovan epätoivon ja surun lyöminä häntä katselemassa. Yli sataviisikymmentä tuhatta oli jo mennyt. Hän koetti ajatella, miten hän oli siihen kaikkeen johtunut, mutta kaikki sotkeutui hämäräksi. Joskus hän vaistomaisesti tajusi syyllisyytensä, tuntematta vain sen aiheuttajaa, johtokipinää; väliin hän taas uskoi olevansa syytön ja sysäsi vastuun kaiken tuntemattoman päälle: ihmisten ja elämän ja kaiken olevan.
Ja taas muisti hän Martvaa, näki hänessä pelastus-enkelin, toivoi hänen tulevan ja pelkäsi ja häpesi häntä samalla. Kaikki oli hänessä nurin viskattua, sekavaa sumua ja vaahtoa.
Synkissä ajatuksissaan istuessa osui hänen käteensä Harhaman kirja. Hän selaili sitä konemaisesti, silmäili rivin sieltä, toisen täältä, ei lukeaksensa, vaan muutoin vain, silmän työksi.
Silloin pisti hänen silmiinsä kertomus pörssikeinottelusta, kuvaus siellä kierivistä kultaläjistä, miljoonista, kokonaisista ihmiskunnan omaisuuksista. Kirkkaat salamat leimahtelivat silloin hänen silmissänsä. Hän oli kuin mies, joka on kuullut kerrottavan ihmeitä Ameriikan kultamaista, ihastuu niistä, myö talonsa ja jättää perheensä ja lähtee lohkomaan kultavuorista puhdasta kultaa, laskien jo kuinka paljon hän sitä tarvitsee ja surren, ettei jaksa enempää kantaa tiettömissä erämaissa.
Hänen päätöksensä oli valmis. Se syntyi nopeasti, sokeasti, kuten aina hengenhädässä, jossa ei ole enää aika laskea, kannattaako se korsi, johon on pakko tarttua, koska ei ole muuta varana.
Hän kirjoitti tilauksen, jolla nosti Suomesta Tuukkalan viimeiset pankkitalletukset, kolmesataa tuhatta markkaa, ja lähetti tilauksen postiin. Mutta kun mieli ei tahtonut rauhottua, mietti hän jotain ajankuluketta. Ensimäisenä muisti hän neiti Iltamon, käski valjastaa hevoset ja lähti hänen luoksensa.
Kun tyttö tuli ikävöidyn armaansa luo.
Kauniiden muistojen kellot soivat. Tuuli toi viestin lapsuus-ajan marjamailta.
Oli sumuinen iltamyöhä. Sähkölamppujen valot häämöittivät sumun läpi hämärinä valopalloina. Ne ikäänkuin ponnistelivat sumun puristamina, koettaen saada valopaljoudellensa sumulta tilaa vallatuksi.
Rautatienasemalla hälisi ihmisvirta, sekaisin tulevia ja lähteviä, odottavia ja ilman edestä olevia. Oolavi käveli joukon seassa. Hän odotti Martvan tuloa. Ajatukset olivat sekavat. Hänestä tuntui kuin olisi hänellä äskettäin eletty elämä ainoana pukuna, jonka läpi näkyy paljas iho. Mitä likemmäksi tuli junantulo-aika, sitä kireämmälle jännittyivät hermot. Joka hermonpää oli kuuma, kuin olisi siinä kipinä palanut. Syyllisyydentunne kohotti päätänsä.
Jo vihelsi juna. Väki kohahti. Jo suistui juna asemasillan viereen. Oolavi arkaili ja odotti. Väen seasta syöksähti silloin Martva hänen eteensä. Ojentaen hänelle molemmat kätensä, huudahti hän ilosta:
— "Oolavi!"
Se oli kaunis käen kukahdus, joka tuli tutusta koivikosta. Se oli ihana univälähdys, joka leimahti entisistä onnen ja puhtauden päivistä.
