The Project Gutenberg eBook ofMatkustus maan keskipisteeseenThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Matkustus maan keskipisteeseenAuthor: Jules VerneTranslator: Arvo AirioRelease date: March 11, 2015 [eBook #48460]Most recently updated: October 24, 2024Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATKUSTUS MAAN KESKIPISTEESEEN ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Matkustus maan keskipisteeseenAuthor: Jules VerneTranslator: Arvo AirioRelease date: March 11, 2015 [eBook #48460]Most recently updated: October 24, 2024Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Matkustus maan keskipisteeseen
Author: Jules VerneTranslator: Arvo Airio
Author: Jules Verne
Translator: Arvo Airio
Release date: March 11, 2015 [eBook #48460]Most recently updated: October 24, 2024
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MATKUSTUS MAAN KESKIPISTEESEEN ***
The Project Gutenberg eBook, Matkustus maan keskipisteeseen, by Jules Verne, Translated by Arvo Airio
Kirj.
Jules Verne
SuomentanutArvo Airio
Kust.Oy Kirja, Helsinki
1917.
SISÄLLYS:
Jules VerneIIIIIIIVVVIVIIVIIIIXXXIXIIXIIIXIVXVXVIXVIIXVIIIXIXXXXXIXXIIXXIIIXXIVXXVXXVIXXVIIXXVIIIXXIXXXXXXXIXXXIIXXXIIIXXXIVXXXVXXXVIXXXVIIXXXVIIIXXXIXXXXXXXXXIXXXXIIXXXXIIIXXXXIVXXXXVViiteselitykset:
Jules Verne on kirjailijanimi, joka tuntuu tutulta ja mieluiselta miljoonille koko sivistyneessä maailmassa. Siihen yhdistyy jotakin elämän hauskimmista muistoista, mikäli sellaisia jo nuoruudessa on kirjallisuudesta saatavissa, jotakin salaperäistä ja jännittävää, mutta samalla opettavaista ja isällisen toverillista. Samalla se muistuttaa mieleen sen valtavan kehityksen ja ne kunnioitettavat tulokset, joita viime vuosisadalla saavutettiin nimenomaan luonnontieteiden alalla. Kun ajatellaan, kuinka ratkaisevasti ja kehittävästi ne tulokset ovat vaikuttaneet maailmankatsomuksemme muodostumiseen, voi ymmärtää, kuinka arvokas ja tärkeä on sen miehen elämäntyö, joka on levittänyt näitä uuden ajan totuuksia ja kehityssaavutuksia laajempiin piireihin kuin mihin tiede luultavasti koskaan olisi omine aseineen pystynyt tunkeutumaan. Tässä valossa on Jules Vernen kirjailijatyö ymmärrettävä, sillä ainoastaan siitä saadaan sen arvioimiseen oikea mittapuu.
Jules Verne syntyi Ranskassa Nantes'in kaupungissa 1828. Hänen vanhempansa olivat varakkaita antaen pojalleen hyvän kasvatuksen. Vaikka hän tunsi jo aikaisin halua luonnontieteellisiin tutkimuksiin, rupesi hän silti lakimiehen uralle, luopuen siltä kuitenkin pian; kirjallisuuden tenho houkutteli häntä yhä enemmän. Hän yritti näytelmäkirjailijaksi, mutta luopui tästäkin, ja oli luultavasti jonkin aikaa epätietoinen kirjallisesta kutsumuksestaan, koskapahan koetteli onneaan pörssikauppiaanakin. Tällä välin hän oli kuitenkin alati harrastanut luonnontieteitä lukien sen alan kirjallisuutta, ja näiden tutkimusten tuloksena ilmestyi hänen ensimmäinen kuviteltu matkaromaaninsa "Viisi viikkoa ilmapallossa" (1863); se saavutti heti suuren menestyksen ja sai tekijän ratkaisevasti antautumaan täten valitsemalleen alalle. Nopeasti ilmestyi häneltä nyt teos toisensa jälkeen, jotka pian levisivät kaikkialle, missä oli nuorukaishenkistä ja tiedonjanoista yleisöä. Mainittakoon niistä tässä m.m.Kapteeni Hatteras'in seikkailut; Maasta kuuhun; Kapteeni Grantin lapset; Kolmen venäläisen ja kolmen englantilaisen seikkailut; Kahdeksannentoista vuosisadan suuret purjehtijat; Uiva kaupunki; Matkustus maan ympäri 80 päivässä; Salaperäinen saari; Begum'in 500 miljoonaa; 15-vuotias kapteeni; Sukelluslaivalla maapallon ympäri; y.m.
Yleisö otti ne kaikki yhtä suosiollisesti vastaan. Tekijä oli ymmärtänyt aikansa vaatimuksen luodessaan kirjallisuuden alan, joka kelpasi samalla sekä opettajaksi että huvittajaksi, opastaen luonnon tuntemiseen ja luonnontieteellisten asiain ymmärtämiseen. Lukemattomat, joiden kasvatus tahi aika ei ole sallinut saada näiltä aloilta sanottavia tietoja ja joiden pohjasivistys on liian pieni heidän voidakseen menestyksellä lukea tieteellistä kirjallisuutta, ovat saaneet helposti ja mieltymyksellä Jules Vernen kirjoista mielenkiintoisia ja valistavia tietoja. Tieteen kansantajuistuttajana hänellä tuskin lieneekään vertaistaan. Kun lisäksi muistetaan, että hänen teoksensa ovat aina jännittävän ja hyvin kirjoitetun romaanin muodossa, voi ymmärtää niiden tavattoman suuren arvon erikoisesti juuri nuorisokirjallisuutena.
