Aziz tuli päivällisille väsyneenä ja alakuloisena, minkä vuoksi Fielding päätti kosketella heidän välillään vallitsevaa erimielisyyttä vasta myöhemmin illalla, jolloin siitä puhuminen tuntuisi luonnollisemmalta. Hän ei salannut ollenkaan kerhossa käyntiään, mutta sanoi menneensä sinne käskystä eikä uudistavansa vierailuaan, jollei saisi uutta määräystä. — Toisin sanoen, tuskinpa koskaan, sillä aion piakkoin matkustaa Englantiin.
— Arvelinkin sinun lopulta palaavan Englantiin, Aziz sanoi hyvin tyynesti, ja sitten he vaihtoivat puheenaihetta. He söivät päivällisensä melko painostavan tunnelman vallitessa ja menivät sitten puutarhaan ja istuutuivat moguliajalta peräisin olevaan huvimajaan.
— Matkustan vain lyhyeksi aikaa virallisissa asioissa. Esimieheni haluavat minun poistuvan Chandraporesta joksikin aikaa. Heidän on pakko kunnioittaa minua, vaikka he eivät pidäkään minusta. Tilanne on melko hullunkurinen.
— Millaisissa asioissa sitten? Saatko lainkaan vapaata aikaa?
— Saan tarpeekseni voidakseni käydä tervehtimässä ystäviäni.
— Odotin juuri sellaista vastausta. Olet uskollinen ystävä. Mutta emmekö voisi puhua jostakin muusta?
— Miksei, mutta mistä sitten?
— Runoudesta, sanoi toinen kyyneleet silmissä. — Keskustellaan siitä, miksi runous ei enää pysty tekemään ihmisiä urhoollisiksi. Isoisäni oli runoilija ja taisteli teitä vastaan bengaalilaisten kapinan aikana. Tahtoisin olla hänen kaltaisensa mahdollisen uuden kapinan syttyessä. Tällä haavaa olen vain lääkäri, joka on voittanut oikeusjutun ja jolla on kolme lasta elätettävänään.
Puhutaan vain runoudesta. Fielding käänsi puheen tähän viattomaan aiheeseen. — Kansalaisiltasi on todeltakin ikävät olot. Mistä te oikeastaan runoilisitte? Te ette voi iänkaiken runoilta »kuihtuneesta ruususta». Mehän tiedämme, että se on kuihtunut. Ettekä te voi jatkaa tuota isänmaallista »India, oma Indiamme»-runouttannekaan, koska kenelläkään ei ole mitään Indiaa.
Tällaisesta keskustelusta pidän. Se voi johtaa johonkin kiinnostavaan.
— Olet mielestäni oikeassa väittäessäsi, että runouden täytyy olla tekemisissä elävän elämän kanssa. Tutustuessani ensi kerran sinuun, sinä käytit sitä jonkinlaisena loitsuna.
— Olin silloin vielä lapsi. Silloin olivat kaikki ihmiset ystäviäni. Ystävä — se on Jumalan persialainen nimi. Mutta minä en halua kehittyä uskonnolliseksi runoilijaksi.
— Kuitenkin toivoin sitä.
— Miten niin? Olethan itse jumalankieltäjä?
— Uskonnossa on jotakin, joka on totta, mutta josta ei ole vielä kirjoitettu runoja.
— Selitä tarkemmin.
— Jotakin, minkä hindut ovat ehkä löytäneet.
— Runoilkoot he sitten siitä.
— Hindut eivät osaa runoilla.
— Cyril, sinä teet joskus järkeviäkin huomautuksia. Mutta tämä saa jo riittää runoudesta hetkiseksi. Puhutaan nyt jälleen sinun Englannin-matkastasi.
— Emmehän ole vielä keskustelleet runoudesta juuri lainkaan, sanoi toinen hymyillen.
Mutta Aziz rakasti kameijoja. Hän piti tätä katkonaista keskustelua kädessään kuin kameijan kukkaa ja huomasi sen ikäänkuin kuvastavan hänen omia pulmiaan. Hän palautti muistiinsa hetkiseksi vaimonsa, ja kuten usein tapahtuu voimakkaiden muistikuvien johtuessa mieleen, menneisyys yhtyi tulevaisuuteen ja hän oli näkevinhän vaimonsa luonaan rauhallisessa hindulaisessa viidakkovaltiossa kaukana muukalaisista. — Otaksun, että käyt tervehtimässä neiti Questediäkin, hän sanoi sitten.
— Jos minulta vain on aikaa siihen. Tuntuu oudolta tavata hänetHampsteadissa.
— Mikä Hampstead on?
— Lontoon taiteellinen ja sivistynyt etukaupunki.
— Ja siellä hän asuu hyvissä oloissa ja hänen tapaamisensa tulee tuntumaan sinusta hauskalta. Ystäväni, päätäni kivistää tänä iltana. Ehkä minä olen saanut koleeratartunnan. Lähden kotiin aikaisin, jos vain sallit.
— Milloin haluat vaunut?
— Ei minkäänlaista vaivaa minun vuokseni; ajan pyörällä.
— Mutta eihän pyöräsi ole täällä. Koska vaununi toivat sinut tänne, niin salli niiden viedä sinut takaisinkin.
— Järkevä syy, Aziz sanoi koettaen näyttää iloiselta. — Niin, pyöräni ei ole täällä. Mutta minut nähdään aivan liian usein sinun vaunuissasi. Herra Ram Chand luulee minun käyttävän väärin vieraanvaraisuuttasi. — Aziz oli pahalla tuulella ja poissa tolaltaan. Keskustelu siirtyi hyppien aiheesta toiseen. He olivat luottavaisia ja tuttavallisia, mutta siitä ei ollut apua.
-— Aziz, olet kai antanut minulle anteeksi tuon aamulla lausumani typeryyden?
— Senkö, että sanoit minua porsaaksi?
— Niin, ikuiseksi häpeäkseni. Sinähän tiedät, miten ihastunut olen sinuun.
— Se ei merkitse mitään, mehän olemme kaikki erehtyväisiä. Meidän ystävyyttämme eivät pienet yhteentörmäykset häiritse.
Mutta kun hän ajoi tiehensä, painoi jokin hänen mieltään — ruumista tahi sielua vaivasi kova tuska, jonka piti saada purkautua. Saavuttuaan asuntoonsa hän tunsi halua palata takaisin Fieldingin luo ja sanoa hänelle jotakin hyvin hellää, mutta sen sijaan hän antoikin tallirengille runsaasti juomarahoja, istuutui synkkänä vuoteensa laidalle ja antautui taitavan Hassanin hierottavaksi. Kärpäsiä kuhisi katossa, ja huoneen lattia oli täynnä ruskeita läikkiä, sillä Muhammed Latif oli asunut siellä hänen vankeutensa aikana ja syljeskellyt kelpo tavalla. Pöytälaatikko oli rikki, sillä poliisi oli särkenyt sen lukon: Chandraporessa vaikutti kaikki käytetyltä, ilmakin. Nyt purkaantui hänen sisällinen levottomuutensa. Hän oli epäluuloinen; hän epäili ystävänsä aikovan mennä naimisiin neiti Questedin kanssa hänen rahojensa vuoksi ja matkustavan juuri siinä asiassa Englantiin.
— Huzoor, mitä nyt? Hän oli jutellut itsekseen.
— Katso noita kärpäsiä tuolla katossa. Miksi et ole hukuttanut niitä?
— Huzoor, niitä tulee aina uusia.
— Niinkuin kaikkea muutakin pahaa.
Kääntääkseen keskustelun toisaanne Hassan kertoi keittiöpojan tappaneen käärmeen — hyvä — mutta tappaneen sen katkaisemalla sen poikki — paha — koska siitä silloin tulee kaksi käärmettä.
— Tuleeko kaksi lautastakin, jos särkee yhden?
— Me saamme ostaa laseja ja uuden teekannun samalla kertaa ja minulle uudeltakin.
Aziz huokaisi. Jokainen tahtoo saada omansa. Toinen tarvitsee takin ja toinen rikkaan rouvan; kaikki lähestyvät päämääräänsä taitavasti kierrellen. Fielding oli pelastanut kaksikymmentätuhatta rupiaa tytölle ja matkustaa nyt tytön jäljessä Englantiin. Jos hän todellakin aikoo mennä naimisiin tytön kanssa, on kaikki selvää; silloin tyttö tuo vain suuremmat myötäjäiset hänelle. Aziz ei uskonut omia epäilyksiään — olisi ollut parempi, jos hän olisi uskonut, sillä silloin hän olisi syyttänyt Fieldingiä avoimesti ja tilanne olisi selviytynyt. Hänen mielessään saattoivat epäluulot ja luottamus asustaa samalla kertaa. Ne pulpahtivat esille eri lähteistä eikä niitä milloinkaan tarvinnut sekoittaa. Itämaalaisessa epäluulo on kuin ilkeä ajos, sielunsairaus, joka äkkiä tekee hänet sulkeutuneeksi ja tylyksi; hän samalla kertaa sekä uskoo että epäilee tavalla, mitä länsimaalainen ei voi ymmärtää. Se on hänen pahahenkensä samalla tavalla kuin tekopyhyys on länsimaalaisen. Aziz oli sen riivaama ja hänen mielikuvituksensa rakensi pirullisen rakennuksen, jonka perustus oli laskettu tähtien valossa Dilkushassa tapahtuneen keskustelun aikana. Tyttö oli varmasti ollut Cyrilin rakastajatar asuessaan opistossa — Muhammed Latif oli oikeassa. Mutta oliko siinä kaikki? Ehkäpä juuri Cyril oli seurannut häntä luolaan?… Ei, mahdotonta. Cyrilhän ei ollut käynytkään Kawa Dolilla. Mahdotonta. Naurettavaa. Ja kuitenkin tämä ajatus sai hänet vapisemaan toivottomuudesta. Sellainen petos — jos se oli totta — oli ennenkuulumaton Indian historiassa; niin halpamaista, kurjaa tekoa ei ollut ennen tapahtunut, ei edes silloin, kun Sivaji murhasi Afzul Khanin. Hän tunsi mielensä järkkyyntyneeksi, aivan kuin se olisi ollut totta, ja lähetti pois Hassanin.
Seuraavana päivänä hän päätti matkustaa lastensa kanssa takaisin Mussoorieen. Lapset olivat saapuneet kaupunkiin oikeusjutun aikana, jotta Aziz saisi sanoa heille jäähyväiset, ja olivat jääneet Hamidullahin luo juhlan ajaksi. Majuri Roberts antaisi hänelle kyllä lomaa, ja hänen poissaollessaan matkustaisi Fielding Englantiin. Suunnitelma sopi yhtä hyvin hänen luottamukseensa kuin hänen epäluuloonsakin. Tulevaisuus saisi näyttää, kumpi niistä oli oikeassa.
