"Sun kunniaas keinu nyt heilahtakoon näin kauniisti!… Korkeelle!… Nyt alas taas! Nyt keinuissa seisten, kauniisti, näin saa taipua polvi sun kunniaksesi… Vaan silloinkin heilukoon keinu! Maan tyttönen siellä! Sä kiinni jo oot. Kun herramme tahtoo, me viemme sun pois. Saat kanssamme keinua kohta. Nyt suukkosen sormelta, herramme suur, kuin lintusen luoksesi laitamme näin… Ja keinut ne keinuvat aina…"
Martvan sielu kulki etemmä taivaan vedenselälle… Virta vei venettä sinne kuin iltatyyni laulunhyminätä… Ranta on nunnan mielenrauhaa, virta kauniin kirkkomatkan muistelmata… Kaisla on tarua, lumme laulua ja metsässä asuvat autuaiden henget, elämä yhtenä ilona… Heillä on maja kaikkialla, kuten varpu lintusella, metsän jumalalla mätäsvuode… Ruumis on heillä kauneutta, puku puhtautta.
Kauniit ovat ne kuvat, jotka kumpuavat puhtaan neidon povesta…
Martva rukoili, olemus yhtenä hartautena:
— "Pidä Sinä minun sydämeni puhtaana! Pese minua joka aamu päiväsi kirkkaudella! Anna koko elämäni olla kirkkomatkaa, joka johtaa tänne Sinun huoneeseesi! Suo kaikkien toimieni olla polvistumista Sinun alttarisi edessä, jossa ei ole synnille oksaa, mille istahtaa, vaanimaan turvatonta linnunpoikaasi!"
Kauniit keinut keinuivat Perkeleen edessä ja laulu hyväili hänen korviansa. Leuka kädessä, katse ivahymynä, kynnet iskuun vedettyinä tarkasteli hän rukoukseen vaipunutta, järkeillen sen rukouksen kuultoansa:
"Voi miekkonen! Voi lintu arka, mi perhos-usko sulla on! Niin monen moni pappiparka, kun alttarilla, kunnoton, kiitosta hoilaa Jehovalle, siin' itse kauhtanansa alle mun temppeliäin rakentaa!"
Yhä enemmän ihastuivat enkelit herransa voimaa ja viisautta. Hiljaa heiluivat kukkaiskeinut… Pienet jalat notkahtelivat sulavina… Polvi oli taipuisa, pohje lapsen pehmeä pohje… Lautakeinut nousivat ja laskivat ihmissilmään näkymättöminä, ilma ainoana varana… Oksakeinut notkahtelivat, lehtevinä, vihreissä kevätpuvuissa… Taas heilauttivat enkelit keinunsa korkealle laulaen ylistystä, toisillensa kukkia heitellen:
"Sun valtasi, voimasi verraton on. Nain keinuen laulamme kiitosta ain'. Nyt kukkia viskomme kauniisti, näin… Nyt ensiksi pienoinen pyörähdys!… Nyt kumarrus sulle, sa tutkimaton! Me viskellen vaihdamme kukkia taas… Ja riemusta keinu nyt heilahtakoon, kun joukkoomme korjaat lapsosen maan pois verkoista Jehovan viekkaan! Näin kauniisti kiitosta kannamme sulle kuin kukkanen kukalle antiaan, kun tullut on kosinta-aika."
Yhä yleni Martvan sielu… Hän souteli jo taivaan vedenselillä… Vesi on siellä puhtautta, aalto on ijäksi nukkunut… Rauhallisena kuin lapsi iltauneen, on se vaipunut järvensä vesisyliin… Ranta on runoa, metsät hohtavat valohelyinä… Alli nukkuu laulussansa… Ei havahdu joutsenen laulu…
Valo välkkyy, ranta suutelee vedenrajaa… Autuaat nukkuvat aallon povella… Ne elävät vedenselällä, vapaina kuin vesilintu metsälammikon vedessä… Ne ripsehtivät rantakaislikoissa, keinuvat oksakeinuissansa kuin pulmunen pihlajan varvunpäässä… Kaikki kukkii Jumalalle, hiljaa kuin kukka auringon valolle.
Jalo on nuoren tytön sielu, kun se on vielä puhdas… Se päilyttelee puhtaita kuvia kuin metsälampi läikettänsä, kun se hymyilee rannan riippakoivikolle, joka on juuri lehteensä kerinnyt.
Martva rukoili:
— "Ole Sinä päivin päivänäni, öisin kuunvalonani! Ole minulle uusi isän polvi, uusi äidin syli! Anna elämän olla minulle armas äiti, joka valvoo puhtauttani ja johtaa minua luoksesi! Lähetä enkelisi minun elämän-oppaakseni!"
Perkele (ivallisesti):
"Vai enkeli!… Vaan maltas! Siksi jo moni luulee Harhamaa!… Hän Jehovasi enkeliksi, sun turvaksesi tulla saa! Jehovan häll' on kaapu… Loimet ja kuteet, eleet, työt ja toimet on minun… Mulle raataa hän."
Martva:
— "Minä en luotasi luovu milloinkaan!"
Viha leimahti Perkeleen silmissä. Tulena säteili katse. Enkelit pysäyttivät keinuntansa. Perkele teki uhkaavan liikkeen ja lausui ivallisesti:
"Voi naikkonen!…Munpaulassani viserrät moista vannontaa! Vai et sä luovu!… Kaulassani sä kohta riiput!… Koko maa on mulle tomu, astinlauta: Ei ansastani mikään auta nyt sua pois… Sä minun oot."
Hän leimahti ylpeytenä, voimana ja viisautena, kruunun sädesuihkun häntä valellessa. Enkelien riemu nousi rajattomaksi. Keinut hävisivät. Keinujat alkoivat kauniin karkelon, pyörien piireissä, kukat ja käärmeet käsissä, laulaen karkelon soitoksi Perkeleelle kunniata:
"Me tanssimme ja keinumme. Kuin kukka sulle kunniaa me kannamme. Ensiksi kaksin pyörimme… ja kukkaa suutelemme… Nyt piirit uudet muodostuu. Me kolmin niissä pyörimme… Nyt nelin… viisin… kuusin ja… niin aina edespäin… Näin kaunis käsi kaartelee, kädessä kukka tuoksuva. Kumarrus sievin sulle nyt ja polventaivahdus! Sä annat sievää tyttöä Jehovan valko-enkelin sun keinuihisi johdattaa ja niissä keinuttaa. Siis kanna siitä kiitos nyt: tää kaunis polven notkahdus… pyörähdys… armas kumarrus ja täysi polvistus!"
— "En koskaan, en koskaan minä luovu Sinusta. Sinun on valtakunta, voima ja kunnia!" — lopetti Martva, toistaen lupauksensa, nousi ylös ja poistui kirkosta rauhallisena. Keinukepeänä, mielessä rauhan aarre, astui hän kirkkokoivikon halki, missä jokainen koivu hymyili hänelle vanhana tätinä. Nurmen kastikainen katseli häntä kallellapäin, voikukka kademielin ja lintunen tirskautti ihmettelevän tvirrinsä.
Venerannassa odottivat jo Litvan vesikansan veneet, soutajat valmiina tuhdoilla istumassa, keula selälle käännettynä. Yksikään vene ei lähtenyt ennen Ranniston venettä, sillä kaikki odottivat Martvaa, Litvan ylpeyttä, sen kauniin järven purjetuulta ja rantojen pyhää lintua. Nyt hän tuli kuin laulu tietä myöten, koivuntuoksu hartioilla, ja istui isänsä veneeseen. Voimakkaat aironvedot vetäisivät veneen lumpeikon läpi seinälle vedelle. Veneistö hajosi, ohjaten kukin kotirantaansa kohti. Ja kun oli selälle päästy, kuului Ranniston veneestä harras veisuu. Siihen yhtyi koko veneistön väki ympäri sinistä järven selkää ja ihana laulu liittyi taivaan kauneuteen, veden rikkauteen ja maan viljavuoteen, ylistäen Jumalaa korkeudessa.
Litvan laulu.
1. Maassa.
On taas sunnuntai, iltapäivä.
Hedelmä valmistuu kerkeimmillään herkullisen lämmön ja valon käsissä. Ruis on jo vesijyvällä, peruna pulpukalla, ohra vihneellä ja linnunpojat ensi lentoon lähteneinä. Ilma on tyyntä tulvillansa, luonto kukkeimman kesän hajua ja aurinko vierii valoseulana iltaista alamäkeänsä.
Pieni vene soluu suksena Litvanjokea myöten, joka laskee Litvanjärveen Ranniston talon luona. Molemmat joenrannat kohoavat korkeahkoina kalliovaaroina aivan vesirajasta, kupeet sekametsän peittäminä, Rantimaiset riippakoivut kallistuvat virran yli, ikäänkuin kurotellen oksaa antamaan vastarannan koivuille. Ne muodostavat miltei umpeen menevän holvin, jonka kuvanen riippuu syvällä joen vedessä vihreänä altaana, missä Litvan vesi valuu hiljaa joensuuta kohti. Siellä täällä, koivujen välissä kukkii pihlaja ja tuomi. Vesiranta on lummetta levällänsä, maaranta putkikkona. Paikoin koristaa lumpeikkoa vedenkukka ja maalla punaa rehevä orjantappurapensas toiset paikat aivan punaisiksi.
Veneen soututeljolla istui Ranniston Martva, airot kauneissa käsissä, tukka irti solahtaneena. Perässä istui paitahihasillansa nuori mies, Ranniston naapurin Tuukkalan ainoa poika Oolavi, kaunis, miehekkään näköinen mies, hiukan vanhempi Martvaa. Hän piti perää näön vuoksi. Melan tylsä reuna leikkasi vettä, viiltäen siinä laiskasti, pehmeästi, kuin kylläinen hauki kaislikon matalikossa. Päivänpaiste pujottelihe lehtiholvin läpi, putoellen sieltä pilkuiksi soutajien veneeseen ja joen vesivyölle.