Mitä niiden kaunokirjalliseen asuun tulee, on niillä sitäpaitsi jo sellaisina suuria ansioita. Hänen kuvauksensa ovat yleensä hämmästyttävän vilkkaita ja eloisia maistumatta vähääkään pöydän ääressä tehdyiltä. Jännittävimmissä kohdissa hän kohoaa ytimekkääseen lennokkuuteen, joka lyhyine lauseineen ja terävine vuorosanoineen on sukua näyttämö-esitykselle. Tälle kuvausten vilkkaudelle ja luonnollisuudelle hän hankki tosipohjan jokakesäisillä laajoilla matkoillaan maailman merillä, vilkkaudelle ja luonnollisuudelle hän hankki tosipohjan jonne vastustamaton halu oli nuoruudesta saakka houkutellut häntä. Pitempien matkojen välillä vietti hän kuukausimääriä purjehdusretkillä kotoisilla rannoilla, kulkien purjeveneellään pitkin Ranskan ja Espanjan rannikoita. Hänen kuvauksissaan on paljon vaikutelmia näiltä matkoilta, joilla hän joskus oli suurissa vaaroissakin. Näin hän, tuo kirjallisuuden suuri fantasti, sai tavallaan ympäröivästä elämästä ja luonnosta kuvauksiinsa uutta tuoreutta ja viehätystä.
Toinen kirjailijana onnellinen ominaisuus oli hänen humoristinen kykynsä. Jules Verne on kaikessa vaatimattomuudessaan suurempi humoristi kuin ne monet, jotka tahtoisivat tulla siitä erikoisesti mainituiksi. Samalla kuin hän muutamin vedoin haahmoittelee henkilönsä ilmieläviksi antaen näiden suorittaa omia yksilöllisiä tehtäviänsä, hän rupeaa kehittelemään heissä erikoispiirteitä, jotka lopulta asettavat heidät sangen humoristiseen valoon. Unohtumatonhan on professori Otto Lidenbrock, esilläolevan kertomuksen sankari, tuo "pitkä ja laiha mies", jonka kiivas luonto ja sammumaton tieteellinen innostus, kykenemättömyys lausua mutkallisia oppineita sanoja ja salainen hellyys suojattejaan kohtaan, oppineen itserakkaus ja hajamielisyys tekevät kuolemattomimmaksi kaikista professorityypeistä. Miksi hän on niin laiha? — siksi, että tiede, hengen tuli, kalvaa hänestä kaiken liiallisen aineellisuuden; miksi on hän niin kauhean oppinut? — siksi, että nerokas ja vilkas ranskalainen laskee hänen persoonassaan pilaa siitä jylhästä ja peloittavasta raskaudesta ja syvämietteisyydestä, josta saksalaista tiedettä on väliin moitittu. Unohtumaton on myös Hannu, tuo vakaa islantilainen, joka pysyy järkähtämättä sopimuksessaan, olipa sitten mentävä vaikka kuinka vihamielisten elementtien läpi. Onnellisessa sopusoinnussa esiintyvät Jules Vernen tuotannossa tiedemies ja lahjakas kaunokirjailija.
Siirtyäksemme sitten itse teokseen huomautettakoon heti, ettäMatkustus maan keskipisteeseenpääsee vasta silloin oikeaan arvoonsa, kun täysin ymmärretään sen pohjana oleva tieteellinen tarkoitus, joka onmaapallon muodostumisen ja muinaisen kasvi- ja eläinmaailman kuvaaminen. Kirjailija tahtoo tehdä läpileikkauksen maapallon "kuoresta", vieläpä nähdä tuon läpileikkauksen omin silmin, ja siksi hän antaa kertomuksensa sankarien astua alas sammuneen tulivuoren aukosta. Tutustutaan tulivuorten purkausten yhteydessä oleviin kivennäisiin laava-muodostuksiin, kivihiilikauteen liuska-, kalkki- ja hiekkakivikerroksineen, kivihiilimetsineen ja näkinkenkälajeineen, aikaan, jolloin kasvoi ainoastaan jättiläiskokoisia kortteita, sananjalkoja, liekoja, sigillarioita y.m. tuhansia eri lajeja. Alempana tavataan jo kristallirakenteista kiveä, gneissiä ja katinkultakiveä, kunnes lopuksi saavutaan järkkymättömän alkukallion, graniitin, muodostamaan kerrokseen. Viehättyen seuraa lukija kirjailijan vilkkaita kuvauksia näistä maan uumenista, jotka tuntuvat kätkevän salamyhkäisiä, mieltä kiehtovia aarteita, kunnes vihdoin saavutaan "Otto Lidenbrockin merelle", joka on tekijän valtavan mielikuvituksen huippkeksintö tässä teoksessa. Voidakseen kuvatapaleontologisen(tarkoittaa elollisen maailman muinaisia, nyt jo hävinneitä kehitysasteita)elämäntäydellisyydessään, kuvittelee hän, että maan sisässä, suunnattoman suuressa luolassa, jossa sähkön y.m. voimain vaikutuksesta ovat säilyneet elollisen elämän edellytykset, on vielä vallallapaleontologinen kehitysaste, ei ainoastaanpaleophytologisessa(muinaisen ajan kasvistoa koskevassa) japaleozoologisessa(muinaisajan eläimistöä koskevassa), vaan myöskinpaleoantropologisessa(muinaisajan ihmistäkoskevassa) suhteessa. Luolan täyttää suurimmaksi osaksi vesi, jonka syvyyksissä vielä asustaa kamalia matelijapetoja, joutsenkaulainenplesiosaurusja kalaa muistuttavaichtyosaurus. Luolameren rannoilla kasvaa diluvianisen kauden metsiä, joissa jättiläismäinen alkuihminen paimentaa mastodonttilaumojaan. Emme paljasta enempää kirjan salaisuuksia, ettemme vähentäisi lukijan nautintoa, vaan lausumme ainoastaan, että kirjailijan "paleontologisissa näyissä" on puhtaan tietomääränsä lisäksi jotakin jylhän runollista, joka saa ne unohtumattomasti painumaan mieleen. Näistä kaikista asioista tehtäväin oppineitten huomioiden ja selitysten lähteenä on tuo jo mainittu kuuluisa professori Otto Lidenbrock, rautatahtoinen, suoraan asiaan käypä mies, joka vetää aina vastahankaa, kun yleensä tunnustetut tieteelliset käsitykset ovat kysymyksessä. Hänen veljenpoikansa ja matkatoverinsa Akseli muistuttaa väitteillään ja epäilyksillään aina juuri noista tieteellisistä otaksumista aiheuttaen täten vilkkaita ja valaisevia väittelyjä, joiden kuluessa professorin on vaikea hillitä itseään. Näin suoritetaan tuo merkillinen matka, jossa on osallisena maapallon sekä nykyisyys että menneisyys ja kaikki sen salatut ja tunnetut luonnonvoimat.
