Kiiruhtaen kulkuani, saavuin vihdoin mäelle, jonne tie oli kohonnut. Siellä avautui eteeni avara näköala miellyttävän maiseman yli. Mutkikas ja nieminen merenranta, joka kapealla taipaleella oli eroitettu ranta-laguunista, rajoitti metsäisen lakeuden, jossa välkkyi muutamia valkoisiksi maalattuja taloja, ja joka molemmilla sivuilla oli reunattu vuorten kokoisilla vihreillä monimuotoisilla mäillä ja harjanteilla.
Ensimäinen talo, johon saavuin, oli iso venda, vaan turhaan pyysin sekä yösijaa että ruokaa sen sekaveriseltä isännältä. Ainoastaan viinaa olisi hänellä ollut minulle myötävänä. Kuitenkin oli hänen talonsa iso ja monihuoneinen, ja näytti muutoinkin varakkaalta. Hänen epäluuloinen katseensa saattoi minut ajattelemaan, että hän arveli olevan minusta enemmän vaaraa kuin hyötyä hänen talolleen.
Kuljin siis tietä eteenpäin. Hämärän tullessa kohtasin Neekerin, jolta kysyin, saattoiko hän neuvoa minulle taloa, jossa saisin yösijaa. Hän käski minun kulkemaan vielä puoli leguaa edemmäksi, vaan kun jo rupesi pimenemään, poikkesin pieneen mökkiin tien vieressä saadakseni varmempia tietoja. Kun siellä oltiin suostuvaisia antamaan minulle sekä yösijaa että ruokaa, jos en olisi suurellinen vaatimuksissani, niin päätin jäädä sinne.
Isäntäväkeni olivat keski-ikäisiä Mulatteja, mies vaaleampi ja vaimo sangen tumma, molemmat kiharatukkaisia.
Mökki oli savesta rakennettu ja sisälsi asuinhuoneen sekä sylenpituisen ikkunattoman kammion, johon minulle valmistettiin oljista vuode. Sitä paitse oli mökin toisella puolen etehisentapainen kyökki, jonka syrjään lattialle kivien väliin oli laitettu liesi. Siinä paistettiin kuivatusta lihasta hyvänmakuinen paisti, joka keitetyn riissin kanssa tuli ehtoollisekseni, ja jälkiruuaksi tuotiin mökin takana olevasta puutarhasta appelsiineja, joita siellä kasvavat lukuisat orangipuut silloin olivat täynnään. Kotona kasvaneista kahvipensaista keitetty hyvä kahvi tuli sitten pientä lisämaksua vastaan höysteeksi ateriaan, jonka tavanmukainen hinta oli 400 reissiä (= 79 penniä).
Aamulla, suurusta odottaessani, ammuskelin monenlaisia pikkulintuja, jotka visertelivät aamuvirttään mökin ympärillä olevassa metsässä. Useat niistä putosivat kuitenkin tiuhaan pensahikkoon, josta niitä oli mahdoton löytää, vaikka Mulatin lapset antoivat minulle innokasta apuaan niiden etsimisessä.
Aamulla kömpi jostakin esiin pahannäköinen huono Neekeri, joka ujostelematta alkoi tutkistella tavaroitani. Kysyin isännältä, oliko hän mökin orja, vaan sain tietää, että hän oli siellä palveluksessa ja sai 30 tuhatta reissiä (noin 59 markkaa) palkkaa kuukaudelta ja lisäksi vielä ruuan. Lausuessani epäilystä siitä, josko hän niin suuren palkan edestä edes teki hyötyäkään, myönsi isäntäkin olevansa samaa mieltä, vaan sanoi tarvitsevansa apulaista eikä helpommalla olevan sellaista saatavissa.
Sellaisissa oloissa ei mökin köyhyys ollut kummastuttavaa, ja sen maanviljelyksen vähäpätöisyyteen katsoen näytti minusta käsittämättömältä, millä sellaista palkkaa voitiin palvelijalle maksaa, kunnes sain tietää, että isäntäni myöskin toimitti tropeiron eli tavarankuljettajan ammattia.
Jatkoin sitten matkaani rantaa kohden, kulkien nuorta metsää kasvavalla tasangolla ja paikoittain myös vähäisten viljelysten ohitse. Tien vieressä lenteli parvina rääkyviä varislintuja omituista veitsimäisesti litistyneellä nokalla varustettua lajia, josta myöskin ammuin kokoelmiini eksemplaarin. Kävin myöskin katsomassa ranta-laguunia, jossa sekä rannalla että vähän matkaa sieltä olevalla suosaarella juoksenteli pitkäkoipisia liejukanoja (Gallinula chloropus) suurin joukoin. Ne olivat niin vähän arkoja, että luulin niitä kesyiksi, jonkavuoksi en rohjennut niitä ampua, vaan sain sitten lähimmästä talosta tietää että olin jättänyt käyttämättä hyvän tilaisuuden niitä metsästää.
