— "Ah!Jehovajohtaa tuota kuoleman kulkuettakin. Kuoleman väkikin ylistää Häntä!…"
Kuolemaan kulkijat polvistuivat Jumalan edessä. Kuolema itse totteliHäntä. Entistä kateisempana jatkoi Perkele:.
299
— "Hän on noussut elämän ja kuoleman Herraksi… Siksi en minä voikuolemallaihmistä lyödä ja hävittää ja siten tuhota Jehovan valtaa… Siksi täytyy minun lyödä ihmisettoinen toistensakädellä… Ja siksi taistelee koko ihmiskunta hyvän ja pahan sotaväkenä…"
Viisaus ja voima välähtivät hänestä. Kiukkuisena katsahti hän maahan… Siellä pauhasi nyt hyvän ja pahan sotalaulu… Koko ihmis-elämä oli sinä pauhinana. Se laulu hymisi elämän iloissa ja se värisi elämän suruissa. Se sotalaulu oli koko elämän ytimenä. Se pauhasi taistelujen mainingeissa ja se soi jokaisen runon säveleenä…
Koko elämä paloi, raivosi hyvän ja pahan sotana, leimusi ihmishengen kiirastulena…
Yhä yltyi se taistelu… Tuhannet sortuivat ja toiset, vielä useammat tuhannet, astuivat sortuneiden yli, ehkä itse sortuaksensa. Voitokkaana katseli Perkele sitä suurta taistelua… Yhä koveni sen taistelun pauhu… Kuoleman laulutkin hävisivät kuulumattomina siihen pauhuun… Kaiken uhallakin pyrki ihmishenki ratkaisemaan hyvän ja pahan suuren kysymyksen… Polttoroviot paloivat… Ristinpuita pystytettiin. Hyvän ja pahan voimat seisoivat vastatusten… Miekat iskivät yhteen ihmispovessa…
Mutta rauhallisina astuivat suuret ihmishenget polttorovioille… Tyyninä kituivat ja kuolivat ne ristillä, vieden hyvää voittoon kuolemallansa. Kateisena, mutta kylmänä järkeili Perkele silloin:
— "Noin astuvat eksytetyt Jehovan polttorovioille… Ah, mikä suuri voima onkaan Hänen aseenansa!… Ja minun täytyy houkutella heitä aseikseni elämän herkuilla, nautinnoilla, rikkaudella ja kunnialla!…"
Lumoavat soitot soivat maassa… Elämänpuut hohtivat hekkumaisina… Tuhannet armeijat syöksivät niiden hedelmiä tavottamaan… Ne tallasivat kaiken, joka sattui tielle… Joukottain sortuivat ne toistensa jalkojen alle… Ylpeänä lausui Perkele silloin:
— "Mutta rovioton en minäkään ole! Noin marssivat joukot minun roviolleni: siihen hekkumaan, joka polttaa Jehovan hyvän pois ihmispovesta!… Noin kauniina ja valtaavina palavat minun rovioni!"
Mutta Litvanjärven selällä seisoi yhä Oolavin pursi ja mies istui purressansa… Ihmishengen ikuinen tarina oli hänen edessänsä ja sen tarinan eläminen oli oleva hänen elämänsä.
Ranta hohti. Elämänpuun hedelmät olivat kypsimmillänsä hänelle. Puiden varjoissa lymysivät ihanat immet. Ne kutsuivat Oolavia ottamaan oman hedelmänsä ihanasta elämänpuusta… Hän istui ja epäröi… Hän eli kahden kauniin voiman välillä.
Litvan kirkkorannassa istui enkeli ja kutsui Oolavin purtta… Ja aina kääntyikin sen purren kokka sitä kutsua kohti, vaikka pursi pysyikin paikoillansa.
* * * * *
Perkele katseli näkyä jääkylmänä. Hän näki Martvan polvillansa Jumalain alttarilla, elämässä lemmenrunoakin, korkeana, jumalallisena runona. Oolavin hän näki epäröivänä, sen veneen näki hän kääntävän keulaansa sitä rantaa kohti, jossa liehui hyvän voimien lippu…
Yhä korkeammalle kohosi silloin musta vaate pahan voimien lippuna. Käteisenä, voimansa tuntien vannoi Perkele julman valansa. Hän vannoi tuhoavansa Oolavin ja Martvan toinen toisellansa.
Pahan lippu liehui yhä valtaavampana ja korkeudessa leijaili rietas käärme, Harhaman elämä.
Kun alkoivat näkyä kiehtovat hämärät.
1. Maassa.
Syksy toi viestiä talven tulosta. Elämän hämäryydestä tuikahtivat ensimäiset kutsuvat valot.
Litvan pappilan vaatimattomasti sisustetussa vierashuoneessa puheli nuori pappi epäilijän, mutta epäilyssään rehellisen Aatteelan kanssa, kun ovelle koputettiin ja luvan saatuansa astui Oolavi huoneeseen.
— "Tervetuloa, herra Tuukkala!" — vastasi nuori pappi Oolavin tervehdykseen. Ja osoittaen hänelle tuolia lisäsi hän:
— "Istukaahan!… Oli hauskaa, että tulitte… Me herra Aatteelan kanssa juuri keskustelimme oppineista asioista… On hupaista, että tulitte ottamaan siihen osaa…"
Pöydällä oli Harhaman kirja "Varotushuuto." Oolavi istahti ja otti kirjan käteensä, ei lukeaksensa, vaan ikäänkuin jotain kädessänsä pidelläksensä tai vilkaistaksensa kirjaan.
Hetkisen kuluttua johtui puhe kirjallisuuteen ja erittäin Harhaman kirjaan. Oolavi silmäsi sen kuluessa kirjasta jonkun rivin sieltä täältä. Silmiin sattui aina joku lause, joka kiinnitti mieltä. Mielenkiintoa lisäsi vielä se seikka, että kirja oli Martvan merkkikirja. Sitä lisäsi myös pastori Aamuston ja Aatteelan nerokas keskustelu. Kirja muuttui hänelle hetkessä joksikin salaperäiseksi syvyydeksi, johon kurkistamaan vetää aina salainen voima.
Mutta kun oli siitä joku aika puhuttu, siirtyi puhe itse kirjasta Harhaman maahan haudatun teoksen aiheeseen, josta hän oli lyhyesti kirjassansa maininnut. Aatteela oli paljon lukenut, tutkinut darwinismia ja kielteistä filosofiaa, epäili Jumalan olemassa oloa, ja kun hän oli käsittänyt, että Harhaman teoksessa jumaluuden kehittyminen tietoisuuteensa oli ajateltu tapahtuvan sillä tavalla, että sen ajatuksella ja Darwinin opilla oli hiukan sukulaisuutta, käänsi hän sen johdosta puheen sanottuun kysymykseen. Hän lausui puheen alussa ikäänkuin anteeksipyynnöksi:
— "Pastorin ei pidä pahastua, että minä ajatukseni lausun aina rehellisesti, vaikka tiedän, että Te olette niiden jyrkkä vastustaja. Mutta minusta tuntuu, että Darwinin kehitys-oppi — jota Harhama tuntuu jossain määrin seuranneen — olisikin oikea ihmisen luomisen selitys."
Oolavi jännittyi keskustelusta. Hänkin oli itseksensä paljon lukenut. Hän oli lukenut harvoja kirjoja, mutta sen sijaan niistä rivien välitkin. Hän ei lukenut niin kuin henkinen hottentotti, joka palvelee omaa päätänsä puujumalana ja nostaa sen muidenkin ihailtavaksi, vaan kuten mies, joka lukee viisastuaksensa jäsen tähden etsii kaikessa oikeutusta. Mutta se tieto oli hänessä kumminkin vielä kepeää. Se oli vasta syvemmän tiedon janoa, janoa, joka juodessa yhä yltyy.
Hän selaili nyt kirjaa ja seurasi keskustelua. Nuoren papin posket hehkuivat. Hän vastasi Aatteelalle innostunein mielin:
— "Olen iloinen, että saan kanssanne asiasta puhua. Minä en ollenkaan kiellä, ettei Darwinin oppi siitätiestä, jota Jumala on käyttänyt ihmistä luodessansa, olisi tai voisi olla oikea."
Molemmat kuulijat hiukan oudostuivat Oolavi oli kyllä tutustunut Darwinin aatteisiin ei ainoastaan nimeltä, kuten miljoonat, vaan paljon syvemmin. Mutta hurskas kasvatus ja sen luoma raamatullinen mieliala ja usko olivat vaikuttaneet, että hän jo vaistomaisesti piti niitä aatteita todistamattomina ja varsinkin raamatun opille ja jumalan-uskolle vihamielisinä.
Kun nyt nuori, hurskas pappi myönsi niiden oikeuden mahdolliseksi, jännittyivät hänen sielunsa voimat heti täyteen vireeseen. Pastori Aamusto huomasi sanojensa vaikutuksen ja jatkoi:
— "Ei raamattu kiellä sitä, että Jumala on pitkien aikojen kuluessa kehittänyt maan tomun ihmiseksi. Päinvastoin: Jumala ei ole mikään katastrofisti, joka tekee hetkessä tehtävänsä. Jotka opettavat muka raamatun ilmottavan, että Jumala loi ihmisen silmänräpäyksessä, ne valehtelevat, sillä sekin vertaus, että 'tuhannen ajastaikaa on Jumalan edessä kuin yksi päivä', on aivan vertauksellisesti käsitettävä. Sekin vertaus voi olla vielä liian lyhyt…"
Oolavi katseli nuorta pappia ihmeissänsä. Puhuja lisäsi:
— "Sillä käsitättehän Te, että Hänelle, joka on ijankaikkinen, ei voi olla aikaa, vaan kaikki on Hänelle yksi hetki. Meidän tuhatvuotemme eivät voi olla ijankaikkisuudessa verrannollisesti sen pitempiä, kuin on olevan rinnalla olematon, tai äärellinen rahtu äärettömään verrattuna."