Fieldingillä oli tunne jostakin vihamielisestä, mutta koska hän oli vilpittömästi kiintynyt Aziziin, petti hänen hyväuskoisuutensa hänet. Ei ole niinkään helppoa olla »kiinnittämättä huomiotaan johonkin», kun tunteet ovat mukana pelissä. Hänen oli mahdotonta hölkyttää eteenpäin siinä vaatimattomassa toivossa, että kaikki vielä selviytyy, ja senvuoksi hän kirjoittikin huolellisesti sommitellun kirjeen nykyaikaiseen tyyliin: »Minua vaivaa se, että sinä luulet minun ujostelevan naisia. Se on viimeinen seikka, mitä toivoisin sinun luulevan minusta. Jos elänkin moitteetonta elämää nykyjään, johtuu se vain siitä, että olen jo pitkälti neljännelläkymmenellä — siis ajankohdassa, jolloin katsellaan taaksepäin. Kun täytän kahdeksankymmentä, tulen jälleen sellaiseen ajankohtaan. Mutta olinpa elävä tahi kuollut, olen ehdottomasti vapaa kaikesta moralisoimisesta. Koeta ymmärtää tämä». Aziz ei pitänyt kirjeestä. Se loukkasi hänen hienotunteisuuttaan. Hän piti luottamuksesta, kuinka karkealuontoisesta tahansa, mutta yleistyttämiset ja vertaukset loukkasivat häntä aina. Elämä ei ole mikään tieteellinen käsikirja. Hän vastasi kylmästi, ettei hän ehtisi takaisin Mussooriesta ennen ystävänsä matkustamista. »Mutta minun täytyy ottaa lyhyt lomani silloin, kun saan sen. Tämän jälkeen pitää minun elää säästäväisyyden merkeissä, kaikki toiveeni Kashmiriin matkustamisesta ovat iäksi haihtuneet. Kun palaat, olen uudessa toimessa kaukana täältä».
Ja Fielding matkusti. Ja Chandraporen katuojissa kukkivat indialaisten rumat mielikuvat. Fieldingin omat ystävät kannattivat niitä, sillä vaikka he olivatkin pitäneet rehtorista, heistä tuntui ilkeältä, että hän oli saanut tietää niin paljon heidän yksityisasioitaan. Mahomet Ali väitti ennen pitkää, että petos piili ilmassa. Hamidullah mumisi: »Varmaa on, ettei hän viime aikoina kohdellut meitä yhtä vilpittömästi, kuin ennen», ja hän varoitti Azizia odottamasta liikoja, — »koska Fielding ja tyttö ovat kuitenkin loppujen lopuksi samaa rotua». — »Missä ovat nyt nuo parikymmentätuhatta rupiaani?» ajatteli Aziz. Hän oli muuten välinpitämätön rahasta — ei ainoastaan sikäli, että hän oli avokätinen, vaan myöskin sikäli, että hän maksoi säännöllisesti laskunsa, milloin sattui muistamaan ne — mutta nämä rupiat ärsyttivät häntä senvuoksi, että ne oli riistetty häneltä petoksella ja viety meren taakse, kuten niin paljon muutakin Indian tavaraa ja kultaa. Cyril menisi naimisiin neiti Questedin kanssa — Aziz tuli vähitellen yhä varmemmaksi siitä, ja kaikki Marabarjutun selvittämättömät seikat vahvistivat sitä. Se oli tuon ilkeän, mielettömän huviretken luonnollinen loppu. Ei mennyt kauvoja, ennenkuin Aziz oli varma siitäkin, että avioliitto oli jo solmittu.
Egypti oli lumoava — vihreä kaistale mattoa, ja tuota kaistaletta pitkin käveli edestakaisin neljä erilaista eläintä ja yksi ja sama ihminen. Fieldingin oli asioidensa vuoksi pysähdyttävä sinne muutamiksi päiviksi. Hän nousi jälleen laivaan Aleksandriassa. — Kirkas sininen taivas, tasainen tuuli ja puhdas matala rannikkoviiva, kuinka suuresti ne erosivatkaan Bombayssa vallitsevasta sekamelskasta! Kreeta toivotti hänet sen jälkeen tervetulleeksi pitkillä lumipeitteisillä vuorijonoillaan, ja sitten seurasi Venetsia. Kun hän nousi maihin torille, kohotettiin kauneuden täyttämä malja hänen huulilleen ja hän tyhjensi sen tuntien olevansa uskoton. Venetsian rakennukset sijaitsivat kaikki oikeilla paikoillaan, kuten Kreetan vuoret ja Egyptin kedotkin, mutta kaukaisessa Indiassa ei ollut mikään oikealla paikallaan. Epäjumalien temppelien ja kömpelöiden vuorien keskellä hän oli unhottanut muodon kauneuden. Niin, voiko olla olemassakaan kauneutta ilman muotoa? Siellä täällä moskeoissa oli kyllä havaittavissa pyrkimyksiä muotoon, joka oli jäykistynyt liikkumattomaksi pelkästä hermostuneisuudesta, mutta mitäpä se oli näiden Italian kirkkojen rinnalla! San Giorgio tuolla saarellaan, jonka ilman sitä tuskin voisi ajatella kohonneen aalloista, ja Salute halliten sen kanavan suuta, joka ilman sitä ei olisikaan Canale Grande. Menneinä ylioppilaspäivinään hän oli kietoutunut San Marcon kirkon moniväriseen huntuun, mutta nyt tarjottiin hänelle jotakin, joka oli mosaiikkia ja marmoria kalliimpaa: sopusuhtaisuutta ihmistöitten ja sen maan välillä, joka kannatti niitä, sivistystä, joka oli noussut kaaoksesta, järjelliseen muotoon puettua henkeä, joka oli tullut yhdeksi lihan ja veren kanssa. Kirjoitellessaan postikortteja indialaisille ystävilleen hän tunsi, että he kaikki olivat tuomitut olemaan sitä iloa vailla, jota hän nyt tunsi, tätä muodon aiheuttamaa iloa, ja tiesi, että se oli vakava välimuuri. He olisivat kyllä nähneet Venetsian komeuden, mutta eivät sen muotoa, ja vaikka Venetsia ei olekaan samaa kuin Eurooppa, on se kuitenkin Välimerenkulttuurin sopusuhtaisen kokonaisuuden osa. Välimeri on ihmisen mitta. Kun ihminen poistuu näiltä ihmeellisiltä vesiltä joko Bosporin tahi Gibraltarin kautta, hän lähestyy jotakin eriskummaista ja suurenmoista; ja eteläisin portti johtaa kaikkein ihmeellisimpiin kokemuksiin. Hän käänsi sille vielä kerran selkänsä ja astui pohjoiseen menevään junaan. Kun hän sai katsella kesäkuun voikukkia ja tuhatkaunokkeja, hän tunsi, kuinka hänen sisimmässään heräsivät henkiin hiljaiset romanttiset unelmat, joiden hän jo aikoja sitten oli luullut kuolleen.
Muutamien satojen mailien päässä länteen päin Marabar-vuorista ja parin vuoden kuluttua viime tapahtumista seisoo professori Narayan Godbole jumalansa edessä. Jumala ei ole vielä syntynyt — se tapahtuu keskiyöllä — mutta Hän on kuitenkin syntynyt satoja vuosia sitten; toisaalta hän ei voi milloinkaan syntyä, sillä Hän on maailmankaikkeuden Herra, mikä menee yli ihmisen ymmärryksen. Hän on, ei ole ollut, ei ole, vaan oli. Hän ja professori Godbole seisoivat samalla pitkällä matolla, toinen sen toisessa, toinen toisessa päässä.
»Tukaram, Tukaram,sinä olet isäni, äitini, kaikkeni.Tukaram, Tukaram,sinä olet isäni, äitini, kaikkeni.Tukaram, Tukaram,sinä olet isäni, äitini, kaikkeni.Tukaram, Tukaram,sinä olet isäni, äitini, kaikkeni.Tukaram…»
Tämä Maun palatsin käytävä päättyi toisten käytävien kautta umpinaiseen pihaan. Palatsi oli ihanaa, kovaa, valkoista marmorisekoa, mutta sen pilareita ja holveja tuskin voi nähdä kirjavien riepujen, kimaltelevien pallojen, vaaleanpunaisesta läpinäkymättömästä lasista tehtyjen kynttilänjalkojen ja huonosti puitteisiin pantujen vaalenneiden valokuvien takaa. Sen toisessa päässä oli hallitsijasuvun pieni, mutta kuuluisa pyhättö, ja jumalaa, jonka piti syntyä, esitti teelusikan kokoinen hopeinen pystykuva. Maton kummallakin puolella istui hinduja vieri vieressä. He täyttivät läheiset käytävät ja pihankin — hinduja, yksinomaan hinduja, lempeän näköisiä miehiä, suurimmaksi osaksi byboja, joiden mielestä kaikki, mitä tapahtui heidän kyliensä ulkopuolella, oli kuin unta. He kuuluivat noihin ahkeriin maamiehiin, jotka muutamien mielestä edustavat oikeata Indiaa. Heidän joukossaan istui muutamia tuon pienen kaupungin kauppiaita, virkamiehiä, hovimiehiä ja hallitsijasuvun jäseniä. Koulupojat pitivät nipin napin yllä järjestystä. Seurakunta oli vaipunut sellaiseen suloiseen onnen huumaukseen, jota eurooppalainen väkijoukko ei tunne, kohisten kuin onnea tuottava taikajuoma. Kun maalaiset tunkeutuivat lähemmäksi saadakseen nähdä vilahduksen hopeisesta pystykuvasesta, muuttui heidän kasvojensa ilme loistavan kauniiksi; tämä kauneus oli täysin persoonatonta, koska se teki heistä kaikista yhdennäköisiä niin pitkäksi aikaa kuin sitä kesti, ja vasta sen haihduttua heistä tuli jälleen yksilöllisiä tomumajoja. Samoin oli soitonkin laita. Oli soittoa, mutta se kumpusi niin monista lähteistä, että kokonaisuus muuttui kaaosmaiseksi. Räminä, rummutus ja viheltäminen sulautuivat yhdeksi ainoaksi pyörteeksi, joka kiiri palatsin ympäri ennen häipymistään ukkosenjylinään. Sadekuuroja sattui tuon tuosta yön kuluessa.
Oli tullut professori Godbolen kuoron vuoro. Kun edellinen laulajaryhmä hajaantui väkijoukkoon, hän tunkeutui esiin taustalta laulaen jo täyttä päätä, ettei pyhien laulujen ketju katkeaisi. Hän oli avojaloin, yllään valkoinen puku ja päässä vaaleansininen turbaani; hänen kultasankaiset silmälasinsa olivat tarttuneet kiinni jasmiiniseppeleeseen ja riippuivat vinossa hänen nenällään. Hän ja hänen kuusi virkaveljeään, jotka muodostivat kuoron, kilistivät symbaaleitaan, löivät pieniin rumpuihinsa, soittivat pieniä urkuja ja lauloivat:
»Tukaram, Tukaram,sinä olet isäni, äitini ja kaikkeni.Tukaram…»
He eivät laulaneet ainoastaan jumalalle, jonka edessä he seisoivat, vaan pyhimyksellekin; he eivät tehneet mitään sellaista, mitä ei-hindut olisivat pitäneet draamallisesti oikeana; tämä Indian riemumarssi oli kaaosta (me ainakin sanomme sitä sellaiseksi), kaiken järjen ja muodon hävittämistä. Missä olikaan Jumala itse, jonka kunniaksi tänne oli kokoonnuttu? Häntä oli mahdoton löytää Hänen omalla alttarillaan vallitsevasta sekamelskasta, sillä Hän oli piilossa vähäarvoisten kuvien, ruusunlehtien, öljymaalausten, rajahin esi-isien kullattujen muistotaulujen ja, tuulenpuuskan sattuessa, erään banaanipuun repaleisten lehtien takana. Sadat sähkölamput paloivat Hänen kunniakseen (niihin antoi valoa moottori, jonka kumea käynti rikkoi hymnin rytmin), eikä Hänen kasvojaan voinut silti erottaa. Hänen ympärilleen oli kasattu satoja hopeamaljakoita, jotka kuitenkin näyttivät sangen mitättömiltä. Valtion runoilijoiden sepittämiä ylistysrunoja oli ripustettu sellaisiin paikkoihin, joissa niitä ei voitu lukea, tahi olivat naulat, joilla ne oli kiinnitetty marmorisekoon, pudonneet maahan. Eräs niistä, joka oli kirjoitettu englannin kielellä korostaakseen Hänen yleismaailmallisuuttaan, supistui taiteilijan onnettoman erehdyksen vuoksi vain sanoihin: »God si love».