Soutajat olivat vaiti, virran vesi levolla. Vene solui soutamatta, paikalta tuskin yhtään edeten. Martvan airo ei ottanut veteen. Hän piteli airoja ikäänkuin ajan kuluksi tai kuin veneen koristuksena.
Veneen kupeelle osui kaksi valkeaa vedenruusua. Oolavi kurottautui ja taittoi kukat.
— "Sinun onneksesi, Martva!… Koetappa, saatko kiinni!" — huudahti hän heittäen kukan Martvalle.
— "Kiitos!" — huudahti Martva, siepaten kukan ilmasta käteensä.
— "No sepä kävi somasti!… Otit kuin ilmasta säveleen… niin sievästi… Siitä pitää antaa sinulle paras palkinto", — innostui Oolavi. Ja kumartuen heittämään toista vedenruusua jatkoi hän:
— "Mutta sekin pitää sinun ilmasta sievästi nopsata… No!…Hopsis!"
— "Oooh!" — huudahti Martva ilosta, sieppasi taas ilmasta kukan, katkaisi kiharan hiuksistansa, sitoi sillä molemmat kukat yhteen ja kiinnitti ne rintaansa.
Sen tehtyänsä nyökkäsi hän sievästi nuorelle miehelle ja kiitti:
— "Kiitos, Oolavi!… Ne olivat varmaankin onnenkukkia, kun kasvoivat keskellä virtaa vieretysten…"
Nuori Oolavi katseli ihastuneena kaunista tyttöä, jota vedenruusu puki aivan enkeliksi. Ja kun Martva nyökäytti päätänsä vielä toisen kerran kiitokseksi ja heidän katseensa kohtasivat toisensa, tuntui kuin olisi onnenkukka helahtanut keskelle kesän kukkeinta kauneutta. Kumpikin huomasi sen, eikä kumpikaan tajunnut, mikä se kukka oli. Arka mieli ei uskaltanut sanoa, että se oli lemmenkukka, joka arkaillen raotti nuppuansa. Sen terälehdet koskettivat arastellen, ensi kerran, auringon valoa, värähtivät hentona värinä ja sulkeutuivat uudelleen kuin lapsen silmä liian aikaisin havahtaessa.
Ja kumminkin oli siinä katseessa paljon vaistomaisesti tajuttuakin. Yhdessä olivat he pieninä valinneet rannasta noppakiviä, kahlailleet vedestä pulpukoita, olleet talosilla ja piilosilla. Sitten olivat he laitelleet tuohesta marjatuutteja ja tuohkosia, käyneet marjassa, vaihtaneet marjoja toistensa kanssa, koristaneet toisiaan keltakukkaseppeleillä keväisin, kesin ruiskukilla, juosseet leskeä, käyneet koulua ja kiikkuneet kylän muun nuorison kisoissa. Koko elämänsä ijän olivat he niin katsoneet toinen toisensa silmiin, eivätkä olleet koskaan tunteneet sitä, mitä nyt veri oli sanonut. Mutta se kaikki oli puhdasta, jaloa, kuin lapsen suruton hautajaismieli.
Silloin helahti kesäinen pyhä-ilta kauniimmaksi. Jokaiselle muistomaalle nousi kukista perhosparvi. Jokainen tuttu mahlakoivu hymyili, kuusi kertoi vanhaa tarua ja pihlajikko punotti muistojen mailla marjoista aivan yhtenä punana.
Molempien katse painui hetkeksi alas. Syntyi hiljaisuus. Ei vierähtänyt väre veden pinnalla, ja vaiti istui lintu. Ainoastaan jostain kaukaa kuului tytön kaunis lemmenlaulu. Molemmat kuuntelivat sitä sanattomina. Eivät he ennen olleet sitä laulua niin kauniiksi huomanneet, eivätkä maata niin runolliseksi. Se laulu nousi nyt ikäänkuin tuoksuna kukastansa, jona oli laulajan kulkema metsä.
Martva oli päästänyt airot käsistänsä. Ne viilsivät nyt veneen kupeella joutilaina. Itse hän otti pienen kanteleen polvillensa ja näppäsi siitä jonkun säveleen etäisen laulajan laulun sekaan. Ja kun laulu oli loppunut ja sen sävel haihtunut kuin itäinen taivaanranta sen sineksi haihtuessa, laski hän kätensä kanteleelle kuin väsyneenä ja katseli avonaisilla silmillänsä, itse tajuamatta mitä. Oolavi katseli häntä sanattomana, unohti veneen, eikä enää muistanut, että on mela kädessä.
Hetken mentyä näppäsi Martva taas jonkun säveleen kanteleesta, ikäänkuin illan ratoksi. Sävel osui "Litvan laulu"-nimisestä laulusta. Kuka oli sen laulun sanojen seppä, sitä ei kukaan tiennyt. Se laulu oli ilmestynyt Litvaan kuin kukka kankaalle, samaan aikaan Martvan kanssa, ja se oli metsässä kulkijan toveri, paimenen päivänkulu, soutajan airon tahtilaulu, ikävöivän tytön hely ja nuorison kisalaulu. Olavi yhtyi hyräilemään "Litvan laulun" sanoja soiton mukana, puoliääneen, kuin vain ilman-edestä. Hän hyräili:
"Karill' on vedennainen.Hän on niin murheissaan.Sen miel' on kummanlainen:Hän kaipaa kuvaistaan."
Vene ei tuntunut etemmä soluvan… Se oli vain ollaksensa, virrankalvon koristeena… Se kuunteli paikoillansa kaunista Litvan laulua, airot laiskoina sivuilla… Hauki torkkui kaislikossa, evä velttona, elämä vedenhaaleutena… Ahven lepäsi matalikolla kivien kolossa, ja särki ihaili suomujensa hopeanhelettä. Oolavi hyräili edelleen kauniista vedennaisesta, joka istuu Litvan järven karilla:
"Niin kaunis olla halaa, kuin kuvaisensa on. Yöt, päivät itkee salaa ja niin on onneton."
Vene koreili kukkana… Sen kuvainen riippui sitäkin kauniimpana syvällä koivujen kuvaisten seassa… Virta kaartui polvekkeena… Tyttö soitti, poski punotti… Rintaa koristi kukka ja kihara korvallista. Laulu jatkui:
"Kurottuu aaltoon — pettyy.Kuvansa sinne jää.Poloisen poski vettyy.On kumma taru tää.Se kari Litvanselkääsalassa kaunistaa.Jokainen sitä pelkääja — luo sen haluaa."
Metsä kuunteli laulua kukkana… Rantavaara lellitteli kaikua kuin pientä arkaa linnunpoikaa… Vene seisoi joen helynä… Särki pulahti, kaisla nuokahti… Elämä oli kuin veneen tyyntä vesitietä, johon ei raaski airo ottaa.
Silloin värähti Martvan mieli. Vaisto sanoi hänen istuvan karilla, katsoen "Litvan laulusta" kuvaistansa, Eikä hän tiennyt miksi nyt niin oli. Hän mietti vain, mitä mieli käski. Samoin oli Oolavinkin. Kannel herkesi soimasta. Laulu loppui. Oli kuin ei olisi uskaltanut katsoa syvemmä veden saloihin. Mieli heltyneenä istui Martva miettien jotakin.
Mutta rannalla istui tyttönen, vierellä mansikkarove täynnä marjoja. Hän oli kuunnellut laulua ja jatkoi nyt sitä kuin sovitellen helmiä kauniin illan koruiksi. Hän lauloi:
"Ja kumma nainen siellä se Litvan laulu on ja joka purren tiellä miel'teko verraton.
Hän Litvan helmi korein ja kaunein kaiku on, sen virsi hartain, sorein ja kukka tahraton."
Oolavi oli huomaavinansa, että Litvan laulua, sen laulun kaunista veden naista kantoi se vene, jonka perää hän piti… Sen soututeljolla kukki Litvan puhtain kukka, rinnassa vedenruusu onnenkukkana… Hiljaa vei vene kaunista kuormaansa… Ääneti avautui pehmeä tie sen kulun edessä… Lehtiholvi hymyili… Kaislikko oli muuttunut kortteikoksi, ranta jyrkemmäksi… Tyttö jatkoi taruansa:
"Hän monta neito-vuotta, kuin kukka karillaan kuvaistaan kaipaa suotta. Se asuu aallossaan.
Se suuren, puhtaan kaipuuvie voimat, turman tuo.Epäilyyn raukka vaipuuja tuskanmaljan juo.
Ei kukaan luokse tohdi…Vaan vihdoin poika maankaria kummaa kohtijo painuu purressaan.
Hän rohkein mielin soutaa.Karille kulku vie.Veen naisen sieltä noutaa…Nyt alkaa paluutie."
Veneessä olijat kuuntelivat tytön laulamaa tarua entistä hartaampina… Arkana värisi Martvan mieli… Hän ikäänkuin aavisti tarun olevan elämäntarua, aavisti ja oli sitä tajuamatta… Elämä hymyili ympärillä viisaana ja lempeänä kuin vanha naavakuusi, jonka kätköt ovat satuja täynnä… Sydän sykähti… Se pyysi kuusta kertomaan tarunsa… Ja kuusi kuuli. Tyttö jatkoi lauluansa:
"Vaan onnenpurren noita rannalta silloin vie. Ja Litvan aallokoita ei halo kulkutie.
Keskellä Litvan selkääon nainen turvatonja poika, jota pelkää,turvansa ainut on."
Laulun sanoista tuoksui suru, sävelestä kesäisen pyhä-illan kaiho.Taru jatkui:
"Vaan poika neito-parkaa,jok' itkee, arkailee,kuin linnunpoikaa arkaanäin neuvoin rukoilee:
'Sä ällös suotta emmi!On varma onnentie.Pois heitä pelko! Lemmi!Se tie sun onneen vie.
Nääs, päässä suukon heitonon ranta onnenmaan' —niin lausuu poika neidonedessä polvillaan.
