10-11 taloa on Lentierassa. 3-4 taloa on kalmismaan lähellä, tien varrella, pääty tielle käsin, sitten vähän matkan päässä "jamshikka" Arhippaisen talo tien suunnassa ja taas vähän matkan päässä, järven poukaman mukaan mutkistuvan tien varrella kylän muut talot, kirkko ja pappila. Järven puolella sijaitsevat talot ovat pääty tielle päin, mutta kylän puolen talot ovat kääntäneet pirtin pääsemän kylään ja karjakartanon päädyn tielle. Saunat ja kala-aitat, ja nuottikodat ovat järven rannalla, riihet ja muut aitat ylempänä. Tavallisia novgorodilaistaloja ovat melkein järjestään, pari "suomalais"-mallista joukossa.
Kalmismaalla ikivanhat naavaiset kuuset kohisevat ja humisevat satavuotiaat hongat. Koko kalmisto on kuin kappale villintä, ihmiskäden koskematonta sydänmaan luontoa: kuusia piipottavine kuivalatvoineen, puolilahoja kuivia kelohonkia, toisiaan vasten kaatuneita, vihloen kihnuttelevia puita, maassa loikovia, ikäänkuin apua anoen oksiaan kurottelevia runkoja, julmia piikkejään taivasta kohti ojentavia taittuneiden puiden kantoja, katkenneita oksia siellä, toisia täällä… Maassa makaavat, harmajat omituiset hautapatsaat, joko vanhuuttaan vaipuneet tai sortuneen puun musertamat, lisäävät salaperäisyyden tunnelmaa samoinkuin vanha harmaa, kallellinen tsassovnakin metsikön reunassa. Lahonnut, sammaltunut aita, joka kalmistoa ympäröi, ei suinkaan sitä vähennä. Tässä minäkin tahtoisin korkeuden herraa kumartaa, tässä koristelemattomassa ympäristössä, tuossa yksinkertaisessa harmaassa huoneessa. Täällä uskon hänen lähinnä olevan. Mutta tuolta, koreasta kultakupoolisesta temppelistä, mikä kylän yli ylpeänä loistelee, on hän varmaankin hyvin kaukana. Vaan eipä kelpaa enää vanha tsassovna eikä vanha kalmisto nykykansalle. Uudet on hankittu.
Kalmiston vieressä on köyhän Makarovan savupirtti.
Lentierassa vielä häitä vietettäessä vanhoja lauluja lauletaan sekä lasta vitmissä heiluteltaessa liekkuvirsiä lallatetaan, vielä tarpeen tullessa jylhät loitsutkin luetaan. Arhippaisen 40-vuotias emäntä osaa häälauluja, osaa liekkuvirsiä, ehkäpä loitsujakin. Saan hänet laulamaan. Niinpä sanoo hän sulholle laulettavan, kun hän saunassa peseytyy lähteäkseen morsianta noutamaan:
"Pinossas on pienet hallot, pilko puikot puhtahaiset, lämmitä o kyynelkyly, saussuta simainje sauna, loai simaista poruu, simote poijan päätä pessä!"
Ja kun sulhasväki tulee, lauletaan morsiustalossa:
"Mi tuo väki tulou, Saksan salmilta syviltä, Vienan vallilta vesiltä? Vävyn tuo väki tulou. Mistä tunnet vävyn väeksi'? Tunnus puista, tunnus maista, tunnus virpi vierahista. Vävyn on soapka samsattainje, puhki pilvien puhuja, läpi metshän läikyttäjä. Ei vävy tupahan sovi, ilman orren ottamatta, sivuseinän siirtämättä, peräseinän päästämättä."
Kun morsian kodistaan lähtee, lauletaan:
"Lenti kokko koillisesta, satasulka Saksanmaalta, liitelihe loatelihe, liiti linnan lauan peähä, otti parvesta parahan, tukkapäistä turpiamman, kassapäistä kaunehimman, höyhenpäistä helövimmän, läksi ullos utuna, pellolle pihoja myöten."
Virstan, parin päässä kylästä, saman järven rannalla, on Kipon kylä.Saman suuruiseksi Lentieran kanssa sitä sanovat.
Lentierasta ajan 32-virstaisen taipaleen Kiimaanvaaraan. Tie kulkee pienen Luovutsaaren kylän sivutse, joka on kauniilla paikalla järven rannalla. Kartassa on kylän nimenä Lentosaari. Syrjään jää tiestä Suuloansaari, Suuloanjärven rannalla — kartassa Sulojärvi, Kiimaanvaarassa on kaksi kylää, Ylävaara ja Alavaara, joista jälkimäinen kylä on isompi.
Aijon Kiimaanvaarasta kulkea yhtä kyytiä Repolaan, mutta kun pistäydyn vanhan tutun, loitsija-akan Malanje Seppäsen taloon, syntyy siellä pitkät pakinat, ja juttua riittää niin, että lähtö jää aamuun. Kun kerron, että hän kerran jo ennen minulle virsiä lauloi, loitsuja lateli, muistaa hän sen vielä ja tuttuna kohtelee. Ja valmis on taas tietojaan latelemaan. Laulaa hän raudansynnyn, laulaa tulensynnyn. sanelee käärmeen synnyn, heposen synnyn, veren sulkusanat, pakkasen sanat, tulen vihat, kontion sanat, löylyn sanat ja joukon muita loitsuja ja taikoja, Sitten hän vielä laulaa Anni-tytöstä Aino-neidosta, joka
"läksi lutia metshästä, vassan päitä varvikosta, taitto vassan toatollee, toisen taitto moamollee, kohta kolmatta rupesi, Iivanal vellellee. Mies mereltä näytteli, oallolla vienteli. Kasva neiti miussa, elä muissa nuorisoissa! Anni itkien kotihin."
Taikka päätyy laulamaan Maariasta, koriasta neidistä, joka
"viikon istu ison koissa, viijet vitjat kulutti, kuuset vyölliset poikki saatto. Mariainen mäellä kirku: tule, neiti, poimimaha, tinarinta riipimähä! Koppoi koisan koprahaa, siitä pani huulillee, siitä, vatsahaa valutti. Siitä tyyty, siitä täyty lihavaksi liitelihe."
Laulaapa hän pitkän virren Päivölän pidoista, joihin Lemminkäinen kutsumattomana vieraana menee ja ryhtyy laulukilpailuun Saarelaisen kanssa ja voittaa hänet.
— A, himottah silma kuulla pajuloi? kysyy Malanje lopuksi.
— No annas kuulua!
Ja Malanje pajattaa:
"Olonetskoi burlakkoi, gorodenkoi kauhtanoi, klinja bieloi, kauhtan sieroi, njevidali dai njeslihkali."
Kahdeksissakymmenissä on Malanje jo, silmäpuoli eukkorupelo, mutta muuten terve, puhelias ja hilpeäluontoinen. Toatto oli ollut mainio seppä ja suuri loitsija. 12-vuotisena oli toatto lähtenyt Suomesta Kiannalta Venähen maalle ja joutunut lopulta Kiimaanvaaraan asumaan. Yksin oli Malanje vanhemmistaan jäänyt, yksin kauvan talossaan elellyt. Oli sitten ottanut kasvattipojan, joka nyt eukkonsa ja yhden lapsensa kanssa talossa eleli, taloa hoiteli.
