Jokaisessa vendassa, jonka luona pysähdyimme, otti camarada'ni eli saattomieheni pitemmän eli lyhemmän naukun, aina kohteliaasti ensin kysyen, enkö minä huolinut ensiksi maistaa hänen lasistaan. Vaikka luonnollisesti en koskaan siihen suostunut, voitti hän sillä kuitenkin, mitä osaksi lienee tarkoittanutkin, että minä tavallisesti maksoin hänen ryyppynsä.
Camarada'ni oli sekä ulkonäkönsä että virheittensä puolesta täydellinen tyyppi valkoisesta syntyperäisestä Brasilialaisesta, pitkä, laiha mies, veltolla ryhdillä, kelta-ihoinen ja kapeakasvoinen, ulottavilla poskipäillä, matala-otsainen, hiukan koukistuneella nenällä, — yhtä laiska, veltto ja vaativainen, kuin petollinenkin.
Vaikka nämät camaradat yleisesti ovat ainoastaan tavallisia palkollisia, vaatii maan tapa että matkustaja kohtelee heitä melkein vertaisinaan, joka seikka suuresti enentää kulunkeja matkustaessa.
Säätyeroitus perustuu nimittäin Brasiliassa vallan toisellaisille perustuksille kuin Euroopassa. Orjan ja vapaan välillä on ääretön kuilu, ja vapaassakin kansanluokassa on vielä jonkunlaista säätyeroitusta huomattavana tumma-ihoisten, joiden arvoluokkaan myöskin Indiaanit kuuluvat, ja vaalea-ihoisten välillä, johon jälkimäiseen säätyyn myöskin vaaleammat Mulatit lukevat itseään, vaikk'ei heille yksimielisesti siihen myönnetä oikeutta. Vaan sellaisesta jaosta vallassäätyläisiin ja talonpoikiin, jota kaikkialla Euroopassa, paitse kenties Schweitsissä, pidetään tarkasti voimassa, ei Brasiliassa huomaa juuri jälkeäkään. Brasilian keisarikunnassa on siinä suhteessa tasa-arvoisuuden aate vaaleassa rodussa enemmän toteutettu, kuin Euroopan vapaimmissakin maissa. Otamme esimerkin nais-väestä, joka kuitenkin kaikissa maissa on ennakkoluulojen turvana. Vaikeaa olisi Brasiliassa ajatella löytyväksi herrasväkeen kuuluvaa naista, joka yhtä vähän tai yhtä paljon koulutetun ja yhtä varakkaan naisen kanssa ei kehtaisi julkisessa paikassa näyttäytyä käsitysten, siitä syystä vaan että jälkimäinen kuuluisi talonpoikaissäätyyn. Vielä vähemmin voisi siellä tulla kysymykseen tehdä eroitusta huivipäisen ja hattupäisen naisen välillä, niinkuin esim. Suomessa.
Poikkeuksen tässä kansanluokkain tasa-arvoisuudessa tekee Brasilian aateli, joka kuitenkin on harvalukuinen ja oleksii pääasiallisesti Keisarin asuinkaupungeissa Petropoliksessa sekä Rio de Janeirossa. Vaikka aatelisarvo ei enään ole perinnöllinen, löytyy kuitenkin jonkunlainen jäännös vanhasta korkeammasta aatelista, joka huolellisesti on koettanut säilyttää puhtaana portugalilaista vertaan. Mahtavana sekä sen hallussa olevain ylhäisimpäin virkain että suuren rikkautensa kautta, on se tietänyt säilyttää itselleen sitä etusijaa, jonka perustuslaki on siltä koettanut riistää, ja kun pääasiallisesti sen jäsenten osaksi tulee myöskin se perinnötön aatelisuus, jonka Keisari voipi myöntää, on se vastoin lain tarkoitusta johonkin määrin säilynyt erityisenä säätynä yli muiden kansanluokkain.
Että myöskin eroitusta tehdään köyhän ja rikkaan välillä, on luonnollista, vaan ei sitäkään seikkaa oteta likimainkaan niin suuressa määrin huomioon kuin Euroopassa, eikä se myöskään ole perustuksena säätyjakoon. Kummastuksekseni huomasin rautatienasemilla ja ravintoloissa saman ruokapöydän ääressä asemanpäällikön ja alimman luokan konduktöörin, kauppamiehen ja hänen renkinsä, matkustajan ja hänen kyytimiehensä.
Ratsastettuamme 3 1/2 leguaa (noin 22 virstaa) jokseenkin mäkisen maiseman läpi, jossa molemmin puolin tietä enimmäkseen oli nuorta metsää, vaan paljon myöskin aukeita ahoja eli huhtaviljelyksellä raaskattua maata sekä maissipeltoja ynnä maatalojen ympärillä puutarhoja, joita kauniskukkaisetBougainvilleatja isot punasuojuksisetEuphorbiaceitkoristivat, tulimme kaupungin tapaiseen kylään nimeltäOuro Branco. Sen läheisyydessä on samanniminen sangen korkea vuori-harjanne, jonka nurmiset ja kallioiset rinteet jyrkkään kohoavat lakean maiseman yli.
Kylä on sangen laaja ja jokseenkin säännöllisesti rakennettu. Sen yksikerroksiset, kivijalattomat savitalot ovat rakennetut riveihin varsinkin pääkadun eli maantien varrelle, ja useimmat niistä ovat valkoiseksi maalattuja. Kylässä on myöskin tori, jonka ääressä on suurenlainen valkoinen kirkko, tavallista brasilialaista muotoa, nelikulmainen ja fasaadipää tornilla koristettu.
Ensimäisen yön vietimme puoli leguaa kylästä olevassa fazendassa, joka myöskin on ravintola sekä varustetturancho-katoksella muulinajajia varten.
Talossa on iso kaksikerroksinen maalaamaton asuinrakennus, jonka toinen sivu jatkenee pitkäksi siiveksi. Sen yläkerroksen fasaadi on reunattu balkongilla, joka johtaa kaikkiin fasaadi-huoneisiin. Talon vieressä on korkealla aidalla ympäröity isonlainen puutarha, jossa kasvaa banaani- ja oransi-puita ynnä monenlaatuisia kyökkikasveja.
Sittenkun minulta oli kysytty, makaisinko samassa huoneessa saattomieheni kanssa, ja olin siihen vastannut kieltävästi, neuvottiin minut talon paraimpaan huoneesen, jossa oli 3 huonoa vuodetta kukin eri seinän ääressä, yksi pöytä ja pienoinen rahituoli, kaikki maalaamattomia ja kömpelösti tehtyjä, ja samoin oli itse huonekin kaikkea sievistystä vailla.
Talonväki oli lukuisa mulattiperhe, kiharatukkaisia lapsia, nuoria miehiä ja täysikasvuisia tyttäriä, joista jälkimäiset ainoastaan vilahdukselta tulivat näkyviin.
Tilattuani ehtoollista, lähdin siksi ajaksi kuin ruokaa valmistettiin katsomaan luontoa ympärilläni. Kapeassa notkossa juokseva joki eroitti talon Ouro Brancon vuoresta, jonkavuoksi en sinne saattanut päästä. Rupesin sentähden kävelemään erästä metsänpolkua, vaan kasvullisuus oli talon lähistössä yksitoikkoista, jonkavuoksi pian palasin takaisin.
Illalliseksi saimme Brasilian tavallisia ruokalajeja: lihalientä kaaliksien kanssa sekä rasvaista ruskeaa paputuuninkia, riissipuuroa ja maniok-jauhoa, joita kolmea lajia syödään leivän asemesta, paistia sekä tuoreesta että kuivatusta lihasta, ja jälkiruuaksi marmelaadeja, tehdyt myrttien heimoon kuuluvan goiaban (Psidium pomiferum) hedelmistä, sekä päälle kahvia. Kaikki muut ruokalajit paitse soppa ja jälkiruuat sekoitetaan yhteen samalle lautaselle ja sekoituksen päälle ripustellaan maniok-jauhoa. Siten ne maistuvatkin paraiten. Sellainen on Brasilialaisten ruokajärjestys yleisesti.
Syödessä pyysin olutta, ja tuotiinkin minulle puteli oikeaa Wienin kaupungissa Europassa valmistettua olutta, jonka etiketti kyljessä todisti sen väärentämättömyyttä. Isäntä vilkaisi minuun nopeasti ja valmistautui avaamaan putelia, vaan minä keskeytin häntä, kysyen:
"Mitäs tämä puteli maksaa?"
"Puolitoista tuhatta reissiä (noin 3 m.)."
"Eikös ole muuta olutta?"
"Ei.
"Viekää pois sitten. En ole ennen nähnyt olutta, joka maksaa puolitoista milreissiä.
Ylenkatseellisella silmäyksellä minuun vei hän sen pois, nähtävästi tottumattomana sellaiseen tarkkuuteen.
Pienistä asioista kuvastuu ihmisten luonne usein selvimmin. Kun tapaa ainoastaan Wienin olutta ravintolassa Brasilian sydänmaalla ja paikalla, josta oluttehdas on ainoastaan kolmen peninkulman päässä (Ouro Pretossa), niin kääntyy ajatus siihen huolettomaan ja kerskailevaan tuhlaavaisuuteen, jota matkailijat yleisesti pitävät Brasilialaisten luonteesen kuuluvana omituisuutena.
Kotimaisia oluttehtaita löytyy muutoin useissakin paikoin Brasiliassa, vaan niissä valmistettu olut ei ole verrattavaa eurooppalaisiin olviin, sillä ohra ja humalat ovat tuotavat Euroopasta, jonkavuoksi ne joko pahettuvat matkalla tai — niinkuin minulle on kerrottu — käytetään kotimaisia viljalajeja sekoituksena, joka huonontaa makua. Sangen yleisesti tuodaan sentähden Brasiliaan eurooppalaista olutta, vaikk'ei se ole soveliasta ulosvienti-tavaraa pitkille matkoille, varsinkaan kuumiin maihin, sillä kylmässäkään ei se säily monta viikkoa. Sitä myödään siellä sitten kalliimmasta hinnasta kuin viiniä.
Seuraavana aamuna oli aikomuksemme lähteä aikaiseen liikkeelle, päästäksemme hyvissä ajoin Ouro Preton kaupunkiin, vaan saattomieheni päästi aamusella toisen muulin karkaamaan ja sai sitä ajaa takaa kotiapäin hyvän matkaa, toisen muulin seljässä ratsastaen. Vasta kello 7 aamulla (1 p. huhtikuuta) pääsimme liikkeelle.
Tie kulkee ensin pitkin Ouro Branco vuoren juurta, vaan nousee sitte vuorelle, vähemmin jyrkkää metsäistä rinnettä myöten, silloin tällöin suikerrellen myöskin saviliuskakivi, itacolumiitti- ja kalkki-kallioiden välitse. Ylempänä vuorella tulimme aukeaan metsättömään tasankoon, jossa on ainoastaan mataloita mäkiä. Kasvullisuus on siellä kokonaan vaihtunut. Capadas-kasvisto eli Brasilian alpiini-kasvullisuus, joka oikeastaan kuuluu ylempään campos regiooniin, on siellä astunut metsäin ja nurmisen campoksen sijaan. Muutaman jalan korkuiset puiset liljakasvitVelloziasukua tekevät siellä maiseman kummallisen näköiseksi, kohottaen, laihan heinän ja ruohokon yli, mustia palaneen näkösiä melkein haarattomia runkojaan, joiden latvassa isot tumman-siniset kukat loistavat tiuhan kapealehtisen lehtiruusukkeen keskellä. Velloziain Brasilialainen nimi oncanella d'emaeli kamelikurjen jalka.