Ja silloin oli kuin olisi tuhannen aurinkoa helahtanut taivaalle ja valaissut maisemat valotulvalla. Hetkessä haihtuivat sumut Oolavin sielusta, kun helähti puhdas ääni ja hurmaavan kaunis tyttö katsoi häneen, katse yhtenä ilopalona. Kaikki arkailu hävisi pölynä ja hän tarttui ojennettuihin käsiin sormenpäistä, nosti ne huulillensa ja suuteli niiden kauneita, siroiksi nystyröiksi taipuneita sormitaitteita.
— "Martva!… rakas Martva!… Kiitos, että tulit!" — huudahteli hän suudelmiensa lomassa.
— "Neiti Chamfort", — huomautti Martva, kun Oolavi ei ilonsa sokaisemana ollut huomannut tervehtiä hänen saattajaansa.
— "Anteeksi, neiti Chamfort… Ja kiitos samalla Martvan puolesta", — pyyteli Oolavi hymyilevältä morsiamen saattajalta.
Korskuvat hevoset kiitivät pitkin Pietarin katuja. Kävelijöiden parvet ja vielä auki-olevien myymälöiden loistavat valaistukset soluivat ohi ihmis- ja valovilinänä. Martva, joka oli ensi kertaa maailman-kaupungin humussa, ei siitä huomannut muuta kuin yleisen kuvan ja kohun. Hän katseli sitä, painautuen Oolavin turviin, kuin pesän rauhasta outoihin oloihin äkkiä joutunut lintusen poika. Hän tunsi Oolavin käsivarren pitelevän häntä vyötäisiltä ja likistyi hänen hoiviinsa, kuin muinoin Tuukkalan koskea laskiessa. Hän oli nyt onnellinen. Hänen elämänsä taivaalla paistoivat sadat auringot.
Ja Oolavista haihtui kaikki se pelko ja tuska, jolla hän oli Martvan tuloa odottanut. Hän eli ilohuumeessa, unohti huonot asiat, neiti Iltamon ja kaiken. Martva tuli hänen luoksensa enkelinä, joka puhaltaa sumut pois elämän teiltä.
Kun Martvan ja hänen saattajansa matkatavarat oli viety heille edeltäpäin valmistettuun asuntoon, läksivät kaikki kolme syömään illallista loistavaan Mjedvjedj-ravintolaan, jossa Pietarin rahaylimystö kokoontuu. Ennen Martvan tuloa oli Oolavi joskus ajatellut, että Martva varmasti näyttää aralta, tottumattomalta, jouduttuansa suuren maailman rutineerattuun joukkoon. Mutta kun he tulivat ravintolaan, hämmästyi hän ja ihastui sitä luontevuutta ja syntyperäistä henkevyyttä, mikä ilmeni Martvan jokaisessa liikkeessä. Niissä oli ujostelua, arkuuttakin, mutta se kaikki ikäänkuin puki häntä, antoi hänen liikkeillensä runollisen, hienon leiman, joka aina erottaa todellisen ylimyksen rehentelevästä ja kapakka-aatelista, joka ulkokuorellansa koettaa peitellä henkisiä puutteellisuuksiansa. Kainous, joka säteili hänen ihmeen-kauneista silmistänsä, oli hänellä kuin kädessä kannettava ihmekukkanen, jonka värit pukivat hänet armaimpiin runoharsoihin. Syntyperäinen ylevyys, lahjakkuus, henkevyys ja hienon neiti Chamfortin kasvatus avautuivat hänessä nyt arastelevana runokukkana.
Ja kun hän orkesterin juuri soittaessa astui Oolavin rinnalla loistavan salin halki, ylhäisen joukon läpi, ei ollut silmää, joka ei olisi ihastuneena häneen katsonut. Hän oli korven kukka, sen laulu, tenho ja taika, joka ilmestyi ravintolan valo- ja sävelmereen. Tai oli hän taivaan enkeli, joka rauhallisena katselee elämänturhuutta, kauneus ja puhtaus vaippana uumenilla.