Aamulla ennen viittä jo nousen, sivallan laukun selkään ja lähden Repolan tielle. Tuumin yhtäpäätä mennäkseni Tuulivaaraan asti, jossa huomenna Petraa praasniekoidaan, kuten Lentierassakin. Ihana on ilma, keveästi nousee jalka, ja tie käy pitkin Lieksanjärven rantaa.
Ja salolla tien vieressä, humisevien honkien suojassa Lieksärven rannalla on pienoinen matalainen metsäsauna. Suurista pyöreistä hongan keloista on se salvettu. Pieni, ryömittävä oviaukko on muutamassa nurkassa. Kurkistan sisään: ovipielessä kiuvas, peräseinässä pieni ikkuna, siltana pelkkä maa, sammalilla ja heinillä peitetty. — Kalamiehet kalalla ollessaan viettävät saunassa yönsä, samoin metsämiehet eräretkillään. Yöpyypä joskus siihen matkamieskin. Saunan lämmitessä ollaan ulkona, mutta kun savu ja kitsku on haihtunut, mennään saunaan, pistetään ikkunaan "sammaltype" ja heittäydytään pehmeälle sillalle pitkäkseen, ja nautitaan suloisesta lämpimästä sekä "kaskutah i pagistah".
Honkain välistä vilkkuu Lieksanjärven siintävä selkä. Aamuinen autere sen pinnalla auringon valossa väikkyy ja terheniset saaret selällä toinen toisensa takaa pilkottavat. Odotan, että tuolla, jossakin saaren rannalla, salmessa nousisi vedenimpiä vedenkalvoon leikkimään taikka että ruohopartainen Ahti sieltä kohoutuisi. Mutta ei nouse, eivät näyttäy … minulle, epäuskoiselle.
Onpa tien varrella myös siellä täällä pieniä kolmiseinäisiä, viistokattoisia koskuksista seipäiden varaan tehtyjä, metsämajoja. Niiden alla saavat suojaa sateelta ja päivän helteeltä sekä matkalaiset että metsä- ja kalamiehet.
Kiimaanvaarasta Repolaan on 29 virstaa. Pari taloa, n. 10 virstan päässä Repolasta, on matkan varrella. Repolan pogostalla levähdän kolmisen nelisen tuntia ja nautin tunnetun Törhösen vieraanvaraisuutta ja sitten taas taipaleelle. Kolvaasjärvellä, jonne on 14-15 virstaa, olen parin tunnin kuluttua. Passittomana kulkuririepuna joudun siellä venäläisen stanovoin ja karjalaisen urätniekan kynsiin. Ne panevat toimeen perinpohjaisen repputarkastuksen ja löytävätkin varsin vaarallista tavaraa. Ei juuri pommeja, mutta nenäliinoja, lyijykyniä, piirustusvihkoja, muistivihkoja ja muuta semmoista hirveää. Sitten tiedustelevat, olenko talonpojille "kniigoja" antanut ja puhunut "vierusta, maista ja metsistä" y.m. vaarallisista asioista. Arvelevat kai, että tässä nyt on yksi siitä suuresta sotajoukosta, joka sanotaan Suomesta lähetetyn Karjalaa valloittamaan. Aikovat ottaa rattailleen mukaansa, mutta kun näytän viimein heille Aunuksen kuvernöörin antaman suosituskirjeen, niin laskevat laputtamaan. Ja lähdenkin, ja laputan yhtä kyytiä 26 virstaa Koropin ohi Tuulijärven kylään, johon tulen kymmenen paikoissa illalla. Koko matka se olikin! Eipä enään tehnyt mieli juoksentelemaan, varsinkin kun kenkä vielä oli hyökännyt isäntäänsä vastaan ja jalkaan kauhean rakon kihnuttanut.
Tuulijärven kylässä saan sijan varakkaan Maurosen talossa. Onpa siellä muitakin Suomen miehiä praasniekkavieraina. Naapuripitäjästä Lieksasta ovat tulleet katsomaan rajantakaisten veljiensä juhlia. Hyvin näyttävät viihtyvän, ystävinä keskenään pakinoivat.
Seuraava päivä vietetään praasniekkaa. Aamupäivällä, kun on pappi saapunut — on näet ensin käynyt Koropissa — käydään tsassovnassa, joka on kalmiston reunassa järven niemessä, molimassa. Sitten syödään vahva aamiainen, piiraita, sultshinoita, kalakukkoa, rokkaa ja votkaa ryypätään päälle ja alle. — Eipä aikaakaan, kun käy nuorten miesten joukossa kuiske, jotta jossakin vaaran talossa — neljää vaaralla olevaa taloa sanotaan Tuulivaaraksi, kolmea vaaran juurella, järven rannalla, Tuulijärveksi — aikovat tytöt pitää "bessodaa". Sinne heti kiipeemään nuoret ja vanhat. Siellä "sharmankka" jo soi, ja kohta on erään talon sintsossa kisa käymässä. Ja sitähän nyt vanhakin mies mielissään katselee. Tytöt punottavin poskin, pojat hiki hatussa heiluvat, keikkuvat. Huvittavinta on nähdä "moanitus"-kohtausta. Poika ylpeännäköisenä, välinpitämättömänä, lakki kallellaan yksikseen tanssia teikaroi keskisillalla, hypähtelee, heittäyy kykkyyn. viskaa sääret ristiin, ponnahtaa ylös, painuu taas alas ja lyö jaloillaan siltaan sen tuhannesti. Kädet ovat milloin lanteilla, milloin sivuilla viittilöivät, milloin edessä kiivaasti kehräävät. Mutta tyttö se maanittelevan, viehkeän näköisenä lyhyin kevyin tanssiaskelin liitää sivuttain ympäri siltaa pojan ympärillä. Lähestyypä tanssivaa poikaa ja kurottaa kätensä, jotta muka: tulehan! Mutta poika ei näkevinäänkään, huimemmin vain keikkuu ja teikaroi ja kehrää. Tyttö vielä viehkeämpänä hetkisen liitelee ja taas tarjouu: sama huono onni, kova on pojan luonto. Kolmannen kerran kun koettaa, jo heltyy sydän ja poika tarttuu tyttöön ja tanssi jatkuu yhdessä.
Kovin koreankirjavissa puvuissa ovat tyttöset, loistavat, läikkyvät toinen toistaan kirkkaammin. Varsinkin lettinauhat ovat heillä monet ja monenväriset. Pidänpä lukua erään komeimman tytön komeimmasta lettinauhakimpusta ja saan selville, että siinä on seitsemää eri väriä, ja muutamat nauhat niin pitkiä, että polven kohtaan ulottuvat. Ja nekös kisatessa somasti lepattavat!
