"Joko olette kuulleet Spurgeon'ia?" [10] — "Te aiotte kai kuulla Spurgeonia?" — "Tietysti tulee Teidän Spurgeoniakin kuulla!" — "Voitte kiittää onneanne. Hän on vastapalannut Skotlannin ylänkömailta; Te tapaatte hänet oikein virkeänä!" — Tänkaltaisia ääniä tunkeutui korviini jo ensimmäisenä päivänä, minkä Lontoossa vietin. Ja nämä puheet, kysymykset ja kehoitukset eivät suinkaan aina lähteneet erittäin kristityltä taholta, vaan niitä kuulin sellaisiltakin henkilöiltä, jotka ovat peräti vieraat kirkolliselle elämälle. Spurgeon on "ilmiö," josta jokaisen sivistyneen ihmisen on hankkiminen itselleen tietoa. — Lontoossa on kaikki suuren suurta; maailman suurimmassa kaupungissa on kaikki suurinta laatuaan, niin suurta, ett'ei missään muualla moista. Taidekokoelmat ja oluttehtaat, asiatoimet pörssillä ja asiatoimet kalatorilla, suurin rikkaus uhkeimmassa loistossaan ja syvin kurjuus, minkä ajatella voi aivan rinnakkain, kaikki on täällä niin suurenmoista, ett'ei sen vertaista missään ole tavattavissa. Lontoo on pienoiskuva koko maailmasta; kaikki ne vallat ja voimat, jotka tykkivät ihmiselämässä, kokoontuvat täällä, ja siten syntyy aivan ihmeellisiä muodostuksia. Myöskin synti ja kaikenkaltaiset paheet muodostuvat täällä hirveiksi ja eriskummallisiksi ilmiöiksi, kuten kohta saamme nähdä. Kristillisistä pyrinnöistä ja syntiä vastustavista ja evankeliumin laajenemista tarkoittavista pyrinnöistä voipi myöskin sanoa, ett'eivät ne missään näyttäy niin suurenmoisiksi kuin täällä. Tämän käsittämiseksi ei tarvitse muuta kuin käydä pipliaseuran mahdottoman suurissa rakennuksissa.
Ja Lontoossa asuu myöskin evankeelinensaarnaaja, joka jo useampia vuosia joka ikinen sunnuntai saarnaa suurimmalle seurakunnalle, mikä säännöllisesti kokoontuu maailmassa, eikä hänen kuulijakuntansa koskaan sattumoiltakaan vähene. Kun Spurgeon joka sunnuntai aamuin illoin puhuu kuudelle tai seitsemälle tuhannelle ihmiselle, eikä suinkaan saarnaa ainoastaan sunnuntaisin, vaan tavallisesti jokunen 250 kertaa vuodessa, niin ei suinkaan liene liioiteltua, jos otaksuu hänen (pääluvun mukaan laskien) vuoden kuluessa julistavan evankeliumia puolelle toista miljoonalle ihmisiä. Olkoonpa ainoastaan puoli miljoonaa tai olkoonpa kaksi, kaikissa tapauksissa näytti minusta tärkeältä ja oikealta nähdä ja kuulla miestä, jolla, mitä kuulijakunnan lukuisuuteen tulee, ei ole vertaistansa vaan päällä.
Päätökseni oli siis pian tehty, ja eräänä pyhäaamuna Elokuussa olin matkalla Spurgeonin luo. Sillä Bromleysta (jossa asuin) on pieni matka Spurgeonin tabernaakkeliin. Minun täytyi päättää tavallani rikkoa englantilaista pyhäpäivää voidakseni viettää englantilaista pyhäpäivää. Pysäyspaikalla vallitsi haudan hiljaisuus. Ei kuuttakaan henkeä astunut junaan. Herttainen konduktööri, joka jo tunsi minut ja aina niin isällisesti piti huolta muukalaisesta, loi kysyvän, milt'ei säälivän katseen saksalaiseen pappiin. En ollut liian ylpeä selittääkseni hänelle miksi käytin rautatietä pyhäpäivänä. En tahtonut että hän minusta loukkaantuisi. Nuo muuten niin kiirettä pitävät englantilaiset veturitkaan eivät näyttäneet sinä päivänä huolivan keuhkojaan vaivata. Tosin pääsimme viimeinkin Fundon Bridgelle; mutta olimme siihen käyttäneet aikaa puolta enemmän kuin nuo tavalliset 25 minuuttia. Noin klo 11 astuin junasta, ja noin klo 11, sen tiesin, alkoi myöskin jumalanpalvelus tabernaakkelissa, joka oli 20 minuutin matkan päässä siitä paikasta. Otin ainoat ajopelit, jotka sinä päivänä olivat matkustavia odottamassa. "Spurgeonin luo!" oli minun vaan tarvis sanoa; kunnon ajaja nyykäytti päätänsä osoitteeksi että oli ymmärtänyt, ja nuolen nopeudella vierivät vaunut tabernaakkelia kohti, joka on Lontoon lounasosassa lähellä Themseniä.
Olimme perillä; edessäni oli suuri melkein teaatterin muotoinen kivirakennus, torniton, mutta pylväskäytävällä varustettu. Huoneusto on kivestä ja raudasta, ja sen kokoa voipi kuvitella, kun tietää että se on maksanut lähes miljoonan markkaa ja ett'ei penniäkään ole "tuhlattu" taiteelliseen somistukseen. Yksi miljoona on tosin satumainen summa; mutta se koottiin ykskaks vapaaehtoisilla lahjoilla.
Voimakas laulu raikui minulle vastaan; mutta kovaksi onnekseni näin sadottain ihmisiä seisovan ulkopuolella, jotka samaten kuin minä olivat myöhästyneet ja turhaan näyttivät katoksen alle pyrkivän. Tiesin ennustaa että ihmisten sata vieläpä tuhatmäärin täytyy palata, kun ei enää sijaa ole. Olin hyvin pahoillani ajatellessani että olin menettävä pyhäpäivärauhani, enkä kuitenkaan saisi kuulla Spurgeonia. — Siinä seisoi mies, joka näytti tavattoman hyväntahtoiselta ja hänelle sokersin minä tuskaani surkealla englanninkielelläni. Hän ymmärsi mitä tarkoitin; mutta kohotti vaan olkapäitään. Mutta kun sanoin olevani saksalainenpappi, muuttui kohtelu heti toisellaiseksi. Englannissa käypi vielä puoltosanana, kun sivistynyt ihminen voipi esittää itsensä papiksi, ja useamman kerran sai kokea arvokasta apuasentähdenettä olin pappi. Kerran olin erään ystävän parissa itäosassa Lontoota, ja tahdoin muun muassa luoda silmäyksen niihin kurjuuden pesiin, joita sanotaan "opiumikapakoiksi", joiden rinnalla pahimpia paloviinankapakoita voisi sanoa oivallisiksi laitoksiksi. Käännyimme kysymyksillämme paikkakunnan poliisikonttoorin puoleen. Esimies sanoi vaarallista olevan sinne lähteä, sillä siellä vilisi kaikkein pahimpaa väkeä. Mutta kun vastasin olevani pappi, antoi hän heti suurimmalla alttiudella meidän käytettäväksemme kookkaan poliisipalvelijan, joka samalla oli oppaamme ja suojelijamme. Saksassa on aivan toisin. Siellä on lukemattomia ihmisiä, eikä suinkaan ainoastaan sosiaalidemokraatteja, vaan myöskin aristokraatteja — jotka pitävät pappeja "tarpeettomina kappaleina koko maailmassa", laiskureina, jotka varastavat päivän Herralta Jumalalta ja maksavat koko joukon rahaa, jota voisi paremmin käyttää teitten tekoon ynnä muuhun senlaiseen. Kuinka usein olenkaan saanut lukea kirjoitettuna että varsin valitettava seikka, on se että olen papiksi tullut, — ikäänkuin ihmiset siinä toimessa turmeltuisivat ja menettäisivät kaiken henkisen kykynsä. Tosin voisi helposti luetella suuren paljouden evankeelisia saksalaisia pappeja, joiden nimet loistavat kirkkaina kansakunnan ensimmäistenkin rinnalla ja jotka ovat perustaneet kaikki ne pelastavat rakkauden laitokset, joita paitsi maailma ei enää koossa pysyisi. Voisi myöskin näyttää toteen, että sangen useat kansamme jaloimmista miehistä ovatpappisperheistälähteneet, — mutta mitä se auttaisi. Yleinen mielipide on kun onkin meitä vastaan. Voipihan ollakin mahdollista, että pappisylpeys liiaksi paisuisi, jos meitä pappeja Saksassa kohdeltaisiin yhtä suurella kunnioituksella, kun Englannissa, — mutta suotakoon anteeksi tämä aineesta poikkeaminen! — Sinä pyhäaamuna Spurgeonin tabernaakkelin edustalla oli luonnollisesti minulle hyvin mieleistä, että minun pappiuteni niin paljon aikaan sai. Sama mies, josta ylempänä puhuin, virkkoi heti: "Teidän tulee ja täytyy saada paikka, vaikk'ei kukaan muu saisikaan." Hän tiedusteli, oliko Spurgeonilla ystäviä Saksassa, ja ihastui kuullessaan että hänen kirjoituksiansa onkäännettysaksaksi ja että niitä paljon luetaan. Hän puhui minun puolestani eräälle kirkkopalvelijalle eli presbyteerille. Tämä sanoi olevansa pahoillansa siitä, ett'ei minulle enää voinut antaa mitään istuinpaikkaa, ne kun aikoja sitten olivat kaikki täytetyt. Mutta syrjäoven kautta vei hän minut eräälle terassitapaan kohoavista lehtereistä. Paikka minkä sain ei ollut kaukana saarnaajan puhelavasta, ja kun istuuduin takanani olevalle portaalle, oli minulla istuinpaikkakin. Ja se olikin varsin suotavaa, kun jumalanpalvelusta kesti kokonaista 1 1/2 tuntia.
Siinä seisoin nyt keskellä suurta seurakuntaa, josta niin usein olin kuullut puhuttavan. Sanotaan että kuusi tuhatta ihmistä voi mukavasti istua tabernaakkelissa. Jos niin on, niin oli ainakin seitsemäntuhatta henkeä koolla; sillä seisojia oli monta sataa ja toiset sadat, jotka istuivat varsin epämukavasti. Spurgeon voi siis helposti uskoa, mitä hän usein saarnassansa mainitsi, että, näet, vielä on seitsemäntuhatta jäljellä jotka eivät ole Baalille polviansa notkistaneet. Ja todella sydäntä virvoittavalta tuntuukin saarnaajalle, kun itse omin silmin näkee nuo seitsemän tuhatta. Kuulijoihinkin tekee voimallisen vaikutuksen nähdä niin monta ihmistä kokoontuneen yhteen paikkaan Jumalaa rukoilemaan. Syvä hartaus valtasi sydämeni, kun nuo tuhannet nousivat jaloillensa ja lauloivat virren, niin kaikuvan että huoneen lattiapalkit ja rautapatsaat tärisivät. Laulun voimaa lisäsi epäilemättä suuresti se, että seurakunta seisoi laulettaissa. Saman olen huomannut useissa englantilaisissa kirkoissa, ja käytännöllistä on epäilemättä laulaa seisoalta. Rinta on siten vapaampi. Rukouksen aikana lasketaan taas useissa englannin kirkoissa polvilleen, tai istutaan eteenpäin kumartuneena, käsi silmien edessä, — jota tapaa voi monelta kannalta sekä puolustaa että vastustaa. Seurattava on varmaankin se, että Spurgeon aina juhlallisesti seurakuunalle edeltä luki julki värssyn, mikä oli laulettava. Ei sentähden että kuulijoilta olisi virsikirjaa puuttunut; se oli kentiesi kaikilla muilla paitsi minulla. Mutta moni kentiesi ei voinut lukea, ja kaikissa tapauksissa teki saarnaajan luku jokaiselle selväksi, mitä lauloi; hän sen ymmärsi ja tunsi ennenkuin alkoikaan laulaa, ja siten hän ei ainoastaan laulanut yksityisiä sanoja perättäin, vaan lauloi ne koko värssyn hengen mukaisesti. Ja siten lauloi hän suuremmalla lämmöllä, kuin minkä muuten olisi tehnyt.