Viulut vinkuivat, sävelryöppy sekaantui hiljaiseen huminaan. Hienot, kohteliaat tarjoojat juoksivat kuulumattomin askelin pehmoisella matolla, joka ääriään myöten täytti avaran, lasikattoisen salongin lattian. Valo ryöppysi ja suihkusi lähteinä ja virtoina, ja tottuneiden ihmisten arvokas, hienostunut käytös ja ylellisyys sekaantuivat kaikki yhdeksi loistoksi. Kun Martva oli istunut ja tarkasteli hieman ympäristöänsä, heräsi hänessä ihastus ja oudostelu sekaisin. Hän oli kuin tyttö, joka on aina rukoillut pienen pienessä, vanhassa maalaiskirkossa, ihmetellyt sen korkeutta ja ihanuutta, ja sitten äkkiä joutuu ihanaan temppeliin, jossa kynttilät palavat ja kuoron ihana laulu kaikuu korkeissa kiviholveissa armaana enkelilauluna, taide kohoaa kaikkialta ja pylväät näyttävät niin korkeilta kuin kannattaisivat ne taivaan holveja. Hän ei jaksanut erottaa ravintolaa kirkosta, sen tunnelmaa hän ei erottanut suuresta ja jalosta. Hänelle oli vielä kaikki puhdasta kuin kirkko. Koko elämä oli hänelle vielä iki puhdas Herran huone.
Aluksi hänestä silloin tuntui taas turvattomalta. Hän oli joutunut pikku sirkunpoikana avaraan maailmaan. Mutta se tunne meni oitis ohi, kun hän näki Oolavin rinnallansa. Ja kun ilta solui ja sävelvirta hyrski virran perässä, alkoi hän tottua ja kotiutua. Ihmeeksensä huomasi hän, kuinka Oolavi liikkui loistavan joukon seassa kuin muinoin kotonansa. Häntä tervehtivät monet semmoiset, joiden rinta oli tähtiä täynnä. Hänellä näytti olevan tuttuja joka taholla. Martvan silmissä kohosi Oolavi silloin joksikin satujen prinssiksi, joka on lähtenyt kotoansa paimenena, kulkenut kauvas avaraan maailmaan, koonnut siellä oppia ja rikkautta. Ylhäiset ovat alkaneet häntä kumarrella, kaikki ihailla ja ihmetellä, ja hänelle ovat avautuneet palatsien ovet kuin taian käskeminä. Itseksensä hän silloin hiljaa katui, että oli tullut häiritsemään Oolavin työtä, joka oli hänelle jo maailmat avannut.
Ja sitä mukaa nousi hän itse omissa silmissänsä muiden rinnalla. Hän tiesi olevansa sen satujen prinssin morsian, kaikkien kadehtima. Hän oli ylpeä Oolavista, joka pitkin iltaa kohosi hänen silmissänsä kaikkia muita ylemmä. Hän huomasi, miten vapaasti ja miten kauniisti hän käyttäytyi, miten luontevia ja arvokkaita olivat hänen liikkeensä ja kumarruksensa, ja miten hienoa hänen ranskalainen puheensa neiti Chamfortin ja niiden kanssa, joille hän jonkun sanan puhui.
Uuden elämän kajastus alkoi hiljalleen punata Oolavin sielua. Mieli kirkastui, sumut hälvenivät. Hän oli ryhtynyt keinottelemaan pörssissä ja alku näytti lupaavalta. Muutamia tuhansia oli hän jo voittanut, ja valoisin toivein odotti hän uusia voittoja, joilla voisi täyttää vaillingin ja salata tapahtuneen ijäksi.
Toisinaan taas painosti ja kirveli hänen mieltänsä. Sisällinen ääni sanoi, että kaikki ei ollut hyvin. Mutta ne katkeruudet haihtuivat sumuina, kun hän taas meni Martvaa hänen asunnossaan tervehtämään, tai noutamaan häntä johonkin.
Niin kului uusi onnen aika. Keskipäivin hän tavallisesti hoiteli asioitansa, järjesteli keinottelujansa. Hän salasi Martvalta kaikki huolellisesti, selittäen olevansa kirjastossa tai muualla. Neiti Iltamoa hän kävi kerran pikimältänsä tervehtimässä, samalla mainiten, että hänelle oli kotoa tullut vieraita, joten hän oli nyt kaksin kerroin sidottu: ensiksi töihinsä ja toiseksi vierailunsa. Eletty elämä ja siitä johtunut sieluntila alkoi syövyttää hänen rehelliseen sieluunsa epärehellisyyttä: salailua. Siinäkin kävi kehitys luonnollista tietä: uusi paha puhkesi kukkana entisestä pahasta.
