Kerrattuamme niemekkeen, jossa turkkilainen kylä, Orta Köj, sijaitsee Europan puoleisella rannikolla, esiintyy vasemmalla Skutari Vähän-Aasian rannikolla. Sen mahtavan suuressa rakennusjoukossa näkyy komeita moskeita hentoine minaretteineen ja kunnioitusta vaikuttavine kupooleineen, ja arvokkaan taustan muodostaa hautausmaa, jonka vakavat sypressit kohottavat vihertävät latvansa kohden korkeutta. Oikealla puolen näkyvät uhkeat Beshik-Tashin ja Dolma-Bagtshen palatsit, jossa jälkimäisessä sulttaani asuu, ja kauvempana satamakatu, joka kulkee pitkin Peran ja Galatan rantaa, Stambulin levittäessä eteemme lukemattomia valkoisia talojansa ja moskeitansa, joiden joukossa Aja Sofia ensin ja ennen kaikkea kiinnittää huomion puoleensa. Keskellä salmea kohoaa Leandertorni yksinäisellä kalliolla, ja sen takaa pilkoittaa Marmorameren väräjävä vedenkalvo. Se oli kuvaamattoman ihana näky. Mustallamerellä raivoavalla myrskyllä ei ollut mitään valtaa täällä salmen korkeiden rantojen keskessä. Vain viileä iltatuuli liihoitteli kautta Bosforin, ja länteen laski aurinko, puoleksi peittyneenä veriruskeaan pilvipatjaan, mikä maisemaan levitti rusohohdettaan, joka on ihaninta valaistusta, kuin mitä saattoi sellaiseen tauluun toivoa. Laiva vähensi vauhtia ja kulki puolella koneella, ett'ei sysäisi jotakuta venettä upoksiin. Laiva liukui hiljaa ja ääneti pitkin Peran satamaa Kultaiseen sarveen, jonka vilkasliikkeisen rannan ääressä kohoaa laivanmastoista metsä ja sekasotkusta pienemmät alukset tunkeilevat keskenään. Pian lakkasivat koneet toimimasta, ankkurikiertimen ruosteiset ketjut kitisivät, ja me olimme liikkumatta Galatan edustalla. Silmänräpäyksessä tuli sadottain veneitä rannasta ja keräytyi laivan portaiden ympärille, joukko venemiehiä valtasi laivan, säälimättä rynnätäkseen matkustajien ja heidän tavaroidensa kimppuun. Kävi aivan samoin kuin Kaspianmeren rantakaupungeissa eli Basrassa ja Bagdadissa. Sain käsiini erään venemiehen, eli oikeammin hän sai minut käsiinsä, tavarani vietiin muutamaan veneeseen, jonka Galatan satamaan neljä voimakasta käsivartta pian souti. Siellä ottivat muutamat turkkilaiset tullipalvelijat käsiinsä minun tavarani, jotka tulivat tyystin tarkastetuiksi, kalut ja kampsut kiskottiin auki, muistiinpano- ja piirustuskirjojanikaan eroittamatta, ja päälliseksi sain maksaa kaksi francia siitä huvista, että olin saanut kaikki tavarani epäjärjestykseen. Kun tästä pikku seikkailusta oli hyvin suoriuduttu, hankin itselleni kantajan, mikä ei ollut erittäin vaikeata, sillä sellaisia oli rivissä ympärilläni töllistelemässä minuun. Hän nosti leveille hartioilleen raskaan arkkuni ja näytti minulle tietä Galatan jyrkkiä kujia pitkin ja yhden Peran osan kautta, joka on europalaista Konstantinopelia. Pestin ravintolaan, joka on la grande rue de Péran varrella.
Konstantinopeli.
Kuinka erilainen on vaikutus, jonka vieras saa Konstantinopelista, tullessaan sinne Galatan kujia pitkin, sen sijaan, mikä hänellä oli, ollessaan vielä Kultaisessa sarvessa! Silloin sai hän katsella maailman ihaninta ympäristökuvausta, nyt sitä vastoin harhailee hän ahtaita, mutkaisia, likaisia katuja pitkin, jotka sokkelomaisesti risteilevät toisiansa. Rupisia koiria, jotka ovat yhtä rakastettavia kuin sukulaisensakin Persian ja Mesopotamian kaupungeissa, hiiviskeli täälläkin talojen kulmissa.
Viivyin Konstantinopelissa kymmenen päivää ja kävin sinä aikana katsomassa hyvin montaa merkillistä rakennusta ja muinaisjäännöstä, mutta olen varma, että yhtä monta viikkoa olisi tarvittu kaikkea katsomaan. Vieläpä laiminlöin vanhan seraljinkin. Syy tähän kiireeseen oli se, että aloin tuntea itseni väsyneeksi vieraissa kaupungeissa retkeilemiseen, ja että koti-ikäväkin vaati osansa. Sallittakoon minun kuitenkin tehdä tässä muutamia vaatimattomia kuvauksia tuosta suuresta, komeasta Konstantinopelista. On kirjoitettu kirjoja kaupungista ja sen merkillisyyksistä — tässä on vain muutamia hajanaisia matkailijatunnelmia.
Nouseminen Galatatorniin, jonka 150 metrin korkeudella olevalta rintavastineelta saa laajan ja selvän katsauksen Perasta, Galatasta, Stambulista ja Skutarista, Kultaisesta Sarvesta, Bosforista ja Marmaramerestä, oli ensimmäinen tekoni ja on se ensimmäinen tehtävä, mikä muukalaisella on, tultuaan Konstantinopeliin. Torni on tärkein paikka genualaisten neljännellätoista vuosisadalla rakentamassa linnoitusmuurissa. Kahtena ensimmäisenä päivänä jätin itseni erään oppaan eli ciceronin johdettavaksi, joka kahdeksasta eli kymmenestä francista päivässä näyttelee vieraille kaupungin merkillisyyksiä. Joka ei taida kieltä, sen on aivan välttämätöntä käyttää sellaista, mutta häntä on aina pidettävä silmällä, sillä harvoin tapaa rehellistä väkeä. Kun vertasin oppaani antamia tietoja niihin, jotka olivat eräässä ranskalaisessa matkakäsikirjassa, ja huomasin, ett'eivät ne olleet yhtäpitäviä, päätin tulla toimeen omin päin jälellä olevana kahdeksana päivänä, mikä kävi mainiosti oivallisen kaupungin asemakartan ja Balakanissa oppimani tattarinkielen avulla.
Galatatornin läheisyydessä on Mevleviluostari, missä "tanssivat dervishit", jotka kuuluvat Mevlevin munkkikuntaan, määrättyinä tunteina esittävät uskonnollisia tanssejaan. Katsojat, vieläpä ei-muhamettilaisetkin, pääsevät näihin omituisiin hartausharjoituksiin. Tullaan suureen saliin, jonka keskusta, missä dervishit esiintyvät, on eroitettu katsojien paikasta matalalla välilaipiolla. Tähän istuuduin jalat ristissä ja odotin, mitä tulisi. Pian saapuivat dervishit ja etumaisena heidän joukossaan munkkikunnan päämies eli shejkki, joka hitaasti ja juhlallisesti istuutui keskelle käytävää. Sen jälkeen dervishit kumarsivat ja koskettivat huulillaan lattiaa, alkaakseen sitten hitaan vaelluksen ympäri salia vaappuvassa ja arvokkaassa hautaustahdissa. Järjestyksessään, sen mukaan kuin he kulkivat shejkin ohi, kääntyi jokainen kokonaan ympäri ja kumarsi syvään häntä seuraavaa, joka myöskin vastasi kumartamalla, sitten heti itse ympäri kääntyäkseen ja kumartaakseenomaaseuraajaansa. Kun dervishit sillä tavalla olivat tehneet kolme kierrosta, heittivät he päältään ruskeat viittansa, mutta pitivät päässä korkeat lakkinsa, ja alkoivat sen jälkeen tanssin, jonka he esittivät seuraavalla omituisella tavalla. Dervishi pyörii ympäri melkoisen nopeasti, niin että väljä hameensa on kuin pyörä hänen vyötäistensä ympärillä, kulkien samalla hitaasti laattian poikki, pitää kätensä vaakasuoraan ojennettuina, oikean käden kämmenpuoli ylöspäin ja vasemman käden kämmenpuoli alaspäin käännettynä, sekä pää hiukan kallellaan toista olkapäätä kohden. Kaikki tanssivat yht'aikaa, mutta toisistaan huolimatta. Huilun-äänet enenevällä voimallaan ihastuttavat tanssivia ja saattavat heidät jonkinlaiseen innostuksentilaan. Jota taajempaan huilun-äänet seurasivat toisiaan, sitä nopeammin pyörivät dervishit ympäri. Kun joku heistä tulee tajuttomaksi, kannetaan hän pois. Jota kauvemman jaksaa, sitä ansiokkaampaa se on. Merkin annettua lakkaa kuitenkin tanssi aivan äkisti, ja muutamien uusien kumarruksien ja juhlamenojen jälkeen menevät dervishit pois.