Iltapäivällä lähtevät veneillä naapurikylään, Koroppiin jatkamaan juhlimistaan — pappi oli jo tsassovnamenot toimitettuaan lähtenyt veneellä Losmaan. Mutta enpä jouda enään praasniekoimaan, täytyy heittää reppu selkään, tulla arkituulelle ja painautua salolle. 16 virstaa on kylästä rajalle. Tie on vasta valmistettu ja sentähden vielä jotenkin huonossa kunnossa. Ensimäinen suomenpuolinen talo rajan yli tultua on Kivivaara. Siihen yöksi joudun.
Sitten jalkasin paraillaan tekeillä olevaa tietä myöten 15 km Nurmijärven kylään. Leveä, kunnon tie näyttää tästä tulevan, jahka se valmistuu. Toisenlainen siitä syntyy kuin rajantakalaisten kapeasta käytävästä. — Nurmijärveltä saan hevoskyydin kirkolle, jonne saavun lauvantaina heinäkuun 13:nnen illalla.
Vilkasta on elämä Lieksan "kadulla" kesäisenä lauvantai-iltana. "Maalaisia" on saapunut, huomista kirkonmenoa varten useista etäisistäkin syrjäkylistä. Parvittain niitä kuleskelee kylätiellä sinne tänne, toisia seisoskelee kauppa- ja vehnäpuotien rappusilla. Pojat syöttävät tytöille makeisia ja vehnästä, ja syövät itsekkin suun täydeltä. Onpa vielä sattunut niin erinomainen kaupunkilaispeli kuin sirkus eksymään kylänlaitaan, ja se se suurimmat parvet ympärilleen kokoo.
Lieksasta pääsen laivalla Vuonislahteen, jossa taas hetkisen saan vanhoja ukkoja haastatella. Vuonislahdesta jälleen salolle. Ensin pienen Jauhiaisen yli ja sitten Sammaljokea vielä pienemmälle Sammaleiselle ja sen perimäiseen pohjukkaan ja salon poikki Luenniemeen ja Pitkänlahden taloihin. Ja niin talo talolta, salo salolta etemmäksi ja etemmäksi: Majalammille, Julkuvaaraan, Uuronvaaraan, Jaakonvaaraan, Kuorajärven taloihin, Teponvaaraan ja Suuponvaaraan, joka on viimeinen — 2-taloinen — kylä Pielisjärven Enon rajoilla. Muutaman savutuvankin tapaan matkalla.
Enossa, Kontiolahdella.
Suuponvaarasta joudun pieneen Lemun torppaan Enon saloilla. Siellä ukon kera yön ympäristö pakistaan.
Lemusta vaeltelen metsäpolkuja Koljaan, Kyyröön ja Haapalahteen, josta maantietä myöten kauniiden seutujen kautta Ahveniseen. Siitä laivalla Pielisjokea alas Enon kirkonkylään.
Käväisen taas hiukan Kontiolahden puolella. Kuljen metsän poikki salotaloitse Kontiolahden maantielle ja sitten sitä myöten Jakokosken isohkoon kylään, siitä paritaloiseen Uiloon ja Pielisjoen rannalle Paiholaan, isoon Lukkarisen taloon. Ja sieltä laivalla jokea ylös Jakokoskelle, josta jalkaisin korkealle Mönninvaaralle ja Enon Sarvinkiin.
Sarvingissa kulkee maantie pitkän matkan entisen Sarvinginjärven pohjaa, joka nyt rehevänä heinäniittynä sarvinkilaisia hyödyttää. Aika julman uoman on järvi laskiessaan hiekkakankaaseen kaivanut. Jyrkkinä penkereinä kohoavat kuilun kuusikkoa, männikköä kasvavat reunat. On siinä varmaankin ollut jyry ja pauhu, kun siitä vesi on valtoinaan koskena kohisten Pielisjokeen rientänyt. — Hauskan äkkimutkan kiepauttaen sujahtaa maantie alas kuiluun ja entiselle järven pohjalle. — Sarvingista ajan takaisin Enon kirkolle.
Enosta käännän tieni Ilomantsiin päin ja joudun Kuismanvaaraan, jossa useampia taloja. Juoksaisen vaarojen takana puolen peninkulman päässä Luhtapohjassa. Korkealla vaaraisella maalla on siellä joukko taloja, yksi tällä vaaralla, toinen tuolla, kolmas siellä. Muutamalle vaaralle on neljä asumusta lähekkäin asettunut. Joku mökkiläinen elelee pienessä savutuvassa. Toinen mökkiläinen on pistekodan patamökikseen pystyttänyt.
Ilomantsissa.
Saavun Ilomantsin Lylyvaaraan. Siinä 4-5 taloa lähekkäin, etempänä ympärillä toisia vaaroja, toisia taloja. Kirvesvaarat ja muut.
Ja taaskin saloja samoilemaan, kuulua Koiteretta kohden. KauniinKoitajoen, "Koian" yli soudan Lylykosken lauttauspaikassa ja siitäeteenpäin kapsutan kumisevan kankaan tasaista tietä Huhuksen kylänTahvanaisten taloihin ja Koitereen rannan Kuivalaiseen.
— Voi, veikkonen, kuin sinulla on vielä paljo kaunista näkemättä kuin et ole Koiderta nähnyt, sanoo Ahlqvist, ja totta hän puhun. Eipä saunojen nuuskijakaan voi olla ihastumatta, kun kirkkaana päivänä päkähtää männiköstä ruohoiselle rannalle, ja eteen avautuu päiväpaisteessa välkkyvä siintävä selkä, jossa saaria niin paljon, niin paljon, pienistä kallionnokkareista alkaen suuriin metsäisiin pikku mantereisiin saakka. Tuossa parimäntyinen nokkare, tuossa pensastoinen kaistale, tuossa pari rinnakkain, tuossa kolme vierekkäin, tuolla suuri metsäinen, nuokkuvakoivuinen emo, ympärillään pieniä vallattomannäköisiä poikasia koukkuhonkineen ja kainoja tyttösiä lehtevine koivuineen, tuolla korkeakallioinen nyppylä, tuolla kalliorantainen kappale, tuolla tuollainen … ja tuolla … tuolla … tuolla… Mene ja lue taivaan tähdet! Pohjoisessa yhtyvät saaret ja järven pinta taivaan sineen, mutta luoteisessa pilkottaa Kivivaaran kylä ja lännessä lähempänä lahdelman takana kumottaa kuulun runolaulajan Puhakan kotitalo Liepala, sama talo, johon Ahlqvist ennen muinoin tuli "muuanna elokuun iltana kotvasen hämärässä" ja sitten sillalla pehmeillä heinillä maatessaan kauniin satunsa Suometar-neidosta uneksui.
