Uskonpuhdistus tuli Suomeen hiljakseen, melkein ääneti, ja ankara vuosi 1527 kukisti yht'-äkkiä, niinkuin maanjäristys, katolisen kirkon maahan. Naantalin luostarille tuli sama kohtalo kuin sen muille veljille; sen maa-tilat annettiin entisten lahjoittajain suvuille tai kruunulle, sen kalleudet ryöstettiin: sen hurskaat, nyt periköyhät asujaimet saivat kuitenkin vielä vähän aikaa armoilla elää vanhalla paikallaan. V. 1569 viimeinen abbedissa Naantalissa, Birgitta Kurki rukoili kuningas Juhana III:lta Jumalan tähden apua muutamille vanhoille, aivan hyljätyille luostarisisaruksille, jotka vielä olivat entisessä konventissa jäljellä. Juhana kuningas tämän liikuttavan rukouksen kuuli; hän antoi luostarille takaisin pienen maa-tilan vuotuiset tulot, korjautti kirkon ja ilmoitti puolilla sanoilla, ei olevan hänellä mitään sitä vastaan, jos toisetkin vanhanpuoliset lesket tai neidet panisivat nunnahunnun päähänsä. Mutta nunnahuntujen aika jo oli auttamattomasti ollut ja mennyt. V. 1577 kuoli Birgitta Kurki, ja hänen kuoltuaan oli vaan kolme nunnaa enää jäljellä, jotka tarjosivat luostarinsa vielä tallella olevat kalleusten tähteet kuninkaalle, sillä ehdolla että sen sijaan saisivat pienen talon omakseen. V. 1581 oli vaan yksi heistä elossa, jota ahneet voudit näkyvät ahdistelleen, sillä kuningas uhkaa ankarinta vihaansa sekä epäsuosiotansa niille, jotka Naantalin "yksinäisen nunnan" eläkettä supistaisivat. Sama uhkaus uudistettiin v. 1590. "Antakaa viimein vihdoinkin Naantalin nunnan, Elina Knuutintyttären, saada saatavansa". Kuinka kauan sitten tämä "katolisuuden leski" vielä eli, sitä ei tiedetä; mutta näin köyhänä, näin turvatonna, näin yksikseen hyljättynä katosi hänen kanssaan katolinen kirkko Suomessa, joka aikanansa oli ollut niin rikas ja mahtava! Naantalin luostari on sen kirkkaimman loiston ja sen halvimman alennuksen kuvana.
Luther'in usko katsoi velvollisuudekseen hävittää kaikki "paavilaisen taika-uskon" jäljet. Luostarin rakennukset purettiin tanteren tasalle; ainoasti luostarikirkko, nyt lutherilaisena, kohottaa vielä nytkin mahtavat, kauas meren seljille näkyvät muurinsa kallioiselta rannalta. Pyhäin miesten kuvia, messupukuja, alttarivaatteita, kalkinpeittoja, jotka häviöstä ovat säilyneet, ynnä myös kahta (nyt haudattua) muumiata kirkon-alaisissa holveissa on viime aikoihin asti näytetty uteliaille jälkeisille. Taruja salaisista holveista sekä maan-alaisista käytävistä ei ole puuttunut; aukisilmäinen tutkintokin puolestaan on paljastanut ja kuvannut luostarin perustusmuurit. Jäännöstä nunnien uutterasta kätevyydestä ovat villasukat ja villavauvat, joita nykyisessä Naantalissa kudotaan.
Pyssymies eräänä päivänä ajeli lintua takaa, joka viimein valitsi turvapaikakseen kirkon rauhoitetun katon. Pyssymies ei pitänyt lukua pyhän Birgitan rauhasta; hän laukaisi, ja lintu putosi kuoliana maahan. Mutta latingin palava tappuratukko sytytti kirkon katon, kirkko rupesi palamaan, pyssymies sen näki ja tuli samana hetkenä — niin taru kertoo — sokeaksi. Se tapahtui Maalisk. 4;nä p:nä 1628. Paksut seinät kuitenkin kestivät tulen voiman, kirkko korjattiin jälleen ja laitettiin nyt nykyään täyteen kuntoon Suomen kruunun kustannuksella. Torni rakennettiin siihen v. 1797.
Naantalin kaupunki, jossa jokainen talo on pitänyt oman sukunimensä, on vaivalla ja tuskalla elää nytkytellyt vuosisadan vuosisatansa perästä, masentuneena mahtavan kilpaveljensä Turun likeisyydestä.
Meidän aikoinamme vaeltelee taas suuria toivioretkeläis-parvia tuolle muinaiselle pyhälle paikalle, mutta he eivät tulekaan enää pyhältä Birgitalta apua rukoilemaan, vaan pakanalliselta veden-jumalalta, tai hakevat Naantalin terveellisestä mudasta parannusta kivuilleen. Naantalin kylpylaitos on rikkain kävijöistä koko Suomessa; näille kaljuille kallioille kokoutuu joka kesä monta sataa kaikilta Suomen haaroilta tullutta kylpyvierasta, Itämeren tuoretta ilmaa hengehtimään ja Turkuun tai Turusta kulkevien höyrylaivojen savua katselemaan.
Lindholmin kuva näyttää meille kallioisen niemen, sinisen meren, tien täynnä käveleviä kylpyvieraita, pikkuisen kaupungin ja jalon kirkon; mutta kylpylaitoksesta näkyy vaan jokunen hämärä piirre vasemmalla puolella. Suomessa on monta nientä ihanampaa, vaan ei yhtään muistorikkaampaa. Kuvaa mielessäsi nämät rannat täyteen romalais-katolisen kirkon loistavia juhlasaattoja; kuvaa tähän päivän paisteessa loistavat, liehuvat liput, pyhäin-kuvat, kullatut pyhäinluu-arkut sekä luostarin kirjavat ikkunat; anna kellojen helistä; anna Dominikolais-munkkein mustissa, punaisella ristillä varustetuissa kaavuissansa, nuora vöillä, anna Birgittalais-nunnien harmaissa puvuissaan, mustissa hunnuissaan, hitaasti astua sivuitse, anna kuoripoikien veisatajubilate-virttä ja harrasmielisten ihmisparvien sadoittain ma'ata polvillaan Neitsy Maarian taikka S;t Birgitan kuvan edessä; ajattele siihen lisäksi välkkyvä meri, täynnä kymmeniä valkeita purjeita — sitten sinä näet Naantalin entisessä muodossansa. Anna sitten kaiken tuon komeuden savuna haihtua; hävitä pois maan päältä tuo mahtava luostari kaikin vierasmajoineen, asukkaineen; aseta sen sijaan matalia mökkejä, kukkastarhoja ympärille, kukkaspottuja ikkunoille, sukkaa kutovia akkoja sekä hyväntahtoisia, säästeleviä porvareita, aseta määrä-aikoinaan sinne, tänne, kaljuille, harvaa männikköä kasvaville kallioille muutamia kylpyvieraita; anna tämän kaiken yli kaareutuvan pilvisen taivaan katsoa alas aution meren, suuren kirkon, pienen, köyhän, hiljaisen, unohdetun kaupungin puoleen — sitten sinä näet nykyisen Naantalin. Suomen Avignon'illa ei ole edes komeita raunioita muistomerkkeinä lyhyt-aikaisen loistonsa haudalla. Se on "yksinäisen nunnan" kaltainen, joka istuu muistoihinsa vaipuneena ja oudoksuvin silmin kallioltaan katselee uutta aikakautta.
22. Yksi Roineen selkä.
(H. Munsterhjelm).
Roine on kallihimpia helmiä Näsijärven vesistön laajassa järvijaksossa ja levittelee selkiänsä Hämeen sekä Yli-Satakunnan rajoilla. Keskellä metsäisiä kukkuloita ja viljavia peltoja pujahteleikse tämä kirkas järvi, 277 jalan korkeudessa meren pinnan yli, monina selkinä ja salmina, seudun kautta, joka on Suomen ihanimpia, huuhtoellen idässä Kangas-alan harjun juurta. Tämän vesistön monet suuret sekä pienet järvet, Längelmävesi, Roine, Mallasvesi, laskevat Valkeakosken kautta Vanajaveteen, josta sitten, toisen järvijakson läpi juostuaan, kuljettavat vetensä Kokemäenjoen kautta mereen.
Näät suuret vedet näillä seuduilla ovat useammin kerroin väkivaltaisilla myllähdyksillä raivanneet itsillensä uusia laskupaikkoja. Suuret veden nousemiset ja äkilliset alenemiset ovat silloin muutelleet maisemain koko näköä. Estääkseen Längelmäveden tulvia, kaivatti Suomen kruunu v. 1829 läpi sen 200 kyynärää leveän ja 43 jalkaa korkean kannaksen, joka on mainitun järven sekä 6 1/2 jalkaa alemman Roineen välillä. Työ oli suurella huolella tehty valmiiksi, silta rakennettu kaivannon yli ja osa toetta varovasti avattu, koska vesi, yöllä Huhtik. 3:tta päivää vasten 1830, sai harjun löyhän hiedan läpileikatuksi, huuhtoi pois paalutuksen perustan ja viimein vei mennessään tokeen, sillan sekä kaivannon kivetyt reunaimet. Längelmävesi kauhealla voimalla kuohahti Roineesen. Muutamien tuntien kuluessa oli aukko levennyt 10:stä syllästä 20:ksi, Roineen rannikot joutuivat veden valtaan eikä kosken vimma asettunut ennen kuin molempain järvien pinta oli tasan. Silloin oli Längelmävesi alennut 5 jalkaa, 4,500 tynnyrin-alaa oli viljelyksen omaksi saatu, ja Roineen paisuneet vedet vähitellen vuodattivat liikansa muihin alempana oleviin järvihin.
Kukaties on se aavistus tuosta suuresta voimasta, joka ihanan hopeakalvon alla piilee, josta Roineen sinertävät selät ovat saaneet viehättävän vaikutuksensa, Munsterhjelm on kuvannut yhden sen pienemmistä seljistä, joka leikitellen loiskii oikullisesti polvitteleville rannoille. Me näemme mutkallisen tien, yksinäisen purjeen, ilmoihin nousevan savun ja perempänä salmia, jotka toisille seljille vievät. Vasemmalla puolella, aivan reunalla katoaa kaitainen järvikaistale siintymättömiin. Tämän saman Roineen rannalla, Liuksialan kartanossa, itki Eerik XIV:n puoliso, Kaarina Maununtytär, monta pitkää vuotta poikaansa, kruunuansa ja kotimaatansa: hänen kyyneleistänsä, jotka näihin vesiin tippuivat, on Roineen pinta saanut hopealle hohtavan välkkeensä.
