Nyt tulee miekkailumestari herättämään vuoronsa laiminlyönyttä; nyt tulee myöskin Caligula. Hän raivoo, hän uhkaa, mutta Thusnelda ylenkatsoo hänen uhkauksiaan. Hän on pelastanut poikansa ja maansa kunnian ja lävistää viimeksi itsensä tyrannin jalkojen juureen.
Silloin kuohahtaa Caligulan raivo yli partaittensa. Hurjuudessaan lausuu hän tuon mielettömän toivomuksen, joka on kaikunut kautta aikojen: kunpa Rooman kansalla olisi yksi ainoa kaula! Hänen suosikkiensakin henki on vaarassa ja henkivartiaston päällikkö Chaerea työntää itsensä pelastamiseksi miekkansa tuon hirviön rintaan.
Tähän kappale loppuu. Muodosta oma mielipiteesi sen arvosta, jota jalo runollinen kieli vielä kohottaa, ja sen menestyksen edellytyksistä. Tietysti se on saanut osakseen ankaraa moitettakin. Halmilla on ollut syytä pysytellä mitä kauvimmin tuntemattomana. Thusnelda, Thumelicus ja Caligula ovat erinomaisen hyvin kuvattuja luonteita ja Ravennan miekkailija edustaa elämällään ja kuolemallaan sitä aatetta, että ihmisen kohtalo ei ole syntyissä määrätty, vaan että se on elämä, joka hänet lopullisesti muodostaa siksi, kuin hän on.
Pohjois-Saksassa tapaamme Euroopan rumimpia seutuja. Viljeltyjen, mutta aina yksitoikkoisten tasankojen keskellä on suuria, loppumattomia kankaita, kanervien tai vaivaisen mäntymetsän peitossa, siellä täällä joku yksinäinen maalaistalo; seutuja paljoa autiompia kuin Hämeen kankaat, niillä kun ei ole tuota ylpeätä petäjää, joka meillä luo erämaahankin ylevyyttä. "Da werden wir erst recht schön schlafen", sanoi naapurini, muuan pyylevä rouva, joka valitti ettei hän ollut viime yönä saattanut nukkua pelätessään preussilaisten tullivirkamiesten pitelevän varomattomasti noita kauniita "putzsachenia", joita hän oli tuonut mukanaan Hamburgista. Se oli tosiaankin hyväntahtoinen neuvo, jota useimmat matkustajat heti seurasivat. Koko seurue nukkui kuin ajurit kuskilaudallaan, syöksyivät asemille tultaessa unenpöpperössään ulos, söivät voileipää ja kinkkua, tyhjensivät tuossa tuokiossa suunnattomia haarikkoja Weissbieriä tai Maitrankia, törmäsivät jälleen junaan ja nukkuivat uudestaan, jälleen noustakseen, jälleen syödäkseen ja juodakseen ja jälleen nukkuakseen. Näin lystikästä on elämä useimmiten pohjoissaksalaisilla rautateillä.
Onhan Saksassa syntynyt Thaer ja sen maanviljelys on varmaankin Englannin jälkeen järkiperäisimpiä koko maailmassa. Siksi minua usein kummastutti, että moinen ahkera kansa seisoo niin neuvotonna kitsaan luonnon edessä. Jos meillä Suomessa on hedelmättömiä kankaita, niin se johtuu siitä, että meillä on äärettömän paljon enemmän maata kuin asukkaita ja että meillä on tavallaan varaa jättää suuria alueita varisten haltuun. Saksassa on monin paikoin kansantungos suuri, kaksi-, kolmekymmentätuhatta ihmistä muuttaa vuosittain Amerikkaan, ja kuitenkin heitetään keskellä viljeltyjä seutuja luonnon haltuun noin suunnattomat erämaapalstat. Mikä siihen lienee syynä? kysyin eräältä viljakauppiaalta, joka äsken oli tehnyt suuria kauppoja Stralsundissa. Kun hän oli monella tavalla selittänyt, että täällä oli mahdoton saada mitään aikaan ja minä vuorostani olin hänelle kertonut, että Suomessa ei tuollaisten mahdottomuuksien olemassaoloa tunneta, keskeytti meidät muuan bremeniläinen tupakkakauppias, joka aivan tosissaan selitti kaikkien näiden erämaitten syntyneen kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Usein myöhemminkin huomasin saman luulon olevan Saksassa vallalla: kaikki, mikä oli autiota ja hävitettyä, jota ei muulla tavoin voitu selittää, sanottiin johtuvan kolmekymmenvuotisesta sodasta. Toisinaan lisäsivät katoolinuskoiset jostakin rauniosta puheen ollen: "das haben die verfluchten Schweden gemacht". "Und die verfluchten Finnen waren dabei", ajattelin itsekseni. On toki hyvä olla joskus unohdettukin.
Suotaneen anteeksi, jos näin perin romanttisuutta vailla olevissa seuduissa joskus johtui mieleen — aidantekovelvollisuus. Kuvittelehan, Betty, maata jossa pieninkin torppa on kivestä rakennettu, jossa turhaan etsimme ainoatakaan aitaa. Veräjistä ei puhettakaan. Meidän hyvät maamiehemme siellä kotona, jotka mielellään aitaisivat koko Suomen yltä ja ympäri, jos se olisi mahdollista, kysyisivät varmaankin näitä saksalaisia maisemia nähdessään hämmästyneinä, miten kummassa täällä tullaan härkien, lampaiden ja muiden elukkain kanssa aikaan. Niin, siihen kysymykseen en voi todellakaan vastata; en voi edes tehdä selkoa siitä, oliko porsailla hangot kaulassa. Voin ainoastaan todistaa, että joka kerta kun näkyi joukko nelijalkaisia kuleksimassa niityllä tai maantiellä, oli niiden kintereillä aina pieni kaksijalkainen, eikä kukaan siinä maassa käsittänyt, että olisi tarpeellista vuosittain haaskata muutamia miljooneja puolikasvuisia puita säästääkseen joka kylässä muutamilta pikku pojilta ja tytöiltä vaivan käydä paimenessa. Pensasaitoja näkyi aika tiheään, ne erottivat pellot toisistaan; olisi sentään saattanut uskoa niiden olevan yhtä paljon kaunistuksenkin vuoksi.
Kun matkustamme siellä kotimaassa, laskevat lapset huvikseen kirkkoja. Siellä se on helppoa, mutta Itämeren eteläpuolella se ei ole mahdollista. Joka kylällä on oma kirkkonsa. Se on kaunista, niin pitää ollakin. Katoolisissa maissa ovat kirkot auki koko päivän ja siellä pidetään joka päivä rukouksia tai jumalanpalvelusta. Se on vielä kauniimpaa. Meillä ei Jumala ole huoneessaan kuin pari kolme tuntia viikossa.
Tämä suuri kaupunki sijaitsee vielä suuremmalla tasangolla, joka on niin kuiva ja hiekkainen kuin itse "das Stock-Preussenthum". Kun myrsky puhaltaa itä- tai länsivalloista päin, tupruaa siellä sakeita tomupilviä, jotka laskeutuvat harmaana harsona sotamiesten komeille univormuille, virkamiesten harmaapaperi-naamoille ja "kaunosielujen" ranskalaisille silkkiviitoille. Silloin hiljenee elämä kaduilla, silloin berliniläinen vetäytyy kuoreensa: kauneihin teaattereihinsa, vieläkin kauniimpiin museoihinsa ja kirjallisiin iltamiinsa, joissa yllämainitut kaunosielut eivät enää, kuten J.V. Snellmanin aikana viisitoista vuotta sitten, syö viiliä, luumuja ja savustettua lihaa, vaan teetä ja ranskanleipää, kuten muutkin kuolevaiset, mutta, niinkuin silloinkin, yhä harrastavat musiikkia ja kritiikkiä ja ennen kaikkea — kokkapuheiden laskemista. Ja nyt, niinkuin silloinkin, sanovat asiantuntijat noita iltamia erinomaisen runollisiksi, emansipeeratuiksi ja — ikäviksi.