Huhuksesta saan soutajan ja lähdemme lipottelemaan "Koierta" myöten Piilovaaraan ja Kontiovaaraan. Pujottelemme salmesta salmeen, soutelemme saaren ja saaren sivutse. Saarilla koivut niin tutusti nyökkäävät ja vakavat hongat ystävällisesti viittaavat. Kovin ihailen minäkin, minäkin vaivainen salojen polkija, jolla laukussa on vain saunankiukaiden kuvia ja riihien parsijärjestyksiä…
Kontiovaara on Koitereen itärannalla, pienoisessa petäjikköaukossa pienoisen lahdelman pohjukassa. Tiheän pimeän hongikon läpi vie polku rannasta taloon. Täällä se on Eljaksen aikoina, Lönnrotin päivinä elänyt toinen suuri laulaja, Maamme-kirjassakin mainittu Mateli Kuivalainen. Onpa talossa vielä vanha pirtti, nokinen savutupa, jossa Mateli on elänyt, jonka harjan alla laulujaan sommitellut ja loitsujaan laskenut. Mateli näet on ollut mahtava loitsijakin. On ollut "sellainen noita, jotta on pannut kiärmeen tulipakkulat suussa luokkii lyyen kulkemaan ja jouvuttamaan Syväyksen varrelle Särkkään Penttiselle, joka oli toinen noita". — Monissa lähteissä kuuluu vielä olevan väännettyjä "vihtapantoja", jotka lienevät "Matelin kummennoksii". Ja oli niillä paholaisilla ollut Matelin aikana talossa asiaa. Nykyisen isännän äiti oli näet kerran pannut pihalle maata ja nukkunut. Olivatpa tulleet riitelemään, jotta "kolmekymmentä vuotta olemme tästä tietä pitäneet ja sie siihen nyt peäs panit!" Silloin eukko oli "siunuustellut", jotta "kyllä tästä tie katkiaa", jotta "että työ tästä rahtii piä!"
Kylläpä onkin seutu sellainen, että se herkän mielen laululle herättää ja synkät loitsutkin synnyttää. Rannan petäjien välistä vilkahtelee Koitereen saarinen selkä ja ympärillä humisee ikuinen hongikko, etempänä synkkä metsä kohisee.
Matelin arvelevat kuolleen 1846 tai 1847. Eipä ole talossa enää hänen sukuaan. Huhuksen Kuivalainen kuuluu vielä Matelin sukua olevan ja Mäntyojan Romppanen.
Vietän talossa yön. Iltamyöhään pakinoidaan talonväen kera. Isäntä Matelista kertoo… Hämärissä aittaan makuulle mennessäni arvelen, jotta tulevatkohan ne, joiden tie tästä moinen kulki, minun untani häiritsemään… Eivätpä tulleet, rauhassa antoivat nukkua. Akkahan ne jo sillisiksi siunuusteli. Ei ole niillä enää näillä main asiaa.
Kontiovaarasta kankaita myöten Käenkoskelle ja siitä metsäteitäSiivenvaaraan, Kokkovaaraan ja Hattuvaaraan.
Hattuvaara eli, kuten myös sanotaan, Hattupää on iso kreikkalaisuskoinen kylä n. 15 virstaa rajalta, suurien soiden, laajojen metsien, monien vaarojen ympäröimänä. Kirkolle, 3 peninkulmaa, oli takavuosina matka tietöntä suota ja saloa, mutta nyt jo hattupääläiset pääsevät hyvästi rattaillakin ratistamaan. Pääkylä, tihein ryhmä vaaran kaltevalla rinteellä tsassovnineen, kalmistokuusikkoineen muistuttaa hyvin paljon rajantakaisia heimokyliämme: jyrkkäkattoiset talot paikoin vieri vieressä päädyttäin kylätielle, ja talojen välissä risteilevät kylänkujaset. Mutta talot ovat jo enemmän "suomalais"-mallisia, matalahkoja, katot eivät niin mahtavan voimakkaina levittäydy talon suojaksi, seinähirret ovat veistetyt, ikkunat kyllä pienet ja tavallista ylempänä, mutta eivät niin korkealla kuin rajantakalaisten taloissa. Hovattalanvaaran 4-taloisessa ryhmässä on vielä Maksimisella vanhanaikainen talonsa, jossa pirtit, sintsot, sarait, aitat, tanhuat, läävät saman katon alla. Entisaikoina on Hattuvaarassa useammat talot novgorodilais-mallisia olleet.
Hattuvaarassa pohdimme Iivana Tiittasen kanssa rakennusasioita. Saan kuulla jo rajakarjalaisia nimityksiä: "paltshat" ja "lautshat", "petshurkat" ja "tshashokat", "proavilot", "solomat" ja "potokat", "vuiskat" ja muut.
Hattupäästä astelen Korentovaaran ja Lehtovaaran kautta Koitajoelle jaMekrijärven kylään.
Mekrijärvellähän ne ovat ennen eläneet myös runonlaulajat Sissoset ja Huohvanaiset ja vieläkin siellä elää samaa sukua. Mutta loppunut on jo esi-isäin runomahti samoin kuin heidän aikuisensa sukutuvat revityt ja raasitut ja muodosteltu miten milloinkin.
Koreana kesäaamuna 2-3-virstaisen Mekrijärven yli Ryökkylään Mustosen rantaan. Kauniilla järven nurmirantaisella niemekkeellä on Ryökkylän 5-6-taloinen kylä. Mustosen talossa elelee mummona 80-vuotias Simana Sissosen tytär. Tulee siinä runonlaulajista puhe, niin mummo sanoo:
— A tuol Mekrijärven kylässä se ennen eleli taitava laulaja.
— Simana Sissonenko?
— A niin, vot vot, tiijäthän sie. Heä ol miu toattoi.
Ryökkylän kylässä oli ennen ollut sellainen tsassovna, johon oli pitänyt uhri heittää, kun ostettua eläintä oli ohi kulottanut, raha pitänyt heittää uhriksi. Ellei heittänyt, oli vihollinen kiusannut. Muuan ukko oli kulettanut hevosta ohi antamatta uhria. Silloin tullut vihollinen kiusaamaan. Ukko pannut pojan polttamaan sitä tsassovnaa, poika polttanut. Mutta pojan päälle lentänyt lintu tsassovnan katosta ja puhkaissut silmän. Sen oli vielä vihollinen tehnyt, mutta sitten oli siitä päästy.
Ryökkylästä astelen Putkelan kautta Ilomantsin isoon kirkonkylään.
Kirkolta taaskin itäistä maata kohden, ensin hevosella Möhköön ja siitä kolme peninkulmaa jalkaisin Kuolismaahan. Tie Möhköstä Kuolismaahan on vasta valmistettu, karkeahiekkainen, vaikea jalkaisin käydä, ei varsin hyvä hevosellakaan ajaa. Monet, suuret suot se matkalla halkoo, monet jylhät korvet kulkee. Välillä viivähdän Lemiahossa, Lutikkavaarassa ja Miikkulanvaarassa. — Kuolismaan kylä viisine kuusine taloineen, Kettusineen, Hattusineen, Martiskaisineen on korkealla vaaralla Kuolismaanjärven, järvestä lähtevän joen ja Koitajoen välissä. Niinkuin muutkin Ilomantsin salokylät, on Kuolismaakin suurien soiden ympäröimä. Novgorodilaistaloja on kylässä kolme neljä, kaksi jotenkin täydellistä, toiset jo osaksi hajaantuneita. — Asukkaat kylässä ovat enimmäkseen kreikkalaisuskoisia. Kettunen esim. on "suomalainen".