23. Salainen viinanpoltto-kota Loviisan saaristossa.
(B. Lindholm).
Kerrotaan Walter Scott'ista, joka itse oli lakimies ja rauhatuomari, että hän välistä ei voinut olla tuntematta mieltymystä rohkeita tullivarkaita taikka muita heidän kaltaisiansa kohtaan. Mutta yhtä vähän kuin sen vuoksi tuon mainion romaaninkirjoittajan laintottelemus on ollut epäluulon-alainen, yhtä vähän myös syytettäneen meidän maalaria luvattomasta työstä, jos joku lainvartija tästä huomaisikin hänen olleen salaisten viinanpolttajain epäluulon-alaisessa seurassa. Hyvänä kansalaisena hänkin varmaan sydämestään soisi, että nuot kolme, jotka tuossa hänen kuvassaan puuhaelevat raskaan viina-ankkurin poiskuljettamisessa, pian joutuisivat lain kynsihin, ja jos jotakin sopisi lukea hänen syykseen, niin se on se, ettei hän ole pannut nimismiehen kiiltäviä nappeja eikä siltavoudin vahvaa sauvaa vilahtamaan hoikkain mäntyin välistä. Hän näkyy tahallaan kuvanneen tuon laittoman työn aivan häiritsemättömäksi, sitä varmemmin voidakseen tuoda kaikki kolme lainrikkojaa tänne yleisen mielen oikeuden eteen.
Maantieto on pitänyt huolen siitä että Loviisan kaupunki saaristoineen, Uudenmaan kaakkois-kulmalla, ilman syyttänsä tulisi pahaan maineesen. Eihän toki voi vaatia, että joku kaupunki tai saaristo siirtyisivät pois edulliselta asemaltaan, senvuoksi että vastapäätä sattuu olemaan Viron rannikko, josta monta monituista veneen täyttä paloviina-tynnyreitä on tullin ohitse salaa tuotu tänne mustina syksy-öinä, kunnes muutamille meidän omista rantalaisista tuli kiusaus itse keittää herkkunestettä Viron votkan sijaan. Ja vieläkin lopullisesti rauhoittaaksemme lainkuuliaisen lukijamme omaatuntoa, voimme lisätä, että maalari tässä on kuvannut tapauksen olleilta ja menneiltä ajoilta, jolloin talollisilta otettiin pois heidän kallis oikeutensa saada itse muuttaa peltonsa vilja myrkyksi, ja jolloin ensi-aikoina salaisia viinakotia kasvoi maasta niinkuin sieniä sateen perästä. Sitten tuli hätyytys-aika varanimismiehineen, palkintoineen ilmi-antajille sekä tuntuvin sakkoineen lainrikkojille, ja seuraus oli se onnellinen, että noista luvattomista viinatehtaista pian vaan oli rauniot jäljellä, kummastukseksi jälkimaailmalle, samoin kuin muinaiset rosvopesät, joita vielä näytetään siellä, täällä Suomen maanteitten varrella. Tämmöisen raunion on meidän maalari löytänyt ja taiteen oikeudella pannut sen tässä jälleen täyteen toimeen, aivan niinkuin muinaisen rosvopesänkin kuva tietysti tulisi siitä elävämmäksi, jos siihen kuvataan lisäksi puoli tusina oikeita rosvoja täydessä saaliin jaon puuhassa.
Paikka on hyvin valittu: yksinäinen, autio saari, tiheä hongikko, ja likellä ranta, joka monin salasolineen, lahdenpohjukka-piiloineen on ikään kuin luotu tullivarkaita varten. Viinatehdas on yksinkertaisinta laatua rakennukseltaan: siihen vaan tarvitaan havu-katos, juuri niin suuri että suojaa ja kätkee laittoman viinapannun ynnä muut siihen kuuluvat astiat ja jäähdytyskorvot sekä valmiin viinan. Yhtä helposti kuin tavara on tehty, yhtä helposti se myös saadaan kaupaksi, eikä ole auttavista ystävistä koskaan puutetta. Nuot molemmat miehet vasemmalla puolella ovat nähtävästi merimiehiä, jotka luvatusta voiton osasta kernaasti ovat apuna. Tuo lihava vaari, joka itsekseen kantaa toista viina-ankkuria ja niin rakkaasti likistelee sitä koukkuisia polviansa vasten, taitaa olla varakas rusthollari, joka jo ennalta on tarkoin lukenut voittonsa markoittain, jopa pennittäin. Pitäähän pyytää itselleen elatusta otsansa hiessä tässä maailmassa. Ponnistus ja liikkuminen on terveellinen hänen pönkä-vatsalleen, ja muutama raippapari tuohon leveään selkään mahtaisi olla vieläkin terveellisempää.
Paloviinan valta näillä kylmillä Pohjan perillä on kovin suuri ja turmiollinen, että se olisi voinut mainitsematta jäädä millään matkalla Pohjanmailla. Tarina kertoo että, koska Herra Jumala oli ihmisen luonut, paha henkikin tahtoi kilvoitella hänen kanssaan, ja loi apinan. Jotain samallaista varmaan myös tapahtui, koska Luoja teki viinin ilahduttajaksi ihmisen sydämelle: kohta ryhtyi paha henkikin puolestaan työhön ja opetti ihmistä viinaa polttamaan. Turhaan on viiniköynnös täällä ikäänkuin laskeunut maan tasalle; turhaan on viinimarja täällä muuttunut jaloimmiksi marjoiksi. Viluinen Pohjanperäläinen tahtoo kiihoitus-ainetta jähmettyneille jäsenilleen, eikä voi mikään, ei laki, ei järki, ei armahtavaisuuden tunne, estää häntä uuttamasta alkoholia leiväksi aiotusta viljasta, Kas se on pimentopilvi Pohjanmaiden yli, mustempi sen mustimpaa syksy-yötä.
Mutta sitä ei ajattele tuo lihava rusthollari tuolla, kallis taakkansa sylissään. Hän vaan lukee voittoansa, ottaen äänettömän hongikon todistajakseen, ettei hän ole koskaan varastanut muuta paitsi perhekuntain onnea, ei ole koskaan murhannut muita paitsi juomareita. Voi sinua rehellistä miestä, kuinka väärin sinun rehellisyyttäs on tuomittu!
Tampereen kaupunki.
(J. Knutson).
Kaljuja harmaakivi-kallioita, mataloita huoneita säännöttömissä riveissä, yksi kirkko, yksi koivu, kaksi korkeaa savupiippua, pari järven lahtemaa, ja tuolla perällä harjuja, joiden epätasainen linja polvittelee taivasrannassa — siinäkös se onkin kaikki? Siinäkös se on Tampere, johon matkalaiset kulkevat, nähdäkseen kappaleen Suomen sydäntä ja ihaillakseen sen tuhansien järvien loistoa.
Ei, ei tämä ole kaikki. Maalari on huviksensa tähän maalannut kuva-arvoituksen, jossa jotain suurta on piilossa ulkonäön mitättömyyden takana. Laajenna kuvan näkö-piiri, niin että näet avaran, välkkyvän järvenselän, niin pitkältä kuin vaan silmäs ulottuu; johda siitä alaspäin leveä, valkeavaahtoinen juova, kulkuväyläksi ankaralle koskelle, joka juopi satojen järvien vedet ja kuitenkin yhä janoo lisää; aseta sen äyräille kuusikerroksisia jättiläis-rakennuksia, joista höyryn, vesi-rattaitten ja koneitten pauhina uupumattomalla uutteruudella yöt, päivät kuuluu, saattaen kosken kohinankin kuulumattomaksi; ympäröi tämä näky jyrkkävietteisillä, metsäharjaisilla selänteillä sekä silmäs eteen avaralle leviävillä viljavilla notkelmilla; silloin se olisi Tampere. Tämä kuva näyttää meille ainoasti yhtä jättiläisen helmankulmaa.
Tampereen kaupunki on Kustaa III:n luoma, mutta itse ajatus kuuluu jo häntä edelliseen "hyödyn aikakauteen". Veden summaton työvoima oli täälläkin, niinkuin muualla Suomessa, kuohunut käyttämättä sivuitse, ja kun nähtiin sen ankaran kosken siellä, täällä pyörittelevän jonkun mitättömän jauhomyllyn ratasta, niin olisi luullut näkevänsä Suomen runon Kullervon — titanien vertaisen voimaltaan — joka oli pantu pientä lasta keinuttamaan. Hyödyn aikakausi keksi että hänen hillitöntä voimaansa saattaisi hyödyllisempiin toimiin käyttää, ja Tampereen kaupunki perustettiin Lokak. 1 p. 1779. Yksi Hattu-puolueen päälliköistä Suomessa, presidentti vapaaherra Boije, soi siihen suuren apunsa, sillä että kaupunkia varten antoi kosken oikeanpuolisen rannan, jota vastaan vasemmanpuolinen yhä vielä kuuluu Hatanpään kartanon alle.
Vv. 1821, 1824 sai Tampere vapaakaupungin oikeudet, jota paitsi suurilla suojelustulleilla masennettiin kaikki kilvoittelu sen kanssa. Tehtaita siihen syntyi englantilaisten rahavarain avulla; mutta kaikesta suojeluksesta teollisuuden uutteruus vaan laimenee. Vasta vapaamielisempäin kauppa-asetusten valtaan päästyä kohosi täälläkin tehdasliike meidän ajan vaatimusten tasalle. Koski nieli miljonia kitahansa, mutta ajoi ne monenkertaiseksi karttuneina jälleen ylös rannoillensa, ikäänkuin kultahietaa. Nyt sen työvoima kehrää ja kutoo villa-, pumpuli- sekä liinakankaita, sotkee ryysyjä paperiksi, ja panee liikkeelle konepajoja ynnä kaikellaisia muita tehtaita. Enemmän kuin 6,000 henkeä työväkeä tottelee työkellojen kutsua; heidän lapsensa kokoutuvat kouluihin; purjevenheet tuovat yhä vereksiä joukkoja kaupungin karttuvan asukasluvun lisäksi. Aikaa on kestänyt, ennen kuin vapautta rakastava, autioissa saloissa kasvanut kansa on tottunut tehtaitten väentunkeesen, umpinaiseen ilmaan sekä yksitoikkoiseen työhön. Mutta kärsivällinen, kestäväinen, oppimaan taipuvainen suomalainen luonne on vähitellen siihenkin tottunut, ja Tampereelta on uusi sivistysmuoto — tehdasteollisuus — levinnyt maamme eteläisten ja läntisten kulmain yli. Tampereen tehtaitten teokset enimmäksi osaksi menevät Venäjälle; mutta omassa maassa kuuluu yhä harvemmassa rukin hauska surina, sukkula on sujahtanut pois emännän ahkerasta kädestä, talon tyttäret eivät enää käy kotikutomissa, vaan puodista ostetuissa vaatteissa, ja tehtaat ostavat pellavat kun ne vielä pellolla kasvavat. Kaikki tämä hiljaa, vaan perinjuurin muuttaa kansantapoja; koneellisuuden rauta-aika on jo saapunut Suomen keskisydämeen. Kone on herrana, ja sen rätiseväin hammasrattaitten välillä liikkuu työväki kaasun valossa, vaaleana ja äänettömänä, niin kuin haahmoparvi.