Yön mustan tuo nyt noitahevoksi kohtalon.Ja sitä näyttäin poikataas lausuu pelvoton:
'Nyt vara valikoidajo liian myöhä on.Siis ällös pakoon koitakäsistä kohtalon!
Suo huulen onnen maisenhuulelta ottaa vaan!' —Sen lausuttuaan naisenhän nostaa satulaan."
Martva oli tarttunut airoihin ja nostanut ne levälle… Valmis oli airo ottamaan virran veteen, vaan yhä jäi se tekemättä… Korva kokosi ennustusta… Mieli etsi siitä selitystä kuin pääskynen pesän paikkaa… Katse oli taivaan puhdasta sineä, mieli koti-ikävätä… Rannalla risahti oksa… Laulu etsi kaikuansa ja vene solui levällä-airoin. Tyttönen jatkoi:
"Vaan sääli neito-rukkaa!Hän lausuu mietteissään:'Ei kohtaloaan hukkaanvoi siirtää yksikään.'
Kuvansa aaltoon heittääja suostuu suudelmaan…Karinsa aalto peittääon siitä muisto vaan.
Vaan Litvan vesivyöhytnyt onkin harhanmaa.Hevoisna synkkä yöhythän siellä ratsastaa.
Ei löydy koskaan rantaa.Kuin tuuli rauhatonheponsa häntä kantaa,hän on niin onneton.
Kuin haamu ajaa yöllävavisten harhaa yö.Hän itse käärmevyöllähevostaan hurjaa lyö."
Laulu loppui, taru oli kerrottu… Lehtivaara keräili kaiunrippeet koloihinsa ja tyttönen lähti tuohkosinensa nousemaan polkua myöten mäelle… Mutta Martva ei nyt tajunnut mitä herkkä mieli läikähteli. Hän sitaisi kiharan korvalliselta tukkalaitteeseen takaisin. Aironlapa painui hiljaa veteen. Pieni aalto pulahti sen ottamasta ja vene liikahti hiljaa eteenpäin. Venerantaan oli enää airon-ote. Oolavi melasi voimakkaan vedon ja vene suhahti rantahietikkoon. Oolavi nousi, otti Martvaa, Litvan laulua, käsin kainaloista ja nosti hänet kuin lapsen rannan ruohikolle.
— "Kiitos, Oolavi!" — nyökäytti Martva, ja sillä aikaa kun Oolavi veti veneen teloillensa, taittoi hän kaksi kukkaista, sitoi ne ruoholla ja ojentaen ne Oolaville, lausui:
— "Onnenkukistasi!"
— "Onniko onnenkukista?" — tarttui Oolavi puheeseen.
Nuori tyttö nyökkäsi hänelle myöntävästi, katsoi hänen silmiinsä avoimin silmin ja lausui:
— "Mennään nyt kotiin!"
Ja kuten sisar ja veli alkoivat he nousta rantavaaran rinnettä, puiden alitse kiertelevää polkua myöten. Mäen päällä oli veräjä. Nopeasti hyppäsi Oolavi sen yli, ja kun Martva oli ehtinyt nousta veräjän selälle, sieppasi hän hänet syliinsä, nosti maahan kuin pienen tyttösen ja huolettomina lähtivät he astumaan Ranniston taloon ruispellon halki tallattua kapeata oikotietä myöten. Polku oli aivan tukossa pitkäkasvuisesta rukiista, ja peitti kulkijat kokonansa.
— "Ai!… En minä enää löydä tietä… Minä jo eksyn", — huudahti edellä kulkeva Martva rukiin sisästä, kun muutamassa paikassa oli tie kokonaan umpeen mennyt.
— "Annas kun minä kuljen edellä, niin et eksy!" — lausui siihen Oolavi, astui edelle ja alkoi jakailla tietä rukiin läpi, kysyen leikillä:
— "Vieläkö nyt eksyt?"
Martva naurahti herttaisesti ja vakuutti:
— "En minä sinun jäljessäsi kulkiessani koskaan eksyisi… en missään ruispellossa…"
Hän oli lausunut nämä rohkeat sanansa juuri silloin, kun astui pois rukiin sisästä. Siinä ruispellossa ei hän ollut eksynyt Oolavin jäljestä kulkiessansa. Mutta edessä oli vielä toinen ruisvainio: suuri, tutkimaton elämän vainio, jonka polut ovat usein hämäriä tutkimattomia, ilman suuntaa ja tienviittaa, usein umpeen menneitä, joskus taas avautuen aukioksi, erämaaksi, josta ei löydä tienpäätä, eikä sen suuntaa.
2. Korkeudessa.
Käy pauhu. Kaikkeuden halki sävähti ihme salamana; salasta nous' se, salaan löi.
Kun kuulun "Litvan laulun" kaunis sävel kisaili kirkkaan kaukokaiun kanssa rinteillä Litvan vaarain lehteväin ja aatos laulun sanain surullisten ennusti siten ihmiskohtaloita kuin noita, joka taikahöyryistänsä armotta niitä ennustelee muille kuin säätäisi hän itse ihmis-onnen, niin: sillä aikaa Litvan-joen pinta sävähti ihmis-silmän huomaamatta, kun siitä henki suuren Perkeleen irtausi. Niin kuin aatos kaikkein hurjin hän pauhun suuren kantamana lensi kaikkeuden halki. Kirkkaat meteoorit antoivat hälle tietä. Ylpeänä pysähtyi taakse synkän kaukaisuuden hän kylmään nokimustaan eetteriin. Hän loisti siinä yksinvaltiaana, päässänsä kirkas, kaunis tulikruunu, jalkainsa alla meteoorin hohde ja verivaippa hartioilla sekä kädessä kuuma tulikäärme, jolla hän antoi tuli-merkin. Oitis lensi ylt'ympärille parvi enkeleitä kohisten niinkuin aava sävelmeri, mi vyöryy halki koko kaikkeuden kuin vesipaljous suuri, hirmuisin. Kädessä kullakin ol' uljas keihäs, min varsi oli tulta kuumimpaa ja kärki salamaa, mi kipinöitsi ja liekehtien hehkui levotonna vartensa tulipäässä, vavahdellen kuin iskuun valmistunut petolintu, mi nälkäisenä, verenhimoisena latvasta kuivan hongan joka hetki on saaliin niskaan iskemäisillään…
Valtaava näky aukes' ulappana: Ain' taakse ihmissilmän mittamatkan ulottui tulikirkas piikkimetsä. Kauniisti hohtaen ja tasaisesti sen metsän tulikeihäät parvittaisin toistensa ohi ristiin rastiin liikkui, kun miljoonittain enkelien parvet toistensa ohi kaunokulussansa edessä Perkeleen nyt marsiksivat, hänelle tehden siten kunniata valtaavan riemulaulun pauhatessa, Pääenkelit ne tulivaipoissansa seisoivat kahden puolen Perkelettä. kädessä tulikäärme, joka suustaan savua punertavaa suitsutteli, mi hienoon, pyhään utupunapilveen nyt peitti, kietoi suuren Perkeleen.
Taas kävi viima. Oitis korkeuteen ilmausi toinen parvi enkeleitä, pukuina tulivaipat, käsissänsä kaikilla suuret, käärmemäiset torvet ja päässä kirkkaat tuliseppeleet. Se parvi hohti siellä pimeydessä kuin tulipilvi, joka hohteellansa pimeyden punaa, kuten iltarusko yön pimeyttä punaa loistollansa.
Välähti merkki. Silloin korkealta laskeusi suuri, vuolas sävelvirta, mi tuli miljoonista pasuunoista kuin rankin sade. Sulosointuisena se ukkoskova sävelpauhu vyöryi pilvestä tulisesta. Riemurinnoin nyt enkelien suuret laumat siellä puhalsi käärmepasuuniin. Kun sitten se kuiva sävelsade pauhinalla saavutti enkelien sotajoukot edessä Perkeleen, niin riemuissansa sen pauhun säesteellä ylistystä ne Perkeleelle, kaikkivaltiaalleen nyt ratkesivat riemuin veisaamaan. Pimeys kuohui. Tyhjä vavahteli ja tulikeihäsmetsät värisivät, kun satamiljoonainen sotajoukko nyt herrallensa veisaeli näin:
"Pilvi säveleitä sataa sulle, verraton ja suuri, kaikkeuden alkujuuri. Ei oo sulla suuntaa, rataa. Kuljet niinkuin vapaa tuuli, minne tahtos kantaa vaan. Tulvillaan kaikki on kunniaasi… Rauhaton on sun vihollisesi. Turvaa hän ei mistään saa. Sua kaikki palvoaa."
Kuin ukkos-ilma silloin raikui soitto miljoonain enkelien. Rajusäänä seottui siihen suuri kuorolaulu sulaen aivan sulopauhinaksi, mi vyöryi, kaikupohjaksensa etsi kaikkeuden rantaa, joka ranta aina itseensä haihtuu. Ase-metsä välkkyi. Etäällä ihmis-silmän siintämissä toistensa ohi tulikeihäsmetsät tahdissa laulun sekä suuren soiton kohisten liikkuivat, kun enkel-joukot herralleen siten kunniata tehden jatkoivat suurta kaunokulkuaan.
Jo taukos suuri sävel vihjauksesta ja sotajoukot hiljaa paikoillansa nyt seisoivat taas eessä Perkeleen, jok' ylpeänä, majesteetillisna nyt nähtäväksi loihti paratiisin, miss' ihmishenki iki-onnellisna Jumalan yhteydessä oli, toimi. Avautui näky ihmeen kaunis, armas: Kuin nöyrä orja raatoi suuri luonto hyväksi ihmisen. Puu aina vehree hedelmää kantoi, riemuin, onnellisna, kuin äiti kantaa lasta sydän-allaan iloiten taakastansa… Päivä paistoi, kuu öisin antoi tenhohohdettansa iloiten, kun saa sitä runsain mitoin jaella ihmiselle, kuten neito on onnellinen, kun saa suloansa jaella viljoin mielitietyllensä onneksi sen. Ja yhtä onnellisna valmisti ihmiselle siimeen lehto ja sammal hienoimmaksi untuvaksi vuoteeksi hälle kasvoi. Kauneudellaan koristi kukka nurmet häntä varten sadoilla loistavilla väreillään.