Muuan englantilainen kirjailija sanoo tuon pyörivän liikkeen merkitsevän, että dervishit tunnustavat Jumalan kaikkialla läsnäolevaisuuden, ja että he kaikkialta koittavat häntä etsiä, samalla kun laattian poikki kulkeminen merkitsee ihmisen elämän vaellusta, joka ensin alkaa hiljaa ja hitaasti, sitten kiitää edelleen vastustamattomalla nopeudella, kunnes sen kuoleman käsi äkisti pysähdyttää. Ojennettu oikea käsi ylöspäin käännettyine kämmenpuolineen merkitsee halua saada Jumalan runsaita lahjoja, samalla kun vasen käsi alaspäin käännettyine kämmenpohjineen merkitsee, että dervishit antavat kaikki nämät lahjat toisille.[55]
Sieltä lähdin "ulvovien dervishien" luostariin. Minulle osoitettiin paikka parvekkeella. Vastapäätä oli galleria, jonka aitaussuojuksessa jo istui ja keskusteli koko rivi hunnutettuja turkkilaisnaisia. Parvekkeelta näki erinomaisesti, mitä tapahtui alahalla salissa. Muutamassa nurkassa oli seinään laitettu komerontapainen syvennys, ja joukko aseita riippui siellä ympärinsä. Siinä vieressä istui eräällä matolla shejkki, joka oli valkopartainen, kunnian-arvoisa ukko. Sitten saapui parikymmentä munkkikunnan jäsentä, jotka kukin järjestyksessään laskeutuivat alas laattialle shejkin eteen ja suutelivat hänen kättänsä. Sen jälkeen istuutuivat he ympäri seinustalle ja alkoivat kimakan yksi-äänisen laulun, missä usein toistettiin sanoja, "Ja Ali, ja Allah", "Muhammed salomet", "Mostafa salomet" j.n.e. Tällöin nyökäyttivät he päällään, ikäänkuin antaakseen tahdille enemmän painoa. Kun tämä ensimmäinen juhlameno oli toimitettu, nousivat dervishit ja ottivat pois viittansa päältään, sekä asettuivat pitkään taajaan riviin pitkin yhtä salin poikkisivua. Merkin annettua lauloivat he tässä koranin ensimmäisen säkeen: "la Allaha, illalah", mikä lukemattomia kertoja toistettiin: rajusti ja nopeasti taivuttaessaan yhä ruumistaan milloin vasemmalle, milloin oikealle. Shejkki nousi tällöin ylös matoltaan ja asettui rintaman eteen, missä hän aina toisinansa polki jalallansa laattiaan antaakseen liikkeille suurempaa tarmoa ja vilkkautta. Kumarrukset seuraavat toisiansa yhä taajemmin, samoin ensimmäisen säkeen tavut. Puolen tunnin kuluttua ovat useat jo väsyneet, ei voi enää eroittaa sanoja, korkeintaan "il-la, il-la" kuuluu vielä, ja lopuksi muuttuu laulu inhoittavaksi ulvomiseksi, liikkeiden herpaantuessa. Silloin astuu shejkki taasen esiin, polkee voimakkaasti laattiaan, ja dervishit ikäänkuin virkoavat uusiin ponnistuksiin. Useimpien kasvot ovat sinipunaiset, hiki valuu otsalta, ja vastenmielinen haju täyttää salin. Lopuksi ei voi eroittaa muuta kuin puoleksi tukahutettua korinaa. Silloin kuuluu muutamia puhtaita, kirkkaita ääniä, jotka vaikuttavat sanomattoman suloisesti. Yksi munkkikunnan jäsenistä laulaa säkeen koranista. Tasaisena ja hiljaisena kaikuu hänen äänensä salissa. Pian tulee yksi ja toinen dervisheistä tajuttomaksi ja hänet täytyy kantaa pois. Viimeinen kohta tässä uskonnollisessa esityksessä on se, että kymmenkunta pientä, sairasta lasta kannetaan shejkin luo, jolla luullaan olevan voima parantaa tauteja. Lapset asetetaan laattialle selälleen. Niiden päälle, jotka ovat jo seitsemän eli kahdeksan vuotiaita, nousee shejki koko painollaan, oikea jalka säärien ja vasen rinnan päällä. Sitten puhaltaa hän pyhän henkäyksensä lapsen kasvoihin ja sen rinnalle. Hentoja lapsia koskettaa hän vain aivan hiljaa jalallaan. Mietin itsekseni, että olisi ollut parempi, jos hän olisi suurempiakin lapsia polkenut samalla tavalla, sillä lujasti epäilen, että he olisivat tunteneet itsensä terveemmiksi, sen jälkeen kun hän oli seisonut heidän sairaan ruumiinsa päällä. Lapset näyttivät peljästyneiltä ja kummastuneilta, ja kukahan ei olisi heidän ijässään kummastellut, jos suuri raskas mies olisi kiivennyt hänen rintansa päälle? Kaiken tämän kestäessä pitkittivät dervishit kiljumistaan ja itsensä vääntelemistä. En tiedä, miten kauvan he tekivät sitä, sillä puolentoista tuntia kurjuutta katseltuani, menin pois, täynnä inhoa tätä mieletöntä uskonvimmaa kohtaan.
Iltapäivällä kävelin Perakadulla, joka on hyvin kaunis ja jolla on täysin europalainen leima. Tämän kadun varrella asuvat useimmat europalaiset, ja täällä on joukko komeita puoteja, lisäksi ravintoloita ja raitiotie, jota ei ole unohtaminen. Oli sunnuntai ilta, mikä vaikutti, että jono europalaisia ja siellä täällä turkkilaisia liikkui kadulla. Paraillaan joukossa kävellessäni, kuulin erään herran huudahtavan muutaman askeleen päästä: "mutta katsohan ruotsalaista ylioppilasta!" mitkä olivat ensimmäiset ruotsinkieliset sanat, kuin kuulin Batumista lähdettyäni. Luonnollisesti pysähdyin ja esitin itseni. Minun oli siis kiittäminen ylioppilaslakkiani siitä, että tutustuin tunnetun kirjailijan, kreivi C. G. Wrangelin kanssa, sillä hän minua puhutteli. Konstantinopelissa oleskellessani sain melkein joka päivä nauttia hänen erinomaista vieraanvaraisuuttaan ja herttaisuuttaan, minkä tähden pyydän tässä saada esittää hänelle lämpimän kiitokseni.
Seuraavana päivänä tein, oppaan seuraamana, pitkän kävelymatkan Stambulissa. Matkustimme höyryraitiovaunulla viettävän tunnelin läpi, joka kulkee Galatan alla, ja kävelimme jalkaisin suuren Validé sillan poikki, joka yhdistää tämän Stambuliin. Kumpaankin sillan päähän on asetettu seisomaan muutamia valkeapukuisia miehiä, ottamaan ohi kulkijoilta maksua, joka vaikka onkin mitättömän pieni, kuitenkin vahvan liikkeen takia lienee valtiolle tärkeä tulolähde. Jos haluaa saada hyvän katsauksen Konstantinopelin kirjavasta kansasta, niin on kulkeminen muutamia kertoja tämän sillan yli, sillä se on epäilemättä kaupungin tärkein kulkureitti. Stambulin puoleisen sillanpään luona on Baluk-Basar-Kapun tori, missä taasen voi astua raitiovaunuun, joka kulkee koko Stambulin läpi, aina muurin luo asti. Jos seuraamme tätä tietä, niin tapaamme ensin komean Jeni Validé-moskean ja vasemmalla puolella rautatieaseman, edempänä Seraljin suurine puutarhoineen ja oikealla puolella Korkean Portin palatsin, vasemmalla puolella S:t Irénen moskean, jonka Konstantin suuri rakensi neljännen vuosisadan alussa, mutta jota nyt käytetään ase- ja taidevarastohuoneena, ja vihdoin saavumme suurelle torille, jonka koilliseen päähän on sijoitettu Sofian moskea. Tämä kuuluisa rakennus antaa ulkoapäin enemmän omituisen kuin mieluisen vaikutuksen, sillä se on paraiten yhteen sökerrettyjen rakennusten kaltainen, joiden keskeltä kohoaa korkea kupooli, neljän korkean, valkoisen minaretin ympäröimänä. Paljon valtavamman vaikutuksen saa, kun astuu sisään pyhäkköön. Mahtavan suuret arkadit porfyripatsaista kannattavat gallerioita, joiden loppupäistä riippuu jättiläismoisia kilpiä, joissa kultakirjaimilla kirjoitettuina on luettavana koranin pyhimpiä lauseita. Kupoolin korkeus laattiasta on 65 metriä, ja siinä riippuu joukko kruunuja, joissa Ramazan-öinä lukemattomat lamput palavat. Kun sulttaani, koko hovinsa seuraamana, tulee sellaisena yönä Aja Sofiaan, säteilee moskean sisusta kaikessa loistossaan. Sofian-moskeassa säilytetään useita kummallisuuksia, muun muassa matto, jonka päälle Muhammed lienee polvistunut rukoilemaan, vielä möhkäle punaista marmoria, jonka turkkilaiset väittävät olevan Kristuksen seimen. Muista merkillisyyksistä mainittakoon patsas, joka hikoilee; se on pronsilla peitetty, mutta tässä vuorauksessa olevasta aukosta saattaa tuntea, että marmoripatsas on aina kostea; vielä "raitis akkuna", josta viileä löyhkä aina suhisee kirkkoon; tarun mukaan ovat Islannin paraimmat saarnaajat joka kerta, kun heidän oli saarnattava, ensin menneet tämän akkunan luo ja raittiista tuulahduksista saaneet uutta innostusta. "Loistavan akkunan" muodostaa ohut marmorilevy, jonka kristallintapainen pinta heijastaa itsestään kimaltelevan hohteen, kun aurinko paistaa siihen. Kupoolin alapuolella on mosaikista muovaeltu muuriin neljä ihmeellistä enkelinkuvaa. Nämät kuvat lienevät jäännöksiä kristittyjen ajasta. Näkyy jälkiä siitä, mitenkä turkkilaiset ovat raapinraudoilla ja muilla aseilla turhaan koettaneet poistaa näitä kristittyjen muistomerkkiä.