On parasta että sanon sinulle, Betty hyvä, jo heti alussa, etten ole milloinkaan ihaillut Preussia — voit sitte arvostella asiat sen mukaan. Tuo valtio on paisunut kuin vampyyri ryöstämällä naapureitaan, ja sen suurin mies, jolla on lisänimenä "ainoa", on perinpohjaisesti ylenkatsonut maansa kirjallisuutta ja politiikassa seurannut perussääntöjä, jotka yksityisessä elämässä olisivat saattaneet jokaisen muun varkaudesta syytteenalaiseksi. Hänen pronssinen, Rauchin tekemä ratsastajapatsaansa, joka taideteoksena on aivan mestarillinen, katselee nyt itäisessä Unter den Lindenissä tuota Berliniä, joka jumaloi hänen muistoaan, mutta joka verrattoman iroonisesti sijotti Lessingin ja Kantin hänen hevosensa hännän alle. On merkillistä huomata miten vähän suosiota Preussi nauttii muualla Saksassa, tai oikeastaan se ei ole ensinkään merkillistä. Tunnetun historiallisen syntynsä pohjalle on se perustanut valtiotaidon, joka tänään mielistelee kansanvaltaa; huomenna yksinvaltaa; on toisena päivänä valmis tavottamaan Saksan keisarikruunua, toisena suostuvainen ylläpitämään ja kehittämään vanhaa hajaannusta; idän ja lännen välillä häilyvä, uskaltamatta julkisesti liittyä kumpaiseenkaan; täynnä toiveita, mutta vielä enemmän katkeria pettymyksiä; paljo lupaava ja vähän pitävä; väsymätön pyrkiessään luomaan jotakin erikoista preussilaista, mutta kykenemätön vakuuttamaan ketään sen olemuksen ytimestä ja eduista — sellainen, Betty, on tämä valtio, joka pikkuvaltion itsekkyydellä vaatii suurvaltion vaikutusvaltaa, eikä Berlini olisi Berlini, ellei se monessa suhteessa edustaisi näitä pyrkimyksiä.
Ehrenberg on sanonut tästä kaupungista, että se on rakennettu myriaadien kuolleiden infusioonieläinten jätteille. Miten olisikaan mahdollista olla rakennettu pikkumaisuus-myriaadeille ilmaisematta muillekin tätä syntyperänsä salaisuutta? Saphir on edelleen sanonut Berliniä kaupungiksi, joka on "kooltaan" suuri, ja tämä lausunto sattuu paikalleen, sillä kaikessa suuruudessaan ei Berlini ole kyennyt painamaan ulkoasuunsa suurkaupungin leimaa. Nuo pitkät, leveät ja säännölliset kadut tekevät ensi silmäyksellä sitä yksitoikkoisemman vaikutuksen, kun niiden liike ei mitenkään vastaa niiden leveyttä. Unter den Linden, vihreine puistokäytävineen keskellä ja komeine rakennuksineen molemmin puolin, on kieltämättä kaunis ja olisi vieläkin kauniimpi, jos se olisi maailmassa ainoa laatuaan ja ellei siitä alituiseen huomautettaisi ihailua vaatimalla. Paljoa pysyvämmän vaikutuksen tekee sen sijaan yleisillä paikoilla olevien kauniiden patsaiden lukuisuus, ja siinä suhteessa ei ole Saksassa Berlinin vertaista, ellei mahdollisesti München kilpaile etusijasta.
Haluan kertoa sinulle jotain parempaa Berlinistä ja toivon saavani siihen tilaisuuden puhuessani sen taideteoksista. Berlini on paljo edistynyt niinä viitenätoista vuotena, jotka ovat kuluneet Snellmanin matkasta, varsinkin sen teollisuutta kuvailtiin minulle arvokkaaksi. Berliniläiset itse ovat kaltaisiaan, semmoisia miksi lukemattomat muut ovat heitä kuvanneet paremmin kuin minä. Viisaimmat berliniläiset itsekin nauravat heikäläisten pyrkimyksille koettaa kirjoissa ja aikakauslehdissä — "Das galante Berlin"; "Berlin wie es isst und trinkt" y.m. — kuvata heitä jonkunlaisiksi itsenäisiksi mallikuviksi. Tekisi mieleni sanoa heitä ihmisryhmäksi, josta toinen puoli on kopioitua, toinen alkuperäistä, ja alkuperäisyys perustuu oikeastaan jonkinlaiseen arkipäiväiseen järkevyyteen, joka ilmenee miespuolisilla itsetyytyväisenä mauttomuutena kokkapuheissa, naispuolisilla senttimenttaalisuutena. Muuan ranskalainen matkustaja on sanonut että "Berlinin nainen on vielä uudestaan muokattava" (reste encore à refaire). Mahdollisesti hän on oikeassa; minulla ei ole hänen lausuntonsa vastapainoksi asetettava muuta kuin muuan lapsi, ihanimpia mitä milloinkaan olen nähnyt, kaksitoista vuotias tyttönen; ehkäpä juuri sentähden, että hän oli vain kahdentoista vuoden vanha!
Justice à tous!
Tulin, paras Betty, äsken maininneeksi Berlinin kokoelmat. Se oli siinä suhteessa ajattelematonta, etten voi tässä edes lyhyesti luetella niitä monia ihania taideaarteita, jotka täydellä syyllä ovat berliniläisten ylpeys. Mitä taas hyödyttää laiha, kaikellaisilla pikku ihasteluilla, tunteilla ja huudahduksilla varustettu kuvauskaan, ellei se sisällä suurta yhdistävää yleiskatsausta, pitkiin tutkimuksiin perustuvaa arvostelua ja kuvattavien esineiden tarkkaa, yksityispiirteistä tuntemusta? Olen sinulle luvannut ainoastaan katkelmia, tässä on taasen muuan sellainen.
Sivuutan siis ylistetyn yliopiston kuuluisine herroine professoreineen ja l,500:ne ylioppilaineen — viimemainitut, sivumennen sanoen, kalpeita tummaihoisia apollonpoikia, pelokkaita kirjatoukkia ilman rahtuakaan sitä reippautta, johon me olemme tottuneet. Sivuutan kirjaston, linnan, asehuoneen, veistokuva- ja taulukokoelmat ja monta muuta komeaa kokoelmaa, niinpä itse upean oopperatalon, ja pysähdyn vasta katselemaan Cornelius Kaulbachin freskomaalauksia, jotka ovat omansa herättämään mielenkiintoamme sen jälkeen, kun meilläkin Ekmanin mestarikäsi on maalannut samanlaatuisia ihania taideteoksia Turun tuomiokirkkoon.
Tullessamme linnasta Lustgartenin kautta museon portaille, pysähdymme ihmetellen katselemaan kuuluisaa Kissin valamaa amatsooniryhmää. Uljas impi istuu hevosen selässä. Pelosta pärskyen ja vavisten nousee jalo eläin takajaloilleen; pantteri on iskenyt terävät kyntensä sen kylkeen ja raatelee hampaineen sen leveää rintaa. Urhotar kallistuu taaksepäin ja kohottaa keihäänsä; keihäs on iskuvalmis, kuka saa voiton? Sitä ei kukaan tiedä. Kaunis ja voimakas on tämä ryhmä joka tapauksessa, ja se on kuitenkin vain kovaa malmia.
Siitä ylempänä, portaiden pylväskäytävän sisäseinillä, ovat äskenmainitut freskomaalaukset, jotka "Cornelius ynnä muut" ovat maalanneet Schinkelin luonnosten mukaan. Ne ovat aiheittensa puolesta yhtä runollisia kuin suorituksensa suhteen taiteellisia, ja valittaa täytyy vaan ettei ole oikein sopivaa kohtaa, josta niitä voisi katsella. Kas tässä lyhyt kuvaus niiden sisällyksestä.