Aatteela mietti. Hänen epäilynsä oli syvällistä. Sillä ei ollut mitään yhteyttä niiden kanssa, jotka ovat varmat kaikesta, mitä eivät ole viitsineet koskaan ajatella ja mitä ei kukaan ole kyennyt tutkimaankaan. Hitaasti, joka sanaa punniten alkoi hän kuivalla äänellä väittää:
— "Kyllä siinä, Teidän ajatuksessanne, pastori, on jo sitä makua, että… ei se vain ole ihminen muuta kuin sitä mitä siitä on Harhama teoksessansa järkeillyt… ja samaa mitä on Darwinkin puhunut."
Oolavin mieleen muistuivat hänen viime-aikaiset mietteensä "Litvan laulun" ajatuksista. Hän oli yhtenä korvana. Nuori pappi iloitsi, että sai tilaisuuden tunnustaa rohkean uskonsa, vakuuttaa, että Jumala pysyy maailmoidenkin eikä ainoastaan eri oppien hävitessä. Hän selitti:
— "Miksi vanhinta tai alku-ihmistä sanotaan: ihmisapinaksi vaiko apina-ihmiseksi, se on saman tekevä. Raamatun mukaan on pääasia se, että ihminen ei ole korkealle kehittynyt apina: tavallinen elukka, vaan on hän kuolematon henki, joka on Jumalasta lähtenyt. Mitä tietä hän on Jumalasta lähtenyt ja nykymuotoonsa kehittynyt, siitä ei raamattu hiiskahdakaan…"
Aatteelan katseesta voi lukea, että hänen aivoissansa oli kokonainen järjen työpaja täydessä työssä.
Vilkkaasti, ikäänkuin jotain uutta muistaen, kysyi häneltä nuori pappi:
— "Eikö kehitys-opin ja geologian mukaan korkein laji ole ilmestynyt viimeisenä?"
— "Kyllä, kyllä!" — myönteli Aatteela hitaasti.
Pastori Aamusto tarttui nopeasti:
— "Ja eikö kehitys ole pysyväinen?"
Aatteela myönsi niin olevan. Suuret kysymykset nousivat aaveinaOolavin eteen. Pastori Aamusto jatkoi:
— "Jos siis otaksumme, että nykyiset apinat olisivat samaa lajia, — ainoastaan kehityksessänsä myöhästyneitä — kuin ihminen, miten on selitettävä että nekaikkiovat jääneet niin paljon jäljelle ihmisistä? Miksi ei ole välimuotoja? Sillä sehän olisi aivan luonnollista, jos kehitys-oppi hyväksytään äärimäisenä järjellisyytenä, ja ehdottomana…"
Aatteela vaikeni. Hän etsi elämässä totuutta. Siksi ei hän nytkään sokean taistelijan vimmalla puolustanut omaansa, vaan miehekkäästi aivanodotti, että pastori Aamusto selittäisi hänelle elämän suurkysymyksestä vaikka vain rahtusen, osottaisi hänen erehdyksensä ja valaisisi totuuden. Kun hän mietti vastausta, jatkoi pastori Aamusto:
— "Jos taas nykyiset apinat ovat eri lajia kuin se alku-ihminen, täytyy niiden olla sitäalhaisempilaji, sillä tieteen mukaan ei — tietääkseni — alhaisempi laji ole voinut ilmestyä myöhemmin kuin korkeampi… Eikö niin?"
— "Niin… Kyllä se on oikein", — myönnytteli Aatteela.
— "Mutta koskeehan kehitys kaikkia lajeja… Miksi eivät silloin apinat, jos ne ovat vanhemmat ihmistä, ole kehittyneet sen edelle?" — jatkoi pastori Aamusto.
Oolavi selaili Harhaman kirjaa ajatuksissansa. Hänen sielunsa laskeutui niihin hämäriin syvyyksiin, joissa piilevät elämän juuret ja ihmeen selitys. Aatteela muisteli yhtä ja toista lukemaansa, mutta ei löytänyt tyydyttävää selitystä vastaukseksi kysymykseen. Oolavin sielunvoimat raatoivat, minkä jaksoivat. Hänen henkensä oli aina janonnut elämän selitystä, vaikka se jano uinaili vasta vaistona, joka pulahti pinnalle ainoastaan ajoittain, nuoruuden ja elämän ilojen väliin sattuneena vakavana hetkenä. Hänenkään henkensä ei ollut sokea turnailija, joka markkinoilla taistelee jonkun korvakuulemansa puolesta. Hänessä oli pohja ja siemen tutkimukselle ja epäilyllekin. Pastori Aamusto kysyi edelleen:
— "Ja eikö, jos kehitys-oppi semmoisena kuin Te sen käsitätte on oikea, apinoista silloin aikojen kuluessa ole kehittyvä uusi ihmissuku, joka palvelee Jumalaa kuten mekin?… Minun käsittääkseni se on kehitysopin ainoa järjellinen johtopäätös…"
— "Niin… Niin… Niin!" — tapaili Aatteela ajatuksissansa, löytämättä mitään selitystä, jolla olisi voinut todistaa Harhaman teoksen ajatuksen oikeaksi.
Mutta pastori Aamuston sielu hehkui. Hän tunsi Jumalaan luottamuksensa yhä lisääntyvän. Hänen henkensä rohkaisemana jatkoi hän kyselyään:
— "Ja lisäksi: Kehitys-opin mukaan on elämä, elämän alkusolut, ilmestyneet itsestänsä ilman Jumalan käskyä, ja niistä on sitten muka kehityksen lakien kautta, niiden itsensä kautta syntyneet ihmisen ja muiden alkumuodot, jotka taas ovat itse itsensä nykytilaan kehittäneet. Mutta minä kysyn Teiltä, herra Aatteela: Eivätkö nykyhetkenä ole olosuhteet elämän syntymiselle suotuisammat kuin alkuaikoina esimerkiksi tertiäri-aikoina ja myöhäisempinäkin — vanhimmista ajoista puhumattakaan?… Eikö kehitys-oppi jo sitä — että suotuisemmat olosuhteet muodostuvat viimeisimpinä — edellytäkin aivan itsensä ytimenä, samalla kun se sen myöntääkin tuloksenansa?"
— "Se on totta", — vahvisti Aatteela. Oolavin sielun eteen nostettiin ijankaikkisuuden pimeimpiä syvyyksiä. Koskenlaskijan rohkeudella halusi hän niihin kurkistaa, syöksyä niihin. Ne alkoivat vetää kuin Tuukkalan koski. Nuori pappi teki johtopäätöksensä:
— "Kehitys-opin mukaan on nykyhetki sopivampi korkeamman elämän syntymiselle, kuin vanhin. Mutta miksi ei silloin synny maantomusta, itsestänsä, uusia lajeja? Pitäisihän kehityksen olla ikuinen ja kehitysopin järjellisen johtopäätöksen mukaan siis nyt ilmaantua vielä nykyihmistäkin korkeamman lajin alkumuotoja… joten me siis aikanansa jäisimme uuden ajan apinoiksi. Miten Te tämän selitätte?"
Hänen ajatuksensa leikkasi armotta kuin terävin veitsi. Aatteela oli hämmästynyt, Oolavi vireessä. Nuori pappi hehkui Jumalansa asian puolesta ja Hänen rohkaisemanansa. Hän jatkoi:
— "Tai jos ajatellaan nykylajien kehityksen jatkuvan, miksi ei ihmiskunnassa synny välimuotoja, ei myös eläinlajeissa? Ihmiskunnan tietämys on jo niin pitkäaikainen, että se tapaus olisi huomattu, mutta nyt ovatkin lajit pysyneet samoina halki ihmiskunnan muistin… ei ole vuosituhannen kuluessa ilmestynyt yhtään ainoata, ei alhaisemmankaan eläimen alkumuotoa, vaikka olosuhteet, kuten sanoin, ovat sen muodostumiselle tuhannesti suotuisammat kuin silloin, jolloin otaksutaan ihmisen alkumuodon siinneen maan tomusta."
Ja taas seisoi hän Jumalansa asian voitosta riemuiten, ja Aatteelan vaijetessa ja miettiessä elämän salaisuuksia. Hetken kuluttua hän jatkoi:
— "Kehitys-opissa on kymmeniä asioita, jotka puhuvat sen puolesta, ja tuhansia, jotka puhuvat sitä vastaan. Aikamme tieteellä ei ole elämän synnystä mitään todistettua tietoa, ei pienintäkään… Vai voitteko mainita jonkun?" lopetti hän vilkkaasti.
Oolavi odotti vastausta uteliaampana kuin itse Aamusto. Aatteela ajatteli ja vastasi epäröiden:
— "Niin… Mitään kokeilla todistettua tietoa ei tiede nykyään voi tarjota…"
— "Anteeksi että keskeytän", — tarttui pastori Aamusto innoissansa. — "Tietääkseni on tiede jo kerran päässyt kokeellisissa todistuksissansa niin pitkälle, että osattiin valmistaa virtsaa… Mutta myöhemmin olen kuullut, että ilo olikin ennenaikainen, sillä virtsa ei ollutkaan elimellistä… Minun tietääkseni on siinä kaikki, mitä tiede tietää elämän synnystä…"
Syntyi jännittävä vaiti-olo, pieni levähdys. Kellon naksutukset kuuluivat selvinä, voimakkaina raksahduksina. Pastori Aamusto käveli huoneen edestakaisin, pysähtyi ja lisäsi:
— "Me emme tiedä ihmisen ja elämän synnystä mitään muuta kuin sen, mitä raamattu sanoo: 'Jumala loi'… Siinä kaikki… Siinä on aikamme tieteen kaikki tietämys… Jotka sanovat tieteen siitä muuta tietävän, ne eivät tunne aikamme tiedettä… Raamattukaan ei meille sanallakaan ilmoita, miten ja mitä tietä kulkien Jumala elämän ja ihmisen loi."
Palvelija toi kahvia. Kun Aatteela pani sokeria kahviinsa ja kaatoi siihen kermaa, jatkoi hän palvelijan tulon johdosta keskeytynyttä puhetta:
— "Niin!… Kyllä minä myönnän, että Te, pastori, olette oikeassakin… Mutta…"
— "Anteeksi!" — keskeytti pastori Aamusto, poistuen hetkeksi huoneeseensa, jonne joku tuli asialle. Kun hän palasi, kysyi hän vilkkaasti Aatteelalta:
— "Mitä Te äsken tahdoitte muistuttaa?"