Muutamassa patsaassa, moskean erään pääkäytävän läheisyydessä, näkyy porfyrissä jotensakin korkealla maasta syvä iskunjälki. Kerrotaan, että Muhammed valloittaja, Konstantinopelin valloituksen jälkeen toukokuun 29 päivänä 1453, oli tulisella hevosellaan ratsastanut Sofiankirkkoon, noussut seisaalleen satulassa ja miekallaan iskenyt tämän merkin patsaaseen. Muuan kreikkalainen legenda kertoo, että kun turkkilaiset verisin miekoin ryntäsivät pyhään temppeliin, muuan kristitty pappi oli lukemassa viimeistä messua joukolle naisia ja lapsia, jotka olivat tänne paenneet. Kun turkkilaiset aloittivat verilöylyn, astui pappi ehtoolliskalkki kädessä alttarilta pois ja katosi erään gallerian portin kautta. Hänen takanaan sulki kiviseinä käytävän. Mutta, näin kertoo kreikkalainen legenda, kun "pyhä Sofia kerran jätetään kristinuskon tunnustajien haltuun, on portti jälleen aukeneva, pappi tuleva pois ja lopettava keskeytetyn messunsa".
Koilliseen päin Aja Sofiasta on Seraj Meidan eli Seraljitori. Sen keskellä on Achmedin suihkulähde, pronssinen ja marmorinen muistomerkki, jossa on mitä kauneimpia veistokuvia. Täältä näkee myöskin Bab-i-Humajunin, eli tärkeimmän seraljiin johtavan portin. Kaakkoon päin moskeasta on Sofiantori, jonka pidennyksen nimi on At-Meidan, "hevostori", mihin vanha bysantinilainen hippodromi oli sijoitettu. Sofiantorin varrella on oikeusministeristön talo, ja At-Meidanin varrella on Achmedié Djamin moskea. Tämän torin keskellä kohoaa kolme patsasta, joista ensimmäinen on Theodosiuksen obeliski, jonka mainittu keisari on tuonut Heliopoliksesta Egyptistä ja pystyttänyt Hippodromolle. Se on 30 metriä korkea, yhdestä punaisesta granitikivestä tehty muistopatsas; marmoriseen patsaan jalustaan on kaiverrettu kuvia, jotka kuvaavat Theodosiusta, hänen perhettään ja hoviaan. Toinen on käärmepatsas, niin kutsuttu sentähden, että se kuvaa kolmea käärmettä, jotka ovat kietoutuneet toistensa ympäri; siitä on jälellä enää vain viisi metriä korkea palanen. Kolmas on "muurattu pyramidi", joka ennen lienee ollut peitetty kullatulla pronssilla.
Sen jälkeen kävin katsomassa 1001 patsaan vesisäiliötä, joka on mahtavan suuri, maan-alainen holvi, minkä kattoa kannattaa 212 patsasta. Tämä vesisäiliö, joka rakennettiin Konstantin suuren hallituksen aikana, on nyt kuiva eikä sitä käytetä muuna kuin silkinkehrääjien työhuoneena.
Bezesten, eli suuri basaari, on huvittavinta, kuin Stambulissa saattaa nähdä. Se käsittää kokonaisen kaupungin-osan, ja on siinä katuja ja kapeita käytäviä, jotka eroavat muista vain sen kautta, että niissä on katto. Tänne ei pidä mennä ilman opasta, sillä on mahdotonta osata pois, kun sokkeloihin ensin on joutunut. Kuten, persialaisissa basaareissakin, niin on täälläkin jokaisella ammatilla erityinen paikkansa. Kauvimmin oleskelin niissä osastoissa, joissa maton- ja huivinmyyjillä, kultasepillä ja asekauppiailla oli puotinsa. Täällä oli pöydille levitettyinä mitä somatekoisimpia ja hienoimpia huivia ja peitteitä; kallisarvoisimpia kulta- ja hopeakoristuksia näkyi lasisäiliöiden alla ja vanhoja väkipuukkoja ja sapeleita korukuvilla varustetuissa huotrissa, puukkoja, kiväärejä, kilpiä ja kypäriä, jotka kaikki olivat mitä taitavimmin valmistetut.
Basaarissa virtailee suunnattomasti ostajia ja ostajattaria. Jälkimmäiset ovat hunnutettuja, kuten Persian kaupungeissa. Persialainen ja turkkilainen huntu eroavat kuitenkin suuresti toisistaan. Turkkilainen on nimittäin vain läpinäkyvä harso, joka peittää ainoastaan kasvojen alapuolen, silmien, osan nenästä ja otsan ollessa aivan paljaina. Huntu on niin ohut, että poskien ja suun piirteet näkyvät sen alta selvästi. Muuten ovat ylhäisemmät turkkilaisnaiset puetut kallisarvoisiin pukuihin, silkkisiin viittoihin, sormuksiin ja koristuksiin ja esiintyvät halusta kaduilla komeissa ajoneuvoissa.
Sitten käytiin Seraskierattornissa, jonka Mahmud II on rakennuttanut suureksi osaksi Marmoran marmorista. Tästä tornista on yhtä ihastuttava näkö-ala kaupungista ja sen ympäristöistä, kuin Galatatornistakin.
Seuraavana päivänä tein venematkan kautta koko Kultaisen Sarven erään maanmieheni valokuvaaja G. Berggrenin seurassa, joka jo useita vuosia on asunut Konstantinopelissa. Matka oli itsestään huvittava ja mieluinen, mutta vielä hupaisemmaksi sen teki herra Berggrenin seura, sillä hän on kuin kotonaan tuon suuren Stambulin joka kulmassa ja nurkassa. Matkamme tarkoitti Ejubia, erästä kaupungin-osaa, joka on kaukana Kultaisen Sarven oikealla rannalla. Ejubin korkealla sijaitsevasta kirkkotarhasta näkyy kaupunki toisellaiselta, kuin kummastakin tornista. Suoraan edessä näkyy Kultainen Sarvi, täynnä laivoja ja veneitä, ja vasemmalla rannalla sotasatama sotalaivoineen. Oikealla puolella on Stambul, sen lukemattomat moskeat ja valtava muuri, joka maanpuolelta suojaa kaupunkia; vasemmalla on Pera ja Galata, ja hyvin kaukana eroittaa Skutarin minaretit ja Beget Bolgurlon Wähan-Aasian rannikolla.
Kävisi liian pitkäksi laskea ja kertoa kaikki Konstantinopelissa näkemäni merkillisyydet. Mainitsen vain, että seuraavat päivät käytettiin yhtä hyvin kuin ensimmäisetkin. Niinpä kävin kreivi Wrangelin seurassa Bujuk Deressä, Therapiassa ja Belgradinmetsässä Bosforin europanpuoleisella rannikolla, erään toisen kerran tein jalkamatkan tuota kaksinkertaista linnoitusmuuria pitkin, Kultaisesta Sarvesta Marmoramerelle. Ihastuttavimmat paikat ovat "Seitsemän tornia" Marmorameren luona, ja Top Kapu, jonka portin luona raitiotie loppuu. Nimensä (kanuunaportti) on se saanut siitä syystä, että turkkilaiset olivat 1453 vuoden piirityksen aikana asettaneet jättiläismoisen kanuunansa, "Orbanin", aivan tämän portin eteen. Vielä mainittakoon S:t Romanusportti, mikä on merkillinen sentähden, että täällä ulko- ja sisämuurin välissä, miekka kädessä kaatui Konstantin XI, bysantinilaisen valtakunnan viimeinen keisari. Kun keisari näki, että kaikki toivo kaupungin puolustamisesta oli loppunut, kun turkkilaiset jo olivat räjähyttäneet portin rikki ja alkaneet syöstä kaupunkiin, heitti hän keisarillisen kaapun pois yltään ja sekaantui taajimpaan tappeluntuohinaan portilla, missä hän pian sai kunniakkaan kuoleman kukistuvan valtakuntansa pirstaleiden joukossa.
Erään toisen kerran kävin Skutarissa, katselin sen etevimpiä moskeoita sekä kävelin Bolgurlon vuorelle, josta minulla oli yhtä ihana näkö-ala kaupungin yli kuin ennen mainituista paikoistakin. Skutarin rannalta vuokrasin veneen, jota kaksi turkkilaista kuljetti. Tuuli puhalsi hyvin navakasti, minkä tähden heti Leandertornin luona nostimme purjeen. Lujassa myötätuulessa ja virran voimasta kiiti tuo kevyt, kapea alus erinomaisen nopeasti Seraljinniemen ohi Marmoramerelle. Kun olimme tulleet tarpeeksi pitkälle, käskin kääntämään ympäri, ja kulku ohjattiin Makri Köjin kylää kohden, joka on luoteiseen päin Stambulista rannikolla, sieltä sousimme Psammatian luo, joka on kaupungin muurien sisällä oleva rautatie- ja höyrylaiva-asema. Siellä luovuin venemiehistä ja vuokrasin sen sijaan hevosen, joka nopeasti kuljetti minut Stambulin ahtaita, mutkaisia katuja pitkin. Useissa paikoin kaupungeissa vuokrataan näet valmiiksi satuloittuja hevosia; hevosen omistaja juoksee itse perässä jalkaisin.
Viimeiseksi kävin Marmorameressä olevilla Prinssisaarilla, joista aikoinaan meilläkin puhuttiin, syystä että kuningasperheemme asui täällä, prinssi Kaarlen toipuessa siitä kuumetaudista, joka oli häneen tarttunut hänen matkallaan Itämaissa. Ryhmän suurin ja tärkein saari on Prinkipo, jossa on saman niminen huvilakaupunki, missä useat pääkaupunkilaiset viettävät kesäänsä. Ilmasto Prinkipolla on herttainen, ja näköala tuosta amfiteaterintapaisesta kaupungista ihastuttava. Tein kaksi tuntia kestävän ratsastusretken saaren metsäisiä jyrkänteitä pitkin kreikkalaiseen S:t Georgin luostariin, joka on 200 metrin korkeudella merenpinnasta. Näkö-ala täältä on Prinssisaariin ja Konstantinopeliin, jonka moskeat kaukaisuudesta häämöttävät, yhtä ihana kuin unohtumaton.
