Ispahan.
Sitä myöden kuin lähestyimme komeata Ispahania, kävi näkemys yhä eloisammaksi. Muuleja ja kameeleja kulki katkeamattomassa jonossa suurta kaupunkia kohti, alinomaa kohtasimme ratsastajia ja kävelijöitä, yksitoikkoiset arot vaihtuivat hedelmällisiin ja reheviin puutarhoihin. Hetken perästä ratsastimme pitkälle, kapealle kadulle, jota rajoitti rappeutuneet muurit. Tämän läpi ratsastettuamme jouduimme leveään, plataanien varjostamaan lehtokujaan, jossa ei muistanutkaan iltapäivän tukehduttavaa kuumuutta. Sen jälestä ratsastimme Tsendeh-Rud joen yli pitkin pitkää kivisiltaa, jonka suuremmoinen ja komea rakennustapa herättää matkustajan ihailun. Toisella rannalla johtaa tie viini- ja opiumipuutarhojen läpi ylös Djulfan esikaupunkiin. Kauvan haettuani ja kysyttyäni löysimme lopulta herra Geyerin talon; tälle saksalaiselle kauppiaalle oli minulla suosituskirje Teheranista. Erottuani oppaasta ja hevosista, menin tuohon kauniiseen, aistikkaasti sisustettuun taloon ja koetin parhain tavoin kotiutua yksinäisyydessä, sillä herra Geyer oli kauppakonttoorissaan Ispahanissa. Kun parhaillaan olin vaatteita muuttamassa ja peseytymässä, joka olikin sangen tarpeellista, tuli herra Geyer, nuori ja kaunis mies, ja hämmästyi aikatavalla nähdessään ventovieraan miehen anastaneen hänen makuukamarinsa. Vähä liian keveässä puvussa esittelin itseni, mutta minut lausuttiin sydämmellisimmästi tervetulleeksi. Vielä samana iltana teimme pitkän kävelyretken Djulfassa, ja seuraavana päivänä retkeilimme tuon vanhan kuningaskaupungin talosokkeloissa. Seuraavassa koetan kertoa tällä matkalla tehtyjä havainnolta.
Ispahanin perustamista ja aikaisimpia vaiheita peittää sadun hämärä. Persialaiset ja arapialaiset aikakirjat ovat siitä erimieliä. Jotkut kertovat, että Noan pojan poika perusti kaupungin, toiset että eräs tarunomainen kuningas Djemshid sen rakensi, toiset taas kertovat, että Nebukadneesarin toimesta maanpakoon ajetut juutalaiset Tsendeh-Rudin rannoille, Iranin sydämmeen, tämän kaupungin perustivat. Viimemainittua mielipidettä tukee se seikka, että Ispahanissa aina on ollut lukuisasti juutalaisia. Kun Omar oli kaliifina, ryöstivät Islamin uskolaiset kaupungin, ja samoin mongoolit Timur Lenkin hallitessa. Epäilemättä on Ispahan kaukaisina aikoina ollut suuri ja mahtava; jo nimikin puhuu tämän otaksumisen puolesta. Se on nim. muodostettu persialaisesta sanastaasp"hevonen" ja arapialaisesta sanastakhan"keskievari" s.o. paikka, johon karavaaneja ja ratsastajia kokoontuu, ja varmaankin on se menneinä aikoina ollut persialaisten sotajoukkojen keskuspaikkana. Nimen johdon yhteydessä tahdon mainita, että moni kirjailia ja kartan tekiä kirjoittaa sen p:llä f:n asemesta. Siihen on syynä se, että tämä äänne, jota on vaikea jäljitellä, on näitten molempien kirjainten rajalla, se kuuluu kuitenkin enemmän f:ltä. Strabo, Plinius ja Ptolemeus kirjoittivat Aspadana. Jos Ispahan jo ennen oli ollut suuri ja mahtava, paisui se vielä enemmän 16 vuosisadan lopulla, kun shaahi Abbas Suuri muutti hallitusistuimen Kasvinista Tsendeh-Rudin rannoille. Tältä viisaalta, voimakkaalta ja tarkkanäköiseltä hallitsijalta ei jäänyt huomaamatta, että valtakunnan keskipaikka, jossa karavaanitiet pohjoisesta ja etelästä, länsimaista, ja kaukaisesta idästä toisiaan leikkasivat, oli ainoa paikka, joka pääkaupungiksi sopi. Hallitusaikansa ensimmäisinä vuosikymmeninä (hän hallitsi 1587-1628) oli shaahi Abbas I alinomaa sodassa naapuriensa kanssa. Hän kukisti utsbegit, kurdit, ottamanit ja karkoitti portugalilaiset Persian lahden rannikoilta. Hän valloitti Kandaharin sekä nöyryytti kapinalliset kuvernöörinsä Khorasanissa, Gilanissa ja Kirmanissa. Kun hän kuitenkin v. 1611 oli rakentanut pysyväisen rauhan valtakunnassaan, asettui hän lepoon Ispahaniin ja rajattoman valtansa turvissa työskenteli hän nyt, rikaslahjainen kun oli, suunnitellen pääkaupungin kaunistamista. Hän rakensi palatseja, moskeita ja siltoja, joita vielä tänäpäivänä länsimainen matkustaja ihmettelee ja ihailee. Seuraavien kuninkaitten: Sefin, Abbaksen, Soleimanin j.n.e. aikana oli Ispahan vielä suuri ja ihana, mutta kuolemaniskun sai kaupunki sata vuotta sitten, kun, niinkuin jo mainittiin, Kadjarhallitsijasuvun esi-isä muutti hallitusistuimen Teheraniin. Meidän päivinämme on Ispahan sentähden tuskin entisyytensä varjo. Chardinin[19] aikana oli kaupungissa enemmän kuin 600,000 asukasta, 162 moskeeta, 1,800 karavaani-asemaa, 12 hautausmaata ja 1,500 kylää juuri lähellä, ja sen aikuiset persialaiset saattoivat siitä sanoa: "Sefahaun nispe djihaun" — "Ispahan on puolet maailmaa." Kertoopa Chardin kaupungin olleen, niin laajan, että mattokauppiaan, jolta palveliansa oli varastanut osan varastosta, täytyi hakea kymmenen vuotta, ennenkuin hän hänet löysi, vaikka varas oli pystyttänyt varastetun kauppakojunsa samaan kaupunkiin. Nyt sitävastoin on Ispahanista tullut toisen luokan kaupunki; asukasluku nousee ainoastaan 50,000 tahi esikaupunkineen korkeintaan 120,000'. Mutta muinaisesta suuruudesta ja loistosta puhuvat vielä tänäpäivänä shaahi Abbaksen upeat rakennukset, jotka vielä seisovat koskemattomina ja joita me nyt lähdemme katselemaan.
Kaupungin sydämmessä sijaitsee eräs maailman suurimpia toria, Mejdan-i-Shaahi eli Kuninkaantori, lähes 1000 metriä pitkä ja yli 300 m leveä. Sitä rajoittavat tasakorkeat, toisiinsa kiinni rakennetut talot, joissa on kasarmeja ja myymälöitä. Näitten edessä levittävät korkeat plataanit vilpoista siimestä. Shaahi Abbaksen aikana mahtoi Mejdan-i-Shaahi tarjota viehättävän ja kirjavan kuvan itämaalaisesta elämästä. Silloin täällä yhtyi kauppiaita Itämaan kaikista eri paikkakunnista. Kuninkaallisesta käskystä olivat ne sijoitetut pitkin torin neljää sivua myytäviensä erilaatuisten tavaroitten mukaan, jotta kukin tungoksessa ja sekamelskassa helposti löytäisi ostettavansa. Niimpä myytiin eräässä paikassa kameeleja, hevosia ja aaseja, toisessa paikassa hedelmiä, toisessa pumpulia, silkkiä, kulta- ja hopeateoksia, aseita j.n.e. sitten seurasi saviastioitten tekijöitä, mattojen myyjiä, tohveli- ja lakkitehtailioita, puuseppiä, rahanvaihettajia ja katkeamattomassa jonossa puoskareita, julkiset kirjurit y.m.s. Auringonlaskussa, kun kauppiaat olivat arkkuihin sulloneet tavaransa, muuttui näyttämö, sillä silloin esiintyi suurella torilla silmänkääntäjiä, käärmeenlumoojia, satujenkertojia ja hurskaita dervishejä, kaikki uteliaitten laumojen ympäröiminä. Illalla ja yöllä, kun nämätkin olivat poistuneet, pystytettiin suuria telttoja, joissa iloiset leikinlyöjät viinilasin ja kaljanin ääressä katselivat tanssijattarien keveitä tansseja ja leikkejä. Taloin seinillä torin ympärillä oli 50,000 lamppua, ja mainittu ranskalainen kertoo, että komeampaa tulitusta tuskin saattoi ajatellakaan, kun oli kaikkien näitten lamppujen palaessa. Tämmöistä ei kuitenkaan ollut useimmin kuin suurissa, uskonnollisissa juhlissa, tahi silloin kuin shaahi Abbas vastaanotti vieraan lähettilään. Keskellä toria juoksi porfyyri-kanavassa mitä puhtainta vettä ja Negareh khanesta eli soittohuoneesta kuului joka aamu ja ilta räikeätä soittoa. Kaikki tämä komeus on nyt jäljettömiin kadonnut. Niitten lukemattomien, kirjaviin ja komeihin vaatteisiin puettujen, Intian ja Arapian, Egyptin ja Iranin kauppiaitten sijassa näkee nyt ainoastaan muutamia köyhiä kauppiaita, jotka kuluneille matoille levittelevät tavaroitaan. Kirkkaasti loistavat lamput eivät enää pala ja porfyyrikanava on revitty, mutta Negareh khanesta kuuluu vielä tänäpäivänä soittajien jättiläistorvet.
Torin toisella lyhyellä sivulla sijaitsee Mesdjed-i-Shaahir eli Kuninkaan moskee, jonka shaahi Abbas v. 1612 rakensi ja joka tuli hänelle maksamaan 50,000 tomania eli noin 420,000 mk. Saadaksensa aineita tähän uuteen rakennukseen, tahtoi hän repiä tuon vanhan, melkein yhtä suuremmoisen Mesdjed-i-Djuman, joka on juuri vieressä, mutta Ispahanin papisto vastusti tätä, kuvaillen, että jos Mesdjed-i-Djuma näin häpeällisesti tasoitettaisiin maan tasalle, voisi sama kohtalo tulevaisuudessa myös kohdata Mesdjed-i-Shaahia. Kuningas luopui aikeestaan ja Mesdjed-i-Djuma seisoo siinä vielä tänäpäivänä. Marmoria tuotiin sen sijaan Jesdistä, mutta toinen vastus kuningas-moskeen rakentamisessa syntyi siitä, kun sillä paikalla, jolle se aiottiin rakentaa, oli eräälle rikkaalle leskelle kuuluva iso viinitarha, eikä hän millään ehdolla tahtonut sitä myydä. Vasta sitten kun papisto uhkasi häntä Allahin ja Muhametin vihalla, suostui hän.