Aatteela jatkoi keskeytynyttä puhettansa:
— "Minä puhun Teille ajatukseni suoraan. Raamatun oppi joutuu monessa kohti ristiriitaan semmoisen todellisuuden kanssa, joka on itseselviö, vaikka ei tiede ja järki kykenekään sen syntyä selittämään…"
— "No, esimerkiksi?" — katkaisi pastori Aamusto, sielu yhtenä hehkuna.
Oolavi ahmi joka sanan. Hän punnitsi jokaista ajatusta. Koko hänen sielunsa oli työssä. Aatteela alkoi selittää:
— "Esimerkiksi se raamatun kertomus, että Jumala muka loi ainoastaan yhden ihmisparin. Miten on silloin mahdollista, että ihmiset ovat erirotuisia?… Ja mikä vielä vaikeampi selittää — rotukysymys nyt ei ole vielä mitään — miten yhdestä parista syntynyt ihmissuku voi levitä yli maailman: esimerkiksi purjehtia Austraaliaan, jonka alkuasukkaat eivät vielä nytkään kykenisi semmoista matkaa tekemään? Itse asia, ilman tiedettäkin, todistaa, että kullakin maan-osalla on täytynyt olla omat… aboriginit… mitä se on… alkuasukkaat."
Mutta Jumalan palvelijan lujuudella ja varmuudella vastasi pastoriAamusto:
— "Missä on raamatussa sanottu, että Jumala loi ainoastaanyhdenAdamin ja Eevan?"
Molemmat kuulijat oudostuivat, ikäänkuin hölmistyivät, eivätkä käsittäneet. Syntyi odotus ja äänettömyys.
Mutta pastori Aamusto olioikeaJumalan palvelija, joka oli tutkinutkin Hänen sanaansa eikä sitä vain julistanut. Hän oli mies, joka uskalsi Jumalansa kanssa vaikka temppelinharjalta alas astua. Rauhallisena selitti hän:
— "Loiko Jumala ainoastaanyhdenAdamin, vai loiko Hän esimerkiksi kullekin rodulle tai maan-osalle oman Adaminsa, siitä ei raamattu puhu sanaakaan."
Hänen äänessänsä oli varmuutta. Hän uskalsi epäröimättä tunnustaa, että me ymmärrämme raamattuakin vasta puolittain. Koko hänen rauhallisesta olemuksestansa paistoi se vakaumus, että Jumalan työt ovat meille tutkimattomat ja että Hän ei kaadu ja häviä, vaikka ihmiset Häntä ja Hänen tointansa väärinkin ymmärtävät. Kuulijat aivan hämmästyivät hänen rohkeuttansa ja kumminkin tuntui se, mitä hän sanoi, sopivan täysin yhteen raamatun luomiskertomuksen kanssa, vieläpä olevan sen aivan luonnollinen selitys.
Heidän vielä oudostellessansa jatkoi Aamusto:
— "Sanotaan tosin raamatussa:'Yhdenihmisen kautta on synti maailmaan tullut', mutta sen ei tarvitse merkitä muuta kuin: Jokaisen Adamin kohtalo, — jos ensimäisiä ihmispareja oli useampia — on ollut sama, kuten kaikki maailmassa on yhtenäisten lakien ja kohtaloiden alaista."
Ja kääntyen Aatteelaan kysyi hän rauhallisena:
— "Mutta miten Te selitätte tieteen kannalta? Kaikenhan pitäisi kehitys-opin mukaan olla kehittynyt yhdestä alkusolusta, protococcus-solusta. Jos nyt niitä soluja oli suuri määrä, kuten olisi luonnollista otaksua, eikö ihmisiä jo pitäisi olla aivan lukematon paljous?"
Kysymykset tulivat Aatteelalle odottamatta kuin pistot. Hän ei kyennyt antamaan tyydyttävää selitystä. Oolavi oli unohtanut Martvan ja kaiken muun ja imi sieluunsa kysymyksiä, joita hän ei kyennyt nyt äkkiä vastaamaan. Elämän syvyys avautui huumaavampana entistään. Ne vastaamatta jääneet kysymykset alkoivat hänen huomaamattansa itää epäilyn siemeninä. Pastori Aamusto jatkoi:
— "On siis tieteenkin kannalta hyvin mahdollinen sekin otaksuma, että koko ihmiskunnalla oli yksi ainoa kanta-isä, mutta ei ole myös raamattua vastaan se selitys, että Jumala on luonut kullekin rodulle tai ihmisryhmälle oman Adaminsa, joiden kaikkien vaiheet suhteessa Jumalaan ovat olleet samat kuin raamatussa kuvatun."
Puhelu jatkui. Nuori pastori tunsi puhuvansa Jumalansa puolesta ja hän nautti siitä onnesta. Oolavi otti jo osaa keskusteluun, varovasti, tehden jonkun kysymyksen. Silloin tuli puheeksi kertomus vaimon luomisesta miehen kylkiluusta.
— "Miten Te, pastori, sen — anteeksi! — tarun selitätte?" — kysyi sen johdosta Aatteela.
Pastori Aamuston kasvot aivan kirkastuivat, kun sai taas todistaa uskonsa asiassa, johon koskemista moni muu pappi olisi peljännyt Jumalansa tähden. Kirkkaalla äänellä selitti hän:
— "Minun mielestäni se ei ole mikään muu kuin runollinen kuvaus sukupuolisuuden synnystä ihmisessä, tai viittaus siitä tiestä, jota Jumala käytti sukupuolta luodessansa. Se on — toistan vielä — kuvaus ihmisen monistumisesta yksisukuisesta — tai sekasukuisesta — mieheksi ja vaimoksi. Se on kuvaus Jumalan käsissä ihmiseksi kehittyvään maantomuun ilmestyvästä naisen ja miehen sukupuolesta ja niiden erkanemisesta… Raamatun kertomus on siinä päivän selvä. Ensimäisessä luvussa sanotaan: 'Jumala loi heitä mieheksi ja vaimoksi', siis olennoksi, jossa olivat sukupuolet yhtyneet… Seuraavassa luvussa kuvataan runollisesti niiden erkaneminen eri olentoihin… Niissä ensimäisen luvun sanoissa on myös viittaus, joka voidaan selittää niin, että Adameja on useampia. Siinähän sanotaan: Hän loiheitä… puhutaan monikossa… Minä kysyn Teiltä, herra Aatteela: Mitä väärää ja tarua Te siinä näette?"
Aatteela mietti sanoja ja vastasi venyttävällä, epäröivällä äänellä:
— "No miksi nyt kuvata nainen syntymään miehestä?"
— "Anteeksi, että kiirehdin miltei keskeyttämään", — tarttui nuori pappi hehkuvana, tehden lyhyen, kuivan kysymyksen:
— "Miksi ei miehestä?"
Oolavin sielu imi itsensä täyteen vaikean kysymyksen henkeä. Aatteela yritti selittää jotain, että se otaksuma jo muka loukkaa naista. Mutta pastori Aamusto oli heti valmis oikaisemaan:
— "Se ei loukkaa ketään, ei ollenkaan. Jokaisen on täytynyt kehittyä omaa tietänsä, ja jokainen Jumalan tie on kunniallinen."
Hän vilkastui yhä enemmän ja teki taas nopean kysymyksen:
— "Miten Te tiedemiehet sitten selitätte sukupuolen synnyn ja ilmestymisen?"
Aatteela oli vaiti. Pappi jatkoi:
— "Tiede ei siitä tiedä mitään, ei ole edes yrittänytkään sitä kysymystä ratkaista. Raamattu toki tietää sen verran, että Jumala kehitti alkuaan molemmat sukupuolet yhdessä olennossa. Ja kumminkin te tiedemiehet ivailette raamattua. Ja jos tiede jotain siitä asiasta otaksuisi, niin eikö mielestänne tieteenkin kannalta ole ainoa oikea se selitys, että Jumala on antanut molempien sukupuolien kehittyä alkuasteillansa yhdessä ja sitten myöhemmin toisen sukupuolen erota toisen 'kylkiluuna'… Jos otamme sen teidän tiedemiesten soluteorian, eikö se otaksuma ole ainoa mahdollinen, että molemmat sukupuolet halki luomakunnan, kasveissakin, kehittyivät ensin yhdessä, kunnes Jumala — tai se teidän kehityksenne — otti äitisukupuolen 'miehestä' sen kylkiluuna? Ovathan alhaisten kasvien — ja muutamien korkeampienkin sukupuolet vieläkin tavallaan yhtenä, yhdessä oliossa."
Hän puhui kuin apostoli Johannes: lempeänä, puhtaana ja hehkuvana.Pienen vaiti-olon jälkeen myönteli Aatteela:
— "Niin… kyllä sevoiniinkin olla… Minä ainakaan en voi millään kumota sitä, mitä pastori puhuu… Toinen asia on sitten, onko se kaikki oikeaa."
Ja Oolavin sielu oli jo tulvillaan suuria kysymyksiä. Hurskaan mielensä vaistolla asettui hän aina nuoren papin puolelle, mutta samalla tunsi hän, että hänen järkensä jo alkoi jotain varovasti kysellä. Puheen jatkuessa selitteli pastori Aamusto:
— "Raamatun oppi elämän synnystä on runollista, mutta syvää filosofiaa. Se on perinnäinen tieto, jota ainoastaan kepeä-aatteinen tieteilijä voi halveksia. Sen tiedon häviäminen olisi aivan korvaamaton… Itse asiassa ei aikakautemme tieteillä ole syvissä elämän kysymyksissä mitään tietämystä, jonka kumoamattomuudesta olisi muuta varmuutta kuin usko siihen…"
Ja kun Aatteela yritti väittää vastaan, innostui hän ja selitti:
— "Kyllä on tieteellä syviäkin tosiasioita, joitapidetäänvarmoina. Mutta niinhän on ollut jokaisella ajalla, kunnes myöhemmän ajan tietämys on sen totenapitämisen kumonnut. Mainitsen likeisen esimerkin: Kymmenen vuotta sitten olisi jokainen tiedemies vannonut alkuaineiden muuttumattomuuden olevan tieteen viimeinen sana… Nykyään olen kuullut, että se usko olikin väärä, ja että muka radiumi voipi jo muuttua heliumiksi… Ja paljon muuta… Minä uskon, että elämän syntyä tutkiessa tieteentäytyynöyränä palata raamattuun… Ymmärtämättömät sitä halveksivat ja kumminkin kaikki korkeampi on rakennettu raamatun perastukselle ja kieppuu sen ympärillä."