Jumala on rakkaus. Onko se Indian suurin sanoma?
Tukaram, Tukaram…
jatkoi kuoro, jonka esitystä säesti purdahnin takana tapahtuva väittely. Sieltä pari äitiä yritti työntää samalla kertaa esille lapsensa. Pihalla alkoi pieni eurooppalaistettu orkesteri, jonka jäsenet sade oli kastellut läpimäriksi, soittaa valssia. Se soitti »Ilon aaltoja», mutta tämä kilpailija ei häirinnyt laulajia, jotka olivat kilpailun yläpuolella. Kului kauan aikaa, ennenkuin se professori Godbolen olemuksen mitätön osa, joka oli herkkä ulkonaisen maailman vaikutuksille, totesi, että silmälasit olivat hullusti ja ettei hän voinut valita uutta hymniä, ennenkuin oli asettanut ne suoraan. Hän laski toisen symbaalin maahan ja huitoi toisella ilmaa tarttuen vapaalla kädellään kaulassa oleviin kukkiin. Eräs kuoron jäsenistä auttoi häntä. He lauloivat toistensa harmaisiin viiksiin ja selvittelivät samalla ketjun kimaltelevan sykkyrän. Godbole katsahti nuottikirjaan ja sanoi jotakin rummuttajalle, joka keskeytti rytmin, antaen kuulua hiljaisen surisevan äänen ennen uuden rytmin alkua. Se oli kiihoittavampi, sen esiin loihtimat kuvat olivat selvemmät ja laulajien ilme oli hajamielisempi ja kaipaavampi. He rakastivat kaikkia ihmisiä, koko maailmankaikkeutta, ja heidän sisimmästään sukelsi esille hajanaisia menneisyyden muistoja pieninä sirpaleina, jotka soluivat hetkisen kuluttua pois kaikkia ympäröivässä lämpöaallossa. Godbole esimerkiksi muisti nyt erään vanhan naisen, johon hän oli tutustunut Chandraporessa, vaikka tuo nainen ei ollutkaan merkinnyt hänelle mitään. Godbole ei ollut valinnut häntä, vaan hän pilkahti sattumalta pinnalle noiden toistensa kanssa kilpailevien muistikuvien joukosta, ja koko henkisellä voimallaan Godbole pakotti hänet siirtymään sinne, missä kaikki täydennetään. Täydennetään vain, mutta ei rakenneta uudestaan. Hänen tajuntansa heikentyi, hän muisti erään ampiaisen, jonka hän oli nähnyt jossakin, ehkä jollakin kivellä. Hän rakasti ampiaista yhtä lämpimästi pakottaen sen samalla tavalla poistumaan. Ja kiven, jolla ampiainen oli istunut, hän voi… Ei, hän ei voinut, hän olisi tehnyt väärin, jos hän olisi koettanut pakottaa kiveä; logiikka ja tietoinen ponnistus olivat vieneet hänet liian kauaksi, hän palasi jälleen takaisin punaiselle matolle ja huomasi tanssivansa sillä. Edestakaisin, kolmasosa matkasta alttarille ja takaisin jälleen; hän löi symbaaleja yhteen ja hänen toverinsa tanssivat hänen kanssaan ja toistensa kanssa. Melua loputtomiin, eurooppalaistunut orkesteri soitti yhä kovemmin, kaikkialla tuoksui alttarin pyhäsavu, haisi hieltä, kynttilöiden liekit lepattivat vedossa, tuuli suhisi banaanipuissa, melua, kohua ja hälinää. Hänen rannekellonsa näytti 11,50, minkä hän näki, kun hän heitti käsivartensa korkealle pysähdyttäen sen heikon rytmillisen tärinän, johon hänen sielunsa oli joutunut. Joukosta kuului yhä kovempia huutoja, mutta hän jatkoi tanssiaan. Kaikki ne pojat ja miehet, jotka istuivat sivukäytävissä, kohotettiin ilmaan väkisin ja laskettiin naapureittensa polville, heidän itsensä muuttamatta asentoaan. Käytävää pitkin, joka siten aukeni väkijoukkoon, lähestyi kantotuoli.
Siinä oli valtakunnan iäkäs hallitsija, joka vastoin lääkäriensä kieltoa oli kannettu tänne katselemaan Jumalan syntymisen juhlamenoja.
Ei kukaan tervehtinyt rajahia eikä hän sitä vaatinutkaan, sillä maailmallinen loisto ei ollut tällä hetkellä paikallaan. Kantotuolia ei voitu laskea maahan, koska, se silloin olisi häpäissyt pyhäkön näyttämällä valtaistuimelta. Hänet nostettiin senvuoksi pois kantotuolista, joka keikkui sen aikaa ilmassa, ja laskettiin matolle aivan alttarin viereen. Hänen pitkä partansa valui suorana, jalat olivat koukussa hänen allaan, ja paperi, jossa oli punaista jauhetta, työnnettiin hänen käteensä. Siinä hän istui nojaten pilariin sairauden uuvuttamana ja silmin, jotka olivat suuret vuodattamattomista kyynelistä.
Hänen ei tarvinnut odottaa kauvoja. Maassa, missä kaikki muu on epätäsmällistä, noudatettiin syntymisen hetkeä mitä tarkimmin. Kolme minuuttia ennen määrähetkeä kantoi eräs bramaani Gokulin (legendan Betlehemin) kylän mallin asettaen sen alttarin eteen. Malli oli valmistettu savesta noin neliömetrin kokoiselle laudalle, maalattu helakan siniseksi ja valkoiseksi ja kaunistettu lipuilla ja koristeilla. Siinä istui liian pienellä tuolilla liian isopäinen kuningas Kansa, joka on heidän Herodeksensa ja käskee murhata muutamia viattomia lapsia. Toisessa nurkassa seisoivat samalla tavoin epäsuhtaisesti muovailtuina Herran isä ja äiti, jotka unessa ovat saaneet kehoituksen paeta. Malli ei ollut pyhä, mutta kuitenkin enemmän kuin pelkkä koristus, koska se käänsi pois ihmisten katseet jumalan todellisesta kuvasta ja kiihdytti heidän pyhää riemuaan. Muutamat maalaiset luulivat syntymisen jo tapahtuneen sanoen Jumalan todellakin jo syntyneen, koska he eivät muuten voisi nähdä häntä. Mutta kellon lyödessä kahtatoista kajahti torvien läpitunkeva ääni norsujen toitotuksen säestämänä; kaikki, joilla vain oli suitsuainetta mukanaan, heittivät sen alttarille. Ruusunpunaisessa valaistuksessa ja suitsusavun tuoksussa, soiton tahdissa ja ihmisten kiljuessa pukeutui Ääretön Rakkaus Shri Krishnan hahmoon ja vapautti maailman. Kaikki suru oli pyyhitty pois, eikä tämä koskenut ainoastaan indialaisia, vaan kaikkia ulkomaalaislakin, lintuja, luolia, rautateitä ja tähtiä; kaikki muuttui iloksi, kaikki muuttui nauruksi; sairautta ei ollut milloinkaan ollut olemassakaan, ei epäilyksiä, väärinkäsityksiä, julmuutta eikä pelkoa. Muutamat hyppelivät, muutamat heittäytyivät suulleen ja syleilivät ruumistuneen, kaikkiin kohdistuneen Rakkauden paljaita jalkoja, Purdahnin takana olevat naiset taputtelivat toisiaan ja huudahtelivat; pikku tyttönen livahti ulos ja tanssi yksinään, niin että mustat palmikot heiluivat. Se ei ollut ruumiillista hurjastelua, koska tämän temppelin perinnäistavat kielsivät kaiken sellaisen. Mutta ihmismieli oli toivottomasti ponnistaen koettanut saada käsiinsä tuntemattoman ja taistelussaan luopunut kaikesta tieteestä, historiasta jopa kauneudestakin. Onnistuiko yritys? Jälkeenpäin kirjoitetut kirjat vastaavat tähän myöntävästi, mutta jos jotakin sellaista koetaan, voiko muistaa siitä mitään jälkeenpäin? Voisiko sitä kuvailla muulla kuin sillä itsellään? Salaisuudet eivät pysy salassa ainoastaan ei-uskovaisilta, vihityt itsekään eivät voi käsittää niiden olemusta. He voivat, jos haluavat, ajatella olleensa Jumalan seurassa, mutta samalla kuin he ajattelevat sitä, muuttuu se historiaksi ja noudattaa aikakäsitteen lakeja.
Paperimassasta valmistettu kobra ilmestyi nyt matolle ja sitten ilmestyi sinne puinen kehto, joka riippui telineistä. Professori Godbole lähestyi sitä punainen silkkihuivi kädessään. Silkkihuivi oli Jumala, olematta silti Jumala, ja kuva oli paikallaan alttarin hämärässä. Se oli vain huivi, kierretty kääryksi, joka hieman muistutti lasta. Professori heilutteli sitä käsivarsillaan antaen sen sitten rajahille, joka viimeiset voimansa ponnistaen sai sanotuksi: »Annan tälle lapselle nimeksi Shri Krishna», asettaen sen sitten kehtoon. Kyyneleet valuivat hänen silmistään, koska hän oli nähnyt Herran pelastuksen. Hän oli liian heikko jaksaakseen kohottaa silkkilasta ja näyttää sitä kansalle, mikä ennen vanhaan oli kuulunut hänen etuoikeuksiinsa. Hänen seuralaisensa nostivat hänet kantotuoliin, vielä kerran aukeni tie joukon läpi, ja hänet kannettiin johonkin palatsin vähemmän pyhään osaan. Siellä, eräässä huoneessa, joka ulkoportaitten kautta oli yhteydessä länsimaisen tieteen kanssa, odotti häntä hänen lääkärinsä, tohtori Aziz. Rajahin hindulainen lääkäri, joka oli seurannut herraansa temppeliin, teki lyhyesti selkoa hänen oireistaan. Kuta enemmän riemu lauhtui, sitä levottomammaksi kävi sairas. Sähkömoottoria käyttävän höyrykoneen jyskytys häiritsi häntä ja hän kysyi, mistä syystä se oli tuotu hänen palatsiinsa. He lupasivat ottaa selon asiasta ja antoivat hänelle rauhoittavaa lääkettä.