Suuri, moskeesen vievä portti on asetettu tavattoman suuren porttaalimuotoisen komeron taustaan, jonka kummallakin puolen kapea, korkea minareetti eli torni kohoaa korkeuteen. Koko etusivu on verhottu fajansilla mitä kirkkaimmissa väreissä ja tähän on emaljeeratuilla tahi kullatuilla toista metriä korkeilla kirjaimilla uurrettu koraanin lauseita. Moskeen sisälle johtava tie käy kahden etehisen ja yhden Mekkaan päin sovitetun pihan kautta. Toisessa etehisessä on tarkoitukseensa vihitty porfyyrinen pesumalja, johon alinomaa juoksee kirkasta, raitista vettä, jota härkien kiertämällä nostolaitoksella nostetaan syvästä kaivosta. Moskeen päärakennuksen yli lepää atsura-sinisellä fajansilla katettu kupooli. Moskeessa säilytetään seinäkaapissa, jonka aloepuinen ovi on kultalaatoilla päällystetty, kallista pyhäinjäännöstä: Imam Retsan omakätisesti kirjoittama koraani, ja se verellä tahrattu paita, jossa Imam Hussein kuoli. Persialaiset uskovat, että jos tätä taistelussa kannetaan keihään kärjellä, niin koko vihollisarmeija sen paljaasta näkemisestä, pakenee.
Mesdjed-i-Shaahin läheltä johtaa leveä holviportti tuohon tavattoman laajaan Kaisserieb nimiseen basaariin, joka kiemuraisissa mutkissa kulkee torin ympäri ja haaraantuu kaikille ilmansuunnille. Se eurooppalainen, joka ilman opasta uskaltaa mennä tähän basaariin, saa totisesti kauvan tepastella ennenkuin hän jälleen löytää ulos. Sivulta johtaa tosin satoja portteja ulos, mutta vielä enemmän on umpikatuja ja karavaaniaseman pihaan päättyviä katuja; on sentähden parasta, basaariin mennessä, ottaa mukaansa luotettavan henkilön, joka tuntee jokaisen käytävän tuossa verkkomaisessa labyrintissa. Basaari, joka myös on Abbas Suuren rakennuttama, on erittäin kaunis. Pääkatu on kahdeksan askelta leveä ja korkeitten holvien peittämä, joitten katosta valo tulee sisälle ympyräisistä aukoista. On mahdotonta kuvata siellä vallitsevaa elämää ja liikettä. Katkeamattomassa jonossa — tahi oikeammin kahdessa — tuuppii ja tungeskelee siellä kaiken säätyistä kansaa. Hämärissä käytävissä kohtaa raskaasti kuormitettuja muuleja, jotka kaikista esteistä huolimatta järkähtämättä kulkevat suoraan eteempäin. Ratsastavia sotilaita ja hienoja herroja kullankirjailluissa silkkivaipoissa, päässä turpaanit, silmäilevät ylpeällä ylenkatseella alas korkeilta hevosiltaan ja ajavat huolettomasti, täyttä laukkaa, meluavan kansanjoukon läpi. Ylhäisten hevosten edellä juoksee usein huutavia ferrasheja, jotka suoraapäätä nyrkeillään raivaavat tien ihmisjoukon läpi. Kulkeepa täällä vielä äänettömänä ahdingon läpi karavaanittain kameeleja, tavarakääröt selässä, ja nämät, jotka tuolla mahdottoman suurella Kuninkaantorilla ovat aivan mitättömän näköiset, näyttivät täällä sisällä jättiläissuurilta. Köyhät kauppiaat, joilla ei ole varaa pitää erityistä myymäläkojua, istuvat kulmissa tahi kävelevät tarjoten yksitoikkoisen laulavalla äänellä tavaroitaan; ja dervishien, Itämaan kovanonnen lasten, alituinen huuto kaikuu kaikkialla yli muitten äänien. Mutta mitä tämä kaikki on siihen verrattuna, kun näkee kenraalikuvernöörin, prinssi Sel-i-Sultanin monivaljakolla ajavan ahtaan basaarin läpi; silloin täytyy sekä ihmisten että eläinten kadota myymälöihin tai poikkikaduille. Tämän matkan basaarien läpi tekee prinssi, ajattelemattomasti kyllä, ainoastaan huvin vuoksi, mutta ei suinkaan kauppiaitten hyödyksi, jotka eivät uskalla hiiskua sanaakaan kaikkivaltiaan kuvernöörin oikkuja vastaan. Sillä onneton se uhkarohkea, joka uskaltaa esiintuoda valituksia. Prinssi, joka on äkkipikainen ja raaka, hirtättää usein alamaisiaan jaloista johonkin talon päätyyn, tahi kaivattaa heitä maahan kurkkuja myöten, tai huutaa hän vihoissaan: "tuo tänne hänen päänsä vadilla."
Mutta ei ainoastaan ostava yleisö melua, sillä basaarin muutamassa osassa pitävät itse kauppiaat ja käsityöläiset suurinta meteliä. Tämä tapahtuu varsinkin niillä käytävillä, joissa on puuseppien, levyseppien ja kastrullintekijöitten myymälät. Sopii ajatella miltä kuuluu ahtaassa kivitunnelissa, jossa satoja työntekijöitä takoo ja paukuttaa läkkilevyjä, kastrulleja ja kaikellaisia talouskapineita. Ei täällä tarvitse koettaakaan puhua naapurilleen, sillä vaikka kuinka hänen korvaansa huutaisi, ei hän kumminkaan voi kuulla sanaakaan. Kuuluu siltä kuin kaikki manalan voimat ja henget olisivat liikkeellä; korvat menevät lukkuun ja vielä pitkän ajan sen jälestä kuin olemme poistuneet, kuulee vain huonosti.
Ispahanin basaareissa saa hyvän yleiskatsauksen Persian käsiteollisuuden parhaimmista tuotteista. Täällä valmistetaan suuret määrät mattoja, silkkikankaita, korko-ompeluja, huppuliinoja, lakeeraustöitä, niinkuin kirjoitus- ja kynäkoteloita (tuo välttämätön "kalemdan", jota jokainen kirjoitusta osaava aina kantaa taskussaan), rasioita, kaljaanipesiä, fajanseja ja posliinia, joka hyvyydessä kilpailee Kiinan posliinin kanssa, sekä pronssiastioita riikinkukon tai elefanttien muodossa. Teollisuus on siis jotenkin korkealla kannalla, mutta on kaikissa tapauksissa alentunut sangen vähäpätöiseksi entisyyteen verrattuna.
Mejdan-i-Shaahin vastapäätä on myös porttikäytävä erääseen vanhaan Ali Kapu eli "korkea portti" nimiseen linnaan. Shaahi Abbaksen aikana oli tämä linna komea ja ihana, mutta on nyt ränstynyt. Eräässä siihen kuuluvassa puutarhassa oli huvimaja nimeltä "Talaar tavileh" (tallisali). Sinne johtavaa plataanikujaa myöten vietiin ne ulkomaalaiset lähettiläät, joitten oli mentävä kuninkaan luokse, ja semmosissa tilaisuuksissa asetti shaahi Abbas 18 jalointa hevostaan, kultavitjoilla sidottuina pilttuisiin lehtokujan molemmin puolin ja jalokivillä sälystettyinä. Ali Kapu oli Abbaksen komein linna, ja tämä merkitsee paljon, kun hänellä oli 136 muuta linnaa Ispahanin muurien sisäpuolella.
Kun jatkaa kulkuansa yllämainitun linnan läpi Kuninkaantorilta päin, tullaan vielä erääseen shaahi Abbaksen rakennuttamaan laitokseen, nimittäin huvimajaan "Tjehil Sutun", eli "neljänkymmenen pylvään linnaan". Tämä on keskellä suurta puutarhaa, joka on täynnä tuoksuvia kukkia, sireenejä, kypressejä ja plataaneja. Meidän käsityksemme mukaan ei linna vastaa nimeänsä, sillä noita 9 m korkuisia kultapatsaita, jotka kannattavat verannan kattoa, on vaan kahdeksantoista; tämä on selitettävä niin, että persialaiset neljälläkymmenellä tarkoittavat määrätöntä paljoutta, samoinkuin me sadalla tahi tuhannella, ja jos peilikuvat lammikon edessä otetaan lukuun, nouseekin patsaitten luku lähes neljäänkymmeneen. Ulkoseiniä peittää lukemattomat pienet, monikulmaiset peililasilevyt sekä moniväriset lasipalaiset, jotka kullatuissa puitteissaan muodostavat mitä kirjavimpia kuvioita. Linnan suuren salin seiniä peittää tavattoman suuret maalaukset, joista monet ovat taideteoksia. Herra Geyerin persialainen palvelia, joka seurasi minua, koetti parhaansa mukaan selittää kuvien merkitystä. Eräässä näkee shaahi Abbaksen voittavan utsbegit, toisessa kuvataan kuninkaallinen vastaanotto, jossa puvut, jopa eurooppalaisten lähettiläittenkin, ovat sangen tarkasti kuvatut, kolmannessa on kuninkaalliset pidot, joissa ei tanssijattariakaan puutu. Muut taulut kuvaavat tapauksia haaremielämästä t.m.s.
Ispahanin muista rakennuksista mainittakoon moskee, jossa on messinkilattiainen torni, jonne sukulaiset kuljettavat ratsuilla lapsettomia ja äsken naituja rouvia. Nainen vie mukaansa luudan ja saviruukun täynnä pähkinöitä. Astuessaan ylös torninrappusia, rikkoo hän joka askeleelle pähkinän, pistää sydämmen ruukkuun, mutta jättää kuoret kunnes hän palajaa, jolloin hän laudalla lakaisee ne pois. Sitten menee hän kuoriin, käärii pähkinät huntunsa liepeeseen ja kotiin ratsastaessaan tarjoo hän niistä vastaantulijoille.
Vanhat hautakammiot ovat kaikki rappeutuneet. Eräällä niistä luetaan: "Olkoon tämä muistomerkki muistona muurari Husseinin kiitollisuudesta." Aihe tähän on seuraava: Oli kerran muurari, jota hänen ammattiveljensä halveksivat ja parjasivat. Eräänä päivänä, kun hän oli ansainnut ainoastaan muutaman äyrin, osti hän niillä kynttilän ja meni sille haudalle, jossa Harom, erään imamin poika lepäsi. Muurari polvistui hautakiven ääreen ja rukoili: "vaikka ihmiset halveksivatkin sinua ja hautaasi, olen minä vakuutettu siitä, että sinä olet yhtä pyhä kuin mikään muu pyhimys hyvänsä. Olen samassa tilassa kuin sinäkin: minuakin halveksitaan. Jos sentähden olet se, joksi sinut luulen, niin pelasta minut onnettomuudestani ja minä lupaan rakentaa sinulle suurimman hautapatsaan maan päällä." Eräänä päivänä oli shaahi Ismail kolmas puolisoineen ja hoviherroineen metsästämässä heti Ispahanin ulkopuolella pienen kylän lähellä, jossa muurari Hussein asui. Silloin nousi äkkiä raju-ilma ja metsästysseura hajaantui. Shaahin lempipuoliso tuli muutaman eunukin seuraamana pieneen kylään. He ratsastivat katuja myöden huutaen apua, mutta ei kukaan uskaltanut laskea heitä huoneeseen, kun pelkäsivät shaahin mustasukkaisuutta. Muurari, joka oli elämään kyllästynyt, rohkaisi itsensä, pyysi kuningattaren yksinkertaiseen mökkiinsä ja tarjosi hänelle, mitä talossa parasta oli. Palattuansa linnaan, kertoi hän shaahi Ismailille, kuinka köyhä muurari oli hänen henkensä pelastanut, josta shaahi niin ihastui, että hän heti nimitti muurarin suurvisiiriksi. Saatuansa valtaa ja rikkautta, täytti muurari lupauksensa, ja rakennutti Haromille komean muistomerkin.