Perjantaina elokuun 13 päivänä lähdin ruotsalais-norjalaisen lähettilään luo, noutamaan, sen virkapukuisen kavassin, eli turkkilaisen palvelijan, jonka seurassa minun piti näkemän päivän "selamlikin", s.t.s. sulttaanin matkan moskeaan. Syystä että sulttaanit viime aikoina ovat olleet murha-yrityksien ja salamurhien esineinä, ei ole ihmettelemistä, että Abdul Hamid II hyvin haluttomasti ja mitä varovaisimmin näyttäytyy julkisesti. Ainoastaan kerran viikossa, perjantaina, on mahdollista saada nähdä sulttaania. Hän käy nimittäin joka perjantai rukoilemassa pienessä moskeassa, Medjidieh Djamissa, joka on aivan palatsin lähellä. Kavassien seuraamat europalaiset pääsevät pienelle penkereelle, josta on mitä parhain näköala. Minäkin lähdin sinne. Penkereelle oli sitäpaitsi kokoontunut viisi muuta europalaista ja parikymmentä turkkilaista upseeria, jotka olivat runsaasti tähdillä ja nauhoilla koristetut. Palatsin puutarhan luota aina moskean portille asti seisoi kahdessa rivissä sotilaita, joilla oli siniset nutut ja väljät polvihousut, fezi päässä ja olivat ne kivääreillä ja sapeleilla varustetut. Tuon pienen, vähäpätöisen moskean edustalla on yhtä mitättömän näköinen avoin paikka, jonka moskeanportin puoleiseen päähän nyt siroitettiin hienoa santaa. Pian tulla vierivät penkereen luo kattovaunut. Kaksi virkapukuun puettua poikaa, joita kaksi kenraalia seurasi, astui ulos vaunuista ja katosi erääseen syrjähuoneeseen. Ne olivat sulttaanin poikia. Kun he kulkivat penkereen ohi, jossa upseerit seisoivat, kumarsivat nämät nöyrästi, ja nuoret ruhtinaat vastasivat armollisesti heidän tervehdykseensä. Kello 11 huomattiin selvästi levottomuutta kansajoukossa. Kuiskailtiin, osoitettiin sormilla ja kuroiteltiin, jotta olisi paremmin voitu nähdä pitkin katua, mistä sulttaanin piti tulla. Joukot komennettiin tekemään kunniaa, kansassa syntyi äänettömyys, ja pian kuului vaunujen ratina, jotka tulivat yhä lähemmäksi. Ne olivat mitättömän näköiset ajoneuvot, joita veti kaksi mustaa hevosta. Takana ratsasti ylin eunukki. Kuomi oli puoleksi ylösnostettu, mutta puolihämärässä eroitti kuitenkin selvästi miehen, joka oli puettu pitkään, mustaan, aina leukaan asti napitettuun nuttuun, ja jolla oli päässä tavallinen punainen fezi, mutta joka oli ilman kaikkia muita erityismerkkejä. Kasvot olivat elottomat, ehkä pikemmin lempeyttä osoittavat, kuin jäykkyyttä; mutta posket olivat sisäänpainuneet ja hipiä kellertävä; leukaa peitti tiheä, sinimusta parta. Tämä mies oli sulttaani Abdul Hamid II. Hänen vieressään istui sotaministeri, tuo viimeisessä venäläis-turkkilaisessa sodassa hyvin tunnettu Osman Pasha, pieni lujarakenteinen ja harmaapartainen mies.
Vaunut vierivät moskean portin eteen. Sulttaani, Osman Pashan seuraamana, astui pois ja riensi kiirein askelin moskean portaita pitkin, joiden ylimmällä astuimella hän kääntyi, tervehti ystävällisesti kansajoukkoa ja kumarsi erityisesti europalaisten penkereelle päin, minkä jälkeen hän kiirehti moskeaan. Mahtanee huvittaa sulttaania tieto, kuinka monta ja mitkä europalaiset ovat olleet selamlikissä läsnä, ja sentähden on erään upseerin tehtävänä pyytää heidän nimikorttinsa, jotka annetaan sulttaanille, kun hän on tullut kotiin yksityisiin huoneisiinsa. Vajaan puolentunnin jumalanpalveluksen jälkeen palasi sulttaani takaisin, astui kiireesti vaunuihin, jotka yhtä nopeasti vierivät palatsiin takaisin. Sulttaani on hartaasti jumalinen mies, joka tarkoin noudattaa koranin määräyksiä. Anteliaasta kädestä jakaa hän runsaita lahjoja tarvitseville alamaisilleen. Mutta hänen elämänsä mahtanee olla sangen surullista, kun häntä ympäröivät ahnaat, uskottomat hovimiehet, eunukit, orjat ja puolisot ja joka hetki saa epäillä salamurhaa ja myrkytystä. Paitsi moskeassa käyntiään perjantaina, ei hän tee milloinkaan pitempiä matkoja kuin aidattuun ja vartioittuun palatsinsa puutarhaan, missä hän tapaa kävellä, jonkun suosikkipuolisonsa seuraamana.
Turkin kautta.
Elokuun 18 päivänä lähdin rautateitse Konstantinopelista Adrianopoliin. Rautatien-asema on Stambulissa, heti itään päin Validé sillan eteläisestä päästä. Rata kulkee aivan Marmarameren rantaa pitkin, ja kulkee se muurin ohi "Seitsemän tornin" luona ja on siten tullut kaupungin ulkopuolelle tuolle mäkiselle, kasvullisuudesta köyhälle ja autiolle maaseudulle. Vasemmalla kädellä näkee vielä Marmarameren, jonka pinta on ikäänkuin marmoroittu, mihin on syynä se, että erilaiset virtaukset ja pyörteet johtavat sinne kirkkautensa ja värivivahduksensa puolesta erinkaltaista vettä. Muutamia kalastajaveneitä purjehti pitkin rannikkoa. Maan puolelle päin sitä vastoin oli näköala vähemmän vaihtelevainen. Puita ja pensaita näkyi vain kylien, asemahuoneiden lähellä ja purojen uomissa. Rautatie luikertelee, tehden mitä ihmeellisimpiä mutkia. Usein ovat käänteet niin lähekkäin toisiansa, että juna muodostaa kirjaimen S. Siellä täällä kuljetaan niitettyjen vainioiden ja peltojen ohi, joissa laitumella on puhvelilaumoja, hevosia, lehmiä ja härkiä. Kiidetään kahden suuren suistomaan ohi, jotka ulottuvat hyvin syvälle maahan. Ensimmäisen niistä ja Marmarameren välillä on Kytjyk (pieni) Tshekmedjen kylä ja toisen luona on Böjyk (iso) Tshekmedje. Vielä kuljetaan vasemmalla puolen Tshataldjan ja Tshorlun kylien ohi, jonka jälkeen rata kulkee Ergenen virran laaksoon, missä kasvullisuus on runsaampi. Ergenen yli, joka on Maritzan syrjäjoki, kuljetaan useissa paikoissa rautasiltoja pitkin. Sen laaksossa sijaitsevat sangen suuret Lyle Bergasin ja Usun Köpryn kylät, joka jälkimmäinen merkitsee "Pitkä silta", mikä nimi on johtunut siitä, että Ergenen yli johtaa täällä pitkä silta. Molemmin puolin rataa on mäkisiä kenttiä, missä kasvaa niukkaa ruohoa. Silloin tällöin syöksähtää juna jotensaki tiheän pensasmetsän läpi. Kuleli Bergasin luona, joka on Marizan varrella, haaraantuu rata kahtia, joista pohjoinen haara jatkuu Adrianopeliin, eteläinen kulkee Demotikan kautta merelle. Tähän vuoden aikaan oli Maritza puoli kuivunut, mutta uoman leveydestä saattaa päättää, että virran vesipaljous keväällä mahtanee olla sangen melkoinen. Missä pohja, jonka muodostaa santa, savi ja sora, on paljaana, siellä saattaa selvästi eroittaa virrankulun muodostamat hietasärkät.
Kaukaa näkyvät pian Adrianopelin moskeat, ja k:lo puoli 7 vieri juna tämän kaupungin rautatienasemalle, mihin oli kokoontunut kirjava kansanpaljous. Ennenkuin juna on kelvolleen pysähtynytkään, on kolme eli neljä hammaalia (kantajaa) jo vaunussa ottaakseen haltuunsa matkakalut. Odotussalin ovella seisoo pari poliisikonstaapelia, jotka tarkastavat matkustavaisten passit.
Kun asema on puolentunnin ajomatkan päässä kaupungin ulkopuolella, vuokrataan korkeat roskat, joissa on neljä pyörää, katto ja akuttimet, ja kuljetaan siten leveää, pölyistä, harvassa olevilla mukulakivillä laskettua tietä pitkin. Pölyää niin paljon, ett'ei voi eroittaa heti edessä eli takana olevia ajoneuvoja, ja vielä vähemmin kaupungin taloja. Väli-aikaisesta kivityksestä on seurauksena, että ajoneuvot hyppivät ja heippuvat niin, ett'ei voi sytyttää paperossia vielä vähemmin keskustella tuon paksun turkkilaisen kanssa, jonka kanssa on saanut kunnian seurustella. Sillä välin lähestytään kaupunkia, ajetaan sen katuja pitkin ja kuljetaan Maritzan poikki pitkää kivisiltaa myöten, missä saa maksaa siltarahoja. Pian käännyimme eräälle suurimmista kaduista, vaikka täytyy sanoa, että se oli hyvin maalaista; vaunut pysähtyivät kurjannäköisen talon edustalle, missä ajuri kääntyi, ja ilmoitti, että olimme perillä Hötel de Bulgarien luona, joka oli kaupungin paras ravintola.