Suomentaja on pitänyt tarpeellisena liittää tekstiin sinne tänne selvittäviä muistutuksia, jotka auttavat geologian ja paleontologian alkeisiin perehtymättömiä ymmärtämään oikein sellaiset kohdat. Toivottavasti teos tässä muodossaan saavuttaa kaiken sen suosion ja menestyksen, minkä se ansaitsee. Velvollisuus on mainita, että teoksen vanhasta suomennoksesta on ollut suurta apua, varsinkin kun käytettävänä ollut ranskankielinen koulupainos on hiukan lyhennetty.
Jules Verne kuoli 1905. Loppuvuosina hän menetti melkein kokonaan näkönsä, mutta seurasi siitä huolimatta vilkkaasti aikansa kehitystä. Kun lentokoneet ja sukellusveneet keksittiin, tuntui hänestä varmaankin siltä, että jonkunmoinen profeetallinen näkemys oli hänen kynäänsä ohjannut silloin kun hän kirjoitteli niistä asioista kuin saavuttamattomista ihanteista. Siten aika toteuttaa uskomattomimpiakin inhimillisistä haaveista. "Runoilijat ovat tietäjiä".
_Suomentaja_.
Runoilijan opetus:
Vaikka päämäärä näyttäisi olevan saavuttamattomissa, on sitä kohden arvelematta ruvettava ponnistelemaan, jos sillä kerran on merkitystä ihmiskunnan onnelle.
Sunnuntaina toukokuun 24 päivänä 1863 tuli setäni, professori Lidenbrock, pitkin askelin pieneen taloonsa Kuninkaankatu 19; katu on vanhimpia Hampurin vanhassa kaupunginosassa.
Hänen hyvänsävyinen taloudenhoitajattarensa Martta luuli todellakin myöhästyneensä askareissaan, sillä päivällistähän oli tuskin vielä pantu tulelle.
— Saadaanpas nähdä, mietin minä; — jos setä, joka on maailman maltittomimpia ihmisiä, on nälissään, niin hän varmaan nostaa harmissaan kamalan metelin.
— Oliko se itse professori? kysyi kunnon Martta hämmästyneenä ja raotti ruokasalin ovea.
— Oli, Martta hyvä, mutta päivällisellä ei ole kiirettä, sillä kello ei ole vielä kahta; vast'ikäänhän se löi vasta puoli P. Mikaelin kirkon tornissa.
— No, miksi siis professori on tullut kotiin?
— Luultavasti hän sanoo sen meille.
— Tuolla hän jo on! Minä menen nyt pakoon, herra Akseli; koettakaa te rauhoittaa häntä.
Ja hyvänsävyinen Martta kiiruhti keittiöönsä.
Jäin yksin. Ei ollutkaan helppoa saada kiivasluontoista professoria rauhoittumaan, varsinkin kun omaki luonteeni oli jotenkin vaihtelevainen. Senpätähden valmistauduin varmuuden vuoksi pujahtamaan piiloon pieneen ullakkokamariini kuullessani portin saranoiden narisevan; puuportaat natisivat raskaitten askelten painosta, ja talon herra syöksyi ruokasalin läpi suoraan työhuoneeseensa.
Mutta kiivaasta vauhdistansa huolimatta hän oli ehtinyt heittää pähkinäpuunuppisen keppinsä nurkkaan, suuren nukkavierun hattunsa pöydälle ja kovalla äänellä huutaa minulle:
— Akseli! seuraa minua!
En ollut ennättänyt vielä liikahtaakaan, ennenkuin professori jo huusi kiivaasti ja kärsimättömästi:
— No! Etkö tule jo!
Minä suorastaan syöksyin ankaran isäntäni huoneeseen.
Otto Lidenbrock ei ole paha ihminen, sen mielelläni tunnustan, mutta ellei joitakin aivan uskomattomia muutoksia tapahdu, hän kuolee kammottavan omituisena ihmisenä.
Hän oli professorina Johannaeumissa[1]ja piti mineralogian luentoja, saaden näillä luennoilla säännöllisesti muutamia raivonpuuskia. Hän ei välittänyt siitä, oliko hänellä ahkeria oppilaita luennoillansa, eikä siitä, miten tarkasti he kuuntelivat häntä, enempää kuin siitäkään, minkä verran hänen oppilaansa oppivat hänen luennoistaan; sellaiset vähäiset seikat eivät hänen rauhaansa häirinneet. Hän piti luentonsa vain "subjektiivisesti", käyttääksemme saksalaisen filosofian sanontatapaa, itsekseen, eikä muita varten. Hän oli oppinut egoisti, tieteen kaivo, jonka nostokoneisto narisi, jos sillä piti ammentaa jotakin, sanalla sanoen: hän oli saituri.