Niin loisti kaikki. Kukkamaiden päällä leijaili tuhatväri-perhospilvi ja peitti kaiken väriharsoon, joka säteistä päivän hohti, leijaellen hiljalleen väri-valokylvyssään. Sen kaiken yli kauniit lintuparvet kutoivat suurta sävelverhoansa, mi peitti sointuihinsa kaiken, kuten. runoiltu harso peittää ihanuutta. Sen sävelharson alla ihmiselle antautui koko luonto morsianna tarjoillen hälle aina parhaitaan. Kuin konsanansa Jumalalle kantoi niin koko luomakunta uhriaan.
On kaikki hiljaa. Ihmeen kaunis näky huikaisi enkeleitä Perkeleen. On paratiisi rauhaa tulvillansa. Jänistä armasteli jalopeura kuin äiti lastaan. Tiikeri ja kauris nukkuivat rauhallisna vieretysten kuin lapsipari. Suuri ihmishenki, mi puhdasta ol' aivan jumaluutta, sai sopusointuun kaiken. Koko luonto tajusi jumaluuden ihmisessä sen tunnustain ja aivan vaistomaisna, kuin lapset suuren vieraan läsnäollen talttuivat pedot. Kaikki aherteli kuin eessä sen, jot' ei voi vastaan nousta, ei suututtaa. Keskellä paratiisin elämänpuu hedelmätaakkaa kantoi, kuin jalo, hurskas äiti, jonka rinnat jalointa, ylevintä ravintoaan armaalle lapsoselle valmistavat, ja äiti itse sitä tehdessänsä jalostuu, puhdistuu ja henki nousee korkeuteen, kuten uhraajan, mi kantaa jalointaan antimiksi Korkeimmalle. Runoksi ihanaksi kaikki sointui. Ei tuullut. Tuuli oli nukkununna; se oli lapsen viatonta unta ja morsiamen armaan ikävää. Varpuista vaali ahnas petohaukka kuin kana poikiansa siiven alla ja lintu lauloi pedon nukuksiin.
Niin loisti paratiisi. Ihmishenki siell' eli onnellisna, autuaana, puhtaana, korkeana. Jumaluutta kuvasti katse, käynti, korkee otsa. Kuin majesteetti siellä ylevänä, keskellä petoparvien hän kulki Jumala-ihmisnä. Ja Jumalaansa hän puhtain mielin suhtautui kuin lapsi, mi luottain painuu armaan äidin rintaan, kun miel' on puhdas, rikos tuntematon, ja syyllisyydentunne tuiki outo. Hän puhtain mielin, avoimena, saattoi lähetä Jumalaa, kuin veljeään. Ol' yksi ainut hälle tuntematon: Ei tiennytpahaahän. Kuin puhdas lapsi hän tunsi hyvän vain. Ei halpa rikos viel' ollut hälle pahan olemusta tutuksi tehnyt. Siksi ei hän tiennyt, mi hyvän pahuudesta erottaa. Ei tiennyt hän myös mit' on onnettomuus ja tuska, kärsimys, kun onni, rauha hyvästä suhteestansa Jumalaan hänelle puhkesi kuin aamuvalo, mi helähtää kuin armain lapsen nauru. yön aamuruskoisesta hymyilystä kirkkaaksi hohteeks' yli kaiken maan. Vaan paratiisin puista kauneimpana kukoisti hyvän-, pahantiedon puu. Se siellä hohti tuli-omenissaan, loisteellaan houkutellen, niin kuin tyttö, mi kiehtoo miestä ulkokuorellansa, peitellen sillä muun, kuin syötti ongen. Sen joka oksa, maasta latvaan asti, makeinta, kiehtovinta herkkuansa tarjoili syötäväksi ihmiselle ja kutsui niinkuin vietin kiihotin, mi valittuaan kutsuu nautintoon. Jokaisen oksan päässä lauloi lintu säveltä hekkumaista soidin-ajan: se sävel lemmen herkkuisuutta kertoi, sekottuin lehden tuoksuun huumaavaan. Kuin kaunein morsian se hohti siinä yllänsä paratiisin valovaippa, hohteena aistipuna, helyinänsä makeimmat laulut, joilla lintuparvi sen helmitteli helmiin hempeimpiin.
Ylhäältä kuiva, vuolas sävelvirta yhäti tulvi joukkoon Perkeleen. Hän itse suurna, mutta kademielin silmäili, kuinka iki-onnellisna el' ihminen ja kiintyi paratiisiin, ja koko luonto raatoi rauhallisna ja täyttä onnen siemausta joi. Hän yksin oli rauhaton, hän, joka on kaiken Luojan luoman vihamies ja vaanii hetkeänsä, kavalana kuin käärme, joka pelokkaana mataa pensaassa piilotellen, rauhatonna saalista väijyy, kaikkein vainoomana. Sen tuntien, nyt kateuttaan peittäin hän lausui enkeleilleen seuraavasti:
"Tuo kaikki työt' on Jehovan. Mut nähkää: koreinna, sekä herkullisimpana keskellä siellä kohoaa se puu, mi hedelmissään minun henkein kantaa ja pahan ihanuuden kirkastaa."
Ja silloin suuri sävel riemukkaana joukosta enkelien nous kuin myrsky, mi vimmattuna nousee siivilleen. Nyt sotajoukko suuri veisas näin:
"Aamuruskon purppuraan sinä pukeudut, Vihollistas kostamaan kun sä sukeudut. Sinä laulun sävelissä unelmissa hellimmissä niinkuin käärme viisahin madat ihmissydämiin. Nautintoa, hekkumaa maljasi vain vaahtoaa. Henkes kaiken taivuttaa, hekkumoihin vaivuttaa. Ken voi sua vastustaa!"
Ja laulun sekä soiton pauhatessa hän loihti enkelien nähtäväksi sen hetken jolloin ensi ihmisparvi söi heelmän kielletyn ja kauhistuen jo tunsi pahan suuren hirmuisuuden ja näki kuilun, jok' ol' auennunna välille heidän sekä iki-onnen. Lumoista ihmiskatseen jumalaisen nyt pääsi peto oitis vapahaksi, tajuten heti luonnontajullansa, ett' oli poissa ihmisestä voima mi, kuten kahle sitoi, laski luonnon orjaksi nöyrimmäksi ihmisen, sen kulkiessa ihmisjumalana katseessa voima Kaikkivaltiaan. Ei häntä enää luonto totellutkaan. Valtoinna riehui nyt jo petoparvi, ei myrsky kuullut hänen ääntään nyt, vaan riihatonna riehui omaa tietään. Pääs' aalto irti. Hirmupauhinalla vettänsä viskoi riemastunut meri rantaansa vasten. Pilvi salamoita kuin irti päässyt peto sylki maahan, ja riehahdellen ärjyi rajusää repien pilviä ja ukkoshuudoin kierrellen korkeuden kuperalla, miss' yhä yltyi sade salamain.
Niin oli luonto valloillensa päässyt ja paratiisi kadotettu. Nyt jo pääsi valloillensa rikkaruoho: Nyt ohdaketta, orjantappuraa maa kasvoi. Niinkuin avuttomat lapset langennut ihmispari erämaassa värjötti kauhun-ilme kasvoillaan. Työ suuri alkoi: paluu jumaluuteen ja vallotus sen luonnon, joka äsken ol' irti päässyt heidän vallastaan…
Jo alkoi paluumatka paratiisiin. Se matka oli raskas, vaivaloinen: Hiellä otsan oli erämaa taas höystettävä, luonto vallattava ja suurin vielä: paha voitettava, mik' uhkas' aina kaiken hävittää ja turhaks tehdä paluun Jumalaan. Vei joka askel taakse saman matkan kuin eteenkin, ja niinkuin kivikuorina pidätti palaajata paha, jonka hän syönyt oli hedelmästä puun. Kuin syöpä lähtemätön sielun pohjaan se oli syöpynyt. Nyt murhemielin elämän kivikuormaa kantoi hän, jok' äsken vielä oli luonnon herra.
Vaan riemu leimahti nyt Perkeleestä.Näkyjä näyttäin lausui korskeasti:
"Niin sortunut nyt Jehovan on valta… On välimatka liian pitkä jo välillä Hänen sekä ihmishengen ja ihmis-ikä liian lyhyt on semmoisen välimatkan kulkemiseen… Siis onkin turhaa taipaleelle lähtö, kun toivoton on kerran paluutie. Mun henkeni on taakka kulkijalle, sen kanssa kulku liian vitkaan käy, perille että voisi ennättää… Ja takana mun herkkuisimmat heelmäin takaisin kutsuvat kuin Lootin vaimoa…"
Taas nousi riemumyrsky enkeleistä kuin rajusää, mi puhkee tyvenestä. Miljoonat äänet veisasivat näin:
"Jos vuoritaakkansa maa voisi harteiltaan heittää menemään, tai kaikkeuden ken tyhjäks loisi aineesta, eivät sittekään ne voisi henkeäsi poistaa pois ihmisestä. Ijät loistaa se ihmissydämessä suurna sun suuren valtakuntas juurna. Sa olet suuri, verraton. On luotas pääsy mahdoton."
Ylistyslaulun myrskyävä pauhu hyväili ohimoita Perkeleen ja sävelryöppy tulvi ylähältä kuin kosken kuohu laulun pauhinaan. Sen raikuessa miljoonaiset joukot liikkeelle lähti keihäsmetsinensä. käskystä Perkeleen. Hän itse johti säteillen tulen sekä meteoorin valossa huikeimmassa, kruunu päässä ja sävelpilven häntä seuratessa tulisen meren lailla korkeudessa, miss' enkelien äärettömät laumat hänelle kaiuttivat ylistystä. Niin kaikki välkkyi sekä hohti vain ja kertoi suurta valtaa Perkeleen, ja voimaa, joka ihmis-elämätä kuin raskas vuoripaino hallitsee poluilla pahan, tiellä Perkeleen.