Minua kuljetettiin pimeitä puuportaita myöten, tulin erääseen käytävään, jonka lasi-akkunoiden verhoama toinen puoli oli pihalle päin. Toisella sivulla oli pienien pimeiden huoneiden ovet, joiden huoneiden akkunat olivat käytävään päin, ja oli huoneissa siis huononpuoleinen valaistus. Niin pian kun olin kotiutunut yhteen näistä huoneista, menin heti hotellin ravintolaan ja tilasin kupin kahvia, joka maistui katkeralta ja pahalta; kermaa ei ollut pisaraakaan. Paraillaan tätä nauttiessani, tuli eräs virkapukuinen mies, istuutui pöytäni ääreen ja esitteli itsensä ranskan kielellä, sanoen kuuluvansa Adrianopelin poliisikuntaan. Hänkin tilasi kupin kahvia, ja ennen pitkää olimme kiintyneet mitä vilkkaimpaan keskusteluun, jolloin hän osottautui todelliseksi herrasmieheksi. Keskustelumme jatkui pitkälle iltapuoleen, ja ennen kun erosimme, pyysi äsken saamani ystävä, että hän saisi seuraavana päivänä kello 11 tulla noutamaan minua, näyttääkseen minulle kaupungin merkillisyyksiä, johon ehdotukseen luonnollisesti halusta suostuin.
Kello 9 seuraavana päivänä, kun yksikseni olin syönyt aamiaiseni, menin tuolle isolle kadulle, jonka varrella hotelli oli, ja joka näytti ulottuvan hyvän matkaa kaupungin ulkopuolelle. Kummallakin puolella on basaareja, makasiineja ja rahanvaihtajien puodit, ja keskusliike ja välitys niiden välillä on vilkasta ja kirjavaa. Vastaan tuli puhvelikuormia, tavaroilla sälytettyjä muuleja, dervishejä ja ratsastavia turkkilaisia; sanalla sanoen, monta hauskaa kohtausta sattui tielleni, minkä tähden asetuin erään talon nurkalle ja otin luonnoskirjani käsille. Silmänräpäyksessä kokoontui ympärille joukko ihmisiä. Kun paraillaan tutkin katu-elämää, laskettiin olkapäälleni raskas käsi, muuan poliisikonstaapeli seisoi edessäni ja käski minun seuraamaan itseänsä. Kun kysyin, mitä hän oikeastaan tahtoi, vastasi hän: "senhän saat nähdä, kun tulet poliisikonttooriin". Ei siis ollut minulla muuta neuvoa, kuin jättää piirros kesken-eräiseksi ja lähteä konstaapelin kanssa. Luonnollisesti seurasi perässämme joukko katupoikia. Pian poikkesimme muutamaan taloon ja astuimme erääseen konttooriin, missä istui joukko santarmia kahvia juomassa. Asian laidan kerrottuaan, jätti poliisi minut komisariuksen huostaan, joka paljain jaloin ja sääret allansa ristissä istui ryönnyssään sohvalla, ajan hampaan pahoin kolhiman kirjoituspöydän takana. Mies otti minulta kirjan, tutki tarkasti jokaista piirustusta ja kysyi, mitä kukin merkitsi. Kun tarkastus turkkilaisten tapaan kirjan lopusta sen alkuun oli loppunut, alkoi uusi tarkastus alusta loppuun, jotta mahdollisesti voisi löytää joitakuita osmanilaiselle keisarikunnalle ehkä arveluttavia luonnoksia. Puolinaista katukohtausta ja muutamia skematisia aluepiirroksia Stambulin ja Adrianopelin välisestä seudusta tarkastettaissa, meni hänen otsansa joka kerta syviin ryppyihin, jota vastoin viimeinen, persialaisen hevosen kuva tuotti yleistä hauskuutta poliisikunnassa joka oli ryhmittynyt päällikkönsä ympärille. Sitten alkoi kiusallinen kuulustelu kansallisuudestani, ijästäni, nimestäni, mistä tulin ja mihin matkustin, kuinka kauvan aijoin viipyä Adrianopelissa, minkätähden piirustin juuri sen kadun, jonka varrella kaupunginvankila oli j.n.e. Tuomio kuului, että minun oli jääminen poliisikonttoorin muurien sisälle, kunnes poliisimestari saapuisi, ja tätä odotettiin kahden tunnin kuluttua. Luonnoskirja ja passini työnnettiin tuon kuluneen kirjoituspöydän laatikkoon, ja pyyntööni, että heti saisin ne takaisin, vastattiin tuimasti: "javach, javach, effendim!" — hiljaa, hiljaa, herra! Istuuduin sentähden muutamalle penkille ja odotin kärsimättömänä poliisimestarin tuloa. Niin kului puoli tuntia, mutta kuka saattaa kuvailla komisariuksen ja santarmien kummastusta, kun yksi heidän päälliköistään tulee kiirehtien kädet ylhäällä, juoksee suoraan luokseni ja huudahtaa: "bonjour mon cher ami, je suis heureux de vous voir, est-ce que vous avez bien dormi?" Se oli sama kunnianmies, jonka olin edellisenä iltana tavannut Hötel de Bulgarien kahvilassa, ja joka niin äkkiarvaamatta ilmestyi minun pelastavaksi enkelikseni.
Kerroin hänelle seikkailun, mikä houkutteli hänen huuliltaan kaikuvan naurun; hän antoi minulle heti sekä luonnoskirjani että vapauteni. Komisarius ja hänen arvoisat herrat virkaveljensä näyttivät hölmistyneiltä ja veivät kunnioittavasti kätensä rinnalleen ja otsalle. Epäilemättä arvelivat he, että olin tavattoman sukkela veitikka, joka jo ensi päivänä olin tullut hyväksi ystäväksi yhden poliisipäällikön kanssa. Asetuin erittäin arvokkaan näköiseksi, kun astuin poliisikonttoorin kynnyksen yli.
Vapauttajani oli erittäin rakastettava mies. Hän seurasi sitten minua koko päivän, kuin opas. Sellaisista hirviöistä erosi hän kuitenkin kahdessa varsinaisessa kohdassa: hän ei ottanut palveluksistaan maksua, ja hänellä näytti olevan selvillä synnyinkaupunkinsa asiat ja paikat.
Siten kävimme ensin basaareissa, jotka tässä kaupungissa ovat sangen siistit ja hyvin järjestetyt, mutta vähemmän on niissä oikein alkuperäisiä turkkilaisia tavaroita ja töitä, kuin yksinkertaisia pikku-esineitä, joita on tuotu Saksasta ja Itävallasta. Yleensä loistivat poissa-olollaan koirat ja lika, ja arvostelu kokonaisuudessaan ei saata olla muu kuin hyvä. Sen jälkeen ohjasimme askeleemme vanhaan Eski Djamin moskeaan, missä kuunneltiin valtavaa ja juhlallista puolipäivä jumalanpalvelusta. Persialaisiin moskeoihin ei yksikään kristitty saa jalallaan astua; turkkilaiset eivät hetikään ole niin tarkkoja. Huomaamatta yhtäkään vihastunutta katsetta, saatoin esteettömästi kuunnella ja katsella koko juhlallisuutta. Oli omituista kuulla papin kirkkaan äänen saarnatuolista ja nähdä nuo oikeauskoiset aika ajoin, kaikki yht'aikaa, laskeutuvan polvilleen lattiata suutelemaan.
Sieltä lähdimme ruotsalais-norjalaiseen konsulaatiin, joka on pieni rappeutunut huone satavuotiaassa karavaanikartanossa. Konsuli oli sillä hetkellä Konstantinopelissa, mutta tapasin hänen molemmat italialaiset apulaisensa; heidän tehtävänään oli tyhjän toimittaminen, jos ei kahvin juomista ja paperossien polttamista saata pitää työskentelynä. Turhaan tähystelin Ruotsin valtiovaakunaa eli kuninkaan valokuvaa; seinät olivat tyhjät, olivat melkein kuin satavuotiaassa sammalessa, joka kosteudessa rehoitti. Kun minulle oli tarjottu kuppi kahvia, otin jäähyväiset tältä kaistaleelta isänmaata.
Komein rakennus, mikä tällä alalla niin köyhällä Adrianopelilla on näyttää, on Sultani Selimin moskea, jossa viivyimme pari tuntia. Neljä minarettia ympäröi tätä valtavaa kupoolia; sisusta on laitettu siniseksi, valkoiseksi ja punaiseksi. Keskellä laattiaa on jonkinlainen parveke marmoripatsaiden päällä. Yhteen näistä on hakattu tuo kuuluisa ruusu, Terslale, jonka jokaisen kävijän tarvitsee tuntea, jos hän tahtoo tulla uskotuksi, kertoessaan olleensa moskeassa. Eräällä seinällä riippuu kilpi, jossa on Sultani Mahmudin nimi; muuten koristavat muureja useat kallis-arvoiset turkkilaiset pyhäinjäännökset ja mosaikit. Minaretit ovat huimaavan korkeita ja on niissä kolme rintavastinta, toinen toisensa yläpuolella. Omituisinta on kuitenkin, että jokaisella osastolla on omat portaansa, jotka kierumaisesti luikertelevat ylös tuota kapeata minarettia pitkin. Jos siis tahtoo mennä ensimmäiseltä penkereeltä toiselle eli kolmannelle, niin on ensin laskeutuminen uudelleen alas minaretin juurelle, jotta sitten taasen pääsee toista käytävää myöten ylä-ilmoihin. Korkeimpaan osastoon johtaa enemmän kuin kolmesataa askelta, ja ylösnousua vaikeuttaa vielä enemmän se seikka, että käytävä on niin kapea ja matala, että siinä voi kulkea ainoastaan kumarassa. Jos nojautuu rintavarustusta vastaan ja katsoo alaspäin, niin näyttää minaretti perspektivisyyden vaikutuksesta kapenevan alaspäin; luulee tuntevansa, miten tuo hento rakennus huojuu.
