Timanttimaailma
Tapasimme Herman Kloopin puoli yhdentoista aikaan verkkaisesti lopettelemassa myöhäistä aamiaistaan hotellinsa melkein tyhjässä kahvilahuoneessa. Hän oli pieni, ketterä, juutalaisen näköinen mies, hyvin huolellisesti ja muodikkaasti puettu, mutta yllään enemmän kultakoruja ja timantteja kuin englantilaiset tavallisesti käyttävät. Hän ei näyttänyt lainkaan kummastuvan saadessaan vieraikseen kolme tuntematonta ja osoitti ensin hänelle lähettämiämme käyntikortteja ja sitten lautasensa vieressä olevaa sanomalehtikasaa.
"Olen jo nähnyt teidän kaikkien nimet noista", hän virkkoi, kehoittaen meitä istuutumaan pöytäänsä. "Kuka teistä on herra Crole? Herra Maythorne? Herra Holt?"
Hän näkyi erityisesti kiinnittävän huomiota minuun, kun olimme kukin ilmoittaneet nimemme, ja silloin muistin, että Postlethwaite oli todistaessaan kuulustelussa ilmaissut Mazaroffin jälkisäädöksen sisällön ja että saapuvilla oli ollut sanomalehtien uutistenhankkijoita.
"Saavuin Lontooseen vasta eilen illalla", jatkoi hän meidän istuuduttuamme. "Luin sanomalehdestä Mazaroffin murhasta tullessani Harwichista — viime viikolla olin Amsterdamissa ja Antwerpenissä — ja heti tänne saavuttuani lähetin noutamaan viime päivien lehtiä, joita olen silmäillyt tänä aamuna. Kummallinen juttu, hyvät herrat! Mutta ei sittenkään niin kummallinen kuin näyttää. Mazaroff oli huoleton mies — häneltä puuttui eräs ominaisuus, jonka useimmissa teissä englantilaisissa olen huomannut olevan liiankin silmäänpistävän."
"Tarkoitatteko, että hän oli liian avoin?" kysyi Crole. "Sitä olen minäkin väittänyt pariinkymmeneen kertaan."
"Hän oli liian herkkä — pelkkää ajattelemattomuutta, ymmärrättehän — näyttämään muille, mitä hänellä oli taskuissaan", vastasi Kloop. "Ja hän piti muassaan esineitä, jotka minä olisin säilyttänyt lukon takana. Kuitenkin — mutta mistä oikeastaan saitte tietää, että olen täällä?"
"Löysimme nämä teidän lähettämänne kirjeet Mazaroffin asunnosta Hotel Cecilistä", selitti Maythorne, ottaen esille kirjekotelon, jonka hän oli tuonut muassaan, "ja päätellen niistä, että olitte vainajan hyvin likeinen ystävä, sähkötin eilen aamulla Kapkaupunkiin teidän osoitteellanne ja sain illalla vastauksen, että olette täällä. Oletteko lukenut jutun selostuksia, herra Kloop?"
"Olen lukenut kaikki, mitä on näissä lehdissä", vastasi Kloop, laskien sormuksien koristamat sormensa paksulle pinkalle. "Poliisit näkyvät epäilevän erästä paikkakuntalaista, muuatta kyläläistä, jolla ei ole varsin hyvä maine. Saattaa olla niin, mutta kun tunnen Mazaroffin, niin luulisin, että murhalla on syvemmät syyt kuin pelkkä ryöstöhimo. Koska olen näiden sanomalehtien selostuksista nähnyt, että herra Holt oli Mazaroffin toverina hänen pohjoiseen suunnatulla retkellään ja hänen seurassaan koko ajan myöskin Lehtokurpan majatalossa, niin tahtoisin pyytää herra Holtia ilmoittamaan minulle pari, kolme seikkaa — sellaisia kysymyksiä, jotka ovat pälkähtäneet päähäni, ymmärrättehän?"
"Vastaan kaikkeen, mihin osaan", vakuutin.
"No niin", jatkoi hän. "Matkallanne pohjoista kohti te epäilemättä pysähdyitte monissa paikoissa ja hotelleissa?"
"Kyllä, varsin useissa", vastasin.
"Ettekö koskaan huomannut mitään sellaista, mikä olisi pannut teidät ajattelemaan, että teitä — se on, että Mazaroffia seurattiin?" tiedusti hän.
"En voi sanoa huomanneeni mitään sellaista."
"Ettekö esimerkiksi pannut merkille, että joku mies tahi jotkut miehet jokseenkin säännöllisesti ilmestyivät samoihin hotelleihin, joihin te majoituitte?" kysyi hän. "Tarkoitan: ettekö huomannut sanokaamme Stamfordissa jotakuta miestä, jonka myöhemmin näitte esimerkiksi Granthamissa — sitten jälleen Yorkissa ja ehkä sittemmin Durhamissa? Käsitättekö tarkoitukseni?"
"Minä käsitän!" huudahti Crole. "Ja se kannattaakin ottaa huomioon!Pinnistäkää muistianne, Holt!"
Jännitin muistiani ankarasti. Ajatuksissani lähdin uudelleen matkalle Mazaroffin kanssa ja kuljin uudelleen koko ratamme Lontoosta rajaseudun nummialueelle saakka. Olimme pysähtyneet useita kertoja; koetin muistella, mitä kaikkea seisahduskohdilla oli tapahtunut.
"No niin", vastasin vihdoin. "En voi muistaa muuta kuin yhden seikan — joka saattaisi merkitä sitä, mihin tähtäätte. Vietimme yön Huntingdonissa — ensimmäisen yömme. Näin Mazaroffin puhelevan ilmeisesti tuttavalliseen tapaan erään miehen kanssa tupakkahuoneessa myöhään sinä yönä. Olin juuri menossa nukkumaan — he jäivät keskustelemaan. Sitten ollessamme Yorkissa näin hänet saman miehen seurassa asemalla lähellä kirjamyymälää."
"Mainitsiko hän teille siitä miehestä mitään myöhemmin jossakin tilaisuudessa?" kysyi Kloop.
"Ei maininnut. Näytti siltä kuin he olisivat tunteneet toisensa hyvin", sanoin. "Silloin sainkin sen vaikutuksen, että mies oli joku Mazaroffin lontoolaisia tuttavia."
"Tuntisitteko sen miehen jälleen?" tiedusti Kloop.
"Oh, kyllä — nuori, vaaleatukkainen, tervehipiäinen mies, hyvin upeasti puettu", selitin. "Otaksuttavasti suunnilleen viisikolmattavuotias."
"Oliko Lehtokurpan majatalossa muita vieraita kuin te?" jatkoi Kloop kyselyjään.
"Asumassa — ei ollut", vastasin. "Mutta siellä kyllä pistäytyi väkeä puolisella — automatkalla pohjoiseen tai etelään päin. Murhailtana oli siellä hyvin vilkas liike ja joka huone täynnä markkinoilta palaavaa väkeä; siellä oli myöskin automatkailijoita — kuulin rouva Musgraven valittavan, ettei hän markkinaväen tähden voinut huolehtia heistä kyllin hyvin. Tiedän esimerkiksi, että kahvilahuoneessa oli ihmisiä — autoilijoita, joiden vaunut olivat ulkosalla — mutta en nähnyt heitä; Mazaroffilla ja minulla oli yksityinen huone."
Kloop pani kätensä ristiin pöydälle ja katsoi meitä toisesta toiseen.
"Ajatukseni on", hän lausui, "että Mazaroffia lienee seurattu sinne ja että hänen vainuajansa on,tavoittanut hänet nummella ja murhannut hänet."
"Anastaakseenko ne esineet, mitä hänellä oli mukanaan?" huomauttiCrole.
"Niin — tahi jotakin sinnepäin", vastasi Kloop. "Sanomalehdissä on mainittu — herra Holtin todistuksen mukaan — että hänellä otaksuttavasti oli koko paljon rahaa ja arvoesineitä muassaan — se on sanomattakin selvää — Mazaroffilla oli aina paljon käteistä ja hänen jalokivensä olivat hyvin arvokkaat. Mutta — tiedättekö, oliko hänellä mitään muuta — sellaista, mikä on omiaan kiihoittamaan ihmistä turvautumaan suoranaiseen murhaan sen saamiseksi?"
"Emme tiedä", vastasi Maythorne. "Asia on niin, herra Kloop, että tulimme luoksenne siinä toivossa, että te Mazaroffin läheisenä ystävänä voisitte antaa meille tietoja. Mitä hänellä siis todennäköisesti oli muassaan?"
Kloop katsahti kelloonsa ja nousi sitten pystyyn ja otti sanomalehtensä kainaloonsa. "Lähdetään tupakkahuoneeseen", hän ehdotti, "poltetaan siellä sikaari. Kerron teille mitä tiedän Mazaroffista. Siitä saattaa olla jonkun verran apua, mutta luulen", hän jatkoi, vilkaisten merkitsevästi ympärilleen, "että tämän murhan arvoitus saadaan ratkaistuksi vasta sitten, kun saadaan selville, mitä Mazaroff puuhasi saavuttuaan Lontooseen siihen asti, kunnes hänet murhattiin Marrasdalen nummella. Mutta — pannaanhan ensin sikaari kytemään."
Kloop oli ilmeisesti yhtä mainio tupakan kuin hän sittemmin osoittautui olevan timanttien tuntija. Hän ei ollut sellaisia miehiä, jotka ostavat sikaarinsa hotellista; sijoitettuaan meidät rauhaisaan nurkkaukseen tupakkahuoneeseen hän lähetti juoksupojan huoneeseensa noutamaan määrättyä sikaarilaatikkoa, ja kun se oli tuotu suositteli sitä meille melkein isällisen hellästi. Kun hän itse sytytti sikaarinsa, oli helppo nähdä, että polttaminen tuotti hänelle suurta tyydytystä ja henkisen mukavuuden tunnetta. Hän tuprutteli kolme tai neljä minuuttia äänettömänä, ennen kuin kehoitti meitä kuuntelemaan tarkkaavasti, väläyttäen lihavassa pikkusormessaan olevaa komeata timanttia.
"Ja nyt ystävä-raukkamme Mazaroffiin", hän virkkoi. "Olen tuntenut hänet — hyvin likeisesti — useita vuosia — olimme, kuten sanotaan, kuin veljet. Hän ja minä —"
"Hetkinen, suvaitkaa, niin kauan kuin asia on mielessäni!" keskeyttiMaythorne. "Olette kai lukenut, että kuulustelussa väitettiinMazaroffin oikean nimen olevan Andrew Merchison? No niin, tiedättekö,oliko hän todella Andrew Merchison?"
"En tiedä", vastasi Kloop. "Mutta", hän lisäsi hymyillen rauhallisesti, "uskon varmasti, että hän oli. Oikeastaan minusta on selvää, että hän oli kuulustelussa mainittu Andrew Merchison. Hän, Mazaroff, oli hiukan salaperäinen mies. Yksi asia on varma — hän oli syntyisin maanne pohjoisista osista. Jollei hän ollut skotlantilainen, niin hän oli rajaseudun mies — puheestaan päättäen. Olen matkustellut niillä tienoin ja tunnen ne. Hänen murrelaadustaan oli mahdoton erehtyä. Mutta en koskaan ole tiennyt, että hänellä on ollut mitään muuta nimeä kuin Salim Mazaroff, eikä hän milloinkaan puhunut minulle sanaakaan entisyydestään koko ystävyytemme aikana."
"Mitä aioitte sanoa?" tiedusti Maythorne nyökäten.
"Aioin sanoa, että hän ja minä olimme paljon yhdessä Kapkaupungissa viimeisten kymmenen vuoden aikana", jatkoi Kloop. "Olimme saman kerhon jäseniä; toimistomme olivat vierekkäin; yhteen aikaan meillä oli paljon yhteisiä liikeasioita. Kun ensiksi opin tuntemaan Mazaroffin, oli hän niin sanoakseni yleiskauppias tai yleiskeinottelija kaupan alalla. Hän osti ja myi tavaraa — etupäässä itämaista — se on: hän osti itämailta ja myi länsimaihin. Kerran hän myi suuren joukon persialaisia mattoja — hänellä oli tapana koota harvinaisen hienoja näytteitä niistä; hän sai niistä huikeat hinnat Lontoossa ja New Yorkissa — ylellisyystavaran kauppaa, ymmärrättehän. Sitten hän osti ja myi myöskin mausteita, kiinalaisia koruesineitä, harvinaisuuksia ja muuta sellaista — hänellä oli erinomainen kyky ansaita rahaa sillä tavoin. Mutta viime vuosina hän oli luopunut kaikesta siitä ja kiinnittänyt huomionsa yksinomaan timantteihin. Hän ansaitsi timanteilla hyvin, mutta luopui siitäkin viime joulun vaiheilla. Mutta nytkin hänen vetäydyttyään syrjään liike-elämästä ja palattuaan Englantiin hänellä oli eräs kauppa tai yritys tai keinottelu vireillä, ja olen taipuvainen uskomaan, että se on hyvin likeisesti hänen murhansa yhteydessä."
Hän keskeytti puheensa ja poltteli miettivänä hetkisen, ennenkuin kävi jatkamaan kertomustaan.
"Tähän mennessä", hän puhkesi vihdoin jälleen puhumaan, "ei noissa näy olevan mitään siihen viittaavaa, mistä aion teille kertoa. Viime talvena Mazaroff sai käsiinsä — samantekevää miten, sillä se on hänen salaisuutensa, yksi hänen monista salaisuuksistaan timanttikaupoissa — todella suurenmoisen sinisen timantin. No, sininen timantti on sininen timantti! Jos katselette timantteja käsittelevistä kansantajuisista kirjoista kuuluisien kivien värillisiä kuvia, niin näette, että on keltaisia, oranssinkeltaisia, vihreitä ja ruusunpunaisia timantteja, mutta ei kovinkaan monta sinistä — ne ovat tosiaan harvinaisia. Se sininen timantti, jonka Mazaroff oli saanut, oli poikkeuksellisen komea. Olen itse nähnyt mainion Sinisen Toivon — Mazaroffin kivi oli parempi sekä kooltaan että laadultaan. Se painoi viisikymmentäviisi ja puoli karaattia; sen väri ja valontaittamiskyky olivat oivalliset! Uskon — oikeastaan olen varma — ettei sitä Kapkaupungissa nähnyt kukaan muu kuin minä; Mazaroff lähetti sen Englantiin. Hän —"
"Kelle!" pisti Maythorne väliin.
"Sitä en tiedä", vastasi Kloop, hymyillen nopealle kysymykselle. "Hän ei kertonut minulle kaikkia asioitaan."
Maythorne otti esille Kapkaupungista lähetetyn, kirjoihin viedyn kirjeen kuitin ja ojensi sen Kloopille.
"Luuletteko, että tämä kuitti koskee sitä lähetystä?" hän kysyi. "Katsokaa takapuolella olevaa muistiinpanoa — se on Mazaroffin käsialaa."
Kloop tarkasti huolellisesti paperipalasta kummaltakin puolelta ja ojensi sen sitten takaisin, nyökäten varman näköisenä.
"Epäilemättä!" hän vakuutti. "Se tapahtui samoihin aikoihin. Hänlähetti sen käyttämänsä pankin Lontoon-konttoriin, tietystikin.Muistiinpanokin viittaa siihen. Mikäpä voisi olla selvempää! S.T.1.Sininen timantti yksi, tietysti."
"Miksi Sininen timantti yksi?" tiedusti Maythorne. "Onko tahi oliko olemassa myöskin Sininen timantti kaksi?"
Kloop hymyili tietävän näköisenä.
"Juuri siitä aion teille puhua!" hän vastasi. "Sellainen oli — lopulta! Ja olen varma, että Mazaroffilla oli Sininen timantti kaksi ja kenties myöskin Sininen timantti yksi muassaan, kun hänet murhattiin nummella!"
Me kolme katselimme toisiamme ihmeissämme. Mutta pian Kloop jatkoi:
"Sitten kun Mazaroff oli saanut haltuunsa ensimmäisen sinisen timantin, alkoi hän melkein mielipuolisen kuumeisesti tavoitella toista. Tiedän" — tällöin Kloop tuntui iskevän meille silmää, ikäänkuin hän olisi ollut valmis kertomaan meille kauppasalaisuuksia, jos se vain olisi sopinut — "tiedän, että Mazaroff sai ensimmäisen sinisen timantin suorastaan pilkkahinnasta. Mutta hän halusi niin kiihkeästi saada toisen sen vertaisen, että hän, kuten hän minulle mainitsi, oli valmis maksamaan siitä hyvän hinnan. Hän pani välittäjät liikkeelle — timanttialueella tunsivat kaikki Mazaroffin — hän ryhtyi itsekin työhön. No niin, lopuksi hän sai, mitä tahtoi."
"Toisen timantinko?" huudahti Crole.
"Niin. Ja yhtä kauniin", vastasi Kloop. "Ja suunnilleen samanpainoisen — noin viisikymmentäviisi tai -kuusi karaattia. En tiedä, kuinka paljon hän siitä maksoi, sillä hän ei suostunut ilmaisemaan sitä minulle. Mutta hän sai sen — ja vain vähän ennen kuin hän lähti Englantiin."
"Näittekö sen?" kysyi Maythorne.
"Näin sen — kyllä näin", myönsi Kloop. "Siis — olen nähnyt molemmat. Luullakseni ei kukaan muu ole niitä nähnyt, jollei — mitä epäilen — Mazaroff ole tänne tultuaan näyttänyt niitä jollekulle. Kun sanon, ettei luullakseni niitä ole nähnyt kukaan muu henkilö paitsi minua, niin tarkoitan, ettei niitä nähnyt kukaan muu Etelä-Afrikassa — lukuunottamatta niiden myyjiä. Mazaroff tähyili yksinomaan eurooppalaisia ostajia."
"Mainitsiko hän ketään ostajaa nimenomaan?" tiedusti Maythorne.
"Ei. Mutta hän kertoi, että täällä, Lontoossa, oli mies, joka suoritti asioita hänen laskuunsa, kun muka tunsi sellaisia korkea-arvoisia henkilöitä sekä Euroopassa että Amerikassa, jotka olisivat valmiit maksamaan huikean hinnan parista — jos hän voisi hankkia parin, sillä se", lisäsi Kloop, "tapahtui ennen kuin hän sai toisen sinisen timantin."
"Ja olette siis varma, että hän ensin lähetti ensimmäisen sinisen timantin Lontooseen ja toi toisen tänne taskussaan?" huomautti Maythorne.
"Olen varma siitä", vakuutti Kloop. "Voisin sanoa: ehdottoman varma. Ja saatuani tiedon hänen surullisesta kohtalostaan olen aprikoinut, tekikö Mazaroff toisen tai ehkäpä molemmat seuraavista seikoista. Ensiksi: oliko hän avopuheinen laivassa tänne tullessaan, näyttäen toisen sinisen timanttinsa matkustajatovereilleen? Toiseksi: näyttikö hän sen täällä Lontoossa veljeskunnan keskuudessa?"
"Veljeskunnan?" virkkoi Crole. "Tarkoitatteko —"
"Tarkoitan Hatton Gardenia", vastasi Kloop, hymyillen asiantuntevasti. "Siellä, kuten tietänette, solmitaan tämän maan useimmat timanttikaupat. Minua ihmetyttäisi, jollei siellä olisi nähty Mazaroffia! Vaikka hän oli vetäytynyt syrjään timanttikaupasta mieskohtaisesti, niin hänen sydämensä oli vielä mukana. Mutta siitä on helppo ottaa selvää. Lähdetään liikkeelle, hyvät herrat, tulen mukaanne… ja saamme nähdä."
Bond-kadun jalokivikauppias
Muodostimme pikku kulkueen Holborn-kadulla; Kloop ja Maythorne etunenässä, Crole ja minä jälkijoukkona. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä me oikeastaan tavoitimme; sitä kaupunginosaa en tuntenut. Mutta saavuttuamme uneliaalle, harmaalle kadulle, joka tuntui kovin hiljaiselta ison valtaväylän yhtämittaisen hyörinän jälkeen, Crole katsahti minuun tietävän näköisesti.
"Hatton Garden!" hän virkkoi kiinnittäen huomiotani päittemme yläpuolella olevaan nimikilpeen. "Niin yksinkertainen paikka kuin suinkin mahdollista. Mutta jos teillä ja minulla olisi taskuissa kaikki se, mitä on näiden seinien sisällä, niin otaksuttavasti olisimme moninkertaisia miljoonamiehiä!"
"Timanttejako?" kysäisin.
"Niin, ja muuta sen tapaista", hän myönsi kuivakiskoisesti. "Nyt vallitsevat timantit, helmet, rubiinit ja muut senkaltaiset korut täällä Elyn piispojen entisessä puutarhassa, jonka kuningatar Elisabeth kylmästi anasti suosikkinsa Kit Hattonin käytettäväksi. Nuo seinät eivät näytä kovinkaan mukavilta eivätkä ympärillämme liikkuvat miehet liikemiehiltä, mutta panen vetoon punnan pennyä vastaan siitä, että jokaisella miehellä, jota kyynärpäämme hipaisee, on kokoelma jalokiviä taskuissaan, ja noiden vanhojen huoneiden ja toimistojen sisältö taas — niin, Golconda ei ollut siihen verraten mitään!"
Kadulla oli runsaasti väkeä — minusta nämä miehet näyttivät olevan etupäässä juutalaisperäisiä ja vieraisiin kansallisuuksiin kuuluvia; he liikkuivat kaksittain tai kolmittain, joskus ryhmissä. Astellessamme eteenpäin nykäisi Crole kerran käsivarttani — muuan mies, joka keskusteli vakavasti erään toisen kanssa, näytti tälle kämmenellään olevia vuorikristallin näköisiä esineitä, pyöritellen niitä lihavalla etusormellaan — ne olivat tietysti timantteja.
"Aivan kuten viljakauppiaat pyörittelevät maanviljelijäin ohranäytteitä", huomautti Crole. "Mutta pitäisipä olla monta hehtolitraa ohria, Holt, arvoltaan vastaamaan kourallista noita jyväsiä. Nämä miehet — mutta Kloop on tavannut jonkun tuttavansa."
Kloop oli todellakin tervehtinyt miestä, jonka hienoa, verkaista päällystakkia koristi uhkea turkiskaulus ja mustaa, silkkistä kaulaliinaa säihkyvä timanttineula. He olivat ilmeisesti hyviä tuttuja ja tervehtivät toisiaan perin riemuisasti ja pudistaen kauan toistensa kättä — minkä jälkeen Kloop veti toisen syrjään. Kun he muutamien minuuttien kuluttua erosivat, tuli Kloop luoksemme pudistaen päätään.
"Se mies tuntee tämän paikan läpikotaisin", hän ilmoitti, "ja saa heti tiedon kaikesta merkittävästä ja harvinaisesta. Hän ei ole kuullut mitään Mazaroffista eikä hänen sinisistä timanteistaan. Ja se vahvistaa yhä enemmän sitä luuloa, joka minulla on ollut koko ajan, nimittäin että Mazaroff aikoi myydä siniset timanttinsa yksityistietä päästämättä niitä markkinoille — ehkäpä hänellä oli jo ostajakin tiedossaan. Markkinapaikka on juuri tämä. Eikä tuo mies tiedä mitään. Mutta onhan täällä vielä muitakin."
Senjälkeen hän käväisi useissa toimistoissa ja puhutteli monia kadulla kohtaamiansa miehiä; hän vei meidät kapeata kujaa myöden omituiseen, vanhanaikaiseen Mitre-nimiseen kapakkaan, jossa tunnuimme joutuneemme kuudennelletoista vuosisadalle. Siellä oli miehiä, jotka polttelivat moitteettomalta tuoksahtavia sikaareja ja joita Kloop puhutteli. Mutta Mazaroffista emme saaneet tietoja.
"On ilmeistä", sanoi Kloop, kun taaskin olimme kadulla, "että Mazaroff ei ole käynyt täällä oleskellessaan Lontoossa. Hänet olisi tunnettu täällä nimeltä — yksistään se seikka että hänellä oli hallussaan kaksi sellaista kiveä, olisi levittänyt sen tiedon tänne yltympäri. Nyt olen varma siitä, että jos Mazaroff näytti sinisiä timanttejaan täällä Lontoossa, niin se tapahtui yksityisesti."
Sanottuaan sitten, että hänen nyt oli hoidettava omia asioitaan, ja pyydettyään meitä ilmoittamaan hänelle hotelliin, jos hän voisi vielä tehdä jotakin tahi jos meillä olisi jotakin hänelle kerrottavaa, erosi Kloop meistä. Me kolme palasimme pitkin Holbornia, ja kun kello oli jo paljon yli kahdentoista, poikkesimme Crolen ehdotuksesta Holborn-ravintolaan puoliselle.
"No niin, jonkun verran olemme saaneet selville", virkkoi Maythorne istuuduttuamme erääseen nurkkapöytään. "Olemme saaneet tiedon noista timanteista. Minä kuvittelen kaiken käyneen seuraavasti: Mazaroff lähetti ensimmäisen — nimittäkäämme sitä Sininen timantti yhdeksi — käyttämänsä pankin Lontoon-konttoriin. Mutta — lähettikö hän sen talletettavaksi tuloonsa saakka vai näytettäväksi mahdolliselle ostajalle? Minun luullakseni näytettäväksi — menenpä vielä pitemmällekin, ottaen huomioon salakirjoituksisen kirjeen. Arvelen, että Armintrade, joka silloin työskenteli Etelä-Afrikkalaisen Imperial-pankkiyhtymän Lontoon-konttorissa, sen lisäksi, että hän pankin puolesta hoiti Mazaroffin kirjeenvaihtoa, lisäksi oli — otaksuttavasti jonkun aikaa — myöskin yksityisesti kirjeenvaihdossa Mazaroffin kanssa. Ajattelen, että Armintrade otti huostaansa ensimmäisen sinisen timantin, kunnes Mazaroff saapuisi tuoden toisen, ja otaksuttavasti sillä välin kuulusteli sopivaa ostajaa molemmille."
"Mutta ei timanttien kauppakeskuksessa?" huomautti Crole.
"Ei", myönsi Maythorne. "On toisia — parempia paikkoja. Jos ne timantit olisivat joutuneet niille markkinoille, joista äsken näimme vilahduksen, niin monet sormet olisivat syyhyneet himosta päästä osallisiksi voitosta. Mutta on yksityisiä ostajia — mannermaalla yhtä hyvin kuin täälläkin, Amerikassa samoin kuin Euroopassakin."
"Onko kellään rahaa riittävästi nykyisin?" kysyi Crole melkein valittaen. "Mazaroff olisi vaatinut aimo hinnan!"
"Hyvin monilla!" vakuutti Maythorne. "Sotasaalistajilla — äkkiä rikastuneilla — pyh! On paljon ihmisiä, jotka vain himoitsevat tilaisuutta kuluttaakseen helposti saamiaan rahoja! Päättäen kaikesta siitä, mitä olen kuullut. Mazaroff oli älykäs mies. Otaksuttavasti hän laski seuraavasti: Englannissa on paljon ihmisiä, jotka — olkootpa keinot oikeat tahi väärät — ovat hankkineet suunnattomia omaisuuksia sodan aikana. Nämä ihmiset — kuten hyvin tiedämme — tahtovat mahtailla tahi oikeammin mahtailevat. Komea kaupunkitalo; maaseutuasunto; kallis kalusto; laumoittain palvelijoita; tauluja, komeasti sidottuja kirjoja, joita ei koskaan avata ja joita tuskin osattaisiin lukea, jos ne avattaisiin — ymmärrättehän. Se on suurin piirtein katsoen miehen hommaa — kaiken tämän hankkiminen. Mutta miehillä on vaimot — on lady Midas samoin kuin on sir Gorgion. Mitäs lady Midas tahtoo? Turkiksia, silkkiä, samettia, pitsiä, kaikkea sitä, mitä Bond-kadulta ja Rue de la Paixilta on saatavissa. Mutta enemmän kuin mitään näistä — timantteja! Mitäpä on muodikas nainen ilman timantteja! Eivätkä viidensadan punnan sormukset ja kymmenentuhannen punnan kaulaketjut riitä — hän vaatii otsakoristuksen ja vielä enemmänkin — sen pitääkin olla oikein erikoinen. Hänen tukkansa saa olla tekotukka ja hänen ihonsa keltainen kuin pergamentti — mutta timantteja pitää välkkyä kummassakin. Luultavasti Mazaroff oli selvillä kaikesta tästä ja suunnitteli saavansa lady Midaasta etsimänsä ostajan. Mitä arvelette?"
"Niinpä niin — epäilemättä ette ole kovin paljoa väärässä", vastasi Crole nauraen. "Oletteko kenties saanut selville lady Midaan osoitteen?"
"Tällä hetkellä", huomautti Maythorne, "on lady Midaalla monta osoitetta. Toistaiseksi on penkomistyötä toisaalla."
"Minusta tuntuu, että sitä on monella taholla", sanoi Crole. "Vielä emme ole saaneet vähääkään valaistusta Mombasan juttuun. Ei voida lainkaan epäillä, että Merchison oli sillä laivalla, livahti sieltä, jättäen sinne tavaransa, ja pääsi onnellisesti maihin kadotakseen olemasta Merchisonina ja ilmestyäkseen jälleen Mazaroffina. Mutta minkä tähden?"
"Minä pidän sitä ratkaistuna kysymyksenä", vastasi Maythorne. "Kaikki yksityiskohdat viittaavat juoneen. Hänellä oli silloin syytä kadota, ja hän saattoi toteuttaa sen varsin helposti. Lähtiessään Bombaysta hän samalla erosi entisyydestään. Jos voisimme ottaa siitä selkoa, niin otaksuttavasti saisimme nähdä, että hän oli siirtänyt rahansa Etelä-Afrikkaan jo ennen kuin poistui Intiassa, että matka-arkun ja muiden tavaroiden jättäminen oli silmänlumetta — hän tietystikin pääsi rantaan hyvin helposti ja lähti alkamaan uutta elämää toisena miehenä."
"Taaskin — mistä syystä?" tiedusti Crole.
"Minä luulisin syyksi sen, että hän tahtoi päästä varmasti eroon kotimaahan jättämästään rouva Merchisonista", sanoi Maythorne kuivasti. "Häntahtoitämän luulevan häntä kuolleeksi. Mitäpä sillä oli väliä niin kauan kun hän oli elossa ja toimelias. Hän näyttää muuten olleen varsin toimelias Mazaroffinakin. Mutta hän oli aina hiukan salaperäinen, ja maksaisin paljon, jos saisin tiedon siitä, minne hän meni, ketä puhutteli ja niin edelleen sinä iltana, jolloin hän ja Holt saapuivat Lehtokurppaan."
"Mutta sitä ei tiedä kukaan!" huudahdin. "Koetimme ottaa siitä selvää, heti kun häntä alettiin kaivata — tietystikin! Emme löytäneet ketään, jota hän olisi puhutellut — nimittäin erityisesti — emmekä saaneet tietää kenenkään häntä nähneen — pari kolme ihmistä oli vain huomannut hänen — vieraan miehen — menevän ulos."
"Niinpä niin, juuri se tekee koko jutun entistäkin kummallisemmaksi", virkkoi Maythorne. "Varmaa on, että hän sinä päivänä kohtasi jonkun, jolta hän sai tietoja rouva Elphinstonesta ja neiti Merchisonista — sen hän kertoi teille, eikö niin?"
"Kyllä", myönsin.
"No niin, kuka oli se henkilö?" jatkoi hän. "Hän ei ole ilmoittautunut.Mitä te kumpikin arvelette siitä?"
Ei kumpikaan meistä osannut arvella siitä mitään, emmekä virkkaneet mitään. Maythorne, joka istui Crolea ja minua vastapäätä, laski veitsen ja haarukan käsistään ja kumartui pöydän ylitse puoleemme.
"Entäpä", hän supatti salaperäisen merkitsevästi, "entä — niin — entä jos se oli hänen vaimonsa?"
"Rouva Elphinstone!" huudahdin.
"Rouva Merchison lain mukaan", vastasi hän. "Juuri niin! Entä jos se olikin hän?"
Tämä otaksuma näytti vaikuttavan Croleen vieläkin voimakkaammin kuin minuun — hänen suunsa avautui, ja hän hätkähti. Mutta ennenkuin hän ehti sanoa mitään, pujotteli ihmisten täyttämän huoneen läpi nuori mies, lähestyen häntä. Tulija kumarsi, ojensi Crolelle käyntikortin ja kuiskasi jotakin. Crole katsahti korttiin ja sitten ovelle.
"Odottaako hän ulkona?" hän kysyi. "Tuokaa hänet tänne, Rollinson — pyytäkää häntä tulemaan seuraani — näyttäkää hänelle tietä!"
Rollinson — Crolen konttoristeja — poistui ja Crole viskasi kortin pöydälle meidän nähtäväksemme. Se oli hyvin soma, kauniisti painettu kortti; siinä oli nimi Adolf Frobenius ja osoite Bond-katu 508, W. Sen omistaja oli komea, perin hienosti puettu herra — West Endin muodikkaan liikemiehen ja kunnioitettavien piirteiden perikuva.
"Bond-kadun jalokivikauppiaat ovat keikareita", kuiskutti Crole, kun Frobenius konttoristin opastamana lähestyi nurkkaamme. "Hän on asiakkaani ja naapurini — asuu lähelläni Wimbledonissa. Taitava mies. Kas vain, Frobenius!" hän jatkoi, tervehtien vierasta. "Onpa hauska, että sait minut tavoitetuksi. Oletko syönyt puolista? No, polta sitten seurassamme sikaari ja ryyppää kahvia! Suo minun esittää seuralaiseni — herra Maythorne, herra Mervyn Holt. Olen melkein varma", hän lisäsi hymyillen viekkaasti, "että olet jo ennen kuullut heistä kummastakin."
"Herra Maythornesta usein", vastasi jalokivikauppias, kumartaen kohteliaasti, "ja herra Holtista lukiessani sanomalehdistä selostuksia Mazaroffin jutusta. Juuri sen jutun vuoksi, Crole", hän jatkoi, "olenkin tullut sinua tapaamaan."
"Niin ajattelinkin", sanoi asianajaja. "Arvasin sen heti. Olemme hyvillämme kaikista tiedoista. Tulimme Lontooseen ottamaan selkoa Mazaroffin asioista, ja näin meidän kesken, kulutimme tänä aamuna tunnin Hatton Gardenissa, kysellen hänestä — mutta tuloksitta. Tunsitko hänet?"
Frobenius, joka juuri oli ottanut sikaarin Crolen kotelosta, viritti sen ja veti muutamia savuja, ennen kuin vastasi tähän kysymykseen.
"Olen lukenut sanomalehdistä paljon selostuksia tästä jutusta", hän alkoi vihdoin puhua. "Useimmat niistä ovat luultavasti sikäläisten uutistenhankkijain lähettämiä. Myöskin luin — ja huolellisemmin kuin muut tiedot — selostuksen kuulusteluista. Tietystikin huomasin, että siinä oli mainittu teidänkin nimenne, herrat Crole ja Holt. Ja tulin puheillesi, Crole, koska olen melkein varma, että kohtasin Mazaroffin joku aika sitten melkoisen harvinaisissa oloissa."
"Sepä jotakin!" huudahti Crole. "Mutta — joko tapasit hänet tai et tavannut häntä. Minkä tähden 'melkein'?"
"Sentähden, ettei kohtaamaani miestä minulle lainkaan esitelty", vastasi Frobenius. "Minä vain tapasin hänet. Mutta hän oli silmäänpistävä mies — ja sanomalehtien kuvaukset Mazaroffista sopivat häneen. Kerron, miten kaikki kävi. Sinä, Crole, tiedät hyvin, minkälaista liikettä harjoitan ja millaiset suhteet minulla on West Endissä. No niin, viimeksi kuluneen vuoden aikana olen tehnyt kauppoja erään sir Samuelin ja lady Leeken kanssa. Sir Samuel on nousukas; suoraan puhuen, hän hankki tavattoman omaisuuden tavarahankinnoilla äskeisen sodan aikana; hän on luultavasti moninkertainen miljoonamies. Noin vuosi sitten hän osti loordi Mulworthyn talon Park Lanen varrella; hänellä on myöskin, niin olen kuullut, hyvin komea maaseutuasunto Buckinghamshiressä. Hän ja lady Leeke — etupäässä jälkimmäinen — ovat ostaneet minulta paljon jalokiviä sekä kulta- ja hopeaesineitä — ymmärtänette", lisäsi hän, hymyillen tyynen tietävästi, "että heidän — hm — oli välttämättä hankittava esineitä, joita heillä ei menneinä aikoina ollut. Esimerkiksi lady Leeke on ostanut minulta hyvän joukon jalokiviä, ja rohkenenpa väittää, että hän on saanut erinomaisen käsityksen maustani ja kokemuksestani."
"Se on kunniaksihänenmaulleen!" pisti Crole kohteliaasti väliin.
"No niin", jatkoi jalokivikauppias myhäillen, "nyt joudun kertomukseni tärkeään kohtaan. Noin kuukausi tai viisi viikkoa takaperin kutsuttiin minua eräänä iltapäivänä puhelimeen. Soittaja oli sir Samuel Leeke. Hän pyysi minua heti tulemaan Park Lanen varrelle katsomaan ja arvostelemaan erästä hänelle tarjottua timanttia. Lupasin olla hänen luonaan muutamissa minuuteissa ja niin olinkin käytettyäni autoa. Tapasin sir Samuelin ja lady Leeken kirjastossa; heidän seurassaan oli outo mies, jonka ulkomuotoon, mikäli sitä muistan, sopii sanomalehtien kuvaus Mazaroffista — erikoisesti on muistissani vasemman silmän kierous. Häntä ei esitelty minulle nimeltään — huolimatta varoistaan eivät sir Samuel ja lady Leeke oikein tunne — käsitättehän. Tuntematon osoittautui suurisuuntaiseksi timanttikauppiaaksi, oli kuullut puhuttavan, että sir Samuel ja tämän puoliso haluaisivat mahdollisesti ostaa jalokiviä ja tarjoutui myymään heille jotakin erityisen arvokasta, nimittäin oivallisen parin sinisiä timantteja, joista toinen oli hänen taskussaan. Juuri sitä oli minut kutsuttu katsomaan. Hän näytti sen."
"Oliko se sininen timantti?" kysäisi Maythorne, joka aina tahtoi saada täsmälliset tiedot.
"Se oli sininen timantti — harvinaisen komea kivi olikin", vakuutti Frobenius. "Sen omistaja ilmoitti, että sillä oli pari, joka oli yhtä kaunis. Edelleen hän kertoi harjoittaneensa joitakuita vuosia timanttikauppaa Etelä-Afrikassa, mutta vetäytyneensä nyt syrjään; tämä oli muka hänen viimeinen kauppansa. Välillämme sukeutui hetkisen kestävä ammatillinen keskustelu, joka kuten saatoin eroittaa, kiihotti sir Samuelia ja lady Leekeä haluamaan omakseen tätä arvokasta jalokiviparia. Ja he — Leeket — tahtoivat päästä selville hinnasta. Myyjä ja minä puhelimme hyvän aikaa siitä asiasta. Hän oli suoramielinen järkimies, ja vihdoin saimme määrätyksi parille kohtuullisen hinnan."
"Kuinkahan suuri se oli?" tiedusti Crole kiihkeästi.
"No niin", vastasi Frobenius, "sovimme, että kohtuullinen hinta oli satakuusikymmentätuhatta puntaa."
Äsken rikastuneet
Vaikka jalokivikauppias lausuikin tämän tavattoman rahasumman yhtä rauhallisesti kuin vihanneskauppias mainitsee karviaismarjojen käyvän markkinahinnan, emme me muut olleet ihan yhtä tyyniä, ja Crolelta pääsi hämmästyksen huudahdus.
"Satakuusikymmentätuhatta puntaa kahdesta timantista! Hohoo! Se on poikkeuksellista, eikö olekin?"
"On pidettävä mielessä, että nämä timantitkin olivat poikkeukselliset", huomautti Frobenius huulillaan ylemmän tiedon levollinen hymy. "En tosin nähnyt kuin yhden. Mutta myyjä vakuutti, että toinen on yhtä komea, jollei komeampi. Sellaista paria ei tuoda markkinoille joka päivä, ei joka vuosi, kenties ei kertaa miespolven aikana. Sopimamme hinta oli kohtuullinen — ei vähääkään liioiteltu."
"Olisitteko maksanut sen itse?" kysyi Maythorne terävästi.
"No niin", vastasi jalokivikauppias, "olisin antanut kymmentätuhatta vähemmän."
"Ja olisit kai ollut jotakuinkin varma sievoisesta voitosta, vai mitä?" virkkoi Crole.
"Kyllä olisin voittanut", myönsi Frobenius. "Mutta timanttejahan ei tarjottu minulle. Olin ainoastaan arvostelemassa."
"Mitenkäs kävi?" tiedusti Maythorne. "Syntyikö kauppa?"
"Sitä en tiedä", vastasi Frobenius. "Käsitin, että kun olin sopinut myyjän kanssa kohtuullisesta hinnasta, olin täyttänyt tehtäväni, ja jätin myyjän ja ostajan pohtimaan asiaa. Sain sen vaikutelman, että sir Samuel otaksuttavasti ostaa."
"Etkö ole kuullut mitään senjälkeen?" kysyi Crole.
"En. En ole nähnyt sir Samuel Leekeä enkä lady Leekeä sen iltapäivän jälkeen", selitti jalokivikauppias. "Enkä luonnollisesti ole tavannut sinisten timanttien myyjää. Mutta minusta tuntuu varmalta, että hän on sama mies kuin sanomalehdissä kuvattu Mazaroff."
"Mielestäni ei sitä juuri voi epäillä", virkkoi Crole. "Ja nyt meidän olisi parasta päästä Leeke-herrasväen puheille", hän jatkoi, katsahtaen minuun ja Maythorneen. "Minkälaisia ihmisiä he ovat?" hän kysyi, kääntyen kertojamme puoleen.
Frobenius hymyili ja loi meihin tuttavallisen katseen.
"No niin!" hän alkoi. "He kuuluvat ihmisluokkaan, jota ei ollut — ei ainakaan huomattavassa määrin — ennen sotaa. Äsken rikastuneita! Olen kuullut, että mies oli seka- tai ruokatavarain kauppias jossakin pohjoisessa, ansaitsi sodan alkuvuosina äärettömän omaisuuden tavarahankinnoilla ja samalla edisti vapaaehtoisten värväystä paikkakunnallaan. Siitä hän sai arvonimen, joita on niin tuhlaavasti jaeltu, ja hänestä pöyhistyi sir Samuel. Hyvänluontoisia, ystävällisiä, yksinkertaisia ihmisiä, joilla on enemmän rahaa kuin osaavat käyttää. Se siitä."
"Meidän on mentävä heitä tapaamaan", sanoi Crole. "Park Lane, niinhän se oli?"
Frobenius ilmoitti meille sir Samuel Leeken tarkan osoitteen ja poistui. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta Crole ja minä katsoimme kumppaniimme.
"No?" virkkoi Crole. "Mitä kysymystä Maythorne hautoo?"
Maythorne nosti katseensa pöytäliinan kuviosta, jota myöten hän oli koneellisesti liikuttanut sormeaan.
"Tällä hetkellä on vain yksi kysymys tärkeä", hän vastasi. "MyiköMazaroff timantit sir Samuel Leekelle."
"Juuri siitähän aiomme ottaa selvän", huomautti Crole. "Yksinkertainen kysymys! Ja —"
Maythorne keskeytti hänet, luoden meihin merkitsevän silmäyksen.
"Niin! Ja helposti vastattu — epäilemättä. Mutta — jollei hän myynyt —"
"Entä sitten?" kysyi Crole.
Maythorne nousi seisomaan, tehden päättävän liikkeen.
"Siinä tapauksessa ovat ne luullakseni Armintradella. Ja meidän on todistettava se! Vähäpuheinen mies, tuo Armintrade, se on ilmeistä — niin salaperäinen kuin kukaan. Ja olemmeko saaneet vähäisintäkään vihjausta siitä, mitä haluamme tietää — että hän ja Mazaroff kohtasivat toisensa ensimmäisenä päivänä Mazaroffin ja Holtin saavuttua Lehtokurppaan?"
"Siellä täytyy olla joku ihminen, jonka tiedossa on, mitä Armintrade hommaili sinä päivänä", sekaannuin minä puheeseen. "Hän on Courthopen vieras — Courthopen pitäisi se tietää. Ja lisäksi tohtori — Eccleshare. He ovat kai kaikki kolme olleet yhdessä — metsästämässä. Heidän molempien täytyy olla selvillä siitä, missä Armintrade oli."
"Miten luulette saavanne heidät puhumaan — jos Armintrade kerran on heidän ystävänsä?" huomautti Maythorne. "Sikäli kuin Lehtokurpassa kuulin ja näin, pitävät he kumpainenkin asiat omina tietoinaan. Mutta jotakin on meille selvinnyt täällä — ja se kaikki viittaa Armintradeen. Ja nyt sir Samuelin luokse ja taaskin askel eteenpäin!"
Otimme Holbornilla ajurin, joka kyyditsi meidät Park Lanelle; siellä pysähdyimme upean talon edustalle. Ovella oli meitä vastassa palvelijoita, joiden liverit olivat huomattavasti upeammat kuin on tavallista. Samoin oli kaikki muukin liioitellun loistavaa, osoittaen, että sir Samuel ja lady Leeke koettaessaan tuskaisen huolellisesti osua oikeaan kohtaan olivat alituisesti ampuneet yli maalin. Se huone, johon meidät opastettiin, sitten kun olimme lähettäneet käyntikorttimme isäntäväelle, näytti siltä kuin olisi jollekulle ensiluokkaiselle verhoilijalle annettu avoin valtuus sisustaa se oman tahtonsa ja mielikuvituksensa mukaan. Myöskin näytti siltä kuin ei huonekaluihin olisi kajottu eikä niitä kertaakaan käytetty, sitten kun verhoilijan miehet olivat sijoittaneet ne paikoilleen. Koko huone muistutti huonekalunäyttelyjen mallikalustoa ja oli selvästi aiottu pikemminkin näytettäväksi kuin käytettäväksi. Crole jupisi purevasti, että tuolit olivat liian suurenmoiset istuimiksi, ja jäimme kaikki seisomaan, katsellen kultakelloja, rajattoman kalliita porsliiniesineitä ja nähtävästi hyvin arvokkaita tauluja, kunnes pieni, pulleaposkinen, pyylevä mies, jolla oli tuuheat viikset ja kasvot hymyssä, tulla lyllersi sisään, toisessa lihavassa kädessään puoleen väliin poltettu sikaari ja toisessa käyntikorttimme.
"Arvaan, mitä varten olette tulleet!" hän huudahti, luoden säteilevän silmäyksen vuorotellen meihin kaikkiin. "Mazaroffin juttu! Olen lukenut sen kaiken sanomalehdistä ja huomannut myöskin nimenne, samat, jotka ovat käyntikorteissanne — juuri niin. No, ja kuka teistä on kukin? Herra Crole? Juuri niin. Herra Holt? Juuri niin. Herra Maythorne — tietysti. Ja kun nyt tunnemme toisemme, niin mistä on kysymys, hyvät herrat?"
"Meillä on kaiketi kunnia puhutella sir Samuel Leekeä?" lausui Crole hyvin kohteliaasti.
"Niin on sir! Se olen juuri minä, sir Samuel Leeke, Bathin ritarikunnan jäsen, omassa hahmossani", vastasi isäntämme rattoisasti. "Enkä toivoakseni menettänyt saadessani hiukan pontta nimeeni! Mutta tämä Mazaroffin juttu — totisesti, se on kummallinen pulma — vai mitä?"
"Olette siis perehtynyt siihen, sir Samuel", sanoi Crole. "Tunnetteko asiain kulun tarkoin tähän saakka?"
"Kukapa ei olisi siihen perehtynyt?" huudahti sir Samuel. "Tietystikin minä ja puolisoni luemme kaikki, mitä vain osuu eteemme. Viimeksi tänä aamuna hän virkkoi minulle: 'Sam!' hän sanoi. 'Totta totisesti tulee joku puhuttelemaan meitä tämän jutun johdosta!' Ja siinä te olette! Mutta — tulkaahan tänne, hyvät herrat! Sitten lady Leekekin kuulee kaikki sanottavanne — naiset, kuten tiedätte, ovat uteliaita, ja uutiset ovat parhaita, kun ne on saatu alkuperäisestä lähteestä. Tätä tietä!"
Seurasimme sir Samuelia vastaanottosalin kylmästä loistosta toiseen pienempään, vähemmän muodolliseen ja mukavampaan huoneeseen, jossa lady Leeke istui roihuavan takkatulen ääreen sijoitetussa pehmeässä nojatuolissa, koettaen ratkaista jotakin ajanvietetehtävää. Hän oli yhtä pyylevä kuin puolisonsakin; hänen pukunsa oli uusimman muodin mukainen, ja hänellä oli useita sormuksia sormissaan; olin heti huomaavinani, että hän oli älyllisesti jonkun verran terävämpi kuin sir Samuel, ei aivan yhtä avoin ja äärettömän paljon valppaampi. Hän arvioi meidät kaikki sillä aikaa, kun meidät muodollisesti esiteltiin hänelle, ja ohjasi meidät vastassaan oleviin tuoleihin, joten valo sattui meidän kasvoihimme, mutta hänen piirteensä olivat varjossa.
"Arvasinhan, että meiltä tultaisiin tiedustelemaan", hän virkkoi hieman teennäisesti. "Huomautin siitä sir Samuelille tänä aamuna."
"Mainitsin siitä heille äsken", ilmoitti sir Samuel, joka vieraanvaraisesi kumartuneena ojensi sikaarikoteloaan vuorotellen kullekin meistä. "Mutta minulla ei totisesti ole vieläkään aavistusta siitä, mikä heidät tänne toi. Kukaan ei luullakseni tiedä, että hieroimme kauppaa Mazaroffin kanssa. Mazaroff lienee kaiketi puhellut siitä. Mutta miten saitte kuulla meistä?"
"Hyvä sir Samuel", vastasi Crole juhlallisesti, "salaisuuksissakin on vielä salaisuuksia! Teidän asemassanne oleva ja maailmaan niin hyvin tutustunut mies ymmärtää minua, kun sanon, että tämä on suuri asia. Olette jo lukenut siitä melkoisen paljon — no niin, lyhyesti sanoen, mitä voitte kertoa meille?"
Sir Samuel istui vaimonsa lähellä olevaan tuoliin ja hieroi käsiään polviaan vasten; minusta näytti, että hän suuresti nautti kertomisesta.
"No niin, luullakseni voin puhua suoraan", alkoi hän, vilkaisten lady Leekeen. "Eikä minulla olekaan paljoa kertomista. Herra Mazaroff kävi täällä eräänä päivänä ja esitteli itsensä mieheksi, joka oli harjoittanut laajaa timanttien ja muiden sellaisten kauppaa Etelä-Afrikassa. Hän mainitsi kuulleensa, että lady Leeke mahdollisesti ostaisi, jos hänelle tarjottaisiin poikkeuksellisen kauniita timantteja, ja oli arvellut lady Leeken haluavan nähdä erikoisen komeata näytettä, jonka hän oli saanut hankituksi. Sitten hän ilmoitti, että hänellä oli kaksi hyvin kaunista ja harvinaisen sinistä timanttia, ja otti esille yhden."
"Vain yhdenkö?" kysyi Maythorne.
"Vain yhden. Toisen", jatkoi sir Samuel, "hän kertoi olevan asiamiehensä, Courthopen pankissa toimivan herra Armintraden, hallussa; tämä oli sillä hetkellä poissa kaupungista, lomalla — metsästämässä herra Courthopen seurassa Northumberlandissa. Hän väitti tapaavansa herra Armintraden varsin pian, sillä hän aikoi muka lähteä automatkalle sinnepäin ja sanoi saavansa häneltä sisartimantin."
"Jollei!" keskeytti lady Leeke. "Siinä oli jollei."
"Niin oli", myönsi sir Samuel. "Niin — jollei Armintrade ollut saanut lopullista tarjousta joltakin toiselta ostajalta — ensimmäinen sininen timantti oli muka ollut Armintraden huostassa muutamia kuukausia ja hän oli saattanut tavata jonkun henkilön, joka ostaisi molemmat edullisesta hinnasta."
"Te ette siis ostanut sitä?" virkkoi Maythorne.
"Emme — me emme ostaneet", vastasi sir Samuel. "Soitin tavallisesti käyttämällemme jalokivikauppiaalle Frobeniukselle ja pyysin häntä tänne tarkastamaan Mazaroffilla olevaa timanttia. He puhelivat — tietystikin ammattikielellä — ja sopivat siitä, että sellaisen timanttiparin kohtuullinen hinta on satakuusikymmentätuhatta puntaa. Frobeniuksen poistuttua päätimme, Mazaroff ja minä, että jollei hänen asiamiehensä Armintrade ollut saanut parempaa tarjousta eikä tehnyt sinisistä timanteista sopimusta, piti Mazaroffin ottaa toinen jalokivi Armintradelta ja Lontooseen palattuaan näyttää minulle ja lady Leekelle molemmat. Jos sitten päättäisimme ostaa ne, niin saisimme ne äsken mainitsemastani hinnasta. Ja luonnollisesti", lopetti sir Samuel, silmäillen vuorotellen meitä kaikkia, "päättyi kaikki siihen. Senjälkeen emme ole nähneet kumpaakaan timanttia."
"Näittekö Mazaroffia tämän ensimmäisen käynnin jälkeen?" tiedustiMaythorne.
"Niin, kyllä näimme", vastasi sir Samuel empimättä. "Hän oli herttainen, hauska seuramies, ja pyysimme häntä päivälliselle luoksemme. Hän tuli — se oli kai seuraavana iltana, Maria?"
"Ei, vaan sitä seuraavana", vastasi lady Leeke.
"Hän oli siis päivällisellä luonanne", sanoi Maythorne. "Oliko teillä muita vieraita?"
"Ei, ei sinä iltana", vastasi sir Samuel. "Olihan tosin lady Leeken veljenpoika, nuori Jim Mallison — mutta häntä emme pidä vieraana. Ketään muuta ei ollut."
"Oliko silloin vielä puhetta timanteista?" kysyi Maythorne.
"Jonkun verran kyllä", virkkoi sir Samuel. "Mutta ei paljoa. Hän näytti sitä meille taaskin. Se oli hänen taskussaan, käsitättehän. Mutta silloin oli keskustelulla seurustelusävy — ei liike-elämän tapainen."
"Oliko se ainoa kerta, jolloin näitte Mazaroffin — lukuunottamatta ensimmäistä?" tiedusti Maythorne.
"Ei, kohtasimme vielä kerran", vastasi sir Samuel. "Kun olimme kutsuneet hänet päivälliselle, pyysi hän taas meitä puolestaan. Me menimme — hänen hotelliinsa, Ceciliin. Hän olikin harvinaisen oivallinen isäntä!"
"Vain te ja lady Leeke otaksuttavasti?" huomautti Maythorne.
"Ei. Jim Mallison oli mukana", vastasi sir Samuel. "Hän kutsui meidät kaikki kolme, ja perin hupainen ilta se olikin."
"Oliko silloin puhetta timanteista?" tiedusti Maythorne.
"Ei — muistaakseni niitä ei lainkaan mainittu. Sopimushan oli tehty, nähkääs. Meidän piti nähdä molemmat Mazaroffin palattua matkaltaan."
"Ettekö nähnyt häntä enää senjälkeen, oltuanne hänen luonaan päivällisellä Cecilissä?" kysyi Maythorne. "Ettekö kohdannut häntä muualla täällä Lontoossa?"
"Emme — emme ole nähneet häntä emmekä kuulleet hänestä — ennen kuin nyt sanomalehdistä."
"Entä lady Leeken veljenpoika, herra Jim Mallison muistaakseni?" huomautti Maythorne. "Oletteko kuullut hänen mainitsevan nähneensä Mazäroffin kaupungilla — sen päivällisen jälkeen?"
Sir Samuel katsahti vaimoonsa.
"En ole kuullut hänen puhuvan siitä", hän vastasi. "Jim liikkuu paljon seurapiireissä ja niin edelleen — hän on nytkin poissa kotoa, muutoin hän voisi itse ilmoittaa sen teille. Mutta en ole kuullut hänen kertovan, että hän olisi kohdannut Mazäroffin. Oletko sinä, Maria?"
"En — en ole kuullut hänen mainitsevan sitä", vastasi lady Leeke. "Sitäpaitsi luulen, että Mazaroff oli lähdössä, kun olimme hänen luonaan päivällisellä Cecilissä."
Keskustelumme tämän arvoisan avioparin kanssa supistui jälleen vähäiseksi, ja me poistuimme. Minua halutti kovasti päästä ulkoilmaan: tahdoin ilmoittaa jotakin, mitä en voinut ennen lausua. Niin pian kun olimme päässeet eroon loistavapukuisista palvelijoista, puhkesin puhumaan.
"Kuulkaahan!" huudahdin, tarttuen kumppanieni kyynärvarteen. "Muistattehan, kun tänä aamuna kerroin nähneeni Mazaroffin keskustelemassa — ensin Huntingdonissa, sitten Yorkissa — erään minulle tuntemattoman miehen kanssa, jonka Mazaroff kuitenkin ilmeisesti tunsi. No niin — sen miehen — juuri saman miehen — valokuva on lady Leeken uuninreunustalla!"
Koputus oveen
Molemmat seuralaiseni pysähtyivät jääden tuijottamaan minuun — Crolen kasvoilla oli tavallisen näköinen ällistynyt ilme, kun taas Maythornen silmät välähtivät äkkiä ja kasvot saivat valppaamman ilmeen kuin koskaan sitä ennen olin niillä huomannut; huomautukseni näytti vaikuttaneen häneen kuin valon leimahdus. Sitten hänen eloisa katseensa siirtyi yhtä äkkiä sivulle päin takaisin siihen taloon, josta olimme tulleet.
"Lady Leeken uuninreunustalla oli kaksi miehen valokuvaa", virkkoi hän; "yksi kummallakin puolella tuhannen guinean arvoiselta näyttävää kelloa. Kumpaa niistä tarkoitatte?"
"Sitä miestä, jolla oli jokseenkin heleän värinen, ristiraitainen takki ja pehmeä kaulus", vastasin. "Se oli rintakuva."
"Se oli kellon oikealla puolella", jatkoi hän miettiväisesti. "Nuorehko mies, ilmeisesti vaaleatukkainen ja vaaleaviiksinen. Sekö?"
"Juuri hänet näin joka tapauksessa puhelemassa Mazaroffin kanssa Huntingdonissa ja sitten taaskin Yorkissa", vakuutin. "Tunsin hänet valokuvasta heti."
Seisoimme hetkisen äänettöminä; Crole ja minä tarkkailimme Maythornea.Äkkiä hän lähti liikkeelle; astelimme vähän matkaa Park Lanea pitkin.
"Todennäköisesti hän oli Mallison, sama veljenpoika, josta meille puhuttiin", sanoi Maythorne, ikäänkuin heräten haaveiluista. "Katsotaanpa — hänen mainittiin olevan lady Leeken veljenpoika, ja sir Samuelin puheista päättäen hän tuntee Lontoon seurapiirit varsin hyvin. No niin, mitä sitten on selvinnyt? Sikäli kuin äsken kuulimme, kohtasi Mallison kahdesti Mazaroffin — kerran täällä Leeken talossa ja toisen kerran Cecil-hotellissa, kun he kaikki olivat Mazaroffin vieraina. Mallison kuuli puhuttavan sinisistä timanteista ja näki niistä toisen. Jos valokuva on Mallisonin, kuten te väitätte, Holt, niin Mallison on sama mies, jonka näitte keskustelevan Mazaroffin kanssa ensin Huntingdonissa, sitten Yorkissa. Tietääkö Mallison niin ollen mitään tästä jutusta? Siitä on otettava selkoa — kun saamme Mallisonin käsiimme."
"Sen ei pitäisi olla kovinkaan vaikeata", jupisi Crole.
"Mallisonhan kuuluu olevan matkalla tällä hetkellä", huomautti Maythorne, "jossakin pohjoisessa päin tietystikin, jos Holt tunsi kuvan oikein. Mutta se ei tuota minulle niin kovin paljoa päänvaivaa. Mieltäni kalvaa se, että Mallisonin nimi on jollakin tavoin tuttu — muistan sen jonkun täällä Lontoossa, West Endissä, verrattain äsken sattuneen tapauksen yhteydessä. Se pyörii aivoissani — mutta juuri nyt en saa sitä tarkkaan mieleeni. Mallison?"
Hän seisahtui keskelle katukäytävää, jääden hetkiseksi tuijottamaan kiveykseen kädet työnnettyinä housuntaskuihin. Äkkiä hän katsahti meihin, kutsui ohitsemme ajavaa ajuria ja kehoitti meitä nousemaan kanssaan rattaille.
"Tulkaa toimistooni!" hän kehoitti. "Siellä on minulla apulainen — uskottu konttoristini — jonka pää on Euroopan terävimpiä ja muisti varmimpia. Hän tietää sen!"
Maythornen toimisto oli Conduit-kadulla, joten pääsimme sinne muutamissa minuuteissa. Halusin kiihkeästi nähdä, millainen paikka se oli, luonnollisesti arvellen, että yksityisetsivän työskentelypaikka on likaisen harmaa ja synkkä. Mutta asianlaita olikin täsmälleen päinvastainen; toimisto oli melkein palatsimainen. Siellä oli etuhuone, jossa kaksi näppärännäköistä neitosta uutterasti naputti kirjoituskoneiden näppäimiä ja vilkas poika ilmeisesti toimi ovenvahtina; sen takana oli sisempi, hyvin upeasti sisustettu huone; siellä istui nuori herrasmies, joka meidän astuessamme sisään luki mukavassa asennossaSporting Timesiäheittämättä sitä kädestään noustessaan pystyyn kumartamaan meille. Sen takana taas oli ilmeisesti isännän tarkoin yksityinen osasto, huone, jonka turkkilaiset matot, pehmeät nojatuolit, muutamat hienot taulut ja viimeisen kuosin mukainen konttorikalusto teki perin uhkeaksi. Siinä huoneessa kerrottiin epäilemättä kaameita salaisuuksia silloin tällöin, mutta se tapahtui aisteja suuresti viehättävässä ympäristössä.
Tämän huoneen kummassakin päässä oli kirjoituspöytä; sisään tullessamme istui kaukaisemman ääressä nuori mies, joka olisi herättänyt huomiotani, missä hyvänsä olisin hänet kohdannut. Hän oli pienikokoinen mies, melkein höyhensarjalainen, käyttääkseni painijain kieltä, ja hänen hintelän ruumiinsa verhona oli hyvin leveäraitainen tweedkankainen puku; tavallisen kauluksen asemasta hänellä oli metsästysliina, jonka laskoksia piti koossa kultainen, hevosenkengän muotoinen neula; siihen nähden hän olisi voinut olla tallipoikien päämies. Mutta hänessä oli silmäänpistävämpiä piirteitä, jotka tulivat näkyviin heti, kun hän nousi seisomaan ja kääntyi esimiehensä puoleen. Hänellä oli terävin ja omituisin näkemäni sininen silmäpari, tutkivin nenä ja mitä vankimman ja itsepäisimmän leuan yläpuolella perin suoraviivaiset huulet. Mutta nämäkään seikat eivät olleet kukin erikseen eivätkä kaikki yhdessä hänen huomattavimmat piirteensä. Ensinnä kiintyi katse hänen punaiseen tukkaansa, jonka helakka, väärentämätön väri liekkiryöppynä kuvastui himmeän rauhallisia seiniä vastaan siitä huolimatta, että hän piti sitä lyhyeksi ajeltuna, minkä johdosta hänen liian isot, jotensakin suipot korvansa olivat sitäkin selvemmin näkyvissä. En tiedä, mitä Crole hänestä ajatteli — hän oli epäilemättä nähnyt miehen jo aikaisemmin, kenties useita kertoja — mutta omassa mielessäni kiteytyi heti nähtyäni hänen eloisa ihonsa, terävä nenänsä ja yleensä valpas olemuksensa hänestä saamani vaikutelma yhdeksi sanaksi. Vainukoira!
Maythorne viittasi meitä istuutumaan rattoisasti räiskivän takkatulen kahden puolen oleviin tukeviin tuoleihin, pani syrjään keppinsä ja käsineensä ja kääntyi sitten konttoristinsa puoleen, joka noustuaan kirjoituspöytänsä äärestä seisoi odottaen.
"Cottingley!" alkoi Maythorne, käyden suoraan käsiksi asiaan ilman esipuheita. "Tunnemmeko nimen Mallison?"
Näin nopean valon välähdyksen punapäisen miehen silmissä — näytti siltä kuin olisi jossakin niiden takana äkkiä sytytetty lamppu. Suoraviivaisten, ohuiden huulien tiukka ilme heltisi — mies nyökäytti lyhyeksi ajeltua päätään.
"Kyllä tunnemme. Mallison. James Mallison."
Miehen ääni oli yhtä omituinen kuin ulkomuotokin. Se oli jonkunlainen hillitty, inisevä falsette. Konttoristi tuijotti edelleen Maythorneen, ja tämä nyökkäsi.
"Arvelin sinun muistavan sen, Cottingley. Missä yhteydessä se oli?"
"Welminster-aukion jutussa. Hän ei ollut suoranaisesti siihen sekaantunut, mutta eräs asiakkaamme oli. Mallisonin nimi oli luettelossa. Painoin sen mieleeni. James Mallison — toimeton henkilö. Osoite on Park Lane. Lady Leeken veljenpoika — tämä Mallison."
"Entä itse Welminster-aukion juttu, Cottingley? Uhkapeliä, eikö niin?"
"Poliisit pitivät tarkastuksen muutamassa yksityisessä pelipaikassa Welminster-aukion varrella. Noin kolme tai neljä kuukautta takaperin. Pidätettiin kolme-, neljäkymmentä henkilöä. Mallison oli siellä mukana. Oli myöskin naisia. Ylhäisiä naisia. Pelipaikan omistaja tuomittiin suuriin sakkoihin — hyvin suuriin. Muut — vieraat — kuten tavallisesti selvisivät vähällä. Jos muistat, siellä oli myöskin eräs asiakkaamme — tuli hädissään luoksemme. Ei mitään! Haluatko otekirjan?"
Maythorne taivutti päätään ja ojensi kättään. Konttoristi meni huoneen keskellä olevan ison pöydän luokse, otti jykevän kirjan, joka osoittautui sisältävän sanomalehtileikkeleitä, etsi sivun melkeinpä salaperäisen nopeasti ja ojensi kirjan Maythornelle. Tämä silmäili otetta ja työnsi sitten kirjan Crolelle ja minulle.
"Kas tuossa", hän virkkoi. "Leikkaamme sanomalehdistä kaikenlaisia selostuksia ja juttuja ja liimaamme ne sitten kirjaan vastaisen varalle — niitä voi joskus sattua tarvitsemaan. Minusta on sellainen järjestelmä perin hyödyllinen, minun muistini ei ole niin mainio kuin tämän Cottingleyn. Tässä, kuten näette, on sanomalehden selostus eräässä West Endin yksityisessä pelihelvetissä toimitetusta poliisitarkastuksesta. Omistaja oli herttainen herrasmies, jolla oli niin paljon ystäviä, sekä miehiä että naisia, vierailemassa luonaan muutamana iltana, että poliisit alkoivat epäillä ja päättivät itsekin käväistä hänen luonaan — kutsumattomina vieraina. Tuossa on kerrottu, miten kaikki kävi, sekä mainittu huoneistosta tavattujen henkilöiden nimet ja niiden joukossa, kuten näette, on Park Lanen varrella asuva toimeton mies James Mallison — mistä päättäen herra Mallison asuu tätinsä ja enonsa luona. Mutta ehkä Cottingley tietää sen — hänellä on tiedossaan koko joukko asioita! Tiedätkö mitään Mallisonista, Cottingley?"
Konttoristi suipisti huuliaan ja liikautti hieman olkapäitään, ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista, että Mallisoniin tuskin kannatti kiinnittää huomiota.
"Hyvin vähän! Nuori kaupunkilainen. Hiukan — turhamainen. Urheilee — vähän. Asuu sir Samuelin ja lady Leeken luona. Hänet näkee joskus näiden seurassa, useammin yksin jossakin sir Samuelin autossa. Käsittelee rahaa jokseenkin auliisti — Leeke-puolisoilla ei ole lapsia. Äskettäin rikastuneita — sodasta hyötyneitä — ymmärrättehän. Sanotaan, että tämä Mallison saa periä sir Samuelin varat."
"Ja siinäkö kaikki, mitä tiedät, Cottingley?"
"Siinä kaikki!"
Maythorne viskasi leikkelekirjan takaisin pöydälle.
"No niin, siinä se!" hän sanoi. "Nyt tiedämme Mallisonista hiukan enemmän. Epäilemättä hän on sama mies, jonka kanssa Mazaroff keskusteli Huntingdonissa ja Yorkissa. Eihän se tosin ollut mitään erikoista, mutta se tuntuu osoittavan, että Mallison oli matkalla pohjoiseen. Ja haluaisinpa tietää, kohtasiko hän Mazaroffin enää senjälkeen."
"Miksi niin?" kysyi Crole kummastuneen näköisenä. "Ja missä sitten?"
"Kysymyksen jälkimmäinen osa on tärkeämpi kuin edellinen", vastasi Maythorne. "Sellaisessa kohtauksessa on merkityksellinen juuri paikka. Meidän olisi päästävä selville, missä yhteydessä Mazaroffin murha ja se seikka, että hänellä oli toinen sininen timantti taskussaan, olivat keskenään. Kuinka moni tiesi, että se oli hänen muassaan? Mikäli olemme saaneet selkoa, oli täällä mies — Mallison, joka varmasti tiesi sen. Mallison oli nähnyt sinisen timantin — numero kahden — Mazaroffin hallussa kahdesti. Kun he tapasivat toisensa Huntingdonissa ja Yorkissa, puhelivat he otaksuttavasti sir Samuel Leeken kanssa hierotusta sinisten timanttien kaupasta. Meidän on löydettävä Mallison käsiimme ja keskusteltava hänen kanssaan. Koetan tänä iltana ottaa selon siitä, milloin hän todennäköisesti palaa tahi mistä hän on tällä hetkellä löydettävissä — käyn itse tiedustamassa sitä Leeke-aviopuolisoilta. Mutta sitten — Armintrade? Myöskin se mies on tavattava — hän tietää enemmän kuin on puhunut; oikeastaanhan hän ei ole virkkanut mitään. Ja siihen mennessä häntä on pidettävä huolellisesti silmällä. Holt, onko Lehtokurppaan jättämänne mies, autonohjaaja Webster, älykäs ja valpas?"
"Webster on terävä ja nokkela poika", vastasin, "sukkela ja luotettava."
"Anna minulle muutamia sähkösanomakaavakkeita, Cottingley!" pyysi Maythorne. "Holt, aion sähköttää Websterille teidän nimessänne muutamia määräyksiä, joita haluan hänen noudattavan pitäessään silmällä High Cap Lodgea. Meidän lienee luullakseni matkustettava sinne takaisin, mutta se ei tapahtune vielä huomenna. Mitä tulee huomiseen, niin suostutteko te kaksi tulemaan tänne kello kymmenen aamulla?"
Crole ja minä poistuimme pian, jättäen Maythornen kyhäämään Websterille lähetettävää sähkösanomaansa. Kadulle päästyämme Crole haukotteli.
"Minä lähden kotiin, Holt", hän sanoi. "Kotiin Wimbledoniin — päivälliselle ja makuulle, poika! Se on minulle tarpeen kaiken tämän jälkeen. Entä te? Mitä aiotte tehdä?"
"Aion menetellä jotakuinkin samalla tavoin", vastasin. "Syön jossakin päivällistä ja vetäydyn sitten asuntooni. Minäkin olen väsynyt. Ja otaksuttavasti on meidän taaskin oltava liikkeellä huomenaamulla?"
"Meidän on tavattava toisemme Maythornen toimistossa", myönsi hän nyökäten. "Hm! Olemmekohan päässeet vähääkään eteenpäin tänä päivänä? Kuka tappoi Salim Mazaroffin? Toivottavasti en tänä yönä unissani hoe mielessäni sitä kysymystä! No niin, näkemiin huomiseen saakka sitten!"
Hän haukotteli toistamiseen, hymyili anteeksipyytävästi, pudisti kättäni ja lähti rientämään lähimmälle maanalaiselle asemalle päin. Ja hänestä erottuani tunsin olevani uupunut — uupuneempi kuin olin aavistanutkaan. Viime päivien mielenkiihko, hoppu, sekavat mielenliikutukset — kaikki ne yhdessä alkoivat tehota. Vilkaisin kellooni — se oli täsmälleen kuusi. Päätin pistäytyä päivällisellä heti ja sitten mennä asuntooni Jermyn-kadulle ja paneutua nukkumaan.
Aterioin eräässä ravintolassa, jossa saa olla rauhassa nykyisinkin, ja koetin syödä vankasti uhraamalla siihen runsaasti aikaa. Se ja siitä saamani lepo virkistivät minua; mieleni alkoi tehdä etsiä käsiini ystäväni Harker ja kertoa hänelle seikkailuistani. Mutta tarkemmin harkittuani arvelin paljoa viisaammaksi mennä kotiin — sillä sikäli kuin tiesin olisi meillä huomenna vieläkin puuhaisampi päivä, ja meidän olisi kenties palattava Marrasdaleen. Ostin senvuoksi iltalehdet ja lähdin Jermyn-kadulle aikeissa käydä levolle täsmälleen kello yhdeksän. Torkuin sanomalehtien ääressä odottaessani mainittua kellonlyömää ja olisin pysynyt päätöksessäni, ja olinkin jo alkanut valmistautua paneutuakseni pitkäkseni, kun Maythorne saapui luokseni. Heti avattuani hänelle ulko-oven näin, että hänellä oli uutisia.
"Tapasin sir Samuel Leeken uudelleen", alkoi hän minun päästettyäni hänet sisälle, kehoitettuani häntä istuutumaan nojatuoliin ja tarjottuani hänelle wiskyä ja soodaa sekä sikaarin. "Esitin sopivan tekosyyn ja käväisin siellä vielä kerran. Sain selville erään tosiseikan, joka saattaa olla joko tärkeä taikka mitätön — tietystikin tuosta Mallison-miekkosesta."
"No?" äänsin.
"Mallison", jatkoi Maythorne, "lähti pohjoiseen päin juuri samaan aikaan kuin myöskin te ja Mazaroff. Hän meni yhdellä Leeken autoista — heillä näyttää olevan niitä kokonainen liuta — ja hänellä oli varma päämäärä. Vanha Leeke aikoo vuokrata ensi vuodeksi jonkun metsästysalueen — jonkun teerinummen — ja hänen mielestään oli järkevää lähettää nuori Mallison etukäteen tarkastamaan alueita varsinaisena metsästysaikana. Hänen puheittensa nojalla olen ihan varma siitä, että Mallison oli Marrasdalen välittömässä läheisyydessä juuri silloin, kun te ja Mazaroff saavuitte Lehtokurpan majataloon. Mitä siitä arvelette?"
Hän silmäili minua tarkasti, ja näin, että hän odotti minun huomauttavan jotakin. Minulla ei ollut mitään huomauttamista; voin sanoa vain sen, etten ollut niillä tienoin nähnyt vilahdustakaan Mallisonista. Hän hymähti.
"Ette tietenkään", hän vastasi. "Ette luonnollisestikaan nähnyt — tahi sanoisinko, ette saanut nähdä — mutta se oli kaikki vielä hämärän peitossa. Mutta — varmasti Mallison oli siellä tahi niillä seuduin. Ja —"
Hän keskeytti lauseensa ja oli ääneti niin kauan, että lausuin julki, mitä mielessäni liikkui.
"Saanemmekohan milloinkaan kaikesta tarkkaa selkoa", virkoin.
Hän loi minuun omituisen, tietävän katseen.
"Kyllä saamme, Holt", hän vakuutti. "Ja — sitten siitä kehittyy soma yllätys! Katsokaas! Muistatteko, että käydessämme Reiver's Denissä otin maasta erään esineen lähellä sitä kohtaa, mistä Mazaroffin ruumis löydettiin? Muistatte siis. No niin —"
Hän katkaisi sanansa jyrkästi. Ulko-ovelleni koputettiin hiljaa, mutta jatkuvasti. Käännyimme kumpikin sinne päin kuuntelemaan. Taaskin kuului kolkutusta. Ja silloin lähdin huoneesta, astelin pienen eteissalin läpi ja aukaisin oven — peräytyäkseni ällistyksestä hätkähtäen.
Ovella oli Sheila — yksin!