Alhaalla pyhissä käytävissä oli ilo sillä aikaa muuttunut vallattomuudeksi. Kansan velvollisuuksiin kuului leikkiä monia eri leikkejä vastasyntyneen Jumalan huviksi ja kuvailla Hänen leikkejään Brindabanin iloisten meijerityttöjen kanssa. Näissä leikeissä oli voilla huomattava osa. Kun kehto oli kannettu pois, kokoontuivat valtion korkeimmat aatelismiehet ja ryhtyivät viattomaan ilveilyyn. He irroittivat turbaaninsa, ja muuan asetti voinokareen otsalleen ja odotti, että se liukuisi hänen nenäänsä pitkin suuhun. Mutta ennenkuin se ehti sinne saakka, hiipi toinen hänen taakseen, sieppasi sulavan nokareen suuhunsa ja nieli sen. Kaikki nauroivat riemuitsevasti huomatessaan, että Jumala oli luonteeltaan yhtä leikillinen kuin hekin. »Jumala on rakkaus». Taivaassakin hullutellaan. Jumalakin osaa esiintyä leikillisesti, hän voi siirtää tuolin pois omien jalkojensa tieltä, sytyttää oman turbaaninsa palamaan ja varastaa oman alushameensa kylpiessään. Noudattamalla kohtalaista vapautta tämä palvomismuoto saavutti sen, mitä kristinusko aina on kammonnut: siihen sisältyi hilpeyttäkin. Kaiken, mikä on henkeä ja ainetta, pitää saada osansa pelastuksesta, ja jos yksinkertainen leikillisyys jätetään pois, ei ympyrästä tule kokonaista. Kun voi oli nielty, leikittiin toista leikkiä, josta sattumalta muodostui viehättävä: hyväiltiin lapsen hahmoon pukeutunutta Shri Krishnaa. Heitettiin ilmaan kaunis punakeltainen pallo; se, joka sai sen kiinni, valitsi lapsen joukosta, nosti sen syliinsä ja kantoi sen muiden hyväiltäväksi. Kaikki taputtelivat tuota pientä suloista olentoa Luojan nimessä ja kuiskailivat onnea tuottavia sanoja. Sitten luovutettiin lapsi vanhemmilleen, pallo heitettiin jälleen ilmaan ja joku toinen lapsi sai esittää hetkisen Maailman Kaipuuta. Ja niin käyskenteli Herra pitkin sivukäytäviä, ilmestyen sattumassa ja sattuman onnessa ja säteillen kuolemattomuuttaan pienten kuolevaisten lasten yli… Kun he olivat leikkineet tätä leikkiä tarpeeksi kauan — ja koska he eivät tienneet mitään ikävästä, leikkivät he sen yhä uudestaan — tarttuivat he keppeihin ja iskivät niitä yhteen aivan kuin he olisivat leikkineet Pandavasotaa, ja puivat ja kirnusivat niillä. Sen jälkeen he panivat temppelin katosta riippuvaan verkkoon suuren mustan saviruukun, joka oli maalattu kirjavan punaiseksi ja kääritty kuivattuihin viikunoihin. Ja nyt seurasi virkistävä urheilu. Hypittiin ilmaan ja iskettiin ruukkua kepeillä. Se halkesi pieniksi kappaleiksi, jolloin rasvaisia riisinjyviä ja maitoa valui hyppijöiden kasvoille. He söivät ja voitelivat toistensa suuta ja sukelsivat toistensa jalkojen välitse saadakseen suuhunsa kaiken matollekin valuneen herkun. Ja niin levisi jumalallisen hajaantumisen henki oikealle ja vasemmalle aina tuohon koulupoikaketjuun saakka, jonka tähän saakka oli jotenkuten onnistunut pitää ihmiset loitolla, mutta joka nyt antoi myöten saadakseen osansa. Käytävät ja pihan täytti onnesta hurmautunut joukko. Kärpäsetkin heräsivät henkiin ja vaativat osansa Jumalan lahjoista. Ei riidelty lainkaan, sillä tämän lahjan laatu oli sellainen. Siunattu oli se ihminen, joka siitä antoi lähimmäiselleen, koska hän seurasi siten Jumalan esimerkkiä. Ja niin liehuivat nämä »jäljittelyt», nämä »vertauskuvat» edestakaisin joukon keskuudessa monta tuntia, synnyttäen jokaisessa, kunkin edellytysten mukaan, liikutuksen, jota hän ei muuten olisi tuntenut. Ei mitään kiinteästi muodostunutta kuvaa jäänyt kuitenkaan mieleen; oli avoin kysymys, syntyikö tässä juhlassa hopeanukke, savesta valmistettu kylän malli, silkkihuivi, näkymätön henki vai hurskas aikomus. Ehkä kaikki nämä. Ehkä ei mikään niistä. Ehkä kaikki syntyminen onkin vain kuvaannollista? Ja kuitenkin oli juhla tämän uskonnollisen vuoden päätapaus. Se herätti ihmeellisiä ajatuksiakin. Yltä päältä rasvaisena ja tomuisena professori Godbole oli herättänyt vielä kerran henkensä elämään. Hän oli jälleen yhä elävämmin nähnyt rouva Mooren ja hänen ympärillään heikosti toisiinsa liittyneitä huolestuttavia kuvia. Godbole oli bramaani ja rouva Moore kristitty, mutta se ei merkinnyt mitään; oli samantekevää, vaikka rouva olisikin ollut petollinen muistikuva tahi telepaattinen tuntumus. Hänen velvollisuutensa ja hänen toivomuksensakin oli asettua Jumalan paikalle rakastamaan häntä ja myöskin asettua rouva Mooren paikalle ja sanoa Jumalalle: »Tule, tule, tule, tule!» Siinä kaikki, mitä hän saattoi tehdä. Kuinka vähän se vastasikaan vaatimuksia! Mutta jokainen saa koettaa tehdä parhaan taitonsa mukaan, ja hän tiesi omansa hyvin vähäiseksi. »Vanha englantilainen nainen ja pienenpieni ampiainen», hän ajatteli poistuessaan temppelistä pihalle, jossa hän kohtasi harmaan aamun rankkasateessa. »Se ei näytä paljolta ja kuitenkin se on enemmän kuin minä itse olen».
Samaan aikaan poistui Azizkin palatsista. Palatessaan taloonsa, joka sijaitsi kauniissa puutarhassa kaupungin pääkadun varrella, hän näki vanhan suojelijansa tallustelevan eteenpäin lokaista katua. — Halloo! hän huusi. Se oli nähtävästi sopimatonta, sillä hurskas mies ilmaisi laajoin käsivarrenliikkein, ettei häntä saanut häiritä. Aziz lisäsi: — Suokaa anteeksi, mikä oli sopivampaa, koska Godbole käänsi päätään, niin että se näytti melkein irtaantuvan ruumiista, ja sanoi väkinäisellä äänellä: — Hän meni eurooppalaiseen vieraskotiin. Luulen ainakin niin.
— Niinkö. Milloin sitten?
Mutta ajankohdan määrääminen oli jotakin aivan liian lopullista. Vanhus heilautti vielä epämääräisemmin käsivarsiaan ja katosi. Aziz tiesi hänen tarkoittaneen Fieldingiä, mutta kieltäytyi ajattelemasta häntä, koska se vaikutti häiritsevästi hänen elämäänsä. Hän toivoi vieläkin, että tulvat estäisivät Fieldingiä pääsemästä tänne. Pieni sievä puro, joka juoksi hänen puutarhansa portin ali, lisäsi hänen toiveitaan. Oli mahdotonta, että kukaan voisi päästä tänne Deorasta tällaisella ilmalla. Fieldingin vierailu oli luonteeltaan virallinen. Hänet oli siirretty Chandraporesta ja lähetetty kiertomatkalle Keski-Indiaan ottamaan selkoa siitä, missä määrin etäisimmät valtiot harrastivat englantilaisia kasvatusmenetelmiä. Hän oli mennyt naimisiin, ja, kuten oli voitu odottaakin, valinnut puolisokseen neiti Questedin. Azizia ei haluttanut lainkaan tavata enää Fieldingiä.
»Rakas, vanha Godbole», hän ajatteli ja hymyili. Hän ei ollut vähääkään uskonnollisesti utelias eikä ollut milloinkaan ymmärtänyt tämän vuosittain toistuvan ilveilyn tarkoitusta, mutta oli kuitenkin varma siitä, että Godbole oli kiltti ukko. Aziz oli tullut Mauhun hänen toimestaan ja hänen turvinsa jäänytkin sinne. Ilman hänen apuaan Aziz ei olisi ikinä kyennyt suoriutumaan pulmista, jotka olivat täällä tuiki toisenlaisia kuin Chandraporessa. Sillä täällä oli kuilu bramaanien ja ei-bramaanien välillä; muhamettilaiset ja englantilaiset olivat kokonaan poissa laskusta, ja voi kulua päiviä, ettei heistä mainittu sanaakaan. Koska Godbole oli bramaani, tuli Azizistakin sellainen heidän yhteisten harrastustensa johdosta, ja heidän tapansa oli laskea siitä usein leikkiä keskenään. Indian mantereessa on lukemattomia halkeamia: hindulaisuus, joka kaukaa näyttää niin yhtenäiseltä, on jakautunut lahkoihin ja puolueisiin, jotka hajaantuvat ja liittyvät yhteen ja vaihtavat nimeään aina sen näkökannan mukaan, jolta niitä arvostellaan. Vaikka niitä tutkittaisiin vuosikausia mitä etevimpien opettajien johdolla, huomattaisiin kuitenkin loppujen lopuksi, ettei mikään heidän opettamansa pidä oikein paikkaansa. Sinä päivänä jolloin Aziz asetettiin virkaansa, hän sanoi: — Minä en opiskele mitään, kunnioitan vain, mikä teki erinomaisen edullisen vaikutuksen. Nyt oli enää vain harvoja henkilöitä, joilla oli jotakin häntä vastaan. Nimellisesti hän oli erään hindulääkärin alainen, mutta todellisuudessa hän oli hovin etevin lääkäri. Hän sai heittää sikseen rokotuksen ja muut samanlaiset länsimaiset keksinnöt. Täällä metsissä hän antoi työvälineensä ruostua ja hoiteli pientä sairaalaansa puolella voimalla, ponnistelematta turhanpäiten.
Hänen päätöksensä paeta englantilaisia oli aivan oikea. Hän oli aina pelännyt heitä, ja tätä pelkoa vastaan hän saattoi taistella vain kahdella tavalla: hänen piti joko potkia ja rähistä komiteoissa tahi vetäytyä piiloon johonkin kaukaiseen viidakkoon, minne sahibit harvoin tulevat. Hänen entiset asianajajaystävänsä toivoivat hänen jäävän brittiläiseen Indiaan auttamaan heitä kiihoitustyössä, ja Aziz olisi ehkä jäänytkin, ellei Fieldingin petosta olisi ollut. Uutinen siitä ei ollut hämmästyttänyt häntä ollenkaan. Heidän väliinsä oli auennut kuilu oikeudenkäynnin jälkeen, jolloin Cyril ei ollut ottanut osaa hänen riemukulkuunsa; tytön puolustaminen oli laajentanut sitä; sitten saapuivat Venetsiasta lähetetyt maisemakortit, jotka olivat olleet niin kylmiä ja epäystävällisiä, että jotakin oli täytynyt olla hullusti; ja vihdoin pitkän vaikenemisen jälkeen kirje Hampsteadista. Aziz sattui olemaan Mahomet Alin luona juuri silloin. »Minulla on uutisia, jotka tulevat hämmästyttämään sinua. Menen naimisiin tytön kanssa, jonka sinäkin tunnet…» Hän ei lukenut sen pitemmälle. — Siinä sitä nyt ollaan — ja hän heitti kirjeen Mahomet Alille. Myöhemmin saapuneet kirjeet hän hävitti lukematta niitä. Se oli typerän kokeen loppu. Ja vaikka hän joskus sisimmässään tunsikin Fieldingin tehneen uhrauksia hänen puolestaan, voitti kaiken hänen vilpitön vihansa englantilaisia kohtaan. »Minä olen sittenkin indialainen», hän ajatteli seisoessaan liikkumattomana sateessa.