Tästä korkeasta paikasta on laaja näkö-ala koko Adrianopelin yli ja sen lähimpään ympäristöön. Katselijan silmäykset kiintyvät erittäinkin Djama-Ytjsherefeliin, eli kolmen tornin moskeaan, Sultan Bajasidin kadun varrella; vielä näkyvät kasarmit, heti kaupungin ulkopuolella, vanha seralji, armenialaisten kirkko, armenialainen koulu, sotakoulu, koraki, eli kenraalikuvernöörin palatsi, ja sikin sokin moskeoita ja basaarirakennuksia, minkä kaiken keskitse virtaa kolme jokea, Maritza, joka juoksee kaupungin lounaisessa kulmassa, Tundja, joka jakaa sen kahteen osaan, ja Arda, joka laskee Maritzaan. Hiukan matkan päässä näkyy Jilderimin etukaupunki kreikkalaisine kirkkoineen. Adrianopelin ympärillä oleva seutu on kasvullisuuden suhteen hyvin laihaa, paikka on mäkistä, läntislounaisessa suunnassa näkyvät Despoto Dagin vuorenseinämät ja pohjoisessa Balkanin rinteet.
Viimeiseksi kävimme vanhassa seraljissa, jonka venäläiset viimeisessä sodassa hävittivät, ja joka nyt on raunioina. Sen läheisyydessä näkyy ihana puisto, jossa on mahtavan suuria tammia, missä puistossa kaupungin asukkaiden on tapana juhlapäivinä olla kävelemässä.
Adrianopelissa, europalaisen Turkin toisessa kaupungissa, nousee väkiluku aina 90,000:teen, ja kuuluu siihen turkkilaisia, kreikkalaisia, juutalaisia, bulgarilaisia, armenialaisia, neekereitä y.m. Kaupunkia suojelee linnoitus, viisikymmentä patteria ja melkoinen sotavoima, jaettuna neljään, kaupungin suoranaisessa lähistössä olevaan leiriin. Turvallisuus kaupungissa ei liene erittäin suuri. Poliisivoima nousee 150 mieheen, joilla mahtanee olla täysi työ, kun ajattelee, että vankilassa oli silloin yht'aikaa 500 vankia. Niin ainakin kertoi ystäväni santarmi-upseeri.
Matka Adrianopelista Filippopeliin on yhtä yksitoikkoista, kuin äsken kulkemani matka. Rata kulkee kaiken matkaa Maritzan laaksossa, joen oikeanpuolista rantaa pitkin. Puhvelit ja härkälaumat, jotka ovat laitumella joen hedelmällisillä rannoilla, satoisat maissivainiot ja virranveden käyttämät myllyt ovat ainoat, jotka keskeyttävät yksitoikkoisuuden. Myllynrattaiden hitaasta pyörinnästä saattaa päättää, että virrannopeus on vähäinen. Maritzassa kulkee tähän vuoden aikaan hyvin vähä vettä, ja pitkät matkat on pohja aivan näkyvissä. Suurimmat kylät, joiden ohi kuljetaan, ovat: Tshirmen, Mustafa Pasha, Harmanly, Tirnova ja Papazly. Tirnovan luona jakaantuu rata kahteen haaraan: toinen menee Filippopeliin, toinen kääntyy pohjoiseen päin ja kulkee Saslyn laakson kautta Jamboliin Tundjan luona.
Filippopelissa, Itärumelian pääkaupungissa, on noin 25,000 asukasta, ja on sekin Maritzan varrella. Kaupunki on rakennettu kolmelle äkkijyrkälle kunnaalle, jotka kohdastansa kohoavat tasangosta, ja niiden ympärille. Rautatienasemalla, joka kuten Adrianopelinkin asema on pari kilometriä kaupungin ulkopuolella, tutkittiin "teskereni" eli matkapassini, jonka jälkeen sälytin itseni ja tavarani eräisiin vuokra-ajurin vaunuihin, jotka viidestä piasterista kuljettivat minut "hotell Bulgarieen". — Sivumennen tahdon mainita, että joka toisella hotellilla on tässä osassa Turkkia tämä komea nimi. — Filippopelin hotelli Bulgarie oli kuitenkin paljon siistimpi kuin Adrianopelin, ja itse kaupunki tekeekin muukalaiseen hauskemman vaikutuksen. Suuremmat kadut ovat lohkotuilla kivillä lasketut ja sivukäytävillä varustetut. Saadakseni yleiskatsauksen Filippopelista, lähdin heti Nepe Fepelle, yhdelle äsken mainituista kolmesta kunnaasta, mistä katsoen sai kaupungista erittäin hauskan katsauksen: näkyi kuvernöörin palatsi, vanhat moskeat, ottomanilaisen pankin talo, silta ja yleiset, suoraan kaupungin halki virtaavan Maritzan varrella olevat puutarhat. Joen rannoilla näkee kaiken päivää ajurien ja talonpoikien uittavan hevosiaan ja pesevän vaunujaan ja vedenmyyjien täyttävän nahkasäkkejänsä tuolla samealla vedellä.
Tatar-Basardjikiin kulkee rata yhä Maritzan laaksoa pitkin. Oikealla kädellä alkavat yhä selvemmin näkyä Balkaninvuoret ja vasemmalla Despoto Dag. Tunnin kuluttua ollaan perillä tuossa mainitussa pienessä kaupungissa, joka on tasaisen tasangon keskellä puulehdon ympäröimänä.
Tatar-Basardjikissa on 14,000 asukasta, joista 8,000 on bulgarialaisia. Mitään katsottavia paikkoja ei siinä kuitenkaan ole. Täälläkin oli yksi "hotel de Bulgarie", mutta kun tämä näytti olevan kaatumaisillaan, pidin parempana asua Maritzan hotellissa, joka ulkonäöltään oli hyvin siisti. Kuitenkin sain pian kokea, ett'ei sisällinen hauskuus vastannut ulkopuolista; yleensä eivät turkkilaiset ravintolat näytä likaisuudessa ja siivottomuudessa antavan perää persialaisille karavaanikartanoille.
Vaunuilla Bulgarian kautta.
Tatar-Basardjikistä jatkuu tosin rautatie jonkun matkaa Surambergin kylästä (1886) poispäin, mutta kun tie Sofiaan kulkee Maritzan toista eli vasemmanpuoleista rantaa pitkin, on välttämätöntä hankkia itselleen kyyti jo ensinmainitussa kaupungissa. Tatar-Basardjikin Tonavan varrella olevaan Lom Palankaan yhdistävä alue on 25 ruotsinpeninkulmaa pitkä ja kulkee Itärumelian yhden osan kautta ja Bulgarian halki.
Elokuun 22 päivänä kello puoli 8 aamulla olivat nelivaljakkovaununi hotellin portin edessä valmiina. Ajuri, jonka nimi oli Arristo, oli lujarakenteinen bulgarialainen, puhui tattarinkieltä, oli kohtelias, ystävällinen ja hilpeä, mitkä olivat hyviä ominaisuuksia, kun meidän nyt piti kahden matkata Bulgarian seutujen läpi. Nuo neljä hevosta, jotka olivat valjastetut rinnatusten, olivat pienet ja rumat, mutta väkevät ja kestävät. Mitä vaunuihin tulee, niin saattoi sen lukemattomista vikaumista käsittää, että se oli monta vuotta ollut käytännössä. Ne olivat tavattoman kömpelötekoiset, kuomilla sekä etu- ja taka-istuimella varustetut. Matkalaukkuni kiinnitettiin etu-istuimelle, ja minulla oli erinomaisen mukava paikka avaralla taka-istuimella. Tie oli tosin suurimmaksi osaksi kivistä ja kuoppaista, mutta vaunujen lujat vieterit ja pehmeät patjat huojensivat sysäyksiä.
Kun kaikki oli järjestyksesssä, istuuduin vaunuihin, otin hotellin isännältä jäähyväiset, annoin merkin Airistolle, joka lujalla piiskan-lyönnillä saattoi vilkkautta hevosiin. Vaunut vierivät nopeasti Tatar-Basardjikin kapeita katuja pitkin; matkustajat, joita kohtasimme, pysähtyivät töllistelemään, kauppiaat kurkistivat puotinsa akkunoista, joukko repaleisia pikkupoikia juoksi hurraten perässämme, ja sieltä täältä nurkan takaa tähysteli salaisesti joku bulgarialainen kaunotar. Kuljimme basaarien ja erään turkkilaisen moskean ohi ja olimme pian kaupungin ulkopuolella soraisella tiellä, jonka sivuilla olivat pitkät ojat ja viljavat maissivainiot. Aivan kaupungin ulkopuolella kuljetaan Topolnitzan joen yli puusiltaa myöten. Viljavainioiden välissä kasvoi tasangolla niukasti pensaita ja puita, mutta ylöspäin pitkin vuorenrinteitä on puukasvullisuus hyvin runsas.