Tsendeh-Rudin luona sijaitsee Tjahar Bagh eli "neljät puutarhat". Tämä on pitkä, leveä lehtokuja, jonka molemmilla puolin on rappeentuneita linnoja ja reheviä, mutta huonosti hoidettuja puutarhoja. Tämäkin lehtokuja on shaahi Abbas Suuren toimesta syntynyt, ja hän harrasti niin sen perustamista, että hän omakätisesti istutti plataanit ja asetti kultatomanin joka puun alle. Tämä on vielä tänäpäivänä, samaten kuin suuren shaahin aikana, Ispahanin kirjavan väestön kävelypaikkana. Siellä leikkivät lapset, siellä ratsastetaan edes takaisin ja komeillaan upeasti varustetuilla hevosillaan, siellä astutaan jaloin, nauttimassa iltahetkien viileyttä, kun aurinko laskee läntisten vuorten taakse ja mollan veisu moskeen tornista sekaantuu iltasoiton huiluääniin ja torven toitotuksiin.
Tsendeh-Rudin toisella rannalla on armeenialainen etukaupunki Djulfa.Mutta ennenkuin lähdemme sitä katsomaan mainitkaamme muutamia sanojaIrak Adshemin maakunnan suupimmasta joesta.
Tsendeh eli Sajendeh-Rud, s.o. "elämän virta", alkaa. Tsarda-Kuh vuorelta, Irakin siinä osassa, jota nimitetään Feridaniksi, jossa Khonsar niminen kaupunki sijaitsee. Joki, joka on leveä mutta matala ja samera, juoksee kaakkoiseen suuntaan ja häviää tuolla puolen Ispahania erämaan hiekkaan, tahi uudempien otaksumisien mukaan erääseen järveen, joka kuuluu olevan kymmenkunta penikulmaa kaupungista kaakkoiseen. Shaahi Abbas, joka käsitti "elämänvirran" olevan pääkaupungin elämän ja kukoistuksen alkulähteenä, ryhtyi erääseen työhön, jolla luultavasti ei ole vastinetta historiassa. Lisätäksensä joen vesimäärää, muutti hän monta peninkulmaa, vedenjakajan Mahmud Ker ja Tsendeh-Rud jokien välillä, jotta edellinen pakotettiin ottamaan toisen suunnan ja tyhjentämään vetensä jälkimäiseen. Kun tavattomia rahasummia oli uhrattu, mahdottoman suuria lammikoita, vesisäiliöitä, sulkuja ja kanavia rakennettu, onnistui tämä hanke täydellisesti. Mutta toinen, samaa tarkoittava tuuma, ei sitävastoin onnistunutkaan. Aikomuksena oli yhdistää Shat-el-Arabiin laskeva Karun joki Tsendeh-Rudiin. Abbas Suuri alkoi tämän työn, jota sitten Abbas II jatkoi, mutta kun oli työskennelty kaksikymmentä vuotta ja ajottain siihen käytetty 40-100,000 työmiestä yhtaikaa, huomattiin asia mahdottomaksi ja yritys jätettiin sikseen.
Tsendeh-Rudin yli vie kolme siltaa: Pul-i-Allah Verdi Khan, Pul-i-Hassanabad ja Pul-i-Sheristan. Ensimmäisen rakennutti Allah Verdi Khan, joka Abbas I aikana oli Persian sotaväen ylipäällikkö. Silta on joen leveimmällä kohdalla ja sitä kannattaa 34 holvikaarta. Pul-i-Hassanabad on merkillinen kauniin rakenteensa puolesta. Siinä on kaksi käytävää, toinen toisensa päällä. Ylimmäisessä, joka on avonainen, mutta sivuilta korkeitten muurien suojaamana, joissa on kaariportteja, kulkevat ratsastajat ja karavaanit; alimmainen, jonka yli on rakennettu 25 holvia, on vaan käveliöitä varten. Runsailla kevättulvilla nousee vesi alimmaisen käyttävän lattialle. Näin tapahtui minun siellä ollessani ja oli erittäin kaunista katsella kun vesi juoksi holvien läpi ja marmorirappuja myöten toiselle puolelle. Syyskesällä sitävastoin kun kuivuus alkaa, tulevat joenuomassa suuret hiekkasärkät näkyviin, ja näitten välitse pujottelee silloin vaan mitättömiä puroja. Pul-i-Sheristanista ei ole mitään erityistä mainittavaa. Se on rakennettu samalla tavalla kuin useimmat muut persialaiset sillat.
Heti Ispahanin ulkopuolella on merkillinen rakennus, nimittäin "vapisevien tornien moskee." Se on rakennettu samaan malliin kuin Mesdjed-i-Shaahi, mutta on paljon pienempi, ja torneilla on merkillinen omituisuus, että jos nousee ylös toiseen ja voimallisesti pudistaa sitä, niin vapisee ei ainoastaan tämä vaan toinenkin torni. Persialaiset väittävät, että se on moskeen alla lepäävä pyhimys, joka aikaansaa vapisemisen ja sointuvan lauluäänen, joka silloin tällöin saattaa kuulua torneista. Vapiseminen riippuu kuitenkin ainoastaan rakennusmestarin kekseliäisyydestä, joka on antanut molempien tornien olla jonkillaisessa tasapainosuhteessa toisiinsa, ja laulavat äänet syntyvät tuulen vinkunasta torniaukoissa.
Kun on ratsastanut Hassanabadin sillan yli, saavutaan puolentunnin päästä ennenmainittuun Djulfa nimiseen esikaupunkiin, jonka shaahi Abbas Suuri perusti. Kohottaaksensa Persian teollisuutta ja kauppaa, kutsui tahi oikeastaan ajoi hän Ispahaniin väkeä armeenialaisesta kaupungista, Djulfastar Arasjoen luona, jonka mukaan sitten väestön uusi kotipaikka nimitettiin Djulfaksi. Armeenialaiset kotiutuivat pian uuteen kotimaahansa, varsinkin kun shaahi myönsi heille monia vapauksia ja oikeuksia. Mutta sitä huonommin kävi heille seuraavien hallitsijain aikana, jotka kaikella tavalla nylkivät heitä ja anastivat rikkaitten kauppiaitten aarteita. Nämät siirtyivät sentähden joukottain Intiaan ja Kiinaan tai palasivat he kotimaahansa. Djulfa joutui rappiotilaan, ja tässä esikaupungissa, jossa Abbaksen aikana oli 30,000 asukasta, asuu nyt ainoastaan 2,000 armeenialaista, jotka viettävät surullista elämää ja ansaitsevat niukan elatuksensa viinin ja arrakin puhdistamisella tai opiumin viljelemisellä. Viinirypäleet tuodaan Ispahanin rikkaista puutarhoista, joissa niitä kasvaa 30 eri lajia; niistä on kishmishrypäle pienin mitä löytyy. Kaupungista viedään ulos myös vesimelooneja, persikoita ja jaloimpia aprikooseja.
Djulfan kadut ovat pitkät, mutta epäsäännölliset. Jokaisen kadun keskellä juoksee pieni puitten piirittämä puro tai kanava. Katu on siis jaettu kahteen kapeaan katukäytävään, joita kanava erottaa toisistaan, mutta siellä täällä ovat ne kivisilloilla toistensa yhteydessä. Armeenilaiset ovat suurimmaksi osaksi köyhiä, eikä heillä ole varaa pitää muuta kuin yksi huone. Kun tämä tavallisesti on iso, täytyy sitä ankarana talvisaikana jollakin tavalla lämmittää ja saadaksensa niin paljon hyötyä kuin suinkin polttopuista, jotka Persiassa ovat sangen kalliita, käytetään tattarilaisissa ja muhamettilaisissa kansoissa tavallista tulensijaa eli "kursinia". Tämä on aivan yksinkertaisesti maasta tallattuun lattiaan kaivettu kuoppa, jonka yli asetetaan neljällä matalalla jalalla lepäävä, pöydän näköinen laitos. Tämän pöydän ympäri asettuu koko perhe patjojensa ja tyynyjensä päälle ja jalat ojennetaan niin lähelle hehkuvia hiiliä kuin suinkin. Täällä istuvat armeenialaisnaiset päiväkaudet virkaten, ja täällä nukkuu koko perhe öisin. Kesällä peitetään kuoppa puukannella.
Ne eurooppalaiset, jotka osaksi sähkölennätinvirkamiehinä, osaksi kauppiaina työskentelevät Ispahanissa, asuvat kaikki Djulfassa. Perheineen on heitä 20 henkeä.
Djulfa herättää erityisesti ruotsalaistenkin huomiota. Djulfan augustiinilaisluostarissa löysi nimittäin v. 1650 Niilo Matinpoika Kjöping, silloinen Ruotsin soturi Persian palveluksessa, sittemmin kuninkaallinen ruotsalainen laivaston luutnantti, tuon tunnetun "Matkustaja-Pentin" nimen piirrettynä. Vapaaherra Pentti Oxenstjerna oli laveilla Itämaan-matkoillaan jo v. 1617 saapunut Ispahaniin, jossa shaahi Abbas Suuri hänet erittäin hyvin vastaanotti. Otettuaan shaahin rinnalla osaa sotaretkeen turkkilaisia vastaan, kävi hän taas Ispahanissa, joka silloin oli komeutensa ja suuruutensa kukkulalla. Kerrotaan että "Shaahi Abbas oli ollut sangen armollinen; Pentti herralle, niin että tämä usein oli päässyt kuninkaan luokse." Heidän keskinäisestä seurustelustaan mainitaan seuraavaa, jonka tahdon kertoa tuon vanhan kertomuksen omilla sanoilla:[20]
"Sittekun kuningas oli Pentti herralle näytellyt harvinaisimpia ja kalliimpia kapineitaan, kuuluu hän kerran vieneen hänet puutarhaansa ja oli siellä näyttänyt hänelle mitä harvinaisimpia kasveja, joita tämä muukalainen suurimmalla kummastuksella katseli. Kuningas säästi kuitenkin harvinaisimman viimeiseksi, näyttäen keskellä puutarhaa erästä kasvia, jolle hän itse sanoi panevansa suurimman arvon. Tämä kuuluu olleen katajapensas, jota ympäröi puhtaasta kullasta tehty aita, tahi oli se lukittuna erityiseen taloon, ettei kukaan saisi sitä lähestyä tahi vahingoittaa. Muitten kertomusten mukaan olisi kuninkaalla ollut tämä pensas (epäilemättä pohjoismaisena kasvina viileyden tähden) rautaovella ja vahvoilla telkeillä varustetussa holvissa, johon hän lopullisesti vei vapaaherra Oxenstjernan näyttääkseen hänelle tämän merkillisimmän harvinaisista aarteistaan. Persialainen majesteetti kuuluu silloin kysyneen häneltä, tunteeko hän tämän kasvin verrattoman voiman ja ominaisuudet? Mutta tämä, joka lapsuudestaan oli tottunut näkemään runsaasti näitä kasveja, ja ehkä oli tietämätön sen lääkevoimasta, ei voinut pitää tätä harvinaisuutena tahi kallisarvoisena, vaan kerrotaan hänen äkkiä vastanneen: 'Teidän majesteettinne, Ruotsissa on kaikki metsät ja mäet täynnä näitä pensaita.' Kuultuansa tämän, ei kuningas enään puhunut siitä mitään, eikä vapaaherra Oxenstjerna siis saanut tietää syytä miksi kuningas piti tätä kasvia niin suuressa arvossa, ja sitä seikkaa, kertomuksen mukaan, moni kuuluu katsoneen lääketieteelle suureksi vahingoksi."