Kaikesta siitä ei tämä kuva anna mitään tietoa. Se on tehty pohjosesta päin katsoen; avara Näsijärvi on siis alapuolella kuvan kansia, ja siitä lähtevä, tässä samaten näkymätön, ankara koski, kulkee aivan oikealla reunalla noitten tehdasrakennusten sivuitse, jotka tässä vaan parilla törröttävällä savupiipulla osoittavat olevansa olemassa. Vesikaistale tuolla kuvan taustassa kuuluu viherjäisillä kukkuloilla, niemillä sekä saarilla niin kauniisti seppelöityyn Pyhäjärveen — keskusjärveen, joka eri haaroilta ottaa vastaan Näsijärven vesistön vedet ja viepi ne majesteetillisen Nokiakosken kautta sekä läntisten järvien läpi Kokemäenjokehen. Tehtaitten alin-omainen pauhu ei ole voinut tukehduttaa Tamperelaisten ihastusta kauniisen ympäristöhönsä. Ihanat puutarhat kylpevät kosken ryöpsähyttelemässä vesihuurussa, ja kaukana kohinasta ja pauhusta saa väsynyt kävelijä korkealla Pyynikki-vuorella levähdyttää mieltänsä kaukaa kimaltelevain vedenselkäin ihaelemisella.
25. Imatran alku.
Vierasmajasta oikealla virranrannalla käypi polku ylös putouksen niskalle päin. Harva matkustavainen jättänee tämän käynnin tekemättä, ja penkkejä on sille paikalle asetettu, leposijaksi niille, jotka eivät tahdo epätasaisilla kallioilla istua.
Murhenäytelmän kolme eri kohtaa — syy, lankeemus ja sovitus — ovat selvästi eroitettavana tässä luonnon suuressa draama-runoelmassa. Nyt nähtävänä olevassa kuvassa on maalari tuonut etehemme ensimmäisen kohdan, syyn. Virta on lähtenyt hiljaisesta kodistansa, järvestä, kulkien niinkuin ihminenkin elämässään, välin hyrskypaikkoja, välin suvantoa. Hän on alkukoskissa oppinut nuoren voimansa tuntemaan; hän on nuori jättiläinen, jonka sydän kuohuu halusta tulla mainioksi tämän elämän taistelussa, raivata itselleen tietä kalliomuurien läpi, kunnialla kruunattuna päästä tuntemattoman meren syliin. Hän ei pelkää mitään, hän ei tiedä että raskaudenluonnon-sääntö on häntä itseään voimallisempi, hän ei tiedä että hän itse, parhaan voittonsa hetkenä, on räiskähtävä miljoniksi vaahtopisaroiksi. Hän kuvaa itsekästä voimaa, joka ainoasti omaan itsehensä luottaa, tietämättä että silläkin on korkeampi valta ylitsensä, valta, joka häntä johtaa ja on ennaltaan määrännyt hänelle pyrinnön perän sekä tien. Näkemättä vastustamatonta sallimusta, joka häntä syvyyteen sysää, hän kuitenkin tuntee itsessään jonkunlaisen levottomuuden. Katsele näitä ristiin rastiin käyviä kuohu-aaltoja, jotka jo kaukana jyrkkyyden reunasta saattavat mahtavan virran rinnan kohoamaan, ennustaen sen pian tapahtuvaa lankeemusta. Mikä vertauskuva tässä luonnon ilmiössä! Nämät levottomat laineet ovat aivan kuin lakkaamatta vastakkain käyvät, lakkaamatta toisiansa vastaan riitelevät aavistukset, ajatukset ja himot kadotukseen rientävän ihmisen sielussa. Mahtavimmatkin historian jättiläisistä — Aleksanterit, Caesar'it, Napoleonit — ovat kaatumisensa edellisenä iltana tunteneet sielunsa salaisimmassa pohjukassa noita ennustelevia, ristinriitaisia, kalvavia laineita, ja heidän teoissaan on tämä sisällinen taistelu ollut nähtävänä. He ovat voittaneet tämän aavistelevan tunteen, sanoen sitä heikkoudeksi, he ovat rohkeasti niinkuin Imatrakin käyneet tietänsä eteenpäin, ja syvyys on heidät niellyt.
Itse tämä kaikki-nielevä syvyys on jo ollut kuvattuna toisessa paikassa tässä teoksessa. Kolmas kohta, Imatra putouksensa alapuolella, on vielä näkemättä — se hetki, jolloin erilleen ryöpsähtäneet pisarat jälleen yhdistyvät uuteen elämään, ja jolloin loppuun kuluneesta tapauksesta on jäljellä ainoasti tragillisen suuruuden vuosisatoja ihmeyttävä työ: särjetyt muurit ja vapauteen raivattu tie.
Luonnon vertauskuvien vaikutus ihmis-sieluun on huomaamaton, vaan ihmeellisen voimallinen. Harva ihminen — vaikka kuinkin hiljainen, hidasmielinen, mielikuvitusta vailla oleva — lienee kauemmin aikaa katsellut Imatraa sen näljäiseltä, liukkaalta äyräältä, tuntematta itsessään käsittämätöntä, melkein kuin pahan hengen viekoituksesta tulevaa halua syöksemään itsensä alas tuohon kiehuvaan pyörteesen. Moni, sitä tunnetta tunnettuaan, ei ole toista kertaa tohtinut tulla Imatran salaisen viekoitus-voiman piiriin, ja hän on siinä tehnyt oikein, sillä onpa joskus tapahtunut, että kiusaus on tullut kovin suureksi — tapaturmioita on tapahtunut, joiden syyksi on luultu kallioin liukkautta — mutta Jumala yksin tietää Imatran uhrit ja ihmis-sielun synkät syvyydet.
Noita huvimatkalaisia tuolla ei näy tämmöinen pelko vaivaavan. He nauttivat kesäpäivän ihanuutta koivujen varjossa, ja yksi tyttönen likiseudulta tarjoilee heille mansikoita kaupaksi. Levottomasti lainehtivan, melkein tuskallisen kosken rinnalla tekee Suomen luonnolle omituinen rauhallisuus virran rannoilla ja tuossa lehtosaaressa kuvan taustassa sanomattomasti hauskan vaikutuksen. Tässä ovat elämän molemmat suuret vastakohdat aivan rinnakkain, tehden toinen toisensa kauneuden vielä täydellisemmäksi, vielä ihastuttavammaksi.
26. Juustilan sulku.
(B. Reinhold).
Taaskin eurooppalainen kuva; mutta samassa myös suuren kansallisen työn kuva, Juustilassa on viimeinen, eteläisin Saimaan kanavan 28:sta sulusta.
Saimaan avaralla vesistöllä, jonka alimmat selät ovat 256 1/2 jalkaa Suomenlahden pinnan yli, on luonnollisena viemärinään Vuoksi, joka Laatokkaan laskee. Mutta Vuoksi syökseytyy niin jyrkkiä könkäitä (putouksia) ja niin ankaria koskia myöten alas, että enin osa sen juoksua on mahdoton aluksin kulkea, eikä se siis voi olla kulkuväylänä Saimaan ja meren välillä. Jo 1600-luvun alussa ruvettiin siis kaivamaan kaivantoa Saimaan ja Suomenlahden välille; mutta se työ lakkasi kesken, ja hyvä onni se olikin, voipi sanoa. Sillä siihen aikaan oli sulkuin rakentamisen taito vielä sangen huonolla kannalla, ja Savon suurten järviselkäin vedet olisivat siis luultavasti hirmuisena tulvavirtana ryöpsähtäneet rantamaan ylitse. Kaivannon kaivamisen tuuma heräsi sitten uudestaan vasta v. 1826, jolloin 13 talonpoikaa tuli Savosta, tuoden anomusta siitä maamme suuriruhtinaan etehen. Hankkeita ja valmistuksia siihen johti Suomen tie- ja vesi-yhdistysten silloinen päällikkö, paroni Kaarle v. Rosenkampff, joka kaatuikin taisteluun tämän tuuman puolesta, vaivoista murtuen. Saimaan kanavan kaivaminen päätettiin keisarin kirjeellä Syysk. 21:ltä päivältä 1844, kanava avattiin kululle Syysk. 7 p. 1856 ja tuli aivan valmiiksi v. 1858.
Sanomattomat vaikeudet olivat tässä työssä voitettavat. Kanavan koko läpi kuljettava matka mereen asti, 55 1/2 virstaa pituudeltaan, oli peri-vetinen. Siellä oli matalia järviä, joissa piti kulkuväylä syventää, polvittelevia jokia, jotka piti syrjälle johtaa, pohjattomia soita, jotka piti täyttää, ja höllä maaperä, joka teki että laidat kerta kertansa perästä vyörivät kaiventoon. Mutta kymmenvuotinen uutteruus, viisaus ja suuttumattomuus voitti kaikki esteet, ja Suomen insinöörit, joiden ylijohtajana oli Ruotsalainen, eversti Niilo Erikson, kuuluisan Amerikkalaisen veli, saattoivat viimein antaa maansa käytettäväksi työn, joka on jaloimpia lajiansa Euroopassa ja on vaan maksanut verrattavasti pienen summan, 12 miljonaa 381,000 Suomen markkaa.