Kello puoli 12 ajoimme suureen Wjetrenan kylään, joka on mäen vierteellä ja jonka kummallakin puolella on mataloita vuoria. Tie muodostaa samalla kylän paraimman kadun. Talot ovat hyvin yksinkertaisia, rakennetut puusta ja varustetut olki- eli tiilikatolla. Kylän asukkaat, jotka ovat bulgarialaisia, näyttävät voimakkailta ja hyvinvoivilta. Naiset ovat puetut kauneihin, räikeävärisiin pukuihin. Kahden tunnin levähdyksen jälkeen jatkoimme matkaamme ja saavuimme pian kapeaan laaksonpidennykseen, missä vasemmalle tiestä virtasi pieni puro. Kasvullisuus alkaa käydä rehevämmäksi, ja pieniä, sieviä maamaisemakuvauksia sattuu silmiimme, mutta tie on surkean epätasaista. Kun laakso taasen levenee, näkee kaukana Ishtimanin kylän, joka on lähellä Bulgarian rajaa. Ensin kuljetaan kirkkotarhan läpi ja sitten tullaan kurjannäköisille kaduille, joiden varsilla on raihnaisia taloja. Näiden joukossa näkee taasen "grand hötel de Bulgarien", jonka pihalla hevoset riisuttiin vaunujen edestä ja ruokittiin, sillä aikaa kun minä menin tuohon sanomattoman kurjaan kestikievaritaloon. Kapeat, pimeät ja puolilahonneet portaat johtivat parempiin huoneisiin, joista löyhkäsi ummehtunut ilma. Minun huoneeni laattiana oli tallattu maa, seinillä kasvoi hometta; ja sammalia, ja lubiseva pöytä, yksi tuoli ja kolme sänkyä muodostivat huonekaluston. Jokainen vuode maksaa 1 francin, mutta jos haluaa olla yksin huoneessa, saa maksaa kaikista kolmesta vuoteista. Kun muutamia bulgarialaisia ja pari juudalaista kulkukauppiasta, jotka olivat enemmän maantierosvojen kuin kunniallisten ihmisten näköisiä, myöskin olivat asettuneet ravintolaan, pidin jälkimmäisen ehdon parempana. Perinpohjin käveltyäni pitkin kylää ja syötyäni kummallisen aterian, jossa oli munia, leipää, kahvia, viiniä ja yksi kana, koetin kotiutua edellämainittuun huoneeseen. Savuava talikynttilä levitti liekuttavaa valoa kukoistaville seinille. Paneuduin kuitenkin levolle ja nukuin pian vuoteelle, jonka patjat ja peite näyttivät siltä, kuin olisivat ne olleet käytännössä satoja vuosia. Yön seutuvissa heräsin siitä, että ovi kävi. Se aukeni, ja pimeässä näkyi pitkä haamu. Se kulki hiljaa ja varovasti eräälle tyhjistä vuoteista, mihin laskeutui ja nukkui. Huomasin heti, että isäntä tahtoi puijata minulta 3 franciani, suomatta minulle etua olla yksinäni, mutta hänen juonensa ei onnistunut, sillä laskua suorittaessani kerroin hänelle yöllisestä vierailusta, ja hotellinisännän täytyi myöntyä.
Ishtimanin ja Vakarelin kylien välillä kuljetaan Itärumelian ja Bulgarian välisen rajan yli. Kuljetaan edelleen mataloita kunnaita pitkin, mitkä yhdistävät Balkanin ja Despoto Dagin. Kasvullisuus on vieläkin niukkaa, mutta tie tasaisempaa. Vaunut kiitävätkin nopeasti, hevoset juoksevat ahkerasti, eikä Arristo anna niille hetkeksikään lepoa. Itsessään miellyttävä kulkustenkilinä tulee ajan pitkään nukuttavaksi, varsinkin kun on melkoinen kuuma. Heti Vakarelista päästyä tullaan korkealle kunnaalle, mistä on laaja näköala Sofiankentälle, viljeltyine vainioineen, mataline puroineen ja yksinäisine kylineen. Kuljettuamme Iskerjoen yli, joka laskee Tonavaan, saavuimme kello 6 illalla Bulgarian pääkaupunkiin.
Sofia, jossa on asukkaita 25:stä aina 30:neen tuhanteen henkeen, on tasaisella, autiolla ja yksitoikkoisella tasangolla, mikä levenee pohjoiseen päin Witoshin vuoriryhmästä, joka synkkänä kohoaa etelässä muurin tavoin. Kaupunki jakaantuu kahteen, toisista selvästi eroitettuun osaan, nimittäin turkkilaiseen ja uuden-aikaiseen Sofiaan. Edellinen kaupunginosa on kaikkien toisten ottomaninvaltakunnan kaupunkien kaltainen: siellä on kaatumaisillaan olevia, tiilikatolla varustettuja puutaloja, kapeita, likaisia katuja, joitakuita ijäkkäitä moskeoita ja kirjavaa, mutta repaleista kansaa. Uuden-aikanen Sofia on suurimmaksi osaksi kasvanut ruhtinas Aleksanderin hallituksen aikana. Tässä kaupungin osassa on monta hyvin kaunista rakennusta, kuten konsulaatit, ministerien hotellit ja ennen kaikkia ruhtinaan palatsi, jonka ulko-asu tekee erittäin miellyttävän vaikutuksen. Palatsin edustalla on julkinen puutarha, joka on hyvin hoidettu ja jossa on musiikilava. Katsottavista paikoista on kaupunki sangen köyhä. Vanhan Sofiankirkon rauniot, turkkilaiset moskeat ja lämpimät kylpylät, joissa veden lämpömäärä nousee aina 50° C,[56] ovat ainoat, mitkä herättävät muukalaisen mielenkiintoa. Yleensä on mieliala Sofiassa raskasta ja synkkää, ja on selvää, että se oli sellaista vielä suuremmassa määrässä siihen aikaan, kun minä olin siellä, sillä olin siellä vain pari päivää murha-yrityksestä ruhtinas Aleksanderia vastaan. Passini ja tavarani tutkittiinkin mitä tarkimmasti. Joukkoja aseellisia sotilaita ratsasti pitkin katuja ja marssi kokonaisia riviä isänmaanmielisiä ja venäjänystäviä. Monessa talossa liehui Venäjän lippu.
Kaksi päivää, Sofiassa oleskeltuani, jatkoin matkaa saman Arriston kanssa ja samoilla neljällä hevosella Tonavalle. Jätimme kaupungin elokuun 25 päivänä iltapäivällä. Ensin kuljetaan turkkilaisten katujen kautta ja niin ollaan taasen tasaisella kedolla. Täällä on tyhjää ja autiota, ei ole yhtään kylää, ei yhtään taloa eikä huonetta, ainoastaan silloin tällöin tapaa pari ratsastajaa eli vaeltajaa. Illaksi tuli kylmä, ja kostea sumu levisi tasangolle. Pian muuttuu alue kuitenkin mäkisemmäksi muuttuakseen sitten vähitellen loivaksi nousuksi, jotka ovat Balkanin eteläisiä etuvartioita. Oli aivan pimeä, mutta kuitenkin jatkoimme matkaamme joutuaksemme yöksi Batshinin kylään. Kuljimme erään leirin ohi; minkä näkeminen tuntui hyvin omituiselta. Kymmenkunta raskasta hedelmillä täytettyä vaunua oli asetettu ympyrään ja tämän varustuksen sisäpuolella paloi suuri valkea, minkä ympärille nuo bulgarialaiset kauppiaat olivat asettuneet. Puhvelit lepäsivät ympärillä.
Aamunkoitteessa 26 päivänä lähdimme Batshinista. Tie muuttuu jälleen huonoksi ja kiertelee poikittaisissa käänteissä laaksojen kautta. Maaseutu saa nyt kokonaan toisen muodon. Mitä ihanin tammimetsä levenee tien molemmilla puolilla. Jota ylemmäksi noustaan, sitä kauniimmat ovat eteemme leviävät taulut. Suurenmoisessa luonnonkauneudessa ei Balkan kuitenkaan voi kilpailla Kaukasuksen eli Elbursin kanssa. Varhain iltapäivällä saavuimme pieneen, ihanalla paikalla sijaitsevaan Klissuran kylään, joka on eräässä laaksossa vuorien pohjoisella rinteellä Brzia puron varrella, mikä käyttää joukon myllyjä. Viivyttyämme neljä tuntia Klissurassa, jatkoimme matkaa pitkin Balkanin pohjoisia rinteitä Berkowitzan ja Katlowitzan kylien kautta. Toisissa oloissa olisi tämäkin osa matkasta epäilemättä ollut hauska ja mielyttävä, mutta hauskuuden karkoittivat kokonaan mitä ankarin sade-ilma, ukkonen ja salamat. Seutu näytti synkältä, tie oli muuttunut pehmeäksi savivelliksi, mihin pyörät uurtivat syviä jälkiä, kura räiskyi hevosen kavioista, ja sade räikkyi kuominkatolle. Sen alla oli minulla kuitenkin jotensakin hyvä olla. Vietettyämme yön Zarowinassa, saavuimme elokuun 27 päivänä kello 9 e.p.p. Tonavan varrella olevaan Lom Palankaan. Saavuttuamme erään kunnaan harjulle, näki aivan aavistamatta tuon pienen kaupungin alaalla joen rannalla. Ajoimme hotelli Bellvuen luo, missä Arristo sai maksunsa ja kiitokset osoittamastaan ystävyydestä matkalla Bulgarian kautta. Sen jälkeen sälytin itseni ja tavarani tuohon pieneen hotelliin, myrskyn ulkopuolella ulvoessa ja sateen ikkunaruutuja pieksäessä.