Muuten kaipasin suurestiurkuja. Kovin tyhjälle tuntuu, kun ei mitään alkusoittoa kuulu seurakunnan kokoontuessa, eikä mitään jälkisoittoa kirkosta lähdettäissä. Laulu oli tosin voimallinen; mutta lukkari, joka saarnaajan rinnalla seisoi puhelavalla, näytti kuitenkin katsovan tarpeelliseksi ankarasti vaivata keuhkojansa jotakuinkin täyttääksensä urkuin tehtävän. Maalattuja ikkunoita, alttaritauluja, tai kuvia ja koristuksia ei tietysti ole minkäänlaisia tässä baptistein (uudestikastajain) temppelissä. Sen sijaan näin suuren altaan kastetta (veteen kastamista) varten, mutta sekin oli kaikkea taiteellista tai kuvaannollista koristusta vailla. Kaikki on veistetty ainoastaan käytännöllisen tarpeen mukaan, että niin monet ihmiset kuin suinkin voisivat istua ja kuulla. Muuten oli mainittu kasteallas ainoa, mikä ilmaisi että oltiin baptistein kirkossa. Itse saarnassa ei yksikään sana sitä osoittanut. Se oli varsin yleiskristillinen ja erityistä uskontunnustusväritystä vailla. Kuulemisen puolesta tuo suuren suuri huone on ihmeteltävä, sillä saarnaaja, joka puhui puhelavalta eikä saarnastuolista ei ensinkään tuntunut vaivaavan ääntänsä saattaaksensa sanansa monelle tuhannelle kuulijallensa tajuttavaksi.
Mutta katselkaamme jo itse saarnamiestä. Yksinkertainen takki yllään, virkapukua, papinkaulusta ja kaikkea muuta papillista tunnusmerkkiä vailla hän seisoi lavallaan. Sinä aamuna hän näytti olevan hyvissä voimissa. Mutta kuulin hänen terveydentilansa jo muutamia vuosia olleen hyvin huonon. Saarnassakin tuli useammassa kohden ilmi, että hän on kokenut mitä apostoli Paavali kirjoittaa: "ett'en ylpeilisi korkeista ilmestyksistä, on minulle annettu oka ruumiiseni." Ja todellakin jos Paavali tarvitsi sellaista nöyryytystä varjeltuaksensa ylpeilemisestä, kuinka tähdellinen se sitten lieneekään englantilaiselle saarnaajalle, joka evankeliumin julistamisessa on menestynyt niin, ett'ei siinä meidän aikoinamme yhtään kukaan hänelle vertoja vedä.
Luodessani ensi silmäyksen Spurgeoniin, muistui minulle heti mieleen Risto Blumhardt vainaja Bad-Bollilainen. Mutta tarkemmin katsellen huomasin kumminkin erinomaisen suuren eroituksen tuon suoran, lujauskoisen, syvämielisen schwabilaisen ja tämän rohkean, vapaan, käytännöllisen englantilaisen esiintymistavassa. Tanakka, jykeä vartalo, verevät, melkein pyöreät kasvot, rehelliset silmät, avosydäminen, lämmin, teeskentelemätön olemus on molemmilla aivan samanlaiset. Syvämielinen saksalainen ajatteli ja puhui yhä kaikkien kappalten uudistumisesta ja Herran tulemisesta, joka ihmeillä ja tunnusmerkeillä pian oli saattava kaikki jälleen kohdalleen, — mutta englantilainen tahtoo heti paikalla, nyt, tässä hetkessä taivuttaa eksyneet ja epäilevät lampaat ratkaisevaan päätökseen ja hallelujaa laulamaan vapahtumisestaan.
Spurgeon on jalon, sydämellisen, luontehikkaan miehen perikuva. Vielä tänä päivänä huomaa että hän on itsekseen oppinut, ett'eivät häntä raamatunoppineet, filosoofit ja puhujat ole kasvattaneet, vaan välittömästi itse Jumalan käsi, niinkuin muinoin Johannes Kastajaa korvessa. Vielä tänä päivänä hänessä helposti huomataan mies, joka seisten ylösalasin käännetyllä tynnyrillä kedolla saarnasi kokoontuneelle kansanjoukolle. Hän puhuu aivan mitä tuntee, ja sen hän voi luottamuksella tehdäkin, koska hänen uskalluksensa perustuu nöyryyteen, mikä on uskosta rikas. Kristillinen urhoollisuus ja pyhitetty itsetunto, — "Jumalan armosta olen, mikä olen" kuultaa läpi koko hänen olentonsa. "Hän on mies joka tuumalta" — on hiljakkoin joku hänestä sanonut, ja minuun hän niin vaikutti, että olen valmis tähän ylistykseen yhtymään. Saapi sen rauhoittavan tunteen että tämä mies milloin tahansa, jos niin vaadittaisiin, heittäisi henkensä sen evankeliumin edestä, jota hän julistaa. Jyrkempää vastakohtaa kuin Spurgeon ja ne korkeakirkolliset papit, joita näin viran toimituksissa Westminsterissä, p:än Paavalin kirkossa ja muualla, tuskin voipi ajatellakaan. Nämä muuttivat joka hetki ei ainoastaan pukua, asemaa ja ryhtiä, vaan vielä lisäksi ääntänsäkin. Siellä oli kaikki ulkonaista komeutta ja juhlallista menoa. Kuoripojat, kynttilät, joita kannettiin edestakaisin, juhlakulkueet, pitkät litaniat ja ihmeellinen musiikki oli pääasiana jumalanpalveluksessa. Musiikkia kaikkien ihmisten korvat kuuntelivat, ja aivan vähän näytti luettu saarna heidän sydämiänsä koskevan. Kovin johtivat nuo korkeakirkolliset virkaveljet mieleeni roomalaiskatoolilaisten pappien opetettuja ja jäykiksi kangistuneita tapoja.[11] Spurgeonissa ja muissa eriuskolaisissa, joista kuulin, toivoisi tapaavansa hiukkasta vähemmin yhtäkaikkisuutta. Mutta mitä Spurgeoniin tulee, niin teki hän minuun lopulta sen vaikutuksen: että tuo mies on niinkuin Jumala hänet on luonut, eikä hänessä ole hiventäkään näyttelijää, — mikä todella on suuri asia. Hän on saarnaaja "Jumalan armosta" ja on Luojan kädestä lähtenyt sellaisenaan kuin hän on. Papin viittaa ja kaulusta hän ei kaipaa, vaikka ne eivät häntä haittaisikaan. Mitä hänen ulkonaiseen esiintymiseensä tulee, niin hän voi puhua viisi minuuttia melkein liikahuttamatta päätä, kättä tai jalkaa. Hänellä on silloin joko molemmat kädet levollisesti laskettuna puhelavan ristikolle, tai oikea käsi poveen pistettynä, tai käsivarret ristissä rinnallaan tai selällä. Mutta sitten taas kohottaa hän koko vartalonsa ikäänkuin pyhään taisteluun. Se näyttää tuliselta taistelulta Jumalan ja ihmisten kanssa. Toisinaan hän rukoillen nostaa molemmat kätensä korkeuteen ikäänkuin pakoittaaksensa Jumalaa astumaan alas taivaasta, mutta sitten hän taas kääntyy ihmisten puoleen niin liikuttavan houkuttelevalla ja sydämeen tunkevalla äänellä, että kylmäkiskoisimmankin kuulijan sydän siitä heltyy. Että hänen sointuva, hopealle helähtävä äänensä hänelle tässä on suureksi avuksi, sitä ei tarvinne mainitakaan. Spurgeonilla oli tekstinä 40 psalmi. Valitettavasti meni minulta puuttuvan kielentaitoni vuoksi paljon hukkaan. Sittenkin tunsin mieleni saarnasta suuresti ylennetyksi. Vielä nytkin soi — ei korvissani, vaan sydämessäni, kuinka hän kolme kertaa perätysten huudahti sanat: "Riennä, Herra, minua auttamaan!" (v. 14.)
Tässä muuten tietysti ei ole oikea paikka lukijoille kertoa sen päivän saarnaa. Se on kentiesi ennenkuin nämä rivit painetaan, aikoja sitten ilmestynyt saksankinkielellä. Mutta sinä sunnuntaina ymmärsin vasta oikein miehen merkitystä. Minulle selveni pian, että näitä saarnoja ei pidä lukea vaan kuulla, ja juuri tässä lukuisassa sanan liikuttavassa seurakunnassa.
Rajattomasti hän säälii kansan kärsimyksiä, syvästi hän haluaa turmeluksesta nostaa jokaisen sielun, jonka luo hänen äänensä tunkee, ja siinäpä miehen omituisuus. — Jo ennen olin lukenut useita Spurgeonin saarnoja. Vaikka kentiesi sillä loukkaankin monta hänen ystäväänsä, täytyy minun tunnustaa, että minusta useimmat niistä olivat sangen hyvät, mutta ei muodoltaan eikä sisällöltään paremmat kuin monet painetut saksalaiset saarnat, joita Saksan kansa ei likimainkaan niin suuresti suosi. Mutta nyt nähdessäni ja kuullessani itse saarnamiestä, tulin vasta ymmärtäneeksi hänen merkitystään, ymmärsin minkätähden tuhannet ihmiset niin suuresti häneen luottavat; — ymmärsin miksi monet tuhannet mahdottoman suuren Lontoon kaupungin joka äärestä sunnuntai sunnuntailta tuntevat itsensä ikäänkuin tenhovoimalla vedetyksi hänen luokseen. Kentiesi jotkut rakkaat virkaveljet minulta tässä kysyvät, valmistaako Spurgeon huolellisesti, kirjoittaako hän saarnansa ja lukeeko ne ulkoa. En ole voinut saada varmaa ja luotettavaa tietoa tästä, mutta sen takaan, että se mies tekee ahkerasti työtä ei ainoastaan polvillaan, vaan myöskin aivoillaan ja kynällään, ja ett'ei hän luota hetkelliseen innostukseen tai puhujaonneensa. Kaikki mitä hän sanoi oli perinpohjin harkittua, mietittyä. Hän ei milloinkaan epäillyt mitä hänen tuli sanoa eikä kertaakaan puheessaan erehtynyt. Aineensa hallitsi hän kumminkin niin täydellisesti että hän nähtävästiei ollut sidottuna käsikirjoitukseensa, vaan saarna kulki vapaana, täyteläisenä virtana, ihan niinkuin jos se juuri silloin olisi syntynyt. Ja tämäpä on luullakseni päämaali, johon jokaisen hengellisen ja maallisen puhujan tulisi pyrkiä.
Mutta lopuksi tulee minun virkkaa sananen seurakunnanluonteestaja minkä vaikutuksen se minuun teki. Nuo tuhannet ihmiset, jotka näin edessäni kuuluivat silminnähtävästi kaikkiin kansanluokkiin, ja varma on ainakin että miehiä oli yhtä paljon kuin naisia. Keskisäätyyn tosin useimmat kuuluivat, mutta nähtiinpä joukossa myöskin ihmisiä, jotka ruumiillisesti ja siveellisesti olivat niin vajonneita, ett'ei koko Saksassa voi heidän vertaisiansa tavata; toiselta puolen taas herroja ja naisia, joiden takana istui palvelijoita hivukset puuteroittuna ja kankipalmikko niskassa. Olipa siellä moniaita neekerejäkin; ja samaten huomasin muutaman kiinalaisen ja intialaisen, jotka edellisenä päivänä luulin nähneeni itämaalaisten majassa. Tuolla lehterillä istuu joukko uljaita sotilaita, joiden valkoiset kypärin ympärille käärityt hunnut osoittavat, että heidän heti tulee astua laivaan Egyptiin lähteäksensä. Useille heistä oli tämä kentiesi viimeinen julkinen jumalanpalvelus maan päällä. Kuka tiesi kuinka monta heistä makaa erämaan hiekan peittämänä! — Tuolla alhaalla on joitakuita hyviin vaatteisin puettuja merimiehiä asettunut suurelle käytävälle. Kentiesi he ensi kerran pitkästä ajasta nyt voivat ylistää Jumalaa siinä suuressa kuulijakunnassa. Koko heidän ryhdistään näkee, ett'eivät he ole tottuneet näyttäytymään senlaisessa seurassa. — Noiden kahden nuoren naisen tuolla, joilla lapset on sylissä, täytyy kesken lähteä kirkosta, koska pienokaiset liian ankarasti saarnaajaa vastustavat. Naisia vietiin joitakuita kirkosta kalmankalpeina ja pyörtymäisillään olevina. Ihmettelin vaan että se niin harvoin tapahtui, sillä ilma kirkossa oli sinä helteisenä päivänä milt'ei tukehuttava. Ei juuri ylentävää ollut edelleen noitten satojenviuhkojenalituiset liikunnot (eivätkä ainoastaan naiset niitä heilutelleet!) vilvoituksen vuoksi. Tämä tuntui hyvin rauhattomalta ja häiritsevältä; se jo alkoi käydä hermoihin. Ja moni läsnäolijoista koetti vielä parantaa ilmaa myskillä, joita olivat tuoneet muassaan. Tämä on valitettavaa englantilaista hemmoittelua; ajuritkin ottavat pieniä myskipilleriä karkoittaaksensa oluen ja viinan hajua. Niistäkin miehistä, jotka istuivat minun edessäni kirkossa, levisi myskihaju, joka oli milt'ei huumaava.
