Niin pitkälle eivät asiat tosin täällä ennättäneet, ehkä sentään pikemmin onnellisen sattuman kuin viranomaisten ansiosta. Vaikeinta oli nähdä tungokseen joutuneita naisia ja pikkulapsia. Onneksi heitä suojeli se ritarillisuus, jota halvinkin ranskalainen osottaa. Ennenkuin ahdinko vielä kävi liian suureksi, sijotettiin heikoimmat ja avuttomimmat aitaukselle, josta poikain ja myyjätärten täytyi kiroillen poistua. Pieniä lapsia nostettiin työmiesten olkapäille, josta he samalla hyvin näkivät ilotulituksen. Kansanjoukko, jota siten ylinnä koristivat kirjaviin puseroihin ja hattuihin puetut lapset, oli kuin kukilla somistettu tiheä, tumma pensaikko.
Kohta alussa ilmeni tyytymättömyyttä sen johdosta, että kulku oli ehkäisty, ja tyytymättömyys kasvoi yhä, kun etumaiset vastoin tahtoaan tungettiin sotaväen kiväärinperiä vasten.
— Mitenkä! Silta suljetaan! Meitä kielletään ylikulkemasta!Messieurs, eihän meitä vain poletuteta kuoliaaksi!Messieurs, voici des dames!täällä on naisia (tällä sanalla on yliluonnollinen voima, jonka vaikutusta ei mikään ranskalainen sydän kuulu voivan vastustaa)! Ettehän voine kieltää ylikulkua madamelta lapsineen!
Mutta sotilaat, käskyä totellen, sulkivat tien yhä edelleen ja uudistivat yhä kohteliaasti:
—Impossible, messieurs! C'est interdit, se on kielletty!
—Mais avancez donc! avancez!kuului kärsimättömiä ääniä jälkijoukosta, sillä virran toisella puolella pitkin Elyséen kenttiä loistavat tuliseppeleet houkuttelivat sinne yhä enemmän kansaa.
—Ne poussez pas, messieurs!huusi muuan sotilas, joka seisoi minua lähinnä siltapylvään luona, sillä joukot ahdistivat yhä enemmän ja hänellä oli täysi työ puolustaessaan paikkaansa. Appelsiininkuori, jonka tottunut käsi lennätti hänelle keskelle otsaa, oli joukon vastaus. Sotilas säilytti tästä huolimatta kiitettävästi malttinsa.
Silloin huomattiin äkkiä kaksi naista kulkevan meidän puoleltamme runsaasti valaistun tyhjän sillan yli erään upseerin saattamana. Se oli varomatonta, sillä mikään ei ärsytä siinä määrässä, kuin etu, joka suodaan muutamille ja kielletään toisilta. Kuului äänekästä melua.V'là des dames sur le pont! Avancez! Avanzez!Ja samana hetkenä lensi väkijoukosta sotilaitten päitä kohti kokonainen kuuro appelsiininkuoria, luumuja ja pikkukiviä. Pariisin katupojilla on miltei aina jonkunlaisia pommitustarpeita taskuissaan. Eihän sitä tiedä milloin niitä tarvitaan.
Nyt joutuivat kiväärinperät, annettuaan aimo sysäyksiä, käyttämättömiksi. Silloin antoi komentava upseeri käskyn:pistimet tanaan!
Tuo taikasana, hyvin tunnettu entisten katutaistelujen ajoilta, vaikutti paikalla joukkoihin. Etumaiset peräytyivät vaistomaisesti, huolimatta heidän takanaan olevasta tiheästä ihmismuurista. Syntyi äkkiä käsivarren pituuden levyinen väli puserojen rintaman ja pistimien välillä. Jotkut lapset alkoivat itkeä.
Jos sinä hetkenä olisi joukossa lausuttu yksikään noita sanoja, jotka tulisoihdun tavoin sytyttävät kaikki palavat aineet — jos yksi ainoa ääni olisi huutanutvive la république!tai jos paremminkin olisi löydetty joku uusi sana tuon jo jonkun verran kuluneen sijaan — sillä seuraava vallankumous tarvitsee uuden sanan, ja uuden sanan innostamana ranskalainen menee vaikka tuleen — taivas tietää mitä silloin olisi saanut katsella Pont des Invalidesin siltapylväältä. Mutta aika ei ollut kypsynyt, tuo ainokainen sana jäi sanomatta.
Sanomalehdet saattoivat kertoa:incident sans suites, tapaus ilman seurauksia.
Pistimet välkkyivät lisääntyvässä ilotulituksen valossa. Niiden vaikutus ei kuitenkaan ollut pitkäaikainen. Jälleen kuului huudot:avancezjaà bas la ligne!sieltä täältä joukosta tupsahti suurempia kiviä, jotka putosivat loiskahtaen virtaan. Joku pitkulainen esine sihisi ilman halki ja sattui siltapylvääseen; se oli noita samaisia, joilla äsken oli tavoteltu suojusvarjostimia ja ristiäiskonvehtia. Useita epämääräisiä heittoesineitä — luulen joukossa olleen poikkitaitettujen sateenvarjojen kädensijoja — putoili sotamiesten keskuuteen, jotka näyttivät säilyttävän järkähtämättömän tyyneytensä, vaikka heitä samalla ärsytti yhä uudistuvatà bas la lignehuudot. Kuulin lähinnä olevien hiljakseen kiroilevan.
Vuonna 1848, helmikuun 23 päivän illalla samaan aikaan, sattui että muuan neljännentoista linjaväkirykmentin osasto laski pistimet tanaan meluavaa kansanjoukkoa vastaan ulkoministerin hotellin kohdalla. Toisella puolella hieman melua, toisella puolella hieman uhkaa, luultavasti ei ajateltu mitään sen pahempaa, mutta "erehdyksestä" sattui muuan laukaus, komentava upseeri antoi käskyn: laukaiskaa, kuusikymmentä henkeä kaatui, vallankumous leimahti liekkiin, kuningasvalta kukistui ja tasavalta astui sijaan.
Mutta nuo yhtä kevyet kuin levottomat kansanaallot tarvitsevat vain pienen tuulenpuuskan vyöryäkseen uuteen suuntaan. Useammasta kuin yhdestä kansankapinasta on sadekuuro tehnyt lopun. Tällä kertaa se oli ilotulitus. Raketit alkoivat räiskyä, tulipyörät sähistä, pamaukset jymähdellä. Kaikkien katseet kääntyivät sinnepäin, sotamiehet unohdettiin, kahakka oli ohitse. Kun jälleen asia johtui mieleen, oli kulku sillan yli vapaa, kuitenkin niin, että oikealla rannalla oleva kansanjoukko pääsi ensin yli. Vasemmalla rannalla olevat saivat odottaa vielä neljännestuntia uppiniskaisuutensa rangaistukseksi.
Pistimet katosivat. Kansanjoukko hajaantui kaikkiin suuntiin tuossa äärettömässä kaupungissa. Kaikki oli tyyntä, Napoleonien tähti vielä keskitaivaalla kaikessa loistossaan.
Ludvig XIII vuonna 1626 perustama Jardin des plantes on siitä kuuluisa, että se omistaa maailman rikkaimmat luonnontieteelliset kokoelmat. On mahdollista että se eräisiin yksityisosiin nähden jää alakynteen Lontoon ja joidenkuiden muiden rinnalla, mutta totuudenmukaisesti voin sinulle vakuuttaa, että meidän niin sanottu suuri museomme ja muut Helsingin kokoelmat, joiden arvoa omaan paikkakuntaamme nähden en siltä tahdo suinkaan halventaa, eivät kykene antamaan aavistustakaan noista loppumattomista saleista ja ansareista, joissa pikaisinkin käynti on yhtä väsyttävää, kuin tarkka katseleminen on opettavaa. Miltei saman vaikutuksen tekevät instituutti ja keisarillinen kirjasto Rue Richelieun varrella. Muukalainen ei saata kulkea näitten salien läpi valittamatta ajan vähyyttä — ihmiselämän lyhyyttä, joka ajaa meidät noiden aavistettujen aarteiden ohi Tantaluksen jano rinnassamme.
Nämä museot, ansarit ja pitkät rivit harvinaisia ulkoilmakasveja ovat ensi näkemältä hyvin yksitoikkoisia. Kaikki on täällä eristettyä; kokonaisuus ei ole silmäänpistävä, se kuuluu tieteeseen. Huomaamme heti että niiden yksityiskohtainen tutkiminen vaatisi kokonaisen ihmisijän. Mutta kun jokaisen tieteen ala täällä on niin rajotettu, hoidetaankin sitä erikoisella tarkkuudella. Maanmiehemme tohtori Villiam Nylander, joka työskentelee Jardin des plantesissa kahdesta neljään tuntiin päivässä, on saavuttanut auktoriteetin maineen eräässä kasvitieteen haarassa, nimittäin jäkäläin tuntemisessa. Sivistysmaissa tiede kehittyy jotenkin samaan tapaan kuin kauppaliike: se jakaantuu erikoisaloihin. Muistuu mieleeni muuan kauppa Rue de l'École de médecinen varrella; silläkin oli erikoisalansa, vaikka tuskin kukaan meillä tullee sitä jäljittelemään. Se harjotti luurankojen, nikamien ja pääkallojen myyntiä; se oli sen luvallinen liikeala eikä mitään muuta saatu siitä kaupasta.
Mutta palataksemme Jardin des plantesiin, ei täällä esiinny elävänä katsojalle ainoastaan kasvitiede, vaan vieläkin suuremmassa määrässä eläintiede. Joka osastossa on omat asukkaansa, ja ne asustavat paljaan taivaan alla aitauksissa, joiden suuruus on sovitettu eläinten suuruuden ja notkeuden mukaan. Täällä käveli aitauksessaan hirvi, tuolla giraffi; täällä zeebra, tuolla puhveli, täällä kameli, tuolla sarvikuono; kuusi tai seitsemän karhua oleskeli avonaisissa luolissa ja nousi takajaloilleen kerjäten ympärilläolevilta katsojilta leipää. Elefantti, jolla oli aivan oma talo, ilkesi kuitenkin kurottaa pitkää kärsäänsä kerjuutarkotuksessa aitauksen ulkopuolelle. Virtahepo piehtaroi kömpelöine, muodottomine, ruskeine ruumiineen sille varta vasten tehdyssä lammikossa, ja kömpi kankeasti ylös, kun vartija kutsui sitä aterioimaan. Lisätä pitänee että täällä oli leipurein myymälöitä yksinomaan niitä varten, jotka tarjosivat semmoista herkkua eläimille. Kaikenlaisia lintuja ja apinoita asui, nekin paljaan taivaan alla, suurissa rautahäkeissä; pieniä sammakkoeläimiä säilytettiin varta vasten valmistetuissa laatikoissa; suuri niilinkrokotiili piehtaroi pitkässä, haalealla vedellä täytetyssä laatikossa, sähisten jokaiselle, joka sitä lähestyi. Boa constrictor oleskeli samanlaisessa vankilassa.
Kaikki tuo kuitenkin unohtui katsellessa kaikkein villimpiä petoeläimiä. Yli-intendentti (professeur l'administrateur) oli niin kohtelias, että antoi minulle samalla, kun sain käyntikortin museoihin, myöskin pääsylipun petoeläinosaston sisäkäytävään. Olisin toivonut että sinä missesi kera olisit ollut näkemässä noiden suurten kissojen syöntipuuhaa; siinä ei hiiriparka tepsinyt. Jardin des plantesissa oli silloin noin kuusi leijonaa, neljä tiikeriä, kolme leopardia, kolme pantteria, joukko hyeenoja ja sakaaleja. Pidä kunniassa missesi syntyperää, Betty, sillä kaikki muut, paitsi kaksi viimemainittua, kuuluvat kissansukuun.
