Ainoa uskottu
Tämä äkillinen läheisen luottamuksen purkaus saattoi minut siinä määrin hämilleni, että menetin puhekykyni ja jäin vain seisomaan katsoen seuralaistani, muistuttaen tosiaankin isoa, ujoa tolvanaa. Sheila punehtui hieman katseeni johdosta, mutta hänen esiintymisensä muuttui entistäkin luottavammaksi ja vetoavammaksi.
"Te kaiketi pidätte minua kauhean typeränä, kun puhelen tällä tavoin?" hän jatkoi hätäisesti. "Mutta — te olette nuori, eikä täällä ole ainoatakaan muuta nuorta ihmistä. Ette tekään mielellänne antaisi pakottaa itseänne tekemään sellaista, mitä ette tahdo tehdä, vai kuinka?"
Loin häneen katseen, joka oli tarkoitettu hyvin tutkivaksi, ja hän punastui vielä enemmän, mutta katsoi sittenkin minua avoimesti silmiin.
"Mikäli olen teitä nähnyt", virkoin, "luulisin, ettei kukaan voi pakottaa teitä tekemään, mitä ette halua tehdä."
"Toivoisinpa, että oma äitini käsittäisi sen", vastasi hän nopeasti. "Hän on koettanut tyrkyttää minulle Verner Courthopea viimeksi kuluneen vuoden ajan! Enkä minä huoli hänestä!"
"Ettekö pidä hänestä?" kysyin.
"En ainakaan sillä tavoin", vastasi hän. "Hän on mainio keskustelemaan koirista ja hevosista ja hänellä on hyvät puolensa, mutta mihinkään muuhun — ei!"
"Miksi rouva Elphinstone haluaa sitä niin kiihkeästi?" tiedustin.
"Sitä en tiedä!" vastasi hän hieman kärsimättömästi. "Hän ja Vernerin äiti niin sanoakseni sopivat siitä keskenään. Kun Vernerin isä nyt on kuollut, on hän pankin nimellinen päämies, ja hänellä on paljon rahaa. Ja minä pelkään, että äiti pitää kaikista ja kaikesta, kunhan vain rahaa on mukana."
"Entä herra Elphinstone?" kysäisin.
"Herra Elphinstoneen vetoamisesta on hyötyä suunnilleen yhtä paljon kuin johonkin hänen kirjastonsa teokseen", selitti Sheila. "Hän elää unelmissaan päivät pääksytysten — kuten lienette huomannut. Kaikessa sellaisessa, mikä ei koske hänen kirjojaan, papereitaan ja kokoelmiaan, hän noudattaa vaimonsa määräyksiä ja hyväksyy ne."
Hän vilkaisi minuun veitikkamaisesti — ja vasta silloin, vaikka olinkin aikaisemmin silmäillyt häntä perin tarkoin, huomasin erään seikan, joka sai minut säpsähtämään. Hänen vasen silmänsä oli kiero, tosin hyvin vähän — sama vika, joka paljon selvempänä näkyi Mazaroffin silmässä. Ja silloin muistin sen asian, jonka olin ollut vähällä unohtaa — nimittäin sen, että itse asiassa puhelin Mazaroffin tyttärelle. Ja tämän heikon samanlaisen piirteen lisäksi olin näkevinäni toisia selvempiä. Mutta veitikkamaista silmäystä seurasi nauru, puolittain arkaileva, puolittain ilkamoiva.
"Mitäkö aion tehdä?" hän kertasi. "Entäpä jos teen tyhjäksi äitini jaVernerin suunnitelmat? Menen naimisiin jonkun toisen kanssa!"
Katsahdimme toisiamme silmiin perin avomielisesti.
"Onko — onko teillä joku toinen?" kysyin.
Hän vilkaisi minuun kulmiensa alitse.
"Ei ole!" hän vastasi.
En muista, mitä aioin sitten sanoa. Minulla on hämärä aavistus, että olin muitta mutkitta selittämäisilläni rakastuneeni häneen ensi näkemältä. Mutta juuri silloin käännyimme erään istutusryhmän nurkitse ja kohtasimme herra Elphinstonen, joka asteli eräänlainen alppisauva kädessään ilmeisesti vaipuneena omien aatoksiensa utuihin. Nähdessään meidät hän hätkähti ikäänkuin olisi puusta pudonnut.
"Kas vain!" hän huudahti. "Taisinkin olla tulossa teitä vastaan. Holt, teidän on tultava meille puoliselle. Tahtoisin näyttää teille monia esineitä, jotka huvittaisivat isäänne. Hän ja minä —"
Keskeytin hänet jyrkästi; se oli ainoa mahdollinen tapa.
"Olette kovin ystävällinen, sir", kiitin, "mutta en voi suostua pyyntöönne, ennen kuin olen löytänyt herra Mazaroffin tai saanut hänestä tietoja. Minun täytyy etsiä häntä kaikin mokomin."
Hänen suunsa ja silmänsä menivät levälleen ja hän nyökäytti päätään useita kertoja.
"Oi, niin, kadonnut mies!" hän äänsi. "Se on totta. Hänet olin kokonaan unohtanut. Se on ikävää! Ettekö vielä ole kuullut hänestä mitään?"
"En mitään, sir", vastasin. "Ja sentähden on minun toimittava."
"Mitä aiotte nyt tehdä?" tiedusti Sheila.
"Etsin käsiini poliisin ja tutkitutan koko seudun", vastasin. "Enkä saa tuhlata aikaa; suonette senvuoksi anteeksi, että riennän pois."
Poistuin pitemmittä puheitta — tiesin varsin hyvin tapaavani Sheilan uudelleen sinä päivänä ja myöskin tuonnempana. Erotessamme hän nyökkäsi minulle merkitsevästi, mutta en ollut ehtinyt edetä sataa metriä, kun Elphinstone luikkasi jälkeeni.
"Jollette joudu puoliselle, niin tulkaa päivälliselle! Tuokaa ystävänne mukaan! Olisi hauska tutustua häneen."
Heilautin kättäni vastaukseksi ja jatkoin nummen poikki matkaaniLehtokurppaan. Webster seisoi maantiellä avoimen oven edessä.
"Oletteko saanut tietoja?" kysyin tullessani hänen lähelleen.
"En vihiäkään, sir", vastasi hän. "En kerrassaan mitään." Astuessani kanervikolta tielle hän sitten jatkoi: "Tuolla sisällä on kaksi miestä odottamassa teitä, herra Holt. He haluavat joitakuita tietoja. Toinen on poliisikersantti, toinen sanomalehtien uutistenhankkija."
"Sitten on asia yleisön tiedossa, Webster", huomautin. "Juttu käy yhä kummallisemmaksi."
"Niin, kaikki tämän seudun asukkaat sen nyt jo tietävät, herra Holt", vakuutti hän. "Olen tänä aamuna puhellut useiden henkilöiden kanssa, jotka olivat nähneet herra Mazaroffin kahtena ensimmäisenä päivänä ollessamme täällä, ja paria sellaista, jotka olivat keskustelleet hänen kanssaan toisena päivänä, ja he kaikki tietävät, että hän on kadoksissa. Mutta en ole tavannut ketään sellaista, joka olisi nähnyt hänet eilen illalla — tuntuu melkein siltä, että hän suorastaan katosi astuessaan ulos tuosta ovesta."
"Siitä ei ole epäilystäkään, Webster", myönsin. Totta puhuen olin jo alkanut aprikoida, että Mazaroff oli kenties tarkoituksellisesti kadonnut jäljettömiin. Hän tunsi paikkakunnan; hän tiesi, mihin hänen oli mentävä päästäkseen junaan; kummallakin puolellamme oli vain muutamien kilometrien päässä suuria pääratoja; tällä hetkellä hän saattoi jo olla Lontoossa, kadonneena toistamiseen eläessään ja oikeastaan samasta syystä kuin ensi kerran. Mutta se oli pelkkää oletusta. Menin majataloon.
"No niin, Webster", sanoin, "mennään sisälle kuulemaan, mitä asiaa vierailla on."
Miehet odottivat minua yksityisessä salissa, jonka rouva Musgrave oli saapuessamme luovuttanut Mazaroffin ja minun käytettäväksi, ja oli helppo huomata, että he kumpikin olivat omalla tavallaan uteliaita ammattinsa puolesta. Poliisimies esitteli itsensä Marrasdaleen sijoitetuksi maakunnan poliisikuntaan kuuluvaksi kersantti Mannersiksi. Uutistenhankkijan nimi oli Bownas; hän oli maakunnan suurimman lehden ja erään lontoolaisen uutistoimiston piiriedustaja. Manners oli kookas, sotilaallisen näköinen mies, Bownas pieni, hintelä mies, joka tyytyi riipustelemaan muistikirjaansa kersantin kysellessä. Viimemainittu kävi ripeästi käsiksi siihen kohtaan, jota hän poliisimielessään piti kaikkein tärkeimpänä.
"Tämä herrasmies", virkkoi kersantti, kun olin selostanut hänelle jutun pääpiirteet, "oli epäilemättä varakas. Näin hänen autonsa äskettäin tuolla vajassa — sitä hän ei ole saanut ostetuksi muutamilla shillingeillä, tekisi mieleni sanoa, vai mitä?"
"Voitte pitää varmana, että herra Mazaroff oli varakas", vastasin, silmäillen uutistenhankkijan kynää.
"Siispä hänellä todennäköisesti oli rahaa ja arvoesineitä mukanaan lähtiessään täältä kävelylle", jatkoi kersantti. "Saattaisi olla hyödyksi, jos saisin täsmällisesti tietää, mitä hänellä oli."