Matka Kyyron haudalle.
Otettuani jäähyväiset herra Geyeriltä ja kiitettyäni häntä suuresta vieraanvaraisuudestaan, jätin kello 8 aamulla, 6 p. toukokuuta, komean Ispahanin. Vielä kerran ratsastin läpi Djulfan kapeita katuja, ennenkuin pääsin maalle. Tie, tasainen ja hyvä, nousee vienosti viettävää mäkeä ylös, jonka kukkulalta kaupunki tarjoaa viehättävän näkemyksen, ollen yhden ainoan, suuremmoisen, vihannan puutarhan peitossa, leveä joki keskellä. Korkeat sillat, moskeet monivärisine tornineen, tavattoman laajat poppeli- ja kypressilehtokujat ja rakennusten sekamelska — tämä kaikki on omiansa johtamaan mieleen "tuhannen ja yhden yön" satuja ehkä enemmän kuin mikään muu Itämaan kaupunki, jos ei oteta lukuun vanhojen kaliifien satukaupunkia.
Heti Djulfasta etelään on maa hyvin mäkistä, mutta tasaantuu sitte vähitellen ja Marg ja Majar nimisten kylien kohdalla ratsastimme täyttä laukkaa tiellä, joka oli sileä kuin asfalttilattia. Täällä kohtasin englantilaisen tohtori Scullyn Shiratsista, ensimmäisenmatkustavaiseneurooppalaisen, jonka Persiassa olen tavannut. Näissä kaukaisissa seuduissa ovat kaikki eurooppalaiset tuttuja, josta syystä mekin tervehdimme, astuimme hevosilta alas ja pysähdyimme hetkeksi, jolloin t:ri Scully tarjosi viiniä ja sikaaria. Majarin majatalossa oli ainoastaan yksi hevonen — kaikki muut olivat ulkona — ja oppaan täytyi sentähden ottaa aasi itsellensä ja minun kapineilleni. Aasi, joka ei pitänyt laukkaamisesta, jäi pian jälkeen, ja minä jatkoin matkaani yksinäni erinomaisella tiellä Ispe, Vajnan ja Germseh nimisten kylien läpi. Viimemainitussa kylässä oli eräs Imamtsadeh lukemattomine hautoineen, johon suuret ihmisjoukot tulivat Kumishehista, harjoittamaan iltajumalanpalvelustaan profeetan haudalla. Kumisheh on jotenkin suuri kaupunki moskeineen ja tornineen. Tein pitkän kävelyretken katuja pitkin ja kävin basaareissa, poikajoukkojen minua seuratessa. Täällä sain tyytyä pieneen oppaaseen — muuten erittäin kaunis poika — joka oli ainoastaan kymmenvuotias ja jonka jalat eivät ulottuneet jalustimiin, minkä tähden hän sai pistää ne parin nahkahihnan silmukkoihin. Hän rukoili mitä liikuttavimmilla sanoilla, etten ratsastaisi hänen tyköänsä pois.
Kuusi tuntia kuljettuamme saavuimme Jesdekastin kylään. Tämä oli kummallisin kylä, mitä milloinkaan olen nähnyt. Arolta, joka muuten on ihan tasainen, kohoaa tässä äkkijyrkkänä pieni kallio ja saviasunnot on rakennettu sen huipulle tahi sijoitettu pääskysen pesän kaltaisina pitkin vuorenrinteitä. Talot ovat usein monikerroksiset, varustetut pienillä parvekkeilla, joissa moni persialainen kaunotar viettää päivänsä ja joihin kirjava joukko vaatteita on ripustettu kuivumaan ja tuuleentumaan. Ylös kylään vie mutkikas polku, jota ei voi käyttää muu kuin se, joka on oppinut sen löytämään. Ei saata toivoa varmempaa linnaa kuin Jesdekast on, ja luultava onkin, että se ennen muinoin on semmoisena toiminut. Majatalo sijaitsee arolla, kylän alapuolella ja sinne oli asettunut parikymmentä Sel-i-Sultanin sotilasta, joten siellä oli jotenkin ahdasta. Nämät olivat kuitenkin kunnon miehiä ja tarjosivat viinirypäleitä ja melooneja, josta syystä jäin kahdeksi tunniksi Jesdekastin majataloon vilkkaasti keskustelevain sotilaitten seuraan, jotka melkein kaikki olivat turkkilaisia.
Shulgistan'in, Abeden ja Surmekin kylien välillä on tie tasaista aroa, jossa vilisee pieniä, harmaita sisiliskoja ja eräänlaisia suuria, punaisia hämähäkkejä. Abade on kukoistava kylä, ihanine tuoksuvine puutarhoineen ja puhtaine, tasaisine kattoineen. Suramekin likelle, jossa vielä näkyy vanhan linnoituksen raunioita, oli noin parisataa kameelia käsittävä karavaani leiriytynyt. Eläimet kulkivat vapaasti ympäri ja söivät erämaan ohdakkeita, sillä välin kun persialaiset kauppiaat söivät tai lepäsivät tilapäisissä teltoissa, joita aivan yksinkertaisesti valmistetaan siten, että purjekangas heitetään muutamien toistensa viereen asetettujen tavaramyttyjen yli. Nämät teltat antavat kuitenkin riittävän suojan auringon polttavia säteitä. vastaan sinä lepopäivänä, jota karavaanit säännöllisesti pitävät kaksi päivää marssittuaan.
Jo Surmekin ja Khanikuran luona alkaa huomata, etteivät Farsistanin vuoriseudut ole kaukana. Ennenkuin viimemainitulta paikalta saapuu Dehbidiin on seutu käynyt yhä mäkisemmäksi ja tie kiviseksi ja liukkaaksi. Dehbidissä menin heti sähkölennätintaloon, jota ympäröi korkea muuri, sekä poppelit ja kukkapenkit. Englantilainen virkamies, joka sähkösanomalla oli saanut tietää tulostani, tuli minua jo pihalla vastaan. Hän oli ollut 12 vuotta Persiassa ja vaimonsa oli hänen mukanansa. Viivyin täällä useita tuntia, minulle tarjottiin teetä ja aamiaista, joka maistui sitä paremmalta, koska en ollut moneen päivään syönyt muuta, kuin munia ja persialaista leipää.
Englantilaisten sähkölennätinvirkamiesten tulee, paitsi varsinaista virkatehtäväänsä, myös pitää ilmatieteellistä päiväkirjaa, mutta he merkitsevät vaan jokaisen päivän korkeimman lämpömäärän Fahrenheitin mukaan, sekä muutamia yleisiä ilmatietoja, niinkuin tuulta, sadetta, pilvistä, selkeätä j.n.e. Tänä päivänä, 9 p. toukok., oli korkein lämpömäärä +24° C. Tammikuussa ja helmikuussa on korkein lämpömäärä klo 2 i.p. +3° C ja alin lämpömäärä laskee useita asteita jäähtymäpisteen alipuolelle. Dehbidissä alkavat yöhallat lokakuun keskipalkoilla ja jatkuvat huhtikuuhun asti. Lunta sataa tavattomat määrät, ja jokaisena talvena tapahtuu että lumi joskus katkaisee sähköjohdon. Englantilainen kertoi pakkasen usein olleen niin kovan, että vaikka oli kolmasti päivässä lämmitetty, oli vesi pesuastiassa kuitenkin aamulla ollut jäässä. Mutta Dehbid siaitseekin korkealla, se on Kuhrudin jälkeen korkein sähkölennätinasema Persiassa, ja ylätasanko, jonka keskellä se siaitsee, on kaikin puolin korkeitten vuorten ympäröimä, joista muutamilla on ikuista lunta korkeimmilla huipuillaan. Dehbidin ilmasto on kuitenkin erittäin terveellistä, ilma on puhdas ja selkeä, ja sentähden tulevat vuorten eteläpuolella asuvaiset paimentolais- eli nomaadiheimot (persiaksi il) ylös näille seuduille ja asettuvat ylätasangolle, jossa viipyvät vuoden neljänä lämpimimpänä kuukautena. He tarvitsevat monta viikkoa päästäkseen Shiratsista Dehbidiin, kun kuljettavat mukanaan silmänkantamattomia lammas- ja kuttulaumoja, jotka kulkiessaan samoilevat siellä täällä laitumella. Nomaadit asuvat suurissa, neliskulmaisissa mustissa teltoissa ja viettävät liikkuvaista, vaihtelevaista ja vapaata elämää, hauskempaa kuin kaupunkilaiset. Ollen luonnoltaan ylpeitä ja rohkeita, halveksivat he tilallista väestöä, ja nomaadi nai harvoin tytön, joka ei kuulu hänen heimoonsa, vielä vähämmän kaupunkilaistytön. He ovat yksiavioisia ja heidän naisensa käyvät hunnuttomina, ovat terveitä, vahvoja ja ahkeria. Heimon päällikkö, eli Ilkhani on hallituksesta ihan riippumaton ja hallitsee niinkuin kuningas omaisiaan. Hänen täytyy tuntea eläinlaumojen luvun, ja pitää huolta siitä, etteivät ne vähene, sillä ne ovat paimentolaisten rikkautena ja elatuksena. Telttojen ja talouskapineitten kuljettamiseen käytetään aaseja ja kameeleja, itse ratsastavat he hevosilla tahi kävelevät. Kaupunkeihin myyvät he maitoa, juustoa, voita, nahkoja ja villoja, joita tavaroita kaupassa vaihtavat aseihin, kuuliin, ruutiin, astioihin ja talouskapineihin. Kaupungeissa käyvät vaan toimittaessaan tämmöisiä asioita.
Näin kumminkin parikymmentä tämmöistä heimoa, kullakin 10 tai 15 telttaa, ratsastaessani Dehbidista Murgabiin, johon saavuin illalla, Tie oli koko ajan kierrellyt ylös vuoria, jotka nyt tarjosivat yhä kauniimpia näköaloja äkkijyrkkiä, holjuisia ylängöitä ja niitten välissä viheriöiviä niittyjä. Eräällä tämmöisellä sijaitsee Meshedi-i-Murgab, suuri, Murgabjoen mukaan nimensä saanut kylä. Murgabjoki kastelee läheistä ylätasankoa ja tekee sen niin perusteellisesti, että tasanko on puolittain muuttunut suoksi, jossa miljaardeja sammakoita iltasin kurnuttaa ja jossa mitä mehuisimpia vesikasveja viihtyy. Kylä on siis jotenkin vesiperäisellä ja kostealla paikalla, olivilehdon peitossa, mutta varallisuus näyttää olevan hyvällä kannalla; kumminkin oli liike vilkasta ja eläimet hyvässä lihassa. Kello 6 aamulla 10 p. toukokuuta lähdin Murgabista ja jouduin pian yhä korkeampaan vuoristoon. Sitä myöten kuin vuoret kävivät yhä jylhemmiksi ja jättiläismäisemmiksi, sitä myöten tiekin muuttui yhä huonommaksi ja epätasaisemmaksi. Eräällä kohdalla oli tie sadan metrin matkalla hakattu itse kallioon, jotta se oli avonaisen tunnelin näköinen, ja niin kapea ja ahdas, että jalustimet koskivat molempiin sivuihin. Ei olisi ollut hauskaa kohdata siellä jotakin vastaantulijaa; jommankumman olisi täytynyt peräytyä.