Vuoren harjalla pysähdyimme päivällistä syömään pieneen ravintolaan nimeltäArto da Serra, josta oli avara näköala sekä pitkin vuorta että vuoren ympäristöön. Apinain räkytystä kuului sinne yhtämittaa, joka osoitti että niitä löytyi runsaasti lähistön metsäisissä notkoissa. Sekä metsästykseen että ekskursioonein tekemiseen olisi paikka ollut varsin sovelias, vaan täytyi kumpaisestakin luopua, välttääkseni ajankulua ja matkakapineitteni enentymistä liian aikaiseen.
Arto da Serrasta eteenkinpäin kesti matkaa aukealla vaan vaihtelevalla ylängöllä, kaltevienCladonia-jäkälillä koristettujen kallioiden,Vellozia-ketojen ja vesiperäisten heteniittyjen välitse, joilla jälkimäisillä heikon heinäkasvullisuuden seassa vetivät huomiotani puoleensa punakukkaisetDroserat(kihokit), hieno-kortiset ruskeatähkäisetXyridei-liljat ja samoin Monokotyledoneihin (yksisirkkaisiin) kuuluvat kummallisetEriocauleitvalkoisilla koppiloillaan isossa sarjassa suomuisen varren latvassa.
Ratsastettuamme ainoan fazendan ohitse, joka oli nähtävissä vuoriharjanteen avaralla näköalalla, laskeutui tie alas hyvin mäkiselle metsää kasvavalle maisemalle. Väliin kiipesimme ylös korkeita jyrkkiä rinteitä myöten, väliin laskeuduimme alas syvään notkoon, ruvetaksemme uudestaan vaivaloisesti kipuamaan notkon toista rinnettä myöten ylös.
Pysähdyimme tien syrjään antaaksemme sijaa muuleille, jotka kulkivat ohitsemme työläästi hypähtäen ja hoiperrellen kiveltä kivelle raskas taakka seljässä pitkää jyrkkää säännöttömiksi portaiksi kolhittua kallioista mäkeä ylös.
Vallan asumattomalla seudulla, ahtaissa kallioiden ja jyrkkäin mäkien välisissä metsäisissä notkoissa ratsastaen yksinäni, sillä olin jäänyt jälkeen saattomiehestäni kun aina väliin astuin muulin seljästä poimimaan kasveja tien vierestä, tulin ajatelleeksi että täällä olisi kokonaan turvattomana rosvojen käsissä, jos niitä sattuisi siellä oleskelemaan. Kun en sellaisista kuitenkaan ollut kuullut puhuttavan, jätin pyssynikin koteloonsa, jossa sitä kannoin, vaan myöhemmin sain tietää että niillä paikoin todellakin oli usein tavattu karanneita orjia, jotka elättivät itseään matkustavaisten rosvoamisella.
Lähempänä Ouro Pretoa tulimmeRio d'Ouro Pretonlaaksoon, jonka jyrkkää rinnettä pitkin on kaivettu tie korkealle ylös virran uomasta.
Virran toisella puolella yhtä jyrkällä rinteellä kaivettiin paraikaa tietä ja tunneleja Ouro Pretoon jatkettavaa rautatietä varten.
Äkkiarvaamatta avautui vuoren takaa eteemme Minas Geraes -maakunnan pääkaupunkiOuro Preto. Laskeutuessamme sen mäkisille kaduille alas joen luona olevalta korkealta rinteeltä osoitti kelloni 4 j.p.p. Olimme silloin ratsastaneet noin 5 leguaa (melkein 31 virstaa) Ouro Brancosta.
Tämä "Tumman kullan kaupunki" on saanut nimensä sen johdosta että sen ohitse juoksevan pienen samannimisen joen varsilla ennen löydettiin runsaasti kultaa. Kultakaivokset löysi siellä vuonna 1699 eräs Antonio Dias de Taubate, ja kaksitoista vuotta myöhemmin oli niiden luona jo kaupunki, joka silloin kantoi nimeäVilla Rica.
Villa Rican ensimäinen historia on yhtäläinen kuin useiden muidenkin Brasilian sisämaan kaupunkein, joita kultaa etsivät seikkailijat ovat perustaneet.
Varsinkin Sao Paulo maakunnan asujamilla oli tapana muodostaabandeirasnimisiä retkikuntia, jotka tunkeutuivat autioille tai ainoastaan Indiaanein asumille salomaille kultaa etsimään. Monella paikkakunnalla, jonne he saapuivat, kantoivat Indiaani-naisetkin kultaisia koristuksia ja useissa paikoin löytyi maassa niin runsaasti kultaa että bandeirat ilman suurta vaivaa kokosivat siitä äärettömiä rikkauksia. Runsain oli kullansaanti kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella. Senaikuisten kullan-huuhtomusten rikkautta todistaa se seikka, että hallituksen vuotuinen viidennes siitä nousi yhdeksään ja kahteentoistakin miljoonaan livriin.
Useat vuori-lajit, niinkuin ylemmät gneissi-kerrokset, katinkulta-liuskakivet, grauvakat, ukonkivet, itakolumiitit ja quartsiitit sekä runsas diluvium eli hieta, joka on syntynyt niiden rapautumisesta troopillisen ilmanlaadun ja sateiden vaikutuksesta, sisältävätkin Brasiliassa melkein kaikki kultaa. Enimmin sitä kuitenkin saadaan huuhtomalla notkoissa ja virtain uomissa olevastacascalho-maasta, joka on ukon-kiven- ja saven-sekaista alluviaali-hietaa ja vierto-soraa.
Vaan kullan-saanti on jo kaikkialla Brasiliassa vähentynyt ja tätä nykyä nousee se koko maassa vuotuisasti ainoastaan puoleentoista miljoonaan milreissiin (v. 1884-1885 1,387,500 milreissiin ja v. 1885-1886 1,649,400 millreissiin).
Niin kauan kun seudulla löydettiin runsaammin kultaa, oliVilla Ricaeli "Rikas kaupunki" kukoistuksessa, ja sen väkiluku nousi paraimmalla ajalla 20 tuhanteen saakka, vaan kulta on loppunut ja kaupungin arvo on sen muassa vähentynyt, niin että asukasluku Ouro Pretossa tätä nykyä nousee ainoastaan 10 tuhanteen, vaikka Ouro Preto on maakunnan pääkaupunki ja siellä myöskin sijaitsee sotaväkeä.
Se on rakennettu jyrkille mäille ja sen huoneet ovat yksi- tai kaksi-kerroksia, kiinni toisissaan sekä, niinkuin on tapana Brasiliassa, valkoisia, punaisilla, sinisillä tai keltaisilla ikkunapielillä ja verandoilla, ynnä tiilikattoisia.
Jos ottaa vaivakseen kiivetä ylös sen huonosti kivitettyjä katuja myöten, jotka osaksi ovat muodostetut kivisiksi portaiksikin, saapi nähdä kauniin näköalan, jossa noin peninkulman päässä myös eroittaa Brasilian korkeimman vuorihuipun, noin 6,000 jalkaa (1750-1840 metr.) korkean louhisen ja metsättömänItacolumin.
Kaupungin korkeimmalla kukkulalla on torin ääressä useita virallisia rakennuksia, niinkuin Palacio do governo (hallituspalatsi), Casa da camara municipal (raatihuone), Assemblea provincial (säätyhuone), y.m. Muutoin on kaupungissa vielä 12 kirkkoa, iso vankihuone, kirjasto, lyseo, kasvitieteellinen tarha, jossa viljellään paljon lääkintä-kasveja, teaatteri, useita kasarmeja ja thesouraria da fazenda eli rahakamari.
Otin asuntoa hotel do Monteiro'ssa, joka oli kaupungin paras ravintola. Vaikka sen huoneet ja huonekalut olivat vallan kurjassa tilassa, olivat hinnat kuitenkin ensimäisen luokan ravintolan mukaan: yhdestä ateriasta ja yösijasta kahdelle hengelle 6 tuhatta reissiä (noin 12 markkaa). Ravintolossa tapasin ruoka-ajalla muutamia ylioppilaita ja nuoria virkamiehiä, joista toiset olivat kaupungin asukkaita, toiset matkustajia 12 virstan päässä olevastaMariannankaupungista.
Seuraavana aamuna oli saattomiehelläni taas viivytyksiä. Hän kengitytti ja syötätti ruskeaa muuliamme, ja lainasi eräältä tuttavaltaan uuden muulin valkoisen muulimme sijaan, jonka jo entuudestaan lyöttynyt selkä oli liiaksi pahettunut soveltuakseen ratsastukseen, vaikka vaihtaja hyvin saattoi käyttää muuliamme muihin töihin.
Aamupäivällä 2 p. huhtikuuta jatkoimme matkaamme Ouro Pretosta eteenpäin.
Kaupungin lähistö on metsätöntä mäki-maata, josta heinä oli karjalla syötetty tarkkaan pois. Se ei kuulu kuitenkaan campos-regiooniin, vaan ylempään metsä-alueesen, vaikka metsän-haaskauksella siellä metsä on hävitetty pois, ja vähän kauempana kaupungista alkaakin uudestaan metsää. Varsinaiset troopilliset hedelmät niinkuin kahvi, banaani ja ananas eivät siellä enään hyvin valmistu, jotavastoin tempereeratun ilmanalan hedelmäpuita esim. quittenbaumia (Cydonia vulgaris) sekä persikka- ja omenapuita viljellään menestyksellä Ouro Preton puutarhoissa. Muutoin ei siellä harjoiteta maanviljelystä mainittavasti. Potaattien sanotaan siellä antavan kolme satoa vuodossa.
Tien vieressä on fazendoja ja tiuhan takaa, noin puolen leguan päässä toisistaan, pieniä viinakapakoita, joihin saattomieheni poikkesi useampiin.
Pysähdyimme yhteen sellaiseen levähtämään. Mökki oli rakennettu savesta ja oksaristikoista, ja maalaamaton sekä ulkoa että sisästä. Sisusta oli katon luota vajanaisilla väliseinillä jaettu useihin kapeihin osastoihin, melkein pilttujen tapaan talleissa. Emäntänä oli siellä puhdasverinen Neekerinainen, joka katoamattomalla hymyllä koki osoittaa hyväntahtoisuuttaan. Lieneekö hän ollut alle kolmenkymmenen eli yli viidenkymmenen ikäinen, sitä ei hänestä, enemmän kuin tavallisesti muistakaan Neekerinaisista, ollut helppo sanoa. Niin pian kun Neekerinaisen neidellisyyden hempeys on ohitse, säilyy hän suurimman osan ikäänsä melkein muuttumattomana, paitse siinä tapauksessa että hän myöhemmin alkaa lihota, jolloin ikäero tulee selvemmin näkyviin.