Kaikesta tästä voisi melkein päättää ett'ei seurakunta juuri tuntunut erittäin hartaalle. Se on totta, mutta ei täydelleen totta; tässä on tehtävä eroitus. Epäilemättä oli sinne tullut sadottain ihmisiä pelkästä uteliaisuudesta. Spurgeon kuuluu, kuten jo mainitsin, Lontoon merkillisyyksiin, joita tulee nähdä ja lukemattomia muukalaisia kehoitetaan häntä näkemään ja kuulemaan eriskummaisena muka ilmiönä. Useat kuulevat häntä niinkuin kuullaan mainiota viuluniekkaa tahi lausujaa, siis ilman rukoilevaa, ijankaikkisuutta halajavaa mieltä, ja nämä eivät tietysti ole hartaita kuulijoita. Minusta tuntui samalla naurettavalle ja surulliselle, kun muutamia päiviä myöhemmin rouva Tussandin maan mainiossavahakuvakokoelmassanäin myöskin Charles Haddon Spurgeonin (silla se on hänen täydellinen nimensä), kuvan. Ei kaukana Arabi paschasta, joka juuri siihen aikaan oli englantilaisten kauhuna, ei kaukana Cetewayosta, joka juuri silloin oleskeli Lontoossa pyytämässä takaisin itsellensä valtakuntaansa, ja samalla havannollisesti oppimassa tuntemaan englantilaisten ylivoimaa, — mutta ei myöskään kaukana Stanleyn ja Livingstonen vieläpä keisari Wilhelmin ja ruhtinas Bismarkin kuvista oli baptistisaarnaajan ihailtu kuva pystytetty, juuri sellaisena kuin hän tavallisesti seisoo puhelavallaan. Eikä hän vähemmin kuin nuo muut mainitut kuvat vetänyt puoleensa katsojien huomiota. Ja selvähän on, että ne monet ihmiset, jotka ilman rukoilevaa henkeä tulivat Spurgeonin jumalanpalvelukseen ainoastaan niinkuin näytelmää katsomaan ja puuhasivat lorneteilla ja teaatterikiikareilla, ja joista useat kirjoittivat vieläpä toiset, niin minusta näytti, piirustivat ja toiset laskivat kuulijat, — selväähän on, sanon minä, että moiset ainekset varsin suuressa määrin häiritsivät jumalanpalveluksen ylentävää vaikutusta. Muttauseimmistavoipi sanoa että he korvat pystyssä seurasivat puhujan sanoja. Syvimpää liikutusta näin kuvautuneena monen kasvoissa, ja viljavat vedet virtasi useitten niiden silmistä, jotka olivat läheisyydessäni. Välittömästi tulin vakuutetuksi, että saarna herätti monessa niistä miehistä ja naisista pyhiä tunteita, joiden kiertolaineita vielä tulee tuntumaan iankaikkisuudenkin maassa. En koskaan ole unhottava sen kunnon miehen rakkaita kasvoja, joka istui vieressäni ja avasi tekstin (Ps. 40) ja ojensi minulle raamattunsa. Näin tehden laski hän sormensa psalmien ensimmäiselle sanalle ja sanoi sanomattoman onnellisen näköisenä: "Herra kallisti itsensä minun puoleeni." Sitä sanoessaan hän katsoi minua niin silmiin, että ilokseni tunsin hänen pitävän minua miehenä, joka ymmärtää mitä psalmin sanoilla tarkoitetaan.
Hauskalle tuntui joka haaralla nähdä kuinka ystävällisesti ja sydämellisesti sanankuulijat kohtelivat toisiansa ja kuinka monet saarnan loputtua tuttavasti kättelivät toisiansa, ikäänkuin tehdäksensä liittoa keskenänsä sen johdosta, minkä olivat kuulleet. Seurattavaa oli epäilemättä myöskin että melkein kaikki kuulijat paitsi virsikirjaa toivat mukanaan ja ahkerasti käyttivät pientä raamattua. Sen panin myöskin merkille, että he useimmiten kauan lehtiä selailematta löysivät paikan, jota etsivät. Siitä näkyi että he olivat hyvin perehtyneet Jumalan sanaan. — Virsikirjassa oli enimmäkseen Taavetin psalmeja. Ei tosin puuttunut muitakaan lauluja, mutta ani harvoin kohoavat ne meidän saksalaisten kirkkovirttemme vertaisiksi kauneudessa, voimassa, juhlallisuudessa ja ijäisyyden tunnossa. Englantilaiset virret ovat enimmästä päästä liian yksityistä laatua ja liikkuvat peräti ahtaassa ajatuspiirissä.
Noin k:lo 12.30 loppui saarna. Se päättyi aivan äkkiarvaamatta, s.o. minulle äkkiarvaamatta, joka ainakin odotin loppuvirttä. Se puuttui, ja minusta tuntui tämä puute vaillinaisuudelta. Seurakunnan tulisi kumminkin vielä kerran saada suun vuoroa. Mutta tämä on kentiesi "makuasia".
Korkeammalta kohdalta katua näin sitten aaltoilevan ihmistulvan jakaantuvan joka taholle. Kuinka monta ijäisyyden siementä oli löytänyt tien noitten tuhanten sydämiin, — kukapa sen tiennee? Päivä sen on osoittava. Mutta minä istuin kohta jälleen Bromleyn kauniitten hiljaisten puitten varjossa, avasin vielä kerran 40 psalmin ja päätin siitä saarnata jonakuna sunnuntaina Bremeniin palattuani, joka myöskin tapahtui. Ja jos saarnani on ylentäväinen, niin on kaikissa tapauksissa ystävä Spurgeon ansainnut osan seurakuntani kiitollisuudesta.
1. Paheiden pesät miljoonakaupungissa.
Ei sanota mitään uutta, kun nykyaikojemme jättiläiskaupunkeja mahdottoman suurine yhä karttuvine asukaslukuineen sanotaan hirveiksi kummituksiksi. Ja kaikki Euroopan kaupungit ovat kuitenkin pienet Lontoon rinnalla. Jos onkin mielin määrin nähnyt Berlinin, Wienin ja Pariisin, ja sitten saapuu Themsenin rannalla olevaan miljoonakaupunkiin, niin hämmästyy ikäänkuin ei ennen olisikaan kaupunkia nähnyt. Ja tämä hämmästys muuttuu usein kauhuksi. Kaikki paheet mitä ikinä ajatella voi tuodaan tänne yhdessä kaikkien ilmanalojen tuotteiden kanssa. Lontoo eroaa muista miljoonakaupungeista ei ainoastaansuuruutensakautta, vaan vielä enemmän sen kautta että se on ensimmäisen luokansatamakaupunki, siis yhtymäpaikka lukemattomille merimiehille, jotka suurimmaksi osaksi ovat naimattomia. Samassa asemassa on eri syistä satatuhansittain muita miehiä, kaikkiin säätyihin ja ammatteihin kuuluvia. Siitä seuraa paljon, josta ei voi puhua, minkä ihmistuntija välittömästi ymmärtää, ja minkä yksinkertainenkin aavistaa.
Tähän tulee lisäksilaiminlyöty opetus, kun kouluopetus aina viime aikoihin asti ei ole ollut pakollinen. Lontoossa sanotaan olevan enemmän kuin puoli miljoonaa ihmistä kymmenvuotisia ja vanhempia, jotka eivät osaa lukea eivätkä kirjoittaa. Tämän kirjoittaja ei ole mikään vapaamielisen lainsäädännön vastustaja, kun se vaan pysyy järjellisissä rajoissa. Englannissa voipikin oppia kuinka paljoa vapaammin, itsenäisemmin ja varmemmin ihmiset liikkuvat kuin meillä. Minä puolestani en ollenkaan epäile sen alkuperäisen itsenäisyyden, joka asuu kunkin ihmisen povessa, voimakkaammin kehittyvän sellaisessa vapauden ilmassa, ja että todelliset kyvyt sillä tiellä pikemmin kypsyvät. Mutta hullutusta on antaa raa'an kansanjoukon itse päättää tahtooko se lapsillensa kunnollista opetusta vai eikö, — ja sen tunnustaakin nykyään melkein kaikki sivistyneet englantilaiset, ja pakollinen kouluopetus on jo milt'ei päätetty asia. Mutta kentiesi liian myöhään. Samaten kuin englantilaisilta puuttuu sotaväkeä, joka voisi jotain suurta saada aikaan, sentähden että heillä ei ole yleistä asevelvollisuutta, samaten tavataan, syystä että koulussa käynti ei ole pakollinen, alhaisemmissa kansankerroksissa niin raakoja, tietämättömiä ihmisiä, että heidän vertaisiansa ei löytyne Saksassa eikä Ranskassa, ei apenniinisellä eikä skandinaavian niemimaalla. Kaikissa noissa useissa Englannin suurissa kaupungeissa, mutta ennen kaikkea Lontoossa nähdään alemmassa kansassa raakuutta, henkistä häviötä, eläimellisyyttä, sanalla sanoen hirvittävää yhteiskunnallista kurjuutta. Ja tämä kurjuus pistää vielä jyrkemmin silmään ylhäisten suunnattoman rikkauden ja loistavan komeuden kautta. Köyhien ja rikkaitten välillä tosin on älykäs ja varallinen keskisääty; mutta se on suhteellisesti harvalukuinen, jos kohta, kuten englannin tilastotiede kokee näyttää toteen, se on kasvamassa. Mutta kauheaa on, ettäseitsemäs osakaikista englantilaisista elätetään yleisillä varoilla, jättääksemme mainitsematta niiden kentiesi yhtä suurta lukua, jotka saavat elantonsa yksityisen armeliaisuuden kautta tai lukemattomissa kaikenkaltaisissa laitoksissa.[12]
Lontoon elämän pimeästä syvyydestä on paljon kirjoitettu, ja sen ovat tehneet paljoa etevämmät kynät kuin minun. Mutta aikomukseni ei olekkaan enentää niiden surullisten kuvausten määrää; niitä onkin jo mailmassa yltäkyllin. Minä tahdon ainoastaan puhua pimeydestä voidakseni kuvata valon taistelua tätä pimeyttä vastaan. Jos nuo suuret kaupungit toiselta puolen ovatkin hirveitä kummituksia, niin ovat ne toiselta puolen yhtymäpaikkoja, makasiineja, säiliöitä, joihin kaikki mitä maailmassa on suurta ja kaunista kokoontuu, ja suuret kaupungit eivät suinkaan ole vähemmin pääkortteerina Jesuksen Kristuksen, maailman kuninkaan sotajoukoille. Niinkuin jo psalmeissaJerusalemiJumalan kaupunkina asetetaan vastakohdaksi hirmuiselleBabelille, joka on Jumalasta vieraantuneen hengen perikuva, niin taistelee jokaisessa kristikunnan kaupungissa Babeli ja Jerusalemi keskenänsä vallasta. Tämä koskee myöskin Lontoon elämää, vieläpä eritoten Lontoota. Voi todella sanoa että kristityt tässä kaupungissa ovat käsittäneet tehtävänsä. Trafalgarin torilla seisoo Nelsonin, englantilaisten kansallissankarin, muistopatsas. Mutta kuvan alle on kirjoitettu kuolevan urhon sanat: "Englanti vaatii että joka mies tekee velvollisuutensa". Kristuksen palvelijat ovat muuttaneet sanat näin: "Jesus Kristus vaatii että jokainen englantilainen kristitty tekee velvollisuutensa pelastaaksensa langenneita veljiään". Kristityt Lontoossa eivät ole peljästyneet suunnattomasta työstä, joka tarjoutuu heidän tehtäväkseen. He eivät ole joutuneet epätoivoon ajatellen mahdottomuutta johtaa elämän vettä myrkyllisiin lampiin. He ovat ryhtyneet työhönsä tehdäksensä velvollisuutensa, huolimatta siitä että se tuhat kertaa on epäonnistunut.