Meren rannalla menin jyrkälle kallioniemelle, jonka alustalla olevat kiviriutat nyt laskuveden ajalla olivat kuivillaan. Niissä oli runsaasti monenlaisten simpukkain, meritähtien ja meritakiaisten kuoria ja samoin juoksenteli siellä useampia lajeja pyrstöttömiä litteitä merirapuja, joita aloin pyytää perhoislipilläni, vaan useimmiten pääsivät ne vikkelästi hypähtämään pakoon veteen.
Sillä tavoin huvitelleissani rannan luontoa tarkastamalla, alkoi vesi nousta suurella nopeudella, ja jokainen uusi aalto, joka huuhtoi rantaa, ulottui koko joukon kauemmaksi, kuin entiset. Vaikka kiiruusti jätin mereen vajoavan eläimistön, saavuin ainoastaan veteen astumalla paikalle, jonne palajavan vuoksen tyrsky ei tavannut.
Siellä ylempänäkin oli omituinen rantaeläimistö. Samoinkuin samanlaisilla paikoilla lähempänä Rio de Janeiroakin, vilisi siellä kivien välissä mustia torakan muotoisia tuumanpituisia vesi-siiroja (Idotea), jotka kuuluvat Isopoda lahkoon rapueläimiä. Jonkun kyynärän päästä ympärilläni hävisivät aina nekin nopeasti ikäänkuin taian kautta kivenkoloihin ja niissä olevan veden pohjaan.
Palatessani rannalla olevain talojen läheisyyteen, oli siellä nuotalla joukko kylän asukkaita. Ne olivat enimmäkseen Brasileiroin valkoista rotua. Tarkastaessani heidän kalasaalistaan, näin rantavedessä seisovain lasten jalkain ohitse juoksentelevan parin tuuman pituisia valkoisia rapueläimiä, jotka nopeasti kaivoivat itsensä hiekan sisään. Käskin lapsien ottamaan niitä minulle kiinni, vaan he nousivat silloin vedestä rantahiekalle ja alkoivat sitä kaivaa. Millä paikalla tahansa he pistivät kätensä muutamia tuumia hiekan sisään, vetivät he sieltä esiin ravun. Hiekka näytti olevan niitä täpöisen täynnä. Jos ne päästi irralleen, olivat ne silmänräpäyksessä uudestaan piiloittuneet hiekkaan. Ne olivat lyhvillä kaivinjaloilla varustettuja puolipyrstöisiä rapuja nimeltäHippa emeritaL. (parvea Anomura).
Eräs kalastajista, huomattuaan että halusin luonnonesineitä, pistäytyi taloonsa ja toi sieltä muutamia isoja ja kauniita Argonautain koteloita, vaan vaati niistä naurettavan suuria hintoja, jonkavuoksi kaupasta ei tullut mitään.
Käytyäni taloissa, jotka olivat isoja sekä jokseenkin hyvin rakennettuja, ja joista ainakin kaksi sisälsi myöskin vendan, läksin vihdoin palausmatkalle. Talojen läheisyydessä ei ollut juuri minkäänlaista maanviljelystä, jonkavuoksi kalastus ja vähäinen kauppa näyttivät olevan niiden asukkaiden ainoat elinkeinot, jolleivät he kenties myöskin vähän harjoittaneet karjanhoitoa.
Valitsin umpimähkään oikotien, joka johti minut useiden isojen fazendain ja parin kylän kautta tramway-tielle, jossa nousin bondaan, ja saavuin siten Nitherohy'n laivasillalle. Sieltä matkustin oitis Rio de Janeiroon ja tulin asuntooni kello 8 aikaan iltasella.
Lukija kenties kaipaisi matkakertomuksessani tietoja vielä monenlaisista asioista, joista siinä tähän saakka ei ole ollut puhetta, esimerkiksi Rio de Janeiron seuraelämästä, julkisista huveista ja monesta muusta yhteiskunnallisesta asiasta. Kun ajan puutteen tähden kokemukseni niillä aloilla kuitenkin supistui kovin vähäpätöiseksi, en voi yksityiskertomuksilla valaista senkalttaisia oloja. En saattanut käyttää hyödykseni edes niitä etuja, joita virallinen suosituskirje epäilemättä olisi minulle tuottanut tutustumista varten pääkaupungissa. Ainoastaan muutamia tiedemiehiä, joiden apua tarvitsin tutkimuksiini, kävin tervehtimässä heidän kotonaan. Tavattuani Germain'in Rio de Janeirossa, jossa hän oleksi parantamassa malaariatautia, jonka hän matkoillaan oli saanut, tutustuin hänen kauttaan muutamain sanomalehdentoimittajain ja useampain franskalaisten kauppamiesten ja tehtailijain kanssa, jotka kuuluivat kaupungin paraimpain asijoitsijain joukkoon, vaan sekin tuttavuus rajoittui siihen, että useampia kertoja tapasimme toisiamme saman pöydän ääressä jossakin ravintolassa.
Gounelle piti minun tavata Tijucan ravintolassa, noin peninkulman matkan päässä ulkopuolella kaupunkia, vaan sinne saapuessani oli hän pari päivää aikaisemmin matkustanut Bahian kaupunkiin. Jäin sinne kuitenkin kahdeksi päiväksi sekä ekskurreeraamaan että nauttimaan sen viehättäviä mukavuuksia.