Kaiketi emännällämme lie mieskin ollut, koska huoneen nurkassa oli miehenkin työkaluja.
Istahtuimme kukin pilttuunsa penkeille, jotka olivat väliseiniin kiinnitetyt pöydän ääreen, odottaaksemme kunnes emäntämme kiehahtaisi meille kupillisen kahvia.
Pian se olikin valmista. Juotuamme kupin ja vielä toisenkin, ja saattomiehen maistettua vielä kaschassaansa, lähdimme uudestaan matkalle.
LähelläAntonio Pereirankylää tulimme seudulle, jossa löytyi niin runsaasti rautamalmia, että maantietäkin oli sillä pitkät matkat peitetty.
Maantien vieressä oli vuorissa muutamia pienempiä luolia, joita oli kaivettu rautasuonten tutkimista varten.
Vuoret, joiden kallioperusta oli monessa paikoin näkyvissä, olivat savi-liuskakiveä.
Tulimme sitte metsättömään ja lakeaan avaraan laaksoon, jossa on Antonio Pereiran kylä. Koko laakso oli pahasti muokittua ja kaivettua säännöttömiksi haudoiksi ja hietaroukkioiksi, joiden paljas, paikoin musta, paikoin ruskea hiekka antoi koko seudulle surkean näön. Se oli kullan huuhtojain työtä. Laakso oli vielä lyhyen ajan takaa kullasta rikkainta seutua koko maakunnassa, vaan kullan-saanti on siitä nyt jo melkein loppunut, jonkavuoksi Antonio Pereira tätä nykyä on köyhä kylä, jossa taloista toinen puoli ovat autioina, ja kylän toinen komeasti rakennettu kirkkokin seisoo katottomana rappeutumassa, ikäänkuin muistomerkkinä niin monen pettyneistä toiveista.
Myöskin on tällä paikkakunnalla, niinkuin useissa muissakin osissa Minas Geraes maakuntaa, löydetty diamantteja. Enimmin niitä kuitenkin on Brasiliassa tavattu pitkin Serra do Espinhaco nimistä vuoriharjannetta sekä varsinkin Diamantinassa ja Bagagem'issa Minas Geraeksessa ynnä Bahian Chapadassa.
Niitä saadaan samasta cascalhosta kuin kultaakin ja paraastaan niitä löytyy raudasta rikkaassa maassa sekä jokien pohjassa. Ne ovat tavallisesti yksinäisinä kristalleina kiinni konglomeraateissa, jotka ovat jotensakin samankalttaisia kuin Suomen järvissä löytyvät malmi-palaiset.
Niiden kokoamista varten kuivataan salpauksilla tavallisesti joen pohja, josta sitten poistetaan päällimäinen sora, kunnescascalho virgemtulee esiin. Se on suurimmaksi osaksi pyöreä- tai litteä-kivistä sileäksi kulunutta vierto-kivikkoa, ja sen seasta saadaan sitten diamantit eroitetuiksi huuhtomalla. Isommat kivet poistetaan käsillä huuhto-astiasta elibateia'staja hieta ja savi huuhdotaan siitä vedellä. Sora, joka siten on jäänyt bateiaan jäljelle, levitetään sen pohjaan ja käännetään auringon säteitä kohden, jotka saavat diamantit loistamaan, niin että niitä voipi sormilla poimia astiasta. Tässä luontoperäisessä tilassaan ovat diamantit nimittäin himmeitä, niin että niitä muutoin ei helposti eroittaisi ukonkivimurusista. Tarkemmin niitä tarkastaessa huomaa kuitenkin, että niiden pinnat, jotka säännöllisillä särmillä yhtyvät toisiinsa, ovat vähän kuperia, jotavastoin ne ukonkivi-kristalleissa ovat tasaisia.
Kun diamantin-huuhtojat jonkun ajan jälkeen uudestaan huuhtovat ennen jo puhdistamia casealho-roukkioitaan, löytävät he niissä usein uudestaan diamantteja, jonkavuoksi he uskovat sellaisia vieläkin muodostuvan maassa. Koska diamantit ovat ainoastaan kiteytynyttä hiiltä, niin on arveltu ettäcanella d'ema(Vellozia) nimiset kasvit voisivat mädätessään niitä synnyttää, sillä ne kasvavat diamantteja sisältävällä maalla. Sitä vastustaa kuitenkin se seikka, että eräitä lajeja kivennäisiä aina tavataan diamanttein muassa, niin että niiden löytyminen maassa on varmana todistuksena siitä että siinä myös on diamantteja. Varmimpina merkkeinä diamanttein löytymisestä pidetäänferragem-kiviä, jotka bateiassa loistavat melkein kuin diamantit ja ovat harmaata titanianataasia. Samaten myöskin punaiset, keltaiset ja mustat jaspis-kivet ovat diamantti-maan tunnusmerkkejä.
Myöhempinä aikoina on myöskin löydetty diamantteja itakolumiitissa, jota senvuoksi pidetään sinä vuori-lajina, josta diamantit ovat murenneet hietaan.
Samoinkuin kullan, on diamantteinkin löytö vuosi vuodelta vähentynyt, niin että niiden eksportti nousi vuonna 1884-1885 ainoastaan 644 tuhanteen ja vuonna 1885-1886 340 tuhanteen milreissiin, jotavastoin se parikymmentä vuotta takaperin vielä vaihteli vuotuisesti 3 tai 5 miljoonan milreissin vaiheilla.
Antonio Pereirassasyötyämme aamiaista jaPenta Rodrigesnimisessä kylässä vähän aikaa levähdettyämme, saavuimme kello 5:en aikaan sangen isoon ja hyvin rakennettuun kylään nimeltäInficionado, joka on 5 leguaa (31 virstaa) Ouro Pretosta. Jo vähän sitä ennen oliSerra da Caracanvuoristo tullut siintävänä korkeana varjona näkyviin.
Kylän vastakkaisissa päissä olevasta kahdesta ravintolasta valitsimme yö-asunnoksemme lähimmän, sillä lähelle Inficionadoa saapuessamme oli ilma tullut sateiseksi.
Inficionado on Portugalin kirjallisuuden-historiassa mainittu paikka, sillä sieltä oli syntyisin runoilijaP. José de Santa Rita Durao, Caramurunimisen runoelman kirjoittaja.
Kello 6:en aikaan aamulla lähdimme ratsastamaan eteenpäin.
Tie kulkee sen avaran, tällä paikalla matalamäkisen tasangon reunalla, jossaRio Doceuseine lisäjokineen saapi alkunsa, ja jota etelässä rajoittaaSerra da Mantiqueiraja lännessäSerra do Frio (Serra do Epinhaco) nimiset vuoriharjanteet.
Serra da Caraca, joka parin leguan päässä vasemmalla tiestämme kohoaa äkkijyrkkään 4 tuhatta jalkaa tasangon yli, on myöskin ainoastaan lyhyt haarake Serra do Frioa.
Koko tämä ala Serra do Friosta ja Serra da Caracasta aina merenrantaan saakka kuuluu metsä-regiooniin. Sitä vastoin Serra da Caracan ylemmillä osilla ja siitä sekä Serra do Friosta, länteenpäin on aukeaa campos-maata.
Tällä tienoolla ulottuu siis metsä-alue noin 300-350 virstaa meren rannasta sisämaata kohden, vaan Rio de Janeiroa vähän lännemmässä on sen raja ainoastaan 80-70 virstaa merestä, ja Etelä-Brasiliassa, jossaSerra do Marsen rajoittaa, on se vieläkin kapeampi. Samoin lähenee campos-alue myöskin pohjaisessa meren rantaa, kunnes seSao Franciscovirran suun luona (10° e. l.)Pernambuconmaakunnassa tapaa meren ja siitä pohjaiseen (3° e. l.) ulottuu meren rantaan saakka. Kuitenkin tavataan tämän metsäregiooninkin piirin sisäpuolella ikäänkuin saarina yksityisiä campos-aloja, nimittäin korkeampain vuorten harjanteilla, esim. jo Rio de Janeiron lähistössä. Samaten myöskin campos-alueella kasvavat usein laaksot ja notkot tiuhaa metsää.
Syynä tähän erillaisuuteen metsä- ja campos-alueiden kasvullisuudessa on sateiden eriaikaisuus näillä kahdella alalla. Metsäregioonissa sataa kaikkina vuodenaikoina, vaikka tosin kesällä (lokakuusta maaliskuuhun) kokolailla runsaammin. Vaan campos-regioonissa sataa ainoastaan lämpöisellä vuodenajalla eli kesällä, jotavastoin talvi eli viileämpi vuodenaika on kokonaan sateeton. Siellä ei siis saata kasvaa metsiä, sillä ne eivät voisi kestää puolenvuotista kuivuutta paahtavassa päivänpaisteessa talvella, joka campos-alueellakin on yleensä vielä yhtä lämmin kuin kesä Suomessa. Vaan mataloilla virtain rannoilla, joita ei talven sateettomuuskaan saa pahasti kuivumaan, tavataan vielä campos-alueellakin metsiä, sillä siellä saavat metsät virrasta kosteutta kuivallakin vuodenajalla.
Syy taas siihen, ett'ei campos-alalla sada yhtälailla kuin metsää kasvavalla rannikko-vyöhykkeellä, on pääasiallisesti Brasilian maanpinnan rakennossa. Sateita rannikolla tuovat myöskin talveksi kosteat passaadi-tuulet, jotka puhaltavat Atlantin merestä nousevaa kosteutta mantereelle. Vaan rannikkoa pitkin kulkevat korkeat vuoriharjanteet, Serra do Mar'ista Serra do Frioon saakka, kääntävät passaadi-tuulet ylöspäin kylmempiin ilma-kerroksiin, joissa niiden kosteus jäähdytyksestä tiuhenee sateeksi. Sillä tavoin kadottavat passaadi-tuulet ranta-vuoriston vaikutuksesta jo metsä-alueella vesi-kaasut, joita ne ovat imeneet itseensä puhaltaessaan Atlantin yli, ja sisä-osilla maata on senvuoksi ainoastaan kuuman vuodenajan aikaansaamia sateita.
Pernambucosta pohjaiseen ei enään löydy jyrkkää rantavuoristoa, joka tiuhentaisi passaadi-tuulten kosteutta sateeksi, vaan sensijaan puhaltaa talvella niitä vastaan kylmä viima sisämaasta, joka saapi ne satamaan rannikolla. Kesäaikana vaikuttaa kuumentunut sisämaa päinvastoin että passaadituulet puhaltavat rannikon ylitse muodostamatta sadetta ennenkuin sisemmällä mantereella ja samalla estävät rannikolla syntymästä kylmiin yläilmoihin kohonevia tuulia, jotka aikaansaisivat sateita. Pernambucon rannikolla on senvuoksi kesä kuiva vuodenaika, jotavastoin talvikuukaudet (kesä-, heinä- ja elokuu) ovat siellä sateisimmat.