Vasemmalla: Uranus ja tähtien tanssi. Saturnus ja titaanit vetäytyvät takaisin muinaisuuden yöhön. "Kuun pilvet purjehtivat valkoisina kyyhkyinä taivaalla." Jupiter, jonka edessä kulkevat Dioskurit, uuden valon levittäjät, alottaa uuden ajanjakson. Prometheus ryöstää ihmisille taivaan tulen. Selene (kuu) ajaa yön läpi loistavissa vaunuissaan; taivaalliset olennot auttavat häntä yön hunnun kohottamisessa. Yö levittää viittansa, josta uusia olentoja pilkistää esiin, ja ympärillä lepäävät hänen lapsensa. Elämän voimat kehittyvät; siellä on äidinrakkaus; siellä uinuva sota; siellä lempeä rauha runottarineen; lapsi vuodattaa maahan hedelmöittävää sadetta. Kaikki elämän muodot kehittyvät. Kukon laulu ilmottaa päivän sarastusta; sen kera tulee suru. Näemme auringon nousun, Venuksen ja Eroksen. Auringonjumala nousee merestä ja sulottaret liitelevät sen hohtavalla pinnalla.
Oikealla. Silloin alkaa elämän aamu, elämän kevät. Näemme paimenkansan ja sen kilpakisat. Runotar ja Psyche virittävät runoilijan lyyryä. Joutuu kesä ja keskipäivä. Näemme elojuhlan ja nuoren sankarin, joka lähtee sotaretkelle. Pegasus lentää Helikonin yli; sen kavion potkusta pulpahtaa mielikuvituksen lähde, josta ihmiset juovat elämän nestettä. Parcit hallitsevat maan uumenissa, nymfit soittelevat metsässä. Viisaana ja vakavana lähenee lainsäätäjä. Mutta nyt tulee ilta ja syksy. Korjataan viiniä. Näemme kuvanveistotaiteen ja rakennustaiteen ensi askelet. Sankarit tulevat voitokkaina taistelusta. Isät odottavat heitä kotilieden ääressä. Itse vanhuus iloitsee muusain tanssista. Viisas mietiskelee tähtien kulkua. Muuan vanhus on vaipunut alkuaineiden katselemiseen. Merimies purjehtii kuuvaloiselle merelle. Maassa hallitsee yö ja talvi. Mutta samassa alkaa uusi päivä, ja lapset leikkivät ajatuksiinsa vaipuneina isiensä haudoilla.
Sellainen on näiden freskomaalausten sisällys, mutta suoranaisemmin todellisesta elämästä otettuja joskaan ei ihanampia ovat ne, joita Kaulbach vielä paraikaa maalaa uuden museon suurenmoiseen porraskäytävään. Ne ovat kuusi suurta taulua, joista neljä on valmista, viides pääpiirteissään suunniteltu ja kuudes vielä alottamatta. Kaikki kuusi tulevat käsittelemään ihmiskunnan historian pääkohtia.Ensimäisessänäemme Babylonin hävityksen, kuningas Nimrodin, heimojen eron, semiläiset karjalaumoineen, Chamin jälkeläiset epäjumalineen, Jafetin jälkeläiset ja ihmiskunnan kukoistavimman vesan, kaukaasialaisen rodun.ToisessaKreikan kukoistusajan, Homeron, Hesiodon, Aeschyloon, Sofokleen, Alkaion. Näiden takana Parthenonin pylväät ja Solonin, metsästäviä sotilaita, Orfeon lyyryineen. Sateenkaaresta astuu esiin Jupiter ja kaikki Olympon jumalat.Kolmannessataulussa näemme Jerusalemin hävityksen, keisari Tituksen ja hänen legionansa; ylimäisen papin, joka murhaa itsensä ja omaisensa; Ahasveruksen, ikuisen juutalaisen, joka pakenee hävitystä, ja ensimäiset kristityt, jotka lähtevät pakanoille saarnaamaan.Neljästaulu, joka oli vasta tekeillä, esittää kuuluisaa hunnitaistelua.Viides, jonka aiheena tulee olemaan Jerusalemin luo saapuneet ristiretkeläiset, ja aiheeltaan määräämätön kuudes taulu ovat vielä mestarin siveltimessä.
Tuo kaikki, Betty, on ainoastaan muutamia väripisaroita kiinnitettynä vielä märkään kalkkirappaukseen, mutta se on ajatukseltaan suurta ja nerokasta, tekotavaltaan voimakasta ja jaloa. Se sisältää muutamissa piirteissä koko ihmiskunnan elämän.
Saksan suurempien kaupunkien pikkuteaatterit ovat monia suuria etevämmät kansanelämän eri puolien reippaassa luonnollisessa ja elävässä esittämistaidossa. Näytteleminen on usein mestarillista, jokainen vivahdus oivalletaan silmänräpäyksessä ja tuo yleisön pirteä tunnelma siirtyy jörömäiseen arvostelijaankin, jolla muuten olisi paljonkin huomautuksia kappaletta vastaan.
Olet niin useasti kuullut puhuttavan kielletyistä teaatterikappaleista, että kerrankin kuulet mielihyvin eräästä, jota ei ole kielletty. Samassa maassa, jossa niin sokeasti pelätään kaikkia nykyaikaisia aatteita, annetaan kahden varkaan ja roiston mitä hullunkurisimmalla tavalla polkea lakeja Friedrich-Wilhelmstädterin teaatterissa, joka on arvojärjestyksessä kolmas Berlinin teaattereista.
Nuo lystikkäät veljekset ovat nimeltään Robert ja Bertram. Näemme heidät visusti teljettyinä lukkojen takana. Vankilassa on kolme kerrosta: ylimmässä on Robert, keskimäisessä Bertram ja alimmassa vanginvartija. Robert sahaa lattiaansa reijän. Vanginvartija, joka on päästään pyörällä sisarenpoikansa kanssa pitämiensä kekkereiden jälkeen, tulee ylös katsomaan mikä kolina sieltä kuuluu. Keskimäinen huone on tyhjä; Bertram on ryöminyt ylös Robertin luo. Vanginvartija syöksyy ylimpään huoneeseen, vangit ryömivät alas keskimäiseen, juoksevat ulos lukitsemattomasta ovesta ja salpaavat vanginvartijan sisään. Tämä istuu nyt putkassa sillaikaa, kun nuo lurjukset alhaalla jatkavat kekkereitä. Sitte he livistävät tiehensä kaikessa rauhassa.
Maalla vietetään talonpoikaishäitä. Sinne tulevat Robert ja Bertramkin. Mutta ratsastavat santarmit ovat kintereillä, sieppaavat arvoisat herrat talteensa ja sulkevat heidät erääseen ylishuoneeseen. Täällä he narraavat muutaman nuoren tytön päästämään itsensä vapauteen, kaappaavat sukkelasti talonpojan rahalippaan ja ratsastavat santarmien hevosilla nelistäen tiehensä.
Muuan rikas turhamielinen pankkiiri panee toimeen suuret tanssiaiset. Vieraiden joukossa herättää huomiota muuan espanjalainen kreivi ja italialainen laulaja. Nuo hienot, tomppelimaiset herrat eivät ole muita kuin Robert ja Bertram. Pankkiiri on ihastunut, ja he syleilevät häntä niin sydämellisesti, että kaikki hänen jalokivikoristeensa katoovat. Naiset ovat ihastuksissaan ja kadottavat kaikki kalleutensa. Nyt alkaa suuret naamiaiset. Näemme kreivi Manteuffelin, punaisena tietysti, kävelevän erään paksupäisen hölmön rinnalla. Näemme lihavan turkkilaisen ennen sodan alkamista ja laihan turkkilaisen sodan päätyttyä lord Palmerstonin seurassa, haikaran ja muiden kuuluisuuksien rinnalla. Lopulta syntyy yleinen hälinä; kaikilta on jotakin varastettu. Robert ja Bertram ryömivät kakluuniin ja katoovat.
Sen jälkeen on markkinat ja suuri kansanjuhla. Täytetään paraikaa mahdottoman suurta ilmapalloa. Kaksi lihavaa maalaismatamia kuleskelee ympäri ja varastaa oikealta ja vasemmalta. Ketäpä muita he olisivat, ellei Robert ja Bertram? Lopulta heidät tunnetaan. Poliisit ja santarmit ajavat heitä takaa. Mutta Robert ja Bertram eivät ole milloinkaan neuvottomia. Juuri kun heidät aijotaan ottaa kiinni, hyppäävät he täytetyn ilmapallon veneeseen, leikkaavat nuoran poikki ja nousevat yläilmoihin katsojien loppumattomien hyvähuutojen kaikuessa.
Hyvin vähän ylentävää, mutta tavattoman hauskaa!