Saimaan kanava yhdistää mereen järvirannikoita sadoin peninkulmin, ylimaan kaupungeita on koko joukko tullut merikaupungeiksi, salojen korkeat hongat pääsevät ulos maailmoille, kauppa ja sivistys pääsevät sisään syrjäisiin takamaihin. Tämmöisen työn loppupaikka maksaa muistamisen vaivan. Juustilan sulussa, kanavan suulla, Suomenvedenpohjan ylimmäisessä päässä, on meillä tilaisuus nähdä kuinka lujasti, huolellisesti se suuri työ on tehty. Kanavan laidat ovat hienosti silitetyllä harmaakivellä päällystetyt; me näemme sulkukammion, joka on vuoreen hakattu, vahvoilla porteilla suljettu, ja jonka yli käy sievä vääntämällä aukeava silta. Veden pinnan korkeuden eroitus sulkujen yli- ja alapuolella on keskimäärin vähän kymmenettä jalkaa. Kanavan leveys on vaihtelevainen 31:stä jalasta, vedenpintaa myöten lukien, missä se käy suoraan, aina 90:äänkin jalkaan polvipaikoissa; syvyys on 9 jalkaa.
On päiväpaisteinen suvipäivä kohta päivällis-ajan perästä. Ylöspäin kulkeva höyrylaiva on juuri tullut sulun sisään Viipurin puolelta, sulunvartijat par'-aikaa ovat sulkemassa alaporttia, ja laivan edessä oleva silta on jo vasemmalle auki väännetty. Kaksi laivan matkalaisista on, käyttäen tätä viivytystä hyväkseen, astunut maalle kävelläkseen, ja saavat kohta tuon pääsemättömän marjatytön kimppuhunsa; toiset matkalaiset kärsivällisesti istuvat laivassa, kulun jatkamista odotellen; muutamat katselijat silmäilevät laivan menemistä sulun kautta. Sulunvartijan tupa vasemmalla puolella, sievä metsä oikealla ynnä kanavaa myöten käyvä tie edustalla, muuta ei seudusta näe, sillä kanavan sininen vyö pokjoiseenpäin on peitossa sillan takana. Ei myöskään näy niitä monia somia huviloita, jotka kanavan varsia yhä koristelevat ja matkustajan silmiä ihastuttelevat. Höyrylaiva on saattava niille meidän terveisemme ja on turvallisella, hauskalla matkallaan epäilemättä saava monta vastatervehdystä niistä liehuvilla nenäliinoilla.
27. Savon linna ynnä osa Savonlinnan kaupunkia.
(H. Munsterhjelm).
Kustaa III:n sihteeri Ehrenström kertoo seuraavan jutun. Muutamana kolkkona iltana keväällä 1790 oli Kustaa III Drottningholmen huvilinnassa, ajatellen sotatuumiansa ja lähtöä Suomeen. Kuningas seisoi miettiväisenä, lämmitellen itseään takan edessä, ja kääntyi yht'-äkkiä Leopold'in puoleen näillä sanoilla: "Mais il faut avoir le diable au corps, que de quitter toutes ces aisances çi, pour aller s'enfoncer dans les déserts du Savolax — kylläpä pitää olla pirun riivaama, jättääksensä kaiken tämän mukavuuden täällä ja tunkeutuakseen Savon salomaiden sydämeen!" — Tämä kuva näyttää meille yhden noita "Savon salomaita", joiden tähden se nerokas kuningas rohkeni uhrata mukavan olentonsa. Mutta jos Savon linnassa ei olekaan koskaan voinut olla Drottningholman linnan vertaa hienossa, jalossa ylellisyydessä, voipa se sentään luonnon kauneuden puolesta vetää vertaa vaikka millekin kuninkaalliselle huvilinnalle.
Tuo vanha linna keskellä kuvaa syntyi v. 1475, jolloin rohkea ritari Eerik Akselinpoika Tott rakensi sen suojaksi Venäläisten päällekarkauksia vastaan; — se oli sama ritari, joka omin päin julisti sotaa Venäjän suuriruhtinaalle, peloittavalle Iivana III:lle Wasilinpojalle, ja teki suuren hävitysretken hänen alueelleen, saattaen 20-30 peninkulman avaralta maan ani-autioksi. Savon linnaa — eli sen-aikuisella nimelläänOlavinlinnaa— rakennettaessa oli ajat niin rauhattomat, että työmiehillä, käydessään hiekkaa, kiviä, ja kalkkia hakemassa, aina piti olla sotamiehiä myötä suojanansa. Se saikin sitten monta kertaa, vihollisten ahdistaessa, koettaa muuriensa lujuutta, ja jos se ei olekaan voinut kestää säännöllistä piiritystä, niin on se kuitenkin sitä useammin torjunut ensimmäisen rynnäkön ja täten kiitettävällä tavalla täyttänyt velvollisuutensa rajalinnana. Savon linna oli alussa erityisen läänin pääpaikkana, vaan kuului sitten välin Wiipurin, välin Käkisalmen alle. Se on ollut vuoroitellen Ruotsalaisten, Tanskalaisten sekä Venäläisten hallussa; se tuli 1743 vuoden rauhasovinnossa lopullisesti Venäjän vallan alle; turhaan pitivät sitä Ruotsalaiset saarroksissa v. 1788. Siinä asuva pieni venäläinen linnaväki marssi pois v. 1849, jättäen sen haltijain vartioittavaksi. Aika vei voittamattomat pataljonansa rynnäkölle sitä vastaan ja alkoi sen vanhoja seiniä murentaa; mutta Suomen kruunu lähetti muutamia tuhansia markkoja puolustusväeksi, ja Savon linna oli vielä kerran pelastettu. Se on pieni linna, mutta jalolta näyttävät kuitenkin sen kolme paksua tornia, sen lujat seinät, sen uhkaavat vallinkulmat, — se on kaunein, eheimpänä säilynyt keski-ajan linna mikä meillä on Suomessa.
Savon linna on rakennettu saareen, keskelle Kyrönsalmea, joka yhdistää kaksi kaunista, Saimaan vesistöön kuuluvaa järveä, Haukiveden pohjois- ja Pihlajaveden eteläpuolella. Kaupunki on saanut sijansa toiseen likeiseen saareen ja on luultavasti yksin ajoin syntynyt kuin linnakin; se on ollut linnan ruoka-aittana ja ulkohuoneena, jonka kohtaloksi aina tuli: vihollisten saapuessa palaa tuhaksi. Vasta v. 1723 ilmautuu Savonlinnakin näkyviin Ruotsin vallan kaupunkien luettelossa; 1741 ja 1788 vuosien sodissa se oli kavalain valtiollisten juonien pesäpaikkana. Meidän aikanamme on se Saimaan kanavan kautta saanut avaramman hengehtimisen sijan. Savon voi ei ole saattanut virrata sivuitse, johonkin määrään lihoittamatta kaupunkia; Savon nero ei ole myös jälkiä jättämättä kulkenut sivuitse. Savonlinna, järvi- ja lehdikkomäkireunoinensa olisi epäilemättä kehuttu ihanimmaksi kaupungiksi, jos ei sen maineen loistoa vielä ihanampi maakunta pimentäisi.
Meidän kuvassamme näemme talvisen maiseman. Ensimmäiset köykäiset Marraskuun-lumet ovat valkaisseet katot ja kukkulat, mutta Kyrönsalmen jää on kirkas kuin tanssisalin permanto. Kuka voi tämmöistä tanssikutsua vastaanseisoa? Huomatkaatte luistinten piirtämät viivat jäässä, jotka maalari sekä vaskeenpiirtäjä ovat niin mestarillisesti kuvanneet! Kouluilla on joutopäivä, nuoriso virtaa ulos, posket ruusuisena, jalka teräkseen puettuna, ja vanha, harmaa, synkkä linna katsastelee ykstotisesti tuota nyky-ajan hyörinää.
28. Varkauden koski.
(H. Munsterhjelm).
Leppävirtain pitäjän läpi käyvät Saimaan vesistön lahtemat ja selänteet ristiin ja rastiin, niin että se on pikemmin saaristoa, kuin mannermaata. Siinä on lukematon joukko saaria, niemiä, salmia ja lahtia. Kaikki vedet virtaavat eteläänpäin. Pohjoiset järvet purkavat vetensä Kallavedestä (277 jalkaa meren pinnasta) Konnuskosken kautta Unnukkaveteen; vaan Konnuksen kaivanto viekkaasti kiertää kosken sivuitse. Unnukkavesi vuorostaan vyöryy kohinalla Varkauden kosken kautta 18 jalkaa alempaan Äimisveten; mutta senkin kosken kiertää taas yhtä viekkaasti Taipaleen kaivanto, joka kahden sulun avulla viepi laivat tuon vaarallisen paikan ohitse. Äimisvesi puolestaan on Saimaan vesistön keskusjärven, Enoveden, pohjoisin selkä.
Varkauden kosken varrella on samanniminen tehdas, suurenmoinen laitos, jossa on iso saha ja rautaa valmistava masuuni. Pitkä silta, jonka alla nieriäiset loiskuttelevat, liittää tehtaan — tekispä mieli jo nytkin sanoa:kaupungin— toiseen rantaan. Kuvassa näemme ainoasti pienen osan tehtaan monista, kaunispaikkaisista rakennuksista.
On sydäntalvi, Tammikuu. Koivut seisovat lehdettömänä, männyt lumella peitettynä, ja kosken huurun synnyttämä härmä on hopealla siloittanut vanhan, pahkaisen, väärän pihlajan. Lumen peitossa ovat kaikki katot, kivet ja rannat; savu nousee hauskannäköisten huoneitten piipuista, luvaten matkalaiselle runsaasti vieraanvaraa. Kaikessa ilmoittautuu pohjoisen talvipäivän hauska rauhallisuus, — kaikessa paitsi tuossa aina rauhattomasti pauhaavassa koskessa. Se ei kärsi päällään mitään kahletta, se ei tottele pakkasta, se kuohuu edelleen, aina vaahtoisena, aina vapaana. Se on ainoa nyt elossa oleva vesi täällä; suvannot sen ylipuolella ja alipuolella ovat kuolleet. Tää avara, musta vesi edustalla kyllä myös liikkuu, mutta se liikkuu hitaasti, raskaasti hengehtien, melkein kuoleman teossa, sillä se on täynnä jääsohjaa, se on kohta lujaksi jääksi jähmettyvä. Eipä kuitenkaan lujaksi, vaan aina petolliseksi jääksi; sillä virralla on täälläkin vielä sen verran voimaa, että se lakkaamatta kalvaa kahlettansa: se jäätyy ja sulaa vuoroitellen, jää on epätasainen, niinkuin olisi vesi laineina kohmettunut — varokoon itseään se, joka tälle epäluotettavalle sillalle astuu! Teollisuus yksin on saanut vedenhaltijat täydesti valtoihinsa: ne pauhaavat ja peuhaavat, takoen ja sahaten; ne pureksivat rautaa, ne viilaisevat honkaa, ja menevät sitten, suu täynnä raudan kuonaa sekä sahajauhoja, puhdistamaan itseänsä kylvyllä Saimaan kristallinkirkkaisessa altahassa.