Kesän kuivuus vaikuttaa siis Pernambucon seudulla, ett'ei myöskään siellä saata kasvaa metsää, vaikka kuiva aika siellä ja sisemmällä campos-alueella ilmaantuu päinvastaisessa järjestyksessä, edellisellä seudulla kesällä eli lämpöisellä vuodenajalla ja jälkimäisellä seudulla talvella eli viileämmällä ajalla.
Brasiliassa ovat siis samat vuodenajat eri seuduilla niin erillaisia, ett'ei koskaan löydy aikaa, jolloin hedelmäpuut eivät olisi edes jossakin osassa Brasiliaa kypsällä hedelmällä.
RatsastettuammeAgua Quente("Kuuma vesi") nimisen kylän läpi, jolla on nimensä siitä että sen läheisyydessä ennen löytyi kuumia lähteitä, vaikka ne kullan kaivamusten kautta ovat hävitetyt, tulimme jälleen campos-alueelle.
Kolme leguaa (18,5 virstaa) matkustettuamme Inficionadosta, tulimme kaupunginkalttaiseen isoon kylään nimeltäCatas Altas de Matto Dentro. Huoneet olivat siellä molemmin puolin katua yhdessä jonossa, kiinni toisissaan, vaan pieniä ja yksikerroksisia, ja useat autioita. Niiden ikkunat olivat enimmäkseen ilman lasia, kahdenpuolisilla luukuilla tai alaslaskettavilla puisilla liiste-sermeillä suljettavia.
Poikkesimme taloon, jolla oi ollut vendaa eikä ranchoa, ja joka muutoinkaan ei ollut varsinainen ravintola, vaikka matkustavaisten siellä sallittiin levähtää ja tehdä tilauksiaan. Sillaikaa kuin saattomieheni meni ruokkimaan muuleja, astuin taloon, jonka vierashuoneet olivat auki, vaikkei ketään ollut talossa kotona. Hetkisen odotettuani, tuli etehiseen nuori neitonen, joka, avonaisen oven kautta nähtyään minut huoneessa, astui luokseni ja antoi minulle kättä, vaan kohta senjälkeen, huomatessaan äitinsä tulevan ulkoa etehiseen, hämmästyen ja punastuen riensi ulos, ennenkuin olimme ehtineet virkkaa muuta kuin "boas dias" (hyvä päivä).
Hän oli ainoa kaunis nainen, jonka vielä olin sisämaassa nähnyt. Hänen kasvonsa olivat virheettömän säännölliset, poskensa punaiset ja ihonsa valkea, niinkuin naisilla pohjaisissa maissa.
Vähän myöhemmin huomasin hänen pari kertaa pilkistävän oven raosta, vaan sisään ei hän enään koko ajalla, kuin olin talossa, rohjennut tulla. Naiset ovat nimittäin Brasiliassa ja varsinkin sisämaassa ihan tottumattomat miesväen seuraan. Mustasukkaisella arkuudella säilytetään niitä, sekä naineita että naimattomia, perheesen kuulumattoman miesväen seurasta. Jos kuinkakin ystävällisesti ja vieraanvaraisesti isäntä vastaanottaa vierastansa, ei hän kuitenkaan salli naisväkensä tulla näkyviin edes tervehtimään tai syömään samassa huoneessa. Ainoastaan vanhempi naisväki liikkuu vapaasti talossa.
Vähän matkaa Matto Dentrosta etempänä poikkesimme maantieltä pienelle polulle, joka on oikotie Caracan vuoristoon ja lyhentää matkan luostariin kolmeksi leguaksi. Aukealta harjulta laskeuduimme notkoon, jossa kaalasimme muutamia syliä leveän ja toista kyynärää syvän joen yli. Sieltä kulkee polku pienen mökin ohitse ja johtaa metsäisessä notkossa toisen samanlaisen joen ylitse. Monessa mutkassa kierrettyään pitkin pensahikkoisten mäkien rinteitä, kääntyy polku sitten avaraan laaksoon, joka johtaa Caracan vuoristoon.
Caracan vuoriston rinteellä laakson suussa on talonpoikamaisen Mulatin hallussa oleva miellyttävä maatalo nimeltäLachac'ra. Sen vieressä on iso ja uhkeasti rehoittava puutarha, jossa kasvaa palmupuita, banaaneja, kahvipensaita, viiniköynnöksiä, oranseja, sitrooneja ja persikoita sekä goiabeirapuita (Psidium pomiferum), joiden viimeksi mainittujen paraillaan kypsiä hedelmiä (goiabas) saattomieheni poimi taskunsa täyteen ohiratsastaessaan. Hän katsoi oikeudekseen niitä noukkia, sillä ne kasvoivat myöskin ulkopuolella puutarhaa, ja useat melkein samanlaiset lajitPsidiumsukua ovat Brasiliassa metsähedelmiä. Niiden hedelmät ovat Suomen omenain kokoisia, ulkoa keltaisia, punaisella rakeisella ytimellä, sekä isosiemenisiä. Niiden maku on sangen miellyttävä ja muistuttaa tuoreesta viikunasta, vaan on samalla sekä imelä että hapan.
Lachac'rasta on erittäin kaunis näköala avaran aaltoilevasti epätasaisen lakeuden yli, jonka takana eroittaa himmeästi kaksi siintävää vuorenhuippua taivaan reunalla.
Tehden noin 6 leguan mutkan on tie kiertänyt pohjaiseen Caracasta, johtaakseen vuoriston sisään tunkevaan avaraan laaksoon, jonka pohjukassa on Caracan luostari. Lachac'rasta jatkenee sinne johtava polku ratastienä, joka nousee vuoriston rinnettä myöten ylöspäin, niin että melkein yhtämittaista ylämäkeä kestää liki peninkulman matkan luostarin lähelle saakka.
Muutaman virstan päässä Lachac'rasta on tien vieressä korkea koski, jossa vesi syöksee jyrkkää kalliota myöten alas. Muuten ei ole paljon vaihtelusta siinä melkein keskeytymättömässä metsässä, jonka läpi tie kulkee, ja joka sulkee näköalan. Kärsimättömyydellä odotan metsän loppumista, kun äkkiarvaamatta kallion takaa pistää esiin kirkon valkoinen torni, ja kohta sen jälkeen saavumme luostarin ison poriin eteen.
Neljän päivän ratsastuksen jälkeen ja matkustettuani Rio de Janeirosta noin 55 Suomen peninkulmaa, tulin Caracan luostariin ja pappi-seminaariin.
Seitsemäs luku.
Caracan luostarissa.
Tulo luostariin. — Iso kirja. — Seurani luostarissa. — Luostarikoulu. — Vuorimaan luonto. — Brasilian viini. — Indiaanein viini. — Kallisarvoisia puita. — Karjanhoito. — Verta imevät lepakot. — Paimenet. — Metsä-marjat ja metsä-hedelmät.
Caracaan vievä tie johtaa palmupuilla reunatun terrassin eteen, joka päättyy korkeana kivi-seinänä. Siinä olevan ison portin läpi pääsee sievästi hakattuja kivisiä portaita myöten nousemaan kukka-lavoilla koristetulle terrassille.
Vastapäätä porttia, kukka-pengerten toisella puolen, ovat leveät kiviset portaat, jotka vievät luostarin kirkkoon.
Gööthiläiseen stiiliin taidokkaasti rakennetun kirkon fasaadia kaunistaa kapea-huippuinen kello-torni, joka on kirkon kapeammassa päässä ja sen fasaadi-oven kohdalla. Molemmilla sivuilla johtavat kirkon kiviset portaat kaksikerroksisiin pitkiin luostari-rakennuksiin, jotka ovat yhdessä jonossa kirkon kanssa ja taaksepäin jatkenevat siipi-rakennuksiksi sekä muodostavat umpinaisen neliskulmaisen huone-jakson kirkon taakse.
Luostarin portin luona tuli minua vastaanottamaan eräs munkki, pappiseminaarin opettajaGollaro, jolle franskan kielellä esittelin itseni ja selitin asiani. Hän saattoi minut kirkon vasemmalla puolen olevaan rakennukseen, jossa munkit asuvat, ja jäi kanssani odottamaan superioorin eli johtajan palajamista kirkosta, jossa parastaikaa pidettiin rukousta.
Hän kertoi olevansa Kreikkalainen Konstantinopolista ja ennen kuuluneensa Venäjän uskoon, vaan kääntyneensä roomalaiskatooliseen, koska se muka oli vanhempi ja senvuoksi oikeampi. Hän oli yhtä avomielinen itsensä suhteen kuin vapaa, liiankin vapaa, kysymyksissään minun asioistani, jonkavuoksi muutamissa minuuteissa olimme jo kuin vanhat tuttavat.
Vähän myöhemmin esitti hän minut luostarin superioorille ja seminaarin johtajalleClavelin'ille, joka oli harmaahiuksinen vanhus, syntyperältään Franskalainen. Franskalaisella kohteliaisuudella sanoi hän luostarissa olevan tapana tarjota vieraanvaraisuutta tiedemiehille, joita tutkimukset johtivat Caracan vuoristoon, ja puolestaan tarjoavansa minulle asuntoa, vaikka pitemmäksikin aikaa. Collaron huomautettua, että kuuluin protestantiseen uskoon, vastasi hän sen seikan ei muuttavan asiaa. Kaiken aikaakin, kuin asuin luostarissa, osoitti hän minulle erinomaista ystävällisyyttä ja piti tarkkaan huolta siitä, ettei minulta mitään puuttuisi niistä mukavuuksista, joita luostari saattoi tarjota. Yhtä etevänä järkensä kuin sydämensä lahjoilta, oli ukko Clavelin vapaa ennakkoluuloista, vaikka tarkka ja valpas koulunjohtaja. Kaikissa, jotka olivat hänen kanssaan tekemisissä, näkyi hän herättävän yhtä paljon mieltymystä kuin kunnioitusta.
Pian järjestettiin ja osoitettiin minulle asunnoksi iso huone, yksinkertainen niinkuin muutkin luostarin huoneet, vaan täydelleen tarkoituksen-mukainen, varustettuna vuoteella, pöydällä, tuolilla ja vielä kolmella tyhjällä sängyllä, joita käytin hyllyinä kasvi-kokoelmiani varten. Lisäksi oli minun käytettäväni luostarin iso kirjasto, jossa tapasin myös useita Brasilian kasvistoa koskevia teoksia.
Tämä seikka oli sitä onnellisempi sattumus, kun ainoa täydellisempi Brasilian kasvio, joka on olemassa, on niin kookas, että matkailijan ei tee mieli ottaa sitä mukaansa, sillä siitä yksistään olisi täysi muulin kuorina. Se on C.F.Ph. de Martiuksen alkamaFlora Brasiliensis, josta jo on tullut 95 nidosta isoa folioa, joiden hinta yhteensä nousee liki neljään tuhanteen markkaan. Sen jatkamista on jo kauan aikaa kustantanut Brasilian Keisari Dom Pedro II:nen, joka on myös maksanut ison palkkion niille useille kymmenille Euroopan etevimmästä kasvitutkijasta, jotka ovat kirjoittaneet kukin eri osansa teoksesta.