Saksi on jalo ja yleväsukuinen maa; sen historiaan yhtyvät Saksan paraimmat ja ihanimmat muistot. Milloin se on rikkonut, on se tapahtunut kelvottomien tai tyrannimaisten hallitsijoiden kautta, jotka itsekästen tarkotuksiensa saavuttamiseksi ovat kostuttaneet sekä omaa että vieraita maita maansa jaloimpien poikain verellä. Mutta saksilainen on niin sydämellisen hyvä, että hän unohtaa vuosisatojen sorron voidessaan iloita yhden ainoan elinajan kunniasta. Hän ihailee vielä tänä päivänä tyrannin, valapaton ja hekumoitsijan August II:sen suurta kuparista ratsastajapatsasta Neustadtin torilla; kupari on kullattu, patsas on kaunis ja tyranni, joka rautakourassaan rutisti hevosenkengän, kantoi August väkevän nimeä.
Niin, tällä maalla ja tällä kansalla onhyväntahtoisuudenleima, joka toisinaan, elämän ankarassa taistelussa, saattaa pehmetä ainapa heikkoudeksi, mutta joka on herttaisen miellyttävää ja helposti lumoo vieraan, koska se voittaa hänen sydämensä. Luonnon kasvot ovat täällä niin lempeät. Pehmeiden, vihreiden kukkulain rajottamana luikertelee vuolas Elbe hedelmällisen laakson läpi, jossa viljavainiot tuulessa huojuvat ja ensimäiset viinitarhat, tosin vielä aivan mitättömät, ilahuttavat janoisen kulkijan silmää. Ja näiden kukkuloiden rinteillä, näiden viljavainioiden keskellä, jotka vielä Dresdenin lähimmässäkin ympäristössä ovat säilyttäneet maaseutumaisen yksinkertaisuuden, kohoaa kaunis-, puhdastyylisiä huviloita ja linnoja: sivistyksen kauniimman onnen valoisia asuinsijoja, jos mahdollista itse kateudenkin yläpuolelle kohoavia, koskei niillä näytä olevan tarkotuksena hallita eikä uhata, vaan ainoastaan kohottaa ympäristön kauneutta jokaisen iloksi ja menestykseksi. Dresden onkin aina ollut muukalaisten lempipaikka ja monet ovat jääneet tänne ainiaaksi, nähden elämänsä auringon laskevan Loschwitzin tammien taakse, missä Schiller loi Don Carloksensa.
Dresden on yksinkertainen kaupunki, jossa noustaan aamulla varhain ja mennään varhain nukkumaan. Ylellisyyttä ja itsekylläisyyttä nähdään niin vähän, kuin se on mahdollista pääkaupungissa, jossa on toistasataatuhatta asukasta. Istutaan aivan kodikkaasti kahvinsa ääressä Brühlin terrassilla tai kylmää kinkkua ja erinomaista Waldsehlösschen-olutta nauttien Elbpaviljongissa. Puolellakolmatta groschenilla[4]saa kuulla kauniin konsertin ja 15 groschenilla saa kadehdittavan istumapaikan suuressa kiitetyssä huviteaatterissa. Hovi, ylhäisö ja virkamiehistö pitävät itsestään hyvin vähän ääntä. Jos täällä ollaan ylimyksiä, niin ollaan sitä taiteen alalla. Puhu kelle tahansa dresdeniläiselle taulukokoelmasta tai Zwingerin ja japanilaisen palatsin ihanista kokoelmista, niin näet kuinka heidän silmänsä loistavat ylpeydestä ja rakkaudesta.
— Haben Sie noch nicht die Madonna gesehen? kysyi minulta ensi päivänä pieni tyttö, joka möi kirsikoita.
— Noch nicht, vastasin minä.
— Ei, das ist Schade, Sie sollen doch das nicht vergessen, huudahti pieni taiteenharrastajatar, nähtävästi mielissään voidessaan antaa minulle hyvän neuvon ja tietäessään jotain niin tärkeätä paremmin kuin minä.
Näin sittemmin talonpoikia, ajureita, yksinkertaisia työmiehiä perheineen, usein puolikasvuisia lapsiakin ahkerasti käyvän taulu- ynnä muita kokoelmia katsomassa. Sellainen, Betty, vaikuttaa sukupolvien elämään, ja yhteinen ystävämme, vanha Fröbel, sanoo että meidän pitää opettaa lapsia "tuntemaan hyvää kauniin kautta".
Mutta kun meikäläisten joukossa on monta, jotka uskovat että taide ja pakanallisuus ovat samoja asioita, unohtaen että esimerkiksi musiikki ja maalaustaide ovat taiteita, jotka ovat syntyneet kristinuskon helmassa, niin tahdon muistuttaa siitä, että tämä sama Saksi on evankeelisen opin kehto ja Lutherin isänmaa. Ei kukaan kieltäne Saksilta sitä nöyrän itsensäkiitoksen oikeutta, että se vielä tänään, meidän ajan ja kaikkien aikojen harhojen keskellä, omistaa totisen kristillisyyden. Harvoin olen omassa maassamme niitten keskuudessa, jotka ovat innokkaimmin harrastaneet käytännöllistä kristinuskoa, ollut mukana arvokkaammassa, hartaammassa, enemmän sydämen pohjasta lähtevässä jumalanpalveluksessa kuin Dresdenin Kreuzkirkossa. Katoolilainen, taiteellinen aines, jonka Luther viisaasti säilytti, tosin puhdistettuna ja yksinkertaisempana, oli jälellä mitä täydellisimmäksi kehittyneenä maalaustaiteessa ja kirkkolaulussa. Koko tuo kirkon täyteinen seurakunta lauloi mukana, lauloi moniäänisesti ja puhtaasti. Mikä ero, Betty, niiden epäsointujen rinnalla, joita kuulemme omissa kirkoissamme! Kaikki, niinhyvin saarna kuin messu ja virsikirja, oli ankaran lutherilaista; voit uskoa että vastakohta oli silmäänpistävä minunlaiselleni, joka olin sitä ennen käynyt hyvin monessa katoolisessa kirkossa.
Vielä muuan seikka, ulkonainen tosin mutta sangen kuvaava, osottaa miten vakavalta kannalta kristinusko käsitetään Dresdenissä. Olin monessa muussa paikkakunnassa nähnyt miten sunnuntaita vietettiin ainoastaan kirkoissa ja tuskin sielläkään, miten niiden ulkopuolella ostettiin, myytiin ja tehtiin työtä aivan kuin arkipäivinä. Dresdenissä sulettiin kaupat sunnuntaisin, eikä kukaan tehnyt työtä kello kuuteen iltapäivällä. Vielä enemmänkin. Asuin Altmarktin, avaran tornin luona, joka koko viikon oli meidän markkinakojujamme muistuttavia myymälöitä täynnä ja jotka näyttivät sinne asettuneen elämään ja olemaan. Eipä sentään niin, ne kaikki poistettiin kello kuusi lauvantai-iltana ja sunnuntaiaamuna oli tori sileä ja tyhjä kuin ei siellä olisi milloinkaan markkinoita pidetty.
Oi, taide harhailee usein ja jumaloi usein itseään, unohtaen alkunsa. Tuleeko silti hylätä sen jalot, nöyrät luomat? Mitä kaikkea vastaan onkaan inhimillinen itsekkäisyys rikkonut? Kuka heittää sentähden ensimäisen kiven Thorvaldsenin, Rafaelin, Mozartin ja Shakespearen päälle?
Tämän taulun historia on lyhyesti seuraava. Sen maalasi Rafael taiteensa hehkeimpänä kukoistusaikana (1518-1520) mustain veljesten Piacenzassa olevaan San Siston luostariin, ja siellä se oli alttaritauluna kolmattasataa vuotta. Saksin kuuriprinssi, sittemmin August III, näki sen siellä vuonna 1733 eikä voinut sitä enää milloinkaan unohtaa. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 1753, onnistui hänen maalari Giovanninin välityksellä ostaa tuo taulu luostarilta kahdellakymmenellä tuhannella tukaatilla. Mutta munkit, jotka pelkäsivät tekonsa seurauksia, antoivat venetsialaisen Nogarin sitä ennen valmistaa taulusta tarkan jäljennöksen, joka vielä tänä päivänä käy paikkakunnalla alkuperäisestä.