Elämä kului miellyttävästi, ilmasto oli niin terveellistä, että hän saattoi pitää lapsensa aina luonaan, ja hän oli mennyt uusiin naimisiin — oikeastaan se ei ollut avioliitto, mutta hän mielellään ajatteli suhdettaan sellaiseksi. Hän lueskeli persiankieltä, kirjoitteli runoja, ajeli hevosellaan ja sai joskus, silloin kun nuo kunnon hindut eivät olleet tietääkseen siitä, metsästelläkin. Hänen runonsa käsittelivät aina samaa aihetta — itämaiden naista. »Purdahn pois!» kuului niiden motto. »Muuten meistä ei tule milloinkaan vapaita». Ja hän selitti (haaveellisesti kylläkin), ettei Indiaa milloinkaan olisi lannistettu, jos vain naiset miesten tapaan olisivat ottaneet osaa Plassyn taisteluun. »Mutta me emme saa näyttää naisiamme muukalaisille —» Hän ei kuitenkaan selittänyt, kuinka siitä selvittäisiin, koska hän kirjoitti vain runoja. Persialainen runous ja ruusut eivät häviäisi milloinkaan, voitetun islamin intomieltä oli hänen veressään, eivätkä mitkään uudet aatteet voineet karkoittaa sitä. Epäjohdonmukaisia runoja, aivan niiden kirjoittajan kaltaisia. Mutta sittenkin ne panivat väräjämään oikean kielen: ilman uutta kotia, ei ole milloinkaan isänmaata. Eräässä runossa, ainoassa jonka vanha, hullunkurinen Godbolekin hyväksyi, hän oli jättänyt isänmaan syrjään, (jota hän ei oikein rakastanutkaan), ja heittäytynyt muitta mutkitta internatsionalismin helmaan. — Ah, tuo on bhaktia! Ah, nuori ystäväni, tuo on jotakin toista ja oikein hyvää. India, joka näyttää pysyvän paikoillaan, kulkee suoraan sitä päämäärää kohti, toisten kansojen tuhlatessa aikaansa. Saanko kääntää tämän runon hindujen kielelle? Se olisi oikeastaan käännettävä sanskriitin kielelle, koska se on niin innoittava. Niin, muutkin runosi ovat tietysti hyviä. Hänen korkeutensa sanoi eversti Maggsille, hänen käydessään viimeksi täällä, meidän olevan oikein ylpeitä sinusta, Godbole sanoi mairittelevasti hymyillen.
Eversti Maggs oli naapurivaltioiden poliittinen asiamies ja Azizin voitettu vastustaja. Rikosoikeus piti Azizia jatkuvasti silmällä oikeusjutun jälkeen — sillä ei ollut mitään häntä vastaan, mutta indialaista, joka oli ollut huonossa huudossa, oli pidettävä silmällä, ja neiti Questedin tekemän erehdyksen johdosta Aziz sai olla silmälläpidon alaisena koko loppuikänsä. Eversti Maggs sai ikäväkseen kuulla, että eräs epäiltävä henkilö saapuisi Mauhun, ja laski leikkiä kujeilevaan tapaansa vanhan rajahin kanssa siitä, että rajah salli muhamettilaisen lääkärin lähestyä hänen pyhää persoonaansa. Muutamia vuosia aikaisemmin rajah olisi noudattanut viittausta, sillä siihen aikaan oli poliittinen asiamies peloittava henkilö, joka ilmestyi paikalle valtakunnan koko jyrinällä ja paukkeella mitä sopimattomimpaan aikaan, käänsi poliittisen puolen esiin, tilasi autoja ja pani toimeen tiikerinmetsästyksiä, hakkautti pois puita, jotka pimittivät vieraskodin näköalaa, määräsi, että lehmät oli lypsettävä hänen läsnäollessaan ja sekaantui yleensä röyhkeästi sisäpolitiikkaan. Mutta korkeammalla taholla oli tapahtunut rintamanmuutos. Paikallisia ukkosenpurkauksia ei hyväksytty enää, ja se pikkuvaltioryhmä, joka muodosti tämän asiamiehen piirin, huomasi sen ja aloitti hedelmällisen yhteistyön. Maussa alettiin harjoittaa miellyttävää urheilua, johon kaikki hallituksen osastot ottivat osaa, jotta nähtäisiin, kuinka paljon tahi vähän eversti Maggs sietäisi. Hän sai tyytyä Azizin nimittämiseen. Rajah ei välittänyt viittauksesta, vaan vastasi etteivät hindut varakuninkaan vapaamielisen politiikan vaikutuksesta olleet enää niin ahdasmielisiä, ja että hän piti velvollisuutenaan seurata aikaansa.
Tähän saakka oli kaikki mennyt hyvin, mutta nyt, kun koko valtio oli juhlahumun vallassa, Aziz joutui tyyten toisenlaiseen pulaan. Kotona odotti häntä kirje. Epäilemättä Fielding oli saapunut yöllä, ja Godbole tiesi hänen tulonsa, koska tuo kirje oli osoitettu hänelle ja hän oli lukenut sen, ennenkuin oli lähettänyt sen Azizille ja kirjoittanut sen laitaan: »Eivätkö nämä olekin iloisia uutisia? Ikävä kyllä uskonnolliset velvollisuuteni estävät minua järjestämästä mitään». Fielding kertoi tarkastaneensa Mudkulin, neiti Derekin entisen piirin, ilmoitti olleensa vähältä hukkua Deoraan ja saapuneensa Mauhun määrättyyn aikaan. Hän toivoi voivansa viipyä täällä pari päivää tutkiakseen vanhan ystävänsä erilaisia opetusmenetelmiä. Hän ei ollut sitäpaitsi saapunut yksinään. Hänen vaimonsa ja tämän veli seurasivat mukana. Ja kirjeen loppu oli samanlainen kuin kaikkien valtion vieraskodista saapuneitten kirjeitten. Hän tahtoi saada elintarpeita. Vieraskodissa ei ollut lainkaan munia. Moskiittiverkot olivat rikki. Milloin he voisivat käydä tervehtimässä hänen korkeuttaan? Onko totta, että toimeenpantaisiin soihtukulkue? Saisivatko he siinä tapauksessa katsella sitä? He eivät tahtoneet aiheuttaa mitään melua, tahtoivat vain seisoa jollakin parvekkeella tahi soudella veneellä… Aziz repi kirjeen palasiksi. Hän oli saanut tarpeekseen näytellessään ennen vanhaan neiti Questedille alkuasukasten elämää. Tuo ruma, petollinen, vanha lutka! Kaikki suuria ilkimyksiä! Hän toivoi voivansa karttaa heitä, vaikka se kävisikin vaikeaksi, koska he tulisivat luultavasti viipymään useita päiviä Maussa. Tulva oli melkein pahempi kauempana maassa, ja Asirgahrin rautatieaseman lähistölle oli muodostunut lyijynharmaita järviä.
Mutta paljoa ennen, kuin Aziz oli keksinyt Maun, oli muuan toinen nuori muhamettilainen siirtynyt sinne — eräs pyhä mies. Hänen äitinsä oli sanonut hänelle: »Vapauta vangit!» Hän tarttui miekkaansa ja meni linnoitukseen. Hän aukaisi oven ja vangit hyökkäsivät vapauteen ja ryhtyivät entisiin hommiinsa. Poliisi suuttui tästä kuitenkin kovasti ja katkaisi tuon nuoren miehen kaulan. Tietämättä mitään päänsä putoamisesta nuori mies jatkoi matkaansa niiden kallioiden yli, jotka ovat kaupungin ja linnoituksen välillä, ja tappoi poliiseja kulkiessaan. Hän kaatui sitten äitinsä talon edustalle täytettyään hänen käskynsä. Senvuoksi on siellä vielä nykyjäänkin pari hänelle pyhitettyä temppeliä — päälle tuolla ylhäällä ja ruumiille täällä alhaalla — ja niissä käyvät rukoilemassa läheisyydessä asuvat muhamettilaiset ja muutamat hindutkin. Kun Aziz tuli Mauhun ja huomasi islaminkin siellä muuttuneen epäjumalanpalvelukseksi, hän suuttui ja halusi puhdistaa paikan Alamgirin tapaan. Mutta jonkin ajan kuluttua hän kiinnitti siihen yhtä vähän huomiota kuin Akbar. Olihan tämä pyhä mies vapauttanut vankeja, ja hän, Aziz, oli itsekin ollut vankilassa. Tuo ruumiille pyhitetty temppeli oli hänen omassa puutarhassaan ja tuotti joka viikko kosolti lamppuja ja kukkia. Katsellessaan niitä hän muisteli omia kärsimyksiään. Pään pyhäkkö sijaitsi lasten mielestä miellyttävän lyhyen kävelymatkan päässä. Suuren pujahnin jälkeisenä aamuna Azizilla oli vapaata aikaa ja hän pyysi lapsia ulkosalle kanssaan. Jemila piti häntä kädestä, Ahmed ja Karim juoksivat edellä ja tuumiskelivat keskenään, miltä ruumis oli mahtanut näyttää horjuessaan kukkulan rinnettä alas, ja olisivatko he pelästyneet, jos olisivat kohdanneet sen. Aziz ei halunnut kasvattaa heitä taikauskoisiksi ja antoi heille senvuoksi läksytyksen. He vastasivat: »Niin, isä», sillä he olivat hyvin kasvatettuja, mutta kuten Aziz itse, hekin pitivät oman päänsä, ja vaiettuaan hetkisen kohteliaisuudesta he jatkoivat entistä jutteluaan.
Kukkulan laella oli siro kahdeksankulmainen, pensaitten ympäröimä rakennus. Se oli pään pyhäkkö. Siinä ei ollut kattoa ja se olikin oikeastaan vain pieni alttarirakennus. Sen sisässä oli matala hautaholvi ja sen sisässä taasen tavanmukainen ristikon ympäröimä kirjavakuvioisella kankaalla reunustettu tylppä hautakivi. Pyhäkön perimmäisessä nurkassa oli tiheässä villien mehiläisten pesiä, joista katkenneita siipiä ja muita ilmavia esineitä leijaili alituisesti maahan, niin että kostea lattia oli kiiltävän kerroksen peitossa. Ahmed, jolle Muhammed Latif oli selittänyt mehiläisten luontoa, sanoi: — Ne eivät tee mitään pahaa sellaisille ihmisille, joiden elämä on puhdas, ja meni rohkeasti sisälle, mutta hänen sisarensa oli varovaisempi. Pyhäköstä he menivät erääseen moskeaan, joka suuruudeltaan ja muodoltaan muistutti tulitemppeliä. Chandraporen holvikaaret olivat täällä kutistuneet marmorisekoon upotetuksi litteäksi seinäkoristeeksi, jonka molemmin puolin kohosi minareetteja muistuttavia huippuja. Tämä pieni hullunkurinen rakennus ei sijainnut edes tasaisella maallakaan, sillä kallio, jolle se oli rakennettu, oli painumassa laaksoon.