Brasiliassa on hallitus muutoinkin suurilla kulungeilla kokenut edistää maan kasvullisuuden tutkimista, käsittäen kuinka suuri kansallis-taloudellinen arvo sillä on maassa, jonka metsissä ja kedoilla kasvaa ääretön luku hyötykasveja, kallisarvoisimpia puita, arvokkaita hedelmiä, paraimpia väri- ja lääkintä-aineita sisältäviä kasveja sekä kauniimpia koristuskasveja, joilla kaikilla on melkein rajaton menekki maailman kauppaliikkeessä. Todistukseksi Brasilian kasvilajien runsaudesta, mainittakoon, että sieltä tunnetaan noin 12,000 endeemillistä eli melkein ainoastaan Brasiliassa kasvavaa ylhäisempää kasvilajia (fanerogaameja ja sananjalkoja), joten siis siellä löytyvien ylhäisempien kasvilajien luku saattaa nousta 30 tuhanteen.
Luostarissa oli myöskin lukusali, johon tuli muutamia hengellisiä aikakauskirjoja sekä "Gazeta de Noticias" niminen sanomalehti Rio de Janeirosta. Siellä oli munkeilla tapana juoda päivällis-kahvinsa ja pelata biljaardia, jonka eräs luostarin munkeista oli valmistanut. Sielläkin oli minun lupa käydä mieleni mukaan.
Seurasta ei minulla siis tarvinnut olla puutetta luostarissa. Padre (pappi) Collaro pistäytyi myös aina väliin luokseni juttelemaan Euroopan asioista, Venäjän turkestanilaispolitiikistä ja suhteista Englantiin, ynnä nihilisteistä, sosialisteista ja Bismarckista, joihin kaikkiin asioihin koko maailman huomio oli kääntynyt. Vähitellen tutustuin muidenkin munkkien kanssa, joista useat olivat Franskalaisia ja kolme Saksalaisia.
Samaan aikaan kuin tulin luostariin, oleksi siellä myös eräs nuori franskalainen hyönteiskerääjä nimeltäE. Gounelle. Varustettuna Franskan tasavallan suositus-kirjeillä, joita hän oli saanut ehdolla, että hän keräisi kokoelmia Franskan museoja varten, matkusteli hän omilla varoillaan Brasiliassa, pitäen asuntoa pääasiallisesti varakkaissa kartanoissa, joihin hän hankki itselleen suositus-kirjeitä. Luostarissa asui hän jo kolmatta kuukautta ja oli siellä ollut jonkun aikaa yhdessä hyönteiskerääjä Germain'in kanssa.
Tehtyämme muutamia vaelluksia yhdessä, tuli meistä pian hyvät ystävät, vaikka meidän erillaiset toimet eivät kauan aikaa sallineet jatkaaksemme vaelluksiamme yksissä seuroin.
Hän oli samoinkuin Germainkin kerännyt ison kokoelman hyönteisiä, noin 8,000 kappaletta, paraastaan kovakuoriaisia (Coleoptera), ja nyt kun alkoi huhtikuusta syyskuuhun kestävä kuiva vuodenaika, jolloin hyönteisiä löytyy vähemmin, käytti hän aikaansa paraastaan kolibrien ampumiseen. Niitä hän ampui joka päivä niiden kolmen viikon kuluessa, kuin me oleksimme Caracassa yhdessä, sillä seurauksella että ne viimein tulivat niin aroiksi, että niitä oli hyvin vaikea saada, vaikka ne alussa lentelivät vallan kasvojen eteen. Niitä tapasimme vuoristossa kaikkiaan 7 lajia, jotka melkein kaikki olivat siellä sangen tavallisia. Muutamat kolibri-perheet asuivat myös puutarhassa ja luostarin terrasseilla, jonne ne olivat laittaneet pikkuisia pumpulilla sisustettuja pesiään. Brasilian kielellä niitä nimitetään "kukkain-suutelijoiksi" (heija-flor), sillä niillä on tapana liehuella kukkain päällä ja lennossa pistää pitkän kapean nokkansa kukkain kupuun noukkiakseen siitä pikku-hyönteisiä ja imeäkseen mettä. Syystä ne olivat munkkein erityisiä lemmikkejä, ja Gounelle joutui luostarissa viimein silminnähtävästi epäsuosioon niitä vainoamisestaan.
Paitse Gounellea ja minua oli luostarissa vielä kolme muutakin luonnontieteilijää, nimittäin kolme luostarin munkkia, jotka myöskin keräsivät hyönteisiä ja kasvejakin ja lähettivät kokoelmiaan Franskaan. Kaksi niistä olivat kuitenkin enimmäkseen matkoilla maakunnissa saarnaamassa ja ainoastaan kolmas eli abbéDormeoleksi yhtä mittaa luostarissa. Hän sanoi koonneensa 14,000 hyönteistä, jotka hän oli lahjoittanut etevälle franskalaiselle hyönteistutkijalle abbé David'ille.
Paitse niitä munkkeja, jotka samoin kuin Dorme olivat opettajia seminaarissa, oli luostarissa useita toisiakin, joilla oli muita toimia, vaan kullakin eri spesialiteettinsä. Eräs Saksanmaalta karkoitettu jesuiitti oli täydellinen nikkari, jonka verstassa parastaikaa valmistettiin koristuksia kirkkoon Caracan monenlaatuisista kauniista puulajeista. Yksi seminaarin opettajista oli monipuolinen mekaanikeri ja valmisti luostarille kaikenlaatuisia tarvekaluja ja koristuksia. Hän oli laittanut kirkontornissa olevat kolme hyvin käyvää kelloa ja birjaardin lukuhuoneesen. Eräs munkki oli puutarhuri. PadreCajooli toimelias ja innokas taloudenhoitaja. Saksalainen pappiEscholi apteekkari ja melkoinen lääkäri. Toinen, myöskin toukokuun-lakien johdosta vuonna 1872 Saksanmaalta karkoitettu hyväsydäminen jesuiitti, jonka kanssa tulin vallan hyväksi ystäväksi, piti huolta pesu-vaatteista. Yksi pappi oli ylikyypparina ruokasalissa ja toinen oli kokkina, joka valmisti ruuat koulun suurilukuiselle oppilaskunnalle ja kenties viidellekymmenelle muulle hengelle, jotka joko asuivat luostarissa tai olivat siellä vierailemassa ja vieraanvaraisuutta nauttimassa.
Niinkuin jo on mainittu, on luostarissa papiksi aikovia varten arvokas opisto, jossa oli 150 oppilasta, kaikki luonnollisesti internejä (sisäoppilaita). Siinä luetaan paitse theologian eri osia, myös latinan, franskan ja englannin kieliä, historiaa, maantiedettä, laskentoa ja fysiikkia, harjoitetaan lisäksi laulua, soitantoa ja voimistelua, puhumatta kirkollisista menoista, jotka pyhäpäivinä kestävät, joidenkuiden tuntien väliajalla, suuren osan päivää, ja joita muulloin pidetään aamulla, ehtoolla ja ateriain jälkeen. Tarkka järjestys vallitsee näissä kaikissa tilaisuuksissa. Riveissä menevät oppilaat ruokasaliin, jossa koko aterian ajan yksi oppilaista saarnastuolissa lukee ääneen latinankielistä rukousta. Oppilaiden vapaus on hyvin rajoitettu, ja ainoastaan opettajain seurassa näin heidän liikkuvan ulkopuolella huoneustoaan, yksin puutarhoissakin. Joka päivä näin heidän kuitenkin opettajain johdolla kulkevan metsiin ja kedoille luostarin ympärystöllä, meluavia leikkejä harjoittamaan tai etsimään virkistystä luonnon ihanassa helmassa.
Melkein joka haaralla ympäröitynä jylhillä gneissi-, graniitti- ja itakolumiitti-kallioilla, on luostari ikäänkuin avarassa kraatterissa eli patamassa, jonka pohjassa on laajoja ketoja ja rinteillä tiheitä metsiä. Itse luostarin asema on aneroiidi-baromeetterini mukaan 1,400 metriä (4,760 jalkaa) merenpinnan yli, ja ympäröivät vuoret kohoavat 1,600-2,000 metriä (5,440-6,800 jalkaa) meren yli.
Caracan ilmanlaatu on myös varsin suloinen, ei koskaan liian kuuma, vaan öisin talvella kuitenkin kylmä, niin että useasti vesikin jäätyy. Sateinen vuoden-aika eli kesä, jolloin melkein joka päivä tavallisesti kello 3 ja 4 vaiheilla j.p.p. sataa, kestää syyskuusta maaliskuun loppuun, ja talvi tai kuiva vuodenaika alkupuolelta huhtikuuta syyskuuhun. Ollessani luostarissa satoi 6 päivänä huhtikuuta viimeisen kerran, ja ainoastaan 5 päivänä toukokuuta vihmaeli myös vähäisen. Yöt olivat jo viileitä, vaan jäätymä-pykälään ei ilman lämpö vielä alentunut, kuten kesäkuussa kuuluu tapahtuvan.
Tällä kuivalla talviajalla kadottavat useat puulajit lehtensä ja kedoilla kuivaa heinä keltaiseksi, vaan useat kasvilajit, varsinkin yhdyskukkaisten heimoa (Synanthereae), ovat silloin myös paraalla kukalla. Monet pensaat ja puut kukkivat paljain lehdin loppupuolella talvea. Verrattomasti suurin luku kasveista kukkii kuitenkin sadeajalla (kesällä).
Vuorimaan lauhkea ilmanlaatu vaikuttaa myös, että etelä-eurooppalaiset viljelykasvit menestyvät Caracassa erittäin hyvin. Luostarin puutarhoissa kasvaa omena- ja sitroonipuita, puhumattakaan oransi-puista, joita Rio de Janeironkin maakunnassa viljellään jokaisen pienenkin mökin puutarhassa. Myöskin viiniköynnös menestyy vallan hyvin Caracassa ja antaa kahdesti vuodessa sadon (ensimäisen helmikuussa), vaan viimeisinä vuosina on sitä kuitenkin vaivannut eräs valkoinen laji lehtitäitä. Joka päivälliseksi oli meillä Caracassa kasvaneista rypäleistä valmistettua viiniä, joka laadultaan oli Franskan parempien viinien vertaista. Muualla Minas Geraeksessa valmistetut viinit ovat sitä vastoin erittäin huonoja ja happanemista säilymistä varten, niinkuin minulle sanottiin, sekoitetut äitelän maun antavalla cannasokuri-viinalla. Jos siis Brasilialaiset eivät muualla kuin Caracassa osaa valmistaa viiniä, ei viiniköynnös suurimmassa osassa heidän maataan myöskään menestykään, paitse johonkin määrin neljässä eteläisimmässä maakunnassa ja lisäksi joillakuilla vuorilla, sillä se on tempereeratun ilmanalan kasvi. Sitä tosin viljellään jo sangen paljonkin eteläpuolella käännepiiriä olevissa maakunnissa Rio Grande do Sul, Santa Catharina, Parana ja Sao Paulo, vaan tuskin on luultavaa, että sillä sielläkään tulee koskaan olemaan sellaista menestystä, että se saisi suurempaa kansallis-taloudellista arvoa, niinkuin esim. Euroopassa, sillä Brasilian troopillinen luonto ja ilmanala, joka on sen menestymiselle esteenä, ulottuu näihin eteläisiin maakuntiin saakka.