29. Lohipato.
(A. v. Becker ja B. Lindholm).
Me olomme alapuolella Imatraa, Jääsken pitäjässä, noin kolme peninkulmaa koillispuolella Viipurista.
Vuoksi ei ole suuren hyppäyksensä perästä kauan levähtänyt. Se syökseytyy, vielä innoissaan ensimmäisestä sankartyöstään, taas toisiin koskiin. Niissä on sama näkö nähtävänä kuin Imatrassakin, vaikka paljon pienemmässä määrässä: samat nuolena kiitävät laineenreunat, sama pyöriskelevä vaahto, samat aina kosteat, kallioiset, metsäkupeiset rannat. Imatrasta ei lohi taida ylipäästä; se on hänenkin pontevalle voimallensa liian jyrkkä este, liian ankara vastustus. Mutta näistä pienemmistä koskista se joka vuosi kulkee ylös, totellen luonteensa vietytystä. Tällä rohkealla retkellänsä se sangen usein puuttuu tässä kuvassa nähtävään satimeen.
Suuret lohipadot ovat rakennetut suurella taidolla ja tarkalla virran suunnan arvioimisella. Ne ovat seipäistä nuolenkärjen muotoon rakennetuita tarhoja, joiden kärki on käännetty vasten virtaa ja kulman kainalossa on aukko. Uidessaan ylöspäin virtaa, kohtaa lohi aituuksen, jota myöten etsien pääsöpaikkaa pujahtaa pelkäämättä aukosta sisään, tottunut kuin se on ahtaita kivien lomia kulkemaan. Mutta taas tulee hänelle toispuolinen aituus eteen; virta viskaa hänet tarhan syrjäsoppiin, joista hän ei enää pääse minnekään. Pyytäjä, kun käypi pyydöstään kokemassa, nostaa koko patomuksen ulos vedestä ja antaa veden valua ulos; lohi silloin vengottelee kuivillaan pohjassa ja tapetaan nuijan sivalluksella vasten kuonoa.
Tällä tavoin saadaan Pohjanmaan jo'ista monesti toista sataa lohta kerrassaan. Tässä kuvassa nähtävä patomus on vähemmin konstikkaalla tavalla rakennettu, vaan kuitenkin samaa petosta tarkoittava. Se on laitettu johonkuhun kosken sivuhaaroista, muutamien kivien päälle asetettuin kuorimattomain pölkkyin avulla. Patomus tässä ei ole vedestä nostettava, vaan siihen sattuneet lohet otetaan ulos väkäisellä ahraimella. Seisominen noilla aina kosteilla ja liukkailla pölkyillä vaatii rohkeutta ja varovaisuutta. Kalastaja, sitä tehdessään, on paljain jaloin, samoin kuin poikanenkin, joka lapsimaisella uteliaisuudella katselee päivän saalista. Sama uteliaisuus on myös viekoittanut kaksi nuorta, koreaan Jääsken vaateparteen puetettua naista ulos tuolle vaaralliselle portaalle, mutta jopa he katuvat rohkeata yritystään ja alkavat pakoon pötkiä. Kukaties ei liene aivan väärin, jos arvaamme, että tytöt enemmän ovat tulleet katsomaan tuota nuorta, rohkeaa kalastajaa kuin itse lohia, joista yksi jo on vasuun pantu, Viipurin tai Pietarin herkkusuiden pöydälle lähetettäväksi.
Ilmi-elävät henkilöin kuvat tässä ovat A. v. Beckerin, ja itse hauska koski-maisema B. Lindholmin maalaamat molemmat otetut kansan jokapäiväisestä elämästä jalomuotoisen luonnon keskellä.
30. Loviisan kaupunki.
(O. Kleineh).
Koska Kyminjoki v. 1743 oli tullut Suomenmaan ja Ruotsin vallan rajaksi Venäjän keisarikuntaa vastaan, pyysivät muutamat kauppiaat Venäjän vallan alle joutuneissa Haminan ja Lappeenrannan kaupungeissa lupaa, saadakseen muuttaa kauppansa Pernon pitäjään sisäänpistävän merenlahden rannalle, puolentoista peninkulman päähän Kymin suusta. Ruotsin hallitus katsoi hyödylliseksi että siihen rajakaupunki syntyisi, osti 300:lla vaskitaalarilla Degerbyn seterikartanon Porvoon kymnaasin lehtorilta Kraftman'ilta ja julisti Kesäk. 26 p. 1745 perustuskirjan uudelleDegerbynkaupungille.
Ruotsi ja Suomi olivat tosin silloin tasavaltana, kuningaskunnan nimellä, mutta "luonto se kuitenkin voitti", eikä ole koskaan nöyremmästi kumarrettu kuninkaallista nimeä, kuin juuri tällä Vapauden-ajalla. Ylinmäärin suureksi kunniaksi katsottiin siis, että kuningas Aadolf Fredrik, Suomessa matkustelussaan v. 1752, myös kävi tässä uudessa kaupungissa ja soi sille nimen Loviisa, muistoksi hänen puolisostaan Loviisa Ulrikasta, joka silloisessa historiassa kyllin on tuttu. Kuninkaan puolison kaimaa pidettiin nyt onnen kantamoisena ja ennustettiin sille suurta tulevaisuutta, Se sai kohta merikaupungin-oikeuden, jota niin suuresti kadehdittiin; se sai runsaasti alusmaata ynnä muita etuja. Kyminkartanon maaherra otti siihen asuntonsa ja 500 miestä sotaväkeä siihen majoitettiin rajan vartijoiksi.
Ensi-alussa oli Loviisa myös rajalinnaksi aiottu. Muurien alkuja nähdään sen itä- ja koillis-puolella; kasarmit ja ekseerauskenttä ovat myös todistuksena kaupungin sotaisasta lapsuuden-ajasta. Mutta sitten muuttui hallitsevain tuumat.Svarthohnansaari lahden suussa linnoitettiin; mutta ei sekään täyttänyt maan toivoa seuraavissa sodissa. Sen lyhyt historia päättyi Maaliskuussa 1808 arvaamattomalla antaumuksella.
Sillä välin oli Loviisan kaupunki joutuisasti vaurastunut, niin että sillä tämän vuosisadan alussa oli 2,700 asukasta, suuri määrä kyllä siihen aikaan. Loviisa oli nähnyt sotatapaukset sekä salaliitot naapuristossaan 1788 vuoden sodan aikana; se oli hurrannut Kustaa III:lle, huvittanut itseään vapaamuurari-salatempuilla, vienyt ulos rautaa sekä puuta, saanut oman historiankirjoittajansa, Henrik Backman'in, v. 1776, ja havaitsi v. 1809 arvaamatta joutuneensa Venäjän puolelle Ruotsin rajaa. Siihen aikaan jo oli kaupungin lyhyt kukoistus-aika lähennyt syksyään. Loviisa kuningatar oli jo aikaa kuollut, loppunut oli jo käytännöllisyyden aikakausi, kuollut Kustaa III, ja pian olivat myös Kyminkartanon maaherranlääni sekä Kymin raja muuttuneet paljaiksi, aikakirjoihin kätketyiksi muistoiksi. Maaherra oli jo v. 1779 siirtänyt asuntonsa Heinolaan, Loviisan satama oli mataloitunut ja laivain pääsö sen rantaan tullut vaikeaksi, kauppa sai pahoja loukauksia useampain haaksirikkoin kautta ja raukeni. Tästä ajoin on kuninkaan puolison kaima ollut vapauden-ajan nöyränä leskenä Suomessa, kyllin nuorena yhtähyvin seurustellaksensa uuden ajan kanssa ja ottaaksensa osaa sen toimihin. Se on nyt tiheästi asutun, varakkaan maanseudun asiamiehenä, koristelee itseänsä kukkasilla ja rakastaa taiteita. Pentti Lindholm on sen poikia, mutta on, peläten että hän ei voisi tasapuolisesti kuvata äitinsä kauneutta, antanut sen toimen O. Kleineh'lle.
Tässä me näemme kaupungin maapuolelta, puuryhmiä ympärillään, korkea kirkko keskellään. Se on pieni soma kaupunki, joka vielä on somistunut palonsa perästä yöllä Heinäk. 5-6 p. 1855, eikä ole suinkaan sennäköinen kuin olisi se vaan lakastunut lehti menneeltä suvelta. Näin tuuheita vaahteria kuin täällä ei näe monin paikoin Suomessa, Loviisa Ulrika olisi ihastuksissaan niistä, ja ne ovat vihriäisenä seppelenä hänen muistopatsaansa päällä.
31. Silakanpyynti Uudenmaan saaristossa.
(B. Lindholm.)
Maassa, jolla on sata peninkulmaa merenrannikkoa sekä monta sataa peninkulmaa järvirantoja, kalastus tietysti on sangen tärkeä elatuskeino. Harva mies Suomessa ei ole joskus pyytänyt veden karjaa; harva nainen ei ole joskus huuhtonut kalansuomuksia hyppysiltään; harva lapsi ei ole joskus pitänyt onkivapaa kädessään.
Kalastusta täällä harjoitetaan huvina, sivutulona taikkapa pää-elatuskeinona. Rantamaan kansa kalan pyynnissä ovat mestareita ja ylenkatsovat meitä muita tilapäisiä kalastajia. Miehet, jotka yöt, päivät kiikkuvat heikossa veneessään, keskellä meren myrskyjä, pitävät onkimista ainoasti laiskurin virkana. Tavallinen suomukalan pyynti on vaivan ja joudon vaihettelua. Lohi, siika, silakka, turska, ne ne koettavat kalastajan miehuutta alin-omaisella raskaalla työllä, vahvistavat hänen käsiensä voiman ja kasvattavat hyviä merimiehiä.