Parin tunnin matkan päässä Murgabista on tuon suuren, Pasargade nimisen kaupungin rauniot.[21] Pasargaden muinaismuistoista on Kyyron hauta parhaiten säilynyt. Niinkuin tunnettu, ovat oppineet kauvan kiistelleet siitä, onko Kyyro kuningasta todellakin tänne haudattu, ja ovatko rauniot vanhan Pasargaden jätteitä. Epäiliät vetoovat Pliniukseen ja Ptolemeukseen, jotka asettavat Pasargaden kaakkoiseen Persepoliksesta, jotenkin sille paikalle, missä nykyinen Easa on, sekä siihen, että haudan rakennustapa ilmaisisi naisen olevan sinne haudatun. Persialaiset nimittävätkin tätä hautaa "Salomonin äidin haudaksi" (Mader-i-Sulejman). Näitä väitteitä voidaan kuitenkin vastustaa toisilla, ehkä enemmän todistavilla väitteillä. Hautapatsaan ulkomuoto on nimittäin yksityiskohdissa semmoinen, joksi Aleksanterin historiankirjoittajat ovat sen kuvanneet, ja läheisissä raunioissa löytää Kyyron nimen moneen paikkaan piirrettynä.
Haudan rakenne on yksinkertainen. Kuusi tavatonta, valkoisesta marmorista tehtyä rappua kannattaa itse hautakammiota joka on kahtaalle päin kaltevakattoisen rakennuksen näköinen. Kaikkiaan on se noin 10,5 m korkea; hautakammion seinät ovat noin 1,5 m vahvat, sisältä on se noin 3 m pitkä sekä noin 2 m korkea ja leveä. Sisälle johtaa noin l,5 m korkea oviaukko, jota metallinen tahi marmorinen portti muinoin sulki. Tänne kätkettiin suuren kuninkaan maalliset jäännökset kullalla silattuun arkkuun. Seiniä peitti kalliit baabelilaiset verhot ja kultajalkaisella pöydällä lepäsi kuninkaan miekka, kilpi sekä hänen kaulavitjansa, korvarenkaansa ja juhlapukunsa. Nyt on kaikki tämä komeus poissa, mutta haudan sisässä riippuu sen sijassa langoilla pitkin seiniä lukematon joukko vaateriepuja, kirjavia tilkkoja ja koraanista revityitä lehtiä. Hurskaat persialaiset, jotka käyvät täällä, uhraavat nimittäin näitä pyhiä lahjoja Mader-i-Sulejmanille, eikä suinkaan Kyyrolle, josta heillä ei ole aavistustakaan. Kuningas Salomolla on tärkeä sija Persialaisten mielikuvituksessa ja Pasargaden ihanan palatsin rauniot, jotka nyt ovat hajallansa jättiläiskivilavalla haudan vieressä, ovat persialaisilta saaneet nimen Taht-i-Sulejmanin s.o. "Salomon istuin". Hän on kaikkien henkien pääherra ja kuningas ja voi lähettää uskolliset palveliansa lähettiläinä ympäri maailmaa ja kun aaveet yöllä kiitävät ilmojen halki, ovat ne kuningas Salomon lähettiä ja hänen käskyinsä toimittajia. Aaveitten varsinaisena olinpaikkana on Kevir, suuri suolakorpi Teheranista ja Kumista itäänpäin Afganistanin ja Seissanin rajoille, ja siksi ei moni persialainen uskalla astua Kevirkorven rajan yli. Hiekkapyöröt ja pölypilvet, joita tuuli ajaa korven sisämailla ylös vuorille, eivät ole muuta kuin haamuja ja henkiä, jotka lähtevät retkeilyille.
Palataksemme haudalle, on haudan ympäri kaikilla neljällä sivulla ollut patsaita. Nämät, jotka luultavasti myöhäisempänä aikana on sinne Pasargadesta muutettu, ovat nyt ihan hajalla. Kymmenen minutin matkan päässä haudalta seisoo vielä 7 patsasta pystyssä tien vasemmalla puolella. Näistä on yksi jotenkin hyvin säilynyt, mutta sekin on jo kaatumaisillaan. Pasargaden patsaitten jalustat osoittavat selvää sukulaisuutta Samos saarella löytyvien patsaitten kanssa, ja otaksuttu on, että Kyyros on kutsunut arkkitehtinsä ja rakennusmestarinsa Kreikasta. Sitävastoin seisoo kolme ovenkamanaa valkoisesta marmorista vielä pystyssä ja niitten sivuihin on Persian, Skyytin ja Babyloonian kiilakirjoituksella uurrettu: "Minä, Kyyros, kuningas, Akhemenilainen."
Pasargade sijaitsee Murgabeli Polvarjoen varrella, jonka kauniita rantoja nyt seurasin sangen raivaamatonta polkua myöten Kavamabadin kylään. Heti kylän tuolla puolen tuli näkyviin suuri valkoinen teltta vasemmalla puolen tietä sekä ratsupari, joka oli laitumella sen ulkopuolella. Minä ratsastin ohi, enkä ollut pitkälle ehtinyt, kun englantilainen tuli juosten ja nimeäni huutaen. Minua ihmetytti tietysti suuresti, käännyin ja ratsastin teltalle. Siinä oli sähkölennätinvirkamies Sivendin läheiseltä asemalta, ollen matkalla johtoa korjaamassa. Hänen muassaan oli vaimonsa ja viisivuotias poikansa ja he olivat asettuneet sinne 14 päiväksi. Minulle tarjottiin aamiaista, viiniä ja tupakkia ja vietin muutaman erinomaisen hauskan tunnin englantilaisen perheessä. Syynä tähän suureen vieraanvaraisuuteen sekä siihen, että nimeni oli tunnettu, oli se, että tohtori Hybennet oli sähköittänyt Shiratsin sähkölennätinasemapäällikölle, herra Fargues'ille, että tämä saattaisi odottaa erään ruotsalaisen matkustajan siellä käyntiä, ja Fargues oli vuorostaan antanut englantilaisille asema-virkamiehille tiedon korkeasta tulostani.
Edelleen kuljin Sivendiin ja Pusehiin, jossa yövyin mitä kurjimpaan karavaaniasemaan; ei koskaan sitä ennen tahi myöhemmin, ole syöpäläiset minua niin kiusanneet kuin siellä. Mutta minä olin päivän vaivoista hyvin väsynyt, ja laskeuduin sentähden maata keskelle kivilattiaa ja nukuin pian, vaikka magneetin tavoin vedin luokseni pieniä, mustia eläviä huoneen joka nurkasta.
Persepolis.
Ne molemmat mahtavat vuoriharjanteet, jotka Pasargadesta asti ovat Polvarin jokilaaksoa rajoittaneet, jäävät yhä kauemmaksi toisistaan ja niitten välille leviää laaja Merdasht tasanko. Tämän länsiosan läpi juoksee Polvar oikullisissa mutkissa, etsien itselleen vuorten välitse laskun Niris-järveen. Tasangon itäsivulla pistäikse päävuoresta Rahmedin vuoriryhmä ja edessä on kalliotasanne, jonka kuningas Dareio I valitsi linnansa paikaksi. Tasanteen sivuista poistettiin epätasaisuudet ja ne ympäröittiin jättiläismuureilla, joissa oli kolme eri pengertä liitettynä toisiinsa marmorirapuilla; täten muodostui kolmenkertainen penkeristö. Eteläiselle muurille asetettiin marmoritauluja, joissa oli Persian ja Assyriankielisiä kirjoituksia; eräs näistä kuuluu seuraavalla tavalla: "Suuri Auramatsda (Ormuts), joka on Jumalista suurin, on tehnyt Darajavuksen (Dareion) kuninkaaksi; hän on lahjoittanut hänelle valtakunnan; Auramatsdan armosta on Darajavus kuningas. Näin puhuu Darajavus, kuningas: Tämä Persian maa, jonka Auramatsda minulle lahjoitti, joka on kaunis maa, rikas hevosista ja väestä, se ei pelkää ketään vihollista Auramatsdan ja minun, kuningas Darajavuksen, armosta. Näin puhuu Darajavus, kuningas, Auttakoon minua Auramatsda ja kantajumalat ja varjelkoon Auramatsda tätä maata vihollisten sotajoukoista, katovuosista ja valheesta. Älköön tähän maahan tulko vihollista eikä vihollisjoukkoja, ei katovuotta eikä valhetta. Tätä armoa rukoilen, minä Auramatsdalta ja kantajumalilta; tätä suokoon minulle Auramatsda ynnä kantajumalat." Eräs toinen kirjoitus kuuluu näin: "Dareio, kuningas, sanoo: nämät suuret linnat ovat rakennetut tälle paikalle, jossa ei ennen ole mitään linnaa ollut. Minä olen ne rakentanut Auramatsdan armosta, ja Auramatsda sekä kaikki Jumalat ovat suosiolla katselleet minun rakennuttamiani palatseja. Olen rakentanut ne merkiksi hänen mielisuosiostansa minua kohtaan."
Varhain aamulla 11 p. toukokuuta ratsastin Pusehista raunioille, jotka ovat tuskin yhden farsahin päässä sieltä. Tie kulkee pitkin Rahmedin vuorta. Eräs persialainen tuli minun kanssani, mutta koska aioin jäädä sinne koko aamupäiväksi, lähetin sekä hänet että hevoset heti takaisin ja jäin yksinäni noitten sanomattoman suuremmoisten raunioitten luokse. Jo kaukaa valtaa katsojaa hämmästys ja ihmettely nähdessään nämät kadonneen suuruuden ikimuinaiset jäännökset. Viivyin siellä kauvan piirtääkseni patsaita ja korkokuvia, ja ainoa, joka huviani häiritsi tänä unhoittumattomana päivänä, oli tuo rasittava kuumuus ja moskiittolaumat, jotka tuhansittain vainosivat minua, mihin ikinä menin. Oli käsittämätöntä mistä ne tulivat ja mitenkä ne saattoivat tunkeutua korviin ja nenään, vaikka minulla oli suurin osa päästä käärittynä nenäliinoihin ja sitäpaitsi poltin tupakkaa. Mutta yhden päivän viipyminen Persepoliksen raunioilla ei riitä niitten selvään kertomiseen; seuraan sentähden nytkin prof. Justin esitystä.
Tasanteen luoteisesta kulmasta johtaa jättiläisportaat alimmaiselle penkereelle. Portaat ovat valkoisista marmorilohkareista ja niin suuret, että samasta lohkareesta on hakattu monta askelta; ne ovat niin leveät ja askeleet niin matalat, että niitä myöten mahtuu kymmenen ratsastajaa vieretysten ajamaan ylös. Kun tullaan penkereelle ylös, huomaa ensin Kserkseen etehisen, jonka läntiset ja itäiset pääkäytävät vielä ovat jälellä, sekä kaksi niistä pylväistä, jotka muinen kannattivat puista kattoa. Etehisen lattiana on tavattoman suuret, kiilloitetut marmorilevyt ja pääkäytävien sivuissa on neljä, kivestä hakattua sfinksiä. Ne ovat 6 metriä korkeat ja niiden voimakkaat jänteet ja tarmokas ryhti osoittaa babyloonialaisten mestarien taitoa. Sfinksien päätä on ihmiskäsi rumentanut, mutta ne kähärät, jotka kuvaavat partaa ja kylkikarvoja ruumiissa ja jotka ovat täydellisen mestarin veistämät, ovat vielä hyvin säilyneet. Sfinksien kaulassa riippuu somasti tehtyjä vitjoja ja koristeita.