Vähemmin hyvin kuin tempereeratun ilmanalan kasvit, menestyvät Caracassa troopilliset hedelmäpuut. Kuitenkin tuottavat siellä banaanit runsaan sadon, vaan muita tärkeämpiä tropiikin hedelmäpuita ei siellä tätä nykyä juuri viljellä.
Pikemmin koristus- kuin hyöty-kasveina viljellään siellä mirim-palmua ja jaboticabeiraa (Eugenia caulifloraeliMyrtus jaboticaba). Jälkimäinen on iso paksu puu koivunlehtien kokoisilla lehdillä ja kuuluu myrtti-kasvien heimoon. Sen hedelmät, jaboticabat, ovat jokseenkin hyvänmakuisia (imeliä), vaan ainoastaan kirsikan kokoisia ja muutoin niiden muotoisia ja värisiäkin. Ne ovat kummallisia kasvamis-tapansa puolesta, sillä ne istuvat varrettomina kiinni puun paksussa rungossa aina tyveen saakka sekä oksain alemmissa lehdettömissä osissa. Indiaanit kokoavat niitä myös viinin valmistamista varten.
Caracan metsissä kasvaa useita lajeja sangen arvokkaita puita, joista luostarille on monenlaista hyötyä. Pieniä metsikköjä muodostaen ja muiden puiden seassa metsissä kasvaa seuduittain palmito-palmua (Euterpe edulis), jonka rungon vihreä latva noin kyynärän tai puolentoista pituudelta on keitettynä ruuaksi kelpaavaa ja käytetään kaalintapaisten ruokain valmistukseen. Luostarin lähistössä kasvaa jo ennen mainittua pinheiro-petäjää (Araucaria Brasiliensis), jonka pähkinämäiset siemenet ovat syötäviä ja kerätään varsinkin sikojen lihoittamista varten. Kallisarvoista ja kaunista puuta saadaan useista Caracan puulajeista, joista mainittakoon: cedro vermelho (Cedrela Brasiliensis, Meliaceae heimoa), jolla on punaista juomuista aromaatillisesti hajuavaa puuta; jacarandat eli palissanderit (useitaJacarandalajeja Bignoniace'ein heimoa sekäMachaeriumlajeja ynnäDahlbergia nigrahernekasvien heimoa), joilla jo kauan on ollut eurooppalainen maine, ja joiden puu on erittäin kovaa ja keltaisen ruskeaa, melkein mahognyn kalttaista; vinhatico (lue: vinjaatiko) eli amarello, eräs Mimoseae heimoon kuuluva laji (Acacia maleolens), jolla on kaunista keltaista puuta; sobro eli sobragy (Erythroxylon areolatum), jolla on sitkeää ja punaista erinomaisen kaunista puuta, joka on oudon näköistä harvinaisen paksujen ydinsäteittensä vuoksi.
Näitä puita oli luostarissa koossa kirkon sisustamista varten. Luostarin tuotteista ei nimittäin mitään lähetetä kaupaksi, vaan tarkoittaa sen talous ainoastaan sen ja siellä löytyvän koulun ylläpitoa, niin paljon kuin mahdollista, Caracan omilla tuotteilla. Maanviljelystä ei siellä kuitenkaan harjoiteta, vaan pidetään pääelinkeinona karjanhoitoa, joka on laajennettu sangen suuremmoiseksi ja järjestetty järkevämmälle kannalle, kuin Brasilialaisten yleensä. Caracassa valmistetaan nimittäin sekä juustoa että voita ja lypsetään lehmät säännöllisesti, jotka toimet yleensä eivät kuulu Brasilialaisten karjanhoitojärjestelmään.
Karjanhoitoa harjoitetaan nimittäin Brasiliassa yleensä siten, että karja on kaiken vuotta metsissä ja kedoilla oman mielensä mukaan. Kun karjalla on tapana joka yöksi tulla samaan paikkaan, jonka se on leposijakseen valinnut, tavallisesti jonkun puron rannalle tai suon laiteelle, niin ei sitä ole vaikea vähälläkään paimenluvulla hoitaa ja pitää valvonnan alla. Vastasyntyneet vasikat kuljetetaan kotia ja niiden emät seuraavat niitä sinne tavallisesti vapaaehtoisesti ja tulevat sitten jonkun aikaa joka ilta sinne takaisin vasikoitaan imettämään. Ainoastaan näitä vastakantaneita lehmiä lypsetään aamuin ja illoin lyhemmän ajan kuluessa ja niiden maidosta valmistetaan Minas Geraes maakunnassa vähän voita, vaan pääasiallisesti juustoa, melkein samallaista kuin kotitekoinen juusto Hämeessä paistamattomana.
Voita valmistetaan Brasiliassa sangen vähän, ja enin voi, jota siellä syödään, on Euroopasta, varsinkin Englannista ja Hollannista tuotua. Vaikka sitä kuljetetaan konserveina ilmanpitävissä läkki-laatikoissa, jotka sisältävät ainoastaan yksi tai kaksi kiloa, ja sen hinta on vähintäin toista vertaa kalliimpi kuin Suomessa, on se kuitenkin ruokapöydälle joutuessaan maultaan sellaista kuin tavallinen venäläinen voi.
Ainoastaan vähäisestä osasta karjaa saadaan siis Brasiliassa maitoa ja siitäkin sangen vähän, sillä huonolla hoidolla ovat raavaat tulleet huonolypsyisiksi, niin että vastakantaneelta lehmältäkään, kun osa maidosta jätetään vasikan imettäväksi, saatetaan lypsää vuorokaudessa ainoastaan puoli kannua ja vähemminkin. Seuduttain on karja niin hedelmätöntä, että lehmät kantavat ainoastaan joka toinen vuosi, ja yleensäkin on sääntönä että ainoastaan kolmas osa lehmistä vuosittain vasikoi. Paimenilla, jotka samoinkuin Schweitsissä asuvat pienissä majoissa karjan luona, ei siis ole karjan lypsystä sen enemmän huolta, kuin että he saavat maitoa omaksi ruuakseen. Heidän toimenaan on antaa karjalle suolaa (joka kuitenkaan ei ole tarpeellista seuduilla, joissa karja löytää salpietaria maasta) sekä tappaa vuosittain kymmenes osa karjasta, nylkeä nahka ja kuivata liha. Pääasiallisesti vuodissa ja kuivatussa lihassa (carne secca eli xarque) on siis tulos karjanhoidosta. Edelliset ovat myös Brasilian tärkeämpiä ulosvientitavaroita, ja vaihtelee niiden vuotuinen eksportti 5 ja 7,5 miljoonan milreissin vaiheilla.
Paljon haittaa on karjanhoidolle, varsinkin sisämaassa, vampyyreistä eli verta imevistä yölepakoista, jotka yöllä laskeutuvat makaavain raavaiden selkään, imeäkseen niistä verta. Haavoista, joita ne siten repivät eläimiin, syntyy usein kuolettavia ajoksia senkautta että hyönteiset panevat niihin muniaan. Verta imeviä lepakkoja löytyy Brasiliassa suuri joukko lajeja, esim. sukuaPhyllostomapari tusinaa lajeja sekä muutamiaGlossophagajaDesmoduslajeja. Suurin on varsinainen vampyyri (PhyllostomaeliVampyrus Spectrum), jonka ruumis on liki korttelin pituinen ja siipien päiden välys yli kyynärän. Tavallisimmat ovat parvissa elävätThyroptera tricolorSpix jaProboscidea (Emballonura) rivalisSpix. Ei ainoastaan sarvikarjaan ja muuleihin vaan myöskin ihmiseen hänen maatessaan iskevät vampyyrit kiinni.
Isommilla fazendoilla on tuhatmäärä nauta-eläimiä, joita tavallisesti paimentaa yksi eli kaksi paimenta (vaqueiro). Kun orjiin tavallisesti ei ole tarpeeksi luottamusta, että heille uskottaisi tämä toimi, niin käytetään siihen palkollisia, jotka yhteensä saavat kolmannen osan karjan tuotteista. Silloin kun ei ole kanto-aika, käyvät he ainoastaan toisinaan katsomassa karjaa, — ettei se ole taudissa tai eksynyt vieraasen karjaan, joka tunnetaan raavaisiin kuumalla raudalla poltetuista merkeistä. Kedoilla ratsastavat he tavallisesti muulin seljässä ja ovat puetut omituiseen, erään kotimaisen hirven (Cervus rufusCuv.) nahasta valmistettuun pukuun, joka metsissä ja pensahikoissa varjelee heitä okaisista kasveista. Suuren osan vuotta, varsinkin kuivalla vuodenajalla eli talvella, jolloin fazendain lähistössä ei kasva karjalle tarpeeksi heinää, asuvat he salomailla ja elättävät itseään lihalla, maidolla, marjoilla ja muilla hedelmillä, joista eri lajit, kypsyen eri aikoina, seuraavat toisiaan pitkin talvea.
Syötävistä hedelmistä, joita löytää metsissä, mainittakoon tässä seuraavat lajit:
Araticu'tkasvavat useissa puissa, jotka kuuluvat sukuunAnona.
Guabirobaon myrtti-kasvien heimoon kuuluvanAbbevillea Klotzschiana'nhedelmä.
Aracazovat erikokoisia goiaban kalttaisia hedelmiä ja valmistuvat useissaPsidiumlajeissa (P. variabileBerg,microcarpumCamb.,cuneatumCamb. y.m.).
Murici'tkasvavat useissa Malpighiace'eissä, esim.Byrsonima verbascifolia'ssa, joka on paksurunkoinen pensas ja kasvattaa pieniä hyvänmakuisia keltaisia marjoja.
Humbu-nimiset luumun tapaiset hedelmät, joita syödään maidon kanssa, kasvavat imbuzeiro-nimisessä Terebinthace'issa (Spondias). Se on merkillinen myöskin sen puolesta että sen juurista kasvaa maanpinnalle nyrkin tai miehenpäänkin kokoisia mukuloita, joiden ontelosta sisustasta janoava erämaan matkustaja löytää juoma-vettä.
Mangaba, joka on jokseenkin luumun muotoinen ja makuinen, on parin sylen korkuisen kautsukki-puun (Hancornia speciosa, Apocyne'ein heimoa) hedelmä.
Burity-hedelmä, kasvaa komeassa palmu-puussa (Mauritia vinifera), jonka rungossa olevaa nestettä Indiaanit käyttävät boriti-viinin valmistukseen. Myöskin useilla muilla palmu-lajeilla on syötäviä hedelmiä, toisilla pähkinämäisiä, toisilla luumarjan-tapaisia.
Pitomba'tovat happamia keltaisia luumun kalttaisia hedelmiä, jotka kasvavat Sapindaceae heimoon kuuluvassa pensaassaSapindus esculentus.
Bacopari'tvalmistuvat useissa Sapotaceae-heimoon kuuluvissa lajeissa.
Mutambaon viikunan-makuinen okainen hedelmä, joka kasvaa Büttneriaceae heimoon kuuluvassaGuazuma ulmifolia'ssa.