Kuin yhtenäinen, suuri ukkospauhu kohisi miljoonainen sotajoukko nyt halki kaikkeuden. Keihäsmetsät liikkuivat vinhoin vauhdin pimeässä välkyttäin kärkiänsä: salamoita, sävelten valtavassa pauhinassa. Käy suuri kulku aatosnopeaan, ylhäällä, mistä aatteen siipi yksin vain maahan kantaa. Joukko loistavin kohdalle uuden paratiisin lensi johdolla Perkeleen, jok' ylpeänä kaikkeutta matkallansa silmäeli keskeltä hohteen sekä kunnian.
Jo päättyi suuri matka. Mahtavana kohdalle Litvan joukko pysähtyi jyrkästi, niinkuin ukkos-ilma musta, mi synkän turman varjon maahan heittää. Ja hetken siinä hengähdettyänsä taas enkel'joukot keihäsmetsineen nyt kaunoastunnassa järjestyivät herransa eteen. Litvaa osottaen nyt lausui heille joukon johtaja:
"Näette, tuoll' on uusi paratiisi…Jehova siellä linnaa rakentaa…Tok' ei Hän muurilla voi sitä saartaa…Ja ennen Häntä siellä olen minä."
Niin lausui hän. Ja uuteen paratiisiin miljoonat ahnaat katseet viskautuivat kuin nälistynyt haukka varpuspesään, miss' emo nauttii lapsi-onnestansa, kun pienten siipi alkaa liikahdella ja katse kiittää hellää hoitajaa. Ihastushuuto pääsi enkeleiltä, kun katse ehti Litvan paratiisiin, miss' onnestansa nautti hurskas äiti ja isä, kiittäin Herraa lapsestansa Martvasta, joka koko sielullansa Herralle oli valan vannonut. Ol' ihmis-onni siellä kukassansa. Kuin kaunis virsi solui päivä iltaan, yö kääri kaikki uniin armaimpiin ja aamuin herätteli lintuparvi laulullaan nukkuvia aamunpunaan, jok' idän taivaan reunaa purppuroi. Maa kasvoi viljaa, vesi järven riistaa. Taivaalla kulki päivin valoseula, jok' antimiaan jakoi. Kuuhut öisin taivaisna valvojana vartioitsi, ja pilvi kantoi vettä ajallaan.
Ol' aika, jolloin Oolavi ja Martva veneessä keinuellen kuuntelivat kuuluisan Litvan laulun laulantaa. Herraansa enkelit nyt kuuntelivat:
"Uus' Eeva sekä Aadam Jehovalla taas siellä on… On saalis valmis mulle… Myös valmis paratiisi herkkuineen… Puu elämän on täynnä hedelmiä: Se kantaa hekkumaa ja nautinnolta… Ja kaiken peittää kaunis lihanrunous kiehteisiin huumaavimpiin. Kuka voisi sen antimia maistamatta olla!"
Ylistyslaulu ukkospauhinana julisti kaikkivaltaa Perkeleen. Keskeltä sävel- sekä hohdepilven hän ylpeänä jatkoi puhettaan:
"Hän Itse tunnustaa jo heikkoutensa: Sinailta lähtien hän tiedon-puuhun jokaiseen oksaan ripustanut on varoitussanat: 'älä tapa… huoraa… varasta!'… Kohta joka asiasta on Hänen pakko kieltää… sillä lailla valtansa perusteesta tunnustaa, se ett' on pelkkää karjaa, jot' on pakko jo aidoin suojella ja ruoskin ajaa. mieluista Hälle tietä kulkemaan… On Sinain käskyt pelkkä karja-aita ja tunnustus ett' on mun vallallani perustus vankkaHänen kuvassansa… Voimaani ihmishenki tunnustaa…"
Tulisten keihäsmetsäin hohtehesta pauhahti taaskin laulu valtaavin ylistäin Perkelettä. Kunniaksi editse hänen kulki taajat joukot herransa suurta voimaa tunnustaen. Sen loputtua kuului "Litvan laulu" rannalta Litvanjoen. Tyttö siellä nyt lauloi ihmishengen tarinaa. Sen loputtua mahtavana taaskin joukoilleen puhui Perkele nyt näin:
"Jehovan kynsiin uudelleen ne halaa… Niin siellä kertoo laulu tyttösen… Vaan näätte, kuink' on pitkä välimatka… Sen pituus mulle oiva ase on: Se väsyttää sen, joka sille lähtee… Hän joutuu epätoivoon… Hurjistuen hän silloin hylkää turhan taistelunsa ja ottaa lahjan herkkuisimman, jonka mä hälle tuon… Hän silloin huomaa jo. ett' onkin liian lyhyt ihmis-ikä… viisainta siis, kun nauttii aikanaan."
Niin lausui hän, tuo henki rauhaton, joll' ei oo kaikkeudessa lepopaikkaa. Nähdessään ihmis-onnen, hurskauden, jok' eessä hänen silmiensä taaskin todisti kaikkivaltaa Jumalan, hän kateutta sekä vimmaa täynnä katseensa ahneen, kiukkuisen ja julman nyt heitti Martvaan sekä Oolaviin, kuin ahnas peto arkaan karitsaan, mi heikon emäparan suojiin rientää hädissään, väristen ja avutonna kyyristyy maahan iskun välttääksensä. Sen nähden vannoi henki rauhaton:
"On turhaa Sinain karja-aidat, ruoskat! Ei mikään estää voi mun voittoain. Vuos toinen aikaa: Litvan paratiisi on valmis mulle. Erämaahan taas saa ajaa sieltä uuden ihmisparin Se Julmuri, jok' ansoihinsa heidät on houkutellut. Sinne tarvitaan nyt käärme, joka puusta kielletystä hedelmän näyttää, Joukot Kaldean saa viedä poijes ukko Jobin kullan: Hän liian vanha puusta syömään on…"
Taas laulun pauhu raikui kaikkeudessa muodostain ihmeen suuren sävelsveerin, mi pauhinalla läksi lentämään käskystä tuon. Se kaikkeuden halki nyt syöksyi niin kuin maa, mi radallansa ijäistä hirmulentoansa syöksyy kaikkeuden yössä. Keihäsmetsä hohti, kuin sävelpallo aatosnopsin lennoin raivoisin vauhdin syöksyi eteenpäin. Se syöksyi suoraan taakse kaukaisuuden, miss' alku-usvat tulisina kierii tiivistyin spiraaleiksi. Niiden halki käy sotajoukon kulku. Kohinalla se laski kohti uutta maailmata, miss' ihmishenki vielä synnitönnä rauhassa kiitti Herraa taivaan, maan. Kuin vuolas valovirta maille tulvii nyt laski sinne suuri sotajoukko sävelten pauhinassa perustamaan taas siellä jylhää valtaa Perkeleen.
Ranniston talo.
1. Maassa.
Ranniston talo on joen rantatöyräällä, siinä missä Litvanjoki laskee Litvanjärven lyhyeen, tylppään lahteen, jota lehtevät vaararannat reunustavat. Suoraan talon ikkunoista näkyy saarilla siroteltu järvenselkä. Likemmät saaret kohoavat vedestä pieninä metsäkumpuina, tyynellä kuvain riippumetsänä vedessä. Kaukaisemmat näyttävät jo uivan veden varassa ja etäisimmät aivan uppoavat veteen, lelluen veden kantamina. Talon kohdalla, vastaisella rannalla, joka kaukaisuutensa johdosta aivan painuu veden sineen, sulaen siihen viheriänä reunaviivana, on koivikkoon lymyytynyt Litvan kirkko. Sekin näyttää olevan aallokkoon uppoamaisillansa, nousten siitä kuin pyhä vedenkukka.
Talon suuri asuinrakennus, kivinavetta, riihet, saunat ja ladot, ilmottavat tulijalle jo kaukaa, että talo on hyvissä varoissa. Hyvin hoidetut pellot purkavat viljaa kapaleen täydeltä, ja niityillä on mehevä heinä laossa aitavieriä myöten, kertoen isännän toimeliaisuutta. Ja kun vieras tulee taloon kesällä illansuussa, jolloin kylläinen karja palaa heinäisiltä syöttömailta, utaret miltei maata viistävinä, niin huomaa hän silmänheitolla, että talossa on emäntänä kuningatar, joka voi työstänsä ylpeillä enemmän kuin ne sadat, joille maailma hänenkin maassansa seppeleitä kantaa, tai jotka niillä itse itseänsä kruunaavat. Talon pihamaata koristavat suuret, vanhat koivut, ryytimaan sivulla hymyilee herttainen pihlajikko ja kartanon päätypuolella seisoo talon ylpeys, satavuosia elänyt kuusi, risti latvassa, viskaten latvansa kahden kuusen korkeuteen ja levittäen naavaisia oksiansa koko talon leveydelle. Talon taustana kohoavat sen kolmella puolella vehmaat vaarat, joiden rinteillä pihlaja, tuomi ja riippakoivu taistelevat jokaisesta kämmenen-alasta, koristaen rinnettä kilpaa ja peittäen sen lehti- ja kukkarikkaudella.
Yli kaksisataa vuotta oli jo Ranniston suku taloa asunut. Sen ensimäinen isäntä oli saapunut paikalle nuoren vaimonsa keralla kirves ja kuokka olalla ja raamattu kainalossa, ja selässä talon omaisuus: tuohikontti, jossa oli pari petäjäleipää. Paikka oli silloin asumatonta karua kangasta, josta hän oli vuokrannut torpanpaikan. Ensi tehtäväksensä avasi hän raamatun ja luki kuusen juurella vaimollensa:
— "Jos ei Herra huonetta rakenna, niin turhaan ne työtä tekevät, jotka sitä rakentavat."