Ennen muinoin saatiin sillejä jokapaikasta Itämerestä. Mutta mitä suolattomammaksi Itämeri on tullut siihen yhä laskeutuvien monien jokien vedestä, ja mitä enemmän sen vesikasvien lajit siitä syystä ovat muuttuneet, sitä enemmän on silli paennut, jättäen sijansa pienemmälle, heikommalle sukulaiselleen, hopeanhohtavalle, säkenöivälle silakalle. Tälläkin on sama taipumus suuriin seuroihin ynnä myös halu pitkiin matkustuksiin. Koko legionat näitä pieniä kaloja, joitten koko vaihettelee sillin suuruudesta aina salakan suuruuteen asti, täyttävät tiheillä parvillansa meidän rantavetemme, kulkien välin rannoilta syvyyteen, välin syvyydestä rantalahtemiin. Lukemattomin joukoin pyydetään niitä Huhtikuusta Lokakuuhun, vieläpä toisinaan kevättalvellakin, ja viedään suolattuina ylimaahan. Suomen talonpoika, joka harvoin näkee herkuttomalla pöydällään muuta liharuokaa paitsi joulukinkkua, viljelee yleisesti suolattua silakkaa särpimenä ja höystimenä ruisleivällensä sekä potaateilleen. Näissä on samoin varakkaan talollisen kuin myös köyhän ruotuvaivaisen jokapäiväinen ruoka, jos ei kato- ja nälkävuosi pakoita molempia pettuleipään turvaamaan. Silakka on meillä kansallisin, enimmin haluttu kaikista veden asujaimista. Sen hintaa markkinoilla aina ensiksi tiedustellaan; jos sitä on runsaasti, arvelee niin varakas kuin köyhäkin ei olevan mitään hätää ruoasta; jos sitä on vähän ja hinta kallis, ei ole muuta sijaan panna kuin muikku, ja muikku — järvikalan laji — ei löydy niin runsain määrin eikä kaikin paikoinkaan.
Silakkaa pyydetään taikka nuotalla taikka jataverkolla, Nuotta on vanhempi näistä pyydyksistä, jataverkko on uuden-aikuisempi, hienosilmuisempi, joskus 5:nkin syllän syvyinen. Se lasketaan yöksi luotopaikalle mereen, missä on 6-10 syltää vettä; taikkapa pannaan se, Gotlannin tavalla, pulloilla varustettuna, laineita myöten ajelemaan juuri veden pinnan alla. Tämä kalanpyynti on kaikista vaarallisin ja vaivaloisin, mutta myös parhain saalista antava. Usein nousee pimeällä yöllä myrsky. Kalastajalla on kallioluodollaan mökkinsä katolla tuulihyrrä; monta kertaa yöllä hän herkistää korviaan sen ääntä kuultelemaan, ja jos se myrskyn tuloa ennustaa, rientää hän viipymättä veneelleen ja lähtee korjaamaan pois kalliimman tavaransa mustista lainehista. Taikkapa myös on hän kiinnittänyt veneensä ankkurin pohjaan samaan luotoon, mille on jataverkkonsa laskenut, useamman peninkulman päässä lähimmästä maasta. Yksi mies vuoroitellen valvoo; myrsky nousee, sade rapisee, ja usein täytyy silloin hakata ankkuriköysi poikki, jättää kalliit pyydykset veteen, ja laskea vene tuulta myöten menemään, minne meneekin kaukaisille, vieraille rannoille, sillä se on ainoa hengen pelastus.
Nuottamies ei ole näiden vaarojen alainen. Hänellä tosin on raskas työ, usein sateessa ja pakkasessa; hänen on ponnisteleminen tuulta ja virtaa vastaan; mutta hän pyytää saalistansa myrskyltä suojatuista lahtemista, ja käypi tavallisesti makaamaan, jos aalto jonakuna päivänä on kovin ankara. Lindholmin ensimmäisessä kuvassa näemme lahteman, jolla on syvät, kallioiset rannat, ja lahtemalla kolme venettä väkineen. Kaksi niistä on rantaan kiinnitettynä; valkea on viritetty, ja pata tarjoo lämpimiä potaatteja, luvaten toisella kerralla antaa täytensä silakkaa. Kaksi miestä seisoo jouten, nälkäisen näköisenä; poikanen lämmittelee kohmettuneita käsiänsä valkealla. Kaikki odottelevat kolmatta venettä, joka pian on saanut nuottansa ulospannuksi.
Tätä venettä pannaan, Uudenmaan tavan mukaan, liikkeelle niin, että yhdellä airolla kokassa soudetaan, toisella perässä huovataan. Soutamassa on vaimonpuoli harmaissa vaatteissa. Monestikin on puolet nuottaväkeä naisia, hameet ylös-sonnustettuna, rivakoita soutajia ja kaikkiin vaivoihin tottuneita, yhtä paljon kuin miehetkin. Etukokan kärjellä ratsastaa pikku, hyvää toivoa itsestään herättävä Jouto-Jussi, punatupsu lakissa, ikään kuin täten oikein mukavalla tavalla opiskellen vastaista virkaansa. Viidentoistavuotinen poika paitahihasillaan huopaelee; ahvettunut mies pruunisessa jakussa, lakki silmille vedettynä, on ottanut osakseen raskaimman työn, nimittäin nuotan ulospanon, jolla aikaa kahdentoistavuotinen apumies selittelee verkkoa, ettei se veneessä sekaannu. Pian on vene menevä rantaan; vaimonpuoli — aina etumaisena, aina uupumattomimpana — on käyvä istumaan polkuveivilleen toiseen veneesen ja hitaasti jaloin polkien hinaava sisään toisen nuotansivun köyttä. Mies ja pojat aivan mukavasti rannalta auttavat nuotan vetämistä, ja näin on se väljä piiri, joka meren vapaat asukkaat on kietonut, ahdistuva ahdistumistaan, kunnes koko kalakarja sätkyttelee nuotanperässä. Minkälainen on saalis tuleva? Niinkö runsas, että kaikki saavat hauskaa työtä yltäkyllin, vai ainoasti muutamia yksinäisiä karkureita merenkuninkaan väestä, tuskin niin paljon että pata rannalla tulee täyteen? Sitä ei tiedä kukaan, mutta kaikki silmät ovat nöyrällä onneensa tyytymyksellä kääntyneet toivotun saaliin puoleen. Tulkoon kapallinen, tulkoon nelikollinen, tulkoon 50 tynnöriä kalastaja on tottunut saamaan erilaisia lippuja onnen arpapyörästä, ja hän odottelee vakaisella mielellä.
32. Silakan suolaus.
Nähtävästi on saalis ollut runsas, sillä toisessa kuvassa näemme kalamiehet täydessä kalojen suolaamisen puuhassa. Edessämme on yksi noita pieniä lahtiloukeroita, jotka ovat veneille soveljaita satamapaikkoja. Ranta asuinhuoneen edessä on viettävää, punertavaista kalliota, jonka muinaiset meren-aallot ovat sileäksi nuolleet. Oikealla puolella näemme jokseenkin rappiolla olevan kala-aitan, vasemmalla pitkiä parsia, nojallaan patsaita vasten, joille ripustetaan nuotta kuivumaan. Yksi mies ja yksi poika ovat juuri tässä toimessa. Veneet ovat kaikki kolme rannassa. Vaimonpuoli, hihat ylöskäärittynä, tuopi silakoita veneestä; se on sama "kalamies", joka taannoin souteli, mutta hänen pruuninen hameensa ei ole enää sonnustettuna. Toinen vaimo istuu, kalalauta edessään, ja ottaa juuri-vasun sisällystä vastaan. Nuori, paljasjalkainen tyttö seisoo hänen vieressään, ja katselee, varjoten silmiänsä kädellä, ohitse-purjehtivaa alusta. Vielä enemmän oikealla näemme toisenkin vanhanpuolisen vaimon, sininen huivi kaulassa, joka myöskin, kalalauta edessään, odottaa perattavia vasusta saadakseen. Yksi mies kaataa kapasta suoloja puoleksi täytettyyn nelikkoon, ja koska tämä tulee täyteen kalaa, on hän paneva painon kannelle. Kahdella muulla miehellä aitan vieressä on työnä jo täytettyin nelikkoin vanteitten tiukemmaksi lyöminen.
Tämä näkö täällä saattaisi olla hiukan toisellainen toisessa apajapaikassa. Kala-aitta on tavallisesti aivan venelaiturin vieressä, ja nuottaparret enimmiten ovat vaakasuorassa asemassa. Mutta kalastajan elämä kuitenkin on samallainen joka paikassa — samaa taistelua hillittömiä luonnonvoimia vastaan, samaa vaivaa, samaa nöyrää kohtaloonsa tyytymistä, jos pyynti on ollut huono, ja samaa riemua, jos se hyvin onnistui — kädet suomuksisena, posket ahvettuneena, leikkipuhetta kaikilla huulilla, ja iloisia lapsia, jotka matkivat aika-ihmisten toimia.
33. Kuopion kaupunki.
(H. Munsterhjelm).
V. 1650 sai kreivi Pietari Brahe kuningatar Kristiinalta Kajaanin vapaherrakunnan läänityksekseen. Se oli avaruudeltaan kuningaskunnan vertainen, se sisälsi äärettömiä saloja, järviä sekä soita Pohjanmaan koilliskulmassa sekä Savon pohjois-sopessa, mutta se oli vaan hongan ja karhun kotimaata, siinä ei ollut yhtään ainoatakaan kaupunkia. Pietari Brahe aikoi perustaa kaupungin, Kallaveden rannalle, Kuopion kirkon likeisyyteen. Pohjapiirros tulikin jo valmiiksi, mutta ei sitä kerjitty toimeen panna, ennen kuin Suuri Kruunun-ryöstö tempasi pois tämän vapaaherrakunnan niinkuin muutkin suuret läänitykset. Sata kaksikymmentä kuusi vuotta sen perästä lähetti maantiedon kirjoittaja Tuneld Pietari Brahen pohjapiirroksen Kustaa III:lle ja koska kuningas tahtoi asettaa eri maaherran Savonmaahan, niin perustettiin Kuopion kaupunki v. 1776 Koljolan talon maalle, Kallaveteen ulospistävälle niemelle. Perustuskirja on Maalisk. 4:ltä päivältä 1782.