Näitten eläinten luonne oli hyvin erilainen. Vankeus oli lannistanut eräitä noista väkevistä; ne näyttivät synkiltä, orjuutetuilta ja pörröisiltä. Sudet esimerkiksi olivat kaikkein kurjimpia susia, mitä ajatella saattaa. Jotkut pedot olivat vielä äskettäin vapaina ajaneet otuksia metsissä, eivätkä vielä oppineet hienoja pariisilaistapoja. Juuri ne olivat katselijoitten lemmikkejä. Hienostuneet ihmiset katselevat aina mielellään hiukan erämaan luontoa, jotapaitsi ranskalainen rakastaa kaikenlaista leijonanmieltä. Mitä kohteliaisuuksia lausuttiinkaan suurelle numiidialaiselle leijonalle, joka tuskin omisti katsettakaan koko tuolle ulkona seisovalle kirjavalle joukolle! Ei kenenkään mieleen johtunut tarjota leipää erämaan kuninkaalle; se on sitä paitsi kiellettyäkin. Ainoastaan karhuja ruokitaan armopaloilla.
Mutta mikään noista pedoista ei vetänyt vertoja uljaalle bengaalilaiselle kuningastiikerille. Se oli vasta hiljattain tuotu Gangeksen rannoilta, oli pienenlännän hevosen korkuinen, mutta pitempi, täysikuntoinen voimassa ja rajuudessa, kauniisti keltaisen ja mustan viiruinen, muuten koko olemukseltaan ja liikkeiltään kuin suunnaton villikissa. Tunnustan suoraan, etten olisi tahtonut tavata sitä jonakin iltana yksin metsässä. Sen keltaisenvihreät silmät paloivat synkästi, tunkeutuen katsojan läpi, se oli Nero ja enemmänkin kuin Nero, sillä se oli verenhimoinen olematta pelkuri. Sentähden ranskalaiset sitä ihailivatkin.
Joka eläimellä oli kaksiosainen häkki, ulkopuolinen puutarhaan ja katsojiin päin, sisäpuolinen ahtaaseen käytävään päin eläintarhan puolelle. Molempien osien välissä oli laskuluukku, ja eläimen ollessa toisessa, siivottiin toista. Mutta sisäpuoleisen häkin luo pääsi ainoastaan erikoisella luvalla, ja sellaisella pääsylipulla varustettuna sain tilaisuuden nähdä miten eläimiä ruokittiin kello 3 i.p. Monsieur Mathieu, eläinten vartija, oli asettanut jokaiselle annoksensa sisähäkkeihin, sitte nostettiin laskuluukut. Eläimet syöksyivät esiin ja heittäytyivät ahneesti lihakappaleiden kimppuun. Näin kissan kyyristyneen hyppäyksen, näin säkenöivien silmien katselevan ympärilleen tahtoisiko joku riistää häneltä saaliinsa. Muuan ranskalainen — meitä ei ollut kuin viisi tai kuusi — pisti silloin sateenvarjonsa kärjen numiidialaisen leijonan eteen. En voi milloinkaan unohtaa sitä raivoa, mikä kuohutti metsien ylpeää haltijaa. Leijona kyyristyi kumeasti kiljuen ja hyppäsi äkkiä aidaketta vasten niin, että rautatangot natisivat — senjälkeen se vetäytyi taaksepäin voimattoman raivoisena, pidellen lihakappaletta etukäpäliensä välissä ja katsellen meitä, mutta ruokaansa se ei kajonnut ennenkuin poistuimme. Kuningastiikeri kuuli leijonan karjunnan; tunnettua on että kaikki eläimet, pienimmästä suurimpaan, vapisevat tuon äänen kuullessaan. Ylpeä keltainen kissa kävi levottomaksi, tarttui lihakimpaleeseensa valkoisin, terävin hampain ja tepasteli kolme neljä kertaa häkkinsä ympäri, katsoen meihin tulisin silmin. Ranskalainen kohotti jälleen sateenvarjonsa — tiikeri pysähtyi; sen pitkät viikset vetäytyivät korvia pitkin taaksepäin, pää kallistui, selkä kaareutui, kynnet vetäytyivät sisään ja ojentuivat jälleen esiin — ranskalainen laski alas sateenvarjonsa, ja siinä hän teki oikein.
Siirryn kuvaamaan muutamia taiteen aloja, etupäässä teaatteria. Se kokemus, jonka muutamina nopeasti rientävinä viikkoina ja kuukausina ennättää saavuttaa, on sangen vähäinen, mutta se saa merkityksensä sen kautta, että paljo vain puolittain aavistettua senjälkeen selviää, paljo kaukaa koreasti kimmeltävää haihtuu joutavana usvana ja sitä vastoin paljo siihen saakka unohdettua ja halveksittua tunkeutuu etualalle totuuden yksinkertaisella, koruttomalla, vastustamattomalla voimalla.
Tahdoin esimerkiksi tutustua oopperaan, joka meidän päivinämme vaatii itselleen sijaa ja tunnustusta näyttämön kauneimpana kukkana ja jolle kaikki olemme osottaneet suosiotamme, tapahtuipa se Pietarin kultaisissa aitioissa tai Helsingin teaatterin vaatimattomilla penkeillä. Halusin nähdä sitä hehkeimmässä loistossaan, koko siinä komeudessa, minkä vallitseva maku oli sille tuhlannut, sitte arvostellakseni oliko Richard Wagner puhunut totta sanoessaan, että tuo taiteenhaara oli "ein Irrthum", erhetys. Tahdoin kuulla, mitä meidän päivinämme oli tullut Gluckin, Mozartin, Cherubinin, Boieldieun, Méhulin, Weberin ja Rossinin lempitaiteesta, voidakseni jonkinlaisella selvyydellä huomata oliko tuolla taiteenhaaralla vielä jotain oikeutusta ja tulevaisuudentoiveita. Moni oli minulle sanonut että italialainen Pietarin ooppera loisteliaisuuteen ja kykyihin nähden oli kaikkein etevin ja että Berlinin ooppera, puhumattakaan San Carlosta ja La Scalasta, monessa suhteessa voisi asettua samalle tasalle, jopa voittaakin Pariisin oopperan; ja se on varsin mahdollista. Mutta näyttämö on ainoastaan dramaattisen taiteen toinen puoli; toinen on yleisö, ja minä arvelen että niin sivistynyttä, niin henkisesti virkeätä teaatteriyleisöä kuin Pariisin, saamme turhaan hakea Alppien tältä puolen. Sen pahempi en saanut kuulla enkä nähdä Pariisin italialaista oopperaa; se oli nyt yksin kesälomalla, kaikkien muiden teaatterien näytellessä. Kuulin vain sen etevimpiä jäseniä muutamissa laulajaisissa tulvan tähden kärsineiden hyväksi. Jos asetamme soitannollisen puolen etusijaan, niin se kuitenkin oli jonkinlainen korvaus.
Kuuluu kummalliselta puhua oopperankatselemisesta, mutta niin se kuitenkin on. Tämä taidelaji on vajonnut aste asteelta niin syvälle, että silmänpyyntö vähitellen on muuttunut pääasiaksi.
Ooppera sai alkunsa seitsemännellätoista vuosisadalla muutamien italialaisten ruhtinasten komeissa hoveissa, joissa ei enää tyydytty Palestrinan kirkkomusiikkiin. Keksittiin silloin muuan soitannollinen tekele, jota sanottiinaariaksija joka ei alkuaan ollut muuta kuin kaikellaisilla koristeluilla pyntättyä ja mutkiteltua kansanlaulua. Aariaan yhdistettiin, paremman vaikutuksen vuoksi, dramaattisia aiheita; siihen lainattiinrecitatiivikirkkomusiikilta, joka oli sitä käytellyt jo vanhastaan, ja lopuksi täydennettiin soitannollista puolta moniäänisellä laululla,köörillä, kohta senjälkeen myöskinmelodraamalla. Suurille mestareille avautui täten kiitollinen ala sekä aiheiden rikkauteen että mahtavampaanmusikaaliseenvaikutukseen nähden, mikä silloin voitiin saada aikaan. Mutta dramaattinen pohja, teksti, oli alunpitäin sivuseikka, eikä paljoa muuksi muuttunutkaan. Mozart kirjotti empimättä kauniimman musiikkinsa teksteihin, jotka aina asianhaarojen mukaan olivat joko kevytmielisiä tai pedanttisia, kunhan vain olivat musikaalisesti kiitollisia. Ja niin hän saattoi kohottaa milloin minkin Schikanederin kanssansa kuolemattomuuteen. Tekstintekijä jäi kun jäikin säveltäjän välikappaleeksi, sommitellen usein tilauksesta sitä ja tätä, usein paikaten, lyhentäen tai jatkaen jo kirjotettua; ja parasta, mitä voi sanoa paraimmistakin oopperateksteistä, on se että ne, soveltuessaan musiikkiin, samallavälttävästitäyttävät runollisia ja dramaattisiakin vaatimuksia.
Tuo luonnottomuus: koettaa tehdä luonteeltaan lyyrillinen tuote dramaattisesti vaikuttavaksi, sisälsi jo alun alkaen rappeutumisen aiheen. Se alhainen palvelijan-asema, johon runous joutui musiikin suhteen, on vaikuttanut tuiki epäedullisesti itse musiikkiinkin, ja opettavaista on tarkastaa tässä ilmenevää kostonjumalattaren menettelytapaa.Lauluteki alun rohkenemalla mestaroida sävellystä. Gluckin tosin onnistui ajaksi hillitä sen vaatimuksia, enkä suinkaan väitä että suuret mestarit aina olisivat taipuneet laulajien ja primadonnien vaatimuksia noudattamaan, mutta useinpa hekin kirjottivat aariansa vaseti tätä tai tuota ääntä varten — siis tarkotusta varten, jonka päämäärä ei ollut kauneus sellaisenaan — ja pienemmät herrat olivat ja pysyivät tuollaisten oikkujen nöyrinä palvelijoina, joiden kautta tekstinkirjottaja joutui yhä ahtaammalle. Tätä näyttämöllistä mestaroimista voitiin vielä puolustaa musikaaliselta kannalta, samoinkuin oopperan taipumusta nöyrtyäsoittokoneidenedessä, jotta saataisiin kaikin puolin suurenmoinen vaikutus aikaan. Mutta mikäli oopperan vaatimusten ja sen todellisen dramaattisen sisällyksen välinen kuilu kävi syvemmäksi, sikäli oli pakko pyrkiä, jos kohta ei täyttämään niin ainakin himmentämään tuota suurta aukkoa, ja siten syntyibaletti. Säveltäjä oli pitänyt runoilijaa kurissa, primadonna oli pitänyt säveltäjää kurissa; nyt tuli vuorostaan tanssijatar ja taivutti primadonnan niskan, vetäen kaikkien katseet puoleensa. Eikä asia jäänyt vielä siihenkään, astuttiin vielä askel alaspäin, niin että pääasiaksi tulinäyttämökoristeidenloistavuus ja pukujen komeus, jonka kautta vihdoin tanssijatar sai nöyrtyä näyttämöllepanijan ja koristemaalarin edessä. Jo noissa musikaalisissa mestariteoksissa: Taikahuilussa, Don Juanissa ja Vapaametsästäjässä, huomaa silmänlumeihin vetoamista, mutta niissä sitä vielä hillitsee musiikin arvo ja nerokkaisuus. Seuraajille muuttui esimerkki sitä vahingollisemmaksi. Kuka puhuu esimerkiksi "Profeetta" kappaleen musiikista? Ei kukaan; luistelu, nouseva aurinko, kas siinä tuon suuren oopperan mieltäkiinnittävin puoli, tuon jättiläismäisen tilkkuteoksen, joka on aijottukatseltavaksija jonka taas vuorostaan on voittanut Halévyn "Ikuinen juutalainen", jossa ooppera vihdoin saa tarjota teaatterikiikarin ihailtavaksi viimeisen tuomion.