Me emme siis puhu ollenkaan niistä suurenmoisistapakanalähetyksen ahjoista, joita kyllä löytyy Lontoossa, ja joista säikeitä kulkee kaikkiin maanpiirin maihin. Me emme myöskään puhupipliaseurasta, jota tosin kutsutaan brittiläiseksi, mutta joka kuitenkin työskentelee suurenmoisesti kaikkein maanpiirin asukasten hyödyksi. Me emme puhutraktaattiseurasta, jonka vaikutus samaten ulottuu paljon laajemmalti Englantia ja sen siirtomaita ja lähettää virtoja hyvää kirjallisuutta kaikkiin maihin. Samaten kun melkein joka askeleella Lontoossa kuulee sanottavan, "tuota ja tätä ei löydy missään maailmassa niin suunnatonta ja suuremmoista", — samaa täytyy myöskin sanoakristittyjentöistä. Englantilainen rikkaus ja englantilainen toimeliaisuus vaikuttavat siinä yhdessä veljeskansamme käytännöllisen älyn ja ihmeellisen järjestämiskyvyn kanssa. Sydäntäni ahdisti ja minua hävetti nähdessäni nämä ja muita jättiläislaitoksia, jotka työskentelevät koko maailman hyväksi. Minun täytyi itselleni tunnustaa: Jos me saksalaiset olisimmekin niin rikkaita kuin englantilaiset, niin tuskinpa vaan sittenkään voisimme kehua tuollaista aikaan saaneemme. — Mutta englannin kristityt eivät ole olleet niin turhamaisia, että olisivat unhottaneet lähellä olevan ja muistaneet ainoastaan kaukaisen.
Uskallatko, armas lukijani, lähteä kanssani matkalle Lontoon paheiden pesiin? Jaa, uskallustapa siihen vaaditaankin. Minun täytyy usein peittää silmäsi, s.o. minä en ole kirjoittava, kertova kaikkea mitä siellä näkee ja voipi nähdä. Ken ei sitä ole nähnyt, ei saatakkaan uskoa niin elettävän. Nämä kirjoitukset kävisivätaivan asiallisenkertomuksen kautta mahdottomiksi lukea useille sekä naisille että miehille.
Mutta sitäpelastavaa kättä, joka kiitelee kaikkialla turmeluksen yli, tahtoisin mielelläni näyttää lukijoille. Kentiesi meillä siellä täällä on jotain opittavaa. Sillä niin eriskummallisesti ja meidän mielestämme sopimattomasti kuin englannin kristityt toisinaan menettelevätkin, — niin ovat he kuitenkin toiselta puolen meitä monessa suhteessa paljoa etevämmät. Arvostella, sättiä, moittia taitavat houkkiot, laiskurit ja pelkurit aivan mestarillisesti. Mutta tee itse asia paremmin, se olisi parasta arvostelua. Uskalluksella ja usein ilollakin käyvät englantilaiset käsiksi useaan suureen työhön, johon me tuskin ollenkaan vielä olemme puuttuneet. Missä suuria yritetään, siinä, se on myönnettävä, tehdään suuria erehdyksiäkin. Mutta kieltämätöntä on, että jos meidän evankeelista kirkkoamme mielimme varjella häviämästä, jos mielimme estää suuria ihmisjoukkoja kirkosta yhä vieraantumasta, — niin emme saa odottaa kunnes he tulevat evankeliumin luo, vaan meidän tulee saattaa evankeliumi heidän luoksensa. Ja meidän täytyy tehdä seuusilla teilläja uusilla keinoin, sillä vanhat ovat näyttäyneet riittämättömiksi. Ja kuinka kekseliäs rakkaus on sekä kuinka kekseliäiksi se tekee ihmiset, sen voimme oppia Englannissa.
Tässä tahdon vielä mainita, ett'en eri matkoilla noissa pimeissä Lontoon osissa olisi nähnyt niin paljon pimeyttä enkä valoa, ell'ei minulla olisi ollut apunani niin kokeneita oppaita. En saata jättää mainitsematta niistä, nimittäin saksalaisen kaupungin lähetyssaarnaajan Oostermorin, joka jo vuosikymmeniä on harjoittanut ihmisten kalastusta Lontoon itäisessä osassa ja jonka hivukset tosin siinä työssä ovat käyneet harmaiksi, mutta jonka sydän ei ole vanhentunut eikä kylmentynyt.
Alamme kiertomatkamme siinä Lontoon itäisessä kaupunginosassa, jonka nimi on Whitechapel ja lähdemme Lemaninkadulta 17. Siinä on saksalainen köyhäinkoulu, jota myöskin sanotaan lähetyskouluksi, mikä jälkimäinen nimi selvästi osoittaa ylt'ympärillä vallitsevaa pakanuutta. Eräs veli rauhe-Hausista nimeltä Ritter taistelee täällä ritarillista taistelua tätä pakanuutta vastaan. Lapset tulivat juuri silloin koulusta, sillä kello oli 4 j.pp. He olivat kaikki löyhästi mutta siististi puetut, sillä koulussa vaaditaan tinkimättä puhtautta ja siisteyttä, olkoon puku muuten kuinka paikattu ja parsittu tahansa. Puhuttelin pienokaisia, jotka nähtävästi olivat suuresti mielissään siitä, että joku heille puhui saksaa. Kaikki rakkaan isänmaamme murteet kaikuivat näiden poikien ja tyttöjen huulilta, mutta heidän joukossansa ei ollut yhtäkään, joka ei olisi sotkenut puheesen englantilaisia sanoja. Tämä on peri saksalaista, mutta "sivistyneet" englantilaiset voivat sitä vastoin vuosia elää Saksassa oppimatta oikein ääntämään ainoatakaan saksalaista sanaa. — Astuimme kolmiluokkaiseen kouluhuoneustoon ja kättelimme rakasta saksalaista kouluopettajaa. Luokkahuoneitten sisustus oli niukempi kuin minkään kyläkoulun Reinin ja Veikselin välillä. Useitten Englannissa asuvien rikkaitten saksalaisten tulisi pitää kunnia-asianaan poistaa tätä niukkuutta, ja helposti he sen tekisivätkin mitään uhrausta kärsimättä. — Nyt menimmesuuriin saksalaisiin majataloihin, joissa ystäväni kaupungin-lähetyssaarnaaja oli varsin perehtynyt, ja joissa tapasimme vielä toisen lähetyssaarnaajan rauhe-Hausista. Nämä mahdottoman suuret useamman kerroksiset kasarmit ovat lähellä sokeritehtaita, joissa aina on mieluimmin käytetty saksalaisia työntekijöitä. Nämä tehtaat ovat nyt monessa paikoin häviämässä päin, mutta siitä huolimatta tapaa täällä joukottain maamiehiämme ja kurjuuttakin joukottain! Täällä oli nuoriatyttöjä, joita kelvottomat asioitsiat ovat houkutelleet Lontoosen, jotka ovat suorittaneet maksunsa ja kumminkin jääneet paikattomiksi. Seurakumppanini kertoi minulle hirvittäviä kertomuksia näistä petetyistä tyttö-raukoista, kuinka niitä täällä hukkuu sadottain, kuinka useinopettajattariakintänne houkutellaan ja sitte elatuksen puutteessa vajoovat sanomattoman viheliääsen paheiden elämään. Ken tämän lukee ottakoon sen huomioonsa ja varoittakoon jokaista tyttöä siirtymästä Englantiin, joll'ei tarkkaan tiedä kutka häntä siellä ovat vastaan ottamassa. Siellä oli edelleen saksalaisia soittoniekkoja, jotka juuri olivat puhdistamassa soittokoneitaan ja varustelivat kiertomatkalleen, ja jotka usein puhuvat ja maalaavat itsensä neekereiksi tai intialaisiksi, aina kuinka sattuu. He ansaitsevat usein suuria rahasummia, sillä musiikissa ovat kansalaisemme paljoa etevämmät englantilaisia. Mutta mitä hyötyä on rahoista, kun niitä kuitenkin käytetään ainoastaan viinaan! Elämä mainituissa majoissa, joissa miehet ja naiset elävät yhdessä kauheassa vapaudessa, on niin täynnä viettelyksiä, että vaaditaansiveellistä mielenlujuuttavoidakseen pysyä saastuttamattomana.
Täällä oli edelleen kaikenlaisia ihmisiä, jotka hakivattyötä ja paikkaa, rappiolle joutuneita taideniekkoja ja suutaripoikia, parranajajia ja nuoria kirjanpitäjiä, lintujen kaupustelijoita ja ilveilijöitä, sekä sellaisia joilla ei ollut muuta tarjottavana kuin tanakat, vahvat kämmenensä. Muuan vanha maanmies vastasi kysymykseeni, mikä hän oli miehiään: "Olen ammatiltani eläinten kesyttäjä". "No, minkäkaltaisia eläimiä te kesytätte?" Vastaus: "Kanaarianlintuja". "Mitenkä?" Vastaus: "Äkseerautan niitä".
Kaupungin-lähetyssaarnaaja esiintyi tässä kirjavassa joukkiossa evankelistana ja isänä, uskollisena neuvon-antajana ja neuvojana. —Muutamille antoi hän suosittelukortteja työnteettäjille siinä ammatissa johonka he kuuluivat, toisille ilmoitti hän tehtailijoita, jotka olivat työmiesten puutteessa, toisia taasen, jotka olivat erittäin voimakkaita, kehoitti hän hakemaan työtä laiva-veistämöissä. Mutta kaikille jakeli hän ystävällisiä varoituksia, neuvoi heitä rupeamaan jäseniksi nuorukaisyhdistyksiin, ilmoitti heille hyviä ja huokeita ruokapaikkoja, joissa he voivat tavata lukuhuoneenkin ja biljardin j.n.e.
Näistä keskusteluista kutsuttiin meitä kuolinvuoteelle, kun kuoleva tahtoi nähdä kaupnngin-lähetyssaarnaajan. Nousimme lahonneita portaita ylös, jotka olivat tikapuitten tapaiset, ja kohtasimme nuoren saksalaisen naisen, joka juuri kilvoitteli kuoleman kilvoitusta. Hän oli nähtävästi aikoinaan ollut hyvinkin kaunis. Mitä hänen elämän vaiheistaan kerrottiin tuntui minusta romaanin-tapaiselta; mutta kaupungin-lähetyssaarnaajasta se oli aivan jokapäiväistä. Kaikissa tapauksissa oli se uusi todistus, että Lontoo on kauhean liukas ja vaarallinen paikka saksalaisille naisille. Rukoilimme tuon kurjan vaimon kanssa ja pidimme huolta tarpeellisista virvoitusaineista niiksi hetkiksi mitkä hänellä vielä oli elettävänä. Mutta minä ymmärsin sinä päivänä paremmin kuin ennen Lordi Shaftesburyn sanoja Lontoon kaupungin-lähetyssaarnaajista että satamäärä heistä tekee kymmenkertaisen luvun poliisimiehiä tarpeettomaksi. — Lopuksi käytyämme erään entisen Darmstadtin räätälin luona, joka vaimoineen ja suurine lapsilaumoineen asui kuopantapaisessa suojuksessa eräällä takapihalla ja kaikesta köyhyydestään huolimatta meidän tullessamme lauloi saksalaisia kansanlauluja lastensa kanssa, — läksimmejuutalaistenasumaan kaupunginosaan (Houndsditch). Päivä kun oli lämmin ja kaunis, niin kaikki kuljeksivat pitkin katuja. Mutta ei yhtään juopunutta näkynyt täällä, minkä juutalaisten kunniaksi kernaasti mainitsen. Useat sadat näitä Israelilaisia ovat kotoisin itämaista tai Venäjältä ja Puolasta, toiset Saksasta; mutta melkein kaikki olivat he niin likaisia ett'ei heihin pihdilläkään olisi tahtonut koskea, ja heidän kasvonsa olivat ahneen ja hävyttömän näköiset kuin melkein kaikkialla muuallakin. Paatuneen ja kadotetun Israelin onnettomat pojat ja tyttäret ovat täällä Lontoossakin köyhien nylkyreitä. Senpätähden he ovatkin, sangen kunnioitettavia poikkeuksia lukuun ottamatta, sekä saksalaisten että englantilaisten kesken yhtä vihatut täällä kuin muuallakin maan päällä ja ymmärtävät yhtähyvin täällä kuin Berliinissä ja Hamburgissa, Varsovassa ja Odessassa käyttää hyväksensä kanssa-ihmistensä puutetta. Näissä kammoksuttavissa pesissä harjoitettiin asiatoimia, siellä oli vanhojen vaatteiden myymälöitä, toisissa kaupitellaan puoleksi pilaantuneita hedelmiä ja ruokakasvia, täytettyjä ja elättiä lintuja, koiria, kissoja, apinoita, papukaijoja, — vanhoja krusifiksejä, koristeita, kelloja, aseita j.n.e. Englantilaisilla on myötätuntoisuutta Juutalaisia kohtaan, harrastavat myöskin rehellisesti heidän tilansa parantamista. Mutta eivät he unissakaan ole tulleet ajatelleeksi määrätä kristitylle kansalle juutalaisia tuomareita, opettajia ja virkamiehiä kuten yhä useammin meillä Saksassa tapahtuu. Yksityiset etevät juutalaiset (useimmiten kuitenkin vasta silloin kuin jo ovat kastetut) ovat pääsneetministereiksi. Muuten on Englanti täydellisesti pysynyt kristillisenä valtiona ja tulee sellaisena vastakin pysymään. Juutalaisia maanomistajia löytyy tuskin muuta kun nimeksi. Kaupan, hallinnon, oikeustojen, opetuksen ja sotaväen suhteen antaa englantilainen juutalaisille sen sijan mikä heille tulee, s.o. kohtelee heitävieraina ja muukalaisinamaassa, joiden niin pian kuin mahdollista tulee palata isänmaahansa. Englannissa ei voi olla puhettakaan juutalaistenvallastamillään alalla. Heitä onkin suhteellisesti vähän; koko maassa heitä tuskin on yhtä monta kuin yksin Berliinissä. Lukuisimmat ovat he Lontoossa, mutta katoovat sielläkin tuntumattomiin miljoonain kristittyjen sekaan. Englantilaiset ovatkin älykkyydessä, toimeliaisuudessa ja järjestämiskyvyssä ainakin juutalaisten vertaiset, niin ett'eivät nämä tukku- eivätkä vähittäinkaupassa pääse voitolle heistä. Ainoastaan onnettomissa, pahantapaisissa Lontoon itäisissä osissa on heidän vaikutuksensa suuri ja turmelevainen. Muuten löytyi juutalaisten joukossaHoundsditchissayksityisiä kunnianarvoisia, melkein patriarkallisia henkilöjä, joiden koko olemus ilmaisi syvää, vakaata surumielisyyttä. Aloitimme heidän kanssansa puhetta uskonnollisista asioista, mutta yhä saimme kuulla tuon vanhan väitteen: "ristinnaulittu on juutalaisille pahennukseksi". Vielä nytkin on silmieni edessä muuan ylpeäryhtinen nuori nainen, jonka silmät tulta iskivät ja jonka sysimustat suortuvat vapaina soluivat hartioille; vihan vimmassa paiskasi hän hänelle jätetyn kirjasen lokaan ja sanoi sitä jaloillaan polkien: "Tuo Jesus onkärsinyt; se ei sovi Messiaalle!" — ja mutisten kirouksia hän läksi matkoihinsa.