"Hänellä oli melkoisen paljon", myönsin.
"Rahaa kaiketi — käteistä", huomautti kersantti.
"Kyllä hänellä oli rahaa varsin paljon", vastasin.
"Luultavasti kello ja perät?" tiedusti hän tietävän näköisenä.
"Hänen kellonsa ja peränsä olivat harvinaisen arvokkaat — kultaiset. Lisäksi hänellä oli hyvin komea timantti kaulaliinassaan ja toinen vasemmassa kädessä olevassa sormuksessa. Vielä hänellä oli paksu kultainen sikaarikotelo ja upea kultainen tulitikkurasia."
Kersantti nyökkäsi ponnekkaasti.
"Sittenpä sanon, miten asianlaita on!" hän huudahti. "Eikä siitä voikaan erehtyä. Kysymyksessä on ryöstömurha! Nähkääs! Tämä herrasmies mukanaan niin paljon arvoesineitä lähtee kävelemään yksinäiselle nummelle, kaikkien niiden maankiertäjien näkyvissä, jotka olivat täällä eilen ja joiden kotipaikan Jumala yksin tuntee — niin, tietystikin joku heistä seurasi häntä ja surmasi hänet anastaakseen hänen tavaransa! Murhattu hänet on, sir — siitä olen varma — ryöstömurha — juttu on päivänselvä!"
"Jos asia on siten, niin miksi ei hänen ruumistaan ole löydetty?" huomautin. "Nummi on etsitty läpikotaisin — ainakin lähin ympäristö."
"Niinkö?" äänsi hän, katsahtaen minuun merkitsevästi. "Te ette tunne näitä seutuja, sir. Ne ovat jylhemmät kuin luulettekaan. Täällä on paikkoja, johon ruumis voidaan huomaamatta sysätä ja joista sitä ei ikinä löydetä — eikö olekin, herra Bownas?"
Myöskin herra Bownas loi minuun hyvin merkitsevän silmäyksen.
"Kalliorotkoja", hän sanoi synkästi. "Suosilmiä. Paljon sellaisia paikkoja. Luulisinpa, että ken tahtoo, voi salata rikoksensa jäljet Marrasdalen nummelle ikiajoiksi."
"Mitä aiotte tehdä?" kysyin kersantilta.
"Niin", vastasi hän miettivästi, "asiasta on lähetettävä tieto päämajaan. On pantava toimeen asianmukainen etsintä ja tiedusteluja. Kuten jo mainitsin, uskon tietysti, että joku noista maankiertolaisista tappoi hänet ja tyhjensi hänen taskunsa. Meidän on tiedoitettava tapahtumasta mahdollisimman laajalle — herra Bownas kyllä toimittaa selostuksia sanomalehtiin."
Bownas heilutti muistikirjaansa.
"Selostus on huomenaamulla kaikissa huomatuissa Englannin lehdissä sekä Lontoossa että maaseudulla", hän vakuutti. "Ja siinä onkin komeat otsikot. Sattuuko teillä olemaan kadonnen herrasmiehen valokuvaa?"
"Ei", vastasin. "Enkä tiedä aivan varmasti, haluaako hän päästä niin laajalti julkisuuteen. Jos hän ilmestyy jälleen."
Kersantti naurahti — naurusta soinnahti enemmän ylempää tietoa kuin halveksumista; hän selvästikin piti minua perin yksinkertaisena.
"Ilmestyy jälleen!" hän kivahti. "Hyväinen aika! Ei hän enää ikinä ilmesty, jos hän kerran lähti ulos niin paljon arvoesineitä muassaan. Ryöstömurha se on — ihan varmasti. Ette kai ole hänen sukulaisensa?" hän jatkoi, silmäillen minua tarkasti. "Musgrave arveli, että te kaksi vain matkustitte yhdessä — ystävyksinä?"
"Juuri niin", myönsin. "Olemme ystävyksinä."
"Entä mikä on nimenne?" hän tiedusti, vetäen taskustaan muistikirjan ja lyijykynän pätkän. "Minun on parasta panna kaikki kuntoon. Ja osoitteenne — kotiosoitteenne?"
"Mervyn Holt, entinen kapteeni Oakshiren keveässä jalkaväessä", vastasin. "Jermyn-katu 559 a, Lontoo, ja Chellinghamin pappila, Aylesbury — jompikumpi osoite."
"Entä tämä nuori mies", jatkoi hän hämmentymättä, osoittaen Websteriä. "Autonohjaaja, eikö totta? Minun on merkittävä muistiin myöskin hänen nimensä ja osoitteensa, ymmärrättehän", selitti hän, riipustaen kirjaansa ohjaajan ilmoittamat tiedot. "Näissä jutuissa ei tietoja voi koskaan saada liikaa, kapteeni, käsittänette sen epäilemättä hyvin. Voihan jompikumpi teistä, sikäli kuin tunnemme asioita, olla syyllinen, ja mitenkäs minulle kävisi, jollen olisi ottanut teistä selkoa?"
"Miten tosiaankin?" vastasin. "Kyselkää kaikin mokomin niin paljon kuin haluatte. Websterin ja minut tapaatte täällä milloin hyvänsä."
Ei hän eikä uutistenhankkija hymyillyt kouraantuntuvalle ivalleni; heidän kasvonsa pysyivät vakavina kuin hautajaistentoimitsijan, ja sitten kun kersantti oli vielä kerran huomauttanut, että tämä oli paha juttu ja että hän odotti sen kehittyvän hänen ennustamaansa suuntaan, he poistuivat.
Mitä sikäläinen poliisi puuhasi, sitä en tiennyt, mutta hämärän tullen en vielä ollut saanut mitään tietoja Mazaroffista. Mitään ei kuulunut myöskään seuraavana aamuna, ja kun tuli kolmas ilta hänen katoamisensa jälkeen, alkoi minusta tuntua varmalta, että katoaminen oli edeltäkäsin suunniteltu ja tahallinen ja että hän oli pujahtanut tiehensä välttääkseen niitä paljastuksia, joista hän oli minulle puhunut. Ja kun oikein ajattelin, niin hän oli juuri sopivan laatuinen mies sellaisen tempun tekijäksi. Mutta sittenkin se olisi ollut tarpeeton — hän olisi voinut lähteä autollaan minun ja Websterin seurassa. Näin ollen Webster, auto ja minä jäimme tänne.
Kolmantena aamuna päivän sarastaessa olin valveilla, aprikoiden mitä olisi tehtävä; äkkiä koputettiin ovelleni. Ponnahdin vuoteestani ja aukaisin oven; käytävässä oli Musgrave ja Webster puolipukimissa. Isäntä katsahti minuun.
"Hänet on löydetty!" hän kuiskasi. "Ainakin on löydetty —"
Sana näytti takertuvan hänen kurkkuunsa, ja minä käännyin kiihkeänä ohjaajan puoleen. Myöskin hän tuntui vastahakoiselta puhumaan, mutta sai kuitenkin suustaan joitakuita sanoja.
"On löydetty ruumis, herra Holt", hän sopersi. "Eräästä paikasta nummelta —"
"Reiver's Denistä", pisti Musgrave väliin. "Noiden kallioiden juurelta."
"Ja se on tuotu tänne", jatkoi Webster. "Se — asianlaita on niin, sir — pää on — kasvot, ymmärrättehän — poissa! Mutta vaatteet, sir — ne ovat hänen!"
Pukeuduin hätäisesti ja menin heidän kanssaan ulkorakennukseen, johon ruumiin löytäjät, eräs sikäläinen poliisi ja muuan metsästysvartija, olivat laskeneet sen. En ryhdy kuvaamaan sitä yksityiskohtaisesti — mutta, kuten joku jupisi, nummella oli sadoittain kärppiä, portimoita ja muita sellaisia raatelevia eläimiä. Vaatteet olivat kuitenkin Mazaroffin, ja käsivarressa oli syntymämerkki, josta hän oli minulle maininnut.
"Se oli kallioiden juurella Reiver's Denissä tuuheiden sanajalkojen seassa", supatti poliisi. "Päähämme pälkähti tarkastaa sitä kohtaa — ja löysimme ruumiin. Tuollaisena!"
Uutinen oli jo levinnyt, ja minua kuulustellut kersantti Manners riensi majataloon. Hän tutki vainajan pukua. Taskuissa ei ollut edes pennyn kolikkoa; kello perineen, sormukset, lompakko, paperit, kaikki ne olivat poissa.
Hän loi minuun silmäyksen, joka oli yhtä voitonriemuinen kuin puhuva.
"Mitä sanoin teille, kapteeni?" hän mutisi. "Enkö väittänyt, että on tapahtunut ryöstömurha? Ja enkö ollut oikeassa? Mikä voisi olla sen selvempää?"
En vastannut mitään. Mietin muuta. Miten Mazaroff lieneekään saanut surmansa, tosiasia oli, että hän oli kuollut. Ja tietääkseni minä yksin koko maailmassa tunsin hänen salaisuutensa — mikä merkitsi sitä, että minun oli pian mentävä Marrasdale Toweriin kertomaan tämä mitä kummallisin tarina.
Herra Crole Bedford Rowin varrelta
Mannersin, Marrasdalen poliisikersantin, kunniaksi on minun myönnettävä, että vaikka hän olikin itsepintainen, yksipuolinen mies ja piti hellittämättä kiinni alkuperäisestä otaksumastaan, että joku Lehtokurpassa silloin ollut veijari oli seurannut Mazaroffia ja murhannut hänet ryöstääkseen hänen rahansa ja arvoesineensä, hän kuitenkin pani parhaansa säästääkseen minulta vaivoja ja huolia. Olin täydelleen ymmällä siitä, mitä minun olisi pitänyt tehdä, ja välttämättömät, välittömät toimenpiteet olivat omiaan sekaannuttamaan minua. Mutta Manners tiesi kaikki ja otti huolehtiakseen kaikesta.