Voimmehan, jos niin haluamme, jättää runolliset vaatimukset sikseen ja unohtaa kaikki narrimaisuudet ja luonnottomuudet, jotka oopperan nimessä ja sen varjossa ovat koettaneet antaa loistoa uudenaikaisille oopperakappaleille. Mutta myöntää täytyy että musiikkikin on lopulta joutunut kärsimään. Ja vaikka se tosiaankin on luonut ja vieläkin toisinaan Meyerbeerin, Auberin, Verdin — tekisi mieleni lisätä Paciuksen — uusissa oopperoissa luopi milloin loistavia, milloin liikuttavia yksityiskohtia, niin supistuu sävellyksen arvo ja kokonaisvaikutus useimmiten siihen, että kuuntelemme jotain yksityistä aariaa tai duettoa, hyräilemme sitä kamarissamme, sovitamme sen piaanolle tai positiiville, teemme siitä polkkia tai franseeseja, mutta kokonaisuuden käsittäminen, kappaleen musiikin arvostaminen semmoisenaan — niin, se menee toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, ja tähteeksi jää kamalaa hälinää, josta astahtaa esiin muutamia harvoja yksityispiirteitä.
Pitääkö minun mainita esimerkkejä? Voit niitä löytää Pietarista, Berlinistä, Tukholmasta ja kaikkialta, yhtä hyvin kuin Pariisista. Tahdon ainoastaan mainita saamani ensi vaikutteet. Suuressa oopperassa esitettiin Verdin "Sisilialainen iltamessu", epäilyttävä aihe pariisilaiselle yleisölle, koska siinä kansalliskosto kääntyy ranskalaisia vastaan. Kaikki on huippuunsa asti kehittynyttä, niinkuin italialainen intohimo vaatii; vihaa ja rakkautta, mustasukkaisuutta, fanatismia, tikareita ja verta. Yleisö pysyy kuitenkin verraten rauhallisena, paukuttaa siellä täällä käsiään jollekin kauniille liverrykselle, ja kun on odotettavissa jotain oikein kamalaa, tuotetaan annos jäätelöä tai kuoritaan appelsiini. Kahdeksantoistavuotias kokelas, mademoiselle Moreau-Sainti, syntyperältään italialainen, esiintyy ensi kertaa: lorjnetit ja kiikarit ovat ahkerassa käytännössä! Hänellä on ihastuttava vartalo, hän laulaa erinomaisesti, palkatut paukuttajat ovat myöskin paikoillaan — tuo inhottava joukkue, joka maksetulla ihastuksellaan tahraa oikeutetuimmatkin suosionosotukset — kaikitenkin, Moreau-Sainti saa voimakkaat käsienpaukutukset osakseen, asiantuntijoiden suosionosotukset, ja se merkitsee jotakin; hänen menestyksensä on taattu, kaikki puhuvat hänestä, ei kukaan välitä kappaleesta, korkeintaan kokematon pohjoismaalainen, joka kuitenkin haluaa kuulla kuinka verilöylystä lauletaan. Toisessa näytöksessä näkee hämmästyksekseen tarantellaa tanssittavan; erinomaista, kuka silloin enää välittäisi iltamessusta! Tulee sitte kappaleen kolmas näytös; asiat ovat jo kehittyneet niin pitkälle, että joka hetki odotetaan hyökkäysmerkkiä. Vaan eipäs, kappaleen nuori prinsessa astuu sisään hovinaisineen, istuutuu aivan rauhallisesti ja ilmottaa tahtovansa nähdä baletin. Ja baletiksi pistetäänkin keskellä vihan ja koston uhkauksia, joltinenkin baletti, joka kestää hyvinkin puolituntia ja olisi riittänyt hyvin sellaisenaan ilman mitään iltamessuja. Se on nimeltään "Vuodenajat" ja on todellakin sangen kaunis. Näemme hyisen Talven kahdeksan turkkeihin puetun hengettären kanssa tanssien lämmittävän itseään lattiasta kohoavan roimutulen ympärillä. Senjälkeen tulee Kevät, liidellen katosta alas kultapilven päällä ja sefiirien ympäröimänä, jotka sangen näppärästi lentävät näyttämön poikki. Kevät koskettaa varpaillaan maata, ja joka kosketuksesta kohoo ruusu. Kesä saapuu; sen ympärille kohoo käsittämättömällä tavalla korkea ruusupensaikko; hän tanssii hengetärtensä kanssa ja katoo. Äkkiä kohoo maasta kokonainen elopelto — Syksy ja sen hengettäret hyppivät kepeästi viljankorsien keskellä. Vielä uljasta karkeloa varpaannenillä, elopelto katoaa, sen mukana syksy ja baletti on loppunut.
Toistan vielä, että kaikki tuo on sangen kaunista, mutta mitä sillä on yhteistä sisilialaisen iltamessun kanssa? Myöskin, kun Procida, Guy de Montfort ja muut heti senjälkeen esiintyvät, jälleen jatkaen kappaleen keskeytynyttä toimintaa samalla mielettömällä vihan ja koston vimmalla kuin ennenkin, tuntuu tuo kaikki samalta kuin hyvääpäivää-kirvesvartta —dramaattinenmielenkiinto on kokonaan mennyttä jamusikaalinenon saanut auttamattoman kolauksen. Vaan mitäpä siitä? Semmoisia ne ovat kaikki, "tilkku tilkun päällä eikä yhtään saumaa", niinkuin arvotuksessa sanotaan. Hugenoteissa esimerkiksi on aivan samoja näyttämöllisiä mitättömyyksiä.
Ja kuitenkin tahtoisin antaa oopperalle anteeksi kaikki sen mahdottomuudet ja komeilemiset, sen taiteelliset nurinkurisuudet ja vääryydet, sen paljon kauniin vuoksi, mitä se on samalla meille lahjottanut — kukapa toivoisi ettei Taikahuilua, Figaron häitä, Don Juania, Vilhelm Telliä, Vapaametsästäjää, Mykkää, Valkoista rouvaa, Josefia Egyptissä, Marthaa, Robertia ynnä monia muita olisi koskaan sävelletty? — antaisin sille anteeksi kaikki heikkoutensa, jos joku voisi todistaa että tuollainen ei kuulu sen varsinaiseen olemukseen, vaan on ainoastaan tilapäistä rikkaruohoa, jonka voi jälleen kitkeä pois ja saada kuvan taasen puhtaana esille. Mutta pelkäänpä että itse sen olemuksessa on sisällinen epätodenmukaisuus, nimittäin juuri se, minkä Wagner lausui pääajatukseksenaan vuonna 1852 julkaisemassaan teoksessa "Oper und Drama": "Die Oper ist ein Irrthum, denn in diesem Kunstgenre ist ein Mittel des Ausdruckes (die Musik) zum Zweck, der Zweck aber (das Drama) zum Mittel gemacht".[13]Niin totta kuin taiteen sisin olemus on vapaus, niin totta ei mikään taidelaji voi rankaisematta käyttää toista tahdottomana aseenaan; ja jos kahden taiteen pitää yhdessä vaikuttaa, silloin niiden täytyy sulautua kiinteästi toisiinsa, kuin sanat ja sävel oikeassa laulussa. Kaikkein vähimmin saattaa kaikista taiteista korkein, dramaattinen runous, ankaroine yhteyden ja itsenäisyyden vaatimuksineen ajan pitkään antautua oikullisten sävelten vallittavaksi, ja minä arvelen että se hetki ei ole hyvinkään kaukana, jolloin oopperan aika on mennyttä — samoin kuin kaiken sen laulajais- ja soittajaismelun, joka meidän aikanamme pyrkii ilmoille — ja sijaan ilmestyy vielä tuskin aavistettuja taiteen muotoja, jotka paremmin kykenevät toisiinsa sulattamaan ja yhdistämään kauneuden alkuainekset, olkoot ne mitä laatua hyvänsä.
Olemme puhuneet oopperasta; en ole tätä ajan vallatonta ja hemmoteltua lasta liioin hellinyt. Myöntäkäämme, jos niin tahdot, että se on luonut paljo kaunista ja ollut aikoinaan oikeutettu, jopa välttämätönkin kehitysmuoto; uskon kuitenkin että sen aika on mennyt, sen tähti laskemassa ja että sen juuria on alun pitäin jäytänyt hävityksen mato.
Voisin esittää todistuksia; turha vaiva, löydät niitä tukuttain kaikilla Euroopan — olin miltei sanoa Aasian, Afrikan, Amerikan ja Polyneesian — näyttämöillä; kaikkialla, missä esirippu on noussut alkusoiton ja laskenut loppusoiton aikana. Sinä ne löydät oman lapsuudenaikaisten muistojesi joukosta. Muistatko esimerkiksi Rossinin Tancredia Helsingin näyttämöllä (madame Neder, sillä osa käy niin korkealla, että harvoin mies pystyy sitä esittämään), miten hän, raahaten miekkaa, jota ei jaksanut kantaa, lauloi sen sijaan että olisi taistellut, lauloi Jerusalemin muurit kumoon, lauloi mitä koreimpia liverryksiä, kun vihollinen oli hänet yllättänyt ja jokainen hetki maksoi ihmiselämän ja oli tärkeä ehkä koko kristikunnan menestykselle? Muistatko Bellinin Romeota, kuinka hän, yhtä kehno aseiden käytössä (Julia Reitmeyer, sillä siihenkin tarvittiin taas nainen) lauloi epätoivoiset päätöksensä, lauloi itsensä kuoliaaksi, se oli hänen velvollisuutensa; siinä hän ei ollut huonompi kuin Edgar Donizettin Luciessa ja monet muut laulavat sankarit. Tuo vielä voi jotenkin käydä päinsä, mutta olen myöskin kuullut Meyerbeerin Pietari suuren tekevän mitä koreimpia juoksutuksia, olen kuullut Grétryn Richard Leijonanmielen laulavan erittäin liikuttavia aarioita ja tunteellisia duettoja; älä sitte ihmettele että voidaan laulaa Pärttylinyö ja Sisilialainen iltamessu! En tahdo tässä kiinnittää huomiotani sellaisiin pikkuasioihin, kuin että oopperaköörit ja aariat kerta toisensa perästä toistavat samoja sanoja musiikin niin vaatiessa; pahinta on että toiminta tavallisesti — seisoo paikoillaan ja laulaa. Se antoi ystävälleni Grevelle aikoinaan paljo huolta, siihen aikaan kun meidän piti yhdessä tehdä ooppera; päätimme silloin antaa toiminnanpuhua, joka oli verraten viisas päätös, vaikka paras kieltämättä olisi ollut antaa sentoimia. Meidän oopperastamme tuli kuitenkin, samoin kuin eräistä tunnetuista avioliitoista, paras ooppera, koska siitä — ei tullut mitään.
Olkoon tämä kylliksi oopperan dramaattisesta arvosta — musikaalisen jätän omaan arvoonsa. Tahdon ainoastaan lisätä että kaikkialla, missä suurten mestarien musiikki — ja pienempien joukossa esimerkiksi Héroldin värikkään hehkuva Zampa — kaikkialla missä se todella on kohottanut dramaattista vaikutusta, on se sen tehnytvälikappaleena, ja järkevästi käytettynä on se vaikuttavimpiavälikappaleita. Mutta musiikista ei voi milloinkaan tulla näyttämöllä todellatarkotus, sivuuttamatta omaa tehtävätään; se on inhimillisten tunteiden ilmeikkäimpiä tulkitsijoita, mutta sen ei pidä pyrkiä toimimaan, ja jos sen tunnustamme, silloin ovat sen dramaattiset vaatimuksetkin samalla loppuneet.