Kuolismaahan loppuu kärrytie. Jos lähtisi vielä idän alle painumaan, saisi polkaista metsätietä, talotonta taivalta 30 virstaa, ennenkun tulisi Liuvukseen ja siitä toistakymmentä virstaa samanlaista tietä Mekriin rajalla. Jauhot ja muut tavarat, mitkä liuvukselaiset ja mekriläiset noutavat Möhköstä, saavat he kesällä Kuolismaasta alkaen 3-4 peninkulman matkan kulettaa purilailla tai hevosen selässä. — Kuolismaasta palaan kirkolle.
Kirkolta ajan Marjovaaraan, ja kiertelen siellä ympärikylissä, Alapohjassa, Tiakkavaarassa, Perttivaarassa ja jatkan sitten matkaa Koveroon, isoon, varakkaannäköiseen kylään. Siellä m.m. mylläri Kurosen kanssa jauhan Koveron rakennusseikkoja. — Koverosta käväisen Kiihtelysvaaran Huhtilammen kylässä. Matkalla tapaan maa-asunnon, pienen, matalan, ahon rinteeseen työnnetyn mökkipahaisen. Katto ja etuseinä vain pistäytyvät ahosta esiin. Pienen pienet ikkunat ovat ihan maan rajassa. Sisällä pelkät maaseinät, katon rajassa pari hirsikertaa, nurkassa uloslämpiävä uuni. — Huhtilammen kylässä on useampia taloja Huhtilammen ja Koatiinlammen välissä ja rantamilla.
Sitten Tuuponvaaran kautta Kokinvaaraan, josta taas Öllölän saloille. Siellä m.m. tapaan alkuperäisen savupirtin saunankiukaineen ja kiukaan viereisine makuulavoineen. Painun salolle aina syrjäiseen Ristivaaraan asti, kuulun runolaulajan Shemeikan Petrin nykyiseen asuintaloon.
— Tuoko se nyt on se mainio runolaulajamme ja kuulu metsänkävijämme Mysysvaaran Petri, tuo vanha, sokea mies, tuo piikkopukuinen, vapiseva ukko raukka, joka tuossa penkillä akkunan luona kumarassa istuu, istuu äänetönnä, liikkumatta, tietämättä välittämättä, mitä ympärillä tapahtuu? Tuoko se on huiman petran hiihtämällä tavottanut, tuoko se on äreän kontion keihäällä kaatanut … tuoko se on niin kauniisti kanteloa helkyttänyt ja virsiä Väinämöisestä ja Joukamoisesta laulanut … tuoko se on mahtava loitsija ollut … tuoko se on sitä "Karjalan aatelia"… Voi sentään, minkälaiseksi se ikä, aika vahvimmankin tarmokkaimmankin saattaa, sortaa mahtavimmankin laulunlahjaa! Sääli, sääli käy mainiota miestä. Päivät päästään kuuluu istuskelevan äänetönnä taikka loikovan sängyssään. Huonokuuloinenkin jo on. Keväällä oli ukko jo yrittänyt kuolemaankin, mutta oli vielä parantunut, kun oli lääkärinapua käytetty. Viime talvena oli vielä laulanutkin. Mitä herrasmiehiä lienevät olleet, jotka olivat talossa käyneet ja kiusanneet ukon laulamaan? — Petrin eukko on vielä reipas, puhelias, paksu mamma, ja sanoo olevansa "Loimoin kyläst Suistamalt". — Varakas näyttää olevan Ristivaaran talo, huolettomat Petrin vanhuuden päivät, hyvän kohtelun näyttää saavan.
Korpiselässä, Soanlahdella.
Vietettyäni yön Ristivaarassa samoilen seuraavana päivänä, elokuun 2:sena suoniittyjä, lehtoisia ahoja myöten Hoilolan kylään ja siitä metsäisiä kankaita Korpiselän kirkolle. Hoilolassa viettivät Illjan praasniekkaa. Kannisen taloon oli kokoutunut joukko sekä nuoria että vanhoja pakinoimaan. Päivemmällä jo sentään lähtivät pois astelemaan, sanoivat heinäpellolle olevan kiireen. Ja miksei, olihan kerrankin taas pouta ainaisten sateiden lomassa.
Kirkolta lähden jalkapatikassa Tshokkiin, josta käyn Kokkarissa ja Mysysvaarassa. Kolmisen nelisen virstaa on Kokkarista Mysysvaaraan. Pitkät, poikkitelaiset suosillat, metsäniityt, metsäpurot, mustat korvet ja lehtoiset vaarat ehtii taival sillä välillä jo esittämään. Eipä ole Mysysvaara enään samanlainen kuin ennen Petrin siellä eläessä on ollut. Uudeksi on siellä kaikki vaihtunut. Ainoastaan vanha riihi vielä on ennallaan.
Toimeentulevia hyvin rakennettuja kyliä ovat sekä Kokkari että Tshokki. Talot korkeahkolla olevine ikkunoineen, jyrkkine, voimakaspiirteisine lautakattoineen muistuttavat vähän rajantakalaistaloja. Noin 10-kunta taloa on kummassakin kylässä. Mysysvaarassa kaksi. Tsassovna on molemmissa kylissä. Kokkarin vanha hauska tsassovna on uudestaan laitettu aivan koreaksi ja maalattu, Tshokin on melkein maahan asti lahonnut.
Tshokin majatalon emäntä, Marppa Vornanen osaa "iänellä itkee", samoin naapuritalon emäntä.
Korpiselän kirkolta ajan Soanlahden Havuvaaraan ja Juttulammille. Tie kulkee vaaraisia maita, vaarojen rinteillä halmemaita, m.m. punottavia tattarihalmeita. Rakennukset sekä Havuvaarassa että Juttulammilla enemmän uudenaikaisia, samoin Soanlahden kirkonkylässäkin, johon Juttulammilta tulen. Juttulammilta kirkolle kulkee tie pitkin Jänisjärven rantaa. Heti kylästä lähdettyä kohoaa se korkealle vaaralle, jolle Jänisjärvi koko laajuudessaan uljaana loistelee, siintää silmänkantamattomiin. Jänisjärven rannalla kiertelevä tie muistuttaa paljon Laatokan Kirjavalahden rannalla mutkittelevaa tietä: toisella kädellä tien vieressä järven pinta, toisella jyrkkään nouseva vaara.
Suistamolla.
Soanlahdelta jatkan matkaa Jänisjärven rantaa myöten Suistamon suureen kirkonkylään. Soanlahden ja Suistamon väli on enemmän tasaista maata, eipä ole semmoisia vaaroja kuin Korpiselän ja Soanlahden seutuvilla. — Suistamon kirkonkylässä tapaan m.m. matalaisia mökkejä, joissa "läävä" on pirtin kanssa saman katon alla, porstut vain välissä. Sellaiset mökit näkyvät Suistamon vähävaraisilla olevan hyvin tavallisia.