Tijuca vuoren rinteelle, korkean ja ihanan maiseman ympäröimälle paikalle on rakennettu ravintola, joka Eurooppalaisenkin käsityksen mukaan laadultaan kuuluu ensimäiseen luokkaan. Ravintolaan johtavalla hevoisrautatiellä, sievillä huoneilla ja avaralla puistolla, jossa monimutkaiset varjokkaat käytävät, lehtimajat, kalliorotkot, suihkulähteet, kirkas- ja viileä-vetiset uimiseen käytettävät bassinit tarjosivat viehätystä sille, joka etsi terveellistä virvoitusta kuuman ilmanalan rasituksista, oli siellä suurimpiakin vaatimuksia mukavuudesta koetettu tyydyttää. Halvin hinta, jolla siellä vuorokauden ajan saattoi asua, oli aterioineen päivineen ainoastaan noin 10 markkaa. Ganymeedilliset tuotteet olivat siellä erinomaista laatua, ja sitä paitse oli table d'hôte'ssa tilaisuus tutustua pääkaupungista ja muualtakin tulleiden kaunottarienkin kanssa.
Saattaakseni lukijan edes hiukan tutustumaan Brasilian naistenkin kanssa, kuvailen hänelle tässä kahta nuorta neiteä, jotka olivat kotoisin jostakin maatalosta lähellä Rio de Janeiroa, ja joiden seuraan jouduin Tijucan ravintolassa.
Siellä ottaessani osaa table d'hôteen, sattui minulla olemaan naapureina oikealla puolella mulatti-ryökkinä ja vasemmalla mestitsi-neiti Brasileirain valkoista rotua. Valitettavasti ei minulla vielä ollut laisinkaan harjoitusta portugalin kielen käyttämisessä täänkalttaisissa tilaisuuksissa, ja kun Brasilian naisten kasvatus ei ole yhtä huolellinen, kuin heidän kavaljeereinsa, ei minulla ollut toivoa selvitä franskan kielellä heidän seurassaan. Mietiskelin siis portugalilaista sanavarastoani, sillaikaa kuin varovasti koettelin tarkastaa naapureitani.
Mulattineidessä en huomannut mitään viehättävää. Hänen hiuksensa olivat liian kiharat, nenä liian paksu, kasvojen muoto pikemmin epäkaunis, iho liian karhea ja likaisen keltainen.
Sitävastoin oli mestitsineidellä suloutta yltä kyllin. Hänen ihonsa samettimainen hienous saattoi mielellään antamaan anteeksi keltaisen värin, joka sillä oli. Nenän hiukan epäsäännöllinen muoto teki hänen kasvonsa ainoastaan enemmän veitikkamaisiksi. Kaunismuotoinen punahuulinen suu näytti olevan luotu vain sitä suloista hymyä varten, joka siellä oli tottunut alati asuskelemaan. Hänen kauniilla mustilla silmillään oli vilkas, vaan arka ja salaperäinen katse, joka turhaan koki salata hänen neidellisen sydämensä tulista intoa, ja ainoastaan teki ne vielä enemmän hurmaaviksi.
Kuta useammin hän huomasi harhailevan katseeni pysähtyvän häneen, sitä selvemmin saattoi havaita, etteivät nuorten miesten silmäilyt olleet hänelle vastenmielisiä.
Luullen siten saaneeni selväksi, ettei minulla ollut erityistä syytä arasteluun, pyysin rohkeudella, jolla matkustajilla on tapana esiytyä, ja joka heille yleensä myöskin helposti suodaan anteeksi, tarjota naapureilleni lasin olutta putelista, joka juuri tuotiin minulle.
Hämmästyksestä säpsähtäen ja vilkaistuaan toisiinsa, kieltäytyivät tytöt tarjomuksestani, sanoen etteivät he pidä oluesta. Vaan salpa, joka meidät eroitti, oli nyt murrettu, niin että ilman sen enempää esitystä saatoimme keskustella, sillä matkustavaisten kesken ei yleensä juuri olekaan tapana aloittaa tuttavuutta esittelemisellä.
Mulattineiti, joka oli rohkeampi ja sivistykseltään ainoastaan meidän käsityöläis-tyttöjen vertainen, kysyi minulta, olinko Eurooppalainen, ja sanottuani olevani kotoisin Pohjais-Euroopasta ja pian jälleen sinne palajavani, jatkoi hän:
"Eikös ole kovasti outoa nähdä niin tummaihoisia naisia, kuinBrasiliattaret, kun eurooppalaiset naiset kaikki ovat niin valkoisia?Euroopassa taitaa naiset kaikki olla kauniita."
Annettuani kieltävän vastauksen, kysyi silloin kaunis mestitsineiti:
"Mutta ettenkös te kuitenkin pidä paljon enemmän Euroopan naisista, kuin Brasilian?"
Kun katsoin velvollisuudekseni kieltää sitäkin, jatkoi hän:
"Niin mutta Brasiliassa ei ole juuri ollenkaan kauniita naisia."