En voi kuitenkaan jättää tätä niin monien tappioiden ja niin monien voittojen taistelutannerta omistamatta muutamia sanoja oopperan nuorimmalle tyttärelle ja sen lopulliselle tyrannille,baletille. Ajatelmien sijasta esitän tässä esimerkin, ja valitsen joukosta loistavimman, baletin, jota ainakin vuonna 1856 pidettiin omalla alallaan merkillisimpänä,[14]nimittäinMerirosvo, kolminäytöksinen balettipantomiimi, tekijät De Saint Georges ja Mazilier, musiikki hiljattain kuolleen säveltäjän Adamin, jonka "Alppimaja" ja "Longjumeaun postiljooni" ovat esitetyt Suomessakin. Kohtuuden mukaisesti on ohjelmassa mainittu myöskin neljän koristemaalarin ja yhden koneenkäyttäjän nimi. Kappale, johon Byron on saanut antaa aiheen, esitettiin ensimäisen kerran Pariisin Suuressa oopperassa tammikuun 23 päivänä 1856 ja on sen jälkeen esitetty ainakin viitenäkymmenenä iltana. Uusin tähti samassa lampunvalohorisontissa, jossa Taglioni, Cerrito, Fanny Elsler ynnä monet muut ovat tuikkineet ja sammuneet, oli nyt nimeltäänRosatija esitti kappaleen pääosaa. Ensimäiseen kuvaelmaan kuuluvien henkilöiden luku, päätanssijoita ja -tanssijattaria lukuunottamatta, ei ole suinkaan vähäinen, nimittäin: kaksitoista almeeta eli hunnutettua tanssijatarta; kaksitoista turkitarta; neljä venakkoa; neljä sirkassilaisnaista; neljä italiatarta; neljä armeeniatarta; kolme orjakauppiasta; kuusitoista merirosvoa; kuusi orjatarta (dames esclaves, kuten ohjelma erittäin kohteliaasti mainitsee); neljä hunnutettua naista; kahdeksan pientä mustaa muriaania; kuusitoista pientä muriaanitarta; yksitoista neekeriä; kuusi nuorta eunukia; neljä kauppiasta; kymmenen ostajaa; kaksikymmentä merirosvomatruusia; yhteensä sataneljäkymmentäneljä baletin henkilökuntaan kuuluvaa, lukuunottamatta noita kahtakymmentä kahta, jotka esittivät soolo-osia.
Ensimäinen näytös. Orjamarkkinat Adrianopolissa. Kauniita orjattaria lepää matoilla ja sohvilla, turkkilaiset, kreikkalaiset ja armenialaiset polttavat piippujaan, almeet tanssivat heille; kauppiaat levittelevät loistavia kankaitaan. Silloin lähestyy joukko kreikkalaisia merirosvoja. Heidän johtajansa, Conrad, (tanssija Segarelli) tuntee muutamalla palkongilla olevan nuoren Medora nimisen juutalaisnaisen (Rosati) ja saa häneltä selamin eli puhuvan kukkavihon, joka ilmaisee hänen rakkautensa. Nyt kannetaan torille rikas Cosin pasha. Orjakauppias tanssituttaa houkuttelevaa kauppatavaraansa (voisi luulla olevansa Hamburgissa), mutta tuollaiseen on unelias pasha vanhastaan tottunut eikä tartu ansaan; ei mikään kelpaa, ken on liian laiha, ken liian lihava. Lopuksi hän huomaa Medoran ja joutuu tietysti haltioihinsa. Tyttöraukan isä sattuu olemaan itara juutalainen, jolla on kuuluisa nimi Isac Laquedem; pasha tarjoo hänelle helmiä ja kultaa, lyhyesti: jonkun verran tingittyään hän ostaa Medoran. Se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty; merirosvothan ovat siellä, he tanssivat orjatarten kanssa; yhtäkkiä he ryöstävät mukanaan koko joukon ja Conrad ottaa osalleen Medoran.
Toisessa kuvaelmassa näemme loistavan "maanalaisen palatsin", johon merirosvot ovat koonneet rikkauksiaan. Osat ovat nyt muuttuneet. Conrad on täällä herrana, mustat orjat kantavat esiin suitsutusastian, muuan esirippu nousee, näemme Conradin pitkällään tiikerinnahalla poltellen tschibukiaan ja hänen jalkainsa juuressa Medoran. Hellä kohtaus ja adrianopolilaiset vangit tanssivat. Medora rukoilee heidän vapautustaan, ja Conradilla ei ole sydäntä kieltää. Mutta siitä julmistuvat merirosvot, he tekevät kapinan; vaan siihen on Conrad tottunut, kapina kukistetaan ja merirosvot poimivat kultaa ja helmiä hämmästyneen Isacin taskuista. Merirosvopäällikkö Birbanto kuitenkin miettii kostoa ja viekottelee juutalaisen nukuttamaan Medoran kautta Conradin myrkytetyn lotuskukan avulla. Syntyy yleinen hämminki ja liittoutuneet ryöstävät mukanaan epätoivoisen Medoran.
Toinen näytösvie meidät Cosin pashan palatsiin. Taasen ylenpalttista loistoa ja komeutta. Seraljin naiset tulevat juuri kylvystä, odaliskit laskevat vallatonta leikkiä vartijansa, vanhan eunukin kanssa. Pasha astuu sisään; eunuki valittaa, seuraus: pauhuja ja tietysti tanssia. Isac tulee, tuoden mukanaan Medoran; pasha on ihastuksissaan ja lahjottaa hänelle ylen paljo koristeita. Sillä välin lähestyy joukko mekkalaisia pyhiinvaeltajia; mutta nuo veitikat ovatkin valepukuisia merirosvoja; he tekevät uuden puhdistuksen haaremissa ja ovat juuri voittamaisillaan, kun kavaltaja Birbanto tulee paikalle tuoden mukanaan pashan väkeä, merirosvot voitetaan ja Conrad viedään kuolemaan.
Kolmas näytös. Älä ole huolissasi Conradin kohtalosta, hän tietysti armahdetaan, ja nyt vietetään pashan ja Medoran häät. Siitä tulee komeat kemut, "tanssihäät" tietysti, mutta juuri ratkaisevana hetkenä houkuttelee Medora itselleen mitä viehkeimmillä hyväilyillä pashan tikarin, Conrad kiipee ikkunan kautta sisään ja pashan toiveet ovat mennyttä kalua. Pashat, samoinkuin jättiläiset, ovat syntyneet nuijittaviksi.
Kolmannen näytöksen toinen kuvaelma on kenties näyttämökoristeiden ja koneiston tähän saakka saavuttamaton huippu. Näemme silmänkantamattoman meren kevyesti liikkuvine aaltoineen. Luonnollisuus on niin suuri, että olemme tuntevinamme merituulten puhalteluja. Täysipurjeinen laiva keinuu näyttämölle — ei noita heikkoja aluksia, jotka toisinaan matelevat eteenpäin meidän näyttämöillämme, vaan jotenkin arvokas laiva, jonka kannelle sopii noin kuusikymmenhenkinen baletti. Conrad ja Medora purjehtivat nyt pois rakkautensa valkamaan; näemme tuon maan kapeana kaistaleena taivaanrannalla; tuota iloista näkyä on tietysti tervehdittävä merirosvojen ja vapautettujen orjattarien tanssilla, mikä olisikaan luonnollisempaa? Ja tanssiksi sitä pistetäänkin, mutta se on harvinaista tanssia, sillä joukko temppuilijoita tekee mitä rohkeimpia pyörähdyksiä köysistössä ja marssikoreissa. Se näyttää joka tapauksessa hauskalta, on vain vahinko että taivas menee pilviin ja ukkonen alkaa jylistä (oikein jymy-ukkonen, vähän parempi kuin meidän rautapeltimme). Tuulispää lähestyy, aallot vaahtoavat ja kohoovat yhä korkeammalle. Tanssi keskeytetään; miehistö kiipee ylös ja kokoo purjeet. Myrsky kiihtyy, salamat leimuavat (sangen arvokkaita salamoita, tuskinpa vain pelkkää niktiä). Aallot kohoovat yhä korkeammalle. Hätälaukauksia ammutaan. Aallot heittelevät laivaa aivan kauheasti. Ilma pimenee (toinen harsoesirippu toisensa jälkeen lankee näyttämön ja katsojien väliin). Lopulta tulee niin pimeä, että vain epäselvästi näemme mustia aaltoja, laivan hahmopiirteitä ja valkeita olentoja, jotka juoksevat levottomina edestakaisin kannella. Rosvot ja orjattaret, äidit ja lapset kohottavat epätoivoissaan käsiään taivasta kohti. Silloin halkaisee ilmaa häikäisevä salama, iskien laivaan ... se uppoo ... kuulemme kumean jymähdyksen ... musta aalto kohoo vuoren korkuisena haudaten aluksen ja ihmiset pimeään syvyyteen.
Muutamia silmänräpäyksiä näkee katsoja edessään vain synkän yön, ja musiikki jäljittelee myrskyn ulvontaa ja aaltojen pauhua.
Silloin selkiää ilma jälleen (harsoesiriput kohotetaan toinen toisensa perään). Näemme jälleen aavan meren; myrsky on rauhottunut, rajuilma on ohi. Hohtavan mainingin harteilla keinuu lankku; lankulla ovat Conrad ja hänen käsivarrellaan Medora. Mainingit kulettavat heitä kaukaista kallioista rantaa kohti, he saavuttavat sen; Conradin onnistuu päästä kalliolle ja hän nostaa sinne Medorankin, pidellen häntä sylissään. Samana hetkenä halkaisee vielä usvaista ilmaa yksi ainoa auringonsäde, mutta niin häikäisevän kirkas, että ainoastaan aurinko itse tai sähkövalo voi semmoisen aikaansaada. Tämä säde valaisee yhtä ainoaa kohtaa pimeässä maisemassa, nimittäin kalliota. Molemmat pelastetut polvistuvat kirkkaassa valossa, kiittäen luonnonvoimien herraa ... kappale on päättynyt.
Mitä tästä pitäisi sanoa? Loistavia, komeita, taidokkaita, jopa kauneita ja hauskojakin tauluja. Minä sanoisin "Merirosvoa" — samoinkuin rosvopäällikkö Mandrinin seikkailuja, joita esitettiin peräkkäin neljällekymmenelle täydelle huoneelle Gaïté teaatterissa — koulupoikakappaleeksi, ellei siinä olisi niin paljo semmoista, joka on tarkotettu erikseen tämän maailman suurille kevytmielisille lapsille, jotka, elleivät tahtoisi olla merirosvoja, ainakin kovin mielellään olisivat Cosin pashoja. Täällä raivoo ja huokailee niin mainiosti itämainen aistillisuus; tanssi antaa viehätyksensä noille erinomaisille situatsioneille, mutta mielikuvitusta puuttuu, kappale on runollista lentoa vailla — karkeasti veistelty romaani, seraljien kimmeltävien turhuuksien koristama ja alituiseen horjuva murhan tai aistien huumauksen välillä — odaliski tiikerinnahalla — ja niin täytyy meidän sanoa kappaletta alhaiseksi, hyvinkin alhaiseksi taideluomaksi. Se on varjokuvin esitetty Byronin luoma, hänen henkilönsä, vaan ilman henkevyyttä ja neroa.
Siihen johtuu baletti pyrkiessään voittamaan kaikki muut silmänpyynnössä ja turmeltuneen mielikuvituksen houkutuksissa; ja se menee pitemmällekin: Berlinissä esitetään näyttämöllä miten vampyyri imee kahdeksantoista nuoren neitosen verta. En tahdo kieltää tanssia enemmän taiteena kuin ilonilmauksenakaan; se voi olla itse sulous, ja sulous on kauneuden lempitytär — mutta, mutta, Betty, kun keijukainen silmäämme viehättää, kun almeet tanssivat edessämme lootuskukkien keskellä, kuinka usein kuiskaakaan silloin parempi ääni sisässämme: maasta he ovat tulleet! Noissa siivissä hohtaa turhamielisyys, nuo harsoon ja silkkiin puetut houkuttelevat olennot eivät edusta suloutta, vaan halujamme; oi, sulous on puhdasta, sulous on taivaallista, ja jos tanssivoisisitä olla, silloin ei mikään taide olisi niin ihastuttava kuin se!