Kserkseen pääkäytävän takana johtaa taas toiset portaat ylös toiselle penkereelle. Porraskäytävän sivumuurissa on moniaita korkokuvia. Siinä näkee linnanvahteja pitkissä, meedialaisissa viitoissa, viinet selässä ja pitkät miekat käsissä; härkää repivä jalopeura näkyy monin paikoin, edelleen näkyy edustajia kaikista Kserkseen valloittamista kansoista, kukin kansallispuvussaan, tarjoovan kuninkaalle antimiaan ja verojaan. Tällä penkereellä sijaitsi Kserkseen linna. Siinä oli suuri sali, jonka kattoa kannatti 36 pylvästä, näitten häränpään muotoiset kapiteelit kannattavat kattohirsiä. Itä-, pohjois- ja länsipuolella oli pylväskäytäviä, kussakin kuusi paria pylväitä. Luultavaa on, että nämät pylväät kannattivat hirsiä, joista kalliita kankaita riippui, niinkuin Esterin kirjassa (1: 6) luetaan: "siellä riippuivat valkeat, viheriäiset ja sinervät seinävaatteet, yhteensidotut kalliilla liinasilla ja purppuraisilla siteillä hopearenkaissa, marmorikivisten patsaitten päällä", ja epäilemättä tarjosivat palatsin sisimmät salit saman komean näön kuin kuningas Ahasveruksen palatsi Susanissa, jossa "vuoteet olivat kullasta ja hopeasta, permanto oli laskettu viheriäisistä, valkeista, keltaisista ja mustista marmorikivistä."
Heti tämän eteläpuolella on Dareion palatsi, jossa on suuri sali keskellä ja kahdeksan sivuhuonetta, sekä avonainen pylväskäytävä. Eräässä paikassa on marmoriin piirretty seuraava kirjoitus: "Darajavus, suurkuningas, kuninkaitten kuningas, Hystaspeen poika, on rakentanut tämän palatsin", ja palatsin rappusessa, jonka Artakserkses III Okhus rakensi, on muun muassa näin piirretty: "nämät kiviraput olen minä itselleni rakentanut."
Tästä Dareion palatsista, joka sijaitsee ylinnä muita penkereellä, tullaan Kserkseen toiseen palatsiin; tässä oli sali, jonka kattoa kannatti 36 pylvästä ja 12 pylväästä muodostettu pylväskäytävä. Sivulla oli neljä huonetta. Täällä näkee taas vartiomiesten ja veronalaisten kansojen kuvia, ja kaakkoisen huoneen sisäseinässä on kuvattu palvelioita kantaen täysinäisiä vateja, viinipulloja ja teurastettuja lampaita, tästä sopii päättää, että nämät ovat palatsin vartiahuoneen ja ruokasalin raunioita. Ovenkamanoissa on kuninkaan kuva ja seuraava kirjoitus; "Khsajassa, (Kserkses) suurkuningas, kuninkaitten kuningas", kuningas Darajavuksen poika, Akhemenilainen.
Kauvimpana idässä on Dareion rakentama 100 pylvään palatsi. Joka sivu on yli 67 m pitkä, siinä on kaksi sisäänkäytävää, ja on sisältä varustettu 9 komerolla. Pääkäytävien sisäsivuja kaunistaa runsaat korkokuvat. Muun muassa näkee siinä kuningas Dareion istuvan valtaistuimellaan, hovimiesten ja valloitettujen kansojen ympäröimänä, tahi on hän kuvattu taistelemassa ahrimanilaisen pedon kanssa.
Vuoreen, penkereen yläpuolella, on hakattu kolme kuningashautaa. Haudan etusivu on muodostettu mahtavaksi koloksi kallioon ja se on ristin muotoinen, jonka vaakasuorana osana on sirosti hakattu friisi ja sitä kannattaa neljä pylvästä kiinni seinämässä. Molempien keskimäisten pylvästen välillä on portti, joka johtaa kalliohautaan; tämä on tilava rotko, jota persialaiset paimenet käyttävät varastohuoneenansa paimentaessaan laumojaan Merdashttasangolla. Ristin muotoisen fasaadin ylimmäiseen koloon on hakattu kuvaryhmä esittäen kaksi riviä miehiä, toinen toisensa ylitse, jotka jonkillaisella alustalla kannattavat tulialttarin edessä polvistuvaa ruhtinasta. Ylinnä leijailee ruhtinaan henki, levitetyin siivin, noustakseen haudan pimeästä kammiosta taivaalliseen asuntoon. Läheisessä Nakshi Rustam-vuoressa on neljä samankaltaista kalliohautaa ja niissä lepäävät muun muassa kuningas Dareio I, Kserkses ja Dareio Kodomanno. Ensimainituilta haudoilta on ihana näköala Persepoliksen raunioille: oikealla on Kserkseen pääkäytävä ja palatsi, vasemmalla Dareion palatsi ja lähinnä 100 pylvään palatsi. Koko penkereellä on ainoastaan 13 pylvästä paikallaan, muut ovat maahan kukistetut, mutta pirstaleet näkyvät vielä ja jalustat osoittavat paikan, jossa ne kerran ovat seisoneet. Muutamia ovat maanjäristykset kaataneet, toisia ovat myöhemmän ajan raakalais sukupolvet väkivaltaisesti raastaneet. Tuhannet sisiliskot ja käärmeet asustavat nyt näissä pylväistä, sfinkseistä ja rapuista muodostuneissa raunioissa, jotka ovat muinaisten upeiden palatsien jäännöksiä, missä oli äärettömiä rikkauksia, ja joissa mahtavat kuninkaat elivät loistossa ja komeudessa, ja niissä kalliohaudoissa, joissa kerran ylpeät hallitsiat lepäsivät kulta-arkuissa, ryömii nyt skorpiooneja y.m. matelevaisia. Kentällä, jossa Dareio ja Kserkses tarkastivat lukemattomia sotalaumojansa, paimentavat nyt köyhät paimenet karjalaumojansa, ja missä Polvarvirta muinoin, järjestetyllä maakastelemislaitoksella tuotti hedelmällisyyttä ja runsaita laihoja, siellä kasvaa nyt ainoastaan erämaan kuivia ohdakkeita ja kuihtunutta ruohoa. Mitä liikettä ja elämää olikaan silloin täällä, kukoistavan ja mahtavan valtakunnan sydämmessä, josta Kyyros ylpeillen saattoi lausua: "minun isieni valtakunta ulottuu niin kauvaksi etelään, missä ei kuumuudelta voida asua, ja pohjoiseen päin hamaan jään kytkemiin seutuihin saakka; mitä niiden välillä on, tottelee satraappeja." Mutta nyt on toisin. Kuolon hiljaisuus vallitsee nyt tällä muistorikkaalla paikalla, haudan hiljaisuus, joka ehdottomasti saattaa kuuntelemaan moskiittojen hyrinää ja säpsähtämään sannassa liikkuvaa sisiliskoa, joka vähän väliä ja varovaisesti, mutta uteliaasti vilkaisee kivien takaa — ja tuo haalea, punakellertävä erämaanväri tekee tämän kuvan vielä autiommaksi ja juhlallisemmaksi. Mutta vaikka hävityksen kauhistus niin monta kertaa onkin kaupunkia kohdannut, tekevät Persepoliksen rauniot vieläkin mahtavan ja valtavan vaikutuksen yksinäiseen vaeltajaan. Ei ollut minunkaan helppo lähteä Persepoliksesta, vaikka illanvarjot jo laskeusivat vuorten kylkiin, silloin vasta minäkin palasin jalkaisin Pusehin majataloon.
On ihmeellistä, ettei veden ja ilman hävittävä voima ole 2,400 vuodessa kuluttaneet pois kiilakirjoitusta ja noita hienoja korkokuvia. Sekä kirjoitus että kuvat näkyvät niin selvästi, kuin olisi kivenhakkaaja vasta muutamia päiviä sitte työnsä lopettanut. Täällä löydetyistä kirjoituksista onkin saatu moni tärkeä tieto Persian muinaisista vaiheista. Tekisi mieli epäillä historian todistusta nähdessään tämän aution ja kuolleen seudun, jos eivät kivet itse puhuisi ja selvin sanoin ilmoittaisi korkeata alkuperäänsä. Paikottain ei marmorilohkareitten pinta ole kadottanut kiiltoansakaan, vaan se on niin kirkas, että se ikäänkuin peili heijastaa esineet, ja kuitenkin on Persepolis altisna pohjois-, länsi- ja etelätuulille, jotka 24 vuosisataa ovat, ajaneet Merdasht-tasangon lentohiekkaa raunioita kohti. Kun ei voi huomata, että hiekka olisi millään tavalla hangannut tahi syövyttänyt veistokuvia, otaksutaan että muinaiset persialaiset osasi valmistaa ja karaista kiveä, työn päätettyään, suojellaksensa näitä teoksia ilmoilta ja tuulilta, sekä siten säilyttääkseen suurten kuninkaitten muiston kauvaksi jälkimaailmalle. Toisen selityksen näitten muistomerkkien säilyttämisestä saamme siitä, että tässä osassa maata harvoin sataa, että tuulen voima siellä ei ole erittäin suuri, ja että ohdakkeet ja ruoho jossain määrin sitovat Merdasht-tasangon pölyä.
Ensimmäinen kova isku kohtasi Persepolista, kun Aleksanteri Suuri v. 331 e.Kr. kulkiessaan Baabelista Susaan valloitti nuo nykyään rauniona olevat kuninkaanlinnat, sekä ryösti läheisen Istakr-kaupungin. Täällä anasti hän Kyyron ajoilta asti kokoontuneet aarteet, joitten arvo nousi noin 8,400,000,000 markkaan ja talvehti sotaretkestä väsyneitten miestensä kanssa Persepoliksessa, jossa elettiin täydessä humussa. Kerran juovuspäissään poltatti hän kuninkaanlinnan, mutta kuuluu sitten katuneen tätä tekoa. Tällä välin oli vihollinen Dareio Kodomanno paennut Ekbatanaan, jossa hän valmistelihe viimeiseen epätoivoiseen taisteluun valtakunnan itsenäisyyden puolesta. Tähän ei hän kuitenkaan joutunut osaa ottamaan, sillä hänen omat satraappinsa salamurhauttivat hänet. Ekbatana lankesi Aleksanterin käsiin, ja Dareio Kodomannon ruumiin lähetti hän Persepolikseen, jossa se haudattiin Akhemenilais-kalliohautoihin.
Parthilaisen kuningassuvun aikana kadotti Persepolis merkityksensä, ja hallitusistuin muutettiin Seleukiaan, Tigris-virran varrelle, vaan Sassaniidein aikana joutui vanha pääkaupunki taas kukoistukseen. Mutta kuoloniskun sai se kuitenkin arapialaisilta, jotka Jetsdegerdin hallitessa (v. 632-651) hävittivät peraialaissuuruuden ja loiston viimeisen jäännöksen. Vielä näkee Persepoliksen raunioilla jälkiä heidän hurjasta riehunnastaan, sillä he näkivät hyväksi rumentaa melkein kaikkien kuvien ja sfinksien päät, koska sunniittien muhamettilaisuus kieltää tunnustajiaan kuvaamasta ihmiskasvoja.
Mutta, kysynee joku, mitä Persian kansa ajattelee näistä kadonneen suuruuden suuremmoisista muistomerkeistä? Kyyrosta, Dareiosta ja Kserkseestä ei persialaisella talonpojalla ole aavistustakaan. Hän luulottelee sen sijaan Persepoliksen olevan sankarikuninkaan Djemshidin työtä, tämän kuninkaan, josta Fideusi kertoo monta merkillistä satua ja seikkailua suuressa sankarrunossaan "Shahnameh" eli "kuningastenkirjassa", ja Persepolis nimi on persialaiselle ihan tuntematon. Hän antaa paikalle nimen Taht-i-Djemshia, s.o. Djemshidin valtaistuin.