"Kuitenkin olen harvoin Euroopassakaan nähnyt ketään niin kaunista naista, kuin täällä Tijucassa" — vastasin siihen.
"Koska te sitten tulitte tänne?"
"Juuri vastikään."
Tytöt vilkaisivat silloin toisiinsa ja purskahtivat nauruun. Mulattineiti tahtoi myös saada suloisuutensa huomatuksi, ja hymyillen niin että hänen lumivalkeat hampaansa tulivat molemmissa leuvoissa näkyviin, lisäsi hän:
"Onko eurooppalaisilla naisilla myös niin valkoiset hampaat, kuin brasilialaisilla". —
Niinkuin lukija on näistäkin esimerkeistä huomannut, ei se nuorten naisten vieroitus miesväen seurasta, jota Brasiliassa koetaan pitää voimassa, ainakaan ole omiaan synnyttämään heissä tylyyttä miesväkeä kohtaan ja lannistamaan heidän mielikuvituksensa hilpeyttä, vaan pikemmin päinvastoin. Pääkaupungin luona ei siinä suhteessa kuitenkaan enään noudatetakaan niin ahdasmielisiä sääntöjä kuin sisämaassa.
Mitä taas Brasilian kavaljeereihin tulee, niin ei voi sanoa, että he ovat yhtälailla luonnonlapsia, kuin nämät kaksi tyttöä, jotka Tijucan ravintolassa sattuivat seuraani.
Jo kauan aikaa on Brasilian varakkaammalla nuorisolla ollut tapana jatkaa opintojaan Euroopan yliopistoissa, ja hallituskin on sinne vuosittain lähettänyt joukon nuoria miehiä tutustumaan eurooppalaiseen sivistykseen. Varsinkin Parisi on ollut Brasilialaisen nuorison mielipaikka, vaan sekä valtion stipendiaattein että muiden ylioppilaiden pyrintöinä on siellä tavallisesti enemmän ollut tutustuminen iloisen "jeunesse doréen" tapoihin, kuin opintojen vakava harjoittaminen. Parisilainen dandy on senvuoksi Brasilian sivistyneen nuorison ihanne, jota se kotimaassaankin kokee matkia.
Muillakin aloilla on franskalaisella sivistyksellä Brasiliassa ylivalta, ja samoinkuin voidaan sanoa, että Skandinaavia ja Suomi ovat saksalaisen kulttuurin alusmaita, on Brasilia franskalaisen.
Se vuodenaika, jolloin julkiset huvit enimmin ovat muodilla, ei vielä ollut tullut, jonkavuoksi ne, Rio de Janeirossa ollessani, rajoittuivat melkein yksinomaisesti konsertteihin ja teaatterinäytäntöihin. Paitse ala-arvoisempia soittajaisia, joita joka ehtoo pidettiin eräässä puistossa olevan olut-ravintolan edustalla, oli Passeio publico'ssa pari kertaa viikossa sotaväen soittokunnan antamia konsertteja. Sen esitykset olivat sangen kelvollisia ja miellyttäviä kuunnella kävellessä taidokkaassa puistossa, jolla ehtoisin lisäksi oli omituinen hyönteisten aikaansaama illuminatsiooni. Tiuhasti puiden välissä lenteli siellä nimittäin fosforesseraavia hyönteisiä, jotka pimeässä kimaltelivat kuin pikkuiset meteoori-tähdet.
Teaattereja oli Rio de Janeirossa kymmenkunta, joista muutamat isompiakin, vaan ne olivat jokseenkin yksinkertaisia ja Euroopan kesäteaatterien kalttaisia. Niillä näytti olevan runsas publiikki ja niiden näytökset olivat kunnollisia, vaan niissä esiytyi pääasiallisesti portugalilaisia näyttelijöitä. Kuitenkin matkustavat Rio de Janeiroon väliin Euroopan etevimmätkin näyttelijät antamaan siellä näytöksiä. Mitä Brasilialaisiin näyttelijöihin tulee, niin saattaa sanoa että ne eräitä rolleja suorittivat luonnollisemmallakin tavalla, kuin mitä Euroopan teaattereissa on totuttu näkemään, nimittäin Neekerein rolleja, joiden esittämiseen näet käytettiin varsinaisia Neekerejä.
Mainittakoon tässä vielä muutama sana Brasilian koululaitoksesta. Yliopistoa vastaavat polyteknillinen opisto Rio de Janeirossa ja kaksi lainopillista tiedekuntaa Sao Paulossa ja Recifessä sekä kaksi lääketieteellistä tiedekuntaa, jotka ovat Rio de Janeirossa ja Bahiassa. Lyseeoja, pappiseminaareja ja yksityisten kolleegioita on koko joukko eri osissa maata, ja sotakouluja löytyy kaksi. Kansakouluja on kahdenlaatuisia: alempia ja ylempiä. Edellisissä opetetaan uskontoa, sisältälukua, kirjoitusta, kielioppia ja luvunlaskua, — jälkimäisissä taas näitä samoja aineita laveammin sekä vielä kotimaista ja yleistä historiaa ja maantiedettä, käytännöllistä fysiikkaa ja luonnonhistoriaa, mittausoppia ja maanmittausta, piirrustusta, soitantoa, laulua ja voimistelua.