(Helsingfors Tidningar syyskuu—joulukuu 1857.)
Betty!
Ei vuolas koskikaan tuhlaa yhdellä kertaa kaikkia kuohujaan, sanoo runo, ja niinpä saat sinäkin vielä jonkun aikaa osottaa kärsivällisyyttä näille minun itämerenmuistelmilleni, vaikka niille onkin jo satanut yhden talven lumi ja kahden kesän vedet. Uudet matkustajat, uudet maanmiehet, ovat sen jälkeen rientäneet kinosten maasta virkein mielin etelään, ovat nähneet samaa kuin minä ja enemmänkin ja ovat hiljattain kirjottaneet siitä sanomalehtiinkin; mutta on havaintoja, jotka eivät vanhene yhteen vuoteen, ja on kokemusta, joka Suomen peltojen syyskylvön tavoin itää lumenkin alla tulevien keväiden varalle. Koetan parhaani mukaan sivuuttaa sellaisen, mikä kuuluu hetken katoovaan humuun, säilyttääkseni ainakin jotain pysyvistä ja pitkäaikaisista vaikutteista.
Siis: oli kerran...
Puhuin viimeksi oopperan rappeutumisesta, sen sisäisistä ristiriidoista ja baletista. Aine, ulotettuna yleensä teaatterin alalle, on niin rikas kuin itse mielettömyyden historia ja niin tyhjentymätön kuin inhimillisten erehdysten pohjaton kuilu. Kuinka paljo ovatkaan ahneus, himot ja turhamielisyys vetäneet lokaan! Sama sade, joka loihtii esiin kukkien tuoksun ja peittää pellot viljalla, synnyttää kaupunkien kaduilla liejua, joka voi saastuttaa puhtaimmankin.
Teaatteri ja kaikki taide kohottaa ylpeästi päätään mielikuvituksen maailmoihin, samaan aikaan kun sen jalat ovat auttamattomasti tuomitut liikkumaan tuuma tuumalta todellisuuden karkeaa, liejuista tietä. Ainoastaan ani harvoille onnistuu noiden vastakohtien yhteensovittaminen. Monet rientävät kadotukseen ja monet suistuvat korkeasta asemastaan. Monet kadottavat mielikuvituksensa ja taiteensa korkeissa ilmakerroksissa kokonaan todellisuuden maaperän, ja mikä on pahempi, uskonnon ja tapojen maaperän, sillä kaikessa taiteessa on voimakas itsensäjumaloimisen viehätys; voimakkaammista tulee silloin suuren yleisön ja oman itsensä epäjumalia, jotka saattavat elää muutamista käsientaputuksista ja kuolla muutamista arvosteluista; heikommista tulee hutiloitsijoita ja — hutiloitsijattaria. Toiset taasen takertuvat hiekkaan ja tekevät taiteestaan ahneutensa ongenkoukkuja; toiset vihdoin, taiteen päivätyöläiset, horjuvat sinne tänne molempien vastakohtien välillä, kunnes lopulta kaavautuvat ammattiinsa ja heittävät kaiken aprikoimisen. Mutta on sentään muutamia, jotka, kuten äsken sanottu, omistavat tuon harvinaisen kyvyn antautua kokonaan taiteelleen ja hallita sitä, unohtaa itsensä näyttämöllä ja olla sen ulkopuolella tavallisia ihmisiä, jotka sanalla sanoen saattavat olla ihmisiä sekä taiteen että elämän vaatimusten mukaan. Ja nämä muutamat, niin harvoja kuin niitä onkin, ovat kyllin lukuisat torjuakseen hylkäystuomion langettamisen urasta, joka loistavimpien voittojen ohessa tarjoo niin monta surua, niin monta toiveiden pettymistä ja niin monta pohjatonta kuilua.
Näyttelijät voimmekin jättää sikseen; luultavasti jokainen on kurkistanut edes kulmasta sen kimmeltävän esiripun taakse, joka kätkee kulissien suojaan kateuden, turhamielisyyden, kevytmielisyyden, viheliäisyyden, jopa usein paheetkin. Muistelen kuusitoista vuotta sitten Helsingin näyttämöllä esiintyneitä Romeota ja Juliaa; he makasivat siellä molemmat kuolleina lempensä tähden ja liikutettu yleisö itki, mutta Julia oli aivan äsken riidellyt Romeon kanssa kulissien takana, ja kun hän nyt makasi kuolleena rakastettunsa vieressä, nipisti hän häntä niin tuntuvasti kylkeen, että oli pakko laskea esirippu, sillä Romeo oli huutamaisillaan. — Stjernströmin näyttelijäjoukko esitti hiljattain "Matkustavainen teaatteriseurue" nimistä kappaletta; se ei ollut viisaasti tehty, sillä kappale paljasti säälimättä kaikki näyttämön heikkoudet ja sisälsi jäljennöksiä vähin kaikkien, niinhyvin matkustavien kuin paikallaan pysyvien teaatterien oloista.
Meidän päivinämme on narreja, jotka ovat riisuneet hevoset Taglionin vaunujen edestä ja vetäneet niitä itse juhdan uutteruudella. On laulajia ja laulajattaria, jotka ovat rakentaneet mielettömyyden heille uhraamilla rikkauksilla itselleen palatseja, vaikka tosin useimmat ovatkin täysin kourin sirotelleet ruhtinaallisia tulojaan. Rachel pyysi yhdestä näytäntövuodesta Amerikassa kuusisataatuhatta frankkia. Ei kellään ministerillä, ellei mahdollisesti jollakin kruununurakoitsijalla, ole ollut sellaisia tuloja kuin Mariolla, Grisilla ja nyt viimeksi Ristorilla. Euroopan suuremmat teaatterit nielevät äärettömiä summia, joista suuri osa saadaan valtion kukkarosta. Kaikki tuo on pikemminkin uhrattu turhamielisyydelle kuin taiteelle, ja kostaa itsensä alentamalla näyttämön silmänpyynnin ja turmeltuneen maun mahdottomien vaatimusten temmellyspaikaksi. Olemme nähneet mitä oopperasta on sellaisissa oloissa tullut. Puhenäyttämö ei ole suinkaan jäänyt takapajulle. Alexandre Dumas fils on viimeksi suvainnut siellä esityttääDemi-mondensaloistavalla tavalla, ja pimeyden ruhtinas on usealla näyttämöllä kohonnut päivän sankariksi.
Teaatterielämään kuuluu, paitsi näyttelijöitä ja kirjallisuutta, vielä kolme muutakin ainesta, nimittäin teaatteritirehtöörit, kirjailijat ja yleisö. Minulla on tuosta asiasta käsillä pieni sievä kuvaus Lontoosta. Tirehtöörit ovat nimittäin monin paikoin huonossa maineessa siitä, että koettavat hyötyä henkilökuntansa kustannuksella, ja yleisön suosikit eivät suinkaan laiminlyö maksaa heille samalla mitalla. Lontoossa on tuossa suhteessa päästy sangen pitkälle, ainoastaan italialaiset teaatterit vievät lontoolaisista voiton. Kirjailijat ymmärtävät myöskin katsoa etuaan. Koetetaan väittää että Lontoon teaatteri on taantunut nopeammin kuin mikään muu. Garrickin entisellä näyttämöllä, Drury Lanessa, elosteli muuan olutanniskelija Smith, joka vihdoin poltti talon eräissä naamiaisissa. Haymarketissa näytellään ainoastaan ranskalaisia huvinäytelmiä, ja vain eräässä Lontoon kaukaisimmassa sopessa saadaan vielä kuulla Shakespearea.[15]
Eräänä päivänä menee muuan Lontoon teaatteritirehtööri erään kirjailijan luo ja pyytää häneltä jonkun viisinäytöksisen draaman. Kirjailija antaa rukoilla itseään, on jokseenkin pöyhkeä ja vaatii vihdoin, paitsi osuutta joka näytännön tuloista, neljäkymmentä puntaa jokaisesta näytöksestä, summa maksettava samana päivänä kuin kappaletta näytellään ensi kertaa. Tirehtööri hämmästyy, mutta suuri kirjailija on taipumaton ja kontrahti allekirjotetaan. Kalliisti ostettu kappale somistetaan kaikella mahdollisella korulla ja sitä ylistetään edeltäkäsin kaikin voimin sanomalehdissä. Vihdoin tulee tuo tärkeä päivä, kaikki on valmiina, salonki ääriään myöten täynnä. Kirjailija kävelee levottomana edestakaisin kulissien välillä ja katselee joka toinen minuutti esiripun reijästä yleisöä, joka on langettava tuomion kappaleen kohtalosta.
— Minulla on tuolla ulkona kolmesataa ystävää — sanoo hän tirehtöörille — toivon että tekin puolestanne olette ryhtynyt tarpeellisiin varokeinoihin?
Tirehtööri kutsuu vastauksen sijasta palkattujen käsienpaukuttajain johtajan.
— Onko väkenne kaikki paikoillaan? kysyy hän.
— Viisikymmentä yli tavallisen määrän, vastaa toinen, ja kunniani kautta: reiluja miehiä kaikki tyyni.
— Ette kai ole unohtanut määräyksiäni, ja kaiketi olette pannut muistiin ne paikat, joissa teidän tulee viheltää?
— Toivomuksenne mukaan, herra tirehtööri!
Kirjailija hymyilee.
— Mitä sanottekaan? Viheltääkö? Tarkotatte kai käsienpaukuttamista?
— En, vaan viheltämistä!
— Mutta oletteko mieletön?
— En suinkaan. Jos teille kirjailijana paukutetaan tai vihelletään, niin se ei liikuta minua; minulla on joka tapauksessa tuloni ja kappale herättää uteliaisuutta. Niin voimakas vastakkainen mielenosotus on repäsevä. On sitäpaitsi parempi että kappaleelle vihelletään, kuin että se saa osakseen keskinkertaisen menestyksen. Melua, häväistystä — juuri sitä minä tarvitsen, ja teille tullaan viheltämään.
— Mutta sehän on katalaa! Herrani, minä alotan oikeudenkäynnin teitä vastaan. Ajatelkaahan kirjailijamainettani!
— Oikeudenkäynninkö? Olen ostanut kappaleenne, näyttelen sitä kassani enkä teidän maineenne hyväksi, ja käytän sitä hyväkseni mieleni mukaan; etuni vaatii että teille vihelletään. Voisinhan sentään mahdollisesti muuttaa mieltäni, jos luopuisitte ylimääräisestä palkkiostanne.
— Vai niin, vai siihen te tähtäsittekin!
— Miksikäs en? Olette väärinkäyttänyt asemaanne kirjailijana; minä käytän väärin asemaani teaatterinjohtajana. Tahdotteko maksaa minulle takaisin nuo kaksisataa puntaa? Joko tahi ei, esirippu nousee paikalla.
— Minä maksan, vastaa kirjailija — muuta ei vastata, kun on pistooli rintaa kohti ojennettuna.
Tirehtööri ei ole taipumaton, hän myöntyy ja antaa viipymättä vastakäskyn:
— Sanokaa että niissä paikoin, missä piti viheltää, onkin nyt silmittömästi paukutettava. Sanokaa noille kahdelle toisella rivillä istuvalle naiselle, joiden piti nauraa kolmannen näytöksen liikuttavassa kohtauksessa, että he sen sijaan alkavat itkeä; ei ole haitaksi jos nuorempi menee hiukan tainnoksiinkin.