Ja vaimo tajusi silloin miehen mielen. Enempää puhumatta laskeutuivat he polvillensa saman kuusen juurelle, joka vielä seisoo talon päätyseinän edessä, rukoillen Jumalan apua, ja veisaten Hänelle virren. Ja rukous rohkaisi mielen ja se vahvisti käsivartta. Mies kiipesi kuuseen, sitoi ristin sen latvaan ja antoi sitten maan maistaa kuokkaa, puunkyljen kirvestä. Vaimo koloi sillä aikaa petäjän kuorta tulevan talven leivän lisäksi.
Ja kun sitten ilta tuli, kiittivät molemmat yhdessä Jumalaa eletystä päivästä ja nukkuivat Hänen suojaansa, nuotiotulen ääreen kuusen juurelle, lehdeksiä pään alla, vuoteena korven kuiva, pehmeä sammal ja kattona Jumalan luoma kaikkeuden ääretön laki.
Sen kuusen juuri oli Ranniston talon ensimäinen asunto ja kirkko samalla. Siitä päivin on sen latvassa aina risti taivaalle kohonnut. Sen kuusen tarina oli ollut ensimäinen taru, mitä nykyinen Ranniston isäntä oli Martvalle kertonut, istuen sen juurella paljain päin, raamattu polvella, Martva toisella ja onnellinen äiti rinnallansa. Sen kuusen juurella oli Martva ensimäisen rukouksensa rukoillut. Sille oli hän joka tuohkosestansa mehevimmän marjan uhrannut, ja aina oli hän sitä puhutellut "kuusi-sedäksi". Se kuusi oli vieläkin talon kirkko, sen juuri se huone, jonne astuessaan jokainen paljasti päänsä.
Mutta palatkaamme vielä Ranniston suvun alkutarinaan.
Kun seuraavana aamuna varhaisin lintu tirskahdutti ensimäisen säveleensä päivän punaisen silmän taivaan rannalla raottuessa, nousi Rannisto ja veisasi taas virren vaimonsa keralla. Ihmeissänsä kuuntelivat sitä heräävät lintuparvet, heleä korpi ja kirkas, aamuvalon punaama Litvanselkä. Rannassa heräsi hauki kauniiseen lauluun, sorsa havahtui ja sujahti kaislikon läpi selvälle vedelle, räpytellen siellä, ikäänkuin unta siivistänsä karistellen ja painautuen sitten rauhalliseen uintiinsa, halkomaan sinistä vedentyyntä.
Niin solui päivä päivän tieltä. Korpi kaatui kaskeksi. Kirves helskytteli puuta virsilaulun ja rukouksen säestämänä. Vaimo taittoi parhaimmista rauduskoivuista vihdaksia, riipi hakatuiden haapojen ja raitojen lehdet talven varaksi ja kokoili heiniä joen ja järven rannoilta. Leivässä oli viljaa puoleksi petäjäisen seassa. Lähde antoi raitista vettä palanpainoksi, koivu tuohta virsuiksi ja kuusen oksista kyhätty maja nukkuessa suojaa tuulta ja sadetta vastaan.
Ja kun syyspuoli lähestyi sateinensa, kohosi jo tuvansalvos kosken vierellä. Heinäpieles nousi talon rikkautena, katiska kokosi kaloja järvestä ja linnunrihma metsästä teeriä ja koppeloita. Syyssateiden alkaessa lämpisi jo oma tupa, saunasavu nousi maasaunasta ja koskesta kolotut tarvepuut kuivuivat matalan tuvan orsilla. Jo kohosi kaivonvintti. Jo nousi riuku tuvan katolla, väkkärä tuuliviirinä. Jo valmistui pieni lääväpahainen ja ennen ensi lumia ammui siellä vieras, eläkelehmä, josta voi meni omistajalle, kirnumaito jäi särpimeksi Ranniston torppaan.
Niin päästiin päivästä toiseen. Mies kävi kylän töissä ja asui torppaa levätessänsä, vaimo kehräili kylän kehruita ja kävi välistä puimassa vierasta riihtä. Seuraavana keväänä poltettiin kaski paloksi. Kesällä oli se jo otrahuuhtana, pääsi putkelle, puhkesi vihneelle ja tuotti osan talven leipää. Huuhdan reunassa kukki pieni lanttupenkki ja palanen naurismaata, ja tuvan ikkunan alustaa koristi torpan ryytimaana pieni tilkku pellavamaata. Mies raatoi kahden, rukoili monen edestä ja vaimo kilpaili hänen kerallaan yhteisen kuorman kannannassa.
Mutta havutemppeli seisoi aina avoinna ja sen juurella palveli mies vaimoinensa Jumalaa kesäisinä sunnuntaina, sillä kirkkoa ei ollut lähettyvillä. Vuosi vuodelta laajeni viljelys ja kävi kirjavammaksi: Ruishuuhta heilimöi ja otramaan vieressä kauramaalla kimaltelivat kauranripset, auringon valo joka ripsen päässä kyyneleenä, ja tattari rehoitti toisaalla, värjäten pienen maatilkkunsa ruskeaksi. Kului aika. Huuhta muuttui pelloksi, aitovieri pientareeksi ja mehevä mullikko pihamaan edustalla oli kaalimaana.
Jo kuului oman lehmän kello aholla, ja lammas tuli vuoninensa iltapalalle. Lapset kävivät kesäisin mansikassa ja mustikassa, syksymmällä sienessä ja puolassa. Jo tekivät ne työtä isän ja äidin apuna: Tyttö kitki pellavata, poika kasteli kaalia, tai ahertivat ne jotakin muuta, ja joka ilta ja aamu rukoilivat isän ja äidin mukana.
Mutta pahat päivät tulivat: karhu repi lehmän.
— "Jäihän Jumala vielä", — mietti Rannisto ja antoi karhun maksaa nahan nahalla.
Tuli halla ja pani kaikki kesäviljat. Rannisto kiitti Jumalaa ja lausui vaimollensa:
— "Ilman Jumalan apua olisimme nyt hukassa, mutta Hän on varannut meille petäjikön täyteen talvenleipää. Ja lampaalla saamme uuden siemenen alun."
Sanattomana kuunteli silloin aina vaimo suuren miehensä puhetta, kuivasi salaa kyyneleensä ja kiitti miehestänsä Jumalaa.
Niin alkoi Rannisto harva se vuosi aina alusta ja aina kulki hän yhä pitemmän matkan eteenpäin. Kun lehmä oli mahona, lypsi lähde.
— "Jumala ei anna sen koskaan ehtyä, ei mahoksi jäädä", — lausuiRannisto tyytyväisenä ja jatkoi:
— "Koivusta ei lopu virsutuohi, auringosta valo ja maasta kasvukyky, kun on Hän niiden hoitajana."
Jo oli vanhin poika työ-ijässä. Jo lämpisi oma riihi ja peltoa koristivat kuhilaat, otrakuusikot ja kauraviisikot. Mutta sota kulki mailla. Poika vietiin sotaväkeen ja kaatui siellä kohta.
— "Herra antoi ja Herra otti. Kiitetty olkoon Hän!" — lausuivat isä ja äiti lähtiessänsä taas yksin taipaleelle, tukena ja mielenrohkaisijana se Jumala, jonka käden alle he miehekkäinä alistuivat.
Ja taas mentiin eteenpäin. Jo koristi ylpeä ruiskeko keltasänkistä peltoa, josta lapset keräsivät tähkiä, ja kauranärte seisoi riihen oven edessä. Jo kuului oman hevosen kello ja lehmäkarjassa oli kaksi omaa lypsävää. Tupa oli saanut eteisen, sauna kodan ja riihi korsun. Kukka kukki akkunalla ja raamattu oli pöydällä yhtä tavallinen kuin petäjänsekainen leipäkin. Selvä leipä oli vieläkin jouluherkkua. Jos olikin viljaa, niin säästettiin sitä pahan päivän varaksi, korvaten sen petäjikön antimilla.
Mutta ei ollut vielä Ranniston käsivarsi kylliksi karaistu, ei miehen mieli terästetty. Se tarvitsi vielä Jumalan kiirastulta. Ja se tulikin: kasakkaparvi risteili saloja, merkiten tiensä palavien talojen tulilla.
Ja eräänä sunnuntaina, kun Rannisto luki raamattuansa, kuului pihalta lasten huuto:
— "Kasakat!"
Se oli taivaasta iskenyt tulinen salama. Parahtaen riensi vaimo pelastamaan pienintänsä. Mies syöksyi vaimon mukana, raamattu kainalossa, sieppasi kaksi lasta syliinsä ja pakeni tuvan taitse kuusikkoon. Hetken kuluttua nousi koko talosta, kauranärtteestä, ruiskeosta ja heinäpieleksestä savu ja punainen lieska, ja hevonen ja lehmät seurasivat kasakkaparvea.
Ilta tuli. Perhe palasi piilostansa ja kokoontui havutemppeliinsä, kuusen juurelle. Siinä veisasivat he virren, rukoilivat ja alistuivat nöyrinä näkymättömän käden alle. Siinä kiitti Rannisto Jumalaa siitä, että oli voinut perheensä mukana pelastaa kalleimman aarteensa: raamatun, Häntä kiittäen lausui hän vaimollensa:
— "Miten hyvä ja viisas Hän on!… Jos Hän olisi lainannut minulle enemmän käsivarren voimaa, olisin minä kaatanut korven kauvemmaksi tuvasta, ja silloin olisi pelastuksemme ollut mahdoton… Hänelle olkoon kiitos ja kunnia!"
Ja vaimo kiitti taas vuorostansa Jumalaa suuresta miehestänsä.