Sellaisia professoreita on Saksassa paljon. Valitettavasti oli setäni vaikeaa esittää ajatuksiansa suullisesti, jollei juuri yksityisessä elämässä, niin ainakin silloin, kun hän esiintyi julkisesti, ja tämä on paha vika puhujalle. Hänen luennoillansa Johannaeumissa tapahtui todellakin usein, että professori kävi yht'äkkiä äänettömäksi; hän taisteli jonkin vastahakoisen sanan kanssa, joka ei tahtonut suusta sujua, tuollaisen vastustelevan sanan kanssa, joka paisuu ja purskahtaa viimein esiin niin sanoaksemme vähimmän tieteellisessä muodossa, nimittäin kirouksena. Ja silloin oli aina seurauksena suuttumus.
Muutoin on mineralogiassa koko joukko puoleksi kreikkalaisia, puoleksi latinalaisia nimityksiä, joita on vaikea lausua, tuollaisia hankaloita nimiä, jotka voivat kuivata runoilijan suun. En suinkaan tahdo sanoa mitään pahaa itse tieteestä, — olkoon se kaukana minusta! — mutta kun on puhe sellaisista asioista kuin romboedrisistä kristalleista, retinasfaltista, geleniitistä, niin suotakoon anteeksi, jos harjaantuneinkin kieli joskus erehtyy.
Kaupungissa oli tämä setäni anteeksisuotava heikkous tunnettu ja sitä käytettiin väärin. Häntä pidettiin silmällä, kun hän joutui kankeissa lauselmissa raivoihinsa, ja hänelle naurettiin, mitä ei voi pitää sopivana edes saksalaistenkaan keskuudessa. Ja vaikka professori Lidenbrockin luennoilla aina olikin suuri joukko kuulijoita, niin harva niitä tarkoin seurasi, sillä useimmat tulivat luennoille vain saadakseen nauraa professorin vihanpuuskille!
Setäni oli kumminkin, sitä en voi kylliksi usein mainita, todellakin oppinut mies. Vaikka hän joskus liian kiivaassa tutkimisinnossaan murensi tutkittavan esineen murskaksi, niin oli hänellä kuitenkin sekä mineralogin tarkka silmä että geologin nerous. Varustettuna vasarallansa, alasimellansa, magneettineulalla, juottopillillä ja salpietarihappopullolla hän oli suuri mies. Kivennäisen murtumispinnasta, ulkonäöstä, kovuudesta, sulavaisuudesta, helinästä, hajusta tahi mausta päättäen taisi hän arvelematta määrätä sen oikean paikan niiden noin kuudensadan eri lajin joukossa, joihin tiede meidän aikanamme kivennäiset jakaa.
Lidenbrockin nimi olikin sentähden kuuluisa oppineessa maailmassa ja eri kansojen tiedeseuroissa Humphry Davy,[2]Humboldt[3]ja kapteenit Franklin[4]ja Sabine[5]eivät lyöneet laimin käydä häntä tervehtimässä poiketessaan matkoillaan Hampuriin. Becquerel,[6]Brewster,[7]Dumas[8]ja Milne Edvards[9]keskustelivat mielellään hänen kanssaan tärkeimmistä kysymyksistä tieteen alalla. Kemiassa hän oli tehnyt monta tärkeätä keksintöä, ja vuonna 1853 oli Leipzigissä ilmestynyt professori Otto Lidenbrockin folio-kokoinen värikuvilla varustettu tutkimusTranscendentaalisesta kristallografiasta,[10]joka kirja ei kuitenkaan maksanut kustannuksia.
Sen lisäksi oli setäni vielä konservaattorina Venäjän lähettilään Struven[11]mineralogisessa museossa, joka kallisarvoinen kokoelma on saavuttanut suurta mainetta koko Euroopassa.
Sellainen oli se mies, joka niin maltittomasti kutsui minua luokseen. Ajatelkaa: pitkä ja laiha mies, terveys vahva kuin rauta, nuorekkaan vaaleaverinen, ulkonäöltään kymmenkunnan vuotta ikävuosiaan nuorempi. Hänen suuret silmänsä vilkkuivat aina suurien silmälasien takaa; hänen pitkä ja kapea nenänsä oli kuin teräväksi hiottu miekka; väittivätpä muutamat panettelijat, että se oli magneettinen ja että se muka veti itseensä rautaista viilajauhoa. Pelkkää perätöntä lorua! Se ei vetänyt itseensä muuta kuin nuuskaa, mutta sitä se vetikin suoraan sanoen kelpo lailla.
Kun sen lisäksi mainitsen, että setäni aina astui tarkoin puolen sylen pituisilla askelilla ja että hänellä käydessään oli kädet lujasti puristettuina nyrkkiin, mikä on kiivasluntoisuuden tuntomerkki, tuntee hänet jokainen tarpeeksi hyvin.
Hän asui pienessä talossaan Kuninkaankadun varrella; rakennus oli puoleksi puusta, puoleksi tiilistä, päätyseinä suippo; se oli erään kanavan varrella, niiden, jotka kulkevat Hampurin vanhan kaupunginosan halki, joka kaikeksi onneksi säästyi suuressa tulipalossa v. 1842.
Tosin oli tuo vanha rakennus hiukan kallellansa ja oli kallistunut hiukan ulospäin, tosin katto oli vinossa aivan kuin Tugendbundin[12]ylioppilaan lakki, ja tosin olisi sen seinien kaltevuus antanut aihetta moneen muistutukseen, mutta yleensä se pysyi vielä jotenkin lujana, varsinkin vanhan jalavan turvin, joka kannatti voimallisesti rakennuksen etupuolta, ojentanen keväällä kukkaterttunsa ikkunan läpi huoneeseen.
Ollakseen saksalainen professori tuli setäni hyvin toimeen. Talo kaikkinensa oli kokonaan hänen omaisuuttansa. Muun ohessa kuului siihen hänen ristityttärensä Graüben, nuori 17-vuotias vierlantilainen[13]tyttö, vanha Martta ja minä, orpo veljenpoika, joka olin setäni apulaisena hänen tieteellisissä kokeissaan.