Vuosisatojen tomusta puhdistettuna ja Dresdenin taulukokoelmiin liitettynä on sikstiniläinen madonna tullut maailman kuuluksi kaikkien aikojen maalaustaiteen ihanimpana, ylevimpänä luomana. Taulun korkeus on yhdeksän korttelia ja kolme tuumaa sekä leveys seitsemän korttelia. Sen keskelle näemme neitsyt Marian seisovassa asennossa, Kristuslapsi sylissään pilvissä liitelevän. Oikealla kumartuu pyhä Sikstus, vasemmalla pyhä Barbara. Kaksi siivekästä enkelilasta taulun alimmassa osassa ikäänkuin nojaavat käsivarsiaan puitteita vasten, ja kahden vihreän esiripun väliltä välkehtii taustalla madonnan ympärillä sädekehä, joka tarkemmin katsottaessa on lukemattomien enkelinpäiden muodostama.
Dresdenin kokoelman 2,202 taulua järjestettiin viime kesänä uuden paremman suunnitelman mukaan, jolloin tehtiin uusi ja parempi luettelokin. Madonnakin oli siihen aikaan kauvan näkymätönnä; mutta suopea kohtalotar satutti niin, että se ilmausi jälleen muutamia päiviä sinne tuloni jälkeen, tällä kertaa yksin suuressa huoneessa, entistä paremmassa valaistuksessa, uusilla komeilla puitteilla varustettuna sekä — harvinaista kyllä — lasin alle asetettuna. Kaikki Dresdenin taiteenharrastajat kokoontuivat ihaillun taulun ympärille, kiistellen uuden asettamisen eduista ja haitoista. Useat pitivät lasia epäedullisena, toiset taasen väittivät värivivahdusten sen kautta paremmin yhteensulautuvan.
Tällaisen maineen saavuttaneen taulun eteen astuessamme asetumme pikemminkin ankaran tarkastelijan kannalle; vaadimme jotain tavallista enempää sanoaksemme ihmistyötä täydelliseksi! Lähestymme kunnioituksella, se on velvollisuutemme, mutta samalla lujasti päättäen ettemme anna silmiämme häikäistä, ettemme tahdo ihailla sokeasti vain sen vuoksi, että tuhannet muut ovat sitä ennen ihailleet.
Ja kun noin päätettyämme ensi kerran näemme sikstiniläisen madonnan, niin emme hämmästy emmekä ihmettele; emme tosin voi olla pitämättä tuota taulua hyvin kauniina, mutta sitä, mikä siinä on käsittämätöntä, yli-inhimillistä, taivaallista, emme paikalla huomaa. Meidän käy samoin kuin ensi kertaa Beethovenin symfoniaa kuullessamme: käsitämme siitä ainoastaan yksityiskohdat, kokonaisuus selviää vasta myöhemmin. Perästäpäin sen paremmin ymmärrämme. Perästäpäin singahtaa esiin jumalallinen kipinä, ja mitä enemmän syvennymme tuon ihmeellisen ylevyyden katselemiseen, sitä enemmän meidät valtaa vavistuksensekainen ihmettely. Se ei ole nero yksinään, joka tuohon vaivaiseen, katoovaiseen kankaankappaleeseen on painanut ikuistuttavan leimansa; siinä on jotakin vielä suurempaa, taulu on ilmestys, kiinnitetty kankaalle välittömästi, sisäisen näkemyksen pyhänä hartaushetkenä. Rafael, tuo valittu, joka kantoi ylienkelin nimeä, syntyi ja kuoli pitkänäperjantaina.
Sinä, Betty, voit muualta lukea enemmän Madonna di San Sistosta, sillä hänestä on paljo kirjotettu. Minulla on vaan muutama sana lisättävänä. Sellaista viattomuuden ja ylevyyden, korkeimman nöyryyden ja korkeimman majesteetillisuuden yhdistystä emme näe tässä elämässä milloinkaan. Sellaiselta voi näyttää ainoastaan Jumalan äiti sinä hetkenä, kun hän sylissään kantaa maailman vapahtajaa.Ilmantätä lasta hän on vain heikko kuolevainen, jonka ainoastaan katoolilainen taikauskoisuus saattaa korottaa taivaiden kuningattareksi; tämän lapsenkanssahän on jokaiselle kristilliselle uskontunnustukselle ylevä, pyhä ja puhdas, "täynnä armoa", niinkuin ei kukaan nainen ennen häntä eikä hänen jälkeensä. Correggio ja Murillo ovat maalanneetviattomanMarian, niin suloisena, niin rakastettavana kuin nuori äiti rakkautensa ja onnensa puhtaimpana hetkenä; Rafael on siihen vielä liittänyt Jumalanäidinylevyyden, ja kun edellistä rakastamme, seisomme miltei pelokkaina jälkimäisen edessä. On ihailtu Rafaelin taulun Kristuslasta, ja totta on että tuon lapsen kasvonilme on niin omituisen yliaistillinen, katseensa niin kirkastettu ja läpitunkeva, että tuntuu kuin se katselisi aivan sielumme läpi. Mutta Marian katse on yhtä ihmeteltävän syvä. Se seuraa meitä, minne menemmekin, niin vakavin ja samalla kuitenkin niin lempein silmäyksin, ettemme lopulta enää voi niitä kestää; ne lävistävät meidät, tunkeutuvat sydämemme sisimpään, riisuvat sen syntisten halujen paksut verhot, niin että tunnemme seisovamme alasti kuin Jumalan edessä. Kauheata on, Betty, seisoa tuollaisen taulun edessä, tietäessään itse olevansa saastainen. Näemme silloin silmäimme edessä sen ikuisen totuuden, että ainoastaan "sydämestä puhtaat saavat nähdä Jumalan".
Sentähden ei rohkenekkaan taulun Sancta Barbara, joka on vielä nuori ja maallisten halujen saastuttama, katsahtaa ylös Kristukseen ja Mariaan, vaan suuntaa katseensa maahan. Mutta Sikstus, marttyyri, joka on harmaantunut uskon kilvotuksessa, kohottaa katseensa ylös, ja niin tekevät pienet enkelitkin. Vain aikaisin lapsuus ja myöhäisin vanhuus rohkenee nostaa silmänsä pyhyyttä kohti.
Ken kerran elämässään on nähnyt Mont Blancin ja nukkunut yhdenkään yön Chamouniissa, sivuuttakoon kernaasti nämä rivit. Mutta kun pidän jotenkin varmana ettet sinä, Betty, milloinkaan ole nähnyt ikuista lunta, niin arvelen että voit hetkiseksi tyytyä siihen ihastuttavaan pikku leluun, jota sanotaan Saksin Sveitsiksi.
Dresdenistä on ainoastaan muutaman tunnin matka pitkin Elbeä ylöspäin pieneen Wehlen nimiseen kaupunkiin. Eräänä kauniina heinäkuun aamuna nousivat siellä maihin berliniläinen, saksilainen ja suomalainen, päättäen pysyttäytyä yhdessä kuin sadun lintu, rotta ja makkara. Wehlenistä he laskeutuivat Uttewalder Grundiin, sieltä Wehlener ja Zscherre Grundien kautta ylöspäin ihanaan Basteihin; sitte edelleen Amselgrundin kautta syrjään tavallisesta matkailijareitistä erääseen yksinäiseen meijeriin; sieltä sitte ylöspäin Hohnsteiniä ja Hocksteiniä kohti, jossa seurueeseen liittyi kaksi elsassilaista, kaksi würtembergiläistä ja yksi hessiläinen. Sieltä alas Wolfsschluchtin rotkoihin sekä ukkosen pauhatessa ja sateen valuessa kauniin Polenzlaakson läpi. Sieltä taasen pilvienkorkuiselle ihanalle Brandille mitä ihanimpana kesäiltana. Sieltä sitte alas Tiefer Grundin kautta, viettääksemme yön kauniissa Schandaussa. Sieltä aikaisin seuraavana aamuna vaunuissa Haidemühleen; sieltä Kuhstalliin; sen jälkeen kapusimme ylös loppumatonta Kleine Winterbergiä ja edelleen Grosse Winterbergiin. Sieltä alaspäin rajan yli Prebischthoriin sekä edelleen, yhä alaspäin, Bielan laakson läpi Kamnitzin joen yli Herniskretscheniin Böhmissä. Koko tuon taipaleen jalkaisin, lukuunottamatta puolentunnin vaunumatkaa. Vihdoin jälleen illalla laivalla Dresdeniin. Papststeiniä, Liliensteiniä ja Königsteiniä katselimme kaukaa. Matkan vaikutelma: väsähtänyt tyytyväisyys.