Aivan lähellä juutalaisten asumaa kaupunginosaa onjuutalaislähetyslaitos; tapasimme siellä herttaisia ihmisiä joita innostutti pyhä rakkaus onnetonta Israelia kohtaan. Mutta lieneeköhän se aika vielä tullut, jolloin peite on putoova Israelin silmiltä, ja lieneeköhän paikkakunta, jossa tuhansittain kristittyjä ylt'ympäri elää niin soodomilaista ja petomaista elämää, juutalaislähetyslaitoksen oikea sija? Sillä ihka petomaisia olivat useimmat näkemäniirlantilaistenasumilla kaduilla, jotka ovat juutalaisten likeisimmät naapurit. Juopuneita naisia nähtiin hoipertelevan katuloilla, vieläpä katuojissakin makaavan; toiset pitivät ikkunoista kauhean rivoja puheita, joita ei käy kertominen. Puoleksi alastomia lapsia leikki kadulla, ja humalaisia ennen aikojaan murtuneita miesolentoja liikkui heidän välissään. Pojat ja useat tytötkin polttivat tupakkaa. Minua naurattaa ja itkettää ajatellessani kaunista noin kymmenvuotista poikaa, jonka koko pukimena oli sylinterihattu, kirjava kaulahuivi ja kamalan rikkinäiset housut. Suussa hänellä oli sikarin pätkä ja päätään hän kohotti niin ylpeänä niinkuin jos hän olisi voittanut itse Arabi pashan. Ruumiillinen rappeutuminen ja lika, joita täällä näkee ovat kauhistuttavat. Tuntui melkein kuin erämaassa kosteikon olisi nähnyt kun siellä täällä huomasi nuoria, joillevasta pestyjä vaatteitaoli ripustettu kuivamaan. Ne olivat tosin niistä näistä, mutta olivathan toki pestyjä ja suopavaahtoa tippui vielä päälliseksi allakävijän päälle. Poliisit näkevät kaiken tämän, mutta eivät ole siitä milläänkään. Muuten täytyy minun sanoa, että nämä Irlantilaisraukat herättivät syvintä sääliäni, liikuttivatpa minut kyyneleihin asti. Tämä, alkujaan yhtä lahjakas kuin herttainen, vääryyden ja huonon hallinnon kautta turmeltunut kansakunta, on enemmän kuin mikään muu kansa maanpiirillä vajonnut juoppouspaheesen. Mutta näiden ihmisparkojen hienot kasvojen piirteet näyttivät minusta suureksi osaksi ihmeellisen miellyttäviltä. Ihana maailma on siinä hävinnyt. Te rakkaat Englannin veljet: eikö sitä kävisi häviöstään kohottaminen?
Mutta eipä ainoastaan saksalaisia, juutalaisia ja irlantilaisia tavata Lontoossa, — melkein kaikki maailman kansat ovat tänne istuttaneet pienen vesan taikka suuren oksan. Mutta eri kansakuntien köyhät ovat enimmäkseen kokoontuneet erityisiin kaupunginosiin. Siten voipi täällä käydä tervehtimässä kaikkia maanpiirin kansoja, ja sen kaupunginlähetystoimi tekeekin. Suuren suuresta palatsin tapaisesta kodistaan citystä lähtevät lähetyssaarnaajat, nuo ihmiskalastajat tarjoomaan apuansa kaikille haaroille vaivaisten kaupungin osaa. He käyvät karkoitettujen Ranskan kommunistein ja pakolaisten venäläisten nihilistein luona sekä köyhien ruotsalaisten ja suomalaisten luona, jotka joskus ovat tänne tulleet ja joilta puuttuu rahaa kotimatkaksi. Mutta erinäiset kertomukset siitä työstä täyttäisivät kokonaisen kirjan, jonkatähden minun täytyy jättää ne sikseen.
Muttaitämaalaisten majaantäytyy minun vielä viedä lukijani. Tahdon ainoastaan huomauttaa, että minä ennenkuin erään ystävän seurassa sinne läksin, virkistin itseäni"kristillisessä" kahvilassa. Sellaisia paikkoja, joissa varsin sopuhinnoista saapi oivallista ruokaa ja juomaa, mutta ei mitään juovuttavaa nestettä, tavataan kaikkialla Lontoossa. Johan niitä, Jumalan kiitos, meilläkin perustetaan, ja ne ovat tehokkain saarna paloviinaa vastaan. Sitä ne ovat juuri sen kautta, että ne eivät ainoastaan saarnaa viinaa vastaan, vaan todella tarjoovat jotain parempaa sen sijaan.
Mutta nyt ajamme ratavaunuilla "Strangerin majaan Intian, Arabian, Afrikan, Kiinan y.m. kansakuntia varten." Se on koti muukalaisille pakanamaailmasta meren toiseltapuolen. Me astumme suureen rakennukseen; eräs kiinalainen on portinvartiana ja ottaa meidät vastaan ystävällisesti mutta samalla juhlallisesti. Hän vie meidät esimiehen luo, joka on englantilainen, ja hän onkin valmis näyttämään meille kaikkia. Hän kertoo meille kuinka noita pakanallisia merimiesraukkoja tässä suuressa maailmankaupungissa ennen petettiin, peijattiin ja viekoiteltiin kauheimpaan synti-elämään. Sitten rakensivat tämän huoneen hurskaat englantilaiset yhdessä muutaman intialaisen ruhtinaan kanssa, joka täällä paikalla näki kansalaistensa viheliäisyyden. Ja se on todella kaikille, olkootpa intialaisia tai neekeriä, kiinalaisia tai tyvenen meren saaristojen asukkaita, rakas koti, pelastuksen satama, jossa he nauttivat ulkonaista, mutta vielä lisäksi sisällistäkin turvaa, jossa he elävät oivallisesti varsin kohtuullisesta maksusta, jossa he panevat säästönsä korkoja kasvamaan, jossa heillä on kansalaistensa seuraa ja jossa heidän luettavanaan on hyviä kirjoja.Työtäkinhe täällä saavat, sillä ne laivakatteinit, jotka haluavat itämaalaisia merimiehiä, hakevat mieluimmin niitä täältä. Kun he tulevat niin kutsutaan kaikki majatalon asukkaat rummulla kokoon tilavaan saliin, ja katteinit sopivat siellä merimiesten kanssa. Sepä sali on omituisen näköinen. Sillä tuleehan sen täyttää peräti erilaisten ilmanalojen ruskeitten, mustien ja keltaisien poikien tarpeet ja toivomukset. Kaikenkaltaisia huvitusvälikappaleita onkin täällä tavattavana. Mutta ei myöskään puutu seiniltä kalliita raamatunlauseita, jotka kohottavat pakanain ja mahomettilaisten mielet kaikkien henkien yhteisen isän luo.
Tuntuu ikäänkuin olisi siirtynyt sotamaailmaan, kun täällä tapaa niin kummallisen karvaisia olentoja kaikista maailman pakanakansoista. En saata unohtaa jättiläisen kokoista ylpeäryhtistä intialaista, joka istui ristissä jaloin lieden edessä valmistamassa intialaista mieliruokaansa (currya). Haaveksivaa surumielisyyttä oli nähtävänä hänen silmissään. Saimme kuulla hänen olevan jaloa sukua, sekä että hän Lontoossa oli menettänyt koko omaisuutensa, kun hän täällä koki voittaa suuren käräjäasian, jonka oli kadottanut kotimaassaan. — Iloinen kuin taivaan lintu oli sitä vastoin eräs neekeriruhtinaan Cetewayon alamaisista, joka oli kylpyhuonetta puhdistamassa ja sitä tehdessään lauleli englanninkielistä virttä. Hän oli ennen merimiehenä ollessaan asunut täällä "Stangerin majassa"; sittemmin oli hän rakkaudesta tähän entiseen kotiinsa palannut tänne ruvetaksensa kristityksi ja palvellaksensa täällä talonrenkinä. Kuinkahan monta niistä pakanoista ja muhametilaisista, jotka vuosittain täällä asuvat, kertoneekaan kaukaisessa kodissaan turvemajoissaan, bambuputkihuoneissa ja teltoissa, palmujen ja banaanein varjossa, omaisilleen Englannin kristittyjen heille osoittamasta rakkaudesta, jommoisesta heidän uskonnossaan ei ole aavistustakaan. Eivätköhän "Stangerin majan" asukkaat usein ole evankeliumin paraat julistajat?
Jätimme tämän siunatun paikan lähteäksemme — älkööt lukijani kauhistuko! —opiumikapakkaan. Kun Lontoossakin näiden viheliäisyyden pesäpaikkojen täytyy ylen huolellisesti kätkeytyä, niin kyselimme tietoja likimäisessä poliisikonttoorissa. Virkamies, jolle ilmoitimme halumme, katseli meitä tarkkaavasti ja sanoi varoittaen: "Se on huono paikka herroille." Ja kun sanoimme emme tahtovamme polttaa, vaan ainoastaan luoda silmäys siihen pesään, pudisti hän epäilevästi päätään ja virkkoi, että se osa kaupunkia, missä tuo häpeällinen talo on, oli liian vaarallinen; meidän ei pitäisi uskaltaa mennä sinne. Mutta kun tuo kunnon mies sai kuulla, että minä olinpappija siitä syystä mielelläni tahdoin oppia tuntemaan tätä asiaa, muuttui hänen käytöksensä syvintä kunnioitusta osoittavaiseksi ja hän käski heti erään kookkaan, hartevan poliisipalvelijan seurata meitä matkallemme. Tulimme nyt kaduille, jossa elämä oli kauheata nähdä, jossa elettiin sillä tavoin, että minä iloitsin seuraajastamme ja hänen kirkkaista aseistaan. Ne asumussuhteet, joihin täällä saimme luoda silmäyksen, olivat hirvittävät ja julma on se siveettömyys, mikä täällä vallitsi eläimellisen yhdessäelämisen seurauksena. Vihdoinkin saavuimme opiumikapakkaan, joka enemmän oli petojen pesän kuin ihmisasumuksen näköinen. Ainoastaan yksi kiinalainen oli siellä silloin. Meidän olisi pitänyt tulla kahta tuntia myöhemmin tavataksemme "hienoa väkeä", sanoi pesän isäntä. Mainittu "taivaallisen valtakunnan" alammainen makasi huonekalulla, joka oli puoleksi pöytä, puoleksi sänky, ja jossa oli sijaa kahdelle ihmiselle. Toinen ja kolmas samanlainen kapine seisoi muissa huoneen nurkissa. Savuavasta öljylampusta, joka oli kiinnitetty vuoteen päänalustan kohdalle, sytytettiin opiumipiippu ja sitten imettiin savua syvin hengähdyksin. Tietty on, mikä sitten tapahtuu, ja sille, joka ei sitä tiedä, ei sitä tarvitsekaan kertoa. Mutta jotain niin hirveätä ja inhoittavaa kuin se, mikä kuvastui tuon opiumista juopuneen kiinalaisen kasvoissa, olen harvoin nähnyt. Ja tämä kauhea turmelusta tuottava nautinto leviää leviämistään yksityisissä perheissäkin. Amerikan suurissa kaupungeissa on puheina oleva pahe jo arveluttavin määrin levinnyt; Englanti seuraa nopeasti jäljessä, ja meillä Saksassakin tämä rutto hiipii ympäri pimeässä. Kovin usein kuulee puhuttavan miehistä ja naisista, jotka ovat joutuneet opiumin ja morfiinitaudin alaisiksi. Suokoon Jumala, ett'ei se enempää leviäisi, muuten joutuu lukemattomat sen uhriksi!