Cagaiteiraon myrtti-heimoon kuuluvanStenocalyx dysentrica'nmarja, samoinkuinjaboticabasamaan heimoon kuuluvanEugenia (Myrciaria) cauliflora'n.
JamacarusovatCactuskasvien marjoja.
Maracuja'tkasvavat köynneliäissä kauniskukkaisissa Passiflore'eissä (esim.Passiflora alata, P. vitifolia, y.m.) ja ovat soikeita nahkeita hedelmiä, jotka runsaasti sisältävät limaisia imelän-happamia siemeniä.
Syötäviä hedelmiä on useilla Mimoseae heimoon kuuluvillaIngalajeilla ja samoin myöskinjatobalnimisellä Caesalpinieae heimoon kuuluvalla puulla (Hymenaea courbaril), joka kuitenkin enemmän on tunnettu juurten alle keräytyvän arvokkaan hartsinsa vuoksi.
Lähempänä päiväntasaajaa tai metsäregioonissa tavataan metsissä vielä useita muitakin arvokkaita hedelmä-puita, joista tässä mainittakoon seuraavat:
Sapucaia'teli isot myrtti-kasvitLecythis lanceolataPoir.,AmazonumMart. jaollariaL. kasvattavat kummallisia pään-kokoisia pähkinöitä, jotka aukeavat kannella ja siten syntyneen aukon kautta ravistavat syötävät siemenensä maahan.
Pacuri-puut (Symphonia cocoineaL.,Platonia insignisMart.) ovat erinomaisen isoja Guttiferae heimoon kuuluvia puita, joilla on isoja imeliä ja aromaatillisia marjoja.
Sorveira (Collophora eli Couma utilis)on Apocynei, joka kasvattaa isoja luumumaisia hedelmiä.
Cajueiro (Anacardium occidentale)on Therebinthaceae heimoon kuuluva pieni puu, jolla on kahdenlaisia hedelmiä. Sen kukkaperät turpoavat ison peeronin muotoisiksi hyvin meheviksi epähedelmiksi, joiden neste on erinomaisen virvoittavaa ja terveellistä, vaan niiden yläpuolella istuvat kastanjamaiset pähkinät ovat katkeranmakuisia ja ainoastaan kärvennettyinä syötäviä. Toisella lajilla,Anacardium humile, joka kasvaa campos-alueella, on pienemmät hedelmät ja tuskin kyynärää korkea pensasvarsi, joka maan sisään jatkenee hyvin isoksi ja paksu-runkoiseksi maanalaiseksi puuksi.
Papaya (Carica papaya)kuuluu Papayaceae heimoon ja kasvattaa korttelin pituisia meloonin kalttaisia hedelmiä, joita nimitetäänmamno'ksija syödään lihan kanssa keittämättöminä tai keitettyinä.
Ambauva do vinho (Pourouma cecropiaefolia)on Artocarpeae heimoon kuuluva puu, jolla on viinirypäleen kalttaisia hyvänmakuisia luumarjoja.
Castanheiro (Bertholletia excelsa)on iso puu, joka kuuluu myrtti-heimoon ja kasvattaa lapsen pään kokoisia raskaita pähkinöitä. Kun ne ovat kypsiä, varisevat ne kolinalla alas puusta ja tunkevat painonsa vuoksi monasti syvälle maahan. Ne ovat niin kovakuorisia, että niiden halkaisemiseen tarvitaan luja kirveen isku. Pähkinän sisässä on suuri joukko parin tuuman pituisia kolmisärmäisiä kovakuorisia siemeniä, jotka Para-pähkinäin nimellä ovat Suomessakin hyvin tunnettuja. Castanheiro muodostaa alemman Tocantinin ja Orinocon välillä komeita metsikköjä, jonne Indiaanit syyskuussa joukoittain matkustavat Para-pähkinöitä keräämään. Niitä lähetetään Brasiliasta ulkomaille vuosittain noin 1 miljoonan 3 sadantuhannen milreissin edestä.
Uaraná(Paullinia sorbilis, Sapindaceae heimoa), jonka siemenet sisältävät koffeiiniä, on Matto Grosso maakunnalle yhtä tärkeä pensas, kuin kahvi-pensas Itä-Brasilialle, ja sen kärvennetyistä siemenistä valmistetaan terveellistä chocolaadin kalttaista juomaa.
Cacao-puut, joiden siemenet ovat tärkeä ravinto-aine ja arvokas kauppa-tavara, kasvavat metsissä ylemmän Amazonin luona. Niitä on useita lajeja, ja vähintäin kuudesta eri lajista sukuaTheobroma, joka kuuluu heimoon Büttneriaceae, valmistetaan kaakkaota. Tärkein ja enimmin viljelty niistä onTh. cacaoL., joka on puikea-lehtinen pienikukkainen puu ja kasvattaa korttelin pituisia kellan punaisia kurkkuja ja niiden sisään noin 40 isoa siementä.
Kahdeksas luku.
Vaelluksilla Caracan vuoristossa.
Kärmeet. — Kärmeen myrkyn vaikutus. — Retkiä vuorille. — Apinat. —Retki korkeimmalle huipulle. — Jaguaari. — Muut pedot. — Tiheätnotkot. — Alpiini-regiooni. — Eksyksissä. — Janossa 18 tuntia. —Kulku pimeässä. — Kuinka jouduin puunlatvaan. — Kuilussa. — Yötäluolassa. — Bromeliain vesi. — Vuoteeni. — Aamu. — Veden löytö. —Yön kaste. — Hiiden-kirnut. — Aarnio-metsä. — Apinain seurassa. —Tulo maantielle. — Väsymys. — Pappi Cajon lääke. — Tulo luostariin.— Retken seuraukset.
Ensimäisinä päivinä, Caracaan tultuani, tein Gounellen seurassa lyhempiä vaelluksia luostarin ympärystöllä. Hän neuvoi minulle polkuja, jotka johtivat eri suunnille metsiin ja ympäröiville vuorille. Mukava tie nousi matkan vuoren-rinnettä ylöspäin entisen hyljätyn kirkon luokse. Siitä oli paljon helpoitusta vuorille kiivetessä. Kaksi polkua veivät silloille, jotka johtivat laaksossa juoksevan syltä syvän joen yli. Kolmas polku johti uimahuoneesen, joka oli rakennettu vilpasvetiseen puroon tehdyn salpauksen luokse, — mieluinen levähdyspaikka kuumuudesta ja väsymyksestä hiestyneelle metsänkulkijalle. Neljäs polku saattoi aholle, jossa kasvoi runsaasti kahta okaista korkeaaSolanum(potatti) lajia, joiden keltaiset isot hyvänmakuiset marjat olivat paraillaan kypsinä (toinen oliS. aculeatissimum). Niitä syödessä oli kuitenkin varominen, ettei vahingossa pistänyt suuhunsa kolmannen melkein samannäköisenSolanum-lajin hedelmiä, jotka sisälsivät kovaa myrkkyä.
Siten tutustuttuani paikkakuntaan, kulimme myöhemmin tavallisesti kukin omia teitään sen mukaan kuin työllemme katsoimme edullisimmaksi. Gounelle ammuskeli kolibreja ja ravisteli pensaista hyönteisiä sadevarjoon, jonka saattoi asettaa pensaiden alle, käännettyään varren syrjään siinä olevan saranan avulla.
Kerran sai hän, pensaita ravistellessaan, hyönteisen asemesta ison kärmeen, josta hän selvisi lähtemällä kiireesti pakoon. Sellaisia näimme kuitenkin ainoastaan hyvin harvoin, vaikka polkujen varsilla useinkin kuulimme rapinaa pensaissa, arvattavasti kärmeiden aikaansaamaa, vaan ne ovat Brasiliassa arkoja ja piiloittuvat kuullessaan ihmisen lähestymistä. Luostarin kirkosta näin kerran matelevan ulos pienen kärmeen, jonka eräs munkeista riensi tappamaan. Toisen kerran, Padre Cajon kanssa kävellessäni, tapasimme navetan luona lyhyen paksunlaisen kärmeen, jota myöskin sanottiin myrkylliseksi. Sitä enemmän ei minulla ollut tekemistä kärmeiden kanssa koko matkallani.
Paljoa tavallisemmat, kuin myrkylliset kärmeet, ovat Brasiliassa yleensä myrkyttömät. F. de Castelnaun tutkimusretkellä Etelä- ja Länsi-Brasiliassa tavattiin 48 lajia kärmeitä, joista ainoastaan 11 lajia oli myrkyllisiä, ja paluumatkalla Amazonin luona 43 lajia, joista 9 myrkyllistä. Isoin kaikista on myrkytön sucuriu eli vesikärme (Boa scytaleL.,B. aquaticaPr. Max.,Eunectes murinusVagl.), jota tavataan myöskin Minas Geraes maakunnassa. Se oleksii soissa ja jokien varsilla sekä vedessäkin ja voipi sangen kauan sukeltaa veden sisässä. Väriltään on se tumman harmaa mustilla pilkuilla. Se on reiden paksuinen ja pituudeltaan saattaa se olla 20 vieläpä 30:kin kyynärää. Jättiläiskärme eli, Tupikielisellä nimellä, giboya (Boa constrictorL.), on paljon pienempi ja tuskin 5:ttä tai 6:tta kyynärää pitempi sekä selvempi-täpläinen. Se asuu maankoloissa, kallionrotkoissa ja puiden juurten alla kuivissa kuumissa erämaan metsissä ja syöpi kaikenlaatuisia metsän eläimiä, hirviä, capybaroja ja hiiriäkin, vaan kun sen puru ei ole myrkyllinen, on se samoinkuin edellinenkin ihmisille sangen vaaraton, ja päähän tähdätyllä kepin-iskulla tai pyssyn-laukauksella sen saattaa helposti tappaakin. Tarhakärmeiden sukuun (Coluber) kuuluvat lajit ovat tavallisimmat Brasilian kärmeistä ja myöskin vaarattomia. Niitä on useita lajeja, isompia ja pienempiä, joista tavallinen caninana (ColubereliSpilotes pcecilostomaPr. Max.) on neljänkin kyynärän pituinen.
Myrkyllisistä kärmeistä ovatCrotalusjaBothropssukuihin kuuluvat lajit vaarallisimmat. Niiden puru on nopeasti kuolettavaa sekä ihmiselle että isoimmille kotieläimillekin, vaan pikaisella avulla sekä siinä tapauksessa että on tullut vähemmin myrkkyä haavaan saatetaan niiden puremaa myöskin parantaa polttamalla haavaa tai suurentamalla sitä myrkytetyn veren poisjuoksettamista varten sekä ruiskuttamalla siihen ammoniakkia tai varsinkin permangaanihappoista kaliota. Kansa tuntee myöskin ruohoja, joilla se parantaa kärmeen pureman. Sellaisista kehutaan paraimmaksi herva d'urubu nimistä kasvia.
Kärmeen purema saapi aikaan seuraavia vaikutuksia: purrun jäsenen pöhöttymisen, vihreää nestettä sisältäväin rakkojen muodostumisen, pakotusta, verentunkoa purrulle paikalle, suonen nopeampaa tykytystä, joka vähitellen hidastuu, verenvuotoa nenästä, suusta, silmistä ja korvista, oksennusta, vähitellen tapahtuvaa heikkonemista ja kuoleman.