He kävelivät vanhan, hylätyn linnanvallin yli ihaillen näköaloja. Maisemat olivat heidän mielestään viehättäviä — harmaa, synkkä taivas, raskaita riekaleisia sadepilviä kaikkialla, maa tulvillaan vesilammikoita ja limaista liejua. Monsuuni oli suurenmoinen, paras kolmeen vuoteen, ja koska lammikot olivat jo täynnä, voitiin kaiken todennäköisyyden mukaan odottaa ennätyssatoa. Jokilaaksossa oli satanut niin rankasti, että miesten oli ollut pakko vetää postipussit köysillä joen poikki. He saattoivat juuri ja juuri nähdä sen aukon metsässä, jonka kautta vedet purkautuivat, ja sen yläpuolella kohoavat kalliot osoittivat paikan, missä timanttikaivos sijaitsi märkyyttään kiiltävien kallioiden välissä. Suoraan kaivoksen alapuolella oli nuoremman ranin maakartano, jonka tulva oli nyt eristänyt. He saattoivat nähdä, kuinka hänen korkeutensa, joka ei ollut ylen tunnontarkka purdahniin nähden, meloskeli kamarineitoineen puutarhassa ja liinallaan huiskutteli katolla istuville apinoille. Mutta oli ehkä parempi, ettei tätä saatu katsella liian läheltä, ja hyvä oli sekin, että pysyteltiin erossa eurooppalaisesta vieraskodista. Vieraskodin takaa kohosi jono synkkiä kumpuja, joiden rinteet olivat täynnä pieniä valkoisten liekkien näköisiä temppeleitä. Sillä taholla yksistään oli kolmatta sataa jumalaa, jotka vierailivat alituisesti toistensa luona ja olivat lukuisten lehmien ja koko betelinlehtiteollisuuden omistajia ja sitäpaitsi Asirgarhiin liikennettä välittävän autobussin osakkeenomistajia. Monet heistä oleskelivat tällä hetkellä palatsissa, jossa he nauttivat täysin siemauksin elämästään, mutta toiset, jotka olivat liian lihavia tahi liian ylpeitä siirtyäkseen muualle, olivat lähettäneet tunnuskuvia edustajikseen. Ilma oli sakeaa uskonnosta ja sateesta.
Ahmed ja Karim juoksivat ilosta huutaen linnanvallin yli, niin että heidän valkoiset paitansa liehuivat tuulessa. Vihdoin he kohtasivat joukon vankejakin, jotka tyhmän näköisinä katselivat erästä vanhaa pronssitykkiä. — Kuka teistä armahdetaan? lapset kysyivät heiltä. Sillä illalla esiintyi ylimmän Jumalan kulkue, jolloin Hän koko valtiomahdin seuraamana poistui palatsista ja sivuutti vankilan, joka nykyjään sijaitsi kaupungissa. Kun Hän teki niin ja Bethesdan lammikon enkelin tavoin pani länsimaisen sivistyksen veden liikkeelle, vapautettiin aina joku vanki. Sen jälkeen Hänen oli määrä jatkaa matkaansa suurelle Mau-lammikolle, joka oli vieraskodin puutarhan pituinen, ja siellä tapahtuisi jotakin muuta, lopullinen jumalaksi julistautuminen, minkä jälkeen Hänen oli alistuttava unen kokemuksiin. Koska Azizin perhe oli muhamettilainen, se ei tiennyt mitään tästä, mutta vierailu vankilassa oli kaikille tunnettua. Vangit keskustelivat näiden hienojen ihmisten kanssa vapautumismahdollisuuksistaan hymyillen ja alasluoduin silmin. Lukuunottamatta nilkkoihin kiinnitettyjä rautakahleita he olivat muiden ihmisten näköisiä ja käyttäytyivät kuten muut. Viisi heistä, joita ei oltu vielä tuomittu, ei voinut toivoa armahdusta, mutta kaikki toiset olivat täynnä toivoa. Heidän mielestään ei ollut mitään eroa rajahin ja Jumalan välillä, koska molemmat olivat yhtä paljon heitä korkeammalla, mutta vartia oli saanut paremman kasvatuksen ja uskalsi kysyä hänen korkeutensa vointia.
— Hän paranee paranemistaan, vastasi lääkäri.
Nyt oli asia todellisuudessa niin, että rajah oli jo kuollut. Yön juhlallisuudet olivat rasittaneet häntä liiaksi. Mutta hänen kuolemansa salattiin, ettei juhlien loisto siitä himmentyisi. Hindulääkäri, yksityissihteeri ja muuan uskottu palvelija valvoivat ruumiin ääressä, sillä aikaa kuin Aziz oli ottanut velvollisuudekseen esiintyä kaupungilla kansan pettämiseksi. Hän oli pitänyt paljon hallitsijasta ja mahdollista oli, ettei hän saavuttaisi hänen seuraajansa suosiota, mutta hän ei voinut harkita sitä asiaa nyt, koska se harhakuvitelma, jonka luomisessa hän oli apuna, valtasi hänet itsensäkin. Lapset juoksentelivat sinne tänne pyydystellen sammakkoa, jonka he aikoivat panna Muhammed Latifin vuoteeseen. Heidän omassa puutarhassaan oli satoja sammakoita, mutta he tahtoivat välttämättä saada mukaansa sammakon täältä kummulta. He ilmoittivat näkevänsä alempana kaksi hellekypärää. Fielding ja hänen lankonsa kiipesivät siellä rinnettä pitkin pyhimyksen haudalle suomatta itselleen lepoa matkan jälkeen.
— Heitänkö kivellä? kysyi Karim.
— Siroittelemmeko heidän paistinpannuunsa jauhettua lasia?
— Ahmed, tule tänne, niin saat selkääsi ilkeydestäsi! Aziz kohotti kätensä lyödäkseen esikoistaan, mutta sallikin tämän sen sijaan suudella sitä. Hänestä tuntui suloiselta, että pojat olivat hänen mukanaan tällaisena hetkenä, hänen uskolliset ja rohkeat poikansa. Hän selitti heille, että englantilaiset olivat valtion vieraita, minkä vuoksi heitä ei saanut myrkyttää, ja kuten aina, pojat olivat kohteliaasti ja samalla innostuneesti samaa mieltä hänen kanssaan.
Molemmat muukalaiset menivät tuohon kahdeksankulmaiseen rakennukseen, mutta hyökkäsivät sieltä heti takaisin mehiläisten takaa-ajamina ja juoksentelivat sinne tänne huitoen käsillään. Lapset hihkuivat vahingonilosta, ja taivaasta tuli ihana sadekuuro, aivan kuin tynnyrin tappi olisi aukaistu. Aziz ei ollut aikonut tervehtiä entistä ystäväänsä, mutta nyt hän tuli tapauksen johdosta loistavalle tuulelle. Hän tunsi itsensä varmaksi ja voimakkaaksi ja huudahti: — Halloo, ovatko herrat joutuneet pulaan?
Toinen vieraista huusi mehiläisen pistäneen häntä.
— Istuutukaa vesilätäkköön, sir… niitä on täällä aivan tarpeeksi. Älkää tulko minun lähelleni. En voi niille mitään, ne ovat valtion mehiläisiä, mutta kirjoitan valituksen hänen korkeudelleen niiden käyttäytymisestä. Mitään todellista vaaraa ei ollut, sillä rupesi satamaan ja mehiläisparvi palasi silloin takaisin temppeliin. Aziz meni muukalaisen luo, veti pois muutamia piikkejä hänen ranteestaan ja sanoi: — Kas niin, rauhoittukaa ja olkaa mies.
— Mitä sinulle nykyjään kuuluu, Aziz? Sain vasta äsken kuulla sinun muuttaneen tänne, huusi Fielding hänelle jokseenkin välinpitämättömästi. — Muutamat pistot eivät luullakseni haittaa mitään.
— Eivät tietenkään. Lähetän vieraskotiin spriikääreitä. Kuulin sinun asettuneen asumaan sinne.
— Miksi et ole vastannut kirjeisiini? Fielding kysyi koettaen kiivetä huipulle, mutta epäonnistuen rankassa sateessa. Hänen toverinsa, joka ei milloinkaan ennen ollut käynyt maassa, huusi, kun sadepisarat ropisivat hänen hellekypärilleen, että mehiläiset olivat uudelleen hänen kimpussaan. Fielding moitti häntä melko tiukasti hänen tyhmyydestään ja sanoi sitten: — Voimmeko päästä täältä jotakin oikotietä vaunuillemme? Meidän täytyy luopua retkestämme. Ilma on inhoittava.
— Kyllä tuota tietä pitkin.
— Etkö sinäkin tule mukaan?
Aziz kumarsi liioitellun kohteliaasti. Hän oli yhtä taitava antamaan pieniä neulanpistoja kuin muutkin indialaiset. »Minua vapisuttaa, minä tottelen», ilmaisi kumarrus eikä se ollut tekemättä vaikutustaan Fieldingiin. He laskeutuivat tielle kurjaa polkua pitkin — molemmat aikuiset miehet kulkivat edellä, lanko, joka näytti pikemminkin pojalta kuin mieheltä, seurasi heitä puristellen vaikeroiden käsivarttaan, jota pakotti, ja hänen jäljessään tulivat nuo kolme äänekästä ja hävytöntä indialaislasta. Kaikki olivat läpimärkiä.
— Mitä kuuluu, Aziz?
— Terveyteni on mainio kuten ennenkin.
– Oletko päässyt jonkinlaisiin tuloksiin täällä?
— Millaisiin tuloksiin sinä sitten olet päässyt?
— Kuka on vieraskodin ylivalvoja? kysyi Fielding luopuen samalla heikoista yrityksistään entisen tuttavallisuuden palauttamiseksi ja muuttaen käytöksensä virallisemmaksi. Hän oli vanhempi ja karskimpi kuin toinen.
— Hänen korkeutensa yksityissihteeri, luullakseni.
-— Missä hän sitten oleskelee?
— En tiedä.
Meidän tulomme jälkeen ei kukaan ole kiinnittänyt meihin vähintäkään huomiota.
— Todellako?
– Kirjoitin jo edeltäpäin tänne ja kysyin, tapahtuuko vierailuni sopivaan aikaan. Sain myöntävän vastauksen ja suunnittelin matkani sen mukaan, mutta vieraskodin palveluskunta ei näytä saaneen oikeita määräyksiä. Me emme saa ollenkaan munia ja rouvani haluaisi lähteä soutelemaan.
— Siellä on kaksikin venettä.
– On kyllä, mutta ei ainoatakaan airoa.
Eversti Maggs katkoi airot viimeisen vierailunsa aikana.
— Kaikki airotko?
— Hän on hyvin voimakas mies.
— Jos vain ilma seestyy, tahtoisimme katsella soihtukulkuettanne joelta tänä iltana, jatkoi hän. — Kirjoitin Godbolelle siitä, mutta häntä ei ole näkynyt eikä kuulunut. Täällähän on kaikki ihan kuollutta.