Mutta poistukaamme jo tästä opiumikapakan vastenmielisestä ilmasta! Pistäykäämme raitista ilmaa saadaksemme lähellä olevissa mahdottoman suurissa Lontoon satamamakasiineissa, joihin kaikkien kansakuntain laivat tuovat tavaroitaan. Oppaalleni, nuorelle kauppiaalle, jolla on suuren kauppahuoneen nimi, avautuvat kaikki portit, ja astumme rappusia ylös, toisia alas, katselemaan kaikkia niitä ihmeellisiä aarteita, joita kaikki maailman maat lähettävät Lontoosen. Näissä labyrintintapaisissa kellarikäytävissä on kaksikymmentä tuhatta astiaa viiniä kaikista maanpiirin eri seuduista. Mutta huumaava haju ajaa meidät kohta jälleen päivänvaloon. Tässä näet jättiläismuotoisen holvikäytävän, jossa kaikki Indian maustimet ovat kootut vuorenkokoisiin läjiin; nuo sata nippua ruskeata puun kuorta tuolla ovat, niin vähäpätöisiltä kuin näyttävätkin, itsessään koko suuren suuri pääoma; ne ovat näet kiina-kuorta. Tämä makasiini on täpötäynnä kookospähkinöitä; tuolla on lukemattomat määrät Indian ja Afrikan villien eläinten, tiikerein, leijonain, jaguarein, leopardein y.m. kauniimpia nahkoja, jotka nyt kun onneksi ovat kuolleet, tulevat lämmittämään meidän rikkaitten ihmisten kylmiä jalkoja. Täällä näet lukemattomat kääryt villoja, jotka ovat kasvaneet kaikkien maanpallon lampaitten ruumiilla; tuossa on kaikki maailman maustimet, tuossa itämaitten hienot öljyt, ja tämän makasiinin päällä on sana Ivory (norsunluu). Elehvanttien, virtahepojen ja muiden senlaatuisten petojen hampaita on täällä kasattu pyramiidien muotoisiksi vuoriksi, ja niissä on pääoma, jonka suuruutta tavalliset ihmiset eivät pysty laskemaan. Täytyy ihmetellä että niin paljon tuonlaatuisia eläimiä on maailmassa. Nämä summattoman suurten hampaitten vuoret tuottivat minulle lohdutusta, jota en voinut aavistaakaan. "Mintähden," kysyi matkakumppalini, "ovat nuo suuret elehvanttien hampaat heitetyt noin huiskin haiskin, niinkuin niillä ei mitään arvoa olisi?" Vastaukseksi saimme kuulla että nuo hampaat olivat kovertuneethampaan kolotuksenkautta ja siten käyneet hapraiksi, juuri niinkuin kuolevaisten ihmislasten pienten hampaitten on laita; sentähden oli ne eroitettu muista. "Sepä vasta lie hampaankolotusta ollut, mikä on hävittänyt sellaisia hampaita!" arveli ystäväni. Minä ajattelin niitä monia hetkiä elämässäni, jolloin olin hampaankolotusta kärsinyt, ja huokasin syvään sen tiedon johdosta, minkä olin saanut. Suloiselle tuntui tietää että noillakin eläimillä on hampaan kolotusta. Tosin ei tule olla pahansuopa ketään kohtaan, ei virtahepoa eikä elehvanttiakaan kohtaan. Mutta kun niillä kumminkin on hampaankolotusta, niin on siinä meille lohdutusta kun tiedämme että meillä on niin monta onnettomuuden toveria Niili-, Kongo- ja Gangesvirtojen tienoilla, semmitenkin kun nykyisissä uskostaköyhissä ihmisissä käy yhä tavallisemmaksi kadehtia luonnonihmisiltä sekä aarniometsien eläimiltä niiden hyvää mieltä ja häiritsemätöntä hyvinvointia. Nyt tulimme oikein tämän asian perille. Ei seiso jokaisen otsassa kirjoitettuna mitä hän kärsii. Älä siis, ihminen, ole kademielinen, — elehvanteillakin on hampaankolotusta.
Ennenkuin jätämme satamamakasiinit, tulee minun huomauttaa, että suuri osa näistä tavaroista on saksalaisten kauppiasten omaisuutta. Meidän kansalaisillamme on kaikkialla Lontoossa suuri vaikutus, ja melkoinen osa maailmankaupasta on heidän käsissään. Saksalaiset on taipusampia ja nuortevampia kuin englantilaiset, sentähden perehtyvät saksalaiset paremmin muiden kansakuntain oloihin ja omituisuuksiin ja siis myöskin paremmin voivat käydä kauppaa niiden kanssa. Kun kulkee Lontoon cityssä ja etehisissä lukee niiden kauppahuoneiden nimet, joilla siellä on konttoorinsa, niin täytyy ihmetellä saksalaisten liikemiesten monilukuisuutta ja suurta vaikutusta. Näissä meidän maamiehissämme on, Jumalan kiitos, monta, jotka kernaasti uhraavat omaisuudestaan ihmisyyden ja Jumalan valtakunnan tarkoituksiin. Toisia on jotka pyhällä innolla kaikenkaltaisissa seuroissa ja yhdistyksissä työskentelevät tuossa maailmankaupungissa oleskelevien köyhien maanmiestensä hyväksi. Saksalaisia kouluja on koko joukko, ja ne ovat enimmäkseen malliksi kelpaavia.Dalstonin suuri saksalainen sairashuoneon kuuluisa koko Lontoossa. En ikinä unohda sitä päivää, jolloin minut tuntemattomana ja kuitenkin tunnettuna avosylin otettiin vastaan tässä kauniissa sairashuoneessa. Minua kohdeltiin kun talon vierasta konsanaan, sain vielä leikata paistinkin päivällispöydässä, jossa istuin rakkaitten Darmstadt'ista olevien diakonissojen keskellä. En milloinkaan saata unohtaa, kuinka minun sitten virkaa tekevän sisaren rinnalla piti astua niiden monien salien läpi, joissa sairaat makasivat, sekä sain sanoa sanan heille kullekin. Oi, kuinka onnelliset olivatkaan nuo kansalaisparat, jotka maailmankaupungin melusta ja hälinästä olivat tulleet tähän rauhalliseen leposatamaan, täällä parantuaksensa tai rauhassa kuollaksensa! Kuinka monta tuhlaajapoikaa ja tytärtä olikaan siellä tavannut kodinkaipaus, kaipuu päästä maalliseen ja taivaalliseen kotiin! Dalstonin "sisarilla" on vaikea mutta tärkeä tehtävä maailman suurimmassa kaupungissa, mutta minä huomasin heidän pää pystyssä vaikka useinkin kyynel silmässä käyvän tehtäväänsä. Mutta tässä sairashuoneessa ei suinkaan pelkkiä saksalaisia ollut tavattavissa. Ei, niin paljon kuin tilaa on, otetaan muitakin kansalaisia vastaan. Ja saksalaisten lääkärien ja saksalaisten sairaanhoitajattarien kunniaksi olkoon sanottu, että Lontoon viheliäiset ja potilaat tuntevat melkein vastustamattoman halun päästä saksalaiseen sairashuoneesen. Tapasin siellä englantilaisia ja slovakeja, ruotsalaisia ja juutalaisia, puolalaisia ja hispanjalaisia. Ja kun saksalaisilla lääkäreillä jälkeenpuolenpäivän on vastaanottotuntinsa, jolloin neuvoja ilmaiseksi annetaan kärsiville, nähtiin ihmisiä joukottain sinne tulvailevan, ja kuulin niin tapahtuvan joka ikisen päivän. Tämä saksalaisen taidon ja rakkauden menestys ilahdutti sydäntäni.
Saksalaiset ovat myöskin perustaneet monenmoisia oivallisia rakkauden laitoksia. Tahdon ainoastaan mainita saksalaisen yhteyshuoneen (Finsburg square), jonka herttainen isäntä on pohjoissaksalaisen lähetysseuran entinen lähetyssaarnaaja. Siinä on kelpo saksalainen majatalo, joka tyydyttää kaikkien vaatimuksia; siellä kokoontuvat sekä "nuorukais-" että "kauppiasyhdistys". Jälkimäisessä pidetään kristillisiä esitelmiä saksankielellä. Minullakin oli syyskuun 1 p:nä, siis päivää ennen Sedanin päivää, ilo monilukuiselle saksalaiselle kuulijakunnalle kumpaakin sukupuolta ja kaikkia säätyjä puhua "Saksanmaan uskonnollisista oloista". Minkä silloin sanoin, sen tahdon kertoa tässä, että näet saksalaiset voivat paljon oppia englantilaisilta ja että ne ovat hulluja, joll'eivät sitä tee; mutta että he ovat kansansa kavaltajia, jos he englantilaistuvat. Keskellä Lontoota tulee heidän juuri oikein olla saksalaisia ja uskollisesti koossa pysyä. Mutta heidän tulee myöskin näyttää, ett'ei saksalaisten kristillisyys ole vähemmin toimintaan kykenevä eikä vähemmin rikas hyvistä töistä kuin englantilaisten kristillisyys. Surkeata on, kun monen protestanttisen saksalaisen "kristillisyys" ei ilmaannu missään muussa kuin ivallisissa vastalauseissa kaikenlaisia englantilaisten kristittyin omituisuuksia ja hullutuksia vastaan, mutta heillä itsellään ei ole mieltymystä englantilaiseen tai saksalaiseen tai mihinkään muuhun kristillisyyteen. Sellaiset kristityt häpäisevät samalla Kristuksen ja kansansa nimeä. Vähentyköön heidän lukunsa vähentymistään!
2. Pelastavaiset kädet.
Muuan saksalainen evankeelinen seurakunta Parisissa oli kerran vuokrannut jumalanpalveluksiansa varten salin, joka vastasi heidän suurta vaatimattomuuttansa. Mutta tuskin olivat nämä erikoisprotestantit päässeet iloitsemaan huoneen omistamisesta, ennenkuin varsin odottamaton este ilmaantui. Aivan tuon uuden "kirkon" vieressä oli muutamalla aasilla asuntonsa, ja tapahtui, että se, kentiesi pahoillaan kristillisestä laulusta, voimiensa mukaan korotti äänensä juuri jumalanpalveluksen aikana. Sillä iloista kiitoslaulua vastaan panevat kaikki maailman aasit vastalauseensa, ja liiatenkin kaksijalkaiset. Tarpeetonta on huomauttaa, ett'ei mikään apostoli eikä profeeta, saatikka sitten halpa saksalainen pappi, voi saada äänensä kuulluksi, kun aasi huutaa, olkoon se sitten ranskalainen tai saksalainen. Nykyinen maailman meno on niin turmeltunut, että aaseille aina jää viimeinen sana, ja niin tulee olemaan loppuun asti. Mutta kerran on oleva toisin; kun "siviät saavat maan periä". Mutta vielä eivät asiat valitettavasti ole sillä kannalla, ja meidän täytyy sentähden tulla toimeen niin hyvin kuin voimme. Ja sentähden huutavat nelijalkaiset ja kaksijalkaiset aasit yhä huutamistansa. Niin teki myöskin tuo nelijalkainen Parisissa.
Mutta mitä tekivätkään meidän veljemme? He vuokrasivat aasin niiksi tunneiksi, jolloin pitivät jumalanpalvelustaan ja antoivat jonkun viedä sen jaloittelemaan kyllin kauas sen kotopaikasta. Siten oli seurakunta autettu ja myöskin aasi, joka pääsi raittiisen ilmaan ja liikkeesen.