Ja kun hän oli pörssistä vapautunut, näytteli hän Martvalle suuren kaupungin merkillisyyksiä. Hän nautti nyt hänen seurastansa, unohti neiti Iltamon joskus kokonansa ja riippui Martvassa kuin pelastus-enkelissä. Ja kumminkin oli siinä välillä ainaisena raskaana painona salaisuus, jota hän ei uskaltanut avata. Hän eli paino hartioilla, olisi joskus tahtonutkin sen tunnustaa, mutta ei raaskinut nostaa sitä Martvan kannettavaksi, tai ei uskaltanut, oli raukka. Kaikki se oli hänelle itsellensä epäselvää, vaistomaista. Taistelut raukaisivat sielun voimia ja vaikeuttivat siten pahasta selviytymistä. Taudin yleiset lait olivat astuneet voimaansa.
Mutta Martvan ihastus lisääntyi päivä päivältä. Kun hän Oolavin kanssa ajeli uljaalla hevosparilla ja hevoset syöksyivät toisista edelle korskuen ja riemusta hirnahdellen, ei hän kysellyt edes olivatko hevoset Oolavin omia, vaiko suurkaupungin loisto-ajurien. Semmoiset asiat olivat hänelle aivan vieraita, sillä hänen ei ollut tarvinnut ajatella taloudellisia asioita. Komeat ajopelit olivat hänestä Oolavin uusia kirkkorekiä, joissa he nyt ajelivat, kuten lapsina kodin kirkkoreessä. Ne olivat loistavia, komeita, hevoset olivat niiden mukaisia ja siitä kaikesta hän kiitti Oolavia, joka siten yhä vain yleni hänen silmissänsä.
Niin kuluivat päivät, vuotivat aivan vetenä, Martvan sitä huomaamatta. Ja kun he kävivät museoissa ja Oolavi selitteli hänelle maalauksia, ihaili hän enemmän Oolavin selityksiä kuin maalauksien ihanuutta. Oolavi tuntui tietävän kaikki, ymmärtävän kaikki. Martva uskoi, että hän oli paljon tutkinut. Hän sääli aivan häntä, ajatellessansa että hän oli ehkä yöt päivät istunut ahkerassa työssä.
Ainoastaan pari taulua herätti Martvan sulhasensa ihailusta: Kun hän katseli Semiradskin ihmeen kaunista ja ihanaa taulua, jossa Maria istuu Jeesuksen jalkain juuressa, muistuivat hänen mieleensä nuoren papin puheet ja hän huomasi itse istuneensa hänen edessänsä aivan niin kun Maria on maalattu lempeän Jeesuksen eteen. Elämän suuri, puhdas jumalallinen runous avautui hänen eteensä niin hienona ja ylevänä, että sen jokainen säe väreili hentona ja arkana kuin kukkalehden ensi väri, kun päivän puhdas säde siihen koskee valosuutelollansa. Hän pysähtyi ja katseli kauvan elämän hienointa runoutta.
Kun he myöhemmin katselivat saman mestarin ihmeen loistavaa mestariteosta, jättiläismaalausta Poseidonin pidoista, jossa etelän kuuma veri kiehuu miesten suonissa tulisena, sytyttäen silmiin aistillisen palon; kun he katselivat alastomaksi riisuttua kaunotarta, muistivat molemmat Harhaman kirjaa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja hieno naurahdus ilmaisi, että molemmat olivat ymmärtäneet toistensa ajatukset. Martvan sielussa värähti jumalallisen runon seassa lemmenrunouden kuuma hehkuva sävel. Salataksensa sen tarttui hän nopeasti Oolavin käsivarteen, lausuen:
— "Mennään, Oolavi!"
Hänen sielunsa oli nyt herkkä kaikelle.
Päivät kuluivat. Martvan ihastus painoi häntä yhä enemmän antautumaan Oolavin turviin. Vähä vähältä lähenivät he toisiansa, huumautuivat ja valmistuivat ottamaan sokkoina onnea kiinni.