— Ehkä kysymyksessä oleva ministeri ei ole milloinkaan saanutkaan kirjettäsi.
— Onko kansalla mitään sitä vastaan, että englantilaiset katselevat kulkuetta?
— En tiedä mitään täkäläisestä uskonnosta. Mutta minun mieleeni ei milloinkaan juolahtaisi lähteä katselemaan tuota kulkuetta.
— Sekä Mudkulissa että Deorassa otettiin meidät aivan toisin vastaan. Deorassa erittäinkin oltiin hyvin ystävällisiä. Maharajah ja maharani tahtoivat näyttää meille kaiken.
— Teidän ei olisi pitänyt ensinkään lähteä sieltä.
— Hyppää vaunuihin, Ralph! He olivat saapuneet vaunujen luo.
— Hypätkää vaunuihin, herrat Quested ja Fielding.
— Kuka taivaan nimessä on herra Quested?
— Lausuinko tuon tunnetun nimen väärin? Eikö hän ole vaimosi veli?
— Kenen kanssa sinä oikeastaan luulet minun menneen naimisiin?
— Minä olen vain Ralph Moore, sanoi poika punastuen, ja juuri silloin purkaantui uusi kuuro pärskäytellen vettä heidän jaloilleen. Aziz koetti peräytyä, mutta se oli liian myöhäistä.
— Quested, Quested? Etkö sinä tiedä, että rouvani on rouva Mooren tytär?
Azizia vapisutti, hän vuorotellen kalpeni ja punastui. Häntä inhoitti kuulemansa uutinen samoin kuin rouva Mooren nimikin.
— Ehkä tämä selittääkin sinun kummallisen käytöksesi.
— Ole ystävällinen ja ilmoita, mitä vikoja käytöksessäni on.
— Tarkoitan tuota inhoittavaa kirjettä, jonka Mahomet Ali kirjoitti puolestasi.
— Minusta tämä keskustelu tuntuu aivan tarkoituksettomalta.
— Kuinka saatoitkaan erehtyä niin suuresti? kysyi Fielding ystävällisemmin kuin ennen, mutta vieläkin vihaisesti. — Se on melkein uskomatonta. Luulen kirjoittaneeni sinulle ainakin kuusi kertaa ja maininneeni samalla vaimoni nimen. Neiti Quested! Olipa sekin päähänpisto? Hänen hymystään Aziz saattoi ymmärtää, että Stella oli kaunis. — Neiti Quested on paras ystävämme, hän vei meidät yhteen, mutta… mikä hämmästyttävä päähänpisto. Aziz, meidän pitää selvittää tämä väärinkäsitys myöhemmin. Se on varmaankin jotakin pirullisuutta Mahomet Alin puolelta. Hän tietää vallan hyvin minun menneen naimisiin neiti Mooren kanssa. Mahomet Ali nimitti häntä »Heaslopin sisareksi» minulle kirjoittamassaan hävyttömässä kirjeessä.
Tämä nimi raivostutti Azizia. — Mitä se minuun kuuluu, kenen kanssa sinä olet mennyt naimisiin? Anna minun vain olla rauhassa täällä Maussa, muuta en pyydä. Minä en tarvitse sinua, en tarvitse teistä ainoatakaan yksityisessä elämässäni, sen sanon viimeiseen hengenvetoon asti. Niin, niin, olen tehnyt tyhmän erehdyksen, halveksi ja ivaile minua vain. Luulin sinun menneen naimisiin viholliseni kanssa. En lukenut ollenkaan kirjeitäsi. Mahomet Ali petti minut. Luulin sinun varastaneen rahani, mutta — hän löi yhteen kätensä ja hänen lapsensa kokoontuivat hänen ympärilleen — minusta tuntuu sittenkin siltä kuin sinä olisit tehnyt sen. Annan kaiken anteeksi Mahomet Alille, sillä hän rakasti minua. Sen jälkeen hän vaikeni hetkiseksi ja sateen rätistessä kuin revolverin laukaukset hän jatkoi: — Sydämeni kuuluu tämän jälkeen omalle kansalleni. Sen sanottuaan Aziz läksi menemään. Cyril käveli hänen jäljessään savista tietä pitkin pyydellen anteeksi ja selitellen asiaa. Hän oli halukas saattamaan kaiken jälleen oikealle tolalle, ja todisteli hyvin johdonmukaisesti, ettei hän ollut mennyt naimisiin Heaslopin morsiamen, vaan Heaslopin sisaren kanssa. Mutta mitäpä se auttoi enää? Aziz oli perustanut elämänsä erehdykselle, jota ei voinut korjata. Puhuen urdujen kieltä, niin että lapsetkin voivat ymmärtää häntä, Aziz sanoi: — Ole hyvä äläkä seuraa meitä enää, olkoonpa vaimosi kuka tahansa. En halua ketään englantilaista miestä enkä naista ystäväkseni.
Hän palasi kotiin kiihoittuneena ja onnellisena. Tuo hetki jolloin rouva Mooren nimi mainittiin, oli ollut katkera ja hirvittävä nimen herättämien muistojen vuoksi. »Esmiss Esmoor — — —» Rouva Moore oli aina ollut niin hyvä, ja tuo nuorukainen, jota hän tuskin oli katsellut, oli hänen poikansa, Ralp Moore; Stella ja Ralph, joita kohtaan hän oli luvannut olla ystävällinen, ja Stella oli mennyt naimisiin Cyrilin kanssa.
Palatsi kajahteli yhä soittimien kilinästä ja rummutuksesta. Ilmestys oli ohi, mutta sen vaikutus jatkui, ja tämän vaikutuksen tarkoituksena oli antaa ihmisille sellainen tunne kuin ei ilmestystä olisi vielä tapahtunutkaan. Toivo oli jäljellä huolimatta siitä, että sen päämäärä oli saavutettu. Vaikka Jumala olikin syntynyt, ei hänen kulkueensa ollut vielä lähtenyt liikkeelle. Normaalivuosina toimeenpantiin tavallisesti tämän päivän keskipäivällä erinomaisen kauniita juhlallisuuksia rajahin yksityisasunnossa. Hänellä oli pyhään toimitukseen vihitty ryhmä miehiä ja nuorukaisia, joiden velvollisuuksiin kuului hänen edessään tanssien ilmentää hänen uskonsääntöjään ja uskonnollisia mietteitään. Siten hän saattoi mukavasti istuen katsella noita kolmea askelta, joilla vapauttava Jumala astui maailmankaikkeuden yli saattaakseen Indran häpeään, samoin lohikäärmeen kuolemaa, vuorta, joka muutettiin auringonvarjostimeksi, ja sadhua, joka (koomillisin seurauksin) rukoili Jumalaa ennen päivällistä. Kaiken huippuna oli kuitenkin maitotyttöjen tanssi Krishnan edessä ja Krishnan vielä ihanampi tanssi maitotyttöjen edessä, jolloin soittajat sekaantuivat tummansinisiin pukuihin puettujen kruunupäisten näyttelijöiden joukkoon, niin että kaikki muuttui yhdeksi kokonaisuudeksi. Rajah ja hänen vieraansa voivat silloin kokonaan unhottaa katselevansa näytelmää ja rukoilla näyttelijöitä. Mutta tänään ei voinut mitään sellaista tapahtua, sillä kuolema keskeyttää kaiken. Ja kuitenkin sai kuolema aikaan täällä pienemmän keskeytyksen kuin minkä se saa aikaan Euroopassa; sen paatos ei ollut niin vihlaiseva, eikä iva niin julma. Onnettomuudeksi oli olemassa pari kruununtavoittelijaa, jotka molemmat oleskelivat nyt palatsissa ja aavistivat, mitä oli tapahtunut. Mutta he eivät panneet toimeen mitään meteliä, koska uskonto on hinduille elävä voima, joka erityisissä tapauksissa voi tukahduttaa kaiken, mikä on luonteeltaan pikkumaista ja tilapäistä. Juhla jatkui hurjana ja välittömänä, kaikki ihmiset rakastivat toisiaan karttaen vaistomaisesti kaikkea sellaista, mikä voi aiheuttaa riitaa tai tuskaa.
Aziz ei voinut käsittää tätä, yhtä vähän kuin sitä olisi voinut käsittää keskinkertainen kristittykään. Häntä hämmästytti se, että Mau näin äkkiä oli vapautunut kaikesta epäluuloisuudesta ja itsekkyydestä. Vaikka hän oli muukalainen ja perehtymätön hindujen uskonnollisiin menoihin, tuntui väestö hänestä erittäin puoleensavetävältä ja miellyttävältä tähän aikaan; hän ja hänen taloutensa saivat vastaanottaa kaikenlaisia pieniä huomaavaisuudenosoituksia ja lahjoja vain senvuoksi, että hän oli muukalainen. Hänellä ei ollut mitään muuta tekemistä koko päivänä kuin lähettää lupaamansa lääke vieraskotiin. Se juolahti hänen mieleensä iltapäivällä ja hän rupesi etsimään talostaan jotakin lievittävää voidetta, sillä apteekki oli suljettu. Hän löysikin läkkirasiallisen voidetta, joka kuului Muhammed Latifille. Tämä ei mielellään tahtonut luopua siitä, koska sitä keitettäessä oli luettu loitsuja, mutta Aziz lupasi tuoda sen takaisin voideltuaan pistojen jäljet; hän tahtoi saada verukkeen ratsastusmatkaa varten.
Kun hän sivuutti palatsin, alkoi kulkue järjestäytyä. Suuri väkijoukko katseli ruhtinaallisen kantotuolin kuntoonpanoa, jonka hopeinen lohikäärmeen muotoinen yläosa työntyi näkyviin korkeasta puoliavoimesta ovesta. Siihen sullottiin sekä suuria että pieniä jumalia. Aziz käänsi pois katseensa, koska hän ei oikein tiennyt, kuinka paljon hänen oli lupa nähdä, ja oli samalla vähällä törmätä opetusministeriin. — Ah, sinä voit aiheuttaa minulle viivytystä! ministeri sanoi tarkoittaen sillä, että ei-hindun kosketus voi pakottaa hänet vielä yhteen kylpyyn. Sanat lausuttiin ilman vähintäkään moraalista suuttumusta. — Suo anteeksi, Aziz sanoi. Godbole hymyili ja alkoi toistamiseen jutella vieraskodin vieraista. Kun hän kuuli, ettei Fieldingin rouva ollutkaan neiti Quested, hän huomautti: — Ah ei, hänhän menikin naimisiin herra Heaslopin sisaren kanssa! Aivan niin. Olen tiennyt sen jo toista vuotta. Hän sanoi tämän hyvin välinpitämättömästi.
— Miksi et kertonut sitä minulle? Vaikenemisesi on saattanut minut hyvin ikävään asemaan.
Godbole, jonka ei milloinkaan oltu kuultu kertovan mitään kenellekään, hymyili jälleen ja lisäsi anteeksipyytävästi: — Älä ole vihainen minulle. Olen ystäväsi mikäli persoonallinen rajoitukseni vain sallii, mutta nyt on pyhä juhla.