Ja kuten alussa, niin lähtivät he nytkin tielle saman kuusen juurelta. Sen juurella nukkuivat he yönsä, lämpönä talon kekäleistä tehty nuotiotuli, peitteenä kuusenlehvä, vuoteena maa ja raamattu ainoana omaisuutena. Huomen-aamuna varhain rukoili mies rukouksensa ja lähti ainaiseen elo-aittaansa: petäjikköön. Illemmällä palasi hän uusi vakka täynnä petäjäistä ja alkoi vielä kerran alusta. Vaimollensa hän lausui:
— "Anna sinä anteeksi minulle, että en ole elämäsi polulle voinut ruusuja ja kukkia sirotella!… Olisithan sinä voinut rikkaitakin saada… Mutta tottapa se on Jumalan tahto…"
Silloin vuotivat kyyneleet vaimon silmistä ja itkuun painautuen lausui hän:
— "Mitä olisivat minulle maailman kukkatarhat ilman sinua! Ja mitä ovat tämän maailman kukat mielenhurskauden rinnalla, joka joka aamu puhkeaa uutena ja antaa minulle mielenrauhan ja onnen…"
Niin kirjoitti Ranniston suku omaa historiaansa. Niin loi se paratiisin keskelle synkintä korpea.
Ja Jumala-uskosta puhkesi heihin aina uusi voima ja mielenrohkeus, kuten hyvä omatunto hyvin eletystä elämästä. Koettelemukset muuttuivat kalliiksi taakaksi, suureksi opetukseksi ja karkaisutuleksi. Uusi asunto kohosi kohta entistä uhkeampana. Ja kun sitten Rannisto seitsemänkymmenen vuotiaana laskeutui vuoteelle, ei enää itse noustaksensa, veti taas oma hevonen auraa. Neljä lehmää söi mehevää äpärikköä. Pellavariihi lämpisi. Riihtä ympäröivät ruis- ja kaurakeot ja kauranärtteet. Varsa kisaili nurmella ja aitassa oli jyväsalvo täynnä vanhaa viljaa katovuosien varaksi. Tyttäret olivat naimisissa. Kukin oli saanut isältä myötäjäiset talouden aluksi. Lähestyi jo elämän lauvantai-ilta. Poika oli ottanut työtaakan isän, hänen vaimonsa äidin hartioilta ja näiden tytär kulki jo seudun kuuluna morsiamena, ja poika varttui nuorukaisen esikuvana.
Silloin kutsui Rannisto perheensä ympärillensä, kiitti sitä rakkaudesta, yhteisistä kärsimyksistä ja kaikesta ja lausui pojallensa:
— "Minä lähden tilille Jumalan eteen… Sinulle en minä voi jättää mitään maallista. Sillä torppa ja sen tavarat ovat savua, jonka tuuli vie. Mutta minä jätän sinulle sen peruskiven, jolle torppa on rakennettu: raamatun tuolta pöydältä… Älä siitä luovu, sillä se on kultavuori elämässäsi ja pelastus, jolla seisten et myrskyissäkään hätäydy ja aaltoon vajoa. Sinun torppasi pysyy, niin kauvan kuin se aarre on sen peruskivenä. Hoida sitä ja jätä se perintönä tuleville polville!"
Se oli hänen suuri testamenttinsa. Pari päivää myöhemmin lepäsi hän arkussa kuusen juurella. Hän oli lausunut haluavansa lähteä viimeisellekin matkallensa havutemppelistänsä.
* * * * *
Polvi polvelta oli sitten Ranniston suku kulkenut kanta-isän avaamaa latua. Se puristi kultaa kuokanvarresta ja elämän voimaa se ammensi raamatusta. Toinen isäntä jätti jo pojallensa torpan maat omaksi konnuksi. Ja kylläinen karja, hyvin hoidetut hevoset ja monivuotiset kasatut keot todistivatkin, että kuokanvarresta ei lopu kulta, eikä raamatusta elämänvoima. Seuraavan isännän maatessa kuusen juurella arkussa oli talo jo Litvan ensimäinen. Sen suuri kirkkovene laski joka sunnuntai Litvan kirkkorantaan, täynnä talon omaa väkeä. Kuusen juurella otti jokainen polvi leiviskänsä, Ranniston talon, hoitoonsa ja siinä jätti se sen seuraavalle polvelle kaksinkertaisena. Tilukset laajenivat polvi polvelta. Karja lisääntyi, rakennukset suurenivat, olivat jo maan muhkeimpia. Säästöt kasvoivat ja maine talon rikkaudesta levisi kirkolta kirkolle yli maakunnan.
Ranniston nykyinen isäntä Tuomas, Ranniston Tuomas, kuten häntä sanottiin, oli perinyt talon ollessansa kolmekymmen-vuotias. Samana vuotena toi hän vaimonansa talonsa emännäksi kymmenen vuotta nuoremman Katrin, Litvan kauniin, kaikkien ihaileman helmen. Avioliitosta syntyi kolme lasta, joista vanhimmat, kaksi poikaa, kuolivat nuorina. Kun Rannisto itse oli jo yli neljänkymmenen, syntyi viimeinen lapsista, Martva. Hänestä tuli vanhempiensa aarre, niiden kallein helmi. Hän oli perinyt esi-isiensä puhtaan, jalon sielun ja suuren hengen. Hänessä oli ihmishenkeä enemmän kuin tuhannessa muussa yhteensä. Hän oli lahjakas, vaikka kaikki uinui hänessä vielä kukkanupussa. Ollen vanhempiensa silmäterä, ei häntä oltu päästetty kotoa kouluunkaan, vaan hoitivat hänen kasvatustansa parhaat koti-opettajat. Hän kasvoi ja oppi kotonansa kuin konsanaan ruhtinaan tytär. Jo pienenä lapsena puhui hän ranskaa koti-opettajattarensa kanssa. Maailma, ulkopuolella kotikylää, oli hänelle tuntematon. Hänen sielunsa jalous ja puhtaus oli painanut leimansa koko hänen olemukseensa. Kateinen silmäys ei pystynyt häneen, sillä hänen ylevyytensä karisti hänestä pois kaiken häneen tähdätyn halpamaisuuden, kateuden ja muun, kuten puhtaus hävittää alhaiset syöpäläiset, jotka sikiävät ja viihtyvät liassa. Hän kulki ihmiskukkana, rikkauksien perijättärenä, ja kumminkin kantoi hän kaikkialla hartioillansa ikäänkuin vaippana ystävien ihastuneita silmäyksiä. Hän oli koko Litvan yhteinen tytär, sen ilo ja ylpeys.
Tuomaan aikana alkoi Rannisto vaurastua entistä ripeämmin. Talossa seurattiin tarkoin suvun kantaisän latua. Hänen jättämänsä raamattu tuki entistä lujemmin talon perustusta. Isäntä itse oli työssä ensimäisenä, levolle mennessä viimeisenä. Ja kun muut syötyänsä makasivat ettonetta, istui hän kirja kädessä, etsien niistä niitä tietoja, joita hän tarvitsi ammatissansa. Hän vertaili niitä omiin kokemuksiinsa, tutki ja valitsi kelvollisen. Taloon ilmestyi uutta elämää. Uudenaikaiset työaseet tulivat vanhojen sijalle. Koneet tekivät työtä, viljelykset laajenivat ja talon varat lisääntyivät sitä mukaa. Harvinaisella terävyydellä ja nerolla oli Ranniston Tuomas myös tutkinut historiaa ja elämän filosofiaa.
Ja hänen rinnallansa seisoi vaimonsa Katri, käsi aina työssä, kuten miehenkin käsi. Arvokkaana kuin ruhtinatar kulki hän navetassansa ja vaatimattomana hoiteli hän talon kukkia, sekä huolehti palvelijoistansa kuin paras äiti lapsistansa. Hänessä olivat yhtyneet sielunjalous ja hurskaus, arvokkuus ja kainous. Hän oli talon hyvä henki ja Litvan köyhien äiti. Hänen miehensä työhuoneessa oli seinällä taulu, jossa olivat sanat: "Otsasi hiessä pitää sinun syömän leipääsi." Sen taulun eteen asetti hän joka päivä kesällä kukan ja talvella viheriän havun.
Ranniston isäntäväki oli oikea ylimyspari. He olivat palvelijoittensa isä ja äiti ja seutunsa pappi ja kuningas.
Siitä lähtien kuin talossa tarvittiin vierasta väkeä, olivat palvelijat enimmäkseen talon kasvatteja. Kurjia kerjäläispoikia ja -tyttöjä oli otettu hoidettavaksi ja kasvatettu yhdessä talon lapsien kanssa. Vartuttuansa olivat ne perheen jäseniä, ja kun ne perustivat oman kodin, saivat ne talosta torpanmaat ja myötäjäisiksi taloudenalun omien säästöjensä lisäksi, eikä koskaan puuttunut raamattu niistä myötäjäisistä.
Nyt oli Ranniston talo kuuluimmillansa. Sen maine oli levinnyt yli kymmenien kirkkojen. Se oli levinnyt kauniina kuin Litvanselän vedet. Sen tyttärestä puhuttiin kymmenillä kirkkomailla. Kuin vanha luostari kohosi talo jokitöyräällä. Se levitteli viljelyksiänsä laajalle, viheriöivänä viljajärvenriekaleena, josta metsäiset vaarat saarina kohosivat. Kalavedet kihisivät kaloista, rannat sorsaparvista. Metso- ja teeriparvet kuhertelivat rauhassa koivikoissa. Pyy piipitti sekametsässä ja havumetsässä heilahteli orava joka kuusen oksalle. Kaikki oli täynnä rikkautta. Koko talo oli kaunista luostaritarua. Takana ja sivulla kohoavat lehtivaarat kylpivät auringon valossa, lintujen laulussa ja käkien kukunnassa, sivulla kaartui Litvanjoki syvällä altaassansa, kattona lehtiholvi, ja edessä avautui saarikukkainen järvenselkä. Se luonnon kauneus, yhdessä talon rikkauden kanssa, ylisti Jumalaa korkeudessa ja todisti Hänen voimaansa siinä, joka Häneen luottaa.
Kun Martva ja Tuukkalan Oolavi saapuivat venematkalta Ranniston pihalle, oli pihalla väki ilonpidossa. Paitsi lukuisata talon palvelusväkeä oli siellä myös joukko seudun nuorisoa. Oltiin hippasilla.
— "Hippa!" — helähti tytön ääni Oolavin sivulla ja huudahtajan käsi koski häneen.
— "Missä on 'talo'?" — huudahti Martva syöksähtäen hipaksi jäänyttäOolavia pakoon.