Kansakouluja on jotensakin suuri luku myöskin sisämaassa ja opetus on niissä maksuton, muutamissa maakunnissa myöskin pakollinen. Kuitenkin valitetaan kansakoululaitosta jokseenkin puutteelliseksi, varsinkin johtokuntain välinpitämättömyyden vuoksi. Osa katoolisesta papistosta työskenteleekin sitä vastaan, pitäen kansan-valistusta vahingollisena kristillisyydelle.
Tyttöjen ja poikain opetus tapahtuu eri kouluissa, ja tyttökouluissa ei saa asuakaan ketään 10 vuotta vanhempaa miespuolista henkilöä paitse johtajattaren puoliso.
Koulunkäyneellä miesväellä on eurooppalainen sivistys ja kohtelias käytöstapa. Valkoiset tilanomistajat ovat enemmän herrain, kuin talonpoikain kalttaisia, ja yleensäkin voipi huomata Brasilian valkoisella väellä paljon sitä syvälle juurtunutta traditsionellia sivistystä, joka on omituinen romaanisille kansoille.
Kuudestoista luku.
Paluumatka.
Lähtö Rio de Janeirosta. — Bahia. — Maceio. — Pernambuoo. — LähtöBrasiliasta. — Cabo Verden saaristo. — Sen kansa. — Saaristonluonto. — Orseljin kerääminen. — Tulivuori. — Sahaaran pöly. —Kanaarian saaristo. — Gomeran saari. — Onnellisten saaret. — TuloEurooppaan. — Palaus Suomeen.
Kuukauden ajan oleksittuani Rio de Janeiron seutuvilla, ostin piletin englantilaiseen Tamar nimiseen höyryyn, joka perjantaina 12 päivänä kesäkuuta 1885 lähti paluumatkalle Eurooppaan.
Maanantaina 15 päivänä kesäkuuta saavuimmeBahiansatamaan, joka on noin 130 Suomen peninkulmaa koilliseen Rio de Janeirosta ja 13:nen tasapiirin kohdalla.
Bahian kaupunki on rakennettu niemelle ison lahden rannalle ja ympäröity jokseenkin tasaisella ja alhaisella aarniometsää kasvavalla maisemalla. Kaupungissa on kaksi osaa,cidade baixajacidade alta, joista ensinmainittu, rannemmalla oleva, on kauppaliikkeen keskustana ja hyvin likainen. Kadut ovat siellä ahtaita ja huonosti kivitettyjä sekä kaikenlaisista jätteistä ja ruvasta pahanhajuisia.
Cidade alta on rakennettu noin 60 metriä korkealle harjanteelle ja varakkaamman väestön asuntona. Myöskin rikkaammat kauppiaat ja asioitsijat, joilla on asioimisliikkeensä alakaupungissa, asuvat itse cidade altassa. Ilma on siellä raitista, kadut leveämpiä, talot usein ympäröidyt puutarhoilla, joissa kasvaa oranseja, banaaneja, jaqueiroja (Artocarpus integrifolia), leipäpuita (A. incisa), mangoja (Mangifera indica) ja useita kauniskukkaisia kasveja, niinkuin köynneliäitä Bougainvilleoita ja Bignoniace'eja sekä Plumieroja ja Poincianoja. Siellä ovat myöskin julkiset rakennukset, luostarit, kirkot, kathedraali, palatsi, teaatteri ynnä erinomaisen kaunis puisto nimeltä Passeio publico.
Kantotuoleja (cadeiras) pidetään varalla niitä varten, jotka eivät tahdo vaivata itseään kiipeämisellä jyrkkiä katuja myöten, jotka johtavat alakaupungista cidade altaan.
Kaupungissa on noin 180 tuhatta asukasta, joista noin kolmas osa on Neekerejä, enemmän kuin kolmas osa Mulatteja ja noin 50 tuhatta valkoisia. Se on tärkeä kauppakaupunki, ja sen päävientitavarat ovat sokuri, tupakka, puuvilla ja kahvi.
Tiistaina puolenpäivän aikaan lähti laivamme jälleen liikkeelle ja keskiviikkona 17 päivänä kesäkuuta saavuimme keski-päivän aikaanMaceionedustalle.
Maceion kaupunki on 9° 39' 52" leveysasteen kohdalla ja rakennettu kuivalle hietaniemelle, joka jatkenee vaahtoaviksi hietakareiksi kauas mereen, vaan eteläisiä ja itä-eteläisiä tuulia vastaan on satama kokonaan suojattomana.
Ympäröivä seutu on tasaista maata ja meren ranta enimmäkseen jyrkkää hietavierikkoa. Vähän sisemmällä rannastaAlagoasmaakunta, jonka pääkaupunki Maceio on, on kuitenkin Brasilian hedelmällisimpiä maita. Maceio on jo vähän pohjaispuolella rantavyöhykettä, joka kasvaa keskeytymätöntä aarniometsää, vaan seudulla löytyy kuitenkin vielä paljon metsiäkin. Kaupungissa viljellään paljon kokos-palmuja, jotka koristavat talojen ympärillä olevia puutarhoja. Asukas-luku nousee siellä ainoastaan 14 tuhanteen henkeen, vaan Maceiolla on kuitenkin merkitystä tehdaspaikkana ja varsinkin pumpuliteollisuutensa kautta. Alagoas maakunnalla onkin pumpuli päävientitavarana.