"Mitäkö on tehtävä, kapteeni?" hän kertasi kysymykseni. "On meneteltävä näin. Vainaja on sijoitettava tänne — tässä yksinäisessä seudussa ei ole ruumishuonetta. Sitten ilmoitan asiasta tuomarille. Hän toimittaa kuulustelun täällä Lehtokurpassa todennäköisesti johonkin aikaan huomenna. Silloin ei ole paljoakaan tekemistä — vain alkutiedot tapahtumasta ja ruumiin tunteminen, jotta se voidaan haudata. Määrätään jatkokäsittelyn päivä. Ja sitten — käymme käsiksi työhön löytääksemme murhaajan. Kaikki on päivänselvää."
"Luuletteko, että hänet on murhattu?" tiedustin. "Hänhän on saattanut pudota noilta usein mainituilta kallioilta."
Manners kiersi viiksiään kasvoillaan ylemmyyden ilme.
"Missä ovat hänen rahansa, timanttisormuksensa ja neulansa, lompakkonsa ja kaikki muu?" hän kysyi purevasti. "Ei, kapteeni, asianlaita on, kuten olen koko ajan sanonut — hänet on ensin murhattu, sitten ryöstetty. Minä uskon", hän jatkoi mahtipontisesti, "että nuo vintiöt seurasivat häntä ja iskivät hänet kuoliaaksi jossakin yksinäisessä kohdassa. Sitten he tutkivat hänen vaatteensa ja anastivat kaikki, mitä hänellä oli. Senjälkeen he kantoivat hänet Reiver's Denin reunalle ja heittivät hänet rotkoon. Siten minä otaksun kaiken käyneen. Ja lyön vetoa, etten ole suuresti erehtynyt."
"Luullakseni pääsette murhaajien jäljille, kun he koettavat myydä saalistaan", huomautin. "Sellaisia arvoesineitä."
"Olette oikeassa, kapteeni", myönsi hän. "Juuri niin teemme. Ja nyt pyytäisin teitä kirjoittamaan mahdollisimman tarkan luettelon kaikista hänen muassaan olleista esineistä, jotta voisin näyttää sen komisariollemme. Sillä, kuten mainitsitte, ei sellaisista arvoesineistä ole niinkään helppo päästä eroon. Merkitkää ne paperille — tarkasti — kapteeni!"
Ennen kuin ehdin aloittaa sen työn, saapui Eccleshare Lehtokurppaan. Hän selitti kuulleensa ruumiin löydöstä ja oli nyt kiiruhtanut High Cap Lodgesta tarjoamaan ammattiapuaan. Ja samassa saapui paikkakunnan lääkäri samalla asialla. He menivät molemmat siihen huoneeseen, johon vainaja oli sijoitettu ja viipyivät siellä jonkun aikaa. Vihdoin palasi Eccleshare yksin. Hänen käytöksensä oli juhlallisen ammattimainen.
"Herra Holt", virkkoi hän, kun poliisikersantti ja minä lähestyimme häntä. "Ystävänne on ammuttu."
Hän ilmoitti tietonsa omituisen vakavana. Mutta Mannersilta ja minulta pääsi kummaltakin hämmästyksen huudahdus.
"Ammuttu, tohtori?" kummasteli poliisikersantti. "Mutta enhän huomannut —"
"Ehkä ette", keskeytti Eccleshare tyynesti. "Mutta panitte merkille, että joku villieläin tai jotkut villieläimet olivat jyrsineet hänen kasvojaan, ja kenties ei mieleennekään johtunut tarkastaa hänen takaraivoaan. Hän piti jokseenkin pitkää tukkaa, ja se oli harvinaisen tuuhea hänen ikäiselleen miehelle. Häntä oli ammuttu päähän takaapäin, surmattu ampumalla ja tavallisella linnustuspanoksella. Katsokaas!"
Hän ojensi lihavan, pehmeän, valkoisen kätensä, avasi sen ja näytti meille kahta haulia, jotka olivat hänen kämmenellään.
"Litistyneet!" hän sanoi merkitsevästi. "Ne ovat kahdentoista numeron hauleja. Ja juuri niistä hän sai surmansa. Häntä on ammuttu tavallisella lintuhaulikolla lyhyen matkan päästä."
Näin, että Manners lamautui tuntuvasti kuullessaan tämän lausunnon, jonka juuri silloin seuraamme liittynyt paikkakunnan lääkäri vahvisti. Tämä selitys kumosi poliisikersantin olettamuksen, sillä todennäköisesti ei hänen epäilemillään karjanajajilla ollut muassaan pyssyä.
"No niin, hyvät herrat, jos asia on siten, niin se on siten", hän jupisi. "Mutta kenen voisi luulla liikkuvan nummella pimeän tultua muassaan pyssy?"
"Siitä on teidän otettava selko", tokaisi Eccleshare. "Me vain ilmoitamme teille kuoleman syyn. Se on ehdottoman varma."
Molemmat lääkärit poistuivat, Ecclesharen sitä ennen huomautettua minulle, että minun pitäisi lähettää hänelle sana, jos hän voisi jollakin tavoin auttaa. Ensi kertaa näkyi Mannersissa epävarmuuden oireita.
"Tämä on kummallinen juttu, kapteeni", sanoi hän. "Ammuttu! Se ei pälkähtänyt päähänikään. Ja kuten äsken mainitsin, kuka saattoi olla pyssy mukanaan ulkosalla siihen aikaan? Pimeän tultua!"
"Hänen lähtiessään ei vielä ollut pimeä", huomautin. "Oli tuskin edes hämäräkään."
"Siinä tapauksessa —" alkoi hän, pysähtyen sitten ikäänkuin miettimään.
"Täällä on koko joukko ihmisiä, jotka ovat hankkineet pyssynkantoluvan", hän jatkoi sitten, "herrasmiehiä, maanviljelijöitä, metsästysvartijoita ja sentapaisia. No niin. Jotakin minun on tehtävä. Mutta entä hän? Te tietystikin tunnette hänen omaistensa asuinpaikan? Heille on ilmoitettava tapahtumasta heti. Parasta on sähköttää."
Siinä pulma! Olinpa totisesti tukalassa asemassa. Mutta en mielinyt ilmaista tälle hieman paksupäiselle poliisikersantille, että Salim Mazaroff oli todellisesti Andrew Merchison ja että hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat vain noin puolentoista kilometrin päässä meistä.
"Herra Mazaroff oli juuri saapunut Etelä-Afrikasta, kun hän ja minä lähdimme tälle matkalle", selitin. "Hän ei ollut käynyt Englannissa moniin vuosiin."
"No, sitten hänellä lienee ystäviä", vastasi Manners. "Tässä maassa on kaiketi joku, jolle olisi ilmoitettava hänen kuolemastaan. Ehkä lakimiehiä — varakkaalla miehellä lienee varmastikin asianajaja."
"Silmäilen hänen papereitaan. Kenties löydän jonkun osoitteen", virkoin kartellen. "Luonnollisesti pitäisi olla joku."
Sitten hän poistui luotani, selittäen, että hänen oli mentävä kauppalaan selostamaan tapausta, ja kun alkoi olla käsillä aamiaisen aika, muutin pukuani haukatakseni hiukan ravintoa. Mutta oikeastaan minulla ei ollut lainkaan halua nauttia ruokaa tai juomaa. Mazaroffin salaisuus oli lyijynraskaana sydämelläni. Pitäisikö minun säilyttää se omana tietonani? Vai pitäisikö minun mennä suoraa päätä Marrasdale Toweriin kertomaan rouva Elphinstonelle, mitä tiesin? Minusta tuntui, että minun oli mentävä, sillä jos Mazaroff oli todella Merchison, niin hänen omaisuutensa (ja olin melkein enemmän kuin varma siitä, että hän oli hyvin varakas) joutuisi epäilemättä hänen vaimolleen ja tyttärelleen. Mutta tehtäväni ei suinkaan ollut miellyttävä. Olin alkanut pitää Elphinstone-vanhuksesta — olisi perin vastenmielistä marssia ilmoittamaan hänelle, että hänen vaimonsa ensimmäinen puoliso oli ollut elossa koko ajan — ja niin edelleen. Ja lisäksi oli Sheila, johon — sitä vastaan oli turha inttää — olin jo rakastunut. Minua kammotti, kun ajattelin kertovani hänelle, että hänen isänsä, jota hän ei ollut koskaan tuntenut, oli halpamaisesti murhattu melkein hänen kotinsa kynnyksellä! Mutta sittenkin —
Parhaillaan kuitenkin lähestyi minua kaipaamani neuvo niin ripeästi kuin vanhan hevoskonin vetämät ravistuneet rattaat jaksoivat tuoda sitä kukkuloiden takana olevalta asemalta. Sellaiset ajoneuvot seisahtuivat Lehtokurpan edustalle minun noustessani aamiaispöydästä. Niistä astui maahan ensin tuikeakatseinen, teräväpiirteinen, keski-ikäinen mies, jonka heti päättelin joko asianajajaksi tai oikeusistuimissa toimivaksi lakimieheksi, ja hänen jäljessään nuori, komea, vilkas, hyvin puettu mies, joka teki sotilashenkilön ja muodikkaan näyttelijän sekoituksen vaikutuksen. He riensivät eteissaliin; arkihuoneeni avoimesta ovesta kuulin nimeäni mainittavan. Astuin esiin; lakimiehen näköinen tulija pyörähti ympäri ja silmäili minua tutkivasti.