Aatteela oudosteli. Aamusto lisäsi:
— "Älkää oudostuko, mutta tarkatkaa elämää. Katsokaa raamattua ivailevaa kirjallisuuttakin: Jokaikinen maailman merkkiteos on raamatun aiheen jäljittelyä. Niin on Goethen Faust, Miltonin Kadotettu Paratiisi, Danten Divina Comedia, Byronin Kain… Kun te ne otatte maailman kirjallisuudesta pois, niin mitä sanottavaa Teille enää jää jäljelle?"
Kuulijat joutuivat hiukan ymmälle. Nuoren papin loistava puhe ja rohkeus lumosi heitä. Puheen yhä jatkuessa nykyajan tietämyksestä, todisteli pastori Aamusto hehkuvasti raamatun suuruuden syvimpien elämänkysymysten tietoaarteena. Hän lopetti:
— "Minä myönnän sen, että aikamme yleinen tieteellinen tietämys tietää jo koko paljon luonnollisia asioita, mutta syvimmissä elämän ja kaikkeuden ongelmissa sillä ei ole pienintäkään muuta tietoa kuin se, mikä on raamatussa sanottu. Meidän aikana kyllä on nuorukaisia, jotka aivan vakavina puhuvat tieteen ja tutkimuksien syvyyksistä ja niitä selittelevät, mutta se väki nyt on yleensä kahden- ja neljänkymmenen ikävuoden välillä olevaa luku- ja varsinkin kirjoitustaitoista väkeä…Tutkijoidenette kuule sanoja: 'tieteen syvyys' käyttävän koskaan syystä, että he tutkiessaan ovat huomanneet, että yhdessä ihmis-ijässä ei ehdi nerokkainkaan saada kuin pienen pisaran siitä verrattain vielä vähästä tietämyksestä mikä on koko ihmiskunnalla yleensä."
Elämänkysymysten syvyys hämärtyi Oolaville edelleen. Niiden tutkimaton salaperäisyys veti voimakkaammin kuin pauhaavin koski. Ajatukset hajosivat. Nuori pappi säteili ilosta.
— "Kyllä Te siinä olette oikeassa", — myönteli Aatteela mietteissänsä. Aamusto innostui ja lisäsi:
— "Ja kumminkin ne samat, jotka laulavat ylistystä raamatusta ammennetulle kirjallisuudelle, ne ivailevat alkulähdettä raamattua, vieläpä tekevät sitä muka suurhenkinä!… Oletteko te ajatellut, miten Jumala on siinä taas lyönyt Sauluksen sokeudella ja todistanut voimansa?…"
Syntyi vaiti-olo. Nuori pappi oli todellakin Jumalan voimalla ikäänkuin lyönyt sokeudella kuulijansa. Niin hämmästyttävän terävällä äänellä hän puhui. Nyt hän taas lisäsi:
— "Raamattu on ihmishengen historioiden historia. Se on koristelematon ja runollinen. Se on raakuuksiin asti rehellinen, eikä kuvaa ihmishenkeä siksi, mitä se ei ole. Lootin häpeän omien tyttäriensä miehenä se paljastaa, samoin kuin Noankin ja kaikkien alhaisuuden… Samoin paljastaa se Salomonin aistillisuuden hänen korkeassa veisuussansa… Niin suuri on raamattu… Ja samalla se on hienointa, korkeinta runoutta…"
Oolavi painautui mietteisiinsä, joi täysin siemauksin elämänkysymyksen hämäryyttä. Puhelu jatkui vielä kauvan. Tuli taas puheeksi Harhaman teoksen ajatus jumaluuden kehittymisestä ja Jumala-ajatuksen heräämisestä ihmisessä. Aatteela punnitsi taas ajatuksiansa, mietti ja lausui:
— "Kyllä se Harhaman ajatus tuntuu luonnolliselta, että luulo Jumalan olemassa olosta syntyi sitä ja sitä tietä… Ei sitä voi aivan kokonaan kieltää… Että siis jumalakäsite onkin ihmisen oma kuva…"
Oolavin mieleen välähti "Litvan laulun" tarina, jota hän oli viime aikoina paljon miettinyt. Aatteela lopetti:
— "Siten olisikinihminenluonut Jumalan omaksi kuvaksensa…"
— "Harhama itse" — tarttui Aamusto — "on tunnustanut erehdyksensä Jumalan pakottamana… Jos niin olisi, että Jumala on mielikuva, miksi ei se ole syntynyt mihinkään muuhun kuin ihmiseen? Tajuavathan eläimetkin kuoleman ja elämän, mutta eivät etsi Jumalassa pelastusta… Ja edelleen: Miksi ei ihminen kaipaa Jumalan sijasta jotain muuta, esimerkiksi tähtiä, joissa odottaisi taivas?"
Syntyi äänettömyys, jonka katkaisi Aamuston jatkuva kysymys:
— "Eikö ihminen olisi voinut kuolemattomuutta ajatella ilman Jumalaa? Tietysti olisi… Mutta niin ei ole ainoakaan kansa etsinyt kuolemasta pelastusta. Miten olisisamanolemattoman kaipuu syntynytjokaisessakansassa, jos sitä kaivattavaa ei olisi? Sillä ei ole pakanakansaa, jolla ei olisi jumalakaipuunsa, Jumalansa ja käsityksensä Hänestä."
Elämän suuri ijäisyyskysymys alkoi Oolaville laajeta suuremmaksi kuin hän jaksoi käsittää. Kaikki himmeni jo omaan suuruuteensa ja tutkimattomuuteensa. Sitä lisäsi vielä Aatteelan lyhyt myönnytys:
— "Niin… Se on käsittämätöntä…"
— "Ei se ole käsittämätöntä", — oikaisi pastori Aamusto selittäen: "Kun ihmishenki kaipaa Jumalaa, aavistaa Hänen olevan olemassa, samalla kun koko muu luomakunta ei Häntä tajua, todistaa se, että ihmishenki kautta ihmiskunnan on Hänestä… Jaainoastaanihmishenki on Hänestä, koskapa se yksin Häntä ihannoi… Lihallinen vietti ei voi kaivata sitä, joka ei ole sen kanssa samaa lajia. Niin on hengenkin kanssa. Jos Jumala ei olisi ihmishengelle sukua, tai jos Häntä ei olisi, miten voisi ihmishenki Häntä ikävöidä ja aavistaa Hänen olemassaolonsa… Eihän viettikään voi olematonta kaivata…"
Aatteela vaikeni. Oolavin sielun eteen levittäytyi vähin Litvanselkä, sen kari ja sen veden nainen kuvaisinensa. Väliin hapuili hän ääretöntä Jumalaa, sotkeutui hieman mietteisiinsä ja istui ääneti. Nuori pappi nousi innostuneena ylös, käveli huoneessa ja selitteli Jumalaansa, ajatellen, ikäänkuin hieman väsyneellä äänellä:
— "Järki, joka on äärellinen, kompastuu aina omaan itseensä, kun se lähtee tutkimaan ääretöntä. Sillä äärellisillä ei voida ääretöntä mitata, ei tutkia. Ja ihmisessä on äärellistä kaikki muu, paitsi henki, joka on Jumalasta. Järkemmekin on äärellinen…"
Hiukan mietittyänsä jatkoi hän selitystänsä:
— "Puhutte Harhaman teoksen juonesta… Se itse kumoaa itsensä. Hänhän näkyy siinä otaksuneen Jumalan ja kaiken olevan ijankaikkisen kehityksen alaisen. Mutta minä kysyn Teiltä, herra Aatteela: Eikö jo nyt kulunut ijankaikkisuuden jakso ole niin pitkä, että suurimmatkin aikajaksot, tuhannet ja tuhannet miljaardit vuodet ovat siihen verrattuina lyhempi aika kuin silmänräpäyksen olemattomin osa?"
— "Kyllä!" — myönsi Aatteela. Aamusto kyseli edelleen:
— "Mutta eikö kehitys tapahdu rajallisessa ajassa?"
Aatteela myönsi niin olevan. Nuori pappi jatkoi:
— "Jos nyt sitten olioiden nykyinen tila on kehitykseensä tarvinnut vaikka tuhannen tuhatta miljaardia vuotta — puhutaanhan vain maapallonkin kehityksestä puhuessa korkeintaan muutamasta miljaardista — niin eikö se olisi silmänräpäystä lyhempi hetki ijankaikkisuudesta?"
Ijäisyyskysymys alkoi levittäytyä Oolaville kaikessa valtavuudessansa. Aatteela vastasi kysymykseen myöntävästi. Pappi jatkoi:
— "Jos siis kehitys — kuten Harhama otaksuu — alkoi ja on ijankaikkinen, on sen täytynyt alkaa lukemattoman lukemattomia kertoja aikaisemmin kuin mitä me voimme ajatellakaan. Eikö niin?"
— "Kyllä!" — myönsi Aatteela.
— "Mutta" — teki Aamusto johtopäätöksensä — "silloinhan olisi kehitys jo kestänyt lukemattomia kertoja kauvemmin, kuin mitä se on tarvinnut päästäksensä siihen missä se nyt on… Ja silloinhan me olisimme jo mittaamattomia aikoja sitten sivuuttaneet nykyisen tilamme ja olisimme jo jumalia… Eikö totta?"