Muutama päivä Shiratsissa.
Illalla lähdin Pusehin asemalta kahdella oivallisella hevosella. Oppaani oli neekeri, vaikka ei ihan täysiverinen. Persepoliksen rauniot näkyvät kauaksi ja viimeisen kerran käännyttyäni satulassa ja lähetettyäni sinne vielä jäähyväistervehdyksen, jatkoimme matkaamme hyvää vauhtia, kunnes jouduimme laajalle suomaalle, jonka yli käydään kapeata kivikatua myöden. Suuret kalat uivat vesikasvien ja levien välissä, ja sammakot kurnuttelivat yksitoikkoisesti iltalauluaan. Suo saa vetensä Polvar-joesta, jonka yli päästään korkeata, kivestä tehtyä kaarisiltaa myöden. Joki on tällä kohdalla jotenkin leveä; vesi on sakeata, mutta kalarikasta, ja juotettuamme siinä hevosemme, jatkoimme matkaamme Sergunin kauniisti siatsevalle asemalle. Seuraavana päivänä 12 p. toukok. lähdin aamuhämärässä Sergunista. Tie on täällä hyvin huono, kiviperäinen ja liukas, ja seutu mäkistä, joten nousu on sangen vaivalloista. Lukemattomat karjalaumat käyvät laaksoissa laitumella ja paimentolaiset ovat pystyttäneet mustat telttansa vuorenrinteille. Kaivetut kanavat, jotka johtavat korkeampien vuoriseutujen kirkkaita vesiä pitkin vuorten sivuja alas, ilmoittavat että olemme lähellä kaupunkia, ja tuuli tuo silloin tällöin suloisen ruusun- ja kypsien hedelmien tuoksun ylös laaksosta. Nyt kohtaa meitä monta muulikaravaania, jotka raskaine tavarakääröineen jatkavat vaivalloista kulkuansa Farsistanin vuorten yli suuren valtakunnan sisämaihin. Persialaisia talonpoikia kuljettaa aaseilla maanhedelmiä, ja dervishejä istuu tiensivussa kuroitetuin käsin. Näin ratsastamme mutkielevaa tietä kiihkeästi odottaen, kunnes vihdoin saavumme jyrkästi esiinpistävälle kallioryhmälle. Vasemmalla avautuu nyt äkkiä laakso, ja taustassa, syvällä jalkojen alla, leviää laaja tasanko, jonka keskellä on suuri kaupunki ja sen ympärillä puutarhoja ja kypressejä. Tämä on laulujen ylistämä Shirats, valtakunnan eteläinen pääkaupunki. Persialaisella on tapana, tätä kaupunkia nähdessään, huudahtaa: "Allah ekbär" ja siksi onkin solalla nimenä "Teng-i-Allah ekbär" s.o. "Jumala on suuri" niminen sola, ja suuremmoinen ja unhoittumaton onkin todella se näky, joka tässä kohtaa matkustajan silmiä.
Shirats on epäilemättä Persian kaunein kaupunki. Kypressitarhat, viinit, vuoden umpeen kukoistavat ruusut, iäti sininen taivas ja iloinen väestö, ne ovat tehneet tämän kaupungin niin kuuluisaksi koko muhamettiläis-maailmassa. Sinne saapuukin paljon matkustajia kaukaisista maista käydäkseen siellä Saadin ja Hafiksen haudoilla. Kaupungilla on erinomainen asema vuorten suojaamalla tasangolla. Puutarhat ovat kauneutensa ja rehevyytensä puolesta verrattavat ainoastaan Ispahanin puutarhoihin. Viini kehutaan parhaimmaksi koko Persiassa; se on makeata, mutta tulista ja juovuttavaa, maultaan muistuttaa se sherryä. Shirats on ruusujen kaupunki ja ruusuja onkin siellä niin runsaasti, ja ne ovat niin suuria ja niin sulotuoksuisia, että kauvan saanee hakea niitten vertaisia. Ilma on sanomattoman puhdasta ja kirkasta, ja harvoin on taivas siellä pilvessä. Hyvä ilmanala onkin vaikuttanut sen, että Shiratsin asukkaat ovat vilkkaammat ja iloisemmat kuin minkään muun kaupungin väestö Persiassa. Kun Shiratsissa valmistetaan paljon viiniä, ei siellä niin ankarasti noudateta koraanin sääntöä, joka kieltää viininjuonnin. Päinvastoin, kaupunkilaiset kokoontuvat mielellään iloisiin seuroihin ja kuuluvat silloin nauttivan suuret määrät tuota väkevää viiniä. Juopunut Persialainen ei kuljeskele kaduilla hoiperrellen ja laulaen, ei hän myös itke, eikä ryhdy tappelemaan, vaan hän menee heti maata. Shiratsilaiset rakastavat myös tanssia ja laulua, ja moni heistä viettää iltansa ja yönsä katsellen iloisten ja vallattomien tanssijattarien enemmän tai vähemmän somia taide-esityksiä.
Kuljettuamme kapeata laaksonsuuta, tulemme tasaiselle lakeudelle jonka läpi kulkee luotisuora tie ja sen sivulla yksityisiä taloja. Mitä enemmän kaupunkia lähenemme, sitä tiheämmässä on taloja, kunnes tie lopulta jatkuu Shiratsin suurimpana ja pisimpänä katuna. Niinkuin jo ennen mainitsin, oli tohtori Hybennet sähköittänyt herra Farguesille minun tulostani ja sitäpaitsi oli minulla hänelle kaksi kirjettä, toinen t:ri Tholotsanilta ja toinen Hybennetiltä. Menin sentähden suoraan sähkölennätinasemalle, tämä oli suuri, muhkea rakennus, sotamiehiä portilla vartioimassa, ja pihalla pitkänlainen vesi-allas kultakaloineen; siinä kuvastuivat sen ympärillä olevan puutarhan poppelit ja ruusupensaat. Lähetettyäni pois miehen ja hevoset, astuin sähkölennätinasemaan, jossa herra Fargues itse tuli minua vastaan lausuen minut mitä kohteliaimmalla ja herttaisimmalla tavalla tervetulleeksi. Me menimme hänen upeasti kalustettuun salonkiinsa, jossa joka askeleellaan melkein keinui pehmeillä matoilla ja jossa vanhat, kallisarvoiset pronssikalut koristivat seiniä. Mutta koska vielä olin tomuisissa ratsastussaappaissani ja kuluneissa matkavaatteissani, enkä moneen päivään ollut likeisemmässä tekemisessä veden kanssa, vetäydyin huoneisiini, sillä niitä oli jo kaksi valmiina minua varten. Virkistävän kylvyn ja lyhyen levon perästä, söimme k:lo 8 päivällisen, jossa jokaisella uudella ruokalajilla oli eri viininsä, eipä edes Reini-viiniä eikä samppanjaa puuttunut. Jälkiruoan perästä toi palvelija kukkuraisen vadin aprikooseja, viinirypäleitä, saksanpähkinöitä ja kirsimarjoja. Viimeiseksi juotiin kahvia "à la turka", ja poltettiin kaljaania, vesipiippua, sanalla sanoen, tämä oli päivällinen, joka sai minut unhoittamaan edellisten päivien niukat ateriat.
Herra Fargues, joka on ranskalainen, on 50 vuotias, hän on tarmokkaan näköinen, on vähäläntäinen, mutta vahvarakenteinen. Hän käyttäytyy tyyneesti ja arvokkaasti, mutta samalla herttaisesti, on iloinen ja puhelias ja sen lisäksi erinomaisen hienosti sivistynyt. Hän luki ennen lääketiedettä Pariisissa, mutta teki pienen huviretken Persiaan, jossa hän tuli viipyneeksi 20 vuotta. Hän tuntee Persian maantiedon kuin viisi sormeansa, lukee ja puhuu persiaa, turkkia ja arabiaa, sekä osaa myös selitellä kiilakirjoituksen omituiset merkit ja taitaa sanskrittia. Erityisesti harrastaa hän muinaistieteellisiä tutkimuksia, joita hänellä heti Shiratsin lähellä on tyhjentymätön varasto, sekä tutkii babiitein pyhiä kirjoja. Niinkuin jo ennen olen maininnut, ovat babit uskonlahko, joka perusti 40 vuosiluvulla eräs pyhä seidi, (profeetan jälkeläinen), joka nimitti itsensä Babeddiksi, eli "uskon portiksi". Kammottavia ovat kertomukset siitä väkivallasta, jota hallitus näki hyväksi käyttää tätä uutta lahkoa vastaan, jonka tunnustajien luku kasvoi päivä päivältä. Hirvittävimpiä kidutuksia keksittiin tekemään heidän kuolontaistelunsa mestauspaikalla niin pitkälliseksi ja tuskalliseksi kuin suinkin. He kaivettiin kurkkua, myöten sammuttamattomaan kalkkiin; he ripustettiin jaloistaan, rakennusten päätyyn, josta kuolema joskus vasta usean vuorokauden perästä heidät vaivoista pelasti ja jossa odottavat kaarneet olivat vartioimassa, he käärittiin naftanliottamiin mattoihin, jotka sitte sytytettiin: heitä laahattiin katuja pitkin, kunnes ruumiinsa oli ihan rikkiraadeltu ja lihavien ruumiiseen leikattiin reikä ihoon ja siihen asetettiin palavia vahakynttilöitä — ja kun vaha oli sulanut, piti ruumiin oma rasva kynttiläsydämen palamassa j.n.e. Babismia ei kuitenkaan ole saatu tukahutetuksi, vaan on sittemmin yhä kehittynyt suurimmassa salaisuudessa. Sen tunnustajat ovat keksineet merkkipuheen, jonka avulla he toisiaan ymmärtävät. Fargues osaa tätäkin ja hän on mitä tutunomaisimmalla kannalla babilaisten ja heidän ylimmäisen pappinsa kanssa Shiratsissa.
Hänellä on hallussaan heidän pyhät kirjansa, jossa opin perusteet ovat, ja hän aikoo julaista ne, jahka hän palaa Ranskaan. Sitä ennen hän ei tahdo sitä tehdä, sillä hallitus saattaisi karkoittaa hänet maasta pois, se kun pelkää lahkon saavan tunnustajia myös Persian ulkopuolella ja siten vahvistuvan. Pitkänä oloaikanansa Shiratsissa ei Fargues ole laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta kokoamaan aineksia tähän omituiseen ja mielenkiintoa herättävään uskontoon. Joutuessaan jonkun babilaisen yhteyteen, tekeytyy hän ensin babismille ihan tuntemattomaksi ja vieraaksi mainiten tätä arkaa asiaa vaan ihan sivumennen. Babilainen vannoo silloin ettei hän koskaan ole kuullut puhuttavankaan semmoisesta opista, mutta kun Fargues merkkipuheella on vakuuttanut olevansa siinä yhtä perehtynyt kuin tämä vieraskin, käy tämä tavallisesti avonaiseksi ja puheliaaksi, ja Fargues saa tietää, mitä hän haluaakin.