"Herra Holtko?" hän virkkoi. "Olen Lincoln Crole, Crole & Wyattin asianajotoimistosta Bedford Rowin varrelta. Eilisiltaisista Lontoon sanomalehdistä luin herra Mazaroffin omituisesta katoamisesta ja lähdin tänne yöjunalla. Onko herra Mazaroff löydetty tai onko hänestä kuulunut mitään?"
"Kyllä", vastasin. "Hänet löydettiin tänä aamuna. Kuolleena.Murhattuna."
Hän hätkähti kahdesti kuullessaan viimeiset sanani ja osoitti sitten huonetta, josta olin juuri tullut. "Mennään tuonne", hän ehdotti. "Tämä", hän jatkoi vietyäni hänet sisään ja suljettuani oven, "on herra Frank Maythorne, josta lienette kuullut puhuttavan; hän on nykyajan taitavimpia yksityisetsiviä. Ja nyt, herra Holt, sallikaa minun selittää. Kuten äsken mainitsin, luin tästä asiasta sanomalehdistä — selostuksissa oli luonnollisesti teidänkin nimenne — ja koska olen toiminut herra Mazaroffin asioiden hoitajana hänen saavuttuaan Englantiin, olin hyvin huolissani. Lopuksi päätin lähteä tänne ja tuoda Maythornen muassani. Tiesin nähkääs, ettei Mazaroffilla ole sukulaisia eikä ystäviä tässä maassa, jos missään, ja — niin, erinäisistä syistä olin levoton hänen tähtensä. Nyt on tapahtunut pahin! Mutta olemme olleet matkalla koko yön, ja kun emme saaneet aamiaista Black Gillin asemalla, jossa poistuimme Skotlannin postijunasta, on meidän saatava sitä täältä, ja teidän on selitettävä meille kaikki syödessämme."
Olin vilpittömästi hyvilläni herra Crolen ja hänen seuralaisensa tulosta; tunsin todellista huojennusta, kun sain kertoa peloittavan salaisuuteni miehille, jotka olivat tottuneet käsittelemään sellaisia asioita. Tilasin heille aamiaista, ja heidän syödessään ja juodessaan suoriuduimme herra Crole ja minä alkuvalmistuksista. Hänen kanssaan oli hyvä keskustella — hän oli älykäs, täsmällinen ja osuva puheissaan.
"Selitän muutamalla lauseella kaikki, mitä tiedän Mazaroffista, herra Holt", hän sanoi käydessään käsiksi muniin ja silavaan. "Hän saapui luokseni muutamia viikkoja takaperin toimistooni Bedford Rowin varrelle. Hän kertoi olevansa englantilainen, olleensa poissa Englannista useita vuosia ja sillä välin koonneensa suuren omaisuuden Intiassa ja Etelä-Amerikassa, erittäinkin viimemainitussa maassa. Nyt hän oli tullut tähän maahan loppuiäkseen ja halusi ostaa todella hauskan talon Lontoosta asettuakseen siihen asumaan. Hän oli kuullut liikettämme mainittavan erittäin huolelliseksi asianajotoimistoksi ja tuli tiedustamaan, voisinko auttaa häntä. Lupasin etsiä hänelle sopivan talon, sillä aikaa kun hän tekisi tämän kiertomatkan pohjoiseen — ja siinähän kaikki oikeastaan onkin."
"Minä en tiedä paljonkaan enempää", virkoin. "Voin kertoa, miten tutustuin häneen —"
Hän keskeytti minut hymyillen ja heilauttaen kättä.
"Tunnen koko sen jutun, herra Holt", hän huudahti. "Pantuaan ilmoituksensaTimesiinMazaroff toi minulle kaikki vastaukset — ainakin useimmat. Valitsimme puolikymmentä sopivinta, ja minä tarkastin perinpohjaisesti todistukset ja suositukset. Juuri minä kehoitin häntä tekemään sopimuksen teidän kanssanne. Kuinka tulitte toimeen keskenänne?"
"Loistavasti — ihmeteltävästi!" vastasin. "Hän oli mahdollisimman ystävällinen ja huomaavainen — meistä oli tullut hyvin läheiset ystävykset."
"Niin!" vahvisti Crole. "Hän tuntui sopuisalta ja hyväntahtoiselta mieheltä. Mutta kun olitte kerran sellaisella ystävän kannalla keskenänne, niin ettekö huomannut Mazaroffin tavoissa erästä puolta, joka, puhuakseni suoraan, teki minut levottomaksi ja sai minut rientämään tuon Maythornen kanssa tänne heti, kun olin lukenut hänen katoamisestaan. Huomasitteko?"
"En voi väittää huomanneeni", vastasin.
Hän kumartui pöydän ylitse ja silmäili Maythornea ja minua merkitsevästi.
"Olin Mazaroffin seurassa pari tai kolme kertaa puolisella ja päivällisellä", hän jatkoi hiljaa. "Opin tuntemaan häntä hiukan. Ettekö tiedä, herra Holt, että hän piti timantteja taskussaan — irrallaan! — ikäänkuin ne olisivat olleet puolenpennyn kolikoita?"
Se sai minut vilpittömästi säpsähtämään hämmästyksestä.
"En tosiaankaan!" huudahdin. "En kertaakaan nähnyt hänen käsittelevän timantteja — en yhtään kertaa!"
Crole naurahti — kuivasti.
"Toivottavasti hän jätti ne Lontooseen lähtiessään matkalle", hän virkkoi. "Mutta epäilen sitä, vaikka te ette niitä nähnytkään. Hän oli muuttanut suurimman osan omaisuuttaan jalokiviksi, ja vakuutan teille, että hänellä oli irtonaisina taskuissaan kiviä, joiden arvo näytti minusta — rajattomalta! Varoitin häntä siitä, mutta hän vain nauroi. Kysykääpä tuolta Maythornelta, mitä hän arvelee siitä ammattinsa kannalta!"
Maythorne, joka oli uutterasti puuhaillut rouva Musgraven mainion liikkiön kimpussa, hymyili.
"Minun mielestäni mies, joka pitää irtonaisia timantteja taskussaan ja ottaa niitä esille yleisissä paikoissa, haluaa joutua selkkauksiin", hän huomautti. "Ja todennäköisesti häntä seurattiin tänne."
"En ole nähnyt ainoatakaan epäiltävää henkilöä läheisyydessämme täällä enkä muuallakaan koko matkamme kestäessä", vastasin.
"Tietysti ette!" tokaisi Maythorne kuivasti. Sitten hän muuttui totisen tarkkaavaksi ja lisäsi: "Kertokaahan meille kaikki tapahtumat sellaisinaan, herra Holt — lyhyesti!"
Kerroin heille kaikesta, mitä oli sattunut siitä alkaen, kun Mazaroff meni yksin nummelle, siihen saakka, kun hänen silvottu ruumiinsa tuotiin Lehtokurppaan sinä aamuna. Ja koko ajan pyöri mielessäni päätöksen ja empimisen välinen ristiriita — pitäisikö minun ilmaista salaisuus näille kahdelle. Mutta tunsin kuitenkin, että minun pitäisi se tehdä, ja äkkiä varmistauduin siitä, ettei meitä häirittäisi, ja toistin heille sananmukaisesti, mitä olimme Mazaroffin kanssa puhelleet toisena iltana ollessamme Lehtokurpassa.
He olivat oivallisia kuulijoita — sellaisia, jotka kuuntelevat ehdottoman tarkkaavasti, tehden huomautuksensa vasta tarinan päätyttyä. Mutta minun lopetettuani puhkesi Crole puhumaan terävän päättävästi.
"Uskon sen kaiken!" hän sanoi. "Olin varma siitä, että Mazaroffilla oli joku kummallinen salaisuus. No niin, siinähän se on! Ja lähin tehtävämme on nyt kertoa se rouva Elphinstonelle, joka oikeastaan on rouva Merchison — ja heti paikalla!"
"Kuta pikemmin, sitä parempi!" vahvisti Maythorne. "Sillä onhan seikkoja, joiden nojalla hänet voidaan tuntea, esimerkiksi mainitsemanne syntymämerkki."
"Niin, heti", selitti Crole. "Hän on saattanut kuolla — otaksuttavasti hän kuoli — tekemättä jälkisäädöstä. Hän ei maininnut minulle mitään sellaista. Jos asia on niin ja hänet voidaan todistaa Merchisoniksi, niin tämä rouva ja hänen tyttärensä saavat perinnön, tytär tietysti suurimman osan. Holt, teidän on lähdettävä kanssani sinne — mikäs sen nimi olikaan — Marrasdale Toweriin nyt heti. Oiva paljastus!"
"Siitä tehtävästä en pidä", huomautin.
"Epäilemättä ette, mutta saamme tehdä paljon sellaista, mikä ei miellytä meitä ketään, ennen kuin tämä juttu on selvitetty", vastasi hän, hymyillen jurosti. "Tulkaa! Mennään me kaksi ja jätetään Maythorne omiin puuhiinsa. Hän ei ole toimettomana."
Pian opastin Crolea nummen poikki Marrasdale Toweria kohti, antaen hänelle matkalla suppean kuvauksen henkilöistä, jotka hän siellä kohtasi. Yhden heistä tapasimme, ennen kuin saavuimme portille — Sheila tuli juuri ulos, ja huomasin heti, että hän oli kuullut uutisen.
Muistolevy
Asianajaja — luonnollisesti tarkka havaintojen tekijä — nykäisi kyynärpäätäni meidän ollessamme vielä parin-, kolmenkymmenen askeleen päässä Sheilasta.