Samana ehtoona jatkoimme Maceiosta matkaamme, ja seuraavana aamuna eli torstaina 18 päivänä kesäkuuta pysähtyi laivammePernambuconulko-satamaan, joka on ainoastaan aukea, itä- ja etelä-tuulia vastaan suojaamaton merenpoukama. Kuitenkin on Pernambucon luona vielä toinenkin enemmän suojattu, vaan pieni ja matalampi satama, johon emme poikenneet.
Kaupunki, jonka oikeampi kotimainen nimi onRecife, on 8° 3' 41" eteläpuolella päiväntasaajaa ja rakennettu kolmeen osaan, jotka salmilla ja virroilla ovat eroitetut toisistaan, vaan siltojen kautta kuitenkin yhteydessä keskenään.
Ympäröivät maisemat ovat hiukan epätasaisia, matalanpuoleisilla harjanteilla.
Recife on merenpuolelta linnoituksella suojeltu ja suuruutensa puolesta Brasilian kolmas kaupunki, sillä sen asukasluku nousee 100 tuhanteen. Rakennustapansa kautta eroaa se muista Brasilian kaupungeista, sillä sen talot ovat tavallista korkeampia ja osaksi vielä nytkin hollantilaista mallia, joka siellä tuli käytäntöön kaupungin ollessa puoli kolmatta vuosisataa sitten Hollantilaisten vallan alla.
Laivaliikkeellä on Recife vilkkaassa yhteydessä Euroopan ja Pohjais-Amerikan kanssa, ja kauppansa suuruuden puolesta on se Brasilian toinen kauppakaupunki. Sen päävientitavarat ovat sokuri ja puuvilla, joita kumpaistakin tavaraa sieltä viedään ulkomaille enemmän, kuin mistään muusta Brasilian kaupungista.
Laivamme luokse souti suuri joukko venheitä, joissa tarjottiin kaupaksi varsinkin hedelmiä, apinoita ja papukaijoja. Jälkimäisiä oli useampia lajeja, vaan enimmin kuitenkin vihreitä lajeja Chrysotis sukua, ja niiden hinta vaihteli 2 ja 4 milreissin (= 4-8 markan) välillä. Apinain hinta oli, samoinkuin Bahiassakin, 10-20 milreissiä isommilta ja 2 milreissiä pienemmiltä lajeilta. Varsinkin papukaijoja ostivat matkustajat muistoksi matkastaan niin suuressa määrin, että laivassamme lienee ollut niitä satakunta, vaan useimmat niistä kuolivat matkalla, sillä troopillisia eläimiä yleensä on sangen vaikea saada kestämään pitemmän merimatkan rasituksia.
Ehtoolla 18 päivänä kesäkuuta nosti Tamar ankkurinsa, jättääkseen Brasilian rannikon. Matkustajia oli sillä noin 400, vaan ne olivat kaikki, harvoilla poikkeuksilla, Eurooppalaisia, jotka palasivat takaisin kotimaahansa.
Kunkin silmissä saattoi senvuoksi lukea enemmän iloa kuin surua, kenties samalla myöskin kaipausta, kun Amerikan manner pian senjälkeen alkoi himmenevänä varjona kadota näkyvistä.
Kuudessa vuorokaudessa viilsi sitten Tamar Atlantin poikki melkein sen kapeimmalla paikalla, joka on ainoastaan 2,945 kilometriä leveä, ja keskiviikkona 24 päivänä kesäkuuta laski se ankkurinsaSao Vicente'nedustalle Afrikan puolella, noin 17:nen asteen kohdalla pohjaista leveyttä.
Sao Vicente (San Vincent) on satamansa ja kauppaliikkeensä vuoksi tärkein saariIlhas do Cabo Verdenimisessä saaristossa, johon kuuluu paitse muutamia pikkusaaria kymmenen isompaa, ja joka on 465 kilometrin päässä Afrikan mantereesta ja eroitettu siitä 4 tuhatta metriä (4 virstaa) syvällä salmella. IsompiSanto Antaoja noin virstan päässä S. Vicentestä olevat pikkusaaret suojelevat luode- ja pohjaispuolelta satamaa, joka on mereen vajonneen ja toiselta syrjältä sortuneen kraatterin muotoinen, ja jonka rannalla onMindelloeliPorto Grandeniminen pikkukaupunki. Korkealla vähäisellä saarella keskellä satamaa on majakka tienviittana niille lukuisille laivoille, jotka Atlantin matkoillaan poikkeavat Porto Grandeen kauppaa ja varsinkin hiilivarastonsa uudistamista varten.