Mitä teitä olimmekaan kulkeneet näinä kahtena päivänä! Pysyimme tuskin enää koossa, mutta olimme kuitenkin iloisia kuin linnut nauttiessamme oikeata tokaijeria, jota saadaan Herniskretschenissä, ja ainoastaan siellä yhdellä taalerilla karahvi. Englantilaisia naisia leveälierisine hattuineen, kaikilla tietysti kirjansa ja albuminsa kädessä, ratsasti pienillä hevosilla (ponies). Kaikkialla vuoristossa vilisi harpunsoittajia, tyroolilaislaulajia ja heti Böhmin alueelle tultua kerjäläisiä. Kaikkialla vetosivat ravintolat ja muistojenkaupustelijat matkustajien kukkaroihin. Jo kolmekymmentä vuotta on tämä vuoriseutu elänyt matkustajatulvasta; sitä ennen se oli miltei tuntematon. Nyt rakentaa hallitus uusia siltoja rotkojen yli, niin että monet kauniimmat näköalakohdat vasta viime aikoina ovat tulleet tunnetuiksi. Korkein kohta on Grosse Winterberg, 1,710 jalkaa merenpintaa korkeammalla ja 1,400 korkeammalla Elbe-virtaa, joka luikertelee sen juuritse. Näköala on suuremmoinen. Siellä näemme Saksin, Böhmin ja Schlesian vuorenhuiput: kolmen valtion suuruudet.
Kolmea luonnonantia kaipasi täällä pohjoismaalaisen silmä: graniittia, havumetsiä ja järviä. Vuorilaji on etupäässä basalttia mitä eriskummallisimmissa muodoissa: milloin ihmisolentoja muistuttavina kallioina, milloin karhujen, hevosten, villisikojen muotoisina, milloin suunnattomien kiinniköytettyjen jauhosäkkien näköisinä, milloin kohtisuorina kammottavan korkeina seinäminä, milloin pengermäisesti syviin laaksoihin laskeutuvina viettoina, milloin alassyöksyvinä pimeinä rotkoteinä, milloin uhkaavina kallioröykäleinä kulkijan pään päällä. Tuo kaikki tekee valtavan vaikutuksen, ja juuri se viehättää hienostunutta kaupunkilaista. Me, jotka olemme nähneet kylliksi korpimaita, emme näihin samalla lailla ihastu. Meillä on yhtä suuremmoisia näköaloja, eikä mitään voi verrata petäjien, kuusien ja harjanteiden ympäröimiin Suomen järviin. Meidän graniittimme ei halkea kuin basaltti. Me miltei halveksimme tuota haurasta suuruutta, jota kevättulvat järkyttävät ja joka alati uhkaa raueta raunioiksi. Hymyilemme noille vesiputouksille, jotka muutamien groschenien maksusta lasketaan patoluukusta virtaamaan. Meidän vuoremme eivät horju. Meidän koskiamme ei saata komentaa juoksemaan ja pysähtymään.
Kuitenkin teemme usein vääryyttä arvostellessamme kaikkea vierasta meikäläisen mukaan. Saksin Sveitsillä on kauneutensa, jota ei edes kateus saata siltä kieltää. Kun ihanana kesäiltana nousemme Wolfsschluchtin mustasta kaaoksesta korkean Brandin huipulle ja sieltä näemme syvällä jalkaimme alla Elben kapeana juovana ja niittoväen punaisen- ja valkeankirjavissa puvuissaan nukkien kokoisina häärivän hymyilevillä niityillään, silloin laajentaa sydäntämme onnellinen rauha, joka virtaa kauniista luonnosta vastaamme, ja kaukaa sinertävästä avaruudesta etsii silmämme ihanne-maailmoita, jotka voittavat ihanuudessa ihanimmankin todellisuuden... Näiden kallioiden keskellä kaikuu laulu niin raikkaalta, vaikkapa maksettujenkin huulien raiuttamana; nämä rotkot ovat satujen kultamaa, joka solatiellä on ristinsä, joka luolalla tarunsa, joka luonnonoikulla runollinen selityksensä. Suomme oppaallemme anteeksi että hän pajattaa opitun ulkoläksynsä, vaatien kuulijainsa sitä uskomaan. Olkoot vaan minusta nähden nuo kivet lumottuja prinssejä ja tämä luola prinsessan makuukamari; sadussa piilee aina totuutta silloin, kun se on syntynyt kansan keskuudessa luonnon pohjalla, kullaten hohteellaan erämaitten yksinäisyydenkin.
(Helsingfors Tidningar tammikuu—kesäkuu 1857.)
Meillä on vielä, hyvä Betty, kappale taivalta jälellä. En voi sille mitään, jos näitä loppumattomia katkelmia lukiessasi sattuisit ajattelemaan jutelmaa ukosta ja akasta, joilla oli turkit. Arvelen sentään että näitten vaatimattomien kuvaustenkin läpi puhaltaa avaran maailman raitis tuulahdus, jota me niin kipeästi kaipaamme, me jotka olemme seitsemän kuukautta vuodessa jäätyneiden merien kahlitsemina. Tartu siis jälleen vyyhtiin ja keri kärsivällisesti. Lupaan, kuten ennenkin, että vaivaan sinua niin vähän kuin mahdollista "ukolla ja akalla", s.o. kertojan omalla persoonalla, mutta sitä enemmän "turkeilla". Toivon ettei pakinani tuntuisi liian pitkäveteiseltä.
Se suuri ja viljava tasanko, jonka läpi virtaa kapea Elster-joki, on täynnä taistelutantereita, joiden hurmetta huurunneilla vainioilla arkipäiväinen nykyaika paimentaa lampaita, painaa kirjoja ja valmistaa posliinia. Täällä (Breitenfeldin luona) löi Kustaa Aadolf tuon vanhan korpraalin verisin päin takaisin; täällä voitti yksitoista vuotta myöhemmin Lennart Torstenson voittonsa; täällä lyötiin neljä päivää kestävässä "kansainteurastuksessa" Napoleonin joukot hajalleen ja seitsemättäkymmentä tuhatta ihmistä kostutti verellään tuota savea, josta Meissenin tehtaat nykyään valmistavat pesuvateja. Täällä (Altranstadtissa) laati Kaarlo XII loistavan, mutta hyödyttömän rauhansa; täällä (Hubertsburgissa) hengitti Saksa jälleen vapaasti seitsenvuotisen sodan hävitysten jälkeen. Luulisi noin verelläkostutetun ja kuuluisan maaperän kasvattavan pelkkiä taistelusankareita. Sen sijaan täällä elää ahkera, sävyisä kansa, joka juo olutta ja syö cervelatmakkaraa Auerbachin kuulussa kellarissa, käyttää yhtenä vuotena enemmän painomustetta kuin koko Suomi kymmenenä ja kokoo kaiken maailman kielten puhujia uudenaikaisille ristiretkille Leipzigin messuihin.
Leipzig ei ole mikään kaunis kaupunki, mutta se on rehti kaupunki, ja siksi täytyy vieraan sitä kunnioittaa. Siellä on sataviisikymmentä kirjakauppiasta, kolmekymmentä kirjapainoa ja kolmattasataa painokonetta. Sellaiset liikkeet kuin Brockhaus ja Voss eivät pidä suurta ääntä itsestään, asuvat tosin kauniisti ja anastavat kaksi pitkää katuvartta, mutta niillä on paljoa pienemmät nimikilvet kuin Helsingin leipureilla. Sen sijaan että laatisin luettelon kaikista Leipzigin merkillisyyksistä, tahdon ainoastaan mainita kaksi taulua, jotka kaunistavat kaupungin museota. Se on yksi noita parempia museoita, sillä täkäläiset hyvät kirja- ja villakauppiaat osottavat pitävänsä arvossa muitakin asioita, kuin pitkien tavaraluettelojensa meno- ja tulopuolta.