Minä myönnän, että antausin kiihkolla harrastamaan geologisia tutkimuksia, sillä olihan minulla mineralogiverta suonissani; minulle ei tullut milloinkaan ikävä raskaitten kivieni seurassa.
Sanalla sanoen: tässä pienessä talossa Kuninkaankadun varrella voi elää onnellisena huolimatta isännän hermostuneisuudesta, sillä vaikka hän joskus olikin kiukkuinen, piti hän siitä huolimatta paljon minusta. Mutta itseänsä se mies ei taitanut hillitä, vaan esiintyi usein liian malttamattomasti.
Kun hän huhtikuussa oli istuttanut resedaa tahi muita kukkia posliiniruukkuihin salin ikkunalle, niin kävi hän säännöllisesti joka aamu nykimässä niitä lehdistä kiirehtiäksensä niiden kasvua.
Sellaisen eriskummallisen miehen veljenpoikana tiesin, ettei ollut muuta neuvoa kuin totella. Kiiruhdin siis hänen huoneeseensa.
Se oli suorastaan museo. Siellä oli kaikenlaisia kivikunnan näytteitä, jokainen nimilipulla varustettuna, järjestettyinä mitä täydellisimmin kivennäisaineiden kemiallisen jaon mukaan kuuteen suureen ryhmään.
Tunsin varsin hyvin nämä kivennäistieteen näytteet, jotka niin monelle muulle olivat arvottomat. Kuinka usein olinkaan niitä huvikseni puhdistellut, pyyhkinyt pölyä näistä grafiiteista, antrasiiteista, hiilistä, pihkaisista puukappaleista ja turvepalasista, silloin kun olisin voinut olla ulkona leikkiä lyömässä ikäisteni poikien kanssa. Ja nämä hartsit, pihkat ja orgaaniset suolat, joihin ei vähäisinkään tomuhiukkanen saanut päästä! Ja nämä metallit, raudasta kultaan saakka, joka kadotti keinotekoisen arvonsa, kun sitä tieteen aineksena verrattiin muihin lajinsa näytteisiin! Entäs kaikki nämä kivet, jotka olisivat riittäneet melkeinpä koko talon rakentamiseen uudestaan, vieläpä yhteen lisäkamariinkin, jonka minä sitten olisin järjestänyt itselleni varsin mukavaksi.
Mutta kun nyt tulin hänen työhuoneeseensa, en edes ajatellutkaan kaikkia näitä merkillisyyksiä. Ajattelin vain setääni. Hän istui Utrechtin villasametilla päällystetyssä nojatuolissaan, kädessänsä kirja, jota hän selaili mitä suurimmalla ihastuksella.
— Mikä kirja! mikä kirja! huudahti hän.
Tämä huudahdus muistutti minulle, että professori Lidenbrock oli joutohetkinänsä innostunut kirjojenkin keräilijä; vanha kirja oli kuitenkin hänen mielestänsä arvoton, ellei joko ollut vallan mahdotonta saada sitä käsiinsä tahi ainakin tavattoman vaikeata lukea sitä.
— No, virkkoi hän minulle, etkö huomaa? Onhan tämä verraton aarre, jonka löysin tänä aamuna myllertäessäni juutalais-Heveliuksen myymälässä.
— Suurenmoista! vastasin velvollisuudentuntoisesti ihmetellen.
Mitä hyötyä kaikesta tästä melusta mokoman vanhan nelitaitteisen kirjan takia, jonka selkämys ja kannet näyttivät olevan tehdyt huonosta vasikannahasta; tämähän oli vain kellastunut kirjakulu, jossa riippui iänikuinen vaalistunut sinetti!
Professorin ihmettelevät äännähtelyt eivät kuitenkaan loppuneet.
— Katsopa! sanoi hän, kysyen ja vastaten itse, eikö olekin kaunis teos? On kyllä, oikein ihmeteltävä! Mikä side! Eikö kirja aukea aivan itsestänsä? Aukeaa! Sehän pysyy auki, avasi sen miltä kohdalta hyvänsä. Ja eikös se mene hyvin kiinni? Totta kaiketi! Kannethan painuvat visusti yhteen, irvistelemättä minnekään päin! Entäs tämä selkämys, jossa ei ole ainoatakaan taitetta vaikka side on seitsemänsadan vuoden vanha. Oh! tällaisesta sidoksesta olisivat etevimmätkin ammattimiehet olleet ylpeät!
Puhellessaan setäni availi ja sulki tuota vanhaa kirjakulua. En voinut muuta kuin kysyä häneltä sen sisältöä, vaikka se ei vähääkään huvittanut minua.
— Mikä on sitten tuon niin ihmeellisen kirjan nimi? kysyin niin kiihkeästi, ettei mielenkiintoani voitu luulla teeskennellyksi.
— Tämä teos, vastasi enoni innostuen, onHeimskringla, jonka on kirjoittanutSnorre Sturlason,[14]kuuluisa islantilainen kirjailija, joka eli kahdennellatoista vuosisadalla. Se on niiden norjalaisten kuninkaiden riimikronikka, jotka hallitsivat Islannissa!
— Todellakin! sanoin minä jotenkin uteliaasti; ja luultavasti se on saksalainen käännös?
— Mitä puhut? tokaisi professori innokkaasti; käännöskö? Mitä minä käännöksellä tekisin? Kuka käännöksestä välittää. Tämä on alkuperäinen islanninkielinen teos, kirjoitettu tuolla loistavalla kielellä, joka on samalla rikas ja yksinkertainen, sisältäen mitä moninaisimpia kieliopillisia yhdistyksiä ja mitä monilukuisimpia sanojen vivahduksia.
— Aivan kuin meidän kielemme! pistin minä sukkelasti väliin.
— Niin, vastasi setäni, kohauttaen olkapäitään, sillä erotuksella, että islannin kielessä on kolme eri teonsanan taivutusmuotoa niinkuin kreikan kielessäkin, ja että siinänomina propriataivutetaan samalla tavalla kuin latinan kielessä!