"Tytär kai, eikö niin?" hän kuiskasi. "Komea tyttö — sievä tyttö! Hän ei tietystikään tiedä mitään?"
"Ei mitään", vastasin. Sitten minäkin kuiskutin: "Muistanette, että Mazaroffin vasen silmä oli selvästi kierossa? No niin, tytön vasen silmä on myöskin! Tuiki vähän, tuskin huomattavasti, mutta se on sittenkin."
"Joskus se lisää viehkeyttä", virkkoi hän asiantuntijan tavoin. "Niinpä niin, äidille ensin. Jättäkää kaikki minun huolekseni, Holt! Osaan hoitaa tällaiset asiat. Ammattikokemusta, ymmärrättehän?"
Olin kovin mielissäni saadessani luovuttaa koko jutun hänen huostaansa ja sanoinkin sen. Mutta nyt olimme ihan lähellä Sheilaa. Hän astui luokseni, ja hänen somat kasvonsa kuvastivat teeskentelemätöntä myötätuntoa.
"Olen hyvin pahoillani kuultuani tämän ikävän uutisen", hän ehätti sanomaan. "Otaksuttavasti se on tosi — olemme saaneet hyvin niukalti tietoja."
"Se on totta, ikävä kyllä", vastasin. Kun hän sitten katsahti seuralaiseeni, esittelin: "Minun mukanani on herra Mazaroffin asianajaja, herra Crole. Hän saapui juuri äsken Lontoosta ja haluaisi kovin mielellään tavata rouva Elphinstonea."
Sheila ei osoittanut lainkaan kummastuvansa siitä; otaksuttavasti hän arveli Crolen tahtovan kysellä naapuriston oloista. Hän kääntyi takaisin taloon päin, kehoittaen meitä seuraamaan itseään.
"Äiti on jossakin lähistöllä", hän selitti. "Herra Elphinstone meni johonkin kunnanviranomaisten kokoukseen — hän palaa kotiin vasta iltapäivällä."
Hän opasti meidät puutarhan läpi taloon. Tapasimme rouva Elphinstonen istumassa työhuoneessaan pöydällään olevien kirje- ja paperikasojen takana. Meidän astuessamme sisään hän loi meihin epäämättömästi kysyvän silmäyksen; se ei tosiaankaan näyttänyt liian ystävälliseltä, ja kuulin Crolen päästävän pienen, hiljaisen äännähdyksen, ikäänkuin hän olisi tuntenut vihamielisen tuulahduksen sieraimissaan. Mutta tapansa mukaan Sheila tuli avuksemme käyden suoraan käsiksi asiaan.
"Äiti", hän alkoi, "on aivan totta, mitä olemme kuulleet herra Mazaroff-parasta. Hänet on löydetty kuolleena nummelta; tässä on hänen asianajajansa herra Crole Lontoosta, ja hän haluaa puhutella sinua."
Rouva Elphinstone tuijotti Croleen, ikäänkuin olisi kuullut tämän tulleen pyytämään hänen tyttärensä kättä tahi jotakin muuta yhtä ylettömän outoa seikkaa. Hän oli niitä naisia, jotka voivat saattaa ihmiset hämille pelkästään tuijottamalla heihin, ja jos hän olisi tuijottanut minuun samalla tavoin kuin Croleen, olisin minä lähtenyt pakoon. Mutta Crole säilytti malttinsa täydelleen, ja hänen kumarruksensa oli yhtä hyytävän kylmä kuin rouva Elphinstonen käytös.
"Toivoisin vain, että minun sallittaisiin tehdä muutamia tärkeitä kysymyksiä asiakkaani kuoleman johdosta", hän virkkoi. "Ensinnä lienee minun mainittava eräs seikka, jota ette ehkä kumpikaan tiedä. Herra Mazaroff murhattiin."
Tällä ilmoituksella oli erilainen vaikutus kumpaankin kuulijaan. Sheilalta pääsi hiljainen äännähdys, josta kuvastui kauhistusta ja hämmästystä; rouva Elphinstone loi Croleen pikaisen silmäyksen.
"Oletteko siitä varma?" hän tiedusti.
"Se on lääkärien mielipide, rouva", vastasi Crole, kumartaen taaskin kylmästi. "Mielestäni ei ole mitään syytä eittää sitä vastaan. Asiakkaani ammuttiin kuoliaaksi."
Rouva Elphinstone osoitti sormellaan kirjoituspöytänsä vierelle sijoitettuja tuoleja.
"Ettekö halua istuutua?" hän kysyi hieman kohteliaammin. "Mainitsitte haluavanne esittää minulle joitakuita kysymyksiä — tärkeitä kysymyksiä. En todellakaan jaksa käsittää, mitä ne voisivat koskea! En tiedä tästä miesraukasta kerrassaan mitään."
"Luullakseni näitte asiakas-vainajani pari päivää sitten", huomautti Crole, jolle olin yksityiskohtaisesti kertonut kaikki, mitä Lehtokurpassa oleskellessamme oli tapahtunut. "Hän ja herra Holt seisoivat majatalon puutarhan portilla, kun te ja tyttärenne menitte siitä ohitse."
"Hänkö siis!" huudahti rouva Elphinstone. "Niin, muistaakseni näin hänet — eikö hän ollut kookas, parrakas mies? Minä vain vilkaisin häneen."
"Ettekö tuntenut häntä, rouva?" kysyi Crole, katsoen emäntään terävästi.
Rouva Elphinstone tuijotti kyselijään erikoisen jäätävän kylmästi.
"Tuntenut häntä?" hän kertasi kopeasti. "Mitä ihmettä? Mitä tarkoitatte?"
Olin toivonut, että Crole asteittain valmistaisi paljastusta, jota tekemään hän oli tullut — jostakin syystä, joskin epämääräisesti, mutta joka tapauksessa toivoin, ettei asiaa olisi äkkiä pamautettu Sheilan kuullen. Mutta Crole ajatteli toisin, ja seuraavalla hetkellä hän lausui ajatuksensa:
"Tarkoitan seuraavaa, rouva", hän vastani muitta mutkitta. "Vaikkakin näkemänne mies on viime vuosina nimittänyt itseään Salim Mazaroffiksi, on hän silti sama mies, joka joitakuita vuosia takaperin vihittiin kanssanne — Andrew Merchisonina. Se on tosiasia, rouva!"
Odotin jotakin — sanokaamme dramaattista — seurausta näistä sanoista. Mutta ei tapahtunut mitään — nimittäin ei mitään erikoista. Sheilan huulet raottuivat vähän ällistyksestä, ja hän katsoi ensin Crolea, sitten äitiään. Rouva Elphinstone puolestaan istui selkä suorana hyvin tuikeana ja arvokkaana kirjoituspöytänsä ääressä; hänen kasvonsa eivät värähtäneet sen enempää kuin jos hän olisi ollut kivestä hakattu kuva. Hän katsoi Croleen, ikäänkuin olisi ihmetellyt, oliko mies syyntakeeton valehtelija vaiko suorastaan mielipuoli. Äkkiä levisi hänen hienopiirteisille ohuille huulilleen pilkallinen, halveksiva hymy, ja hän nousi rauhallisena tuoliltaan.
"Tulkaa mukaani, olkaa hyvät!" hän kehoitti.
Seurasimme häntä äänettöminä — Crole edellä, Sheila ja minä perässä. Sheila näytti haluavan puhua minulle, mutta minä käänsin tahallani kasvoni toisaalle. Vaikka rouva Elphinstone olikin edellämme, tunsin kuitenkin hänen läsnäolonsa, ja se tuntui minusta liian painostavalta. Olisin mieluummin hyökännyt vihollisten rintamaa vastaan; tuntui melkein siltä kuin hän olisi vienyt Crolea ja minua teloitettaviksi tahi ainakin teljettäviksi johonkin läheiseen vankiholviin.
Hän opasti meidät kahden tahi kolmen huoneen läpi eteissaliin, ulos rakennuksesta ja pihan poikki puutarhan itäisessä muurissa olevalle ovelle. Avattuaan sen hän astui ulos; me seurasimme ja huomasimme saapuneemme kylän kirkkotarhaan vanhojen kuusien ja suippojen kypressien keskelle. Hän asteli suoraan eteenpäin katsomatta kummallekaan puolelle kirkon kynnyksen yli sen muinaisnormannilaisesta ovesta varjoisaan keskeen. Käveltyään alttarin eteen hän äkkiä pysähtyi, osoitti kädellään ylöspäin, silmäili Crolea synkästi ja lausui kaksi sanaa: "Katsokaa tuonne!"
Me katsoimme. Alttarin edustan pohjoisella seinällä oli yksinkertainen, neliskulmainen, Aberdeenin graniitista valmistettu taulu, johon oli syvään kaiverrettu muutamia kullattuja sanoja.
Tämän seurakunnanentisen asukkaan, Mombasan lahteenlokakuun 17 p:nä 1899 hukkuneenANDREW MERCHISONINmuistoksi
Vilkaisin Croleen. Hänen kasvojensa ilme oli tutkimaton.
Hän vain katsoi tauluun, luki siinä olevan kirjoituksen, kääntyi rouvaElphinstonen puoleen ja nyökkäsi.
"Ja nyt tulkaa takaisin taloon!" komensi rouva.
Taaskin sijoituimme riviin hänen jälkeensä. Tällä kertaa oli mieleni kaikenlaisten epäilysten ja sekavien tunteiden vallassa. Oliko Mazaroff puhunut minulle totta? Vai tahtoiko hän vain esiintyä Andrew Merchisonina? Oliko olemassa kaksi miestä, joilla oli samanlaiset syntymämerkit ja ruumiinviat? Mitä tämä kaikki merkitsi? Entä olivatko nämä seikat millään tavoin murhan yhteydessä?