Tätä parisin-aasia tai, oikeammin sanoen, parisilaisten maanmiestemme ja uskolaistemme oivallista kekseliäisyyttä olen usein ajatellut. Valitettavasti saksalaiset ani harvoin Jumalan valtakunnan asioissa osoittavat niin suurta sukkeluutta, tervettä ihmisjärkeä ja kekseliäisyyttä. Mutta Englannissa johtui mainittu aasi usein minulle mieleen. Englannin kristityillä on erityinen kyky saattaa kristillisyys ihmisten huomioon ja raivata esteet tieltä. Jos ei se olisi sopimatonta, tekisi mieleni arvella, että vapahtaja tuskin Englannissa olisi sanonut että "maailman lapset ovat toimellisemmat kuin valkeuden lapset, heidän sukukunnassansa" (Luuk. 16, 8). Useimpa valkeuden lapset Englannissa minusta tuntuivatliiantoimellisilta. En myöskään luule, että vapahtajamme olisi pitänyt kaikki mitä valkeuden lapset Englannissa tekevät in majorem Dei gloriam (Jumalan nimen kunniaksi) valkeuden lapsille sopivana. Kohta tulee puheiksi monta seikkaa, joita tällä tarkoitan.
Mutta se on myönnettävä, että Englannin kristityt pitävät huolta siitä että evankeliumi tavalla tai toisella kohtaa sinua, missä liikkunetkin. Rautateitten odotussaleissa näkee usein n.s. raamatunpyöriä. Tarvitsee vain vääntää niitä, niin esiintyy heti ihana lohdutus- tai herätys-sana raamatusta. Majatalojen makuuhuoneissa tapaa säännöllisesti raamatun, jonka joku kristillinen yhdistys sinne on pannut, enkä milloinkaan tavannut jollain tavoin likaantunutta. Eikä siinä kyllä, vierashuoneitten seinillä nähdään kauniissa puitteissa väripainoksella painettuja raamatunlauseita. Suuren suuret ilmoitukset kaikilla julkisilla paikoilla kehoittavat saapumaan erityisiin jumalanpalveluksiin ja kristillisiin juhliin, tilaamaan kristillisiä aikakausilehtiä, rupeemaan kristillisiin yhdistyksiin j.n.e. Komeassa Guild Hallissa luemme seinällä Lontoon kaupungin kilpilauseen: "Domine dirige nos, — nos nostraque Domino!" (Herra, johda meitä; itsemme ja omamme jätämme Herran haltuun). Yksin Lontoon pörssin korkokuva-koristeessa tervehtää meitä kallis raamatun lause: "Maailma on Herran ja kaikki mitä siinä on," ja sangen hyödyllistä olisi, jos siihen taloon kokoontuvat rahapohatat aina pitäisivät sitä sanaa mielessään. Kaduilla jaetaan julistuksia, toreilla pitävät kaikenkaltaiset saarnamiehet puheitaan, jotka useinkin päättyvät hyvinkin oudosti.
Ihmiset Englannissa liikkuvat epäilemättä verrattomasti paljoa vapaammin kuin meillä. Annetaan arvoa toisten omituisuudelle ja jätetään se arvostelematta. Silloinkin kun se menee mielettömyyteen saakka, ajatellaan: "Mitä se sinuun koskee?" Poliisi sallii sellaisen vapauden puheissa ja toimissa, että se meistä tuntuu suorastaan satumaiselta. Sillä puolen Englannin kanavaa arvellaan, että, jos ihmisten sallitaan tehdä hyökkäyksiä niin kauas kuin mahdollista, he vähemmin tulevat jaattelemaan vallankumouksellisia puuhia, kuin jos heitä joka puolelta vastustetaan etuvarustuksilla ja vallihaudoilla, ja seuraus joka tapauksessa osoittaakin englantilaisten käytöllisyyden etevyyttä.
Sentähden onkristityillekintullut paljoa helpommaksi tuoda julkisuuteen vakuutuksensa, — paljoa helpommaksi myöskin saarnata kristinuskoa "katoilta". Kurja ihmisten pilkan pelkääminen masentaa meillä tuhansittain jaloja voimia. Tämä ei ole samassa määrässä laita Englannissa. Ensiksikään ei englantilainen pelkää niin paljon pilkkaa; sitä paitsi ei hänen tarvitse sitä peljätäkään niin paljon, koska, kuten sanottu, täällä vähän huolitaan toisista. Kuitenkaan, olipa tapaus mikä tahansa, ei häntä pilkata, jos huomataan, että rehellisesti tarkoittaa ihmiskumppaniensa hyvää. Semmoisen liikkeen, jommoista täällä tarkoitetaan sanalla "pelastusarmeija", tukahduttaisi Saksassa jo heti alussa melkein koko sanomalehdistö masentavalla pilkallansa. Sitä vastoin suuret ja pienet Englannin sanomat sanovat; "Antaa heidän olla, heidän tapansa on sellainen; odottakaamme nähdäksemme, minkälainen hedelmä on."
Olkoonpa niinkin, kyllä meille, kun käymme edempänä tervehtimässä pelastusarmeijaa, tulee liiankin selväksi, että Englantilaisten uutteruus jotenkin usein on sokea, etsiessään uusia pelastuskeinoja, ja että se siis usein etenee harhaankin. Mutta ilolla minä ajattelin pariisin-aasia, kävellessäni muutaman ystäväni kansa Waterloo-Road'in lävitse, eteläpuolella Tems'iä. Siellä on, vähän matkaa Spurgeon'in tabernaakelista, hyvin suuri tanssisali, missä ennen irstaus ja kaikenmoinen saastaus oli vallalla, sillä tämän seudun köyhä väestö on sangen raakaa. Nyt kertoi minun seuraajani, että rikkaat kristilliset ihmiset olivat vuokranneet tämän huoneuston, että he sinne olivat toimittaneet hyvän ravintolan — missä kuitenkaan ei tarjota mitään päihdyttäviä juomia — ja että he sallivat pitää siellä kaikenmoisia kokouksia, kunhan ne vaan eivät ole epäsiveellisiä. He tekivät aivan oikean periaatteen mukaan, että kansalla pitää olla huvitusta ja hauskutusta, ett'ei se alinomaa tahdo veisata ja rukoilla eikä yhtämittaa kuunnella käännytyskertomuksia. Tupakanpolttokin on sallittu Victoriasalissa, ja tämä on suuri myönnytys Englannissa. — Liian ohut terä tylsyy pian, ja koko munkkilaitoksen kuten erään yksipuolisen pietisminkin historia on vastustamattomana todistuksena siitä, ettäliikanainen hengellisyysliiankin pian muuttuu hillitsemättömimmäksi lihallisuudeksi. Halu seuraan ja huvitukseen asuu poistamatonna ihmissydämmessä. Kysymys on vaan siitä, josko tätä tarvetta tahtoo tyydyttääjalollatavalla, tahi josko tahtoo odottaa, kunnes se muodostuu raa'aksi petomaisuudeksi. "Pelastusarmeija" tekee vaarallista leikkiä, tarjotessaan illat pitkät ihmisjoukoille kiitoslauluja ja synnintunnustuksia huviksi. Johtajat, herrat, huomaavat luultavasti, ett'ei tämä ajan pitkään kelpaa, ja sentähden ovat he panneet toimeen teaaterikujeita ja paljasta humbugia rukouksista, synnintunnustuksista ja käännytyskertomuksista. Tämä on vaarallinen seikka. Joka ihmisluonnon tuntee, ei voi ennustaa mitään hyvää tästä. Tästä kuitenkin enemmin tuonnempana.
Monet tuhannet vieraat eivät jääneet tulematta Victoriasaliin, sittenkään kun yleisistä näytäntöpidoista oli poistettu kaikki sopimattomuus ja epäsiveellisyys. Ilmiin tuli, että kansa oli tyytyväinen, kunhan heille annettiin jotakin aatteellista. Mutta vieläpä mentiin askel eteenpäin. Minun ystäväni kertoivat nimittäin, että muutamia päiviä sitten näytettiin Victoriahallin näyttämöllä Bunyan'in "Kristityn matkustus" neljässätoista näytöksessä, ja että tuhansiin nouseva väenpaljous äänetönnä seuraa kummallisen näytelmän kulkua. Tätä vastaan voisi olla yhtä ja toista sanomista. Kaikessa tapauksessa ovat "passioninäytännöt Oberammergau'ssa", joissa esitellään ristillä kuolevaa vapahtajaakin, vielä arveluttavampia. Minä puolestani toivotan onnea tälle englantilaisten veljien keinolliselle "keksinnölle" tällä keinoin johtaa evankeliumin ajatuksia rahvaasen, ja minä kehoitan heitä iloisesti: "jatkakaa!"
Katsokaapas, tuossa kivuloinen englantilainen tyttö, joka ei voi mennä huoneestansa pois eikä siis käydä tervehtimässä köyhiä ja kurjia ihmisiä. Mutta hän tahtoo kuitenkin mielellänsä jotakin tehdä ja hän rukoilee valoa Jumalalta. Ja sitä hän saakin. Kohta on hän innokkaasti toimessaan neuloen luopumattomilla langoilla suuriin valkoisiin villapeitteisin ihania raamatunlauseita, niinkuin 1 Mos. 3, 15. Joh. 3, 16 tahi Matt. 18, 11. Nämät peitteet joutuvat sitten sairashuoueisin. Joka tietää, kuinka niissä on laita, joka etenkin tuntee, kuinka pitkälliseltä aika paranemassa olevasta tuntuu, hän ymmärtää, kuinka suureksi hyödyksi nämät lämpimät raamattupeitteet ovat ei ainoastaan ruumiille, vaan myöskin elämää ja valoa himoitsevalle sielulle, ja että ne neuvovat monelle kadotetulle pojalle ja tyttärelle tien kotiin.
Siunattu olkoon myös se englantilainen tyttö, joka ensiksi teki sen syvän ja yksinkertaisen päätöksen, että hän joka päivä ilahutti sairaita muutamassa sairashuoneessa tuomalla heille tuoreita kukkia. Tämä jumalallisen suuri lapsen ajatus on sitten tullut käytäntöön sadoissa englantilaisissa sairashuoneissa, — ehkäpä meillä Saksassakin? — Kukka — kuinka pieni esine tämä kuitenkin on! Miljoonittain niitä lakastuu, eikä yksikään ihminen pidä niistä väliä, ja toisia miljoonia nähdään tosin, mutta ei kukaan niistä iloitse. Heidän omistajainsa sydämissä on liian paljon hyvyyttä tahi ne ovat turmeltuneet ja kuihtuneet liiallisesta itsekkäästä nautinnosta. Kuinka vähän kuitenkin kukassa on, ja kuinka paljon siinä sittenkin on sairaalle ja surkastuvalle, se on elämän sanansaattaja kuoleman huoneessa, sydämellisen rakkauden sanoma yksinäiselle ja hyljätylle. Minä näin erään jalon naisen kävelevän toiselta sairasvuoteelta toiselle jokaisen ääreen asettaen pienen astiallisen kukkia ja jokainen sairas sai osaksensa osaaottavaisen katseen tahi jonkun sanasen. Vielä näen minä kuolevanpienen saksalaisen tytön, jonka vanhempien, jotka olivat siirtolaisia, täytyi jättää jälkeensä sairashuoneesen; minä näen vieläkin tuon yksinäisen lapsen kuolemaisillansa tarttuvan kädellänsä valkoiseen ruusuun ja onnellinen hymy huulillansa nukkuvan kuoleman uneen. Minä näen vieläkinvanhan juutalaisenvalkoisine partoinensa ja hiuksinensa. Hän oli paennut Venäjältä kuollaksensa Lontoossa saksalaisten sisarien hoidossa. Hänelle annettiin vihko kärsimyskukkia lisäämällä muutamia sanoja Kristuksen kärsimyksestä. Jo ennenkin oli Kristuksen rakkaus vähitellen vaikuttanut hänen sydämeensä. Mutta tällä hetkellä valui runsaasti kyyneleitä hänen silmistänsä, ja hän sanoi hitaasti vetäen syvään henkeänsä: schalom, schalom, schalom! (rauha, rauha, rauha!). — Minä näen vielä tavattoman kauniin englantilaisen laivapojan, joka oli pudonnut mastosta Westindia-tokassa ja katkaissut molemmat jalkansa, mutta jonka sydän vielä oli perin turmelematon. Kun nainen hänelle ojensi vihkon orvokkia, ilosta riemuiten hän sanoi: "Tänlaisia kukkia kasvaa kotona meidän puutarhassa; voi, kuinka minä olen iloinen! Nyt tulen minä kohta jälleen kotiin!"