Niinkuin kaikki kuninkaanlapset, sai Kuopiokin erityiset etuuksensa, muun muassa myös ammattivapauden, mutta kaikki sille osaksi tullut suosio olisi ollut turha, jos ei se paikka olisi ollut erittäin sovelias kaupalle ja jos ei ympäristö olisi ollut Savon parhaiten viljeltyjä ja tiheimmin asuttuja seutuja. Karjalaisen kauppias-taidosta on myös hänen nuorempi veljensä, Savolainen, saanut osansa. Koska Viipuri oli Venäjän vallan alla, tuli Kuopio koko ruotsinpuolisen Itä-Suomen kauppakeskukseksi, ilman kilpailijatta likempänä kilin 30 peninkulman päässä. Sen markkinat olivat suurimmat koko maassa ja välittivät tavarain vaihtoa idän ja lännen välillä. Kun sitten Viipuri taas Suomeen yhdistettiin ja aloitetun Saimaan kanavan kautta näkyi aikovan vetää koko liikkeen puolehensa, sai Kuopio taas toisellaisen korvauksen, sillä että siihen v. 1844 perustettiin kymnaasi ja v. 1851 asetettiin piispa asumaan. Markkinat alkoivat vähentyä, mutta Kuopio sen sijaan tuli opin ja kirkon pesäpaikaksi, synnytti Snellman'in sanomalehden, uutta aikakautta aloittavan Saima-lehdon, ja väitteli Raamatusta Savon kerettiläisten kanssa.
Eipä ole sen historia sotamuistojakaan vailla. Kuopio sekä lähellä, koillisessa, oleva Toivalan salmi olivat 1808 vuoden sodassa tanterena Sandels'in, Malm'in ja Duncker'in mainioilla urhotöillä. Yöllä Toukok. 12:tta päivää vasten valloitti Malm 180:n Savon jääkärin ynnä muutamien satojen talonpoikien kanssa Kuopion, nelituntisen kovan taistelun perästä, ja sai enemmän vankeja, kuin mitä hänellä itsellään oli miehiä. Vihollinen tuli takaisin suuremmalla voimalla: Kuopio tuli taistelun aineeksi; kaksi kertaa, Kesäk. 26 p. sekä Heinäk. 1 p., ryntäsi Sandels rohkeasti päälle, vaan torjuttiin takaisin. Nyt toivat Venäläiset tykkivenheistön Kallaveden seljille; alkoi pieni vesisota täynnä romantillisia tappeluita maallenousuineen, yöllisin päällekarkauksineen, viekkain temppuineen sekä urhotekoineen molemmin puolin. Sandels oli peräytynyt Toivalaan, jota salmea sitten puolusti ihmeteltävällä rohkeudella, siksi kuin hänen, takaapäin lähenevän vihollisjoukon tähden, täytyi peräytyä, saadakseen loistavan voittonsa Virran sillan luona.
Kuopio on rakennettu tasangolle, jolla on vettä kolmella taholla, ja sen pitkissä riveissä venyvien, matalien huoneitten yli kohoaa v. 1815 valmistunut tuomiokirkko. Täyttä käsitystä Kuopion kauneudesta ei voi kuitenkaan saada, ennen kuin on noussut tuolle kuvan taustassa kohoavalle harjulle, Pujovuorelle, joka ylöskiipeemisen vaivan palkitsee ihanimmalla näöllä Kallaveden selkien ynnä niiden satojen saarien, luotojen, salmien, lahtien, ruokorantojen, savuavain höyrylaivain ja kaukaa paistavain purjeitten yli.
34. Laatokka.
(B. Lindholm).
Laatokka on avarin ja syvin notkelma Euroopan manterella. Siihen jäi osa valtameren vesiä, koska muinainen leveä salmi Vienanmeren ja Itämeren välillä maatui umpeen, ja tällä tavoin syntynyt järvi kadotti vähitellen suolaisuutensa monien siihen virtaavain jokien kautta. Jos Suomenmaan ja Skandinavian poisluemme, niin koko muun Euroopan järvet yhteensä eivät täyttäisi Laatokkaa. Se on 17 peninkulmaa pitkä, 10 1/2 leveä, 292 neliöpeninkulmaa avara, ja syvyys muutamin kohdin sen etelä-osassa, missä laskinluoti ei 200:nkaan syllan päästä vielä tapaa pohjaa, on suurempi kuin yhdessäkään paikassa Itämeressä, Laatokan muoto on soikulaisen pyöreä taikka paremmin sanoen on se suorakulmiona, joka eteläänpäin kaariutuu; suurin pituus käy pohjois-luoteesta eteläkaakkoiseen. Laatokkaan valuu 70:n suuremman ja pienemmän joen kautta tuhansien järvien vedet Maanselän kumpaiseltakin vietteeltä, ja Nevajoki ne sitten vie Laatokasta ulos Suomenlahteen. Lukemattomat. Vellamon tyttäret vievät täten veronsa tälle hallitsevalle, suurimmalle sisarelleen — vievät vetensä läpikuultavat, kirkkahat kuin kristalli, liian viattomat oikeastaan, tullakseen suuren pääkaupungin saastaisuuden huuhtojiksi.
Ympärillä asuvat kansat sanovat Laatokkaamereksi, ja meri onkin hyvin sopiva nimi järvelle, jonka rannoilta ei mikään silmä voi toista rantaa eroittaa, Sen nimeä arvellaan väännellyksi alkuperäisemmästä nimestä,Aldogas(= Aallokas); sen eteläisellä rannalla olikin muinoin vanha vikingi-linna Aldeigja-borg. Ja aallokaspa onkin Laatokka enemmän kuin moni muu vesi; sen kepeät vedet kuohahtavat pienimmästäkin tuulen puuskahduksesta ja nielevät monta alusta pelättyyn poveensa. Laatokan aallolla onkin eri nimensä suomen kielellä: sitä mainitaankareeksi, joskusmainingiksi. Kylminä talvina jäätyy koko tää suuri järvi lopulla Tammikuuta, mutta alkaa siintää jälleen Helmikuun lopulla. On oltu havaitsevinaan että sen pinta aikakausittain nousee ja laskeutuu.
Laatokan pää-selkä on ääretön vesilakeus, jossa ei näy ainoatakaan saarta; saaristoa on tässä järvessä ainoasti pitkin korkeakukkulaista, monilahtemaista pohjois-rannikkoa, ja kolmen peninkulman päässä rannasta kohoovat sillä kulmalla keskiselästä ne saaret, joilta kuuluisan Valamon luostarin kullatut torninhuiput välkähtelevät. Etelässä on Laatokka huuhtonut kolme leveää poukamaa Inkerin pehmeämpään maahan.
Laatokka tätä nykyä kuuluu puoleksi Venäjän keisarikuntaan, puoleksi Suomen suuriruhtinaanmaahan; meidän on koko pohjoinen ranta ja melkein kaikki läntinenkin. Mutta itäiselläkin rannalla paikoittain asuu Suomalaisia, ja monta vuosisataa takaperin oli Laatokka keskustana läntisen Suomalaisheimon alueessa. Tämän järven rannat ovat olleet sen vanhimman, hämärän historian tanterena; näistä rannoista on se taistellut jo ammoin unohdettuja taisteluita. Täällä arvellaan Kalevalan ja Pohjolan muinoin taistelleen Sammosta; täältä myös muutamat arvelevat Rurikin lähteneen, koska hänet kutsuttiin Venäjän vallan perustajaksi. Laatokan kautta kävi Keski-ajan koko loppupuoliskolla länsimaiden suuri kauppatie Novgorodiin ja itämaille; Laatokan kautta imee Pietari nytkin vielä suuren osan sille idästä ja pohjosesta virtaavia tarpeitaan. Laatokka yhä vieläkin, niinkuin muinoin, on itäsuomalaisen kaupan suurena valtasuonena.
Lindholmin kuvassa me näemme edustassa aution vuorimaiseman Laatokan läntisrannalla, Suomen puolella, Kurkijoen pitäjässä. Muutamat harvat männyt sekä kuuset törröttävät kallioin raoista, pieni lammaslauma hakee tästä niukkaa ravintoansa, ja paimenpoika puhelee vuorten yli poikkitietä tulleen miehen kanssa. Kauempana näkyy tiheä lehto; siellä satakieli laulelee; sen sisässä kenties piilee joku kalastajan mökki. Kaitainen lahdeke tunkeutuu kallioiden lomaan, ja sen takana leviää silmiemme eteen Laatokan ääretön avaruus. Se makaa nyt rauhallisena, hopeanhohtavaisena, välkkyen kajanteesta pilkistävän auringon paisteessa, niin tyynenä ja kirkkaana, kuin ei tietäisi se mitään myrskyin möyrynnästä, kuin ei olisi koskaan merimiesten henki, jopa koko känsäinkin kohtalo ollut sen läikkyväin lainehien nojalla. Vesien haltija nukkuu — älkäämme häiritkö sen lyhyt-aikuista unta, nyt kun aution erämaan hiljaisuus sen on viihdyksiin saattanut.
35. Kotiin-tulo linnunpyynniltä.
(A. Edelfelt).
Talonpoikais-tupa Uudenmaan rannikolla.
On iltapäivä lopulla Elokuuta, jolloin telkänpojat ovat tulleet "syötäviksi" ja kallis-arvoinen nahka ei enää ole lain suojan alla, Eerik Fagerholm on kovin viisas metsästäjä, ettei hän pitäisi metsästyssääntöä pyhänä. Hän ei tosin katso kaikkia noita herrain keksimiä uusia metsäviljan suojelemisen keinoja niin erittäin viisaiksi. Hän ei myös huoli toimittaa poliisin virkaa kaikkia lainrikkojia vastaan, jotka aikaiseen kesällä soutelevat saaresta saareen, poimien merilintuin munia ja ampuen emiäkin kuvilla. Mutta Eerik Fagerholm tietää että, jos hän luvattomalla ajalla vie lintuja Helsinkiin, niin joutuu hänen saaliinsa, vieläpä hän itsekin ensimmäisen kalasatamassa vastaantulevan poliisikonstapelin kynsiin. Sitä hän syystä pitää ikävänä seikkana ja päättää senvuoksi luvallista aikaa odottaa.