— Vai niin! arvelin hiukan innostuneempana, ja onkos kirja painettu edes kauniilla kirjaimilla?
— Painettu? Kuka on puhunut painamisesta, sinä onneton Akseli! Vielähän tässä on kirjapainosta puhetta? Luulet kaiketi että tämä on painettu? Tiedä siis, sinä pöllö, että tämä on käsikirjoitus, vieläpä riimukirjaimilla kirjoitettu![15]
— Riimukirjaimillako?
— Niin juuri! Pitäisikö minun sekin sinulle selittää?
— Ei tarvitse, vastasin minä kuivasti, sillä itserakkauttani oli loukattu.
Mutta setäni jatkoi edelleen ja selitti minulle asioita, joista en paljoakaan välittänyt.
— Riimukirjaimiksi, kertasi hän, sanotaan niitä kirjoitusmerkkejä, joita muinoin käytettiin Islannissa, ja jotka, kuten tarina kertoo, itse Odin on keksinyt! Katso nyt siis itsekin ja ihmettele sinä epäuskoinen, näitä kirjaimia, jotka ovat tuon muinaisen jumalan mielikuvituksen keksimiä.
Koska minulta puuttui sopivia sanoja vastaukseksi, aioin jo langeta polvilleni, sillä olihan tällainen vastaustapa otollinen sekä jumalille että kuninkaille, varsinkin kun siitä on sitäpaitsi se etu, että näin vastatessa ei koskaan joudu hämillensä, mutta silloin eräs tapaus käänsi keskustelun toiseen suuntaan.
Olipahan vain rutistunut pergamenttipalanen, joka luiskahti kirjan sisästä lattialle.
Setäni syöksyi kiihkeän uteliaana tavoittamaan tue pergamenttipalasta.
Vanha kirjoitus, säilynyt vanhan kirjan sisässä, kenties vuosisatoja, — kas sekös hänen mielestänsä oli kallisarvoinen esine!
— Mitähän siinä on? voihkaisi hän.
Ja samalla hän levitti sen heti huolellisesti pöydälle, se oli viittä tuumaa pitkä ja kolmea tuumaa leveä pergamenttikappale, jossa oli rivissä poikkipuolin salaperäisen näköisiä merkkejä.
Tässä on niistä tarkka kuva. Pidän velvollisuutenani esittää lukijan nähtäväksi nämä salamyhkäiset merkit, sillä ne olivat syynä siihen matkaan, jonka professori Lidenbrock ja hänen veljenpoikansa tekivät, ja joka on kummallisimpia, mitä tehtiin yhdeksännellätoista vuosisadalla.
Kolme riviä riimukirjoitusta
Professori katseli vähän aikaa näitä kirjainsarjoja; viimein hän sysäsi silmälasit otsallensa sanoen:
— Ne ovat riimukirjaimia; ne ovat aivan samanlaisia kuin Snorre Sturlasonin käsikirjoituksessakin. Mutta mitähän ne mahtanevat merkitä?
Koska riimukirjaimet minun mielestäni näyttivät olevan oppineiden keksintö yksinkertaisten ihmisten peijaaniseksi, ei minua vähääkään surettanut se, ettei setäni saanut niistä mitään selkoa. Ainakin näytti siltä päättäen hänen sormistansa, jotka pelottavasti rummuttivat pöytää.
— Tämä on varmaankin vanhanaikuista islanninkieltä, mutisi hän hampaittensa välistä.
Professori Lidenbrockin olisi kuitenkin pitänyt ymmärtää sitäkin, sillä häntä pidettiin oikeana kielitaiturina, ei juuri siksi, että hän olisi puhunut sujuvasti kaikkia niitä kahtatuhatta eri kieltä ja neljäätuhatta eri murretta, joita maan päällä puhutaan, vaan siksi, että hän taisi niistä kuitenkin melkoisen osan.
Hän oli tämän esteen johdosta päästämäisillään valloilleen koko kiivautensa ja aavistin jo, että ankara kahakka oli tulossa, kun pieni pöytäkello uunin kulmalla oi kaksi.
Samassa avasi vanha Martta oven setäni huoneeseen ja sanoi:
— Ruoka on pöydässä!
— Hiiteen ruoat! huusi setäni. Lempo vieköön sekä sen keittäjät että syöjät!
Martta meni tiehensä. Minä kiiruhdin hänen jälkeensä ja jouduin huomaamattani istumaan tavalliselle paikalleni ruokasalissa. Odotin vähän aikaa. Professoria ei kuulunut tulevaksi.
Tietääkseni hän oli nyt ensimmäistä kertaa poissa juhlalliselta päivällisaterialtamme. Ja minkälaisilta päivällisiltä! Vihanneslientä, lihaomeletteja ja muskottikastiketta, vasikanselkäpaistia ja luumuhilloa, ja jälkiruoaksi pieniä sokeroituja äyriäisiä, sekä vanhaa hyvää Mosel-viiniä.
Vanhan paperipalan tähden setäni jätti kaikki nämä herkut sikseen. Koska olin hänen kuuliainen veljenpoikansa, luulin velvollisuudekseni syödä samalla hänen puolestaan, minkä teinkin hyvin omantunnontarkasti.
— Enpä ole koskaan moista nähnyt, sanoi hiljaa Martta; että professori ei syö päivällistä!
— Niin, se on todellakin kummallista!
— Se ennustaa jotakin tärkeätä tapausta! sanoi vanha palvelija nyökyttäen päätänsä.
Ajattelin, ettei se ennustanut muuta kuin sitä hirveätä melua, jonka setäni nostaisi huomatessaan päivällisensä syödyksi.
Jyrsin parhaillaan viimeistä krapua, kun äkillinen karjaisu tempaisi minut jälkiruokien nautinnosta. Yhdellä hyppäyksellä syöksyin salista työhuoneeseen.