Kaikki tuntui repeävän ja paisuvan ja lähtevän etsimään olematonta reunaansa. Ikäänkuin sitä pakenevaa kiinni tapaillen vastasi Aatteela:
— "Siinä on niin paljon käsittämätöntä…"
— "Järjellä käsittämätöntä", — oikaisi pastori Aamusto, lisäten: "Äärellisellä järjellä on mahdoton käsittää mitään ääretöntä. Ettekö ole huomannut, että ihmineneikäsitä omaa henkeänsä, oman henkensä olemassaoloa?"
Aatteela aivan säpsähti. Ensi kertaa ajatteli hän nyt sitä kysymystä ja huomasi ihmeekseen, ettei hän järjellänsä käsitä, ei tajua, eikä ymmärrä omaa henkeänsä, enemmän kuin Jumalaakaan.
Kun pastori Aamusto huomasi hänen ajatuksensa, selitti hän:
— "Se johtuu siitä, että ihmishenki on Jumalasta, jota ei voida järjellä mitata ja tutkia…"
Syksyisen, hiljaisen päivänpaisteen tavoin täytti taas äänettömyys huoneen. Oli kuin olisivat puhujat väsyneet, järki ja ajatukset rauenneet ja henki ylennyt korkeuksiin. Varsinkin näyttivät vieraat hajonneilta, miettiviltä. Nuori pappi sensijaan hehkui kuin hyvin suoritetun, väsyttävän työn jälkeen, kun iltakello soi ja väsymys ja mielenrauha, joka on johtunut hyvin suoritetusta työstä, täyttävät mielen.
Mutta Oolavin sielussa alkoivat kehräytyä mietteet rihmoiksi… Ne kertautuivat… vyyhteytyivät… keriytyivät… kutoutuivat verkoiksi ja taas purkautuivat, hänen itsensä sitä täydellisesti tajuamatta, tai voimatta sitä estää. Melkein kuin päästäksensä niistä vapaaksi nousi hän ja lausui hienosti hieman kumartaen:
— "Saisinko minä puhutella pastoria?… Minulla olisi asiaa…"
Kun he olivat tulleet pastorin työhuoneeseen ja istuutuneet selittiOolavi:
— "Tuon Teille terveisiä Rannistosta ja isältäni ja samalla ilmoitan kihlauksestani Martvan kanssa, pyytäen hänen kanssansa siunaustanne…"
Nuoren papin silmät loistivat ilosta. Hän ojensi kätensä Oolaville ja lausui siunauksensa:
— "Jumala siunatkoon avioliittosi!… Hänelle olkoon kiitos siitä, että on Martvalle valinnut puhtaan sulhasen ja hurskasmielisen miehen. Hänelle olkoon myös kiitos siitä että Hän on sinulle lahjoittanut morsiamen, jolla on puhtain ihmissydän!"
— "Kiitos, pastori siunauksestanne!" — lausui Oolavi kohteliaasti, luontevasti kumartaen. Hän uskoi nyt itsellänsä olevan kaikkea, mitä hän maailmassa voi toivoa. Hän uskoi elämänsä olevan rakennetun ikivuorelle, joka on maailmoiden perustuksena. Hän oli samalla matkalla saanut poveensa siunauksen tuottaman rauhan ja keskustelun avaaman elämänkysymyksen pohjattoman syvyyden.
* * * * *
Oli jo iltahämy. Laskevan auringon iltapuna purppuroi syyskellan kultaamaa lehtoa. Syksyn tuore maku tuntui ilmassa. Järvellä oli autiota, metsässä syysrunoa.
Oolavi ajoi Aatteelan kanssa kotitietä myöten. Uljas hevonen juoksi minkä mieli käski: käveli väliin, väliin ravasi tovin, ilosta päristellen. Ajaja ei häirinnyt sen kulun nopeutta: ei pidättänyt, ei liioin kiirehtänyt. Molemmat miehet miettivät äskeistä keskustelua.
Väliin taas alkoi Aatteela sen johdosta jotain puhua. Hän kumoili yhtä ja toista pastori Aamuston väitteistä, käyttäen tieteen huomautuksia apunansa. Joskus hän löysikin aivan kumoamattomalta näyttävän vastatodisteen ja kun ei nuori pappi nyt ollut sitä taas kumoamassa, alkoi Oolavi yhä enemmän sotkeutua suurten elämänkysymyksien ongelmoihin. Kysely ja tutkiskelu hiipivät hänen sieluunsa hänen sitä huomaamatta. Ne hiipivät kuin kesä kevään työmaalle, tai halla kyntäjän viljelyksille.
Hevonen käveli taas kuin vain kävelyn vuoksi. Aatteela oli lopettanut jonkun todistelunsa ja Oolavi mietti sitä. Hän mietti, eikä jaksanut selviytyä. Ajatuksissansa huomautti hän:
— "Siinä on niin paljon hämärää ja niin monta 'toista puolta', että on vaikea sanoa sitä tai tätä…"
Ja taas vaikenivat molemmat. Hevonen oli päässyt pienen mäen päälle ja nähdessänsä alamäen edessänsä hirnahti ilosta ja aivan syöksähti seuraavalle törmänteelle, alkaen taas kävellä. Aatteela alkoi taas puhua:
— "Kyllä elämässä on tutkimatonta, mutta juuri siksi täytyy sen kuoreen koettaa tunkeutua…"
Ja kääntyen Oolaviin ryhtyi hän kuin kädestäpitäen selittämään:
— "Sillä, katso, Oolavi: eihän sokea usko ole siveellinen… Ota elämästä esimerkki: Pahantekijä, joka istuu linnassa,ei voivarastaa. Hän on siis pakosta varastamatta…pakostatäyttää seitsemännen käskyn… Mutta onko semmoinen Jumalan käskyjen täyttäminen siveellinen teko, tai hurskaus?"
Oolavi mietti, eikä hän voinut olla kieltävää vastausta antamatta.Aatteela teki johtopäätöksensä:
— "Niin on sokea uskokin epäsiveellinen… Se ei voi olla Jumalan edessä — jos Hän on olemassa — otollinen!… kuten sanotaan.Rehellisyyson hyve. Olen lukenut Harhaman kirjan ja oli miten oli, ja sanottakoon siitä kirjasta mitä hyvänsä, niin siinä kuvattu epäilys on jaloa… se on pakkosiveellisyydestä tietoiseen, vapaaehtoiseen uskoon pyrkimistä. Sillä pakkosiveellisyys tai sokea usko, joka on samaa… mitä ne ovat! Pahetta, paljasta pahetta ne ovat!…"
Ne sanat olivat Oolaviin heitetty siemen, joka alkoi oitis orastaa, heikosti tosin arastellen, mutta sen kautta sitä puhtaampana. Se oras ei ollut rikkaruohoa, hetken luomaa muoti-epäilystä ja henkisen rahvaan sokeaa kielteis-uskoa. Se oli puhtaan, jalon epäilyn voimakasta orasta. Hevosen huviksensa juosta hölkötellessä myönteli hän:
— "Kyllä siinä ajatuksessa on perää."
Niin alkoi hänessä epäily päätänsä nostaa. Hän käsitti sillä hetkellä, että hän on juuriJumalantähden velvollinen tutkimaan ja pyrkimään siten sokeasta, epäsiveellisestä uskosta tietoiseen, siveelliseen uskoon. Aatteelan sanat olivat ikäänkuin hänen sielunsa tappuroihin pistetty tuli, tappuroihin, jotka nuori pappi oli kuivannut.
Hevonen käveli taas ajajan sitä häiritsemättä. Aatteela jatkoi puheluansa, lausuen lopuksi:
— "Mistään ei pääse selvyyteen, ennenkuin saisi selvän koko elämästä… Ennen kaikkea täytyy syventyä elämään, oppia se tuntemaan joka puolelta, sillä siinä on tutkimisen arvoista… Harhaman kirja on siinä hyvä opas… Mutta miten täällä metsässä sitä voi tutkia, kun täällä kerran ei ole muuta elämää kuin ojankaivaminen!"
Se puhe alkoi sytytellä Oolavin sielussa uusia tappuraläjiä. Elämä, jota hän oli miettinyt, kuvastui hänelle yhä salaperäisempänä, kiihottaen hänen halujansa syventymään siihen. Samalla kietoutui Harhaman kirja hämäriin ja kiihotti sillä. Salainen voima alkoi häntä vetää pois Litvan metsistä. Se aivan riuhtasi hänen sieluansa sieltä, kuten kotikoski. Hänen sielunsa valmistui. Kaikki halut kokosivat siinä voimiansa. Hänessä alkoi nostaa päätänsä voimakas halu syöksyä elämän tuntemattomiin pyörteisiin, sukeltaa aivan niiden kurimusten pohjaan, noutamaan sieltä kallista helmeä: elämän arvoituksen selitystä.
Äänettömänä räpsäytti hän ohjaksien perillä hevosta. Hevonen hirnahti. Kärrit hypähtivät kohona ja kiitivät vinhaa vauhtia Tuukkalan taloa kohti.
* * * * *
Yö oli maata menon ajoilla. Kuuttomalla, mustalla taivaalla kiteili öinen tähtikylvö heikosti tuikkivana tulituksena. Metsät ja maat näyttivät autioilta mailta, joilla on käynyt kuoleman viikate.
Oolavi istui yksin huoneessansa. Syys-yön viileydestä huolimatta oli hän avannut ikkunan, sillä hän tarvitsi nyt ilmaa. Päivän keskustelut sytyttelivät hänessä edelleen niitä kuivia aineita, joita hänen sieluunsa olivat viime aikoina koonneet "Litvan laulu" ja moni muu seikka. Hän tunsi jo sen tulipalon polton, vaikka ei vielä tajunnut sen syitä, eikä aavistanut sen suuruutta, sen tuskaa, sen runollisuutta ja onnettomuutta samalla.
Hän istui kauan ja mietti jotain suurta, joka aina ja aina kirkastui ja himmeni. Hänkyselijo. Hän ei kysellyt vielä onko Jumala olemassa vai eikö, sillä Hänen olemassaolonsa oli hänestä vielä varma asia. Mutta hän mietti jo niitä asioita, jotka olivat Hänen olemuksensa osa. Ennen kaikkea hän mietti kysymystä sokeasta uskosta.