Ja taas, taaskin salolle, vielä kerran polkaisemaan suuria sydänmaita, kolkkoja korpia kuleksimaan. Pääsen hevosella — vaikka tie onkin kovin kehnoa, kuopakkaista kylätietä — suureen Koitonselkään, ohi ajettuani Äämäjärven kylän. Koitossa taas jo tapaan novgorodilaistaloja, joskin myös uusmallisia.
Koitonselästä kautta salojen ja lehtojen ja soiden Hovinahoon, josta Hudjakan miehen keralla — sattui juuri tulemaan talosta ratsain hevosella, joka samalla purilaita veti — Hudjakan pieneen, 2-3 taloiseen kylään Hudjakanjärven rannalla. Hudjakasta kankaita, soita myöten Muuantoon, toistakymmentaloiseen kylään Muuannonjärven rannalla. Ensimäiseksi tietysti Jehkin Iivanaa tapaamaan. Ei ole Iivana kotona, on 8 virstan päässä Suurenjärven kylässä veneen veistännässä. Mitäs muuta, kun sinne matkaamaan. On siinä jo taas osoittelemista, yrittäessä synkän metsän läpi Suurenjärven kylään. Matkalla monet "rigiet", suot ja salot, lehdot ja ahot ja monet syrjäpolut, joista mikä minnekin vie, Kuikkaan ja muuhun. Pitkältäkin jo matka tuntuu… Mutta tulee viimein niitty, tulee toinen, tulee lehto, siinä veräjä ja kohta talokin pilkahtaa puiden välistä. Kolme taloa on kylässä, takimaisessa, Petrin talossa Iivana työskentelee. Niityllä talon luona puuhailee talonväki, poutapäivä kun on, niin ahkerassa heinänkorjuutyössä häärivät.
Riihi on Iivanan työpajana. Siellä hän paraillaan veneenkaaria kiinnittelee. Pyydän ukkoa heittämään venetyönsä täksi iltapäiväksi ja käymään kerallani pakinoimaan. Valmis on, jahka ensin saa kaaren kiinnitetyksi. Käydään nokiseen pirttiin, pirtti on "seämeh" eli "kodih lämpeevä", joka "savuh kodih antah, ei lähetäh pihal". Hupaisesti vierähtää ilta, puhetta riittää aina hämäriin saakka. Kyllästymättä kuuntelee salolaisen sujuvaa, notkeaa, sanarikasta, kuvarikasta kieltä.
Mutta eipä ole sijaa pirtissä yötä olla. Suuri talonväki tarvitsee makuutiloikseen koko sillan. Riiheen, lehdille ja heinille ovat Iivanalle ja minulle laittaneet makuutilan. Sielläkin vielä pilkettä riittää. Kulettaa Iivana minut karhumailleen, pyyntiretkilleen, salosaunoihin, kahdelle patsaalle rakennetuille riista-aitoille. Sanelee runojaankin ja puhelee, miten siinä ja siinä kohdassa runo sujuu niin kauniisti. Kertoo vanhasta lauluveikostaan, Mysysvaaran Petristä, kertoo m.m., miten Petri, kun yhdessä viimeiseltä laulumatkalta tultiin, kovin väsyneenä oli arvellut, jotta kyllä tämä on ukon viimeinen laulumatka.
Kaiholla, ikävällä jätän aamulla Iivanan. Herttaisen muiston hän mieleen jättää, vaatimaton, vilpitön, ystävällinen kanteleen helkyttäjä, runojen laulaja. Hän, jos kukaan, on "Karjalan aatelia". — Enpä vähän ole alakuloinen, kun synkkää saloa yksinäni Muuantoa kohden astelen, kun vielä lisäksi ilma on kolkko, ja tuima tuuli korvessa kohisee, ja sade tuon tuostakin ropistelee…
Muuannossakin on muutama venäjän-karjalaismallinen talo, onpa Kirilövän talossa vanha savupirttikin, jonka peräseinässä, "otshaseinässä" pienet luukku-ikkunat kahden puolen lasista, isompaa keski-ikkunaa. Mutta lahonnut on ja maahan räsähtänyt vanha tsassovna Jehkin Iivanan tuvan luona.
Muuannosta lähden iltapäivällä Kontroa kohden yrittelemään. Olen pakoitettu kiertämään Muuannonjärven, sillä tuima on tuuli ja ankarat aallot ja Muuannon miehillä pienoiset veneet, etteivät halua lähteä järvelle reistailemaan. Matkani tulee siten yli pari peninkulmaiseksi eli 4-5 virstaa pitemmäksi kuin järven yli suoraan kulettaessa. Koko matka on saloa, niin synkkää saloa, milloin kamalaa kuusikkokorpea, milloin kumisevaa jylhää kangasta, milloin vetistä suota. Satavuotisia ovat korpien naavaiset kuuset, ikivanhoja kankaiden hongat. Semmoinen hongikko! Miltei kamottaa sitä yksinään astuessa. Niin kamalan vakavina seisovat jylhät hongat, niin huimaavan korkealle ne latvansa nostavat. Siellä täällä aina jotkut harmaantuneet jättiläishirviöt vielä yli muiden toveriensa katselevat. Tuolla joku vanhus on pitkin pituuttaan sortunut kankaalle, saanut sijansa valkeassa jäkälikössä. Tuolla joku on kaatumaan yrittänyt, mutta toverinsa on avoimin sylin horjahtaneen ottanut vastaan ja siinä väsyneen näköisenä seisoo raskasta taakkaansa kannatellen. Tuolla on muutaman jättiläisen joku vielä valtavampi jättiläinen — mikä lie ollut, mistä tullut? — keskeltä poikki murskannut. Hirveä on ollut voittajan voima, hirveä, hammasta pureva, joka jännettä pingottava vastustuskin, sitä kertovat nuo sortuneen petäjän taivasta kohden ojentuvat sataiset säleet. Toverinsa sortumisen on varmaan nähnyt ja samanlaista kohtaloa peljäten vavissut tuo vuosien paljastama, alaston harmaa kelohonkakin, koska on niin kamalan tuskaisena vääntynyt ja kiertynyt pienimpäänkin oksanhuippuun asti. Mutta välinpitämätönnä kaikesta näyttää olevan toinen alaston vanhus. Lahonnut sydämensä ei enää näytä tuskaa tuntevan. Joka hetki horjahdellen, odottaa vanhus vain haudan lepoa, unhotusta… Sortuneiden vanhusten vieressä nuori polvi uljaana varttaan kohottaa…
Alakuloiseksi, synkäksi käy väkisinkin yksinäisen vaeltajan mieli. Tuimassa tuulessa on korpien kohina ja honkien humina kovin kolkkoa … ja kuu taivaskin vettä vuodattelee ja käy hämäräksi … kun lisäksi vielä on monista poluista epätietoinen. Loimolan, Riikolan polut oli kyllä tarkoin neuvottu ja sanottu, jotta sitten parainta polkua painaa, kun mainitut polut on sivuuttanut. Tulee pari kolme kertaa polkujen haaraus eteen: kumpaa nyt, molemmat näyttävät samanlaisilta? Epätietoisena lähtee kokemaan toista: se näyttää tulevan huonommaksi. Ahdistavin sydämin jouduttau takaisin ja käy mieli mustana toista taivaltamaan. Jos se toinen sittenkin olisi oikea ja tämä veisi mustaan metsään, sinne sateeseen, viluun, nälkään näännyttäisi … hämärissä siellä tulisilmäinen kontiokin kohtaisi… Kiireesti suden kyytiä eteenpäin, että näkisi, mikä tästä lopulta tulee. Tulee taas haaraus: sama juttu… Tulee viimein pari synkkää salojärveä, polku niiden välitse kapeaa hiekkakannasta kulettaa. Sitten taas saloa, taas järvi ja järveen laskeva puro ja purossa vanha mylly. Hei, eipä enää hätääkään! Olihan Jehkin Iivana sanonut, että kun myllylle saavut, olet pian kylässäkin. Jopa joudan myllyn sisustaakin katselemaan — Iivana näet avaimen piilopaikankin neuvoi. Mylly on härkinmylly.