Rouva Elphinstone johti meidät takaisin taloon ja sitten ylöspäin pitkin vanhoja, tammisia, eteissalista lähteviä portaita. Hän asteli pitkin käytäviä, toista toisensa jälkeen, pysähtyen vihdoin eräälle ovelle. Valittuaan vyöllään hopeisista ketjuista riippuvasta avainkimpusta avaimen hän avasi oven ja vei meidät pieneen huoneeseen, jossa ei ollut mitään muuta kuin vanhanmallinen kirjoituspöytä, sen ääreen asetettu tuoli, vanhoilla teoksilla täytetty kirjahylly ja sivupöytä sekä sille nostettu, kulunut merimiehen arkku. Hän meni suoraan sen luokse ja laski kätensä sille.
"Ja nyt", hän sanoi, katsoen Croleen, "teen enemmän kuin kellään on oikeus minulta vaatia! Teen sen vain vaimentaakseni kerta kaikkiaan sen naurettavan ajatuksen, jonka esititte saapuessanne äsken tänne — kutsumattomana. Suvainnette kuunnella minua. On aivan totta, että menin avioliittoon Andrew Merchisonin kanssa, kun sekä hän että minä olimme nuoruudenhulluja ja omapäisiä. Me emme sopineet yhteen. Hän huolehti minusta mahdollisimman hyvin: jakoi koko omaisuudestaan puolet minulle ja karkasi luotani. En tiedä, milloin hän lähti ja minne hän lähti. Hän jätti sanan aikovansa matkustaa. Kahdeksan kuukautta senjälkeen syntyi tämä tyttö. Minä ja ystäväni panimme parhaamme löytääksemme hänet ja ilmoittaaksemme hänelle siitä, mutta se ei meille onnistunut. En kuullut hänestä mitään ennen kuin alkuvuodesta 1900, jolloin sain kirjeen erään Bombayn ja Durbanin välillä kulkevan höyrylaivan kapteenilta. Lukekaa se!"
Hän otti esille toisen avaimen, aukaisi merimiesarkun ja otti sen sisällä olevasta lokerosta kuoren, josta hän veti useille ulkomaisille arkeille kirjoitetun kirjeen, ojentaen sen Crolelle.
"Te ja herra Holt saatte lukea sen yhdessä", hän sanoi. "Lukekaa se tarkkaavasti!"
Luin kirjeen Crolen olan ylitse. Sen kirjoittaja oli James Sinclair, joka esitteli itsensä Bombayn ja Durbanin väliä säännöllisesti kulkevan höyrylaivanGeneral Clivenkapteeniksi. Hän kertoi viime kerran lähtiessään Bombaysta ottaneensa laivalleen Andrew Merchison-nimisen matkustajan, joka aikoi Durbaniin. Matkan varrella poikettiin Mombasassa. Lokakuun 18 p:nä, jolloin höyrylaiva oli ankkurissa Mombasan lahdella, herra Merchison katosi. Viimeksi hänet oli huomattu hyvin myöhään illalla istumassa aluksen kaiteella, poltellen piippuaan. Senjälkeen ei kukaan ollut nähnyt häntä. Kirjoittaja arveli, että herra Merchison oli saanut äkillisen pyörrytys- tai pahoinvoinnin kohtauksen, menettänyt tasapainonsa ja suistunut mereen, otaksuttavasti pudotessaan kolhaisten päänsä laivan laitaan. Hän lisäsi lapsellisen yksinkertaisesti: "Mombasan lahdessa on runsaasti haikaloja." Kun matkustajaa ei ollut kuulunut, ei näkynyt, oli kapteeni tarkastanut hänen matkatavaransa, löytänyt muistikirjasta rouva Merchisonin osoitteen ja kirjoitti nyt senvuoksi tälle, samalla lähettäen herra Merchisonin arkun sisältöineen ja lisäksi kaikki muut Merchisonin hytissä olleet pikku esineet. Hän kiinnitti erikoisesti huomiota siihen seikkaan, että eräässä arkun lokerossa oli huomattava erä kultarahaa, etupäässä Englannin puntia.
Asianajaja luki tämän kirjeen äänettömänä ja samoin äänettömänä ojensi sen takaisin rouva Elphinstonelle, joka pani sen jälleen arkkuun.
"Tähän arkkuun ja sen sisältöön ei ole koskettu senjälkeen kun sen sain monta vuotta sitten", sanoi rouva. "Nyt tulitte te väittämään minulle, että tämä Mazaroffiksi itseään nimittävä muukalainen oikeastaan oli Andrew Merchison! Järjetöntä!"
"Väitteeni ei ole lainkaan järjetön, rouva", vastasi Crole hiukan tuikeasti, "kuten oivallatte kuultuanne, mitä tällä nuorella ystävällämme on kerrottavaa. Ja nyt, Holt", hän jatkoi, kääntyen minun puoleeni, "toistakaa meille täsmälleen, mitä Mazaroff uskoi teille toisena iltana Lehtokurpassa ollessanne! Kertokaa koko tarina!"
Kerroin kaikki seisoessamme pienessä huoneessa. En jättänyt pois mitään; korostin vielä sitä, että Mazaroff oli vakuuttanut voivansa helposti todistaa, kuka hän oli, tuoden esiin keinotkin, ja sitä, että hän oli puhunut asiasta ehdottoman varmasti. Mutta vaikka kertomukseni aikana silmäilin rouva Elphinstonea tarkasti, en huomannut merkkiäkään siitä, että hän olisi horjunut; hänen ilmeestään kuvastui päinvastoin epäilyä, jopa ivaakin.
"Koko juttu on järjetön!" selitti hän lopuksi. "Kerrassaan järjetön! Mies oli luultavasti joku seikkailija, joka oli saanut tietoonsa eräitä piirteitä Merchisonin entisyydestä ja halusi muuttaa tietonsa rahaksi!"
Vilkaisin Croleen; tämä katsoi rouva Elphinstonea, ikäänkuin olisi nyt nähnyt hänet uudessa valossa.
"Hm!" hän äänsi tyynesti. "Teidän arvelunne, rouva, jos suotte anteeksi sen, että käytän suoraa kieltä naiselle, on todella kokonaan järjetön! Herra Mazaroff eli, kuten meidän pitäisi nimittää häntä, herra Merchison — vaikka hänellä omain sanojensa mukaan oli laillinen oikeus käyttää toistakin nimeä — ei suinkaan ollut mikään rahan tarpeessa oleva seikkailija, vaan varakas mies, hyvin varakas mies! Ja jos edelleen suotte minulle anteeksi, niin esitän teille vielä muutakin. Jos tämä mies oli, kuten itse väitti ja kuten otaksuttavasti saamme todistetuksi, Andrew Merchison, jonka kanssa teidät vihittiin kaksi- tahi kolmekolmatta vuotta takaperin, niin avioliittonne herra Elphinstonen kanssa ei ole mikään avioliitto! Teitä luonnollisestikin turvaa kaikkia tällaisesta avioliitosta koituvia seurauksia vastaan se seikka, että sitä solmitessanne ette ollut kuullut mitään herra Merchisonista moniin vuosiin ja että teillä oli mitä parhaat syyt uskoa hänet kuolleeksi. Mutta koska hän ei ollut kuollut, niin lain edessä olette edelleenkin rouva Merchison, ja —"
"Mihin tämä kaikki tähtää?" kivahti rouva Elphinstone. "Minä —"
"Seuraavaan, rouva", jatkoi Crole, nostaen sormeaan varoittavasti, "ja se onkin hyvin tärkeä kohta, kuten pian käsitätte. Vaikka olenkin ollut onnettoman vainajan kanssa asioissa vain vähän, niin olen kuitenkin ollut, silloin kun hän oli Lontoossa, ja minulla on varma vaikutelma, että hän kuoli tekemättä jälkisäädöstä. Ymmärrätte kai minua?"
"No niin — entä miten se voi minuun koskea?" kysyi rouva Elphinstone.
"Vain täten", vastasi Crole, ottaen hattunsa, jonka hän oli laskenut kädestään lukiessaan kapteeni Sinclairin kirjettä. "Vain täten, rouva. Jos tämä mies oli Merchison, te hänen vaimonsa ja tämä nuori nainen hänen lapsensa, niin te ja hän saatte keskenänne jakaa koko vainajan jättämän omaisuuden! Ja se on huomattavan suuri — muutoin en ole englantilainen! Neuvoisin teitä rouva, ennen kuin omaksutte jyrkästi epäilevän ja kieltävän kannan, pistäytymään Lehtokurpassa katsomassa, ettekö voi varmistautua siitä, että siellä viruva vainaja, joka tosin on kauheasti murjottu, mutta silti tunnettavan näköinen, ehkä sittenkin oli se mies, joka hän väitti olevansa.Verbum sapienti, rouva — luullakseni osaatte latinaa kylliksi ymmärtääksenne niiden sanojen merkityksen!"
Sitten Crole kumarsi vanhanaikaiseen tapaansa ja lähti; minä seurasin häntä, jättäen äidin ja tyttären katselemaan toisiansa. Astelimme äänettöminä talon läpi puutarhaan. Mennessämme portista Crole veti taskustaan nuuskarasian ja otti aimo hyppysellisen.
"Olipa siinä pahuksen kovaluontoinen nainen, Holt!" hän virkkoi pilkallisesti. "Kova — kova — ja itsepäinen!"
Majatalon isännän pyssy
Minä sain rouva Elphinstonesta aivan saman vaikutelman, jonka Crole lausui niin ponnekkaasti julki. Mutta sillä hetkellä ajattelin muita asioita.