Mutta mitä enemmän hän mietti, sitä himmeämmäksi kaikki kävi. Jokaiselle asialle löysi hän sen vastakohdan, vastaselityksen. Kun hän luuli jotain käsinpideltävää jo löytäneensä, huomasikin hän sen olevan olematonta. Hengen suuri taistelu alkoi hänessä koota voimiansa.
Ajatukset aivan hajalla käveli hän huoneessa, kunnes muisti Martvan. Silloin häntä oudostutti miten Martva oli nyt niin häneltä unohtunut mahdottomien kysymyksien tähden. Heti irtautuivat hänen ajatuksensa äskeisistä suurista asioista. Hän suuteli Martvan kuvaa, rauhottui, käveli reippain, vilkkain askelin, sulki akkunan ja valmistautui maata menemään. Yö oli jo yli puolen, kun hän nukkui. Ja silloin, hänen ollessansa juuri nukahtamaisillansa, muistui hänen mieleensä Harhaman kirja ja joku lause, jonka hän oli siitä huomannut. Hän nukkui sen kirjan kuva sieluun painautuneena. Viimeisinä hymisivät hänen korvissansa Aatteelan sanat: "Siinä" — Harhaman kirjassa — "kuvattu epäilys on jaloa sokeasta epäsiveellisestä uskosta tietoiseen, vapaaehtoiseen uskoon pyrkimistä."
2. Korkeudessa.
Outo ääni kulki kaikkeuden halki… Hyvän ja pahan yhä uusia sotalauluja sepitettiin… Miekkoja terotettiin… Jo olivat keihäät karaistut…
Jo hävisi aika… Yö vierähti outovaloiseksi… Tuli alkoi jo puhjeta punakukkana vedestä…
Jo oli vesi sen kukkanupuksi muodostanut…
Vesi pulahti… Väre vierähti… Suuri lieska leimahti silloin Litvanselän vedestä… Se leimahti keskellä selkää, syvimmän veden kohdalla, siinä missä luultiin kuuluisan karin olevan ja veden naisen kaipaavan kaunista kuvaansa…
Hyvän suruvirsi virittäytyi järven veden värinäksi… Syvällä aallon alla veisasivat enkelit, surren ihmishengen kohtaloa… Litvanjärvi itketteli aaltojansa… Se suri, kun tiesi, että nyt ovat menossa sen ihanimmat rantakorut, armaimmat aallon helyt: ihmisonni…
Vesi paloi punatulena… Suuri liekki hohti ja leimusi veden tulikukkasena… Savu suhahti… Lieska hulmahti… Kuului pahan voittolaulu…
Silloin leimahti Perkeleen haamu tulilieskaan… Hän seisoi tulessa voimallisena… Hän katseli ympärillensä kuin kuningas, joka astuu taas voittajana valta-istuimellensa, josta hänet on kerran karkottanut hänen oma väkensä vallan-anastajan johdolla… Ylpeänä katsahti hän Litvaa… Niin oli kuin olisivat hänen edessänsä jo polvistuneet hänen entiset palvelijansa, ne samat, jotka hänet kerran karkottivat, liittyen hänen verisimpään Viholliseensa… Miettivänä, suurena ja viisain elein lausui hän lieskassa seisten ja Litvaa katsellen:
— "Tämä paratiisi on oikeastaan minun. Ei Jehovalla ole täällä mitään, jos oikeus taas kerran vallan saa…"
Litvan kirkon kello kumahti… Sen kirkas sävel vei ihmishengen huokauksen ylös Luojan asunnoihin… Risti vilahti… Se heitti välkkeenänsä ihmishengen iki-ikävän, heitti sen korkeutta kohti, lahjaksi Jumalalle… Urut soivat… Niiden sävel vei kiitosta Hänelle… Kuului kaunis kirkkolaulu… Rukous kohosi hartaana kuin ihanin uhrisavu… Kaikki palveli suurta Jumalaa…
Sen kaiken näki Perkele… Kateellisena jatkoi hän silloin puheluansa:
— "Hän kantaa täällä Litvan kuninkaana nyt kunnian ja kiitoksen ja kaiken!… Hänelle humisevat kirkonkellot… Hänelle soivat täällä kauniit urut ja pappi sekä eksytetty kansa veisaavat hartain mielin kiitosvirttä…"
Korkeudessa leijaili ihmishengen jumala-ikävä… Se leijaili kauniina rukouksena, ihanimpana ihmishengen runoutena… Ihmis-elämä oli ainaista onnea, ainaista kotiin kulkemista… Yöllä se kulki unina tai hengen suurena rauhana… Päivin nousi se Häneen rukouksena…
Kateisena jatkoi Perkele sitä katsellessansa:
— "Ah, rukouksen harras, pyhä henki, tuo herkullisin, armain uhrisavu kohoaa Hänelle täältä yötä päivää!… Se jalo, maire rukouksen pilvi nyt ympäröi kuin pyhä savu Häntä, leijaillen sävelissä Hänen päällään… Ah, mikä kalliin voiteen maire tuoksu!"
Viha leimahti hänestä… Liekki hulmahti punaisemmaksi… Perkele antoi salaisen merkin… Syvyys kohahti silloin… Lieska sammui ja sen sijalle kohosi kuulu "Litvan laulun" kari… Sille istahtaen ja kaunista Litvaa tarkastaen järkeili Perkele kivikova ilme kasvoillansa:
— "Mutta täytetty on nyt jo toki aika!… On tullut hetki, jolloin voin jo nousta Jehovan lujaa linnaa kukistamaan… Vihdoinkin minulle on Harhamani avannut oven kuuluun Tuukkalaan… Mies nukkuu siellä nyt jo rauhatonna. Jo itää hänen povessansa siemen, se siemen, jonka häneen äsken kylvi Aatteela papin luota palatessa…"
Salat aukenivat… Näkyviksi rihmoiksi muuttuneina näyttäytyivätPerkeleelle Oolavin ajatukset… Rihma kiertyi ja värisi…Ihmishengen himot ja halut kiertyivät kuituina siihen… Niitäkatsellessansa jatkoi Perkele järkeilyänsä:
— "Harhamani kirjasta kylvi Aatteela epäilyn siemenen Oolavin poveen: Siitä kirjasta otti hän sanat: 'epäilys on jalo: siitä kasvaa siveellis-usko'…"
Ihmishengen haluista punoutunut rihma kiertyi yhä monivärisemmäksi… Epäily ja elämänhalu vilisivät siinä päävärinä… Riemastuneena jatkoi Perkele puhettansa:
— "Se Harhamani raottava ovi on neulansilmä, jonka läpi mahdun, rikkaana, kamelilla ajaenkin… Nyt suuri tie on auki ihmispoveen… Jerikon muurit seisokoot paikoillansa Ranniston sekä Litvan ympärillä!… Niidensisäpuolellateen minä nyt jo työni…"
Pieni tuli nousi vedestä. Se kohosi kruunuksi Perkeleen päähän. Pahan voimat ajelivat vihaisina suhahduksina Litvan selän veden pintaa pitkin. Onnenkaiku alkoi jo rantalehdoista hävitä. Ylpeänä jatkoi Perkele puhettansa kerskaten:
— "Jehovanoma, kaikkeinparaspappi on suositellut minun Harhamaani tämän erehtyneen Litvan enkeliksi… Niin Hänenvalittunsa, parhaimpansa tekevät tiet ja portit avariksi, kun minä saavan milloin paratiisiin valtaani siellä uudistamaan taas…"
Pahan viimat suhahtelivat yhä kiivaammin. Autiona ja tyhjänä levittäytyi järven vesitanhua. Ylvästellen jatkoi suuri puhuja:
— "Niin,pappioli minun aseenani!… Vaan eipä toisenlaista suosittajaa olisi uskonutkaan Litvan kansa. Hän, pappi, Jehovaansa puolustaessa epäilyn kylvi äsken Oolaviin!… Se kylvö itää nyt jo kyselynä…"
Hän mietti sekä jatkoi puhettaan:
— "Nyt on jo voitto varma, saavutettu… Hän lausui ensi iskun saatuansa: 'Minä panenvainonsinun ja vaimon välille'… Niillä sanoillaan Hän jätti käsiini vaimonvihollisenani. Ei vainon vallitessa ole säälin aika…"
Suuri viha välähti hänen silmistänsä. Kostonhaluisena vannoi hän:
— "Jos Martva nyt ei kohta minuun suostu, niin hänen kohtalonsa sekäLitvan osa on ratkaistu: se päättyy häviöön…"
Hän nousi mahtavana ja vannoi:
— "Armotta tuhosi Hän kaupunkini: Sodoman sekä kauniin Gomorrani…Nyt hänellä on täällä vuorostansa Tuukkala Sodomana, RannistoGomorrana… Ne tuhoan nytminävuorostani…"
Hän katsahti ympärillensä. Ihmishengen onni vierähti virtenä, nousi öisenä kauniina unena… Martva eli Litvan rantojen runona. Kiukustuen jatkoi silloin Perkele valaansa:
— "Jos Hän täältä 'Lootin' pelastaakin, ja vaikka vaimo miestään seuraisikin, niintytär, Martva, nyt ei seuraa häntä… Hän tällä karilla on ijät kaiket kuvaistaan kaipaava kuin suolapatsas, kuten jo 'Litvan laulu' ennustaa…"
Rantalehdoista nousi "Litvan laulun" sävel… Sen kaiku heräsikallion koloista… Surullisena ennusti se ihmishengen kohtaloa…Kaiku ja sävel sulivat yhdeksi suruksi… Kerskaten lausui silloinPerkele:
— "Tuo laulu hämärine aatteinensa on minun tahdostani Litvaan tullut… Se avasi jo ensimäisen raon Martvaan ja myöskin hänen sulhaseensa: Se saattoi heidät ensinkyselemään, mikä on kuulun Litvan laulun henki… Sen johdosta voi minun Harhamani vapaammin heihin henkeäni kylvää…"
Ranta itki jo runonsa, ihmis-onnen lakastumista… Se tajusi suuren taistelun tulon… Elämän suuri hämäryys etsi jo itsellensä lymysijoja ihmis-onnen asuinmailta. Ylpeänä lopetti Perkele järkeilynsä:
— "Nyt täytyy joutua jo Tuukkalaan… Mies odottaa siellä vastausta hämäriin ihmishengen kysymyksiin, joita hän ei itse jaksa ymmärtää… Hän epäilee ja nuori epäilijä on harhaanjoutuneista kaikkein sokein. Hän umpimähkään, aivan sokeana epäilee päivänselvääkin ja uskoo valhetta sekä järjettömyyttäkin, varsinkin jos se epäilys on pelkkää semmoista pientä muotitavaraa, jommoista se on muoti-epäilijöille, jotka epäilevät mitään miettimättä, omaksi henkiseksi koruksensa, tai viisaudeksi, hengen peruukiksi, kun milloin hämmästyttävät seurapiiriänsä suurella henkisellä 'aarteellaan', jossa onkin kalju tekotukan alla…"
Hänen äänessänsä väreili suuri iva. Jumalien kylmillä eleillä lopetti hän:
— "Neepäilijät ovat arvottomia… Tytölle kelpaavat ne, eivät jumalille… Ne selittävät ikivarmuudella syvintä olemisen ohjelmaa, jotaei kukaanihmisistä tunne…Vaan Oolavi on toki aivan toista: Hän ei koskaan kaada leilistänsä syvien ongelmoiden selitystä, ennen kun leilin täyttänytkään on… Vaan kumminkin on Oolavikin vielä jaloista, kaiken tiedon kysyjistä toki nuori sekä vasta-alkavainen… Semmoiseen juuri pystyy kuiskaus… jo on aika hänen luokseen rientää…"
Hän lähti… Suuri elämä alkoi laskeutua hämäränä sumuna Litvanselälle… Järven rantojen runouden, Martvan, onnen ratkaisu alkoi jo lähetä… Järven syvyydessä virittelivät hyvän ja pahan voimat viulujansa…
Kun elämänkoski vei jo venettä.