Kuitenkin on Sao Vicente ainoastaan pieni hedelmätön saari, kooltaan 207 neliökilometriä, ja sen asukasluku nousee ainoastaan vähän enempään kuin 5 tuhanteen. Se on niin kuiva, että juomavesikin on sinne tuotava Santo Antaosta. Niinkuin muutkin Cabo Verden saarista on se vuorista, ja sen korkeimmat kukkulat kohoavat 2,500 ja 3,000 jalkaan merenpinnan yli. Niiden basaltikalliot ovat useilta paikoin paljaita, vaan osaksi ovat ne myös peitetyt vulkaanisella tuhkalla ja punaisella tai ruskealla hiedalla. Ainoastaan yhdessä laaksossa menestyvät viljelykset, ja siellä eroitin myöskin vähän metsää, luultavasti istutettua, koska aikaisempain kertomusten mukaan sellaista ei saaressa laisinkaan löytyisi. Sen kotimaisista lajeista mainitaan myös muutamain Synantherien sekä erään Tamarix ja Euphorbia lajin muodostavan siellä pensahikkoja.
Niin arvottomana pidettiinkin ennen saarta, ettei vielä ole kulunut sata vuotta siitä, kun se sai ensimäiset asukkaansa, vaan sen oivallinen satama on vaikuttanut, että koko saariston ulkomainen kauppa on kääntynyt Porto Grandeen, joka senvuoksi on melkein internatsionelli kaupunki ja pääasiallisesti englanninkielinen.
Muutoin on Cabo Verden saaristossa murteellinen portugalin kieli valtakielenä, ja Portugalin vallan alle on saaristo kuulunutkin jo yli 400 vuotta. Sen 105 tuhannesta asukkaasta on yli 90 prosenttia värillisiä, omituista neekerivoittoista Mulatti-rotua, joka on syntynyt portugalilaisten uudisasukkaiden ja heidän lukuisain orjainsa sekaantumisesta. Mitään alkuperäistä vanhempaa väestöä ei saaristossa löydy, vaan oli se autio, kun se yli 400 vuotta takaperin löydettiin. Eri saarissa ovat asukkaat erinäköisiä, aina sen mukaan kuinka paljon heissä on portugalilaista verta, Heidän kasvonsa ovat jotensakin säännöllisiä, nenä suora ja esiinpistävä ja hiukset heikosti kiharaisia.
Sao Thiagossa, joka on suurin ja väkirikkain saari koko saaristossa (42 tuhannella asukkaalla 1,026 neliövirstaa laajalla alalla), ovat asujamet vähemmin sekoitettua Neekeriverta.
Saaret ovat paraasta päästä suurien tilanomistajain hallussa, sekä valkoisten että värillisten, jotka ovat aikaisempain varakkaiden orjainomistajain jälkeisiä.
Pääelinkeinot niissä ovat karjanhoito, maanviljelys ja kalastus. Ympäröivä meri on erinomaisen kalarikasta, vaan varovaisesti on siellä kalasaaliista valitseminen syötävät lajit, sillä meressä löytyy paljon myrkyllisiäkin kaloja.
Vaikka suurin osa maasta on kovin hedelmätöntä, ovat saariston asukkaat kuitenkin niin riippuvia sen tuotteista, että melkoinen osa sen asukkaista kuolee nälkään sellaisina vuosina, jolloin kuivuus hävittää viljelykset, joka aina väliin tapahtuu muutamain vuosikymmenien väliajalla. Sellaisina aikoina leviävät myöskin kulkutaudit, jotka samoin lisäävät suurilla luvuilla kuolevaisuuden määrää. Muutoinkin on saaristo hyvin epäterveellinen, ja pahin siinä suhteessa on Sao Thiago, jotavastoin Santo Antao on huomattavasti salubrillinen. Epäedullisesti terveyssuhteisiin vaikuttaa varsinkin niiden kuivuus ja siitä seuraava juomaveden huonous.
Jokseenkin säännöllisesti sataa kesä- ja syyskuun vaiheilla runsaasti vettä, vaan kaksi kolmatta osaa vuodesta eli lokakuusta toukokuuhun on sateeton aika.
Maahan pudonnut vesi haihtuu kuitenkin pian ilmaan, kun saaristo on melkein kokonaan metsätön. Niin aukea ja paljas on saaristo kumminkin enemmän ihmisen ja saarissa runsaasti löytyvien vuohien aikaansaaman metsänhaaskauksen vaikutuksesta, kuin ilmanlaadun kuivuuden tähden, jota todistaa se seikka, että vuorten rinteille istutetut puut nopeasti kasvavat suureen korkeuteen.
Sao Thiago on saariston hedelmällisin saari ja sen laaksot ovat myös hyvin viljeltyjä. Samoin myöskin Santo Antao'n luoteisella puoliskolla, jota mereltä puhaltavat passaadituulet kostuttavat, on viheriöitseviä laaksoja, vaan saaren kaakkoiset rinteet ovat melkein tykkänään paljaita. Missään koko saaristossa ei kasvullisuus näytä troopillista loistoa, vaan on enemmän tempereeratun vyöhykkeen luontoinen. Sen 4 sadasta tunnetusta ylhäisemmästä kasvista on kuitenkin viisi kuudetta osaa afrikalaista syntyperää ja ainoastaan kuudes osa endeemillisiä eli kotimaisia, jotavastoin Kanaarian saaristossa immigreeranneet kasvit ovat eurooppalaisia.