Kalkkalokärme, cobra cascavel (Crotalus horridus), joka elää metsiköissä campos-alueella, on erinomaisen myrkyllinen, niin että sen puru usein tappaa melkein silmänräpäyksessä tai aikaansaapi ennen kuolemaa sokeuden. Onneksi tämä kärme on sangen laiska, eikä hyökkää ihmisen päälle, jollei siihen kosketa tai sitä polje. Pituudeltaan on se 3 tai 4 kyynärää ja sangen paksu. Vähän isompi vielä on surucucu (Bothrops surucucuSpix,Lachesis mutusDaud.), joka elää varjoisissa aarniometsissä ja eroaa edellisestä siinäkin että sillä ei ole pyrstössä kalisevia renkaita niinkuin kalkkalokärmeellä. Sen myrkkyhampaat ovat puolitoista tuumaa.
Tavallisin Brasilian myrkyllisistä kärmeistä on jararakka eli jararacussu (Trigonocephalus jararacaSchleg.), joka on paljoa pienempi kuin edelliset, ja vähemmin myrkyllinen sekä väriltään keltaisen musta.
Niinkuin muissakin maissa on Brasiliassakin tapana tappaa kaikki kärmeet, joita kohtaa, sekä myrkylliset että myrkyttömät, paitse yhtä myrkytöntä lajia, josta väitetään että se syöpi toisia kärmeitä vieläpä kalkkalokärmeitä ja surucucujakin. Sitä nimitetään cobra fria'ksi (Coluber variabilisPr. Max.).
Kun siis kärmeiden kanssa niin harvoin joutuu tekemisiin Brasiliassa, tottuu siellä pian liikkumaan sekä heinikoissa että metsissä kokonaan huolettomana niiden suhteen. Brasilian salomailla matkaillessa eivät suurimmat vaikeudet ja rasitukset tulekaan isoista ja peloittavista eläimistä, joiden kanssa olisi ryhtyminen taisteluun, vaan päinvastoin vähäpätöisistä pienistä hyönteisistä ja rauhallisesta kasvikunnasta.
Miten vaivaloista ja ankaraakin taistelua kuitenkin näitä jälkimäisiä vastaan yhäti on Brasilian metsissä käyminen, tulee näkymään myöskin päiväkirjani otteista, joita tässä julkaisen, tutustuttaakseni lukijaa Caracan vuoriston luontoon.
Huhtikuun 5 päivänä tein ekskursioonin eräälle Caracan pienemmistä vuorista. Sen huippu oli noin 1,500 metrin (5,100 jalan) korkeudelta metsätöntä, vaan kasvoi sylenkorkuista tiuhaa varvukkoa, jonka punakukkaiset pikku- tai hienolehtisetMelastomeitmuodostivat.
Palatessa iltasella en löytänyt polkua, joka johtaa vuoren juurella olevan notkon poikki, jonkavuoksi minun täytyi, kun pimeä jo oli tulossa, koettaa tunkea metsän läpi. Useita turhia yrityksiä tehtyäni ryhdyin raivaamaan tietä notkon poikki.
Tiuha karhea heinikko, lujat bamburuovot, sitkeät köynnöskasvit, jotka yhdistivät pensaat ja puut toisiinsa, muodostivat lujan salpauksen eteeni. Jokaiselle askeleelle, jonka pääsin eteenpäin oli täytynyt raivata tie repimällä terävälaitaisia lehtiä, piikkisiä pensaiden oksia ja okaisia köynnöskasveja ja polkemalla niitä maahan.
Notkossa juokseva puro, kokonaan kätketty heinäin ja ruohojen lehdillä, muodosti salahaudan, jonka yli pääsin ainoastaan suurella vaivalla.
Vaatteet märkinä hiestä, kädet ja kasvot verissä tulin viimein harvempaan metsään, jossa löysin luostariin johtavan polun.
Huhtikuun 6 päivänä tein retken toiselle vuorelle, seuraten tietä, joka johti Caracan laakson poikki. Kuljin vuoroin metsäin ja ketojen, pensaita ja harvempia puita kasvavain capoeirain sekä suoperäisten niittyjen läpi, joillaEriocaulon-, Lycopodium-, Utricularia- ja Xyris-lajit ynnä muut laihat ruohot ja heinät vajanaisesti peittivät mutaista maata.
Koska huomasin ukonilman olevan tulossa ja kokoelmia jo oli karttunut niin paljon, kuin saatoin muassani kuljettaa, käännyin takaisin jo ennen kuin olin saapunut sille vuorenhuipulle, jonne olin aikonut.
Ennen kotia tuloani saavutti minut kuitenkin sade, ja vaikka minulla oli sadevarjo muassani, ei siitä ollut paljo apua, sillä märät pensaat, joiden välitse minun täytyi tunkeutua tielle päästäkseni, kastoivat pian pukuni läpimäräksi.
Lyhentääkseni tietä, kaalasin senvuoksi kahden joen poikki, riisumatta vaatteitani, jotka kokonaan märkinä eivät enään voineet pahemmiksi kastua.
Saapuessani toisen joen rannalle, näin siellä vallan lähellä minua mustanruskean apinan, pienenpuoleisen metsäkoiran kokoisen. Se katseli ensin vähän aikaa vilkkaasti minuun ja läksi sitten nelin jaloin laukkaamaan, jäniksen tapaan hyppäämällä, ja vilkkui juostessaan yhtämittaa taaksensa minuun. Olisi ollut hyvä tilaisuus sitä ampua, vaan ei sattunut sillä kertaa olemaan pyssy muassa.
Vaikka apinat ovat hyvin tavallisia Brasilian metsissä ja niiden kiljuntaa kuulee melkein joka päivä, saapi niitä kuitenkin harvemmin nähdä, sillä ne ovat sangen arkoja ja kätkeytyvät taitavasti tiheihin lehviin. Joskus hiljaa metsässä istuessani sattui apinoita juoksemaan ohitseni ajellen toisiaan, vaan niin pian kun tein pienimmänkin liikkeen, olivat ne kadonneet. Näin niitä myöskin sekä näädän että oravankin kokoisia lajeja.
Macacoja, niinkuin apinoita Brasiliassa nimitetään Tupikielen mukaan, löytyy siellä puolisataa lajia, enimmin pohjaispuolella Amazoni-virtaa, ja ainoastaan kymmenkunta lajia eteläisimmässä osissa Brasiliaa. Ne ovat kaikki hännällisiä ja ylipäänsä pienempiä, kuin Vanhan Maailman apinat. Tavallisimpia ovat kierreapinat (Cebus), varsinkin tavallinen macaco (Cebus fatuellusWagn.), sekä silkkiapinat (Hapale) Suurimpia on miriki (AteleseliEriodes hypoxanthusPr. Max.), joka on kolme jalkaa korkea, ja coata (Ateles PaniscusGeoffr.), joka on vielä isompi, ja jonka kanssa, Indiaanein kertomusten mukaan, heidän naisensa olisivat synnyttäneet metsissä elävän hännällisen ihmisrodunUginaseliCouta-Tapuiias. Indiaanit pitävät myös yleisesti kesyinä useimpia apina-lajeja, ja Indiaanein aldeoissa eli majoissa sanotaan senvuoksi tavattavankin yhtäpaljon hännällisiä kuin hännättömiä asujamia.
Lauantaina 11 päivänä huhtikuuta tein retken yhdelle Caracan korkeimmista vuorenhuipuista.
Erittäin vaikeaksi ja vaivaloiseksi sanottiin sekä nousemista tälle vuorelle että varsinkin kiipeämistä sieltä alas. Caracan munkkein kerrottiin sinne useita kertoja eksyneen, ja yksi heistä oli palannut luostariin kuljeksittuaan kolme vuorokautta eksyksissä. Häntä oli luonnollisesti kovasti etsitty ja hän oli myös kuullut hakijain huutoa, vaan oli silloin jo niin heikko, ett'ei saanut ääntä suustaan. Eräs geoloogi Ouro Pretosta oli myöskin sinne eksynyt seuralaistensa kanssa ja astunut alas Lachac'ran fazendaan, joka on noin kymmenkunta virstaa luostarista.
Tohtori Glaziou, valtion puistojen johtaja, jonka kanssa olin tutustunut Rio de Janeirossa, oli kolmen munkin kanssa jäänyt vuorelle yöksi ja kaiken yötä saanut pitää silmällä heitä väjyvää jaguaaria. Sellaisia sanottiin myös aina oleksivan vuorella.
Osoittaakseni lukijalle minkälaatuisten petojen kanssa Brasiliassa voipi joutua tekemiseen, liitän tähän niistä selityksen.
Onca eli jaguaari (Felis onza) on yli koko Brasilian levennyt jokseen tavallinen eläin, ja tavataan useina toisintoina, jotka värin tummuuden, pilkkujen runsauden ja ko'onsa puolesta eroavat toisistaan. Suurin toisinto, jaguareté, ei ole paljon Aasian tiikeriä pienempi, vaan tavallisemmat muunnokset ovat isonpuoleisen koiran kokoisia. Se on sangen rohkea eläin ja hätyyttää myöskin ihmistä, varsinkin Neekerejä, joita se luultavasti ei voi eroittaa apinoista. Äkillisellä hyppäyksellä karkaa se saaliinsa ja vihollisensa päälle, vaan tottunut metsästäjä tietää väistää sen hyppäystä ja kaataa sen maahan, ennen kuin se ehtii tehdä uuden harppauksen. Palavan nuotion ääressä makaavaan ei se kohta karkaa, vaan kuljeksii valkean ympäri ja raapaisee siihen silloin tällöin hiekkaa, ja vasta sitten kun nuotio on sammunut, tekee se hyökkäyksensä. — Vähemmin tavallisia ja arkuutensa vuoksi ihmiselle vaarattomia ovat oncan sukuiset cangucu (Felis pardalis), joka myöskin on pilkullinen, ja puuma eli cuguaari (Felis concolorL.), jota Brasiliassa nimitetään sucuarana'ksi, ja joka on pilkuton. — Vaarattomia ovat Brasiliassa myöskin suden ja ketun sukuiset lajit, joista aguara (Canis juhatusDesm.) on enimmin tunnettu ja suden näköinen. Vaikka se syöpi myöskin pienempiä nisäkkäitä, elää se kuitenkin pääasiallisesti hedelmillä ja varastaa mielellään ananasseja, melooneja ja banaaneja, vaan välttää ihmisen läheisyyttä. — Karhunkaan heimoiset lajit eivät ole Brasiliassa vaarallisia eläimiä, sillä ne ovat tuskin kettua suurempia. Niistä kuuluu tavallisimpiin petoeläimiin coati (Nasua socialisPr. Max.), joka elää laumoissa ja kiipeä puihin hedelmiä ja linnunpesiä etsimään. Meren rannikolla oleksii guachini eli Etelä-Amerikan pesukarhu (Procyon cancrivorusIllig.), joka elää ravuista, puiden hedelmistä, pienistä nisäkkäistä ja linnunpojista, vaan ei rakasta verta ja kulettaa senvuoksi saaliinsa veteen, jossa se huuhtoo veren siitä pois.