Kappale sujuu mainiosti, yleisö on ihastuksissaan ja kirjailija kaksisataa puntaa köyhempi, mutta hänelle on joka tapauksessa paukutettu käsiä, hän on epäilemättä suuri kirjailija!
Sellaista on palkattu paukutus. Pariisin teaattereissa sillä on määrätyt paikkansa, useimmiten permannolla, jossa aina on vaarassa joutua noiden vastenmielisten palkkajoukkojen läheisyyteen; mutta kun on uusi kappale, silloin taajenevat noiden teaatterin niin sanottujen "ystävien" rivit kaksinkertaisiksi. Käsienpaukuttajilla on oma vartavasten palkattu johtajansa, joka vuorostaan palkkaa väkensä joko illaksi tai viikoksi ja pitää huolen paukutuksesta niissä kohdissa, jotka ovat etukäteen merkityt. Yleisö sen tietää ja sietää sitä; näyttelijät pitävät hyvänään tuota inhottavaa suosionosotusta. Niinpä, kun mellastaminen muutamia vuosia sitte alkoi mennä liian pitkälle ja hallitus koetti poistaa palkatun käsienpaukutuksen, valitettiin että teaatterisaleissa oli aivan liian hiljaista ja kuollutta; ei yleisö eikä näyttelijät olleet oikein tyytyväisiä. Lopputulos oli että palkkapaukutus uudestaan otettiin käytäntöön ja on käytännössä vielä tänä päivänä.
Ensimäisen, toisen, jopa kolmannenkin luokan teaatterijohtajat koettavat parhaimman kykynsä mukaan ja säälimättä hyötyä niistä kyvyistä, joita sattuvat käsiinsä saamaan. Jos noilla kyvyillä jo on jonkinlainen maine, vaaditaan aivan erikoista politiikkaa pitääkseen ne kurissa. Kappale on valmis, paikat loppuunmyyty, mutta ensimäinen rakastaja suvaitsee potea päänkivistystä, primadonnan ääni suvaitsee olla käheä. Mitä tekee johtaja? Sellaisten tapausten varalta täytyy hänellä aina olla kuuliaisempi reservijoukko varastossa. Ensimäisen rakastajan sairaus parannetaan antamalla osa toiselle rakastajalle, kuuluisan primadonnan käheys lääkitään panemalla hänen sijaansa nuori, kaunis alottelija; kateus otetaan apuneuvoksi oikkuja hillitessä, muita keinoja ei ole. Siellä missä kaupanteko on kehittynyt hyvin pitkälle, kuten Englannissa, maksetaan melkoisia summia siitä kunniasta, että saa esiintyä jollakin jonkinlaista kuuluisuutta saavuttaneella näyttämöllä. Joku maaseutulaisnäyttelijä tahtoo upeilla esiintymällä sillä tai tällä pääkaupungin näyttämöllä ja maksaa siitä puhtaat rahat teaatterin johtajalle. Keikaileva nainen tahtoo välttämättä näyttää uudet jalokivensä, ja maksaa yhden punnan illasta saadakseen olla näyttämöllä mukana. Sattuu joskus että tuollaiset näyttelijät tai uusi kappale ovat yleisön mielestä liian huonoja; silloin se meluaa niin, että palkatut paukuttajat joutuvat tappiolle. Huudetaan ja tömistetään kaikin voimin, esiripun täytyy laskeutua ja poliisi tulee näyttelemään kappaleen loppuosaa.
Voisi kirjottaa kokonaisen kirjan kaikista niistä keinoista, jotka ovat päässeet käytäntöön valmistettaessa menestystä jollekin ensikertaa esiintyjälle tai uudelle kappaleelle, usein nousee kateus ja juonet yhtä kekseliäästi sitä vastustamaan, tuottaakseen kappaleelle vararikon tai viheltääkseen vasta-alkajalle. Siinä suhteessa on teaatteri miltei kaikkialla altis yllätyksille. Suosiontavottelupuuhista muistan erään sangen kekseliään. Muuan lontoolainen talonomistaja alotti julkisen oikeudenkäynnin erästä teaatterinjohtajaa vastaan siitä, että suuri väentungos sulki jokaista uutta näytelmää esitettäessä kadun ja teki kaiken liikkeen mahdottomaksi kello neljästä kello seitsemään iltapäivällä. Teaatterinjohtaja hävisi, mikä oli luonnollistakin, sillä koko oikeusjuttu oli hänen ja talonomistajan kesken sovittu asia.
Teaatteri ei voi välttää oman aikansa ja kansansa yleisiä virheitä, ja sentähden huomaamme sen olevan Ranskassa kevytmielisen, Englannissa rahanahneen, Saksassa pöyhkeilevän, jonka ohessa jokaisella tietysti on oikeus omien virheittensä lisäksi omistaa vielä muidenkin virheitä. Taidelaitoksena ja kirjallisuudenviljelyksen haarana näyttää se taantuneen, mutta se on samalla astunut lähemmäksi itseään ympäröivää elämää ja tapoja, ja nauttii ammattina ja henkilökuntaansa nähden enemmän kunnioitusta kuin ennen. Jos jätämme baletin lukuunottamatta, niin tuskinpa mikään teaatteri, joka huolehtii maineestaan, saattaa enää nykyään uhmailla yleisiä tapoja vastaan, niinkuin ennen. Se ei tosin ole minään takeena taiteen uudistuksesta, sillä siihen vaikuttavat muut ajan virtaukset; mutta se on takeena teaatterin siveellisestä arvosta, patona sen huonoja vaikutuksia vastaan ja samalla suurempana liikunta-alana hyveille. Siitä asiasta enemmän tuonnempana.
Olen nyt sanonut sinulle milteipä pahinta, mitä teaatterista tiedän — virheitä ja puutteita kyllältään, jos en kohta täydellistä luetteloa. Jos kuitenkin tahtoisin väittää, että teaatteri siitä huolimatta ansaitsee ihmisten kunnioitusta arvokkaana sekä taiteellisena että kansallisena sivistyslaitoksena, niin pitänee minun jollakin tavalla se todistaakin.
Voisin silloin etsiä sen olemassaolon oikeutusta esittämällä itse teaatterin historiaa aina "kreikkalaisista ja roomalaisista" asti. Silloin näkisit tämän kansojen, aikojen ja ihmisyyden kuvastimen uhraavan milloin mielettömyydelle ja järjelle, intohimolle ja nerolle, imartelulle ja todelliselle kunnialle; milloin lokaan vaipuen, milloin ylevimpään innostukseen kohoten; milloin mahtailijoitten ja roskajoukon tahdottomana välikappaleena, milloin johtaen valtavasti joukkoja suuria esikuvia esittämällä; aina inhimilliselle heikkoudelle alttiina, ja kuitenkin aina valmiina itselleen omistamaan suurinta ja parhainta mitä maailmassa on tarjona; sanalla sanoen taide, joka voi täydellä syyllä sanoa itsestään, että siihen mahtuu kaikki ihmisyys ja kuvastuu siinä elävin, vaikuttavin, selvin piirtein. Mutta sinä huomaisit samalla että taiteen vaatimukset, totuuden ja kauneuden vaatimukset, joista ei teaatteri voi milloinkaan luopua omaa itseään kieltämättä, alati hillitsevät sen harha-askeleita ja himoja, niin että se pahimmissakin tapauksissa kuitenkin on pakotettu pukeutumaan ainakin paremmuuden ruusuharsoon, mikä tosin voi katsojiin vaikuttaa eksyttävästi, mutta vain ajaksi. Sillä viheliäisyyden on pakko kaivaa oma hautansa ja vastavaikutus syntyy, jolloin uusi parempi suunta jälleen alkaa. Ja kun hyvät voimat astuvat täysissä totuuden ja kauneuden varusteissaan näyttämölle, silloin teaatteri miellyttää, silloin se herättää ja nostaa ympärillään eloon suuria, jalostavia vaikutuksia. Emme kuitenkaan vielä lausu tyystin ilmi teaatterin olemusta, jos sanomme sitä tapojen kehittäjäksi. Se on sitäkin, mutta se on jotain enempääkin, sillä kaikki oikea taide kohottaa. Ei millään siveyssaarnalla ole sitä voimaa, kuin nähdessämme jonkun ihmiskunnan uroista kamppailevan kohtalonsa kanssa taikka nähdessämme jonkun kansan suuren pojan seisovan elävänä edessämme ja hänen kanssaan koko isänmaansa elämän liikkuvan näyttämöllä.
Ei milloinkaan ole ruotsalaisella näyttämöllä esitetty Kustaa Vaasaa, ei milloinkaan tanskalaisella Kristian IV:ttä, tai englantilaisella Richard Leijonamieltä, tai ranskalaisella Napoleon I:stä, tai saksalaisella Fredrik Barbarossaa, tai italialaisella Rooman sankarihaamuja, tai espanjalaisella Ferdinand Cortezia tai sveitsiläisellä Wilhelm Telliä — tai mitä muita suuruuksia hyvänsä, Christofer Columbusta, Copernicusta, Hussia, Tassoa, Correggiota, Hans Sachsia, Bellmania ja satoja muita — ilman että koko kansan sydän silloin on sykkinyt voimakkaammin ja jalojen esikuvien vaikutus tuntunut sen tuhansissa jäsenissä. Sellaiset kuvat esiintyvät suurina ja loistavina muillekin kansoille, mutta omalle kansalleen kuitenkin selvimpinä ja voimakkaimpina. Sillä samoinkuin kansakunta rakastaa suurissa miehissään itseään, samoin se rakastaa nähdä itsensä, joko suurena tai pienenä, omalla näyttämöllään, ja sentähden on hyvä teaatteri etupäässä kansallinen. Miten vähäisinkin yritys siihen suuntaan on mieltäkiinnittävä, sen olemme nähneet köyhällä suomalaisellakin näyttämöllämme, ja kuitenkaan ei edes Klaus Fleming, vaikka tosin jo runoilijan muovailema, ole vielä astunut siellä esiin mahtavissa varusteissaan.
Näin Pariisissa ja Dresdenissä Scriben ja Meyerbeerin kauniin, vaikka historiallisesti muodottoman oopperan "Pohjantähti". Sen ei suinkaan pienin merkillisyys suomalaiseen katsojaan nähden on se, että koko ensimäinen ja viimeisen näytöksen loppuosa on sijotettu Suomeen, nimittäin Viipurin tienoille, jossa, Scriben arvelun mukaan, Pietari suuri ensiksi tutustui "pohjantähteen" Katariinaan. Maisema oli tosin vapaa fantasia: sangen kauniita kallioita, ranta, kylä ja niin edespäin; mutta puvut, varsinkin naisten, olivat sekä Pariisissa että Dresdenissä uskollisia tunnetun Jääskenpuvun jäljennöksiä. Luultavasti he olivat saaneet käsiinsä täällä ilmestyneen mainitun puvun kuvan. Nämä köyhät suomalaiset maalaiset käyttäytyivät näyttämöllä oikein reippaasti, jos eivät tosin varsin suomalaisesti, niin että tuskinpa kukaan meikäläinen olisi tarvinnut heitä hävetä, ja ensimäinen kööri, jossa oli erittäin kaunis musiikki, laulettiin Suomen kunniaksi: "Buvons pour la Finlande!" — joka Dresdenissä oli käännetty sanoilla: "Finnland soll leben!" Pariisilaishansikkaat ja saksalaisten karkeammat kourat paukuttivat kaikin voimin — kauniille musiikille, arvelen; mutta vakuutan samalla että nuo suomalaiset muistelot, niin vapaan mielikuvituksen tuotteita kuin olivatkin, tekivät asianomaisiin ihmeteltävän vaikutuksen. Suomalaisia muuten kohdeltiin suosiollisesti kautta koko kappaleen; kaikki tietysti "pohjantähden" vuoksi.