Saariston tärkeimmät viljalajit ovat maniok, maissi ja mustat pavut. Paljon viljellään myöskin hedelmiä, niinkuin banaaneja, appelsiineja ja kurkku-kasveja. S. Antao'sta saadaan pumpulia ja kahvia, joka kuuluu maailman paraimpiin lajeihin, Fogo'sta "troopillista viiniä", arvokasta tupakkaa ja sokuria. Purgueira nimistä Euphorbiace'iä Jatropha curcas L. viljellään sen rasvaisten siementen tähden, joista valmistetaan erästä lajia risiiniöljyä, ja se tuottaa vuosittain saaristoon 800 tuhatta markkaa eli melkein puolet sen koko ulosviennin arvosta. Se on lisäksi erinomaisen helppoa viljellä, sillä se kasvaa kaikista hedelmättömimmillä ja kuivimmilla paikoilla.
Saariston kallioilla kasvaa erästä Roccella nimistä jäkälää, josta saadaan orselji nimellä tunnettua punan sinervää kallisarvoista väriä, vaan sen kokoaminen on portugalilaisen hallituksen monopoolina, joka sille vuosittain tuottaa puoli miljoonaa markkaa.
Saariston vuoret ovat suurimmaksi osaksi muinaisia tulivuoria ja täynnä sammuneita kraattereita.Pico do Fogoon usein historiallisellakin ajalla ja viimeisen kerran vuonna 1847 purkanut kidastaan tulta ja laavaa. Sen korkein huippu on 2,976 metriä merenpinnan yli.
S. Antaossa ja Fogossa ovat vuoret ainoastaan laavaa ja tuhkaa, vaan muissa on myöskin graniitti-, syeniitti- ja foyaiitti-kallioita sekä sedimenteerejä vuorilajeja.
Kaikki saaret ovat peitetyt keltaisella tai ruskealla pölyllä, jonka tuulet ovat tuoneet muassaan Sahaarasta. Se laskeutuu kuin härme kaikille esineille vielä 2 tuhannenkin virstan päässä Afrikan mantereesta ja painaa niihin keltaisen tai punaisen värinsä. Afrikan ohitse purjehtiessaan näkevät usein merimiehet, aamulla herätessään, hämmästyksekseen laivain valkoisten purjeiden painuneen yöllä ruskeiksi.
Otettuaan Porto Grandessa suuria hiilivarastoja, jätti laivamme 24 päivänä kesäkuuta Cabo Verden saaret.
Sunnuntaina 28 päivänä kesäkuuta saavuimme aamupuolellaKanaariansaaristoon.
Laivamme kulki 28 kilometriä leveän salmen läpi, joka eroittaaGomeransaarenTeneriffasta. Se seurasi likeltä edellisen rantaa, vaan oikealla puolella eroitimme epäselvästi myöskin Teneriffan vuorten piirteitä.
Gomeran saari on pienimpiä Kanaarian saariston seitsemästä pääsaaresta, vaan paljoa pienempiä kuuluu saaristoon vielä lisäksi 9. Sen pinta-ala on 378 neliövirstaa ja sen asukasluku nousee 12 tuhanteen. Se on vuorinen, ja sen korkein kukkula on 1,340 metriä korkea. Sen rannat ovat niin jyrkkiä, että asukkailla on vaikea sinne päästä muualta kuin erityisiä teitä myöten. Saari näytti hyvin kasvavan metsää, jonka sanotaan paraasta päästä olevan laakeripuita. Koko läntinen rinne, joka näkyi laivaamme, oli täynään, toinen toisensa yläpuolella, valkoisia taloja, jotka viljelyksillä ja metsiköillä olivat eroitetut toisistaan. Niiden välissä kierteli mutkissa terrassintapaisia teitä.
Pysähtymättä kulki Tamar salmen läpi, ja vähitellen katosivat näkyvistämme nämät "Onnellisten saaret",Insulae Fortunatae, jolla nimellä Kanaarian saaristo muinaisuudessa oli tunnettu.
Keskiviikkona 1 päivänä heinäkuuta poikettuamme Lisboaan ja seuraavana päivänä Vigoon, saavuimme sunnuntaina 5 päivänä heinäkuutaSouthamptoninkaupunkiin Etelä-Englannissa, 24:tenä päivänä senjälkeen, kuin Rio de Janeirosta olimme lähteneet.
Oli siis kulunut liki viisi kuukautta siitä, kuin Tagus laivalla jätin saman kaupungin, jonne nyt onnellisesti olin päässyt takaisin.
Lontoossa vielä kolme viikkoa viivyttyäni, palasin sitten Parisin ja Lübeckin kautta Helsinkiin, jonne saavuin 5 päivänä elokuuta (1885), tuoden muassani hyvässä kunnossa viisi laatikollista brasilialaisia kasvikokoelmia, niiden joukossa suuren luvun ennen tuntemattomia kasvi-lajeja.
End of Project Gutenberg's Matkustus Brasiliassa, by Edvard A Wainio