Jospa kuitenkin rikkaat ihmiset tietäisivät, kuinka suurta taivaallista riemua he voisivat saada aikaan, jos tahtoisivat uhrata hiukkasenkaan halpa-arvoisista rahoistansa! Jospa he tietäisivät mitä puhdasta ja suloista iloa he itse voisivat saada nauttia, jos he tällä tavalla tahtoisivat ilahduttaa ja virvoittaa kärsiviä ihmisiä! Jospa etenkin ne tuhansittain tuhannet nuoret naiset, jotka joutilaina seisovat torilla kuluttaen hukkaan aikaansa kurjalla turhamaisuudella, samalla kuin maailma heidän ympärillänsä on täynnä sydämiä, jotka janoavat pisaraa rakkautta, jotka janoavat ainoata pientä todistusta siitä, että edes joku vielä täällä maan päällä heitä ajattelee, — oi, jospa sen tietäisivät, kaikki nämät ihmiset, joilla on niin yltäkyllin rahoja, kunniaa, neroa ja aikaa, — näyttäisipä tämä maailma kohta toiselta! Jumalan kiitos, sen tietää moni ei ainoastaan Englannissa, vaan myöskin Saksassa, eikä heidän nimensä ole kirjoitetut ainoastaan taivaassa; eipä suinkaan, ne loistavat maassakin mitä kirkkaimmassa valossa. "Mutta kussa ne yhdeksän ovat?" —
Mitä etenkin "parempien säätyjen" kristillisiin naisiin tulee, uskaltavat he Lontoossa ryhtyä semmoisiin asioihin, jommoisiin heidän saksalaiset sisarensa eivät koskaan voisi koskea. Kauheimmissa pesäpaikoissa, joita ei tarkemmin voi kertoa vaan jotka siveellisessä suhteessa ovat sellaisia likaviemäreitä, että ne muistuttavat kauheimpia kertomuksia vanhasta Romasta, — näissä kortteereissa saattaa tavata naisia, jotka Uusi Testamentti kädessä kävelevät huoneesta toiseen etsimässä kadotettuja. Yksin öisissä kokouksissakin, joihin langenneita naisia kutsutaan, näkee naisia korkeimmista säädyistä ojentavan pelastusta semmoisille, jotka ovat alentuneet lähelle eläinten kantaa. Minä en kerro tätä kehoittaakseni sitä suorastaan seuraamaan. Me olemme nähneet, että englantilaisen luonne ja englantilaisen elämä sallii paljon semmoisia asioita, jotka ovat naisilta kielletyt, ja kieltää paljon, jotka meillä taas ovat sallitut. Monet ilmiöt kristillisen elämän alalla Englannissa tuntuvat meistä suorastaan sopimattomilta, kun meillä on ainoastaan kertomus paperilla niistä; mutta ne tuntuvat paljon luonnollisemmilta, kun me näemme ne sillä alalla, missä ne ovat alkunsa saaneet.
Tosin on paljon myöskinehdottomasti hyljättävääjohonka minä luen ilman armoanaisten saarnaamisen. Kumppalini ja minä tulimme Lontoon itäisestä osasta suuren rakennuksen luo, joka oli melkein teaaterin näköinen. Mahdottoman suurella paperilla oli ilmoitettu: "Täällä laulaa Mr. Parker jasaarnaaMiss Parker tänä iltana k:lo 8." "Meidän pitää mennä sisään", sanoin minä tietysti, ja niinpä teimmekin. Me tulimme hyvin suureen saliin, johonka mahtui kaksi tuhatta henkeä, perällä oli lava, joka ulottui mahtavan suuriin urkuihin. Vähitellen tuli huone täyteen kirjavaa joukkoa. Ilkeimpiä roistonaamoja näki jaloimpain ja hienoimpain kasvojen vieressä. Kumppalini kertoi, että rikas, kristillinen oluenpanija, — joll'en väärin muista, on hänen nimensä Chairington — oli rakentanut ja hartausharjoituksia varten sisustanut tämän rakennuksen; että sama mies paikka paikoin köyhimpiin kortteereihin oli toimittanut loistavia ravintoloita biljardineen, luku- ja musiiki-huoneineen. Näissä ravintoloissa saavat kaikki, jotka käyttäytyvät siivosti, mitä parhaimman ravinnon hyvin halvasta. Ainoastaan päihdyttäviä juomia (siis oluttakaan, jonka ansio perustajan koko rikkaus on) ei saa. Omenaviiniä, limonaatia, maitoa ja muuta senlaista on siellä sitävastoin saatavana miellyttävässä muodossa erinomaisesti valikoidusta varastosta, johonka vakuutukseen tulin omasta kokemuksestani. Pääsy kaikkiin äsken mainitsemiini huoneisin on vapaa. Minun kumppalini sanoi minulle, että nämät laitokset ovat tehneet sangen hyvän vaikutuksen satoihin rappiolle joutuneihin ihmisiin, ja sehän onkin luonnollista.
Mutta palatkaamme "jumalanpalveluspuheesemme". Emme kauan tarvinneet istua, ennenkuin uruista alkoi kuulua sydäntä sulattava esisoitanto. Sitte esiintyi mustapartainen ja jokseenkin siivonaamainen herra ja esitteli itsensä Mr. Parkeriksi. Hän piti rukouksen, joka ehkä olisi ollut mieltä ylentävä, joll'ei se olisi ollut niin tavattoman pitkäveteinen. Mutta hän alinomaa matki samoja harvoja lauseita loukkaavalla tavalla, ja tuntuipa oikein helpottavalta, kun hän vihdoin sanoi "amen". Nyt tuli paras osa nimittäinlaulu. Jumala oli tosin antanut tälle miehelle harvinaisen laulu-äänen, ja se ansaitsee ainoastaan kiitosta, että hän sitä tahtoi käyttää kunniaksi Jumalalle joka sen oli hänelle antanut, ja ihmiskumppaniensa iloksi ja mielenylennykseksi. Hän lauloi siis useita hymniä hyvin ylevällä tavalla, eikä siis sellaisessa galoppi-tahdissa, joka tavallisesti on vallalla englantilaisten kirkkolaulussa. Mutta me lauloimme taitomme mukaan loppusäkeet, sitten kuin yhdellä pennyllä olimme ostaneet itsellemme pienen laulukirjan. Tämä kaikki oli siis, niin kuin pitikin. Mutta nyt piti Mr. Parker johdannoksi seuraavaan lauluun pienen puheen, jonka pääsisällys oli seuraava: "Se laulu, joka nyt seuraa, on Moody'n tekemä; se on erinomaisen ihana ja se on jo usein tehnyt ihmeitä. Eilisiltana tätä hymniä laulettaessa heräsi kolme nuorukaista kuolemasta elämään. Sittemmin näyttäytyvät he tässä lavalla. Minä toivon Jumalan kautta, että tämä laulu tänäkin iltana näyttää tenhovoimansa. Ajatelkoon kukin teistä, jotka ette vielä ole pelastetut, itseksensä todenteolla, jos ehkä hänenkin Damaskushetkensä lyö juuri nyt, kun tätä laulua lauletaan." Nyt lauloi hän laulun, jonka nuotti todellakin oli sydämeen käypä ja unhottumaton. Joka värssy loppuu näillä ihanilla sanoilla: "Take me as I am!" (Ota minut sellaisena, kuin olen!), siis aivan evankeelisesti ja kristillisesti. Mutta nyt toi hän esiin koko laitoksen taidetemppuja meitä liikuttaaksensa. Ne monet äänenvaihdokset ja väristykset, joita herra Parker laulussansa käytti kertoessaan säettä: "Take me as I am", tuntuivat minusta, vähimmin sanoen, tuskin mieltä ylentäviltä. Mutta sitten antoi hän merkin urkujen soittajalle, joka tuli hänelle apuun milloin vienosti ja haaveksivasti, milloin koko viimmeisen tuomion jyrinällä säestäen; sitten komensi hän: "Ladies only!" (ainoastaan naiset!); sen jälkeen: "Gentlemen only!" ja siten alinomaa jotakin uutta ja aina kuitenkin samat sanat: "Take me as I am". Näistä ponnistuksista huolimatta ei kukaan ilmoittautunut lavalla, joka suinkaan ei ollut kummallista, jos englantilaisilla tämän toimituksen kestäessä oli samat tunteet kuin saksalaisella papilla. Nyt seurasi rukous, jonka kestäessä kaikki läsnäolijat olivat polvillansa. Välittömästi tämän rukouksen jälkeen herra Parker ilmoitti, että hän ja Miss Parker huomenna lähtisivät pitkittämään evankeliuminlevitystointansa Brighton'iin. Viimmeiseksi oli hänellä annettavana sekin tieto, että herra Chairington iloissansa siitä, että tässä salissa kävi yhä edelleenkin lukuisasti väkeä, oli päättänyt repiä sen alas, ostaa sen ympäristöllä olevat rakennukset ja rakentaa saarnahuoneen,jonkalaista ei olisi koko maailmassa. "A11 right!" — Amen, Amen! Halleluja! — "Very well". — "Victoria!" kajahteli sadoista karkeista ja hienoista kauloista. Minä olin jo tullut arvostelevalle tuulelleni ja minusta tuntui tuo hurskas kehuminen paljon inhottavammalta, juuri sentähden että se oli olevinansa hurskasta. Kuitenkin minä vielä siesin tätä hetkisen, koska herra Parker oli sanonut, että hänen sisarensa nyt puhuisi muutamia sanoja läsnä-olevain herätykseksi. Aivan oikein, tuossa hän jo seisoikin, noin 30 vuoden vanha tyttö, osoittaen semmoista rohkeutta, että se minua kauhistutti. Mutta hän ei edes räpähyttänyt silmiänsä. Tällä naisella oli jokseenkin korkeapiirteiset kasvot, ja hänen äänensä kajahti hyvin jokapäiväiseltä. Mutta vaikka hän olisi ollut kaunis kuin enkeli ja vaikka hänen äänensä olisi sointunut kuin enkelin ääni, olisin minä kuitenkin ollut suutuksissani siitä, että nuori, suuresti itserakas naisolento täällä toi tarjolle todellisia tahi luuloteltuja kristillisiä kokemuksiansa kahdelle tuhannelle ihmiselle molempaa sukupuolta kaikista kansanluokista. Tämä ei ole ijankaikkisuuteen saakka ei naisellista eikä kristillistä, sanottakoonpa siitä mitä tahansa. Minä en sentähden kestänyt tätä kauempaa ja minä sain tarpeekseni jo alusta: "Minun aineeni on: vuoret. Minä tahdon teidät viedä ylös Jumalan rakkauden valoisille kukkuloille; minä tahdon näyttää teille, mitä hän on tehnyt minun sielulleni ja mitä hän tahtoo tehdä teidän sieluillenne. Minun tekstini on Korkeassa veisussa, luk. 7, v. 11 ja 12: 'Tule, minun ystäväni, käykäämme ylös vuorille!'" — Mitä minuun tulee, menin minä ulos kadulle ja kiitin Jumalata siitä, ett'ei se ollut minun vaimoni tahi tyttäreni, joka tuolla sisässä puhui. Minä ihmettelin ankaran apostoolin kiellon viisautta: "Teidän vaimonne pitää seurakunnissa ääneti oleman". — Mutta aivan toisin ajattelin minämiehen laulusta, jonka olin kuullut. Jos kaunis ääni on ihanimpia Jumalan lahjoja ja jos kaunis ääni vaikuttaa melkein tenhoovalla voimalla sydämiin, — minkätähden semmoinen ääni ei voisi ruveta evankeeliumin palvelukseen? Englannin ja Amerikan kristityt ovat aikaa sitten jo antaneet käytännöllisen ja toteutetun vastauksen tähän kysymykseen. Eipä siinä kyllin että harjoitetut köörit katoolisten messujen tapaisissa jumalanpalveluksissa valtiokirkon tuomiokirkoissa esittävät arvokkaimpia mestariteoksia, — ei niinkään, myöskinherätyskokouksissatehdään kaikkialla kauniit äänet Jumalan enkeleiksi ja palvelijoiksi. OnhanMoody'nmenestys maailman mainio; mutta kaikkialla Englannissa huomaamme pyrittävän laululla kohottamaan enimmin rappeutuneita ja syvimmälle vajonneita ihmisiä lähemmäksi korkeinta ja ijäistä ihanteiden maailmaa. Ja tässä on kyllä nainen yhtä hyvin paikallansa kuin mieskin. Minun mielestäni on oikein erinomaista, kun esim. Englannissa kokoovat kaikkein köyhimpiä ihmisiä antaaksensa ensiksi lämpimällä kädellä näille nälkään nääntymäisillään oleville runsaan ja voimakkaan aamiaisen ja sittenlaulaaksensa heille jotakin. Maan ylhäisimpien ja jalosukuisimpien naisten ja herrain joukossa löytyy sellaisia, jotka eivät ole liian ylpeitä tekemään tätä rakkauden työtä. Tämä onkin yksi Englannin "pelastavista käsistä", ja minä luulen että meillä on siitä opittavaa.