Kello löi puoli kahta yöllä… Yön sumut muuttuivat elämän hämäriksi, unet ihmiskohtaloiksi.
Taivaanrannan alta nousi kuun reuna valokannikkana. Se levitti punakirkkaan valonsa taivaalle, peittäen syys-öisen tähtikylvön, joka iti korkeudessa. Ihminen eli unessa. Salaiset voimat tekivät työtänsä hänessä.
Oolavi nukkui sikeintä untansa. Hänen vuoteensa vierellä seisoi taas rietas käärme, Harhaman elämä, vaanien uhriansa pahan voimien aseena. Turhaa oli toki ollut sen vaiva tähän asti. Jaloon sieluun ei pystynyt paha.
Mutta nyt oli jo pahan pisto sattunut: Oolavi näki unta Harhaman kirjasta. Hän näki unta epäilystä ja elämän salaisesta kysymyksestä, jonka hän oli unohtanut olevan siihen kirjaan kätkettynä…
Rietas käärme lirutteli inhottavaa pyrstöänsä lattialla. Se lipoi kieltänsä, joka riippui leuvalla verisenä…
Kuun valopallo oli jo noussut kokonaan taivaanrannan yläpuolelle. Se loisti siinä, kuin alustalle asetettu tulikoru. Oolavin uni jatkui… Käärmeen hengähdys loihti hänen eteensä huumaavia kuvia: Epäily muuttui jalokiveksi… Joskus taas availi se hänelle enkelinä ihanimpia syvyyksiä… Käärme hymyili… uni jatkui: Syvyyksien pohjalla kimaltelivat elämänongelmat armaissa, salaperäisissä elämänhämärissä… Ne kimaltelivat kuin ihanat helmet… Ne odottivat häntä poimijaksensa… Hän oli valmis… Hän halusi heittäytyä syvyyteen, kauniiseen elämän salaiseen hämärään, ottamaan siitä ihanan helmen…
Hyvän ja pahan voimat taistelivat… Rietas käärme iloitsi… Elämä kuvastui Oolaville yhä ja yhä kiehtovampana… Sen salaisuus veti kuin koski venettä… Hän hapuili jo käsin kaunista hämärää kiinni.
Mutta silloin ilmestyi enkeli, varottamaan vaarasta, joka uhkasi. Se heitti silmäyksen elämän kiehtovaan hämärään ja oitis muuttui se oikeaan muotoonsa: Siitä sukeutui vihainen suuri, musta käärme. Se käärme kiemurteli ruumistansa lattialla, nukkuvan vuoteen vierellä… Se uhkaili nukkuvaa… Oolavi hätäytyi… Hyvän voima oli paljastanut hänelle paheen tien… Taistelu jatkui… Käärme matoi likemmäksi… Mairitellen liurutteli se häntäänsä… Kavalana valmistautui se jo pistoon… Oolavi oli jo likomärkä tuskanhiestä… Kauhu tukki häneltä suun…
Yhä lähestyi vihainen, kavala käärme… Turhaan koetti Oolavi paeta sitä… Jäsen ei hievahtanut, ei irronnut hätähuuto kielenpäästä… Hirmu jähmetti hänet kokonansa… Käärme kohottautui jo pistoon… Sen pää nousi jo vuoteen reunan yli… Jo oli se kyljen tasalla… Jo avasi se kitansa… Jo näkyi sen verinen kieli… Se tähtäsi pistonsa suoraan sydäntä kohti… Oolavi kiemurteli kauhuissansa… Hän tunsi käärmeen kylmän hengityksen… Nyt oli sen verinen kita jo ammollansa…
— "Oi!" — huudahti Oolavi kauhuissansa.
Silloin kierähti tulikieli käärmeen avatusta kidasta, ja sen sävähteestä leimahti outo, viisaan näköinen mies Oolavin eteen, ja käärme hävisi.
Perkele oli ilmestynyt ihmispoveen hyvän voimien aseesta, sen varottavasta käärmeestä.
— "Luojan kiitos!" — huudahti kauhusta vapautunut Oolavi ja katsoi outoon tulijaan kuin suureen, taivaalliseen pelastajaan. Rauhotellen, oikean olemuksensa salaten lausui Perkele jatkoksi Oolavin sanoihin:
— "Niin… Saakoon Luoja aina ylistyksen!… Ei tokiväärä, olematon Luoja!…"
Oolavi seisoi hänen edessänsä uudessa, henkisessä ruumiissa.Ihmetellen lausui hän hänelle:
— "Nyt näen varmaan jotain ihmeellistä!… En muista, missä olen sinut nähnyt… Myös ovi, josta tulit, oli outo…"
Suuri viettelys alkoi. Kavalana vastasi hänelle hurskaaksi tekeytynyt viettelijä:
— "Niin ehkä… Mutta tässä maailmassa ei ole viisaalle mikään ihmeellistä… Ja mitä oveen tulee: eihän viisas käy koskaan tavallista, tyhmän tietä, kuin lammas, joka seuraa kellokasta suin-päin ja aivan mitään miettimättä… Jos kellokas vain hyppää riuvun yli, niin koko lauma seuraa johtajaansa ja hyppää hypyn aivan sillä kohtaa, vaikka riuku onkin aikaa ollut poissa…"
Hänen katseensa oli lumoa täynnä. Terävä iva tunki hänen aseenansa ihmispoveen… Ihmeissään katsoi Oolavi häneen, lausuen:
— "Sinä et nähtävästi tahdo milloinkaan hypätä tielle pannun riuvun yli, et myöskään kellokasta jäljitellä… En totisesti ole vielä nähnyt kenenkään käärmeen suusta taloon käyvän… Oletko ehkä joku suuri viisas?"
Nerokkaana, mutta vaatimattoman näköisenä myönteli Perkele hänelle:
— "Ehkä!… Mutta viisaudella kerskuminen ei ole toki minun ammattini… Se työ on aina ollut tyhmän työtä. Sen verran sentään tässä uskaltanen sanoa, etten koskaan vielä ole hypännyt, enkä hyppää riuvun yli, vaan potkaisen pois tieltä moisen kepin, ja kuljen suoraan, kuten tekee mies…"
Kohtalon rihmat punoutuivat. Ne alkoivat kiertyä vähäpätöisistä säikeistä, ettei sitä huomaisi ihmishenki. Perkeleen miehuus lumosi Oolavia. Hän huomautti ihmeissänsä:
— "Mutta entäs jos riuvun päässä onkin aikamies, joka ei salli sinun 'keppiänsä' noin ilman muuta potkaista vain pois?"
— "Niin riuvun alitse silloin pujottaudun", — vastasi suuri kiusaaja, selittäen: "Kuuluisalla viisaudella on aina ollut tämä tunnusmerkki: Se antaa hullun häntä narrinansa pitää ja sillä aikaa tekee narraajastaan sen puuhailuiden kautta aika narrin… Kai on myös tässä maassa viisaitakin, siis niitä, joilla on ikää hartioillaan?… Tietysti nuoret ovat viisautta täynnä siihen asti, kun huomaavat jo että raukat ovat harteillaan tyhjää leijaa kanneksineet… Viisaus on aina pitkän ijän lahja…"
Salaperäinen valo peitti puhujat hämyihinsä. Siellä täällä heilahti jotakin silmiin tuskin näkyvätä, Perkeleen sanat leikkelivät Oolavia, joka lausui mietteissänsä:
— "Ei minullakaan ole liikaa ikää… Siis ehkä olen mielestäsi hullu?"
Salaisen hämärän valot vaihtelivat… Kuului etäinen veden kohina.Sen humistessa selitti kiusaaja hänelle:
— "Ei nuoruus ole toki oma vika. Se on ainoastaan pieni välttämätön paha… Se kyllä itsestänsä ohi menee… Se tuottaa hyötyäkin elämässä, jos sitä itse tahdot oikein käyttää: etopeta, vaanitseopit, tutkit ja tunkeudut suureen salaisuuteen, kuin toukka joka puuhun tunkeutuu… Siis tutki, sekä tartu miehekkäästi viisauden jaloon, suureenepäilyyn!…"
Se sana pisti Oolaviin kuin puukon terä… Hän vavahti… Yhä koveni salainen veden soitto… Se muuttui jo koskenkohinaksi, joka kutsui… Yhä himmeni outo valo… Perkele loihti siihen himmeät elämän ihanuudet… Sanojensa vaikutusta lisätäksensä asetti hän kädet ristiin rinnoillensa ja lausui hurskailla eleillä:
— "KaikkeudenoikealleJumalalle olkoon kiitos jalosta epäilystä!"