— "Täällä!… Täällä!… Täällä!" — helisi vastaus joka taholta jaOolavin ahdistamana syöksähti Martva taloon.
Syntyi väliaika. Kymmenet kädet tekivät merkkejä, pyytäen toista vaihtamaan taloa, jota tehdessä piti hipan ehtiä lyödä hippa toiseen ja itse päästä taloon.
— "Joutuin!… Joutuin!… Joutuin!" — helähti taas ja kohta joukko syöksyi taloa vaihtamaan. Syntyi yhteentörmäyksiä. Kartano helisi naurusta ja sen seasta kuului loppumaton:
— "Hippa… hippa… hippa!"
Leikki jatkui. Poski hehkui mansikanpunana. Mieli oli kesäkepeä, nuoruus kevätkäen kukkumista.
Rannisto itse ilmautui rappusille, nuorten häntä huomaamatta. Vaikka hän oli vasta kuusikymmenvuotias, oli päässä jo alkanut näkyä suortuva elämän hopeakruunua. Rauhallisena laskeutui hän alas ja kulki leikkivän joukon ohi.
— "Isäntä on hippa!" — helähti silloin tytön ääni Ranniston luota ja huudahtaja, hippana ollut Ranniston palvelija, syöksähti taloon.
— "Isäntä on hippa!… Setä on hippa!… Setä Rannisto on hippa!" — räjähti riemuinen huuto joukosta, sekaantuen kättentaputuksiin.
Nyt oli ilo ylimmillänsä. Rannisto juoksi ja tapaili hippaa ja taloa ja antoi nuorten häntä kiusoitella. Ja aina vain helisi naurun seasta iloinen:
— "Setä on hippana… setä on hippana!"
Rannisto pysähtyi jo ikäänkuin väsyneenä. Oolavi astui silloin hänen eteensä, nosti lakkiansa, kumarsi syvään ja lausui naurussa-suin:
— "Setä väsyi… No hipatkaa nyt sitten!"
Ja Rannisto teki työtä käskettyä, hippasi Oolavia ja kiirehti taloon, alkaen talon vaihdon. Ensimäisen hän vaihtoi Martvan kanssa.
— "Isä… isä… isä!" — helisi sitä tehdessä Martvan heleä hoputtava ääni.
Talot vaihtuivat. Hippa kulki miehestä mieheen. Pihamaa oli yhtenä touhuna. Pojan poski punotti. Tytön kihara heilui vallatonna.
— "Nyt toista leikkiä!… Sitä 'Täti ja setä'!" — keskeytti äkkiä pienen tyttösen kehotus, pienen hengähdyksen ajalla.
— "'Täti ja setä'!… 'Täti ja setä'!" — säestivät useat äänet.
— "Pois minä lähden teidän joukostanne", — kiirehti Rannisto, joka tunsi leikin "Täti ja setä".
— "Ee-ii!… ei isä saa mennä!" — ennätti Martva, tarttuen pois yrittävän isänsä käsivarteen. Kymmenkunta muuta riensi Martvan avuksi ja yhdessä he vetivät Ranniston pihamaan keskelle. Sitä tehdessä kuului joukosta touhukasta väittelyä:
— "Ei 'Täti ja setä', vaan sitä uutta, jota Tuukkalassakin leikittiin!"
— "Ei sitä vielä osata", — huomautti joku tyttönen hyvin salaperäisenä.
— "Osataan… Osataan!" — huusivat monet nuoret äänet, lisäten:
— "Joutuin kukkia!… Tahi vaikka mitä!"
Osa joukosta hääräili Ranniston ympärillä. Toiset kokoilivat kukkia. Martvan äiti tuli sillä aikaa pihamaalle, kädessä tarjottimella kahvikalusto.
— "Täti mukaan!… Täti mukaan!" — iloitsi nuori joukko kokoutuen hänen ympärillensä.
— "Enhän minä… Kahvikupit kädessä!… Hullujako te, lapset, olette", — puolustautui emäntä.
Mutta estely ei auttanut. Yhdet ryöstivät häneltä tarjotinta kädestä ja toiset vetivät häntä pihamaan keskelle, yhä toistaessaan:
— "Täti mukaan!… Täti mukaan!"
— "No tule nyt!… Eivät kumminkaan muuten heitä!" — kehottiRannisto nauraen nuorten ilolle.
Ja tuossa tuokiossa pyöri piiri, joukossa nuoret ja keski-ikäiset, Martvan isän ja äidin ympärillä, laulaen ja leikkien Oolavin sommittelemaa leikkiä:
"Nyt täti Rannistolle näin piiri pyöriköön!… Näin nopsina. Näin… Nyt setä Rannistolle jo toisaanne-päin! Jalka nopsana, silmä kirkasna, mieli reippaana, sydän puhtaana, näin pyöritään. Nyt seisahdutaan."
Rannisto hymyili piirin keskellä ja puheli vaimonsa kanssa. Nuoret muuttivat kisaansa, niijaillen, pyörien ja kumarrellen laulunsa mukaan:
"Nain täti Rannistolle nyt niijataan… Setä Rannistolle sama uudistetaan… Kukin yksinään heille pyörähtäköön, kukka kädessään, käsi pystyssä näin! Kumarrus kaunis nyt! ensin tädille… sitte sedälle. Nyt kaksin pyöritään, mieli raikkaana, kesä kukkana, talvi jouluna Rannistolla aina hymyilköön!"
Kesä oli todellakin nyt kukkana. Elämä oli joulua ja nuoret olivat yhtenä ilona. Mieli onnea tulvillaan katseli Martvan äiti tytärtänsä, joka lauloi toisten mukana silmä kirkkaana ja poskilla lapsen posken puna. Karkelo jatkui:
"Nyt täti Rannistolle kättä annetaan… Nyt setä Rannistolle kättä käpsätään… Taas piiri pyöriköön!… Marjamaana aho, polku kirkkotienä arkipäivä häinä, pyhä juhannuksena heitä aina helliköön! Heidän lapsosensa kodin lintusena heille laulakoon, valkokukkasena heille tuoksukoon! Setä, täti Rannistoa nyt kukkasella kaikki heittäkää. Piirin pyöriessä kaikin huutakaa heille: eläköön!"
Kukkasateeseen, eläköön-huutoon ja iloiseen nauruun loppui kaunis leikki. Martva tarttui isänsä käsivarteen, katsoi hänen silmiinsä ja kysyi viattomana lapsena:
— "Väsyikö isä? Ja tiedättekö, isä, että se laulu on Oolavin laatima?"
Rannisto silitti Martvan päätä eikä vastannut mitään. Hän katsahti Oolavia, joka puheli toisten kanssa, ja silloin hänen mielessänsä heräsi jo ennenkin tuikahtanut ajatus, että Martva ja Rannisto olisivat hyvissä käsissä, jos miehekäs kunnon Oolavi hänen kuoltuansa tulisi Ranniston isännäksi.
Martvan äiti oli kuullut tyttärensä sanat ja tajusi miehensä ajatuksen. Se ajatus oli hänenkin ajatuksensa. Martvan puseroa korjaillen lausui hän joukolle:
— "Eikö teitä jo viimeinkin väsytä?… Saatte tulla juomaan kahvia… Martva, mene hakemaan kahvipannu!"
Kohta oli höyryävä kahvipannu ja -kupit pöydällä koivujen juurella. Mutta ennenkun ehdittiin päästä kahviin käsiksi, vingahti viulu ja koko joukko huudahti:
— "Vuorelan Onni viuluinensa!… Setä! Saako 'jenkkaa'?"
Tuskin ehti Rannisto naurahtaa, kun jo taas helisi iloinen oma vastaus:
— "Saa jenkkaa… saa jenkkaa… Setä sanoi, että saa jenkkaa."
— "Eipäs sanonut vielä", — huomautti yksi hälinän ja ilon seasta.
— "Sanoipas setä… sanoipas!… Setä! Sanoittehan, että saa jenkkaa?" — kiirehtivät useat yhtenä helinänä.
— "Sanoin, sanoin", — myönteli Rannisto hymyillen kyselysateen seassa.
— "Jenkkaa, Onni!… Soita jenkkaa!… Setä lupasi jenkkaa", — helisi silloin loppumattomiin.
Ja sitten soi viulu ja parit tanssivat pihamaan nurmella, toisten juodessa vuorollansa kahvia. Tuukkalan Oolavi kumarsi sievästi Martvalle. Käsivarsi puristi kohta hentoa vartaloa. Martvan siro käsi laskeutui huolettomana Oolavin olalle. Vartalo notkahti. Nuori jalka oli maasta irti ja Oolavi nosteli lapsuutensa leikkitoveria kuin kepeää lasta. Martvan jalka tuskin otti pihamaahan. Poski koristautui entistä enemmän punalla. Ja kun tukka solahti hajallensa hartioille ja heilahteli tanssiessa, pysähtyivät muut katselemaan. Jokaisen silmissä loisti silloin ihastus ajatuksena:
— "Hän on kaunis."
— "Ja hän on oikean miehen kainalossa", — ajattelivat toiset.
Ranniston talo, Litvan runollinen luostarilinna oli todellakin uusi paratiisi, jossa ihmis-elämä solui onnenvirtenä, ainaisen luomis-aamun kirkkaassa, puhtaassa valossa.
* * * * *
Äkkiä kilahti Ranniston ruokakello. Tanssi taukosi silmänräpäyksessä, sillä jokainen tiesi, mitä se kellonkilahdus pyhä-iltana merkitsi. Ei kuulunut naurua, ei liioin puheluakaan. Rannisto istui raamattu polvilla penkillä kuusen juurella ja koko väki kokoutui hänen ympärillensä. Joku nouti istuimen itsellensä, muut istuivat ruohokossa. Ei heilahtanut ruohonkorsi, ei liikahtanut kauranripsi. Illantyyni ikäänkuin muuttui hartaudeksi, joka hievahtamatta, herkkänä odottaa kellon kumahdusta.