Shiratsissa asuu toinenkin ranskalainen, herra Decroix, opettajana Sel-i-Sultanin 18 vuotiaalle pojalle, prinssi Djellal-ed-Dauleh. Tämä asustaa nimittäin Shiratsissa, jossa hän, vaikka ainoastaan nimeksi, on kuvernöörinä. Herra Decroix hyväntahtoisesti esitti minut prinssille, joka vastaanotti minut eräänä iltana kello 8. Tullessamme aidattuun puutarhaan, vastasi kamariherra, että prinssi siliä hetkellä nukkui päivällisuntaan haaremissaan, jonkatähden me asetuimme eräälle sohvalle, johon heti tuotiin kynttilöitä, teetä ja sikaaria. Tunnin odotettuamme tuli prinssi, hieroen vielä unenpörröksissä silmiään. Hän oli pieni, parraton, hyvin lihava nuorukainen, ystävällinen ja miellyttävä ulkomuodoltaan. Kumarruin nöyrästi maahan asti, johon prinssi vastasi kuninkaallisesti päätään nyökäten, jonka perästä hän kätteli minua sanoen: "bonjour, monsieur" (hyvää päivää herrani). Sitte käski hän meidän istua ja jatkaa sikaarinpolttoa, jolla aikaa hän tarkkaan kyseli matkastani, varoitti minua Busherin ilmastosta ja käski minun varomaan kuumetta tuottavaa vettä. Sitte kyseli hän, kaikki hyvällä ranskankielellä, puhuinko persiankieltä. Vastasin olleeni tilaisuudessa oppimaan ainoastaan matkaa varten tarpeellisimmat sanat ja lauseparret, jolloin prinssi huudahti: "mitkä ne ovat, luetelkaa!" Minä latelin silloin niitä kysymyksiä, joita tavallisesti tein asemapaikoilla niinkuin: aja asb haser est? tjaj dared, tjaj haser kun! balakhaneh khob est? sjend farsakh aes intja ta mensil est? j.n.e.[22] Tämä huvitti prinssiä sanomattomasti, ja hän nauroi niin että hänen suurella vatsallaan oli täysi vaiva seurata muassa. Epäilemättä olivat nämät lauseet hänen mielestään keisarillisessa palatsissa vähän liiaksi jokapäiväisiä, mutta siitä huolimatta huudahti hän: "kheili khob!" "sangen hyvin!" Prinssin lempihuveja oli metsästäminen ja hän oli tänäpäivänä ollut metsästämässä gaselleja Shiratsin lähellä. Hän vihaa englantilaisia ylön määrin, mutta itse on hän shaahin erinomainen suosikki. Viimein käski hän minun seuraavana päivänä tehdä retken Shiratsissa ja sen ympäristössä ja lupasi lähettää pari arapialaista hevosta ja tallirengin herra Decroixin taloon. Tunnin päästä hyvästeli hän meitä armollisesti päätään nyökäten.
Seuraavana päivänä ratsastimme siis, herra Decroix ja minä, prinssin hevosella, seurassamme "guhlam" eli tallirenki. Ensin kävimme laajoissa basaareissa, jotka ovat hirveän likaiset, mutta tilavammat ja korkeammat kuin monessa muussa Persian kaupungissa. Keskellä on ojanne, jota käytetään sekä rikkaläjien mukavuuspaikkana, kuin myös kuolleitten koirien ja mätänevien jätteiden koontipaikkana, nämät heitetään sinne myymälöistä ja niistä leviää sietämätön löyhkä noihin pitkiin käytävänmuotoisiin myymälöihin. Siinä basaarin osassa, jossa hedelmänmyyjät olivat, löytyi uskomattoman paljon hedelmiä, enimmäkseen viinirypäleitä, sekä hilloja ja konvehteja. Eräässä toisessa osassa olivat läkkiseppien myymälät ja työpajat. Nämät käsityöläiset ovat sangen taitavia ammatissaan ja käyttävät vasaraa nopeaan ja varmasti. Muissa pienissä tehtaissa valmistellaan mattoja, lakkeja, huiveja, tohveleita y.m.s. ja likittyvillä keksimme myymälän, jossa puhdistetaan villoja. Puhdistaminen tapahtuu sangen yksinkertaisella, mutta älykkäällä koneella; tämä on iso puukari eli jousi, jonka molempia päitä yhdistää vahva, pingoitettu seililanka. Lyömällä jännettä puukapulalla, saatetaan tämä väräjämään, ja kun se silloin viedään villojen yhteyteen, saatetaan nekin liikkeeseen ja puhdistuvat silloin tomusta ja muusta liasta. Kun jännettä lyödään, syntyy kumea ääni, josta eräs ranskalainen nainen on saanut syytä matkakertomuksessaan puhua persialaisten alkuperäisistä "harpuista."
Ratsastettuamme muutamia pitkiä, ahtaita ja mutkaisia katuja, tulimme maaseudulle ja suuntasimme matkamme varsinaisen kuvernöörin Dillkahshah nimistä palatsia kohti, jota ympäröi suuremmoinen puutarha vesialtaineen ja putouksineen. Sitte katselimme Tjehel Tannia ja Haeft-Tannia, s.o. 40 ja 7 dervishin hautoja. Näitä molempia pyhiä paikkoja ympäröi korkeat muurit sekä kypressi- ja poppeliaidat. Jokapäivä menee sinne joukottain dervishejä pitämään hartautta edesmenneitten veljien haudoilla. Molemmilla paikoilla tarjoaa eräs dervishi teetä ja kaljaania, ja rukouksen pidettyään nauttivatkin useimmat pyhiinvaeltajat näitä.
Dervishiläisyys on laitos, joka on levinnyt kaikkialle Itämailla. Dervishit ovat Islannin munkkia, sillä dervishit yhtyvät ja muodostavat veljeysliittoja, joitten "pirillä" eli päämiehellä on oikeus vaatia jäseniltä ja oppilailta alamaisinta kuuliaisuutta. Itämaalaiset pukeuvat dervishikaapuun osaksi uskonnollisesta haaveilusta, osaksi köyhyydestä ja laiskuudesta. Moni muinoin rikas ja mahtava persialainen, jonka kohtalon kovuus on kerjäläiseksi saattanut, rupeaa dervishiksi. Jokaisella dervishikunnalla on ohjeensa ja sääntönsä. Kun toinen käskee jäsenensä alinomaa hiljaisesti miettimään maallisen elämän lyhyyttä ja epävakaisuutta verrattuna Jumalan loppumattomaan viisauteen ja kaikkivaltaan, käskee toinen tunnustajansa päivän noususta sen laskuun asti huutaa: "Allahum, Allahum!" (o Jumala) tahi "Ja hu, ja haki" (Hän on vanhurskas.) Usein kuulee basaareissa ja kaduilla dervishejä, jotka tästä ijankaikkisesta huutamisesta ovat niin näännyksissä, että äänet ovat enemmän puolitukehtunutta korinaa, kuin oikeita sanoja. Toiset dervishikunnat määräävät veljiä tekemään toivioretkiä profeettain haudalle, tahi lyömään oikealla kädellä rintansa vasenta sivua, tahi haavoittamaan olkapäitään rautavitjoilla. Tämä itsensäkiduttaminen on dervishilaitoksen uskonvimman huippu. Olen nähnyt monta tähän viimemainittuun luokkaan kuuluvaa dervishiä. Ne ovat usein alastomat, paitsi lanteilla on heillä verho, ihonväri mustanruskea auringonpaahteesta ja liasta, parta ja hiukset pitkät ja takkuiset ja olkapäät haavoja täynnä.
Dervishiä kaikki kunnioittavat ja käydessään kadulla tai basaarissa ympäröi häntä aina hurskas kuuliakunta. Hänellä on vapaa pääsy niinhyvin alhaiseen mökkiin kuin rikkaan palatsiin ja se osoittaisi suurinta jumalattomuutta jos käskisi dervishin pois, tahi kieltäisi antamasta hänelle rahaa. Sauva kädessä ja kokospähkinä-kuorinen säästölaatikko nauhassa kaulan ympärillä vaeltaa hän kaupungista kaupunkiin, eikä hänen tarvitse koskaan ajatella huomispäivää, sillä hän saa ruuan ja asunnon mihin hän tulee. Näyttääkseni millä tavalla dervishit käsittävät asemansa, esitän tässä muutamia juttuja ja sääntöjä suurelta dervishiltä, ajattelialta ja runoilialta, Saadilta.[23] Eräs kuuluu näin: "Joukko tyhjäntoimittajia moitti erästä dervishiä ja he puhuivat hänestä sopimattomia. Tästä loukkaantuneena valitti hän dervishikunnan päällikölle, kertoen mitä oli tapahtunut. Päällikkö vastasi: 'oi minun poikani, dervishien munkkipuku on nöyryyden puku. Se, joka tässä viitassa ei voi kärsiä vastuksia, mielipahaa, on julkea, eikä ansaitse saada kantaa munkkipukua.' — Eräs kuningas katseli halveksien muuatta dervishijoukkoa. Joku heistä huomasi tämän ja sanoi: 'oi kuningas, tässä maassa olemme sinua alhaisemmat vallassa, mutta me olemme onnellisemmat kuin sinä, sillä me olemme tyytyväiset, me olemme sinun vertaisesi kuolemassa, ja enemmän kuin sinä ylösnousemisessa.' Dervishien säännöt ovat: rukoileminen, hyvien töitten tekeminen, jumalanpalvelus, kuuliaisuus, hyväntekeväisyys, kohtuullisuus, yhden Jumalan tunnustaminen ja häneen luottaminen, itsensä kieltäminen ja kärsivällisyys. Jokainen, jolla on nämät ominaisuudet, on totinen dervishi, olkoon hän sitte puettu vaikka rikkaitten viittaan. Mutta jokainen, joka puhuu kevytmielisiä sanoja, halveksii rukousta, on himojensa orja, joka viettää päivänsä huveissa, ja yönsä aamunkoittoon asti unhotuksen unessa, joka syö kaikkea, mitä hän saa, ja puhuu kaikkea, mitä kielellensä tulee, se on irstas ihminen 'vaikka hän olisikin puettuna köyhien kaapuun.' — Dervishin ulkomuoto on paikattu puku ja kerityt hiukset, mutta todellinen dervishi on se, jonka sydän on elävä, ja jonka himo on kuollut."
Jatkaessa matkaamme, kuljimme useitten puutarhojen läpi, joissa oli runsaasti appelsiinejä ja eräänlaisia kirsikoita, ja joita pienet kanavat kastelivat. Viimein jouduimme erääseen linnaan nimeltä Bakh-i-Taht, s.o. "valtaistuin puutarha", joka on vaan 30 vuoden vanha, mutta kokonaan rappiolla ja raunioina; on vahinko, sillä se siaitsee ihanimmasti mitä ajatella voi. Linna on rakennettu penkereissä, korkealle kukkulalle ja sen balkongeilta on viehättävä näköala yli Shiratsin, sen talojen, puutarhojen ja kupoolien yli; kupooleista huomioon astuu se, joka on rakennettu sejd Mir Ahmedin haudalle. Bagh-i-Tahtin alapuolella on suuri kypressitarha ja vesi-allas, jonka vesi nyt on kuivunut.
Useita kilometriä Shiratsin ulkopuolella alkaa pieni, Kuh Rud-niminen puro, joka eräässä kohden muodostaa matalan putouksen. Tässä pyydystelevät persialaiset suuret määrät kaloja, jolloin he menettelevät seuraavalla viekkaalla tavalla. He kaivavat varsinaisen joen vuonan sivulle pienen kanavan, ja sen he siellä täällä levittelevät altaiksi, joitten läpi vesi juoksee. Kun nyt mullot ja raudut suurissa parvissa nousevat jokea ylös ja hyppivät putouksen yli, joutuvat muutamat sivukanaviin ja altaisiin ja pyydystetään helposti siten, että viimemainittujen suut tukitaan.