Hänen nuottansa on nyt par'-aikaa korjattavana, ja hän käyttää tämän loma-ajan linturetkeen. Huomattuansa telkkäpoikuuden kaidan salmen likeisyydessä, on hän parilla myötään-viedyllä verkolla sulkenut tämän salmen suun ulkopuolelta. Sitten on hän kokeneen linnustajan varovaisuudella ja taidolla ajanut poikuuden sisäselältä salmeen ja oikealla ajalla päästänyt haulinsa ratisemaan veden pintaa myöten. Muutamiin on sattunut, toiset ovat menneet sukelluksiin ja koettaneet, uiden veden alatse, päästä ulkoselälle. Juuri sepä olikin linnustajan tarkoitus. Hän poimii huolettomasti ensin kaikki jääneet kokoon, ja lähtee sitten verkkojansa kokemaan. Niistä hän löytää useimmat poikuuden onnettomista pakolaisista, kaula puuttuneena silmukoihin. Tuskin on yksi tai kaksi päässyt pakoon.
Eerik Fagerholm on tullut kotiin tupahansa. Ilta-aurinko paistaa ikkunoista sisään lattialle, takalle sekä, kaksin kerroksin kohoavalle, seinässä kiinni olevalle, pumpuli-uutimilla varustetulle sängylle. Sen alla seisoo arkku, joka talon harvoja kalleuksia talleltaa ja vieressä juurivasu villakerää sekä muuta pientä varten. Likellä ikkunaa riippuu kivipiirros — muotokuva — mustissa kansissa. Silmämme kaipaa noita tavallisia kirjavia nimipäivä-onnentoivotuksia: ne koristavat luultavasti toista seinää, joka ei tässä näy, vastapäätä sänkyä. Työkaluin puute ei todista kovin suurta taitoa kotiteollisuudessa.
Karoliina emäntä, vielä verevä, vaikka jo kolmansilla kymmenillä, paitahihasillaan ja viiruhameessa, pumpuli-liina päässä, on täydessä nuotan paikkaamisen toimessa; hänellä on yksi kappale edessään; muut — niin monta kuin talon osaksi tulee — ovat heitetyt tuolille. Tästä työstä sanoo tuttu arvoitus:hakee mitä ei soisi löytävänsä, nimittäin reikiä. Emännän vieressä seisoo rasiallinen nuottarihmaa ja pieni saavi eli korvo. Emäntä on ahkera nainen, hän ei tahdo istua kädet ristissä, sillä aikaa kuin perunat eli potaatit kiehuu.
Tällä hetkellä astuu mies sisään ja näyttää aika hahkaa, jonka pehmoiset untuvat kenties ovat aiotut emännän omaan pään-alaiseen. Eerik on roteva mies, noin 40 vuotta ijältään, sinisessä tröijyssä, harmaissa housuissa, pitkävartisissa, hyvin rasvatuissa, vettä päästämättömissä saappaissa. Hänellä ei ole tapana hätäillä merimies-hatun päästään ostamisessa. Emäntä vaihettelee hänen kanssaan pari sanaa, työstään lakkaamatta. Sitä enemmän on lasten uteliaisuus hereillä. Kymmenvuotisella Eemil'illä on ollut se onni että sai seurata isän kanssa; hän on nyt jo ennen kiirehtinyt kotiin, tuoden kimpun tapettuja lintuja, jonka on viskannut lattialle, ja kaikki ne urhotyöt aikaan-saaneen pyssyn on hän asettanut tuolin nojalle. Eemil hiukan ylpeilee. Lakki niskassa, nostaa hän pari lintua maasta ja kertoelee ihmettelevälle siskollensa, viidenvuotiselle Edlalle, retken eriskummallisista tapauksista. Edla kädellään silittelee linnun pehmeitä höyheniä, ja hänen hellempi sydämensä pikemmin soisi että lintuset vielä olisivat hengissä. Mutta Eemil vakuuttaa että ainoasti kuolleita lintuja voi höyhentää ja paistaa, ei eläviä. Tähän selitykseen Edla tyytyy ja pyytää jo ennalta luvan saada muutamat kaikkein koreimmista sulkasista.
Itse kuva, nuoren taideniekan tekemä, on täynnä elämää ja totuutta. Kun Eerik Fagerholm jo aikaa sitten on laskenut pyssyn vanhuudesta rauentuneesta kädestään, kun hänen vaimonsa Karoliina on jo aikaa sitten lakannut näkemästä nuotan repiämiä, niin, kun Eemil ja Edlakin jo aika-ihmisinä ja vanhuksina ovat soutaneet Uudenmaan rantoja — on tämä kuva yhä vielä säilyttävä muiston tästä ihanasta Elokuu-illasta, jolloin lintumies saaliinensa tuli kotiin vesiltä.
36. Mikkelin kaupunki.
(J. Knutson.)
Neljännellätoista vuosisadalla ei ollut Savossa enempää kuin yksi ainoa kirkko, ja sitä sanottiin Suur-Savon eli S:t Mikaelin kirkoksi. Saimaan viljavat ja kalaiset rannat olivat jo silloin tiheään asutut, uusia kirkkoja rakennettiin yks toisensa perästä, mutta maakauppa kulki yhä vielä kolmen salmen, Väätämänsalmen, Vuolteensalmen ja Siikasalmen kautta tuohon vanhaan keskuskohtaan. Mikkelin kirkonkylään asetettiin 1743 vuoden rauhan perästä postikonttori sekä raja-tullikammari. Ruotsin hallituksella oli jo silloin aikomus perustaa tähän kaupunkia, mutta tämä aikomus toteutui vasta meidän aikana, jolloin kirjoituksella Maalisk. 7:ltä p:ltä 1838 Mikkelin kaupunki perustettiin Olkkalan ja Maunusalon talojen maalle, syvän Saimaasta maahan tunkeuvan salmen rannalle.
Mikkeli on siis nuorimpia kaupungeita Suomessa. Sen alku oli nöyrä. Se oli varakas kylä, joka oli saanut ylimaan kaupungin oikeudet ja kaupitteli hevosia, pellavia, viljaa sekä voita markkinoillaan, jotka olivat suurimmat koko Suomessa, Kuopion markkinain perästä. Mutta 1843 muutettiin tänne kuvernöörin asunto Heinolasta, ja v. 1872 perustettiin tähän uusi täydellinen lyseo. Me näemme kaupungin leviävän likeisiltä kukkuloilta alas tuolle suurelle, metsättömälle lakeudelle päin, johonka kasket ovat painaneet poltinmerkin ja jotka aura on vakoilut viljaviksi pelloiksi. Katsos noita äärettömiä, yksitoikkoisia lakeuksia, joita vasta tuolla kaukana matalat harjut rajoittavat! Mutta jos nousisimme tuolle kukkulalle, jonne meille näkyisivät Saimaan läntiset selät lakeuksien takaa, silloin näkisimme ettei Mikkelikään ole kauneuden puolesta jäänyt osattomammaksi kuin muu Savon maa.
Arki-enkelin kaupungin toki pitäisi ennen muita olla vahva ja valtava. Kaupunki on kuitenkin liian nuori, että olisi vielä itse sotaa nähnyt. Sen likeisyydessä on kuitenkin Vuolteensalmi, jossa 1788 vuoden sota sai alkunsa, sillä että Hastfehr'in suomalaiset rakuunat, Venäläisiksi puettuna, tekivät päällekarkauksen. Ja 3/4 peninkulmaa täältä on kuuluisa Porrassalmi, jossa Aminoff 500:n Savolaisen kanssa — vasta lopulla tuli Porilaisia ja Pohjalaisia avuksi — Kesäk. 12 ja 13 p. 1789 piti puoltansa 23 tuntia paljoa lukuisampaa vihollista vastaan. Täällä Adlerereutz ja Döheln leikkasivat ensimmäiset laakerinsa. Koko tuon pitkän taistelun aikana istuivat Mikkelin äidit ja nuoret tyttäret Kellovuorella, tykyttävin sydämin katsellen poikiensa ja veljiensä sankaritekoja.
Loppusanat.
Tähän loppuvat selitykset tämän "Matkustuksen Suomessa" ensimmäiseen jaksoon. Hyvin epätasaisesti on tähän tullut kuvia eri maakunnista, Pohjanmaalta on ainoasti yksi kuva (n:o 2); Ahvenanmaalta samaten yksi (n:o 5); Hämeestä 3 (n:o 8, 16, 18); Varsinais-Suomesta 4 (n:o 6, 17, 20, 21); Satakunnasta niin-ikään 4 (n:o 10, 19, 22, 24); Savosta 7 (n:o 1, 13, 14, 27, 28, 33, 36); Karjalasta saman verran (n:o 7, 11, 12, 25, 26, 29, 34); Uudeltamaalta 9 (n:o 3, 4, 9, 15, 23, 30-32, 35).
Syyt tähän epätasaisuuteen ovat helpot selittää. Helsingissä asuvat taideniekat ovat ensiksi kuvanneet ne maamme osat, jotka olivat likinnä tai joihin oli helpoin päästä. Mutta tämän jakson perästä on tuleva toinen, missä nyt niin syrjään jääneet pohjoiset ja läntiset seudut ynnä myös maamme keskikohdat saavat vuoronsa.
Aika, milloin tämä toinen jakso on seuraava, riippuu siitä että ensimmäisen jakson suuret kustannukset saataisiin takaisin. Muistettava näet on että melkein jokainen näistä kuvista on teräkseen piirretty varsituisesti sitä varten tehdyn alkuperäisen maalauksen mukaan. Holmbergin maisema Pirkkalassa, Ekmanin Lyytinen sekä Janssonin kajuutta ovat ainoat vanhemmat alkukuvat.
Suomen yleisö, kuinka suuresti se rakastaakin kotimaatansa, ei jaksa kuitenkaan yksinään kannattaa tätä teosta. Siitä syystä toimitetaan paitsi ruotsalaista alkuperäistä tekstiä ynnä sen suomennosta vielä franskalainen, saksalainen, venäläinen, kukaties englantilainenkin painos.
Koska kerran kaikki Suomen maakunnat, niin täydellisesti kuin tässä on mahdollista, ovat kuvatut, niin hyvin luontonsa kuin kansan-elämänsäkin puolesta, niin on selityksistäkin selvemmin näkyvä mikä missäkin on omituista ja mikä yhteinen side kaikki yhdistää.
Helsingissä Marrask. 25 p. 1873.
End of Project Gutenberg's Matkustus Suomessa, by Zacharias Topelius