Mutta palaanpa jälleen teaatteriin. "Ravennan miekkailija" sai itse Hamburgissa soinnun, joka voitti sekä kurantin että bankon. Näin italialaisten itkevän kun Casimir Delavignen "Marino Falieroa", suuresta aiheesta kyhättyä keskinkertaista draamaa, esitettiin Porte Saint Martin teaatterissa Pariisissa. Vaan jättäkäämme sankarit, ennättääksemme heittää silmäyksen tämän maailman pieniin.
Kun ajattelen teaatterin ihannetta, johtuu aina mieleeni miellyttävä ja opettava muisto Ranskan etevimmästä näyttämöstä ja dramaattisesta koulusta, Théâtre Françaista. Sen ensimäinen ansio on, että sillä on päämääränä kaksi toisiinsa helposti yhdistettävää tarkotusta: toinen maun, toinen kielen puhtauden valvominen. Théâtre Français nauttii noita molempia tarkotuksia varten melkoista vuotuista valtioapua, mikä — rohkenen sen sanoa kaikkien meidän suomalaisten teaatterinvihollisten kuullen — on hyvin käytettyä kansan omaisuutta. Joka viikko näemme siellä esitettävän yhden tai pari Ranskan klassillista mestariteosta, ja kun siihen vaaditaan omintakeisia, perinpohjaisia tutkimuksia, onkin Théâtre Français nykyään miltei ainoa teaatteri, joka kykenee ne arvokkaasti esittämään.[16]Näyttämökoristeet ja puvut ovat tehdyt erinomaisella huolella ja tarkkuudella eri aikakausien oloja vastaavasti. Niissä kappaleissa esimerkiksi, jotka esittävät vanhan Kreikan tai Rooman tapahtumia, on jokainoa pieni yksityiskohtakin jäljitelty uskollisesti antiikin mukaan. Samoin koetetaan itse näyttelemisessä mahdollisimman tarkasti jäljitellä kappaleiden ajanväritystä ja paikallisia omituisuuksia. Sellainen näytteleminen — niin, se ansaitsisi oman lukunsa. En milloinkaan ennen kuin täällä saattanut ajatellakkaan moista täydellisyyttä.
Théâtre Français, entinen Comédie Française, ei pidä suurilukuista henkilökuntaa; niitä on tuskin kaksikymmentäviisi, joille uskotaan osia esitettäväksi; mutta sittenpä onkin jokainen heistä taituri alallaan. Jokaisen on sitä ennen pitänyt käydä ankaraa lausumiskoulua; sentähden onkin kieli ja lausuminen tässä teaatterissa niin erittäin huolellista, että yksi ainoa murresana, yksi ainoa väärä korko voisi murskata näyttelijän koko tulevaisuuden. Sillä samoinkuin jokaisella Pariisin teaatterilla on oma yleisönsä, samoin on Théâtre Françaillakin omansa; se on kirjallisesti sivistyneen pariisilaisyleisön parhaimmisto, ja sillä on erittäin hieno korva. Tämä teaatteri on sentähden itse asiassa akatemian tapainen, jonkinlainen ranskankielen konservatoorio, jossa kieli esiintyy suurimmassa puhtaudessaan ja hienoudessaan. Tässä salongissa vietetty ilta on siis samalla ranskankielen oppitunti, jommoiseen harvoin muulloin saa tilaisuutta. Viehättävää on kuulla kaunista kieltä korkeimmalla kehitysasteellaan; tavattoman suuri olisi varmaankin sen vaikutus johonkin vähemmän kehittyneeseen kieleen, esimerkiksi suomenkieleen.
Ranskalainen luonne rakastaa hyvin ja hienosti sanottua, samoinkuin johdonmukaisesti ja selvästi lausuttua, joskaan ei aina syvästi ajateltua. On ollut sellaisiakin aikoja, jolloin sirot korulauseet ovat olleet Théâtre Françaissa niin vallalla, että oikea dramaattisuus on saanut väistyä sen edestä. Mutta ne ajat ovat olleet ja menneet; vaatimukset näyttelijän itsensä suhteen ovat nyt suuremmat ja ovat yhtä ankarat näyttelemiseen nähden. Théâtre Françaisiin otetaan, kielen tähden, kokelaita enimmäkseen Pariisista, mutta se etsii samalla suurempien varojensa avulla paraimmat kyvyt muualtakin. Useimmissa muissa edes jonkinarvoisissa teaattereissa näemme kyllä kauniimpia kasvoja, vaan emme missään parempia näyttelijöitä. Yhteisnäytteleminen on täydellistä aina pienimpiin yksityiskohtiin saakka, ilmaisten samalla sekä eloa että hillitsemistä, jotka ovat tositaiteen ainaiset tunnusmerkit. Etevin puoli tosin on puhelun joustavuus; Théâtre Français ei olisi ranskalainen laitos, ellei se samassa olisi omistanut tuota kansallisominaisuutta; voimme sanoa että itse tunteet ja intohimotkin täällä puhelevat, mutta tavalla joka suo niiden esiintyä täydessä lämmössään, jos kohta hillittyinä. Niinpä Rachelin huulilla puhelee tuska, ylpeys, viha ja kosto; Arnould Plessyn ja Madeleine Brohanin kautta haastaa rakkaus, Provostin kautta teeskentely ja ahneus, Regnierin kautta itsekkyys, ja niin edespäin. Entä sitte? Nuo intohimot eivät silti kadota syvyyttään ja voimakkuuttaan, ne ainoastaan astuvat esiin ilman vaikutuksentavottelua ja harkitsemista ranskalaiselle ominaisella vapaalla tavalla. Ei mikään näyttämöllä kiemuroiminen eikä intoileminen tee katsojiin sellaista vaikutusta, kuin tuo näöltään niin yksinkertainen luonto, joka ei milloinkaan ensi näkemällä hämmästytä, mutta aivan huomaamatta ja yhä lähemmin tunkeutuu sydämeen. Kun tulemme saksalaisen näyttämön suuresta begeisterungista, niin tekee Théâtre Français alussa melkein kylmän vaikutuksen, samoinkuin luonnollisuudestaan tunnettu tanskalainen näyttämö. En tahdo myöskään kieltää etteikö jonkinlainen järkevyys, joka painaa leimansa kaikkeen, jonkun verran jäähdytä katsojaa; mutta tuollainen jäähdytys on terveellinen; se johtaa meidät keinotekoisista liiotteluista kaiken todellisen taiteen perikuvaan ja ytimeen, jalostettuun luontoon.
Théâtre Françaissa sattuu jotenkin usein että näemme samana iltana saman henkilön kahdessa osassa. Jokaisella näet on oma rajotettu alansa, jolla hän on saavuttanut taituruuden. Muutamat esiintyvät ainoastaan klassillisissa kappaleissa, toiset ainoastaan uudenaikaisissa; muutamat ovat saavuttaneet mainetta molemmissa. Ei ole mitään vahingollisempaa pienehkössä teaatterissa työskentelevälle näyttelijälle, kuin olla pakotettu kelpaamaan joka paikkaan ja sitte, juuri kuin on johonkin osaan koteutunut, heittää se sikseen, alottaakseen taas uutta. Täällä, jossa samaa kappaletta esitetään kuukausmääriä ja sitten taasen lyhyen levon jälkeen otetaan uudestaan esille ennenkuin se on ennättänyt muistista kadota, täällä jokainen näyttelijä pakostakin ikäänkuin valautuu osaansa. Tämän seikan vaikutus yhteisnäytöntöön on päivän selvä; mutta siihen ei suinkaan vaikuta vähemmin se erinomainen tapa, jolla kaikki sivuosat suoritetaan. Toisissa teaattereissa loistavat muutamat erikoiset kyvyt keskinkertaisuuksien keskellä. Täällä esitetään jokainen sivuosakin mestariudella; yksinkertaisin lakeija, vähäpätöisin kamarineitsyt, jonka tehtävänä on asettaa tuoli esille tai tuoda kirje, on tutkinut tyystiin tehtävänsä. Kukaan ei pistäydy kokonaisuudesta esille liian paljo eikä liian vähän, niinkuin useasti muualla näemme pinteän pyrkimyksen tehdä itsensä huomatuksi silloinkin kun ei pitäisi, tai käyttäydyttävän ylenkatseellisen välinpitämättömästi silloin, kun ei luulla mitään merkitsevänsä. Vanhalla Lars Hjortsbergillä Tukholmassa oli kerran vähäpätöinen palvelijan osa, jolloin hänen piti sammuttaa kynttiläkruunu. Tuskinpa kukaan luulee että tuohon voisi panna mitään erikoisempaa. Mutta Hjortsberg ei ollut se, joka mitättömyydestä teki mitättömyyden; hän sammutti kruunun filosoofisella tyyneydellä, mutta samalla niin luontevasti, että koko salonki rupesi käsiä paukuttamaan.
Kun sanon Théâtre Françaisia teaatterin ihanteeksi, ei tarkotukseni ole kohottaa tuota aikansa lasta kaiken inhimillisen puutteellisuuden yläpuolelle, ilman rappeutuneen taiteen virheitä ja hairauksia. Silläkin on esimerkiksi palkatuita paukuttajia, vaikka tosin tavallista vähemmin hävyttömiä. Eikä Jules Janin, joka joka ilta leppeän ja hyvinvoivan näköisenä sijottuu nojatuoliinsa, myöskään laiminlyö joka viikko ruoskia sen heikkoja puolia Journal des Débatsin kaunokirjallisessa osastossa. Mutta Théâtre Français, jos mikään taidelaitos, vaikuttaa tuhansiin elähyttävästi, sivistävästi ja jalostavasti. Sen ainaisena ansiona on oleva, että se puhuu kansansa parhaimmistolle ja että se, niin monien erehdysten ympäröimänä, kuitenkin on tyyssijana parhaimmalle, mitä ranskalainen näyttämö on tuottanut niin hyvin kirjallisuudessa kuin näyttelijätaidossa, ollen siten kansansa kouluna, sen kunnian tulkkina, sen virheiden ruoskijana ja sen älyn ja siveydentunnon herättäjänä monessa suhteessa. Tämän jälkeen muutamia näytteitä.
Pariisissa näytteli vuonna 1856 kuusitoista teaatteria joka päivä ja kaksi oopperaa, nimittäin suuri ja italialainen, kolmasti viikossa. Näistä kahdeksastatoista esitti neljä, nimittäin kaksi viimemainittua, Opera Comique ja Théâtre Lyrique yksinomaan musiikkikappaleita; pelkkiä näytelmiä esitti ainoastaan yksi, nimittäin Porte Saint Martin, jonne kaikki helläsydämiset menevät kyyneleitä vuodattamaan. Théâtre Français, Odéon, Gymnase, Ambigu-Comique vuorottelevat kumpaistakin lajia, esittäen kuitenkin mieluummin hienompia huvinäytelmiä; Vaudevillessä ei pidä aina odottaa kupletteja ja Gaité huvitti kuukausmääriä yleisöä esittämällä rosvoja ja murhaajia. Théâtre Imperial eli pitkät ajat Napoleon I:sen haamulla ja on nyt antautunut etupäässä porvarillisten näytelmien esittämiseen. Pieni-teaatteri Palais Royalissa esittää enimmäkseen ilvenäytelmiä; Folies nouvellesia pidetään paraimpana pantomiimien esittäjänä; Folies dramatiques, Delassemens comiques ja monet muut, jotka syntyvät toisena vuotena ja katoovat toisena, aina Funambulesiin saakka, jossa yleisön muodostaa katupojat ja työmiehet, ovat kansanteaattereita. Théâtre Luxembourg esittää kaikenlaisia pikkukappaleita. Kaunoratsastajilla ja ilveilijöillä on omat näyttämönsä ja sitä paitsi on Pariisin ympäristössä vilisemällä pikku teaattereita.