Aziz tunsi aina olevansa kuin pieni lapsi tämän kummallisen henkilön seurassa, kuin hyvin pieni lapsi, jolle äkkiä lahjoitetaan leikkikalu. Hänkin hymyili ja käänsi hevosensa lisääntyvän tungoksen vuoksi eräälle sivukujalle. Puhdistustyöläisten soittokunta lähestyi. Miehet rämisyttivät seuloja ja muita työvälineitään marssien suoraan palatsin porttia kohti kuin voittoisa armeija. Kaikki muu soitto oli tauonnut, sillä nyt oli juhlamenojen mukaan kaikkien halveksittujen ja hylättyjen hetki. Jumala ei voinut poistua temppelistään, ennenkuin puhdistustyöläisten saastainen kasti oli soittanut kappaleensa; he muodostivat sen saastaisen alkuaineen, jota ilman henki ei voinut aineellistua. Nyt seurasi suurenmoinen näytelmä, joka kesti muutamia silmänräpäyksiä. Palatsin ovet aukaistiin ja sisällä nähtiin koko hovi avojaloin ja valkoisissa puvuissa. Käytävän keskellä oli kultaisella veralla peitetty liitonarkki, jota varjostivat sivuilta mahtavat riikinkukonsulat ja jäykät tulipunaiset pyöreät liput. Se oli laitojaan myöten täynnä pystykuvasia ja kukkia. Kun se kohotettiin maasta kantajien olkapäille, alkoi monsuunin lempeä aurinko heloittaa värittäen maailman, niin että kaikki nuo palatsin seiniin maalatut keltaiset tiikerit näyttivät valmistautuvan hyppyyn, ja vaaleanpunaisia ja vihreitä pilviä leijaili taivaalla kuin repaleisia silkkivyyhtejä. Kantotuoli lähti liikkeelle. Aukio oli täynnä ruhtinaallisia norsuja, joiden piti seurata arkkua katos tyhjänä nöyryyden merkiksi. Nämä pyhät juhlallisuudet eivät kiinnostaneet Azizia lainkaan, koska niillä ei ollut mitään yhteistä hänen oman uskontonsa kanssa. Ne ikävystyttivät häntä ja tekivät hänet hieman ivalliseksi, kuten hänen oman rakkaan keisari Baburinsakin, joka tullessaan pohjoisesta ei löytänyt Hindostanista hyviä hedelmiä, ei raikasta vettä, ei kiintoisaa keskustelua, eipä edes ystävää.
Aukiolta pääsi suoraan ulos kaupungista korkeille kallioille ja viidakkoon. Aziz ratsasti sinnepäin katsellen suurta Maulammikkoa, joka lepäsi hänen alapuolellaan. Se kuvasteli iltapilviä ja sen pinnassa maa ja taivas näyttivät vaipuvan riemukkaaseen syleilyyn. Hän sylkäisi kyynillisesti, nyt vielä kyynillisemmin kuin äsken, sillä tuon liekehtivän ympyrän keskeltä lähestyi pieni musta pilkku — vieraskodin vene. Englantilaiset olivat hankkineet tilapäisiä airoja ja jatkoivat edelleen Indian tutkimistaan. Heidän ilmestymisensä näkyviin teki Azizin suopeamielisemmäksi hinduja kohtaan. Katsoessaan jälleen palatsin maidonvalkoista kupoolia hän toivoi, että epäjumalankuvan kantaminen tuottaisi hinduille iloa, sillä he eivät ainakaan sekaantuneet toisten asioihin. Tuo pyrkimys »ymmärtää Indiaa», joka kerran oli pettänyt hänet Chandraporessa neiti Questedin hahmossa, oli sekin vain keino Indian kukistamiseksi; siihen ei sisältynyt minkäänlaista myötämielisyyttä. Hän tiesi aivan tarkasti, mitä veneessä tapahtui, seurueen tuijottaessa portaisiin, joita pitkin jumalankuvia hetkisen kuluttua kannettaisiin, ja arvaillessa, kuinka lähelle he uskaltaisivat soutaa aiheuttamatta virallista rettelöä.
Aziz ei kääntynyt palaamaan takaisin, sillä vieraskodissa oli palvelijoita, joilta hän voisi kysellä; ylimalkaisetkin tiedot ovat aina tervetulleita. Hän ohjasi ratsunsa sen synkän niemen sivu, jossa oli kuninkaallinen hautausmaa. Haudat olivat, kuten palatsikin, lumivalkoista marmoria ja loistivat aavemaisesti tihenevässä pimeydessä. Niemellä kasvoi korkeita puita, ja sieltä kuului aivan kuin suuteloita, kun yöperhoset irtaantuivat oksista ja hipoivat lentäessään lammikon pintaa. Niiden oli tullut jano riippuessaan oksissa koko päivän. Rauhallinen indialainen ilta täydellistyi piirre piirteeltä, kaikilta tahoilta kuului sammakoiden kurnuttamista ja kaikkialla poltettiin tuota loppumatonta lehmänlantaa. Parvellinen myöhästyneitä sarviharakoita lentää räpytteli hämärässä hänen yläpuolellaan muistuttaen siivekkäitä luurankoja. Ilmassa oli kuoleman tuntua, mutta vain suruttoman kuoleman; kohtalo ja pyyteet olivat tehneet sovinnon keskenään ja ihmissydänkin oli asettunut lepoon.
Eurooppalainen vieraskoti sijaitsi parisataa jalkaa vedenpintaa korkeammalla kallioisen ja metsäisen viidakkoniemekkeen huipulla. Kun Aziz pääsi perille, oli vedenpinta vaalennut harmaanpunertavaksi kalvoksi ja vene hävinnyt kokonaan näkyvistä. Vieraskodin kuistilla nukkui vartia, ja sen tyhjissä ristin muotoon järjestetyissä huoneissa paloi lamppu. Hän kulki pahansuovasti tarkastellen huoneesta toiseen. Hänen vaivansa palkittiinkin parilla, pianon kannelle jätetyllä kirjeellä, jotka hän heti aukaisi ja luki. Hänen tekonsa ei häntä hävettänyt ollenkaan. Itämaat eivät ole milloinkaan kunnioittaneet yksityiskirjeenvaihtoa. Olihan McBryde sitäpaitsi kerran lukenut hänen kirjeensä ja kertonut muille niiden sisällön. Toinen kirje, kiintoisin niistä, oli Heaslopilta Fieldingille. Se valaisi hänen entisen ystävänsä mielenlaatua ja lisäsi Azizin vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Siinä puhuttiin paljon Ralph Mooresta, joka kirjeestä päättäen näytti olevan melkein vähämielinen. »Lähetä veljeni tänne milloin sinulle vain sopii. Kirjoitan tästä senvuoksi, että olen melkein varma siitä, että hän tulee tekemään vielä jotakin hullua». Kauempana kirjeessä oli: »Olen aivan samaa mieltä kanssasi — elämä on aivan liian lyhyt surujen hautomiseen. Mieltäni huojentaa sekin, että luulet tulevasi toimeen Indian sortajien kanssa. Me olemme kaiken sen avun tarpeessa, jota vain voimme saada. Toivon että Stella tullessaan ensi kerran tänne tuo sinutkin mukanaan. Koetan järjestää olosi täällä niin mukavaksi kuin nuorena miehenä vain voin — on jo todellakin aika, että tapaamme toisemme. Sisareni avioliitto kanssasi niin pian äitini kuoleman jälkeen saattoi minut aivan suunniltani ja minä olin joka suhteessa mahdoton. On jo aika, kuten sanot, että teemme sovinnon — tunnustamme kumpikin vikamme. Poikanne ja perillisenne syntyminen ilahduttaa minua. Kun kirjoitat Adelalle, niin lausu hänelle sopivalla tavalla terveiseni, koska tahtoisin sopia hänenkin kanssaan. Teillä on onni mukananne, koska teidän ei tällä haavaa tarvitse oleskella brittiläisessä Indiassa. Täällä toistuvat samat asiat yhä uudestaan ja kaiken alkusyynä on kiihoitustyö, mutta me emme voi hankkia siitä sitovia todistuksia. Kuta kauemmin täällä asuu, sitä varmemmaksi tulee siitä, että asia on niinkuin sanon. Omakohtainen mielipiteeni on se, että kaiken takana ovat juutalaiset».
Niin kirjoitti tuo punanenäinen poika. Järveltä kuuluvat heikot äänet häiritsivät hieman Azizia; kulkue oli lähtenyt liikkeelle. Toinen kirje oli neiti Questediltä rouva Fieldingille. Se sisälsi pari kolme kiintoisaa asiaa. Kirjoittaja toivoi »Ralphin saavan nauttia Indianmatkastaan enemmän kuin minä», ja näytti antaneen hänelle rahaa siihen tarkoitukseen. »Velkani, jota en milloinkaan henkilökohtaisesti voi maksaa takaisin». Millaisessa velassa neiti Quested kuvitteli olevansa maalle? Aziz ei ymmärtänyt sitä lausetta. Sitten puhuttiin Ralphin terveydestä. Kaikki oli vain »Stellaa ja Ralphia», vieläpä »Cyriliä ja Ronnyäkin» — ystävällistä ja järkevää ja sellaisessa hengessä kirjoitettua, josta hän ei tullut hullua hurskaammaksi. Aziz kadehti tätä kevyttä seurustelutaitoa, ominaista vain sellaiselle kansalle, jonka naiset ovat vapaita. Nämä viisi ihmistä selvittivät välinsä ja sulkivat hajaantuneet rivinsä muukalaisilta. Vieläpä Heaslopkin sai olla mukana. Se oli Englannin voiman perustus. Pahantuulen puuskassaan Aziz iski nyrkkinsä pianoon ja koska sen koskettimet olivat turvonneet niin, että niitä aina soi kolme yhdessä, hän sai aikaan melkoisen hälinän.
— Kuka siellä on? kysyi hermostunut, kunnioittava ääni. Aziz ei voinut muistaa, missä hän oli kuullut sen ennen. Joku liikkui viereisen huoneen puolipimeässä. Hän vastasi: — Ruhtinaan lääkäri, ratsastanut tänne tervehtimään, osaa vain hieman englanninkieltä. Hän työnsi kirjeet taskuunsa ja näyttääkseen, että hänellä oli oikeus oleskella vieraskodissa, hän painoi jälleen pianon koskettimia.
Ralph Moore tuli huoneeseen.
Kuinka kummallinen nuorukainen hän olikaan! Pitkä, liian varhain kehittynyt, siniset silmät, jotka olivat himmeät levottomuudesta, harva takkuinen tukka, suoraan sanoen, tyyppi, jota valtakunnasta harvoin viedään muualle. Lääkäri Aziz ajatteli hänen syntyneen liian vanhasta äidistä, mutta runoilija Azizista näytti nuorukainen melkein kauniilta.
— En voinut mitenkään päästä tänne aikaisemmin työni vuoksi. Kuinka on nyt noiden kauheiden mehiläispistojen laita? Aziz kysyi suojelevasti.
— Olen — olen levähdellyt täällä. Heidän mielestään minun piti tehdä niin. Niitä pakottaa.
Ralphin ujous ja ilmeinen »tuoreus» vaikuttivat ärsyttävästi tyytymättömään Aziziin. Hän sanoi uhkaavasti: — Olkaa hyvä ja antakaa minun katsoa niitä. He olivat käytännöllisesti katsoen kahden, ja Aziz saattoi käsitellä potilastaan aivan samalla tavalla kuin Callendar Nureddiniä.