"Jos oikea Andrew Merchison hukkui Mombasan lahdella", sanoin ääneen, "niin miten —"
Crole keskeytti minut naurahtaen terävän purevasti.
"Niin, mutta hukkuiko hän sitten siellä tai missään muuallakaan?" hän kivahti. "Minä puolestani uskon, ettei hän lainkaan hukkunut!"
"Entä kirje — ja hänen tavaransa?" panin vastaan. "Mitä voi ajatella —"
"Siitä voi ajatella paljonkin!" tokaisi Crole. "Sen vähän nojalla, minkä itse olen nähnyt ja teiltä kuullut hänestä, näyttää Mazaroff eli Merchison olleen omituinen koko ikänsä. On hyvin mahdollista, että hän tahallaan katosi Mombasan lahdella jostakin pätevästä syystä. Mikäpä olisi sen helpompaa. Sinclairin kirjeestä ilmenevistä tiedoista päätellen Merchison oli sopinut, että vene saapui noutamaan häntä määrätyllä hetkellä yöllä. Se tuli, hän solahti siihen ja oli poissa. Perin helppoa!"
"Jättäen rahansa ja tavaransa laivaan?" huomautin.
"Hän oli saattanut lähettää rahat ja tavarat — erittäinkin rahat — etukäteen sinne, mihin hän aikoi matkustaa", vastasi Crole kuivasti. "Muistaakseni mainitsitte hänen puhuneen Durbanista?"
"Kyllä", myönsin. "Juuri siellä hän otti nimen Mazaroff."
"Niinpä niin", jatkoi Crole. "Epäilemättä hänellä oli joku muukin syy kuin se, jonka hän teille ilmoitti, luopuakseen entisestä nimestään. Hän lienee toivonut, että sekä Englannissa että Intiassa pidettäisiin Andrew Merchisonia kuolleena. Ja kirjeestä ja matka-arkusta ja muistotaulusta huolimatta uskon, että Salim Mazaroff oli Andrew Merchison ja että hänet murhattiin Merchisonina eikä Mazaroffina."
"Merchisonina?" huudahdin, pysähtyen pelkästä hämmästyksestä. "Mutta — kuka täällä tunsi hänet Merchisonina."
"Se on saatava selville", vastasi hän tietävän näköisenä. "Jatketaan matkaa — mennään katsomaan, mitä Maythorne puuhaa."
Tapasimme Maythornen seisomassa majatalon ovella Musgraven seurassa. Lähestyessämme heitä Maythorne hymyili Crolelle, ikäänkuin olisi tahtonut sillä osoittaa, että hänellä oli uutisia.
"Herra Musgrave teki juuri äsken erään havainnon", hän virkkoi. "Hänen pyssynsä on kadoksissa."
Musgrave, jonka puoleen vaistomaisesti käännyimme, liikautti äreänä päätään; hän oli ilmeisesti harmissaan.
"Vajaat kolme kuukautta sitten maksoin siitä kaksikymmentä puntaa!" hän pahoitteli. "Se oli melkein ihan uusi! Enkä olisi saattanut uskoa, että se on voitu ottaa sieltä. Mutta se on tietystikin viety sinä yönä, jolloin meillä oli niin paljon väkeä. Sittenkin —"
"Mistä se sitten otettiin?" tiedusti Crole.
"Yksityisestä salista, joka oli tuon herra Holtin ja vainajan hallussa", vastasi isäntä, katsahtaen minuun. "Se riippui seinällä kahdessa naulassa, ihan ovenpielessä — lienette huomannut sen, herra Holt?"
"Kyllä, näin siellä tosiaankin pyssyn", myönsin. "Mutta — en ole pannut merkille, että se on kadonnut."
"En minäkään — mutta enhän olekaan käynyt siinä huoneessa kahteen tai kolmeen päivään", selitti Musgrave. "Muori sen huomasi — hän puhui siitä minulle juuri nyt. Tietystikin joku niistä maankiertäjistä pisti nenänsä sinne ja nähdessään, ettei ketään ollut saapuvilla, sieppasi sen. Helposti se kai oli käynytkin. Ette te eikä ystävänne ollut muistaakseni paljoa sisällä sinä iltana, herra Holt."
"Herra Mazaroff lähti kohta päivällisen jälkeen", vastasin, "ja kuten tiedätte, jäi sille tielleen. Myöskin minä olin ulkosalla jonkun aikaa. Huone lienee niin ollen ollut tyhjänä."
Musgrave murahti ja pudisti päätään.
"Minun olisi pitänyt huolehtia siitä, että ovi olisi ollut lukossa teidän poissa ollessanne", hän valitti suruissaan. "No niin, minun on ilmoitettava varkaus poliisille."
"Oliko pyssy panostettu?" kysyi Maythorne. "Kaiketi ei?"
"Kyllä se oli", sanoi Musgrave. "Pidin sitä panostettuna — ei voi tietää, milloin sitä saattaa sattua tarvitsemaan tällaisessa yksinäisessä paikassa. Siihen ei luonnollisestikaan otaksuttu kenenkään muun kajoavan, ja naulat ovat koko korkealla seinässä."
"On kuitenkin vaarallista pitää panostettua pyssyä sisällä, eikö teidänkin mielestänne?" virkkoi Maythorne leppoisasti. "Eihän panostamiseen kulu kuin minuutin murto-osa. Millaisia panoksia pyssyssänne muuten oli?"
"Kynochin panoksia numero kaksitoista", vastasi Musgrave empimättä."Käytän aina niitä."
"Siitä on ehkä apua etsittäessä pyssyänne", huomautti Maythorne. "Teidän pitäisi mainita siitä poliisille." Hän kääntyi isännästä nummelle päin, kehoittaen Crolea ja minua mukaansa. "Aion pistäytyä tarkastamassa Reiver's Deniä", hän selitti. "Soisin teidänkin lähtevän. Eikö ole omituista, että Musgraven pyssy, jossa oli kahdentoista numeron panokset, katosi juuri samana iltana, jona Mazaroff ammuttiin? Tehän kerroitte, herra Holt, tohtorin näyttäneen teille joitakuita hauleja ja väittäneen niitä kaksitoistanumeroisiksi."
"Niin hän teki", myönsin.
"Otaksuttavasti tämä tohtori — mikä onkaan hänen nimensä — Eccleshareko? — eroittaa numero kahdentoista haulit numero yhdentoista hauleista", hän jatkoi. "Niissä kai on eroa?"
"Hän on metsämies itsekin", vastasin. "Parhaillaan hän on High CapLodgessa metsästämässä."
"Vai niin. Sitten hän kaiketi tiesi, mitä puhui", huomautti Maythorne ja kääntyi minusta Croleen. "No — entä rouva Elphinstone?"
Kävellessämme nummen poikki Crole kertoi hänelle kaikki, mitä Marrasdale Towerissa oli tapahtunut. Hän kuunteli puhumatta paljoakaan — hän teki jo silloin minuun sellaisen miehen vaikutuksen, joka ottaa toisilta kaikki tiedot, mutta ei päästä suustaan juuri mitään. Mutta panin merkille, että hänen silmänsä kirkastuivat ja koko hänen olemuksensa kävi valppaammaksi, kun saavuimme Reiver's Denille — synkkään, kallioiden ympäröimään rotkoon, joka sijaitsi Birnsiden kylän ja High Cap Lodgen välisellä solatiellä; se oli pimeä, kolkko paikka, aivan kuin luotu murhatöitä varten. Siellä oli muuan paikkakunnan konstaapeli vahdissa; hän kertoi, että hänen oli määrä viipyä siellä, kunnes komisario ja ylikonstaapeli saapuisivat, ja hän näytti meille, missä Mazaroffin ruumis oli virunut. Vainaja oli löydetty tiheästä kanervikosta ja varvikosta melkein kohtisuoran, toistakymmentä metriä korkean kallioseinämän juurelta; poliisi osoitti sen reunalle.
"Toverini, joka hänet löysi", hän kuiskasi tuttavallisesti, "kertoi vainajan nähdessään luulleensa, että hän oli pimeässä pudonnut tuolta kalliolta. Mutta tietysti hän ei ollut pudonnut — ja miksi niin? Jos hän olisi syöksynyt tuolta alas, niin hän olisi taittanut niskansa ja kaikki muutkin luunsa; hänhän oli iso, raskas mies. Mutta häneltä ei ollut murtunut ainoatakaan luuta. Minun mielipiteeni, hyvät herrat, on se, että hänet on ensin murhattu ja sitten vasta kannettu tänne. Katsokaahan, miten noita pensaita on poljettu!"
Maythorne silmäili tällä välin ympäristöä tarkoin. Huomasin, että hänenkin silmäänsä oli pistänyt, että kanervikkoa ja varvikkoa oli ilmeisesti tallattu. Kerran, pari hän kumartui ikäänkuin nähdäkseen tarkemmin, ja kerran näin hänen ottavan maasta jotakin sekä pistävän sen taskuunsa. Pian hän palasi sinne, missä Crole ja minä seisoimme konstaapelin seurassa. Hän heilautti kävelykeppiään hilpeästi vierellämme kohoavaa, pelottavaa kallioseinämää kohti.
"Jos tässä rotkossa laukaistaisiin pyssy, niin nuo kalliotkajahtaisivat komeasti", hän huomautti. Sitten hän katsahti poliisiin."Ettekö kuullut mitään sinä yönä?" hän tiedusti hymyillen."Otaksuttavasti ei vartiopaikkanne ole kaukana?"
"En kuullut mitään", myönsi konstaapeli. "Olin kyllä ulkosalla sinä iltana hämärästä alkaen; kävelin pitkin nummen yläreunaa, mutta en kertaakaan kuullut minkäänlaista tavatonta ääntä. Enkä myöskään tiedä kenenkään muun kuulleen. Tuolla on mökki — tuon pyökkiryhmän takana — sen asukkaat eivät kuulleet mitään. Niin — eivät kerrassaan mitään!"
"Vai niin? Vai on tuolla mökki?" virkkoi Maythorne. "Keitä siellä asuu?"
"Vanha lammaspaimen vaimoineen — Jim Cowie on hänen nimensä", vastasi konstaapeli. "Puhelin äskettäin hänen kanssaan tästä jutusta — siellä ei oltu kuultu mitään, kuten jo mainitsin."
Maythorne lähti pyökkiryhmää kohti. Me seurasimme häntä pitkin kaitaa polkua, joka kulki kallioseinämän juuritse, puiden alhaalle riippuvien oksien alitse ja korkean, puutarhaa sekä kiviseinäistä, paksukattoista mökkiä ympäröivän aidan ohitse. Liuskakivillä laskettua tietä myöten astelimme mökin ovelle; Maythorne kolkutti; kimeä, särkynyt naisääni kehoitti meitä astumaan sisään.
Miellyttävä tuoksu lehahti sieraimiimme, kun Maythorne kohotti salpaa; sisällä istui pyöreän, turvetulen lähelle vedetyn pöydän ääressä vanha mies ja vanha nainen. Meidän ilmestyessämme nainen nousi kohteliaasti pystyyn, mutta mies jäi istumaan paikalleen, luoden meihin silmäyksen, joka ei ollut lainkaan ystävällinen. Hän myöskin ensimmäisenä puhkesi puhumaan jurosti ja äreästi, ennen kuin Maythorne ennätti virkkaa hänelle mitään.
"En tiedä mitään tuosta Denillä tapahtuneesta asiasta!" hän murahti. "Sanoin jo poliisille, ettemme nähneet emmekä kuulleet mitään, enkä halua, että minua vaivataan sen tähden. Emme kuulleet ainoatakaan laukausta sinä iltana — emmekä voineetkaan kuulla, koska paneudumme vuoteeseen heti pimeän tultua. Ja jos tulitte kutsumaan meitä kuulusteluun, niin sanon, ettei minulla ole mitään kerrottavaa enkä tahdo tulla sinne — minulla on muuta tekemistä!"
"Ystävä hyvä!" vastasi Maythorne lepyttävästi. "Meitä ei ole lähettänyt tutkintotuomari eikä kukaan muukaan. Tahtoisimme vain tiedustaa, mihin vie jalkapolku, joka tuo Reiver's Denin ylitse ja puutarhanne ohitse. Olemme outoja täällä."
"Siitä sait, ukkoseni!" huomautti vanha nainen, katsahtaen moittivasti vanhukseen. "Näetkös nyt? Tämä herra kysyy vain tietä. Älkää loukkautuko hänen tähtensä!" jatkoi hän, kääntyen Maythornen puoleen. "Täällä on käyty pari, kolme kertaa kyselemässä tuosta kauheasta tapahtumasta, eikä hän luonnollisestikaan tiedä mitään. Polku, sir, vie nummen poikki High Cap Lodgeen, herra Courthopen metsästyshuvilaan."
"Se on siis oikotie — mutta minne?" huomautti Maythorne.
"Niin, sir, se on oikotie herra Courthopen huvilalta Birnsideen ja Lehtokurppaan", vastasi nainen. "Mutta se on vähän käytetty — melkein pelkkä lammaspolku."
"Emmekä nähneet ketään kävelemässä sillä tiellä, emme kumpaankaan suuntaan", ärähti ukko. "Emme tiedä mitään — meillä ei ole mitään kertomista — ei mitään!"
Peräydyimme ulos, suljimme oven ja lähdimme tiehemme. Maythornen huulilla väikkyi tutkimaton hymy.
"Yhtä kaikki Mazaroff noudatti tätä polkua", sanoi hän. "Mutta miksi? Pyrkikö hän High Cap Lodgeen, herra Courthopen huvilaan? Vai oliko hän käynyt siellä ja nyt paluumatkalla? Kukapa tietää? Joka tapauksessa tahdon pistäytyä tuolla kalliolla."
Hän poikkesi polulta ja alkoi tunkeutua pensaikon ja kanervikon läpi rotkon reunalle; Crole ja minä seurasimme häntä. Se oli raskasta työtä, se kiipeäminen ja rimpuileminen. Vihdoin saavuimme eräänlaiselle ylätasangolle; sieltä näkyi synkkä kuilu, josta Mazaroffin ruumis oli löydetty. Ja siellä seisoi yksinäinen olento, katsellen laajaa nummi- ja tunturimaisemaa; hän oli vanha mies, nähtävästi vieläkin vanhempi kuin se iäkäs, kärtyisä ukko, jonka luota olimme äsken lähteneet; hän oli harmaampi, kuivettuneempi ja ryppyisempi, mutta valpas ja ilmeisesti nopsakuuloinen kuin poika, sillä heti kun lähestymisemme ensi ääni rasahti, hän pyörähti äkkiä meihin päin, luoden meihin nopean, arvostelevan katseen silmistään, jotka olivat kirkkaat ja terävät kuin haukan silmät. Mutta hän ei suinkaan ollut lammaspaimen — heti oivalsimme, että hän oli joku arvohenkilö, herrasmies. Hänen harmaasta villakankaasta, jotensakin leveän, urheilijoiden käyttämän mallin mukaisesti valmistetut, jonkun verran kuluneet vaatteensa olivat muodikkaat ja huolellisesti puetut hänen ylleen; hänen valkeassa kaulaliinassaan oli hieno, kallis kivi; hänen metsästyssaappaansa olivat huolellisen, tehtävissään taitavan palvelijan puhdistamat; kokonaisuutena hän oli hauskan vaikutuksen tekevä vanhus, ja hänen terve värinsä ja lumivalkeat viiksensä yhä tehostivat hänen miellyttävää ulkonäköään.
Hän seisoi tarkastellen meitä, kunnes olimme ehtineet likelle häntä. Sitten hän puhutteli Crolea, seurueemme vanhinta, hymyillen ymmärtävän näköisenä.
"Tämä paikka alkaa jo vetää puoleensa uteliaita, sir", hän huomautti puolittain ivallisesti. "Omituista, kuinka nopeasti tällaiset uutiset leviävät!"
"Tulomme syy on tärkeämpi kuin joutilaan uteliaisuus, sir", tokaisiCrole vastaan melkein tuikeasti. "Olemme vainajan ystäviä."
Vanhus nyökkäsi — eivät Crolen sanat eikä sävy näyttäneet lainkaan tehoavan häneen.
"Kaiketi hänellä oli ystäviä!" jupisi hän ikäänkuin itsekseen. Sitten hän silmäili vuorotellen meitä kaikkia, ja hänen terävä, tutkiva katseensa pysähtyi minuun. "Tämäkö on se nuori herrasmies, joka oli hänen kanssaan majatalossa?" kysyi hän.
"Olettamuksenne on aivan oikea, sir", vastasi Crole. "Saanko minä puolestani tiedustaa — koska tämä asia näyttää kiinnittävän mieltänne — voitteko kertoa meille mitään, mistä olisi meille apua?"
Vanhus hymyili ja siirsi katseensa toisesta toiseen.
"Voinko kertoa teille mitään, mistä olisi teille apua?" hän kertasi. "No niin, voin kyllä mainita teille jotakin, mutta en tiedä, onko siitä apua vai eikö. Mutta saattaahan siitä olla. Kuulin pyssyn pamahduksen — täältä päin — samana iltana, jolloin vainaja katosi."
"Se on jotakin!" sanoi Crole. "Entä — olitteko itse läheisyydessä, sir?"
Vanhus kääntyi ja osoitti nummelle Birnsideen päin.
"Näettekö tuon kyläpahasen? Se on Birnside", hän virkkoi. "Asun siellä.Se on, kuten huomaatte, vain kahden- tahi kolmensadan askeleen päässä.Taloni on kylän tässä reunassa — tuolla — näettekö päädyn?"
"Mihinkähän aikaan se tapahtui?" tiedusti Crole.
"Suunnilleen tavalliseen maatapanoaikaani", vastasi vanhus. "Kello kymmenen. Mutta sinä iltana olin valveilla tavallista myöhempään."
Crole katsahti Maythorneen.
"Sen täytyi olla juuri surmanlaukaus", hän virkkoi miettivästi. "Otaksuttavasti, sir", hän jatkoi, kääntyen jälleen kertojamme puoleen, "on hyvin harvinaista, että täällä nummella ammutaan siihen aikaan vuorokaudesta. Kello kymmenen illalla!"
Mutta vanha herra hymyili ja pudisti päätään.
"Ei lainkaan", hän vastasi. "Päinvastoin. Usein olen kuullut yksinäisiä laukauksia iltaisin. Metsästysvartijoita, näette. Sellaista tietystikin sattuu tavallisimmin kirkkaina tai kuutamoisina öinä. Tällä kertaa oli kuitenkin hyvin pimeätä. Mutta —"
En osaa arvata, mitä hän aikoi vielä sanoa. Juuri silloin katsahti kallion juurella oleva poliisimies, jota olin keskustelun kuluessa tarkkaillut ja joka oli hääräillyt pensaikossa, meihin päin, huitoen käsiään kiihkeästi.
"Tulkaa tänne alas!" hän luikkasi. "Löysin jotakin. Pyssyn!"