Kontron Pyyn talo, johon tulen, on yksinäinen talo pienen, hiekkarantaisen salojärven, Jyrkiön rannalla. Kimakkaääninen Pyy-ukko käy saattamassa yli pikkujärvensä ja taas olen salolla Shemeikkaa, Shemeikkain alkuperäisiä asuinmaita kohden. 4-5 virstaa vain tarvitsee taivaltaa kun jo muutaman mutkan takaa välkähtää kuulun Ruodavuksen pinta, ja polku käy Syvän ja Matalan Ruodavuksen välitse ja Syvän Ruodavuksen takaa näkyy Shemeikan pieni kylä. Lähimpään taloon astun, kuulen, että se on Teroi Shemeikan talo, Jehkin Iivanan kotitalo. Kernaasti luvataan yötä ollakseni. — Yöni nukun talon vaateaitassa sintson vieressä. Lehmät sillan alla tanhuassa ynyvät ja kelloa kalistelevat. Siksipä sanookin talonemäntä käydessään näyttämässä makuutilaa: "sie soat sannoo Suomes, jot mie nukuin siel lehmii selläs". Hyvästi kyllä uni matkamiehelle maittoi.
Aamulla on korea ilma, kirkas päivä, mieli virkeä…
Oikea novgorodilaistyyppinen talo savupirtteineen, gornitsoineen, pimeine sintsoineen, katosrappusineen, saraineen, tanhuoineen on Teroin talo. Lähellä järven rannalla on sauna, nuottikota ja hauskannäköinen karjalainen kala-aitta, vähän etempänä rannasta vanha riihi katoksineen. Jonkun matkan päässä talosta pohjoista kohden on pienehkö torppa ja siitä vähän matkaa samaan suuntaan Jehki Shemeikan talo, myös novgorodilaistyyppiä. Talo on Mysysvaaran Petrin kotitalo. Jehkin talon lähellä, Teroille päin on yksinäinen, vasta korjailtu asuinrakennus. Se on ennen ollut eri talona Shemeikoilla, mutta kuuluu nyt Jehkille. Miellyttävännäköinen on kylä, varsinkin järveltä tai järven toiselta rannalta katsottuna. Loivalla nurmirannalla, pikkaraisten peltojen ympäröiminä, taustana salon hongikko, näyttävät talot niin rauhallisilta. Hongat huminoi niin salaperäisesti, pikku lammin pikku laineet liplattavat niin somasti. Osaisivatpa hongat huminoida Shemeikkain urhokkaat metsästysretket, osaisivatpa laineet liplatella laulajain helkytykset, osaisivatpa synkät salot loitsijain mahtavat luvut sanella!… Sama runollinen sointuisa kieli täällä vielä soi, soi niin somasti, korvia hivelevästi, mutta laulu on laannut, pois ovat lentäneet sen hellijät entisiltä laulumailtansa… Vaan kannel vielä hetkisen helkähtelee. Elää Teroin talossa yli 70-vuotias Pekko, hupaisa vanhus, Mysysvaaran Petrin veli. Hän vielä osaa kannelta soittaa. Hänellä nuoruudessa tehty, mustunut, 11-kielinen kanteleensa. Asettaapa sen vanhan Väinön tavalla poikkipuolin polvillensa ja käy helkyttelemään. Minusta katot kajahtelevat, permannot pemahtelevat ja ikkunat iloa pitävät, kun ukko nokisen harjan alla soitintaan koskettelee… Hartaana, äänetönnä kaikki kuuntelee…
Pistäyn vielä Vieksingissä viiden virstan päässä Korpiselän puolella, Vieksinginjärven takana. Soma kylä, somalla paikalla, talot siistinnäköisiä. Käyn runolaulajan Riion Iivanan ja hänen itkijä-eukkonsa Stepun mökillä. Ukko pihalla puita pilkkoo, eukko, oikein loitsija-akan tyyppi, pirtissä penkillä istuu ja irvissä hampain takkuista tukkaansa sukii. Kysyn, saisinko heistä kuvan ottaa, Iivana lupaa, mutta Stepu sanoo, jotta siitä tulee "riähkä", jotta "en mie myö lihoai". Ja eikä "myö", vaikka kuinka koreasti pyytäisi. Ja ukkokin lopulta vaatii "lihastaan" markan. Menkää!
Joudun yöksi Kontran Pyyhyn. Sieltä aamulla ennen kuutta antaun lähes paripeninkulmaiselle salomatkalle, osottelemaan Loimotanjärven rannalla asuvan metsänvartijan asuntoon, josta voi saada saattajan järven yli Loimolaan. Tälle taipalelle, enemmän kuin millekään toiselle matkalle, epäillen lähden. Shemeikassa kielsivät yksin lähtemästä, sanoivat, jotta tie on niin roppa, jotta outo ei voi osata. Mutta Kontrossa taas puhuvat toista: kyllä osaa, kun tarkoin neuvotaan. Ukko neuvoo, kirjoitan muistiin ja lähden … eihän sitä kehtaa opasta ottaa, kun noin vakuuttavat. Muuannon polkua saan käydä aina siihen asti, missä se hiekkakannasta järvien välitse sujahtaa ja siitä vasemmalle kädelle poiketa Loimolaa kohden. Alkumatka on kerrassaan somaa saloa. Polku — todellakin pahainen, sotkuinen kanervikon käytävä — puikkelehtii pienien järvien välitse. Milloin on lampi vasemalla, milloin oikealla, milloin yhtaikaa sekä vasemalla että oikealla. Ja sitä kestää useamman virstan. Mutta sitten tulee suo, ja siellä polku katoaa, kerrassaan katoaa, ei näy mitään johtavaa lankaa, jota voisi pitää ojennnsnuoranaan. Kun nokka sammalessa ja silmät tappeina juoksentelee etsien, löytää jalan sijan sieltä, toisen täältä ja niin nuuskien pääsee toiselle rannalle, josta haparoiden viimein polunpään löytää. Tuleepa sitten eteen polunhaaraus. Tops, kirja käteen! Sitä ei ole kirjoitettu, ei totisesti! Mitäs, mitäs nyt tehdä? Hetkisen aprikoituani menen toista umpimähkään. Vähän aikaa huhkittuani, näyttää polku kuin paranevan. Mieli kevenee, hymistän sydämessäni kiitosvirren, kun erhetysten poluilla oikeaan johdatettiin. Vielä muutamia askeleita: taas haara, mutta se — takaapäin. Otan tarkemman selon siitä ja huomaan, että se onkin se äskeinen haara, joka siinä vain vähäisen sivuja kierrättelee ja taas tässä yhteen sattuu… Tulee polku viimein kauniin, kivikkorantaisen metsäjärven, Sonkerinjärven rannalle ja siitä käännähtää vasempaan, ja vähän ajan päästä jo Loimolanjärven suurehko selkä välkähtää. Kohta kevein askelin astun metsänvartijan asunnolle. Mutta talossa onkin vain lapset kotosalla, aikuinen väki metsäniityllä. Ei muuta kun etsimään. Pieni poikapahainen käy pihalle neuvomaan, jotta "kui sie määt, assut vähän matkoa, tullou toinje polku, a sie määt vasempah kädeb, a sit tullou suo, sit rigie, sit perttji autio, a sit tullou plotina … a sit plotinast sie määt vasempah … siel hyö roadou suon bokas". Menen ja teen niin ja löydän raatajat "suon bokasta". Tyttö on kalakeittoa puuhaamassa "keitinsellässä" tulella riippuvan padan luona, poika ongiskelee, eukko niittää kalsuaa puron reunaa ja ukko laittaa katajanhaarukasta viikatteeseen karvia. Nälkäisenä käyn minäkin aterialle ja se syödään salolla oikein salolaisen tavalla: kalaa pistellään kattilasta tuohilusikoilla ja tuohiropeista ryypiskellään piimää.