Teaatteri muuttuu täten, esittämällä joka päivä kuvaelmiaan suuren kaupungin kaikissa kolkissa, jonkunlaiseksi tarpeeksi, sen jokapäiväiseen leipään kuuluvaksi. Etelän vilkkaampi mielikuvitus ja sen meikäläisistä niin suuresti poikkeavat kotitavat, selittävät osaltaan tuota meille käsittämätöntä seikkaa, että köyhä työmies tai vielä köyhempi ompelijatar saattaa nähdä nälkää ja ahertaa otsansa hiessä ainoastaan voidakseen sunnuntai-illaksi hankkia itselleen teaatteripiletin. Paraimmallakaan pariisilaisella ei ole mitäänkotiasiinä merkityksessä, kuin me sen käsitämme; ei hänen kielessäänkään ole sitä varten muuta käsitettä kuin tuo väritönchez soi, taikka vielä laimeampiau logis. Se on epäilemättä onnettomuus, johon kasvatus on monessa suhteessa syypää, sillä useimmat lapset kasvatetaan seitsemännestä ikävuodestaan asti perheen ulkopuolella; mutta se antaa teaatterille erikoisen yhteiskunnallisen merkityksen sen lisäksi, minkä se voi milloinkaan saavuttaa meillä pohjolassa. Se laji kotia, josta pariisilainen ennen niin suuresti ylpeili, sivistyneen salongin sukkela seurapiiri, se on, mikäli kerrotaan, nykyään ainoastaan entisyytensä varjo. Klubit ovat nielleet monia; teaatteri on niellyt heidät kaikki. Sinne mennään nykyään ystäviään tapaamaan ja sinne on usein siirtynyt sukkeluus ja hieno seurustelukin.
Etelämainen yleisö näyttelee itse mukana tavalla, joka on meille outoa. Pieninkin hetkellinen tyytyväisyyden tai tyytymättömyyden tunne päästetään heti ilmoille; sitä ei haudata, niinkuin meillä, äänettömyyteen tai sellaisiin käsien paukutuksiin, joihin suuri joukko tottumuksesta yhtyy. Pieninkin näyttelemisen vivahdus huomataan paikalla; näyttelijällä on edessään ilmielävä arvostelu sana sanalta, askel askeleelta; se elähyttää hänen näyttelemistään ja pakottaa hänen tutkimaan pienimmätkin liikkeensä. Hänestä voi tulla yleisön silmänpalvelija, mutta ei koskaan velttoa osansa läpilaahustajaa. Yleisö kasvattaa näyttelijää ja näyttelijä yleisöä; molemmat voivat erehtyä, mutta molempien vuorovaikutus on näyttämölle tarpeellinen.
Missään emme näe yleisön näyttelevän mukana niin hullunkurisesti kuin Funambulesissa. Se olisi harmillista, ellei se olisi samalla niin hauskaa. Kuvittele mielessäsi esimerkiksi kaksi aitioriviä poikaveitikoita täynnä. Vaikeneminen on heille tuiki mahdotonta, ja kun he saavat pitkät päivät kiistellä keskenään, niin kiistelevät he nyt vaihtelun vuoksi näyttämöllä liikkuvien kanssa. —V'là monsieur!huutavat he epätoivoiselle rakastajalle, älkää olko millännekään, kyllä tyttö teistä pitää, siellä hän seisoo teitä vaanimassa kulissien takana. — Ensimäinen rakastajatar esiintyy, ja vaikea olisi kenenkään sanoa häntä kaunottareksi. —Tiens, madame!huutavat pojat, näytätte liian surkealta, kas tässä vähän virkistystä! — ja samassa he näpsäyttävät tottuneella kädellä jonkun kirsikansydämen vanhahkon donnan nenälle. Vincennenmetsästäjäin jälkeen ovat Pariisin katupojat Ranskan paraimmat ampujat. Mutta rakastaja ei häiriinny, donna ei hätäänny; toisinaan sattuu että kokonaisia kirsikoita ja appelsiininkuoria satelee näyttämölle; se ei tee mitään, kappale sujuu siltä yhtä hyvin. Harlekin tekee kuperkeikkansa, Pierrot virnistelee; aitioissa halutaan olla jalomielisiä, heitetään Colombinelle kokonainen apelsiini; hän ottaa sen ilmasta kopiksi, kuorii sen tuossa tuokiossa ja syö heti paikalla kiitollisuutensa osotteeksi — yleisö paukuttaa käsiään.
Harlekin-pantomiimit ovat joka paikassa samanlaisia; ainoa erotus on koneistossa, joka muutamissa teaattereissa on niin pitkälle kehittynyt, että yleisöä huvitetaan kaikellaisilla silmänkääntäjätempuilla. Kappaleista, jotka siihen aikaan olivat suosittuja kansanteaattereissa ja joita esitettiin yhtä mittaa useampia kuukausia, muistan pari: "Venus Antiphros myllyssä" ja "Mandrinin seikkailut". Venus on sopinut kohdatakseen Adonista myllyssä ja ottanut myllärin vaimon muodon, tämä kun on matkalla kaupungissa. Mutta Adonis viipyy ja sen sijaan tulee mylläri kotiin ja käskee jumalattaren keittämään hänelle ruokaa ja vetämään saappaat hänen jaloistaan. Olympon korkea asukas kieltäytyy, mutta mylläri tarttuu keppiin; syntyy olympolaista ylpeyttä nöyryyttäviä kohtauksia toinen toisensa jälkeen. Vihdoin tulee myllärin oikea vaimo kotiin, ja nyt sattuu joukko mitä koomillisimpia kohtauksia, kunnes jumalatar lopulta epätoivoisena karkaa ikkunasta ulos. — Mandrin oli kuuluisa ryöväri Ardennien metsässä viime vuosisadan loppupuolella. Kappale on todellinen koulupoikakappale, seikkailu seikkailun jälkeen, pistoolinlaukauksia, aaveita, maanalaisia käytäviä, ainakin puolitusinaa murhia; mutta viattomuus tietysti lopulta saa voiton ja kappale päättyy ryövärin mestauksella. Kansan suuri joukko on kaikkialla vain suuria lapsia.
Tämänlaatuiset kappaleet kuuluvat kurjaan kirjallisuuteen; ne villitsevät sen sijaan että jalostaisivat. Samaan luokkaan saattaa lukea joukon kevytmielistä romua, jota pariisilaisteaatterit, suuret ja pienet, aika ajoin esittävät,Dame aux caméliasjaDemi-mondekappaleista aina sellaisiin päiväperhosiin kuinAmours impiesja muut samankaltaiset. Teaatteri on heijastuspeili: luonnollista on että se heijastaa ympäristönsä tapojen löyhyyttäkin; sen suuri valta on turmioksi silloin, kun se, sen sijaan että ruoskisi tapainturmelusta, ympäröi sen loistavalla hohteella, peittäen paheet ruusuisella hunnulla. Onneksi sentään seuraa pakostakin muutos parempaan päin, tarkkanäköinen arvostelu valmistaa sen lähenemistä, ja vaikka onkin turhaa koettaa puhdistaa teaatteria kaikesta rikkaruohosta niin kauvan, kuin elämä sen ympärillä ei ole siitä vapaa, niin voimme siitä kuitenkin toivoa parhainta mitä itse elämästäkin toivomme, nimittäin että hyvän voima on pimeyden valtaa suurempi.
Mitä kevytmielisyyteen tulee, täytyy minun sen suhteen tehdä vastalause. Kevytmielisyys on siinä määrässä Ranskan kansan perusominaisuuksia, että se tuntuu heidän mielestään jokapäiväiseltä asialta, sopimattomalta se tuntuu ainoastaan esiintyessään tavallista julkeampana ja karkeampana. Siitä johtuu että monet asiat, jotka pohjoismaisella näyttämöllä olisivat suorastaan sopimattomia, soluvat ranskalaisella näyttämöllä huomaamatta, synnyttäen vain hetkellistä naurua ja kadoten seuraavana hetkenä unhotukseen. Ranskalaisella ja ranskattarella on myötäsyntynyt erikoistaito lausua eräitä asioita siten, että kärki jää jälelle, mutta sen myrkyllisyys häviää, jopa niin että itse siveellinen tunnekin tulee sovitetuksi leikkipuheella, sukkeluudella ja miellyttäväisyydellä. Selvempää esimerkkiä nähtänee harvoin kuin Molièren "Amphitryon" Théâtre Françaissa. Tämä sukkela, mutta sangen kevytkenkäinen kappale käsittelee Jupiterin rakkausjuttuja Amphitryonin puolison Alcmeneen kanssa, jonka luona Olympon hallitsija tekee käyntejä puettuna hänen herransa ja miehensä muotoon, ja josta sittemmin tulee Herkuleen äiti. Kappaletta pidetään alkuperäisesti hienona satiirina Ludvig XIV:n rakkausseikkailuista. Jokaisella muulla näyttämöllä kuin ranskalaisella olisi tuo kappale suorastaan mahdoton. Totuudenmukaisesti tahdon lisätä että koristetut nenäliinat olivat ahkerasti käytännössä niinä iltoina, jolloin esitettiin Amphitryonia, ja samoin että arvostelu kiihkeästi moitti kappaleen siveellistä kantaa. Mutta minä rohkenen kieltää että tuon kappaleen vaikutus olisi mikään muu tai mikään sen huonompi, kuin naurun herättäminen sen purevan ivan kautta, jolla kuninkaallinen teaatterikirjailija uskaltaa kurttiisin muodossa pommittaa kuninkaallisen herransa sulttaanillisia hassutuksia.
Jos kuitenkin tahdotaan väittää "Amphitryonin" olevan siveellistä tarkotusta vailla — enkä minäkään puolestani suinkaan uskalla sitä taata — niin ei ainakaan tätä ominaisuutta kiellettäne kahdelta muulta Molièren kappaleelta. EsitettiinL'avare, "Saituri". Provost näytteli Harpagonin osaa, Provost, joka tuossa kappaleessa on saavuttanut maailmanmaineen. Koronkiskurit eivät enää meidän aikoinamme ole samanlaisia kuin kaksisataa vuotta sitten, ne ovat ainakin vähän muhkeammasti ja taitavammasti naamioidut; mutta saituruus on sama ilmiö kuin ennenkin ja meidän aikamme saituruus pitäisi valtion kustannuksella lähettää katselemaan Provostia. Nuori tuhlaaja kääntyy välittäjän kautta Harpagonin puoleen, ja Harpagon tahtoo nylkeä hänet putipuhtaaksi. Hän määrää mitä kohtuuttomimpia ehtoja, neljänkymmenen prosentin koron ja velvottaa lainaajan ottamaan vastaan mitä korkeimmasta hinnasta vanhaa panttitavaraa, jonka jälkeen Harpagon suostuu paikalla antamaan puolet kysymyksessä olevasta summasta. Nuori tuhlaaja suostuu kaikkeen; hänen isänsä on, sanoo välittäjä, vanha saituri, jonka päivät pian ovat päättyneet. Schen, schen! ajattelee Harpagon, kaikki on järjestetty; mutta silloin keksitäänkin että nuori tuhlaaja on hänen oma poikansa! Oi te hyvinvarustetut, viekkaat ja kekseliäät vanhat juutalaiset kaikista säädyistä ja uskontunnustuksista, olisittepa nähneet Harpagonin, kun tuo uutinen kohtaa häntä salamaniskun tavoin! Ja teidän olisi pitänyt nähdä hänet, kun häneltä oli ryöstetty rahalippaansa — mielettömänä ja raivostuneena sormillaan suonenvedontapaisesti haparoivan tyhjää ilmaa — teidän täytyisi silloin tunnustaa että teaatterikin voi vaikuttaa parannussaarnan tavoin, joka tunkeutuu luihin ja ytimiin ja esiintyy syntiselle unissaankin hirmuisena ja peljättävänä.