Hän painosti sanan "oikealle", tarkottaen sillä itseänsä. Yhä lähempänä humisi huumaava koski. Oolavi alkoi hiljaa lumoutua. Sana "epäily" soi yhä hänen korvissansa. Perkele jatkoi hartaana:
— "Se epäily vie kyselyjen kautta syvimmän salaisuuden tutkimiseen… Niin avautuu suuri viisaus ja ihmissilmä oppii näkemään kaikkeuden ihmeet niin kuin Jumalakin…"
Kosken kohina soi kuin kaikkein kaunein soitto… Epäily sai kauniin ruumiin. Se häilähteli oudossa valossa elämän ihanuutena… Se kutsui ja veti… Perkele näytti Oolavista pyhimykseltä. Oudostellen lausui hän hänelle:
— "Sinä taidat olla pyhiinvaeltaja, kun Jumalaa noin hartain äänin kiität!…"
Valo muuttui. Sen lumous lisääntyi… Kavalana vakuutti Perkele:
— "En ole ikänäni muuta tehnyt, kuin perustanut suurta valtakuntaa hänelle:oikealleJumalalle, ja kumonnut senvääränkaikkivaltaa, joka kavalana rääkkää ihmislasta pimittäen siltä järjen kokonaan…"
Yhä lumoutui Oolavi. Hän huomautti Perkelettä tarkastaen:
— "Äänestä päättäen olet hurskas munkki."
— "Kaikista puhtain mitä olla voi", — huudahti Perkele, lisäten:
— "Naisesta en tiedä enempää, kuin tiesi muinoin Neitsyt Mariakaan miehestä, nähdessänsä Gabrielin…"
Yhä kauniimpana vilahteli epäily ihanassa elämän hämärässä… Sillä oli jo koruina kaikki elämän ihanuudet… Se häilähteli kuin kaunis neidon kutri… Kosken kohina soi kuin kaunis taikasoitto… Sekin oli epäilyn suurta kutsua… Huumautuneena alkoi Oolavi jo epäilystä puhua… Hän lausui:
— "Niin: kyllä kunnioitan hurskauttasi… Vaan sinä puhuit äsken epäilystä… Se sana ei nyt ole aivan selvä: en tiedä mitä olisi epäiltävä… Pitäisikö minun sitä tehdessäni epäillä Häntä, suurta Kaikkivaltaa, joka on luonut taivaan sekä maan?…"
Valo vierähti punertavaksi… Koski soitti kauneinta kanneltansa…Kaikki se oli epäilyn kutsuvaa ääntä, ja se soi koskenlaskijalle…Kiehtovana selitti Perkele hänelle:
— "Varmaankin epäilet Hänen olemustaan, kun et uskalla Häneen luottaen laskeutua temppelinharjalta alas maahan asti: Et tohdi epäillä Hänen olemustaan… varmaankin pelkäät, että hän on heikko, semmoinen joka kaatuu taikka häviää, kun sokeasta uskostasi luovut ja alat Hänen töitään tutkistella… Tai et luota siihen, mitä kerran Hän on luvannut sanassaan, kun lausui: 'Hän lähettää enkelinsä vartioimaan sinua, ettet jalkaasi kiveen loukkaa'…"
Syvyydestä kuului kaunis laulu… Sieltä näkyi ihanin elämän hämärä, jossa nuoret naiset karkeloivat… Ne huiskuttelivat limoinansa suurta elämän salaisuutta… Koski kohisi yhä kuumemmasti…
Jo värisi Oolavin sielu… Jo veti sitä salainen voima… Nuhdellen lausui Perkele hänelle:
— "Sinä epäilet siis Hänen lupaustaan tai voimaansa, kun et niihin luottaen uskalla sokean uskon temppelinharjan päältä epäilyn jaloon kuiluun heittäytyä, töitään ja ihmeitänsä tutkimaan… No sekin 'epäily' on 'epäilystä'… Mutta muista:sokeaepäilys ei ole siveellistä, vaan on se aivan yhtä arvoton kuin sokea usko…"
Entistä lumoavampana nousi soitto syvyydestä… Yhä armaampana huiskuttivat neidot siellä liinojansa… Elämän salaisuus nousi huumaavana höyrynä kultaisista kattiloista… Koski veti jo yhtenä lumona… Perkeleen viisautta ihaillen lausui Oolavi hänelle:
— "Sinähän olet pieni filosofi…"
Salaperäisenä selitti suuri henki siihen:
— "En sitä kiellä, enkä kerskaa sillä… Se vanha, kuulu filosofin arvo on miekka, jossa on kahdenlainen terä: Hulluuden filosofi tuntee tutkimatta syvyyden kaikki salat juurtajaksain… Järjen suuri filosofi pukee taas viisauden kaikkein konstikkaimpaan vaikeuden narrikaapuun… Hän tietää, ettäsalaperäisyyson aina kiehtovinta… Sillä myöskin on helpoin peittää pieni järjen puute… Edellinen saa viisautensa äitinsä kohdussa ja halveksii tutkimista… Jälkimäinen kokoaa sen epäilyn ja tutkimuksen kautta… Kummanko tien ja arvon sinä tahdot?… Tohditko epäillä ja tutkistella?"
Hän loihti Oolaviin viisauden ja tiedon janon… Se jano poltti… Mutta syvyydessä lorisi jo kaunis tiedon lähde… Nuoret neidot istuivat sen ympärillä, kultaiset harput käsissä… Lähteestä näkyi neidon kuvain… Harput säestivät sen lorisemista… Kaunis neitonen jakoi lähteen vettä kultalipillä… Mutta minkä se vesi sammutti tiedonjanoa, sen sytytti sitä harpun ihana soitto…
Yhä kaunistui elämän hämärä… Yhä kiehtovampana kutsui epäilyOolavia. Hän lausui jo mietteissänsä:
— "Ei minulta koskaan rohkeutta puutu… Jo tuhannesti olen Hänen varassansa laskenut kotikosken suuret kuohut… Vaan enhän ole toki oikeutettu nyt Hänen armoaan ja kaitselmustaan niin julkeasti väärin käyttämään ja uskon temppelinharjalta epäilyn syvään kuiluun heittäytymään… Jeesuskaan ei kiusannut niin paljon suurta Isää, kun seisoi temppelinharjalla kiusattuna…"
Hyvän ja pahan voimat taistelivat hänen sielussansa… Mutta yhä kauniimmin soivat harput syvyydessä… Jano yltyi soitannosta… Lähde tarjosi vilpoista vettä… Iki-kavalana selitti Perkele hänelle:
— "Jeesus on toista, toista olet sinä… Se mikä sopi kerran Jeesukselle, ei sovi toki koskaan ihmiselle… HänItsekäski kerran Pietarinsa koettaa Luojan sanan pätevyyttä: Hän käski hänen käydä haahdestansa myrskyiseen mereen… Kirkonharjajuttu siis oli siinä aivan pilkulleen…"
Tiedonlähteellä istuva neito ojensi jo Oolaville kultalipillä vettä… Harppu soitteli häneen yhä uutta janoa… Jo veti koski koko huumeellansa… Yhä kavalampana puhui kiusaaja hänelle. Se selitti:
— "Epäilyn kautta silloin Pietarille avautui jalo, siveellinen usko: Hänhän sen jalon epäilyksen kautta saitodistuksenHänen voimastansa ja tuli kaiken uskon kallioksi… Epäily jalostaa siis heikon uskon, kuin tuli kullan…"
Pietarin suuri elämäntyö oli loihdittu Oolavin eteen… Se alkoi Genezaretin järveltä, jossa Pietari kävi veden päällä, epäili ja rupesi vajoamaan… Sumuna puhalsi Jeesus hänestä epäilyn…
Näky jatkui… Miljoonat kirkonkellot soivat. Miljoonat seurakunnat veisasivat kautta aikojen… Kaikkien niiden perusteena oli entisen epäilijän Pietarin usko…
Silloin kirkastui Oolaville epäilyn jalous. Se kirkastuminen tuli kuin kirkkain salama, joka iskee kuivaan keloon… Jo seisoi hän koskenniskan luona… Jo veti vesi venettä… Miehen veri kuohahti suonissa… Mieli hapuili korkeutta tavotellen… Suuri henki janosi nähdä syvimmät salat… Veren kuohuessa lausui hän kiusaajallensa:
— "En pelkää hänen töitään tarkastella… Nyt minulla on myöskin rohkeutta epäilyn koskeen syöstä veneineni, kun näytät vain sen kosken kuohut nyt… Vaan enhän voi laskea koskea kalliolta, jossa ei ole edes vedentilkkaa: ei ole pienintäkään epäilystä. Vaan näytä nyt se koski vesinensä,vieminut temppelinharjalle, jonka alla on se koski, niin oitis olen valmis viskautumaan epäilyn kosken kuohuvimpaan ryöppyyn… Minä en arkaile Pietarin lailla, sillä minä olen Oolavi…"
* * * * *
Syvyydestä näkyivät elämän suuret työpajat… Salaperäiset olennot takoivat oudossa satumaisessa valossa. Neidot lauloivat ja lähde lorisi…
Oolavi seisoi jo matkavalmiina suuren saattajansa edessä. Kummat voimat vetivät häntä. Perkele heitti sauvansa maahan ja oitis leimahti siitä palava pensas. Hämmästyneenä huudahti Oolavi:
— "Kas sitä!… Tämä peli oudostuttaa. Puutarhan pensas palaa, eikä kulu!… Sehän jo ihmetyötä muistuttaa!…"
Rauhallisena selitti Perkele hänelle:
— "Joka lähtee ihmeen syitä tutkimaan, hän saa nähdä ihmeitä itseäänkin…"