— Nähtävästi nämä ovat riimukirjaimia, sanoi professori rypistäen silmäkulmiaan. Mutta näihin on kätketty jokin salaisuus, ja minun pitää saada se selville, ellei — — —
Kiivas kädenliike päätti hänen lauseensa.
— Istu tuonne, lisäsi hän viitaten sormellaan pöytään päin, ja kirjoita!
Silmänräpäyksessä olin valmiina.
— Nyt luen sinulle jokaisen kirjaimen meidän aakkosista, joka vastaa kutakin näistä islantilaisista kirjaimista. Saadaanpa nähdä mitä siitä syntyy. Mutta varo, ettet kirjoita väärin!
Hän alkoi sanella ja minä tein parastani. Jokainen kirjain lueteltiin yksi erältänsä ja siitä syntyi seuraava käsittämätön kirjainjakso:
m . r n ll s | e s r e u e l | s e e c l d es g t s s m f | u n t e i e f | n i e d r k ek t , s a m n | a t r a t e S | S a o d r r ne m t n a e l | n u a e c t | r r i l s aA t v a a r | . n s c r c | i e a a b sc c d r m i | e e u t u l | f r a n t ud t , i a c | o s e i b o | K e d i i l
Kirjoitettuani tämän sieppasi setäni nopeasti paperipalan, jolle olin sarjan kirjoittanut, ja tarkasteli sitä kauan huolellisesti.
— Mitä tämä merkitsee? toisteli hän koneellisesi. Enpä todellakaan olisi voinut selittää sitä hänelle. Muutoin hän ei minulta kysellytkään, vaan puheli edelleen itseksensä:
— Me sanomme tällaista kryptogrammaksi, jupisi hän, jossa ajatus on salattu siten, että kirjaimet on tahallansa muutettu toiseen järjestykseen, mutta muodostavat oikeita lauseita, jos ne soveliaalla tavalla järjestetään. Minua aavistuttaa, että tässä on jonkin suuren keksinnön selitys tahi ilmoitus!
Minä puolestani arvelin, ettei tuo kirjainsarja merkinnyt mitään, mutta en virkkanut kuitenkaan halaistua sanaa.
Professori otti sitten kirjan ja pergamenttipalasen verraten niitä keskenänsä.
— Nämä molemmat kirjoitukset eivät ole saman miehen kirjoittamia, sanoi hän; kryptogramma on nuorempi iältänsä kuin kirja, mistä näen tässä selvän todistuksen. Ensimmäinen kirjain on kaksinkertainen M, jota turhaan saapi etsiä Sturlasonin kirjasta, sillä se tuli islantilaiseen kirjaimistoon vasta neljännellätoista vuosisadalla. Siis vähintäänkin kahdensadan vuoden aika on käsikirjoituksen ja tämän kirjoitetun pergamentin väillä.
Tämä oli mielestäni jotenkin todennäköistä, sen tunnustan.
— Tulen siis siihen johtopäätökseen, jatkoi setäni, että joku tämän kirjan omistajista on kirjoittanut nämä salaperäiset kirjaimet. Mutta kukahan sen vietävä tuo omistaja oli? Eiköhän tuo ole edes nimeänsä kirjoittanut johonkin paikkaan tässä käsikirjoituksessa?
Setäni lykkäsi silmälasinsa otsalleen, otti väkevän suurennuslasin ja tarkasteli kirjan ensimmäisiä sivuja. Toisella sivulla hän huomasi pilkun, joka pelkällä silmällä katsoen oli kuin musteläikkä. Mutta tarkemmin katsoen siinä saattoi erottaa muutamia puoleksi hävinneitä kirjaimia. Setäni ymmärsi, että tämä nyt oli tärkein kohta; hän käänsi huomionsa kokonaan siihen ja suurennuslasin avulla saattoi hän viimein selvittää siitä seuraavat merkit, riimukirjaimet, jotka hän arvelematta luki:
Arne Saknussemm riimukirjoituksella
— Arne Saknussemm! huudahti hän riemuitsevalla äänellä; mutta sehän on oikea nimi, vieläpä oppineet islantilaisen miehen nimi; hän eli kuudennellatoista vuosisadalla ja oli mainio alkemisti.
Katselin setääni ihmetellen.
— Nämä alkemistit, jatkoi hän, Avicenna, Bacon, Lullus ja Paracelsus,[16]olivat aikansa ainoita todellisia oppineita miehiä. He tekivät keksintöjä, joita me saamme ihmetellä. Miksipä ei siis tämäkin Saknussemm olisi kätkenyt jotakin hämmästyttävää keksintöä tämmöiseen käsittämättömään kryptogrammaan? Asian täytyy olla niin. Ja niin se onkin!
Tästä otaksumisesta sai professorin mielikuvitus virikettä.
— Epäilemättä, uskalsin vastata, mutta mitäpä hyötyä olisi tällä oppineella miehellä ollut siitä, että hän näin olisi kätkenyt merkillisen keksinnön?
— Miksikä? Minkätähden? Hä! Mistä minä sen tiedän? Eikös Galilei[17]tehnyt samoin, kun hän oli keksinyt Saturnuksen renkaat? Saammepa nähdä. Minun pitää saada selko tämän kirjoituksen salaisuudesta; en syö enkä makaa ennenkuin olen ottanut siitä selon.
— No voi sun! huokailin minä.
— Etkä sinäkään, Akseli, jatkoi hän.
— Tuhat tulimmaista! arvelin minä, olipa onni, että söin kahden miehen edestä!
— Mutta ensiksi on saatava selville, millä kielellä tämä salakirjoitus on kirjoitettu, ja se luullakseni ei olekaan vaikeata.
Tämän kuullessani kohautin hartioitani. Setä jatkoi vain puhettaan:
— Ei mikään ole sen helpompaa. Tässä kirjoituksessa on 132 kirjainta, joista 79 on kerakkeita ja 53 ääntiöitä. Sehän on likimäärin se suhde, jonka mukaan sanat etelä-Euroopan kielissä ovat muodostetut, jotavastoin pohjoismaiden kielet ovat monta vertaa rikkaammat kerakkeista. Siis on nyt kysymys jostakin etelämaisesta kielestä.
Nämä johtopäätökset olivat liiankin oikeat. Mutta mistä kielestä sitten?
Tähän pulmaan luulin oppineen professorin kompastuvan, mutta nytpä huomasinkin, miten älykäs tutkija hän oli.
— Tämä Saknussemm, jatkoi hän, oli oppinut mies, koska hän ei kirjoittanut omalla äidinkielellänsä, käytti hän tietenkin etupäässä sitä kieltä, jota enimmäkseen käytettiin kuudennellatoista vuosisadalla oppineiden kesken, nimittäin latinaa. Jos siinä erehtyisin, voisimme koettaa espanjan, ranskan, italian, kreikan tahi heprean kieltä. Mutta kuudennentoista vuosisadan oppineet käyttivät kirjoituksissaan parhaasta päästä latinaa. Minä voin siis ennakkovarmuudella sanoa: Tämä on latinaa.
Minä säpsähdin. Muistin senverran latinaa, etten voinut uskoa tämmöisen sekasotkun olevan samaa kieltä kuin Vergiliuksen ihanat runot.
— Niin, latinaahan tämä on, toisti setä sanansa, mutta kerrassaan takaperoista latinaa.
— Olkoon menneeksi, ajattelin, mutta oletpa miesten mies, setä kulta, jos otat siitä selvän.
— Koetelkaamme, sanoi hän, ottaen taas paperin, johon olin kirjoittanut. Tässä on jakso 132:sta kirjaimesta, jotka näköjään ovat epäjärjestyksessä. Siinä on sanoja, joissa on pelkkiä kerakkeita, niinkuin esim. ensimmäinen: "mrnlls", toisia taas, joissa päinvastoin ylen paljon ääntiöitä, niinkuin esimerkiksi viides sana "unteief", tahi viimeistä edellinen: "oseibo". Tätä jakoa ei ole tehty umpimähkään, vaan se onmatemaattinentulos siitä järjestelmästä, jota on käytetty tätä salakirjoitusta laadittaessa. Minusta näyttää varmalta, että alkuperäinen sisältö on ensin kirjoitettu oikeassa järjestyksessä ja sitten käännetty jonkin säännön mukaan, tämä sääntö on saatava selville. Kun vain olisi avain tämän kirjoituksen selittämiseen, voisi lukea sen esteettä. Mutta mistä löytäisin tämän avaimen? Akseli, oletko sinä siitä selvillä?
Tähän kysymykseen en vastannut mitään, ja täysin pätevästä syystä. Katseeni oli näet kiintynyt seinällä olevaan ihastuttavaan kuvaan: se oli Graübenin kuva. Setäni holhotti oli paraikaa Altonassa erään sukulaisensa luona, ja hänen poissaolonsa teki minut varsin alakuloiseksi, sillä, voinhan minä tunnustaa sen nyt, tuo kaunis vierlantilainen tyttö ja setäni veljenpoika rakastivat toisiansa oikein saksalaisella pitkämielisyydellä ja tyyneydellä. Me olimme setäni tietämättä kihloissa, sillä hän oli liiaksi geologi käsittääkseen sellaisia tunteita. Graüben oli ihastuttava nuori tyttö, vaaleaverinen ja sinisilmäinen, hiukan hidas ja vakaa luonteeltaan, ja hän rakasti minua sangen suuresti. Minä puolestani jumaloin häntä. Vierlantilaisen tyttöseni kuva vei siis minut todellisuudesta haaveilun ja muistojen maailmaan.
Näin hänet, tuon uskollisen toverin töissäni ja huveissani. Hän auttoi minua joka päivä järjestäessäni setäni kallisarvoisia kiviä ja varustaessani niitä nimilipuilla. Graüben-neiti olikin varsin etevä mineralogi. Hän oli kivennäistieteeseen perehtyneempi kuin moni oppinut, ja häntä huvitti tutkia juurta jaksain tieteen vaikeimpia kysymyksiä. Ah, kuinka suloisia hetkiä olimmekaan viettäneet lukiessamme yhdessä! Ja kuinka minä kadehdinkaan noita kylmäkiskoisia kiviä, joita hän piteli ihastuttavissa kätösissään! Entä kun tuli joutohetki! Silloin menimme ulos, käyskentelimme tuuheissa puistikoissa Alsterjoen[18]varrella kulkien yhdessä vanhalle tervatulle myllylle asti, joka on niin runollisen näköinen; matkalla juttelimme ja kävelimme käsityksin. Kerroin hänelle kaskuja, joille hän aina nauroi niin raikkaasti. Sitten tulimme Elben rannalle saakka, ja sanottuamme hyvää yötä joutsenille, jotka uiskentelivat suurien valkoisten lumpeiden keskellä, palasimme satamaan höyrylaivalla.
Näin pitkälle olin tullut unelmissani, kun setäni kutsui minut todellisuuteen takomalla kyynärpäitään pöytään.
— Odotahan nyt, sanoi hän; ensimmäinen keino, jota tulee ajatelleeksi, kun haluaa myllertää jonkin lauseen kirjaimet, on mielestäni se, että ne kirjoitetaan pystyriveihin vaakasuorien asemesta.
— Kas vain! tuumailin minä.
— Pitääpä katsoa, mikä tulos siitä olisi. Akseli, kirjoitapas jokin lause, mikä tahansa, tälle paperille, mutta sen sijaan, että kirjoittaisit kirjaimet perättäin vaakasuoriin riveihin, järjestä ne noin viiteen tahi kuuteen pystyriviin.
Minä oivalsin mistä oli kysymys ja kirjoitin heti ylhäältä alaspäin: