Kuka se mies oli?
Maythorne kumartui pöydän yli Mannersin ja Corkerdalen puoleen ja kuiskutti heille minuutin tahi pari. Arvasin, että hän kertoi, miten ja mistä hän oli löytänyt juuri näyttämänsä rintaneulan. Sitten hän puhutteli taaskin Elphinstonea.
"Oletteko aivan varma siitä, että tämä on vaimonne omaisuutta?" hän kysyi. "Tällaiset rintaneulat ovat luultavasti hyvin samannäköisiä."
"Se on vaimoni", vakuutti Elphinstone jyrkemmin ja päättäväisemmin kuin tavallisesti. "Ostin sen itse hänelle monta vuotta sitten Invernessistä. Se on toinen kahdesta — ne ovat täsmälleen samanlaiset. Kivet ovat harvinaisen laatuista kameata; hopeakehykset ovat vanhat. Ostin molemmat eräästä sekalaiskaupasta Invernessistä — muistan sen oikein hyvin. Mutta tosiaan! En ole nähnyt kumpaakaan vuosikausiin."
"Eikö rouva Elphinstone siis ole käyttänyt niitä?" kysäisi Maythorne.
"Hän piti niitä vanhakuosisina ja liian raskaina", vastasi Elphinstone. "Hänestä ne luullakseni olivat omituisia, harvinaisia esineitä — hän väitti, että niitä oli alkuaan käytetty pitämään kiinni viittoja — miesten viittoja — olkapäillä, ja pani ne syrjään. En muista hänen käyttäneen niitä kertaakaan — mutta olen ehdottoman varma, että näyttämänne on toinen niistä kahdesta. Mutta mistä sen saitte?"
"Riittäköön toistaiseksi, kun sanon, herra Elphinstone, että löysin sen sattumalta käydessäni Marrasdalessa. Älkää välittäkö muusta tällä hetkellä!"
Hän pani rintaneulan takaisin taskuunsa ja nousi pystyyn katsahtaen meihin muihin. "No? Entä nyt?"
Ei kukaan ehdottanut mitään. Sitten puhkesi Elphinstone puhumaan.
"Kunpa tietäisin, miten vaimolleni on käynyt!" hän valitti. "Eikö kukaan osaa keksiä, mitä olisi tehtävä?"
"Häntä ryhdytään etsimään, sir", lohdutti Corkerdale. Hän nykäisiMannersia. "Mielestäni olisi meidän parasta käydä toimeen", hän jupisi."Ensin hotelliin, vai mitä?"
Maythorne kääntyi Ecclesharen puoleen.
"Kai teillä on puhelin. Sepä hyvä! Soitetaan Shortin hotelliin ja kuulustellaan, onko rouva Elphinstone palannut sinne."
Hän poistui Ecclesharen seuratessa eteissaliin. Me muut jäimme odottamaan. Heidän palatessaan muutamien minuuttien kuluttua pudisti Maythorne päätään.
"Ei mitään tietoja!" hän ilmoitti. "He eivät ole tulleet takaisin — tähän mennessä. Mutta koska he lähtivät sieltä, niin se paikka on kai paras toimintakeskus meille."
"Me aiomme lähteä sinne joka tapauksessa", sanoi Corkerdale. "Rouva Elphinstone on löydettävä! Ehkä herra Elphinstone tahtoo lähteä mukaamme? Saatammehan löytää johtolangan jostakin, mitä he ovat jättäneet jälkeensä."
Heikosti tuskitellen, että kaikki on tuiki harmillista ja sekavaa, hän poistui poliisien kanssa. Heidän mentyään Maythorne kohautti olkapäitään ja katsahti Croleen.
"Siitä ei ole mitään hyötyä", hän virkkoi. "He eivät löydä mitään! Tämä on kaikki suunniteltua — rouva Elphinstonen ja jonkun toisen — hyvin todennäköisesti Alison Murdochin punoma juoni. Minua kummastuttaa ainoastaan se, miten neiti Merchison joutui siihen mukaan eilen illalla."
Se pani minutkin ymmälle. Mutta Crole oli sukkelaälyisempi ja neuvokkaampi.
"Ei kai siitä voi olla kuin yksi ajatus", hän huomautti. "Luullakseni oivallan kaikki. Sen periaatteen mukaisesti, että veri sittenkin on vettä sakeampi, neiti Merchison katui jonkun verran eilen illalla teidän poistuttuanne neiti Apperleyn asunnosta ja lähti äitinsä luokse Shortin hotelliin. Siellä rouva Elphinstone luultavasti ilmaisi tyttärelleen salaisuutensa ja lopputulos oli, että he — livistivät!"
"Miksi?" kysäisi Maythorne.
Crole levitti kätensä tehden paljon puhuvan eleen.
"Minä luulen, että Mazaroffin ampui rouva Elphinstone!" hän selitti.
"Niin minäkin!" jupisi Eccleshare.
Mutta silloin — se tapahtui oikeastaan kai Sheilan tähden — arvelin, että minunkin oli lausuttava joku sana. Olin ollut vaiti, sillä en katsonut kykeneväni puhumaan poliisien ja etsivien seurassa, mutta olin koko ajan ajatellut ja harkinnut.
"Minä uskon, että te molemmat olette väärässä!" pamautin, katsoen ensin Crolea, sitten Ecclesharea silmiin. "Mazaroff, kuten tiedämme, ammuttiin Musgraven pyssyllä! Miten olisi rouva Elphinstone voinut saada sen käsiinsä? Musgraven pyssy löydettiin murhapaikalta."
Mutta Maythorne pudisti päätään.
"Emme tiedä, että Mazaroff ammuttiin Musgraven pyssyllä, Holt", hän huomautti vastaan. "Se on kiperä kohta! Sinä iltana ammuttiin kaksi laukausta; ensimmäisen kuulivat tohtori Eccleshare ja Parslave; toisen kuuli vanha Hassendeane jonkun aikaa myöhemmin. Emme tiedä, kumpi laukaus surmasi Mazaroffin, emmekä sitä, mistä pyssystä se ammuttiin."
"Jos Mazaroffin surmasi toinen laukaus — vähää ennen kymmentä — niin ampuja ei ollut rouva Elphinstone", intin. "Sillä Eccleshare ja Parslave kertoivat nähneensä hänet vähän jälkeen kahdeksan. Enkä minä puolestani ole lainkaan varma, että he näkivät juuri hänet! He myöntävät, että oli pimeä — he ovat saattaneet nähdä jonkun toisen naisen, joka läheisesti muistuttaa häntä —"
"Ei!" kivahti Eccleshare. "Näimme — hänet!"
"Sitäpaitsi", jatkoin, "on otettava huomioon vielä yksi seikka. Onko se todennäköistä? Onko se edes otaksuttavaa? Miksi rouva Elphinstone olisi ampunut Mazaroffin eli Merchisonin — laillisen aviopuolisonsa?"
"Ehkä juuri siitä syystä, että Mazaroff oli hänen laillinen aviopuolisonsa", huomautti Crole, hymyillen kuivasti. "Sen nojalla, mitä olen nähnyt rouva Elphinstonesta, olen valmis uskomaan, että häneltä syntyy minkälainen teko hyvänsä."
"Tämä on murha!" kivahdin. "Ja joka tapauksessa — jos rouva Elphinstone olisikin sen tehnyt ja ilmaissut eilen illalla salaisuutensa tyttärelleen, niin olen varma, ettei neiti Merchison suostuisi auttamaan ja edistämään häntä sitä enää salaamalla."
"Niinkö, nuori mies", vastasi Crole. "En voi sanoa muuta kuin sen, ettette tunne elämää, ette ihmisluontoa — ettekä naista. Minä väitän, että neiti Merchison menettelisi juuri siten! Kuten jo aikaisemmin huomautin, veri on vettä sakeampi. Neiti Merchison — hyvin kiihkeätunteinen nuori nainen — epäilemättä harmistui kovasti äitiinsä jälkisäädöksen johdosta ja riensi päätäpahkaa palauttamaan sitä oikeudenmukaiselle omistajalle, jota kohtaan, rakas Holt, hän tuntee voimakasta, hyvin voimakasta mielenkiintoa. Mutta jos asia joutui niin tiukalle, että rouva Elphinstonen oli pakko tyttärelleen tunnustaa sekaantuneensa suoranaiseen murhaan, niin silloin, uskallan väittää, neiti Merchisonin lapsentunteet vaatisivat äänensä kuuluville, ja hän tekisi kaiken voitavansa auttaakseen äitiään! Siitä on kai Maythorne yhtä mieltä?"
"Tietysti", sanoi Maythorne puolittain välinpitämättömästi. "Siitä ei ole epäilystäkään — ihmisluonto! En pitäisi neiti Merchisonia kovinkaan suuressa arvossa, jollei hän ponnistelisi äitinsä puolesta! Mutta tämä kaikki on pelkkää puhetta — tehkäämme jotakin!" Hän kääntyi Eccleshareen. "Otaksuttavasti otatte varteen Corkerdalen viittauksen ja viivytte täällä, kunnes saatte tietää, tarvitaanko teitä ja Parslavea todistamaan, tohtori?"
"Minun lienee se tehtävä", myönsi Eccleshare. "Viikko tai pari ei merkitse kovinkaan paljoa, paitsi että henkilö, jolle olen luovuttanut asuntoni ja potilaani, haluaisi muuttaa tänne. Se voidaan kuitenkin järjestää. Lienee pakko, vai mitä?"
"Luultavasti", vastasi Maythorne. "No niin", jatkoi hän Crolelle ja minulle, "lähdetään liikkeelle."
Poistuimme talosta. Ulkosalla, kadun vastaisella puolella, oli Johnson yhäti vetelehtimässä. Hänen katseensa osui Maythornen silmiin. En tiedä, millä tavoin Maythorne antoi hänelle merkin, mutta hän löntysteli kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kadoten näkyvistä.
"On tarpeetonta pitää tuota miekkosta enää täällä", huomauttiMaythorne. "Ja nyt Cottingleyn luokse. Taidanpa lähettää hänet rouvaElphinstonen jäljille — hän löytää kadonneet paljon nopeammin kuinyksikään ammattipoliisi."
"Mistä hän ottaa käsiinsä johtolangan?" kysyi Crole purevasti.
"Jättäkää se Cottingleyn huoleksi!" tokaisi Maythorne. "Hän löytää johtolangan sieltä, mistä ei kukaan muu sitä näe. Hän ei tarvitse muuta kuin selvät ja täsmälliset ohjeet alkaakseen."
Tapasimme Cottingleyn kadun päässä. Hän söi omenaa täydennykseksi leipä- ja juustopuoliseensa. Rauhallisena kuten aina hän kääntyi kanssamme astelemaan lähimmälle ajuriasemalle, Maythornen puhuessa hänelle matkalla.
"Entä nyt?" tiedusteli Crole, kun jälleen olimme Edgware-tiellä.
"Aion pistäytyä Shortin hotellissa", ilmoitti Maythorne, "kuulustamassa, ovatko ne miekkoset saaneet mitään selville, ja saadakseni Cottingleylle alkuvauhdin. Tulkaa te molemmat mukaan!"
"Minun ei sovi", esteli Crole. "Minun on palattava toimistooni. Minusta ei siellä ole mitään hyötyä, ja voittehan soittaa miilulle, jos saatte uutisia. Muuten", hän lisäsi, kun Maythorne antoi merkin ajurille, "en ole muistanut mainita sitä aikaisemmin. Armintraden maksuosoitus saapui asianomaisessa kunnossa tänä aamuna. Se on siis selvää, ja otaksuttavasti on hänen osansa näissä salaperäisissä tapahtumissa päättynyt."
"Ei mikään ole vielä päättynyt, Crole!" huudahti Maythorne. "Esirippu on vielä ylhäällä — lujasti ylhäällä — kaikki on käynnissä. Tuletteko, Holt? Toivoisin sitä."
Menin hänen mukaansa. En ollut niin paljoa huolissani rouva Elphinstonen kuin Sheilan tähden. Tilanne oli jollakin tavoin vakavasti kärjistynyt, kun Sheila edellisenä iltana oli äitinsä luona, siitä ei voinut olla epäilystäkään — ei mikään muu, siitä olin varma, ollut voinut aiheuttaa omituista poistumista ja katoamista, josta Elphinstone oli meille kertonut. Mitähän oli tapahtunut?
Lyhyessä ajassa ajoimme Shortin hyvässä maineessa olevaan, joskin hiukan vanhanmalliseen hotelliin, joka sijaitsee West Endissä ja jota maaseutulaisperheet suuresti suosivat. Matkalla sinne Maythorne selosti Cottingleylle kaikki, mitä olimme sinä aamuna toimittaneet, ja syventyi erikoisesti rouva Elphinstonen katoamiseen. Cottingley imi kaikki tiedot itseensä virkkamatta sanaakaan; hän söi yhä omeniaan, pureskellen niitä esimiehensä puhuessa. Mutta kun Maythorne lopetti, oli myöskin Cottingley lopettanut viimeisen omenansa, viskasi siemenkodan vaunujen ikkunasta ulos ja sanoa napautti pari sanaa:
"Laivayhtiöiden konttorit! Todennäköisimmät paikat ensin."
"Hyvä!" kehaisi Maythorne. "Se saattaa olla viisasta. Se sopii!Ryhtykäähän siihen! Mutta ensin katsomme, onko täällä ilmennyt mitään."
Laskeuduimme vaunuista vähän matkan päässä Shortin hotellista ja kävelimme sen pääovelle. Manners ja Corkerdale olivat juuri tulossa ulos, kun me saavuimme sinne. Luulin heidän eleistään huomaavani, että he olivat kuulleet jotakin.
"No?" kysyi Maythorne, kun ehdimme ihan likelle heitä. "Onko uutisia?"
"Ei ketään ole palannut", vastasi Corkerdale, "eikä rouva Elphinstonen eikä kamaripalvelijattaren huoneissa mikään osoita, minne he ovat menneet. Mutta kuulimme erään seikan, jota vanha herra ei ollut saanut tietoonsa lähtiessään tänä aamuna teitä etsimään."
"Mitä sitten?" tiedusteli Maythorne.
"Se on omituista tosiaankin!" sanoi etsivä. "Tahtoisinpa tietää, mitä se merkitsee, Sen kertoi minulle eteisvartijan apulainen. Hän ilmoitti, että vähän senjälkeen, kun herra ja rouva Elphinstone ja kamaripalvelijatar olivat eilen illalla saapuneet — hän tuntee muka hyvin kaikki kolme, koska he käyvät siellä kahdesti tahi kolmesti vuodessa — tuli eteissaliin mies, joka tiedusti, asuivatko he — mainiten heidän nimensä — siellä. Hän vastasi myöntävästi ja arveli heidän parhaillaan syövän päivällistä. Mies poistui. Mutta eteisvartijan apulainen väitti panneensa merkille, että mies senjälkeen maleksi hotellin edustalla ja että hän oli siellä ikäänkuin pitämässä silmällä silloinkin, kun rouva Elphinstone, hänen tyttärensä ja kamaripalvelijatar lähtivät ulos — onpa hän varma siitä, että mies seurasi heitä pitkin katua ja ensimmäisen kadunkulman taakse. Ja — siinä on kaikki!"
"Ja sitä onkin hyvä annos!" virkkoi Maythorne. "Osasiko hän kuvailla miestä?"
"Kyllä! Pieni, laiha, noin kolmikymmenvuotias mies; vähäiset, ruskeat viikset, silmälasit nenällä; hyvin arvokkaasti puettu; päässä Trilby-hattu; näytti konttoristilta tai kauppamatkustajalta — jotakin siihen suuntaan."
"Oliko hän maininnut eteisvartijan apulaiselle mitään siitä, miksi hän kysyi Elphinstoneja?" tiedusti Maythorne.
"Ei", vastasi Corkerdale. "Kun mies oli kysynyt häneltä, saako hän viedä jonkun sanoman Elphinstonelle, oli vieras vastannut kieltävästi. Sillä ei muka väliä; hän ei tahtonut häiritä heitä, jos he olivat päivällisellä; hän kävisi toisen kerran."
"Mutta häntä ei sitten enää kuulunut?"
"Ei. Kun eteisvartijan apulainen viimeksi hänet näki, seurasi hän naisia kadulla."
Maythorne oli ääneti minuutin tahi pari.
"No niin", hän virkkoi vihdoin. "Te kai selvittelette asioita omallatavallanne. Jos voin mitenkään auttaa, niin lähettäkää minulle sana!Jos minä puolestani kuulen jotakin, niin ilmoitan teille, Corkerdale.Voimme varsin hyvin auttaa toisiamme."
Hän kääntyi pois; Cottingley ja minä seurasimme häntä. Käveltyään jonkun matkaa hän viittasi konttoristilleen.
"Koettakaa suunnitelmaanne — laivayhtiöiden konttoreita, Cottingley.Siitä saattaa olla hyötyä."
Cottingley poistui; Maythorne ja minä astelimme hetkisen äänettöminä edelleen.
"Tämä on kummallinen juttu, Holt!" puhkesi hän jonkun ajan kuluttua puhumaan. "Että rouva Elphinstone joko on syyllinen tahi tuntee syyllisen, se tuntuu ehdottoman varmalta! Mutta mihin kummaan hän on kadonnut? Ja milloin ja mistä saamme hänestä tietoja?"
Siihen pulmaan sain enemmän valoa vasta yli kahden päivän kuluttua. Ei kukaan kuullut mitään, ei kukaan saanut mitään selville. Kävin vähän väliä Shortin hotellissa. Herra Elphinstone, joka aluksi oli poissa suunniltaan, tasaantui odottamaan filosofisen tyynesti. Eikä tapahtunut mitään, ennen kuin Maythorne kolmantena iltana naisten katoamisen jälkeen syöksyi asuntooni ja sinkautti iltalehden eteeni. "Jumalan tähden, Holt!" hän huohotti. "Lukekaa tuo!"
Me tunnemme miehen!
Sieppasin sanomalehden hyvin kiihkeästi; Maythornen käytös osoitti, että siinä oli tärkeitä uutisia. Katseeni osui siihen heti; se oli isoilla kirjaimilla painettuna viimeisten uutisten osastossa.
Kun kauppias Kilthwaite, Harrow-katu 623 x, tänään kello puoli viisi iltapäivällä kävi liikkeensä takapihalla etsimässä joitakuita koppia, jotka olivat siellä säilössä kaikenlaisten muiden tavarain joukossa, huomasi hän miehen ruumiin, joka ilmeisesti oli laahattu sinne pihan poikki takaportista ja osittain piilotettu irtonaisten lautojen alle. Hän ilmoitti asiasta heti poliisille. Tarkastuksessa kävi ilmi, että mies oli murhatta iskemällä häntä useita kertoja päähän jollakin raskaalla aseella. Hän on otaksuttavasti kolmikymmenvuotinen, pienikasvuinen, hentorakenteinen mies; hänellä oli silmälasit, joiden oikea linssi oli särkynyt; vainaja oli arvokkaasti puettu, ja ruumiin alta löytyi uusi Trilby-hattu. Hänet oli surmattuna ilmeisesti ryöstetty puhtaaksi, sillä hänellä ei ollut lainkaan rahaa eikä arvoesineitä; ei myöskään löytynyt minkäänlaisia papereita, joista olisi voitu päättää, kuka hän on; kaikki sensuuntaiset esineet oli huolellisesti poistettu, eikä hänen vaatteistaan löydetty mitään muuta kuin täytekynä ja kaksi äskettäin teroitettua lyijykynää. Scotland Yardiin ilmoitettiin tapahtumasta heti, ja etsivät suorittavat parhaillaan perinpohjaisia tutkimuksia. Jos joku tuntee vainajan edelläolevan kuvauksen perusteella, pyydetään häntä heti ilmoittautumaan poliisiviranomaisille.
Laskin paperin käsistäni ja jäin kysyvästi tuijottamaan Maythorneen.Hän läimäytti kätensä raskaasti juuri lukemani uutisen kohdalle.
"Holt!" hän huudahti. "Se on sama mies, joka tuonnottain seurasi Shortin hotellista kadonneita kolmea naista. Miljoona yhtä vastaan siitä!"
"Niinkö luulette?" sanoin epäilevästi. "Mutta on paljon ihmisiä, joihin tuo kuvaus sopii."
"Hän on sama mies! Lyön siitä vetoa vaikka kuinka paljon!" hän vakuutti. "Ja tämä juttu käy yhä salaperäisemmäksi. Katsokaas! Rouva Elphinstone, hänen tyttärensä ja kamaripalvelijattarensa poistuivat äkkiä myöhään illalla Shortin hotellista hiiskumatta mitään Elphinstonelle. Heitä seuraamassa nähdään mies, joka aikaisemmin on käynyt tiedustamassa, asuvatko Elphinstonet mainitussa hotellissa. Naiset eivät palaa takaisin; siitä hetkestä tähän saakka — vaikka on kulunut näin paljon aikaa, seitsemänkymmentäkaksi tuntia — ei heistä ole kuultu mitään. Ja sitten tehdään havainto — se mies, jonka on nähty seuraavan heitä, löydetään murhattuna — pää hakattuna mäsäksi — ja ryöstettynä! No — miksi?"
"Jos hän on sama mies!" huudahdin.
"Minua kummastuttaisi vielä enemmän kuin nyt", vastasi Maythorne, "jos hän ei olisi sama mies. Mutta siitä saamme pian varmuuden. Tulkaa — minua odottaa auto ulkona. Käväisemme Shortin hotellissa, otamme mukaamme eteisvartijan apulaisen ja ajamme Harrow-kadulle."
"Katsomaanko ruumista?" kysyin.
"Mitäs varten muutoin? Joutukaa! Ei voi tietää, kuinka paljon siitä riippuu. Entä missä ovat naiset? Vaarassa, sikäli kuin me voimme päätellä."
Silloin lähdin perin mielelläni. Miten lieneekään, siihen saakka ei ollut johtunut mieleenikään, että Sheilaa saattoi uhata todellinen vaara; olin pikemminkin kuvitellut hänen olevan auttamassa äitiään pakoon oikeuden käsistä tai ainakin välttämään vastenmielisiä kuulusteluja.
"Luuletteko todella niin?" sanoin rientäessämme portaita alas.
"Missä he ovat?" hän kysyi. "Poliisit ovat etsineet heitä kolme päivää ja kolme yötä. Ei jälkeäkään. Cottingley ja minä olemme työskennelleet omalla tahollamme. Kaikki yrityksemme ovat menneet myttyyn! Holt, olen siksi varma siitä, että tämä on sama mies, joka seurasi heitä, että meidän on heti käytävä häntä katsomassa. Ja jos hän on —"
"No?" hoputin kärsimättömästi, kun hän pysähtyi. "Entä sitten?"
"Jos hän on sama mies ja jos saadaan selville, kuka hän on", hän jupisi, "niin lienemme vihdoinkin oikeilla jäljillä, joita myöten pääsemme edemmäksi! Rientäkää! Mennään pian!"
Ajoimme Shortin hotelliin ja vähäisen viivytyksen jälkeen saimme eteisvartijan apulaisen mukaamme. Kun olimme taaskin ajurissa, näytti Maythorne hänelle sanomalehden kuvausta murhatusta miehestä.
"Sopiiko se siihen mieheen, jonka näitte seuraavan rouva Elphinstonea kolme päivää takaperin?" hän tiedusti.
Eteisvartijan apulainen, teräväsilmäinen mies, nyökkäsi. "Sanoisinpa sen sopivan, sir", hän vastasi. "Niin, se on kokonaisuudessaan hyvä kuvaus hänestä. Siinä ei kuitenkaan mainita, että hänellä oli pienet, ruskeat viikset. Jos vainajalla on —"
"Sen saamme pian nähdä", virkkoi Maythorne jurosti. "Muutamia minuutteja —"
Kilthwaiten kauppa oli Harrow-kadun köyhemmässä päässä; se oli hyvin vaatimaton liike, jonka asiakkaat kuuluivat alaluokkaan. Mutta kun laskeuduttuamme vaunuista astelimme sitä kohti, niin huomasimme, että se ainakin tällä kertaa oli tavattoman mielenkiinnon, jos kohta ei ostohalun keskipisteenä. Katukäytävä oli sen edustalla tungokseen saakka täynnä väkeä, ja joukko poliiseja koetti saada ihmisiä liikkeelle, mutta ei kovinkaan menestyksellisesti. Kaksi konstaapelia seisoi kaupan ovella; he olivat ilmeisesti saaneet määräyksen, ettei sisään saanut päästää ketään muita kuin viranomaisia. Maythornen kuiskaama sana hankki meille kuitenkin pääsyluvan, ja me astuimme sisälle. Siellä seisoivat Manners ja Corkerdale keskustelemassa kauppiaan kanssa; tämä oli kiihtynyt henkilö, jonka suusta sanat tulivat ryöppynä hänen silminnähtävästi kertoessaan tarinaansa x:ttä kertaa. Corkerdale nyökkäsi merkitsevästi, kun Maythorne lähestyi heitä.
"Sama ajatus kuin meilläkin, herra Maythorne", hän virkkoi hymyillen. "Arvelimme, että tämä mies saattoi olla sama, joka nähtiin Shortin hotellin edustalla, ja pistäydyimme senvuoksi tänne. Mieleemme ei kuitenkaan johtunut tuo mies", hän lisäsi, osoittaen eteisvartijan apulaista. "Hyvä ajatus tuoda hänet mukananne!"
"Oletteko nähnyt vainajan?" kysyi Maythorne.
"Emme vielä", vastasi Corkerdale. "Hän on luonnollisestikin ruumishuoneessa. Menemme sinne. No niin", hän jatkoi, puhuen kauppiaalle, "käväisemme täällä uudelleen tullessamme ruumishuoneelta, ja ehkä sitten näytätte meille paikan, mistä löysitte hänet."
"Miten vain haluatte", lupasi kauppias, hykertäen käsiään. "Avustan aina mielihyvin poliiseja. Nämä herrat kai ovat myöskin teikäläisiä?"
"Hiukan siihen suuntaan", myönsi Corkerdale, hymyillen Maythornelle. "No niin", hän lisäsi, viitaten meitä seuraamaan. "Kävelemme sinne; matka ei ole pitkä."
Hän opasti meitä synkkää katua pitkin vielä synkemmälle, jos kohta siistimmälle rakennukselle, jonka murheellista kolkkoutta vielä korosti sen virallinen muodollinen leima. Astelimme peräkkäin poliisikonstaapelin johdolla valkeaksi kalkittuun huoneeseen. Sen keskessä olevalla pöydällä tahi lavitsalla virui valkoisen peitteen alla ruumis, jota olimme tulleet katsomaan. Konstaapeli alkoi siirtää lakanaa syrjään; Maythorne ja Corkerdale viittasivat eteisvartijan apulaista astumaan likemmäksi.
"Katsokaa tarkoin! Tunnetteko hänet?" kuiskasi Maythorne.
Mutta tuntija ei ollut eteisvartija. Olimme kaikki ryhmittyneet liikkumattoman olennon ympärille; kaikki katsoimme hievahtamatta vainajan kasvoihin. Ja samalla hetkellä Manners ja minä vain vilkaistuamme niihin pyörähdimme toisiimme päin. Katseistamme kuvastui keskinäistä ymmärtämystä, ja meiltä pääsi yhtaikaa sama huudahdus:
"Me tunnemme tuon miehen!"
Toiset kääntyivät katsomaan kysyvästi meihin.
"Te tunnette hänet — te kumpikin!" huudahti Maythorne. "Kuka hän sitten on?"
"Paikkakunnallamme työskentelevä sanomalehtien uutistenhankkija", vastasi Manners. "Hänen nimensä on Bownas. Te ette kaiketi nähnyt häntä kertaakaan siellä ollessanne — hän toimi enimmäkseen Gilchesterin toisella puolen. Mutta herra Holt tunsi hänet. Hän on Bownas ihan varmasti!"
"Hän kävi Lehtokurpassa tapaamassa minua ja Mannersia Mazaroffin katoamisen jälkeen", sanoin. "Näin hänet myöhemmin kerran Gilchesterissä. Hän on Bownas, epäilemättä!"
"Ja murhattu täällä Lontoossa!" mutisi Manners. "Hyvä Jumala! Mitä se merkitsee? Tässä piilee enemmän —"
"Hetkinen!" keskeytti Maythorne ja kääntyi sitten eteisvartijan puoleen. "Älkää erehtykö. Onko tämä sama mies, joka kävi Shortin hotellissa ja jonka sittemmin näitte seuraavan rouva Elphinstonea ja hänen tytärtään sekä kamaripalvelijatartaan. Katsokaa tarkoin! Ottakaa varma selko!"
Mutta eteisvartija pudisti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut siten osoittaa, ettei hän voisi tulla sen varmemmaksi, vaikka katsoisi kuinka kauan.
"Kyllä, hän on sama mies!" hän huudahti. "Tunsin hänet heti. Siitä ei ole epäilystäkään. Tosinhan on väri hänen poskiltaan kadonnut, mutta —"
Poistuimme ruumishuoneesta ja menimme virastoon, jossa oli useita virkamiehiä. Ilmeisesti he tunsivat Corkerdalen, ja tämän kuiskailtua hetkisen heidän kanssaan he toivat näkyviin joitakuita vaatekappaleita. Corkerdale osoitti heti sormellaan Trilby-hatun sisäpuolella olevaa nimilippua.
"Tuota ei ollut mainittu sanomalehtiselostuksessa", hän virkkoi. "Katsokaa! Rajamaan Vaatetusliike, Carlisle. Ja uusi se onkin. Antakaapa, kun vilkaisen hänen muihin vaatteisiinsa!" Seisoin uteliaasti katsellen, kun Corkerdale, Manners ja Maythorne tarkastelivat vainajan tamineita. He löysivät vain yhden vähänkään merkitsevän seikan — räätälin osoitteen, joka oli ommeltu päällystakin povitaskuun ja joka osoitti, että puku oli valmistettu Newcastlessa. Siinä oli päivämäärä ja numero, ja Corkerdale huomautti, että sen avulla voitaisiin ottaa selko siitä, kuka vainaja oli, jos se olisi tarpeellista.
"Se ei ole tarpeellista", huomautti Manners. "Minä tunnen miehen varsin hyvin. Hän on Bownas, Gilchesterissä ilmestyvänTweed and Border Gazettenuutistenhankkija. Mutta haluaisinpa tietää, mitä tekemistä hänellä oli täällä!"
"Mitä tekemistä hänellä oli Shortin hotellissa?" vihjaisi Maythorne. "Sitä sopisi pikemminkin kysyä. Mutta se on silmäänpistävän selvää. Hän etsi rouva Elphinstonea. Hän seurasi rouva Elphinstonea myöskin silloin, kun naiset lähtivät ulos. Mutta minne? Tulivatko sitten naiset tähän kaupunginosaan? Ja jos tulivat, niin miksi? Ja missä he ovat?"
"Mennään takaisin kauppiaan luokse", ehdotti Corkerdale.
Palasimme kolkolle kadulle. Suoritettuaan häneltä vaaditun tehtävän tahtoi eteisvartijan apulainen nopeasti rientää takaisin hotelliin. Maythorne lähetti hänet sinne ajurilla. Me muut kävelimme Kilthwaiten kaupalle. Maythorne ja minä astelimme rinnakkain — aluksi ääneti.
"Mitä päättelette tästä, Maythorne?" tiedustin vihdoin.
"Jumala tietää!" vastasi hän. "Näyttää ilmeiseltä, että äsken näkemämme miesparka seurasi Elphinstoneja — rouva Elphinstonea tietenkin — Lontooseen, vainusi heidän jälkiään hotelliin saakka, meni rouva Elphinstonen jäljessä, kun tämä lähti ulos sinä iltana, mutta — loppu —"
"Luuletteko, että hän seurasi heitä tänne?" kysyin. "Jos asia on siten, niin mitä ihmettä he saattoivat etsiä tästä ympäristöstä?"
"Täällä on kovin ränstynyttä ja likaista, eikö olekin?" hän vastasi, kohauttaen olkapäitään. "Taaskin sanon: kuka tietää? — kuka tietää mitään? Mutta silmäilläänpä sitä paikkaa, mistä ruumis löydettiin — ehkä saamme sieltä jonkun johtolangan."
Kauppias vei meidät liikkeensä läpi takapihalleen. Piha oli kolkko, sitäkin kolkompi, kun oli harvinaisen kaunis kevätilta. Se näytti olevan jonkunlainen säilytyspaikka, johon vietiin laatikot, tynnyrit, lippaat, vanhat levyastiat, korit, kaikki rihkamakaupan jätteet. Se oli jokseenkin laaja, ulottuen rakennuksen takaa korkeaan muuriin saakka, jossa oli rappeutunut ovi.
"Tästä minä sen löysin", kuiskasi Kilthwaite melkein kauhuissaan. "Tarvitsin lautoja tuosta vanhasta puukasasta; vedin syrjään joitakuita, ja näkyviin tuli miehen käsivarsi! Ja sitten — niin, sitten sain esille koko ruumiin. En huomannut merkkiäkään ottelusta. Mutta", hän lisäsi, "muutamia teikäläisiä kävi täällä jo, herra Corkerdale, ja he väittivät nähneensä selviä merkkejä siitä, että hänet oli laahattu tänne pihan poikki tuosta ovesta."
"Mitä on tuon muurin ja oven toisella puolen?" tiedusti Corkerdale.
Menimme kaikki katsomaan. Siellä oli ahdas, kivetty kuja, joka kulki eräältä sivukadulta Harrow-kadun ja jonkun toisen, kauempana olevan kadun tai pengermän varrella sijaitsevien talojen välitse. Sitä rajoittivat pitkin koko sen pituutta korkeat muurit; vain kaksi himmeätä kaasulamppua valaisi sitä; se oli pimeä, hiljainen — sen synkkyys yksin tuntui johtavan mieleen murhia.
"Yksi teikäläisistä sanoi, että kiveyksessä on veritahroja — juuri tuolla", supatti kauppias. "Käsitättehän tietysti, etten minä itse kuullut mitään enkä ainakaan tähän mennessä ole tavannut ketään muutakaan, joka olisi kuullut."
Palasimme kauppaan ja seisoimme siellä vähän aikaa keskustellen tapahtumasta ja sen yhteydessä olevista seikoista. Äkkiä kilisi kauppiaan puhelimen kello. Hän kiiruhti vastaamaan, katsahtaen kohta kaapista taakseen meihin.
"Onko joku herroista Maythorne?" hän kysyi. "Häntä pyydetään puhelimeen."
Maythorne astui lattian poikki ja tarttui kuulotorveen. Hetkisen kuluttua hänkin pyörähti meihin päin.
"Eteisvartijan apulainen puhuu!" hän huudahti. "Rouva Elphinstone ja neiti Merchison ovat tulleet takaisin!"
Syytettynä
Olin siihen saakka ollut jotakuinkin toimettomana katselijana ja tarkkailijana, mutta heti Maythornen mieltäkuohuttavan ilmoituksen jälkeen muutuin vireän toimeliaaksi. Olin puolitiessä kaupan ovella, ennenkuin viimeinen sana oli lähtenyt hänen huuliltaan. Mutta hän oli yhtä ripeäliikkeinen, ja hänen kätensä oli käsivarrellani, kun olin astumassa kynnyksen yli.
"Minne aiotte?" huudahti hän.
"Minnekö? Shortin hotelliin tietysti?" vastasin. "Ettekö te lähde?"
"Kyllähän toki!" hän sanoi. "Mutta malttakaa hetkinen! Näiden toisten kahden on parasta lähteä mukaan. Ja ensin pari sanaa tälle kauppiaalle."
Odotin kärsimättömänä kaupan ulkopuolella, kunnes toiset kolme tulivat luokseni. Meidän oli hiukan vaikea löytää ajuria; niitä ei ollut runsaasti tässä synkässä kaupunginosassa. Kun vihdoin olimme ahtautuneet rattaille, tuskittelin koko ajan niiden vieriessä miellyttävämpään ympäristöön. Kolme kumppaniani oli jättäytynyt äänettömyyden valtaan; kukin heistä näytti hautovan omia mietteitään. Ei kukaan virkkanut mitään, ennen kuin olimme lähellä Shortin hotellia; sitten Manners äkkiä lausui ääneen, mitä hän ilmeisesti oli ajatellut.
"Tuon Bownas-rukan on täytynyt saapua Lontooseen samalla junalla kuin Elphinstonetkin." Hänen äänensävynsä osoitti, että hän luuli tehneensä hämmästyttävän havainnon.
"Ilmeisesti!" huomautti Maythorne suoraan tapaansa. "Ilmeisesti, koska hän kävi Shortin hotellissa hyvin pian heidän saapumisensa jälkeen."
"Tarkoitan sitä", selitti Manners, "että jos asia on niin — kuten sen täytyy olla — niin hän seurasi heitä tahi jotakuta heistä."
"Myöskin se tuntui ilmeisen selvältä", yhtyi Maythorne. "Minä väittäisin, että hän teki niin, erikoisesti sen nojalla, että hän meni noiden kolmen naisen jäljessä, kun he lähtivät hotellista."
"Mutta minkä tähden?" kysyi Manners. "Miksi? Sitä minä en jaksa käsittää."
Senjälkeen syntyi lyhyt äänettömyys. Sitten puhkesi Corkerdale puhumaan.
"Mainitsittehan, että hän on sanomalehtimies, uutistenhankkija. Ne vekkulit tunkevat nenänsä sellaisiin paikkoihin ja sellaisiin asioihin, mihin heillä ei ole oikeutta kajota. He ovat eräänlaisia salametsästäjiä. Useammin kuin kerran he ovat pilanneet minulta pelin. He ovat saaneet päähänsä, että he tekevät mainiosti, jos toimivat vähän etsivänammatissa sanomalehtensä laskuun. Se avaa heille tien toimituksensa suosioon. Minä luulisin tämän miekkosen kulkeneen omaa latuaan murhasta saakka — ja nyt näette, mihin se on hänet vienyt! Hän itse on murhattu!"
"Ahaa!" äänsi Maythorne äänessään ivallinen värähdys, joka jäi kumppaneiltamme huomaamatta. "Minua ei ihmetyttäisi, jos olisitte oikeassa, Corkerdale. Mutta mikä vahinko, ettemme mekin osuneet hänen ladulleen! Sillä jos hänet murhattiin sitä varten, että hänet saataisiin vaarattomaksi, niin saatte panna henkenne veikkaan siitä, että hän oli oikeilla jäljillä! Mutta nyt olemme perillä."
Eteisvartijan apulainen kiiruhti Shortin hotellin portaita alas ja avasi vaunujemme oven, katsoen Maythorneen tietävän näköisenä.
"He tulivat takaisin juuri silloin kun minäkin palasin, sir", hän ilmoitti kuiskaten. "Molemmat. Autolla. Soitin senvuoksi teille sinne heti."
"Se oli hyvin tehty!" kehui Maythorne. "Mutta — vain rouva Elphinstone ja neiti Merchisonko? Eikö kamaripalvelijatarta?"
"Ei, sir. Vain rouva ja hänen tyttärensä. Rouva Elphinstone voi luultavasti pahoin. Heidän huoneistossaan on lääkäri."
"Voi pahoin, niinkö? Oletteko kuullut tarkempia tietoja?"
"En, sir. Hän meni hissillä ylös kuten tavallisesti, mutta näytti kyllä hyvin väsyneeltä. Mutta heti sen jälkeen he lähettivät noutamaan lääkäriä."
Maythorne kääntyi poliisien puoleen. Mutta ennenkuin hän ehti virkkaa mitään, riensi kadunkulman takaa esille sairaanhoitajattaren puvussa oleva nainen ja kiiti portaita ylös hotelliin. Näimme hänen puhuttelevan eteisvartijaa, joka heti vei hänet hissiin.
"Lääkäri on ilmeisesti puhelimitse kutsunut hoitajattaren", huomauttiMaythorne. "Hm! Meidän ei oikein sovi tunkeutua sairaan luokse."
Mutta Corkerdale pudisti päätään, ja hänen kasvonsa saivat heltymättömän ilmeen.
"Olkoonpa hän sairas tai ei, herra Maythorne", hän virkkoi, "minä menen sinne! Asia on hieman liian vakava. Ja onhan siellä nuorempi nainen. Hän tietää, missä hänen äitinsä on ollut, mistä he ovat tulleet ja missä on se toinen nainen, kamaripalvelijatar. Me menemme, Manners."
Maythorne ja minä seurasimme heitä. Nousimme siihen kerrokseen, jossa Elphinstonein huoneet sijaitsivat. Ovella Corkerdale pysähtyi ja katsoi minuun.
"Herra Holt tuntee perheen", hän kuiskasi suostuttelevasti. "Menkää te sisään, herra Holt, tunnustelemaan maaperää! Emme tahdo olla tungettelijoita emmekä toisten vaivaksi, ymmärrättehän, mutta meidän on saatava selityksiä. Pyytäkää neiti Merchisonia puheillenne ja —"
Hän katkaisi lauseensa nyökäyttäen tarkoittavasti päätään ovea kohti. Ja kun kiihkeästi halusin tavata Sheilaa ja varmistua siitä, että hän oli terve ja vahingoittumaton, koputin oveen ja astuin huoneeseen. Näin Sheilan heti; hän seisoi takan toisella puolella; toisella puolella seisoi herra Elphinstone tapansa mukaan puolittain huolissaan, puolittain hämillään. Heidän välissään seisoi hattu kädessä pitkä, virallisen näköinen mies, jonka heti arvasin lääkäriksi, josta olimme äsken kuulleet. Hän puhui parhaillaan minun tullessani, ja vilkaistuaan vain minuun hän jatkoi:
"— kun hän vain saa levätä yön rauhassa, on hän luullakseni jälleen terve ja pirteä. Mutta käyn täällä uudelleen parin tunnin kuluttua, herra Elphinstone, ja sitten ehkä annan rouva Elphinstonelle unilääkettä. Pitäkää hoitajatar täällä koko yö, hän säästää teiltä paljon huolta ja vaivaa. Muuta ei tällä hetkellä tarvita."
Hän kääntyi ovelle, ja kun minä vielä olin sen vieressä, aukaisin sen, päästin hänet ulos ja suljin sen hänen jälkeensä, samalla luiskauttaen salvan kiinni — noiden kolmen ulkona odottavan miehen ei pitänyt saada tulla sisälle, ennen kuin minä olin saanut varmuuden eräästä asiasta. Käännyin ympäri; Sheila jo lähestyi minua.
"Eihän sinulle ole tapahtunut mitään pahaa?" kysyin kiihkeästi."Olethan terve ja vahingoittumaton?"
"Olen kyllä!" vastasi hän. "Minulla ei ole mitään vikaa. Mutta — kaikki muu on hullusti! Maythorne? Missä hän on?"
"Tuolla oven takana", ilmoitin. "Ja siellä on myöskin poliiseja. Heitä on kaksi, Corkerdale ja Manners. Päästänkö heidät sisään?"
Herra Elphinstone oli kuullut kaikki ja astahti eteenpäin.
"Hyvä Jumala!" hän tuskaili. "Minun mielestäni, Sheila, emme totisesti voi päästää noita ihmisiä tänne! Äitisi palasi ja vaipui menehtyneenä vuoteeseen — meidän oli lähetettävä noutamaan lääkäriä ja sairaanhoitajatarta — en itsekään ole saanut minkäänlaista selitystä salaperäisistä puuhistanne — katoamisestanne ja kaikesta muusta, ja — todella —"
"Meidän on tavattava poliisit heti!" keskeytti Sheila. "Laske heidät tänne, Mervyn! Kuulet kaikki, mitä heille puhun", hän lisäsi Elphinstonelle. "Eikä hetkeäkään saa vitkastella! Avaa ovi!"
Käänsin salvan auki ja työnsin oven selälleen. Sen takana olleet miehet tulivat sisään — kummastuneina. Täten huoneeseen päästetyt poliisit näyttivät menettäneen puhekykynsä; mutta Maythorne hymyili luotuaan Sheilaan terävän katseen.
"Teille ei näy koituneen sen kummempia seurauksia seikkailustanne, neiti Merchison", hän lausui. "Toivottavasti ei myöskään rouva Elphinstonen tila ole vakava."
"Äitini sai liikauupumuksen kohtauksen ehdittyään tänne"; selittiSheila. "Lääkäri väitti, että hän on jälleen hyvissä voimissalevättyään yön. Istukaa, tehkää hyvin, kaikki!" jatkoi hän jyrkästi."Tahdon puhua teille. Olette kaikki kummastelleet, mihin äitini, AlisonMurdoch ja minä menimme ja missä olemme koko ajan olleet, eikö totta?"
"Teitä on etsitty aika tavalla, neiti", vastasi Corkerdale, saaden puhekykynsä takaisin. "Ja etsintää jatkuu yhä parastaikaa! Miten kaikki kävi, jos saan kysyä?"
Sheila katsahti Maythorneen ja sitten minuun.
"Mitenkö kaikki kävi?" hän kertasi. "Äitini ja minut ryöstettiin!"
Elphinstone ähkäsi — mutta ääni kuulosti voitonriemuiselta.
"Sanoinhan sen! Sanoinhan sen!" hän intoili. "Vihjaisin sitä — se juolahti mieleeni. Mutta hän" — tässä hän ravisti etusormeaan Maythornea kohti — "näin, ettei hän uskonut sitä — ja Crole, lakimies, piti sitä mahdottomana! Totisesti! Ryöstettiin! Tiesinhän sen — tunsin sen!"
"Kuka teidät ryösti, neiti Merchison?" tiedusti Maythorne tyynesti.
Huomaamatta Sheila hiljensi ääntään kumartuessaan eteenpäin vastaamaan:
"Alison Murdoch!"
"Entä missä Alison Murdoch on?" jatkoi Maythorne. "Mutta — otaksuttavasti ette sitä tiedä!"
"En!" vastasi Sheila. "En tiedä."
Maythorne nyökkäsi makuukamarin oveen päin.
"Tietääkö rouva Elphinstone?"
"Ei! Ei sen paremmin kuin minäkään. Hän tietystikin katosi."
Corkerdale rykäisi; se osoitti, että hän katsoi aikansa tulleen.
"Minä — se on, kersantti Manners ja minä toivoisimme, herra Maythorne", hän alkoi, "että neiti Merchison suvaitsisi kertoa, mitä tapahtui, sitten kun hän, hänen äitinsä ja tuo nainen lähtivät tästä hotellista kolme päivää sitten. Minusta tuntuu, että meidän olisi kuultava niin sanoakseni yhtäjaksoinen kertomus. Sitten —"
"Kyllä kerron kaikki", keskeytti Sheila. "Mutta minun on sitä ennen päästävä alkuun. Minun on alettava siitä hetkestä, jolloin herra Maythorne ja herra Holt tulivat neiti Apperleyn asuntoon sinä iltana — samana iltana, jona äiti saapui tänne. Sen jälkeen kun te olitte poistuneet", hän jatkoi, katsoen Maythorneen ja minuun, "ajattelin paljon — hirvittävän paljon — koko tätä juttua. Minua vaivasi kaikki — jälkisäädös — tilanne yleensä. Sanoakseni totuuden tunnustan tunteneeni, että jos kaikki olisi jäänyt ennalleen, olisin ollut hyvin vähällä joutua epäilemään omaa äitiäni. Senvuoksi —"
Herra Elphinstone iski kämmenillään polviansa ja ähkyi äänekkäästi.Mutta Sheila vain vilkaisi häneen ja kertoi edelleen.
"Senvuoksi sanoin vihdoin neiti Apperleylle meneväni Shortin hotelliin ja koettavani saada äidiltäni kaikki selville, jos se suinkin kävisi päinsä. Tulin tänne ja tapasin äidin tuolla makuukamarissa."
"Yksinkö?" kysäisi Maythorne.
"Yksin! Aluksi sukeutui välillämme hieman kiivas sananvaihto — hän oli luonnollisesti vihastunut minuun, ensiksikin, koska olin anastanut jälkisäädöksen hänen hallustaan, ja toiseksi, että olin karannut Lontooseen, tuoden sen muassani ja antaen sen herra Holtille. Mutta lopulta hän tyyntyi, ja solmittuamme jälleen ystävälliset suhteet keskenämme hän vihdoin huomautti minulle, ettei minun olisi tarvinnut olla niin hätäinen, sillä hän oli varmasti aikonut jo seuraavana päivänä lähettää jälkisäädöksen joko sen valmistajalle herra Postlethwaitelle taikka herra Crolelle ja liittää mukaan selostuksen siitä, miten se oli joutunut hänen huostaansa."
"Sanoinhan sen — sanoinhan sen!" riemuitsi herra Elphinstone. "Tiesin, että asia voitiin selvittää täysin sopivasti!"
"Miten oli jälkisäädös joutunut rouva Elphinstonen haltuun?" tiedustiMaythorne.
"Se kävi seuraavalla tavalla", vastasi Sheila. "Olen kertonut teille ja herra Holtille, että äitini oli ulkosalla myöhään illalla kahtena päivänä peräkkäin ja että kuultuani hänen toisena iltana palaavan hiivin portaita alas ja hänen tietämättään näin hänen tarkastavan asiakirjaa, joka sittemmin osoittautui jälkisäädökseksi. Hän selittää, että tultuaan sinä iltana kotiin hän tapasi kirjastossa yhden lasioven avoinna, ja matolla parhaiksi oven sisäpuolella oli kuori, joka sisälsi jälkisäädöksen! Hän oli juuri ottanut sen lattialta ja tarkasti sitä, kun minä näin hänet."
"Niinpä niin — niinpä niin!" mutisi Elphinstone. "Täysin selvää!Täysin!"
Mutta nuo kolme kuuntelijaa eivät sanoneet mitään, eikä myöskään heidän ilmeistään voinut päättää mitään. He katsahtivat toisiinsa, mutta ne katseet olisivat voineet yhtä hyvin lähteä — jos sellainen olisi mahdollista — marmoripatsaiden silmistä.
"Jatkakaa, olkaa hyvä!" pyysi Maythorne tyynesti.
"No niin", jatkoi Sheila. "Sitten aloin puhua äidille siitä, millä kaikilla tavoin jälkisäädös oli mahdollisesti voinut ilmestyä sinne. Osoitin hänelle, että kun se löytyi hänen hallustaan ja hän kieltäytyi selittämästä ja vastaamasta kysymyksiin (mikä kaikki johtuu hänen luontaisesta ylpeydestään, itsepäisyydestään ja vastahakoisuudestaan, jota hän tuntee, jos häntä koetetaan pakottaa), alkaisivat ihmiset, kuten esimerkiksi te, epäillä häntä. Hän ei välittänyt siitä kovinkaan paljoa, vaan aloimme keskustella siitä, kuka murhaaja saattoi olla. Sillä minusta tuntui, että kuka jälkisäädöksen anastaja lieneekään ollut, hän oli ensin murhannut sen säätäjän! Ja vihdoin — muistaakseni sattumalta — mainitsin hänelle kohokuvalla koristetusta rintaneulasta, jota te näytitte minulle tuonnottain."
"Ahaa!" äänsi Maythome, koettaen hillitä kiihkeätä jännitystään. "Vai niin? Hyvä — hyvä! Ja —"
"Äiti kävi äkkiä kiihtyneeksi. Hän teki heti johtopäätöksen, että olitte löytänyt sen murhapaikalta —"
"Sieltä sen löysinkin!" huomautti Maythorne.
"Niin hän arveli — ja sanoi, että te tietysti juuri senvuoksi olitte pannut sen talteen. Sitten hän kertoi, että kuvauksestani päättäen neula oli toinen kahdesta, jotka herra Elphinstone oli monta vuotta sitten ostanut Skotlannista ja antanut hänelle. Hän ei ollut koskaan niitä käyttänyt, koska ne olivat rasittavan raskaat; toinen oli vielä hänellä, mutta toisen hän oli joku aika sitten lahjoittanut pois."
"Niinkö? Kenelle?" kysyi Maythorne innokkaasti.
"Alison Murdochille!" vastasi Sheila, luoden meihin nopean katseen miehestä mieheen. "Ja niin pian kun sen kuulin, oivalsin heti, miten tämä likainen juttu oli käynyt. Syyllinen oli Alison Murdoch. Hän oli murhannut ja ryöstänyt Mazaroffin; häneltä oli rintaneula pudonnut Reiver's Deniin; hän oli viskannut jälkisäädöksen Marrasdale Towerin kirjastoon — ainoa tuhoisa erehdys, jonka hän oli tehnyt vapaasta tahdostaan! — ja… hän oli tuolla, rauhallisesti syöden illallistaan sen huoneen viereisessä kamarissa, jossa me puhelimme! Käsitin kaikki… Ilmoitin äidille päätelmäni. Ja sitten noudin Alison Murdochin sisään ja syytin häntä — vasten kasvoja!"
Epäuskoinen etsivä
Kuului hyminää, joka kuulosti molempien poliisien mielenkiinnon ja ihailun ilmaukselta. Corkerdale, joka istui pyöritellen peukaloitaan ja katsellen Sheilaa tarkkaavasti, hymyili leveästi.
"Viskasitte hänelle vasten silmiä, neiti! Ihan suoraan!" hän huudahti."Niin — niinkö?"
"Ihan suoraan ja heti paikalla", myönsi Sheila. "Mutta kerron teille syyn, miksi niin tein — niiden lisäksi, jotka jo olen maininnut. Äitini ja minun välisen keskustelun viimeisten minuuttien aikana olin ajatellut ankarammin ja nopeammin kuin milloinkaan. Ja silloin muistui mieleeni eräs seikka Alison Murdochista ja hänen perheestään. Vaikka äitini hyvin harvoin on ottanut sellaiset asiat puheeksi minun kuulteni, tiesin kuitenkin Marrasdalesta ja isäni sikäläisistä suhteista enemmän kuin äitini aavistikaan — olin koonnut koko joukon tietoja ja juoruja ympäristömme vanhoilta ihmisiltä. Tiesin, että isäni Andrew Merchison oli ennen avioliittoaan hyvin tunnettu niillä seuduin ja että hänen perheensä oli ollut arvovaltaista väkeä siellä. Tiesin myöskin, että Alison Murdochin perhe oli samoin ollut sillä paikkakunnalla kauan ja että hänen ja isäni perheitten välillä vallitsi verivihollisuus, joka oli aiheutunut —"
"Maariidasta!" pisti herra Elphinstone väliin. "Merchisonit riistivät Murdocheilta tilkun maata — aikapäiviä sitten. Se oli ilkeä lainvääntelytemppu — mutta se oli tapahtunut. Eikä sellainen tietenkään ikinä unohdu näiden rajamaalaisten mielestä. Riita! Maariita! Sellaiset asiat muistetaan iankaiken."
"He äityivät vihaamaan toisiaan", virkkoi Sheila. "Vertakin vuoti sen johdosta aikoinaan — muuan Merchison ampui erästä Murdochia, vaikkakaan ei hengenvaarallisesti. Kaikki se tunnetaan hyvin — herra Elphinstone tietää koko jutun —"
"Siitä pakistaan maaseudulla vielä tänäkin päivänä", myönsiElphinstone. "Marrasdalessa on miehiä ja naisia, jotka muistavat sen."
"No niin", jatkoi Sheila. "Päähäni pälkähti, että Alison Murdoch, joka oli vaitelias, juro, itseensäsulkeutunut, päättäväinen nainen, sekä otaksuttavasti muisti sen että lisäksi oli sellainen henkilö, joka kostaisi empimättä, jos saisi siihen tilaisuuden. Kuvittelin kaiken tapahtuneen seuraavaan tapaan. Kun Mazaroff — joka tietenkin oikeastaan oli Andrew Merchison — saapui Lehtokurppaan, oli Alison Murdoch siellä apuna keittiöhommissa ja muissa semmoisissa tehtävissä. Hän näki vieraan ja tunsi hänet. Kaiketi hän tutustui Mazaroffin tapoihin ja tiesi hänen liikkuvan nummella pimeän tultua. Hän ei asunut Lehtokurpassa, vaan omassa majassaan Birnsideen vievän tien varrella. Ajattelin, että hän päätettyään kostaa vanhan riidan Andrew Merchisonille vahti sopivaa tilaisuutta. Murhailtana hän näki vihamiehensä lähtevän kävelylle ja kääntyvän Reiver's Deniin vievälle polulle. Hän sieppasi Musgraven pyssyn salaa salin naulasta ja hiipi jäljessä — ja ampui hänet. Ja —"
"Hetkinen!" keskeytti Maythorne, katsahtaen poliiseihin. "Corkerdale ja Manners käsittävät sen kysymyksen merkityksen, jonka esitän teille. Se on seuraava: muistuttaako tämä Alison Murdoch missään suhteessa äitiänne rouva Elphinstonea?"
"Hyvin paljon", vastasi Sheila. "He ovat yhtä pitkiä, heillä on samanlainen rakenne ja vartalo, ja he tekevät hyvin samanlaisen yleisvaikutelman."
"Jos he nimittäin olisivat samalla tavoin puetut, kaiketi?" virkkoiMaythorne.
"Heillä on usein samanlaiset puvut", selitti Sheila, "siitä yksinkertaisesta syystä, ettei Alison Murdoch ole käyttänyt mitään muuta kuin äitini vanhoja pukuja!"
"Heistä saattaisi ehkä helposti erehtyä pimeässä?" huomautti Maythorne.
"Sanoisin hyvin helposti", vakuutti Sheila. "Olenhan itsekin heistä erehtynyt."
Maythorne kääntyi poliisien puoleen. "Se selittää sen, mitä Eccleshare ja Parslave näkivät — tai luulivat näkevänsä", hän supatti. "Vai mitä?"
"Siltä minusta näyttää", vastasi Manners. "Niin — kyllä se niin on."
Mutta Corkerdale ei virkkanut mitään; hän silmäili yhäti Sheilaa.
"Mitä aioitte sanoa, neiti?" hän tiedusti.
"Niin — aioin sanoa, että se tuntui minusta olevan hyvä syy epäillä häntä, kun otetaan muut seikat huomioon", jatkoi Sheila. "Mutta minulla oli toinenkin peruste. Oli hyvin tunnettua, että Lehtokurpassa asuva herrasmies oli rikas — siitä oli jo alettu puhua. Hän oli varomaton näytellessään omaisuuttaan — kuulin itsekin, kuten maaseudulla yleensä kuullaan kaikki, että hän jätti suuria rahasummia, jopa timanttejakin näkyviin päivällispöydälleen. Ja minä tiedän, että Alison Murdoch on ahnas ja saaliinhimoinen nainen, itara ihan äärimmäisyyteen saakka. Jos hän murhasi Andrew Merchisonin kostaakseen, niin hänenlaisensa nainen oli kyllä valmis ryöstämään uhrin ruumiilta kaikki pelkästä ahneudesta! Hän on tosiaan sellainen —"
"Saituri!" jupisi herra Elphinstone. "Neljännespennyjen kokooja! Siinä olet mielestäni aivan oikeassa, Sheila. Mutta murha? Hyvä Jumala!"
"No, siihen päätelmään johduin", sanoi Sheila, "ja esittämistäni syistä. Niiden muutamien minuuttien aikana, joina kaikkea tätä ajattelin, kehittyi minulle se ehdottoman varma vakaumus, että Alison Murdoch oli ampunut Andrew Merchisonin, ryöstänyt hänen rahansa, arvoesineensä ja paperinsa ja että juuri hän oli viskannut jälkisäädöksen herra Elphinstonen kirjaston avoimesta lasiovesta sisälle, minkä jälkeen äitini oli sen löytänyt. Ja kuten jo alussa mainitsin, kutsuin heti johduttuani siihen päätelmään hänet äitini huoneeseen — tuohon huoneeseen! — ja syytin häntä murhasta!"
Taaskin soi Elphinstone meille ähkäisyn. Huomaamattaan siirsiCorkerdale tuolinsa lähemmäksi Sheilaa.
"Ja juuri nyt alkaa todella mielenkiintoinen kohta, neiti", hän virkkoi. "Te syytitte häntä? Mitä hän sitten vastasi?"
"Hän luonnollisesti väitti syytöksiä vääräksi ja kiukustui", kertoi Sheila. "Hän aikoi syöksyä huoneesta valittamaan herra Elphinstonelle. Sitten hän muutti mieltään, sanoi menevänsä omaan huoneeseensa, sullovansa tavaransa kokoon ja poistuvansa hotellista. Mutta pian sain hänet luopumaan siitä aikeesta."
"Niinkö? Miten, neiti?" kysyi Corkerdale entistä innokkaampana.
"Ilmoitin hänelle, että jos hän yrittäisi poistua huoneesta, ennen kuin minä olin lopettanut puheeni, soittaisin kelloa, kutsuisin poliisia ja käskisin pidättää hänet! Ja sen olisinkin tehnyt — mikään ei olisi voinut pidättää minua. Se sai hänet rauhoittumaan — hän tunsi minut. Sitten puhuin hänelle. Esitin tosiseikat toistensa yhteydessä. Kerroin hänelle, että hänen kameaneulansa oli löydetty murhapaikalta —"
"Millainen hän oli kuullessaan sen?" pisti Maythorne väliin.
"Hän kävi hyvin kalpeaksi. Mutta melkein samassa silmänräpäyksessä hän tokaisi, että äidilläni oli aivan samanlainen rintaneula — miksi ei häntä epäilty? Vastasin, ettei äitini milloinkaan sitä käyttänyt, mutta hän, Alison, ilmeisesti käytti omaansa. Sitten aloin esittää hänelle asiaa oikeassa karvassaan ja peloittelin häntä minkä osasin. Äitini puolestaan rukoili häntä kertomaan kaikki, mitä tiesi. Kun lopulta sanoin hänelle, että jollen saisi selitystä, jättäisin hänet heti paikalla vangittavaksi, tunnusti hän tietävänsä — jonkun verran!"
"Ahaa!" äänsi Maythorne. "Jonkun verran!"
"Jonkun verran!" toisti Sheila. "Ja sen myönnettyään hän teki kummallisen tarjouksen, vaikka minun täytyykin sanoa, ettei se sillä kertaa tuntunut niin kovin kummalliselta. Hän huomautti olevansa yksin Lontoossa, jossakin määrin minun armoillani. Sitten hän johti mieleemme, että hänellä oli täällä Lontoossa veli, joka poistui Marrasdalesta monta vuotta sitten ja jolla hänen sanojensa mukaan oli liike Harrow-tiellä —"
"Niinpä tosiaankin!" mutisi Corkerdale. "Harrow-tiellä!"
"Ja hän teki meille tarjouksen", jatkoi Sheila. "Hän ilmoitti, että jos suostuisimme heti lähtemään hänen kanssaan hänen veljensä luokse ja sallisimme hänen ensin neuvotella veljensä kanssa, niin hän kertoisi meille ehdottoman totuudenmukaisesti kaikki, mitä tiesi. Olimme kyllin typeriä suostuaksemme ja lähdimme heti virkkamatta kellekään mitään. Otaksuimme tietysti ehtivämme takaisin varsin lyhyen ajan kuluttua."
"Mitenkäs kävi, neiti?" tiedusti Corkerdale.
"Poistuimme hotellista ja saimme ajurin lähimmän kadunkulmauksen takana. Alison Murdoch ilmoitti ajurille osoitteen. Tiedän, missä Harrow-tie yhtyy Edgware-tiehen Paddington Greenissä; ajoimme pitkän, hyvin pitkän matkan sen toiselle puolen. Vihdoin laskeuduimme rattailta —"
"Yksi minuutti, neiti", keskeytti Manners. "Satuitteko ajurista laskeutuessanne huomaamaan, seurattiinko teitä? Tuliko jäljessänne joku toinen ajuri?"
"Näin toisen ajurin seisahtuvan kadun vastaiselle laidalle hieman kauemmaksi. Panin sen merkille sillä aikaa, kun äiti maksoi kyyditsijällemme."
Manners hymähti ja kuiskasi ammattitoverilleen, niin että kaikki kuulivat:
"Se oli tietysti hän! Seurannut heitä! Suokaa anteeksi, neiti, että keskeytin!"
"Kävelimme katua pitkin vähän matkaa", kertoi Sheila edelleen. "Sitten käännyimme sivukadulle ja sitten vielä kapeammalle kadulle, joka lähti edellisestä — pimeälle, synkälle kadulle. Erään talon edustalla Alison Murdoch pyysi meitä odottamaan muutamia minuutteja, sillä aikaa kun hän kävisi sisällä. Teimme niin. Hän viipyi poissa ehkä viisi minuuttia ja tuli sitten noutamaan meitä sisälle. Se oli pimeä, kolkko talo, yhtä kolkko kuin se katu, jonka varrella se sijaitsi. Hän opasti meidät alakerrassa olevaan, makuukamarilta näyttävään huoneeseen, jota kaasulamppu himmeästi valaisi, ja pyysi meitä taaskin odottamaan muutamia minuutteja. Hän meni ulos — ja senjälkeen emme häntä enää nähneet."
Corkerdale, joka yhä pyöritteli peukaloitaan, siirsi ensi kerran silmänsä pois Sheilasta. Hän loi katseensa kattoon ja tuijotti miettivänä sinne — mitä hän lieneekään siellä nähnyt. Mutta Manners lausui terävästi yhden sanan:
"Satimessa!"
"Niin, tietenkin olimme satimessa", yhtyi Sheila. "Ja sen ansaitsimmekin, ainakin minä! Emme olleet viipyneet huoneessa viittä minuuttia, kun jo tiesimme sen. Kuulimme, että ovi kierrettiin lukkoon ulkoa päin, ja äänestä päättäen pantiin sen eteen telkikin. Juoksin heti ikkunalle ja vedin verhot syrjään. Silloin näin, että ikkunan edessä ulkopuolella oli paksu ristikko, ja huomasin, että ikkunan työntökehyskin oli naulattu kiinni. Olimme tosiaankin satimessa! Hirveätä!"
"Mitä sitten tapahtui?" tiedusti Maythorne lempeästi. "Lyhykäisesti."
"Niin, lyhyesti", virkkoi Sheila. "En mistään hinnasta tahtoisi syventyä sen kauhujen yksityiskohtiin, en ainakaan nyt. Jyskytin ovea, mutta en saanut vastausta, kaikki oli hyvin hiljaista. Noin tunnin kuluttua liukui äkkiä syrjään luukku, jonka olin pannut merkille yhdessä seinässä — samanlainen, tiedättehän, joita käytetään yhdistämään keittiöitä ruokasaliin — ja sisään työntyi käsivarsi, laskien vuoteelle ison kopan. Sitten luukku pamautettiin jälleen kiinni, ja kuulin, että se teljettiin. Kopassa oli ruokaa — runsaasti ja hyvää — ja pari pulloa viiniä — oivallista claretia — ja lasit ja korkkiruuvi. Meitä ei siis aiottu piinata nälällä. Mutta satimessa saimme olla tähän iltaan saakka — kaksi yötä ja kaksi päivää. Emme koskaan nähneet ketään. Joka ilta pistettiin sisään uusi koppa, niin äkkiä, ettemme mitenkään ehtineet tarttua sitä ojentavaan käteen emmekä vilkaista viereiseen huoneeseen. Koko aikana emme nähneet emmekä kuulleet mitään."
"Entä miten pääsitte sieltä ulos?" kysyi Maythorne.
"Tänä iltana ollessamme melkein menehtyneitä raittiin ilman puutteesta — vaikka totta puhuen olin aikoja sitten rikkonut ikkunan — kuulimme äkkiä ääniä oven takaa. Sitten kiskaistiin telki syrjään, avainta kierrettiin, ulkopuolella juoksi joku tiehensä ja ulko-ovi pamahti. Lähdimme heti ulos. Koko talo oli pimeä ja hiljainen. Poistuimme talosta ja kiiruhdimme etsimään ajuria —"
"Ja olenpa varma, neiti", huomautti Corkerdale, hiukan hihittäen, "ettette katsonut talon numeroa, ette kadun nimeä ettekä vielä senkään kadun nimeä, johon se yhtyi — eikö niin?"
"Emme katsoneet", myönsi Sheila. "Olimme hupsuja ilosta päästessämme pois hirveästä ympäristöstä. Mutta nyt —"
Rouva Elphinstonen makuukamarin ovi avautui, ja sairaanhoitaja pilkisti siihen huoneeseen, jossa me olimme.
"Rouva Elphinstone haluaa nähdä herra Elphinstonea ja neitiMerchisonia", hän ilmoitti.
Hetkisen kuluttua Maythorne, minä ja poliisit olimme yksin. Maythorne nousi seisomaan, työnsi kädet housuntaskuihin ja katsoi kysyvästi Corkerdaleen.
"No?" hän sanoi.
Corkerdalen huulilla väikkyi tutkimaton hymy, ja hän nyökkäsi siihen oveen päin, josta herra Elphinstone ja Sheila juuri olivat kadonneet.
"En usko tuota juttua!" hän virkkoi melkein halveksivasti. "Satua!"
Olin heti pystyssä — pyörähdin todella raivoissani etsivään päin.
"Mitä hemmettiä te tarkoitatte?" kiljaisin. "Epäilettekö neitiMerchisonin sanaa?"
Etsivä silmäili minua kuten viisikymmenvuotias silmäilee pahaista koulupoikaa; hänen ivallinen halveksumisensa minua kohtaan oli silminnähtävä — ja se pisti.
"Malttia, Holt!" varoitti Maythorne. "Corkerdale tarkoittaa —"
"Tarkoitan sitä, että olkoonpa neiti Merchisonin kertomus kuinka tosi tahansa — enkä sitä epäilekään", selitti Corkerdale, "en kuitenkaan usko, että tuolla oleva rouva ei ole mukana jutussa! Hän ja Murdoch-nainen — tekaistu juttu! Ryöstö! Silmänlumetta, jonka avulla toinen nainen pääsi livistämään. Bownas tietysti yllätti sen toisen; tämä viekoitteli hänet kujaan ja lopetti hänet! Se on ilmeistä! Mutta — rouva Elphinstone on sekaantunut siihen, enkä minä aio lähteä tästä hotellista eikä liioin Mannerskaan, ennen kuin olemme saaneet hieman kuulustella häntä. Siinä se."
Sisuni kiehui vielä raivosta, mutta katsoin Maythorneen, mielessäni ihmetellen, että hän pysyi niin rauhallisena. Hän oli yhtä mittaa nyökytellyt päätään Corkerdalen puhuessa ja oli ilmeisesti antamaisillaan tälle hyvin harkitun vastauksen, kun ulko-ovelle koputettiin ja sen avasi vahtimestari.
"Onko herra Maythorne täällä?" hän kysyi, silmäillen ympäri huonetta. Kun Maythorne astui häntä kohti, lisäsi hän sitten: "Tulisitteko puhelimeen, sir, Cottingley-niminen henkilö kysyy teitä."