Loimolanjärveä saan soutaa 7-8 virstaa, ennenkun saavun Loimolaan, joka on iso tiheä kylä korkealla vaarannyppylällä Loimolanjärven etelärannalla. — Muuan rajantakalaistyyppinen talo on kylässä. Muut talot enimmäkseen pienehköjä, vanhahkoja. On muutamia uusiakin asunnoita.
Loimolasta Uuksunjärven ohi Maisalaan — sielläkin muuan talo puoliksi novgorodilaismallia — josta saloja jalkatanuisin suureen Leppäsyrjän kylään runolaulaja Kuokan taloon.
Kuokka on loitsijakin ja mahtava loitsija onkin ja järkähtämättä luottaa sanan voimaan. Kun hän iltahämärissä puolipimeässä huoneessaan kertoilee, mitä kaikkea hän on saanut ja saa loitsuillaan aikaan, miten hän "pinoh pannun" luonnon nostaa, miten veren vuodon tyrehyttää, miten paiseen pysähyttää, miten käärmeen pakottaa tulemaan vaikka peninkulman päästä imemään myrkyn puremastaan haavasta, miten hän monta muutakin kummaa tekee, ja kun hän siinä matalalla äänellä noita puhelee ja väliin kaameita loitsuja hampaittensa välistä kuin sylkien sähäyttelee, niin jo jo valtaa minutkin vavistus ja kamala tunne. Tunnen, uskon, että jos minussa nyt joku vamma olisi, vaikkapa käsi poikki, verta vuotavana ja Kuokka sen ylitse sähäyttäisi mahtavat alkusanansa, verenvuoto siihen paikkaan pysähtyisi. Niin kamalasti hän osaa hämärässä huoneessa ainakin minuun, matkasta väsähtäneeseen vaikuttaa… Katosipa, katosipa entinen epäuskoni loitsija- ja tietäjäukkojen ja -akkojen parannustaitoon — — —
Leppäsyrjästä kuljen Sarankyläin sekä Suuren että Pienen ohitse kirkolle. Matkalla levähdän vanhan loitsija- ja itkijäeukon, Jelena Lukishnan mökissä. Kirkolta ajan Alattuun, josta taas Sortavalan Läskelään ja Rautlahteen. Rautlahdessa käyn Vannisen talossa ja jatkan matkaani kauniin Kirjavalahden perukoitse Helylään ja Sortavalan kaupunkiin, johon elokuun 13 p:nä päätän maallisen vaellukseni ja seuraavana päivänä rautateitse ratistan kotia kohden.
Luvunteko.
Kotona sitten pidän lukua matkan tuloksista. Piirustuskirjat näyttävät hyötyneensä metsämajoja ja kotia, saunoja ja saunanuunia, riihiä ja riihenkiukaita, savupirttejä ja savupirtinuunia, mökkejä, taloja ja taloryhmiä, aittoja, talleja, latoja, nuottikotia ja sen semmoista tavaraa kaikkiaan yli 700 piirroksentapaista. Sitten asemapiirrosvihkoset esittävät asemapiirroksia asuinrakennuksista, ulkohuonerakennuksista, taloista ja taloryhmistä sekä asuinrakennuksien läpileikkauksia ja orsijärjestyksiä yhteensä noin 250. Valokuvaluettelo näyttää, että kone on paukauttanut toista sataa kertaa. Muistiinpanovihot sisältävät neljättäkymmentä arkkia rakennuspakinaa sieltä täältä, lisäksi taikoja, loitsuja, runoja, runokatkelmia y.m. Ja päiväkirja sanoo, että matkaa on tehty Joensuusta lähdettyä hevosella, laivalla ja jalkaisin yli 2,200 km., josta jalkatanuisin n. 1,100 km. Kassakirja sitten todistaa, että kukkaroni on puskeutunut nurin päin ja työntänyt tutun ystävänsä tykkänään ulos, joten siellä ei siis enää ole Mattiakaan. Kertoo se myös, että Karjalan kankahille oli kolmet pohjat kengistäni jäänyt ja vielä, että karjalaisten epämukavat rattaat olivat muutamasta vaatekappaleestani varastaneet pari pientä palasta ja hieroneet niistä nuuskaa.
Ja sitten minut kotona punnittiin ja varsin köykäiseksi ja kutistuneeksi löydettiin. Sanoivat sentään, että kaulanikamani olivat lisääntyneet ainakin yhdellä ja itse tunnen, että jäseneni ja kantani ovat matkalla vahvistuneet, jonka mielelläni myös merkitsen tulopuolelle.
Ja tulopuolelle, jopa ensimäiseksi vienniksi keräysteni jälkeen, merkitsen sen, että sain viettää vapaan kesäkauteni, vapaassa jumalan luonnossa Karjalan kankahilla, retkeillä miltei kautta koko Karjalan, pohjoisimmasta sopukasta Laatokan rannoille saakka, nähdä Pohjois-Karjalan uljaat vaarat ja Raja-Karjalan jylhän kauniin luonnon, soudella kauniita salojärviä, tutustua hilpeiden salolaisten koruttomaan elämään, ja ennen kaikkia: nähdä kuuluimmat, nykyään elävät runolaulajamme omassa ympäristössään, kuulla heidän nokisessa savupirtissään kanteletta helkyttelevän, kuulla heidän soinnukasta kieltään, samoilla heidän laulukkailla saloillaan… Sieltäpä jäivät muistot, jotka eivät hevillä mielestä lähde.