Täällä näin Calamen maalaaman Monte Rosan ja Paestum'in; se ei ollut tavallinen taulu, se oli itse luontoa. Näin kaksi Gudinin merimaisemaa; ne eivät olleetkaan mitään kankaankappaleita, vaan todellisen meren vaaleanvihreitä aaltoja myrskyssä vaahdoten. Näin Verboeckhovenin lammaslauman, joka likistäytyy yhteen ukkosilman pauhatessa; Wickenbergin kuuluisan jäälläkalastuksen; Destouchesin pienen ujon tytön, joka nousee aamulla vuoteellaan istumaan — mutta ennen kaikkea pysähdyin katselemaan kahta jättiläisvarjoa, joista toinen oli perimmässä näyttelyhuoneessa, toinen uloimpana aivan sisäänkäytävän suulla, molemmat vastakkain, katsoen toisiaan noiden monien huoneiden läpi. Kumpikin katseli synkkänä ja uhkaavana — kahden vuosisadan suuruudet kohtasivat toisiaan uhmaavina, kilpaillen kumpi olisi vastoinkäymisessä suurempi.
Toinen taulu esitti Fredrik II:sta Kollinin taistelun jälkeen, Schraderin maalaamana. Toisessa taulussa oli Napoleon I, jonka kuvan oli kankaalle kiinnittänyt Paul Delaroche, sen ajan suurin historianmaalaaja, jonka kädestä sivellin hiljattain putosi ainaiseksi. Preussilainen istui siellä yksin kaatuneen puun rungolla, kallion juurella; hänen voittoon tottunut sotajoukkonsa oli perinpohjin hävitetty, viekkaat suunnitelmansa verisesti pirstottu; kruununsa ja valtionsa menetetty, sotapäällikkömaineensa häväisty. Napoleon seisoi Fontainebleaussa kynä kädessään, tuo sama kynä, jolla hän oli allekirjottanut vallastaluopumisensa ja maanpakonsa, koko elämänsä päämäärän kukistumisen, maailmanvaltansa musertumisen, Englannin voitonriemun ja uuden ajan alkamisen, jossa hän ei enää ollut keskipisteenä. Näitä miehiä, suunnattoman suuria ja suunnattoman itsekkäitä, oli sinä hetkenä kohdannut sama koston jumalatar: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Mutta tarkemmin molempia mitatessa, esiintyi Napoleon lopultakin äärettömän paljoa suurempana. Fredrik istui jörönä ja jäykkänä; hän oli saanut terveellisen selkäsaunan ja sen jälkeen hän jälleen nousi, samana kuin ennenkin: suurena kenraalina, viekkaana valtiomiehenä ja taitavana hallituskoneen käyttäjänä, mutta kaiken muun suhteen kylmänä, ahdasmielisenä omanedun etsijänä, ilman todellista hienoutta ja sentähden ilman todellista suuruutta — miehenä, joka näytti suurelta vain sentähden, että aikalaisensa ympärillään olivat niin pieniä. Toisen taasen — hän, joka myöskin jälleen kohosi, mutta vain yhä syvemmälle suistuakseen ja vetääkseen viimeisen hengähdyksensä sammuneen tulivuoren kraaterilla — hänen kalpeissa, mutta viimeiseen saakka majesteetillisissa piirteissään näkyi sokean kohtaloon luottamuksen rinnalla, joka hänellä korvasi uskontoa — Fredrik II uskoi tuskin kohtaloonkaan — vielä hieno, jalo piirre inhimillistä surua, joka johonkin määrin sovitti katseen synkkyyttä. Näki että hänen kanssaan kaatui aate — olkoonpa että se aate oli kaikkia muita uhannut ja sortanut mutta se oli kuitenkin maailmanhistoriallinen aate, jolle asteelle Fredrik II ei milloinkaan voinut kohoutua, ja sentähden kaatui hänen kanssaan ainoastaan vallottaja ja preussilainen, mutta Napoleonin kanssa kokonainen aikakausi ja maailmanjärjestys. Niin suuret pirstaleet peittävät suurimmankin itsekkyyden, ja historia, esiintyipä se Leipzigin museossa tai piirsipä viimeisen tuomionsa marmoriin, ei ole milloinkaan kieltävä Napoleonilta suuruutta, samaan aikaan kun se hymyilee Fredrik II:sen imartelevalle lisänimelleainoa.
Ja veturi kiisi eteenpäin pitkin Thüringin rautaisia raiteita vuosisatojen taistelutantereiden ohi. Siinä olivat Breitenfeld, Merseburg, Grossgörschen, Auerstädt, Jena, Lützen "schwedensteinineen", ja taas edelleen somien, rauhallisten ja kauniiden muistojen ohi, joiden joukossa Weimar, Gotha, Erfurt, Wartburg, Eisenach, Saksin tasankojen ja Thüringerwaldin kautta alaspäin Frankeniin. Yltympäri jatkui heinänkorjuuta, sillä nyt oltiin heinäkuussa. Miltei ryysyiset lapset tarjosivat asemilla kukkia hampaat vilusta kalisten — nythän oli heinäkuu vuonna 1856.[5]Herrnhutilais-siirtolassa Neudietendorfissa tehtiin lyhyt pysäys. Pitkätakkiset, leveälierihattuiset miehet katselivat junan huimaa kulkua järkähtämättömällä tyyneydellä...
Pian sen jälkeen näkyi Frankfurtin tornien huiput.
Kaupunki on olevinaan Saksan liiton pääkaupunki — tuon merkillisen liiton, jonka
kolmekymmentä jalkaa koettaamarssia samalla saappaalla,
kolmekymmentä jalkaa koettaamarssia samalla saappaalla,
(joka lause, sivumennen sanoen, hiukan alentaa Frankfurtin tarkotusta). Se on tietysti ylhäinen kaupunki, enkä ole missään nähnyt niin kovaksi kiillotettuja irtokauluksia, niin sileitä peruukkeja, niin kuivettuneita paperinaamoja, niin useita parooneja, niin jäykkiä neitejä, niin huolellisesti lajiteltuja "hohe, höchste und aller höchste Herrschaften", sen lisäksi niin ylpeitä palvelijoita, komeita vaunuja ja hienoja päivällisiä, lyhyesti, sanoen semmoista kaikenkarvaisen durchlauchtigkeitin heijastusta, joka ponnistaa kaikkensa hallitsija-arvoaan edustaakseen. Sitäpaitsi on Frankfurt rikas ja kaunis kaupunki, komeine taloineen ja kauniine puutarhoineen, Bethmanns-garteneineen, Danneckerin Ariadneineen ja vanhoine kunnian-arvoisine "der Römer" raatihuoneineen. Kaupungilla on epäilemättä monta hyvää puolta: uudenaikaiset talot, myymälät, kilvet, jopa kielikin on usein ranskaa; muuten siellä on paljo itävaltalaista, jonkun verran preussilaista, yhtä ja toista baijerilaista ja pikkurihkamaa Saksan muista valtioista, mutta oikeata saksalaista, tuon sanan paremmassa merkityksessä, perin vähän tai ei ollenkaan. Pistäysin eräänä päivänä Wiesbadenissa, puolen tunnin rautatiematkan päässä Mainzista. Se on tykkänään huvila-, hotelli- ja puutarhakaupunki, kaikki vihreätä ja hohtavan valkoista — kaupunki, jossa on jokseenkin hyviä viinejä, vaikka se onkin rakennettu silkasta vedestä saaduilla rahoilla. 8,700 kylpyvierasta vilisi kauniissa puistossa lampien keskellä ja joutsenia katsellen, sievässä basaarissa, monissa juomahalleissa ja komeassa ilmakkaassa "Cursaalissa", jokamilteityönsi varjoon Helsingin Kaivopuiston tunnetun laitoksen. On turhaa kuvata saksalaista kylpylaitosta; siitä voit lukea ainakin kolmestakymmenestä romaanista. Tahdon kuitenkin tunnustaa tunteneeni samaa halua kuin Kustaa Aadolf Aschaffenburgissa: että nämät kauniit rakennukset olisivat pyörien päällä. Silloin pyörittäisimme yhteisin voimin koko laitoksen Helsingin Kaivopuistoon, ja arvelenpa että yhtiö ja herra Louis Kleineh katselisivat suurin silmin kun tämä siirtola, nuo 8,700 kylpyvierasta mukana, jonakin kauniina aamuna ilmestyisi Suomen pääkaupunkiin!