Seuraavana aamuna lähti höyrylaiva "Tegetthoff", joka on yksi Itävallan Lloydin höyrylaivoista, ja tällä saavuin Belgradiin, sieltä rautateitse matkustaakseni halki Unkarin, Itävallan ja Saksan ikävöittyyn isänmaahan. Ihanaa oli Stralsundissa astuaruotsalaiseenlaivaan ja nähdä ympärillään paljaita maanmiehiä, ja vielä hauskempaa oli nähdä illalla Falsterbon majakan loistavan pimeässä. Tunteitani saattaa käsittää se, joka on kauvan ollut poissa isänmaastaan; ne sisältyvät kaikki tuohon yksinkertaiseen, mutta paljo merkitsevään sanaan — kotona!
Viiteselitykset:
[1] Adji Kabul lähellä Kuraa on kaupunki, jolla tulevaisuudessa, kun rautatie Bakun, Tabriksen ja Teheranin välillä valmistuu, on suuri merkitys. Sen lähellä on pieni järvi, jonka rannoilla menestyksellä metsästetään metsäsikoja, ruovonpäristäjiä ja flamingoita. Heti kaupungin pohjoispuolella juoksee pieni joki, nimeltä Pirsagat, joka alkaa Shemakhan läheltä, mutta häviää rannan hiekkaan. Ainoastaan talvisin ja keväisin on siinä vettä.
[2] "Om slamvulkanerna i Baku" Geol. fören. förhandl. 1886, 5:416.
[3] Kaikki nämät tiedot ovat v. 1885-86, jolloin oleskelin Balakanissa.
[4] Muutamat näistä naftajärvistä ovat niin suuret että varsin hyvin sopii niissä soudella. Kun Kaukaasian kuvernööri, Dondukov-Korsakov, oli Balakanissa, oli hänen kunniakseen rakennetta pieni vene ja ankkuroittu se erään naftajärven rannalle. Ruhtinaan ihastus oli rajaton, kun venonen liukui väräjävien ja hehkuvien öljylaineitten yli.
[5] Katso Hermann Vámbéry: Das Türkenvolk, sivu 571.
[6] Tässä mainitut kaupungit sijaitsevat: Ahaltsik Bakumin lähistössä, Derbent Kaspian meren rannalla, Kuba sisämaassa ja Nuha itä Kaukason etelä rinteellä.
[7] Sefid Rudin muodostaa kaksi muuta jokea: läntinen, nimeltä Kysyl Utsen, alkaa Aderbeidjanin ylängöltä, ja itäinen, Shah Rud eli "kuninkaanjoki", tulee Elburs vuorelta.
[8] Persialainen kupariraha.
[9] Persialainen opettaja tai pappi.
[10] Vesipiipun.
[11] Itävaltalainen; shaahin henkilääkäri vv. 1851-60.
[12] "Frengi" merkitsee oikeastaan ranskalaista, mutta persialaiset antavat tämän nimen kaikille muillekin eurooppalaisille.
[13] Tomani = 10 kraania, 1 kraani lähes 1 markka.
[14] Katso Brugsh-pashan kirjaa: "Im Lande der Sonne" s. 266-267, josta nämä tiedot on otetta.
[15] Kadjarien linna on heti pohjoispuolella Teherania. Niaveran on vähän kauvempana.
[16] Sana balkonki taitaa johtua tästä persialaisesta sanasta.
[17] Ranskalainen yhtiö kuuluu aikovan rakentaa rautatien Teheranista Shaahi-Abdul-Atsimiin. Ihan tasainen maa ja erittäin vilkas liike tekisi epäilemättä tämän yrityksen erittäin tuottavaiseksi.
[18] Kenraali Hotttum-Shindlerin mukaan (Zeitschrift der Deutschen morgenländ. Ges. 1882).
[19] Ranskalainen Chardin, synt. 1648, teki laveita matkoja Itämailla, varsinkin Persiassa ja itä Intiassa. Koko kuusi vuotta asui hän Ispahanissa shaahi Abbas II:n hovissa, ks. hänen kirj. Voyages en Perse.
[20] Loenbomin "Kaskuja mainioista ja merkillisistä ruotsalaisista miehistä" vihko 2. s. 13 Tukholmassa 1773.
[21] Useat tässä esiteltyjä, historiallisia tosiasioita olen lainannut prof. Ferd. Justin ansiokkaasta kirjasta "Vanhan Persian historia."
[22] Onko hevonen valmiina? onko teetä, onko huone hyvä? montako farshakia on tästä majataloon?
[23] Nämät jutut ovat Saadin Gulistamista, jonka ranskaksi on kääntänyt Semelet, 1834 s. 191 ss.
[24] Sama tapaus kerrotaan myös Vámbéryn "Matkustus Persiassa" nimisessä kirjassa.
[25] Katso Polak: "Persien, das Land und seine Bewohner!" II s. 12 ss. jossa on F:n koko kirje.
[26] Tämä ote on eräästä kirjasta: "Der Divan des grossen lyrichen Dichters Hafis", von V. Ritter v. Rosen Zwieg-Schwannau, Band I s. 746.
[27] A. Arnold: "Through Persia by karavan." II, 172.
[28] Katso Justi: "Die Geschichte des alten Persien" s. 133.
[29] Katso: On the various means of Communication between Central Persia and the Sea. By Colonel B. Champain. (Geographical Proceedings 1883).
[30] Tässä rauhassa on monta omituista kohtaa, m.m. että eurooppalaiset lähettiläät saisivat tulla shaahin luokse, tarvitsematta riisua kenkiään.
[31] Nimi kirjoitetaan myös Busher, Abusher tahi Bender Busher. Se on näet muodostettu sanoista abu, isä, ja sheher, kaupunki, s.o. kaupunkien isä. Bender merkitsee satama ja on tapana asettaa se monien etelä-Persian kaupunkien nimien eteen.
[32] Kotiin tultuani sain kenraali Shindleriltä kirjeen, jossa hän kertoo, että koko 6 eurooppalaista kuoli Bushirissa jälkikesällä samana vuonna kuin minä siellä olin.
[33] Enimmät hänen havainnoistaan ovat julaistut "Zeitschrift für Erdkunde" nimisessä aikakauskirjassa Berliinissä.
[34] Teheranissa sain sittemmin kuulla hänen kuolleen 3 päivää sen jälestä kun minä lähdin Bushirista.
[35] Hormuksen luona nousee se l,78 m.
[36] Sur un projet de chemin de fer de la côte de Syrie au golfe Persique par A. Dumont. (Comptes Rendus de l'académie des sciences 1886. 15.)
[37] Eduard Suess: Das Anlitz der Erde. Band I. Erster Theil, erster Abschnitt.
[38] Buckingham: Travels in Mesopotamia. Sivu 505-6.
[39] Dijala alkaa Ardilanin ja Kurdistanin vuoriseuduista, juoksee lounaiseen ja eteläiseen suuntaan ja laskee kolmen tunnin matkan päässä, Bagdadin alapuolella Tigriiseen.
[40] Vartaassa paistettuja lihapullia.
[41] Katso Vámbéry, Skizzen aus Mittelasien, siv. 13.
[42] Hyvää päivää, herrani. Minä toivon, että Te voitte hyvin.
[43] Katso Justi: "Die Geschichte des alten Persiens." Siv. 193.
[44] Niin kertoo seudun rahvas: todennäköisempää on kumminkin, että ratsumies kuvaa jotain kuningasta, esim. Saporia.
[45] Teelasin ja kaliaanin ääressä puhelimme me sitten tunnin ajan.
[46] Neljää seuraavaa lukua kirjoittaissani olen, missä omat persoonalliset kokemukseni ja Teheranissa saamani tiedot eivät riittäneet, useissa kohdin käyttänyt apunani seuraavia ansiokkaita teoksia: T:ri J.E. Polak: Persien, das Land und seine Bewohner. II Band. — T:ri F. Stolze ja F.C. Andreas: Die Handelsverhältnisse Persiens, Petermanns Mitteilungen, Ergänzungsheft N:o 77. — Ministeri S.G.W. Benjamin: Persia and the Persians. — Prof. Heinrich Brugsch Pascha: Im Lande der Sonne, Wanderungen in Persien.
[47] Sama sana nimen jäljessä merkitsee ruhtinas.
[48] Katso Benjamin "Persia and the Persians" (sivu 443).
[49] Hevonen ja muuli kantavat 150 kg, ja niiden päivämatkan pituus nousee yleisesti 4 à 5 ruots. penink. Kameelit kantavat 200-350 kg.
[50] Katso Stolze ja Andreas: "Die Handelsverhältnisse Persiens". (Petermaims Mitteilungen Ergänzungsheft Nr. 77).
[51] Benjamin, Persia and the Persians (sivu 414).
[52] Nimi kirjoitetaan myöskin Balferush eli Balafrash.
[53] Syntyi vuonna 1010 j.Kr. Tosin kylässä Khorasanissa.
[54] Kokosin jo syksyllä ja talvella Bakussa yhden osan sellaisia, jotka kotiin tultuani annoin prof. Wittrokille.
[55] Katso Zschockea: Konstantinopel, sivu 179.
[56] Kun tarkempi kuvaus matkasta Balkaninniemimaan kautta ei kuulu tämän kirjan suunnitelmaan, huomautan sille, jota huvittaa tutustua Konstantinopelin ja Lom Palankan väliseen alueeseen, kreivi C. G. Wrangelin sattuvia kuvauksia hänen pienessä teoksessaan: "Från civilisationens utkanter." (Stockholm 1885).