Kuvittele mielessäsi jokseenkin Helsingin kokoista kaupunkia, leveäkatuista ja kaunistaloista, jonka halkaisee leveä niini-, jalava- ja tammipuistikko, kaupunkia Reinin rannalla, jonka välkkyvä uoma miltei piiloutuu puitten ja talojen väliin. Kaikki näyttää niin valoisalta, rauhalliselta ja vihreältä; aikaisin aamulla livertää satakieli niinipuun latvassa; urkujen äänet vyöryvät kirkoista; joka ikkunasta pilkistää tauluja; yksinkertaisina, koruttomina ja tyytyväisinä rientävät ihmiset aamurukouksesta työhönsä; päivä alkaa kello kuudelta ja kello yhdeksän mennään nukkumaan valkeilla uutimilla varustettuihin sänkyihin; eletään sekä viisikymmentä vuotta edellä että viisikymmentä vuotta jälessä muusta maailmasta; on omaksuttu uudemman ajan kauniit ja hyvät puolet, mutta jätetty sen nurinkuriset menot, keinotekoiset ja turmeltuneet elintavat huomioon ottamatta.
Tuo kaupunki on Düsseldorf, taiteilijoiden kaupunki, jonka pienellä alueella on seitsemänsataa taidemaalaria ja jossa muutamat siveltimellään ovat maalanneet itselleen kauniita kivitaloja, niinkuin meikäläiset räätälit ompelevat niitä ahkeralla neulallaan. Tosin näidenkin rauhallisten muurien sisällä kuohuttaa taiteilijain tunteellisia sieluja inhimilliset surut ja intohimot: kateus, kunnianhimo, rauenneet toiveet ja kuihtuneet mielikuvat. Mutta kun olemme inhimilliselle puutteellisuudelle uhranneet sen, mikä sille on tuleva, katselemme lopultakin Düsseldorfia rakkaudella ja tyytyväisyydellä, sillä sen luonnon ja sen asukkaiden keskuudessa viihtyy taide, viihtyy, nuortuu ja kehittyy itsenäiseksi eräässä nykyajan parhaimmassa taidekoulussa. Achenbachin ja Lessingin maisemat, Tiedemanin historialliset taulut, Knausin laatumaalaukset ja monet muut suuriarvoiset teokset kaunistavat sen harvoja, mutta hyviä kokoelmia, ja vuosittain leviää täältä suuri joukko erinomaisia ja kalliita maalauksia kaikkialle Saksaan. Puistikon sivulla on kaunis, valoisa linna. Siellä viettää entinen Hohenzollern-Sigmaringenin ruhtinas iloisempia päiviä kuin nuorempina vuosinaan meidänaikaisen kruunun painoa kantaessaan, ja sentähden hän, viisaasti kyllä, möi koko suuren valtakuntansa Preussin kuninkaalle melkoisesta eläkkeestä, joka suo hänen esiintyä mesenaattina taiteilijoita ja tyrannina jäniksiä kohtaan.
Täällä, ruotsalaisten ja varsinkin norjalaisten keskuudessa — norjalaisilla on täällä suuri maine — tarttuivat suomalaiset Löfgren, Ekman ja Holmberg reippaasti siveltimeensä. Heidän pieni kolmiapilansa on kuitenkin ainaiseksi kadottanut yhden rikkaimmista lehdistään: Anders Ekmanin, joka kaatui, kuten moni muu ennen häntä, toiveittensa ihanimpana keväänä. Saavuttakoot molemmat toiset sitä varmemmin ikuisen taiteen huiput.
Täällä on pitkä katu, jonka toinen, pohjoiseen antautuva varsi on täynnä maalarien atelieerejä. He elävät vaatimattomammin kuin monet yksinkertaisesti asuvat ylioppilaat Helsingissä. Toisella puolella katua asuu Löfgren, joka on antautunut "Heiligenmalerei" alalle ja tarvitsee, suomalaisen hitaudella, vuoden miettiäkseen yhtä ainoata taulua, mutta silloinpa se ilmautuukin kankaalle pehmeänä ja loistavana. Rohkeampi ja tuotteliaampi — atelieeri pihalle päin, asuinhuone puistikkoon antautuen, vihreyden ympäröimänä, toivon kultanummet silmäinsä edessä ja kotimaan muistot sisimmässään — on Werner Holmberg, josta Düsseldorfissa sanotaan että harvat nuoret maalarit kykenevät yhtä reippaasti ja sattuvasti kuin hän kiinnittämään kankaalle luonnon salaisuuksia: pilvistä taivasta, vihreitä metsiä, vaihtelevia maisemia ja noita ihmeellisiä valoja ja varjoja, jotka ovat Düsseldorfin koululle ominaisia. Hän on nyt maalannut saksalaisia maisemia hyvällä menekillä kahden-, kolmen- ja neljänsadan taalerin maksusta; häntä odottaa nyt vain Suomen luonto, saksalaisesta niin suuresti eroavine pohjoismaisine sävyineen, ja tästä syystä sekä myöskin omaisiaan tavatakseen saatamme piakkoin odottaa hänen pistäytyvän isänmaassaan, mutta tokko hän sinne jääpi, on sangen epäiltävää, tuskin toivottavaa. Kesällä hän teki matkan Sveitsiin.
Useat norjalaiset ja ruotsalaiset, etupäässä Wickenberg, myöskin jokunen suomalainen, kuten Steven Steinheil ja Wright-veljekset, ovat menestyksellä koettaneet kuvata pohjoista talvimaisemaa. Mutta sen omituisimmat ja komeimmat ilmiöt eivät vielä, ihmeellistä kyllä, ole maalarin sivellintä innostaneet. Missä löydämme koko luomakunnassa sen vertaista kuin meidän tiheät, korkearunkoiset havumetsämme kirkkaassa kuuvalossa, jolloin Kalevalan kuu riippuu hopeanhohtoisena tumman kuusen oksilla? Sano minulle onko mitään somempaa kuin kuurainen maisema, jossa hienoista neulasista ja lehdistä punoutunut hohtavanvalkoinen vaippa pukee puut ja kaiken muun mitä hienoimpiin pumpulivaatteisiin? Tai näytä minulle komeampi näky kuin keskitalven auringonnousu, kun savu kohoaa kaupungin tuhansista savupiipuista kohtisuorasti kirkasta huurteista aamutaivasta kohti värjäytyen sen hohteessa hehkuvan punervaksi? Tämä ja paljo muutakin on vielä kuvaamatta, ja sen pitäisi riittää aivan uuden maisemamaalaus-suunnan pohjaksi. Pohjoismaisella kesämaisemalla on tosin oma viehätyksensä, mutta etelään verrattuna sen taivas on liian väritön, sen vihreys liian kelmeä tai liian tumma. Talvi yksin on meidän jakamaton, verraton omaisuutemme siveltimen aiheita valitessamme; siltä alalta kerran sukeutuvat ne taulut, jotka maailmaa hämmästyttävät.
Reininmaitten asukkaat ovat kauniimpia kaikista saksalaisista; joka toinen lapsi on kuvankaunis, mutta vanhempina käyvät piirteet useimmiten liian karkeiksi. Vaikka he sukkeluuden maineessa ovat paljoa jälempänä berliniläisiä, ovat he näitä etevämmät terveeseen järkeen ja käytännölliseen ymmärrykseen nähden, läheten siinä suhteessa enemmän kuin muut maalaisensa ranskalaisia, joiden kanssa heillä on jonkinlaista naapuruutta ulkoisessa olemuksessaan ja sisäisissä taipumuksissaankin. Ei missään ole niin, kuin reininmaissa, naurettu suurääniselle ranskalaisvihalle ja Beckerin Rein-laululle: