— Minä ainakin pidän teistä, oli Liisan varovainen vastaus.
— Mä tulen kerran sinua tapaamaan, lohdutti Risto.
— Tule vain, mutta muista puhdistaa kyntesi hyvin.
— Siinä tuli taas vanha kiusallinen Liisa esiin, etkö voi lähtöhetkellä olla säädyllinen.
— Mikä teistä sitten on säädyllistä? Ihmisillä näkyy olevan eri mielipiteet siitä. Tulkaa nyt poimimaan minulle marjoja eväiksi.
Kun Liisa sitten lähtiessään alkoi hyvästellä, olivat pojat kadoksissa.
— Kyllä pojat ovat kauheita. Tietävät, että erotaan moneksi kuukaudeksi, eivätkä edes tule jäähyväisiä sanomaan, valitti Liisa, jolle ero muutenkin oli vaikea.
— Kyllä minä niille maksan sinun puolestasi, lupasi Toini. — Hyvästi, rakas Liisa, hyvästi, hyvästi.
Tuntia myöhemmin saapuivat pojat.
— Joko Liisa on lähtenyt, miksei se odottanut meitä? kysyi Janne nolona.
— Ei juna odota. Missä te nyt olette olleet, kun ette muistaneetLiisan lähtöä? kysyi äiti.
— Ensin me pelastettiin Luigi Vampa, joka oli pudonnut likakaivoon. Muut kukot olivat kaikki tallella paitsi Luigi Vampa ja sitten, kun me pyydystettiin hiiriä puuvajan takana, niin me nähtiin, miten Luigi purjehti likakaivossa, mutta se ei kiekunut yhtään. Eikä ollut hyvä, että mollaan tehty hyötyä? Janne loi silmänsä hartaasti äitiin.
— Sitten me mentiin Kaisan ja Hertan luo. Meillä on paljon salaisuuksia yhdessä. Me laitetaan juhlat ja annetun tulot orpolapsille. Janne näyttää taikatemppuja kemian alalta, Kaisa ja Toini tanssivat pukusellaisen ja Risto pitää puheen.
— Mistä sinä aiot puhua? kysyi äiti.
— Mulla on hieno aihe, mä puhun hyvästä ja pahasta omastatunnosta. Justiin, kun on oikein kivaa, niin omatunto tärvelee kaikki. Ja, kun tekee sitä, mikä on ikävää, niin omatunto on tyytyväinen.
— Liisalla on kamalasti omaatuntoa, mutta Jannella ei ole, paitsi joskus illalla.
— Risto osaa ajatella eri hyvästi, sanoi Toini ihaillen.
— Sitten me kesittiin näytelmäkappale siihen juhlaan, Hertta ja Kaisa tahtovat olla prinsessoja, Janne on ryöväri ja Risto prinssi. Toinista tulee noita-akka, etkun se voi irvistää niin luonnollisesti, selitti Janne.
— Minäkin haluan olla prinsessa. Mari saa olla noita-akka, se on paljon luonnollisempaa, pani Toini vastaan. — Hoi, Mari rupeatko näyttelemään teatteria? Saat eri jännittävän tehtäviin.
— Mene pois luotan vanha kiusaaja, älä johata minua synnin tielle, sanoi Mari kauhuissaan.
— Älkää nyt härnätkö Maria lapset, sanoi äiti — Mutta kuinka voitte unohtaa Liisan lähdön?
— Meillä oli tärkeitä tehtäviä. Moltiin kaivettu maahan aarteita, ja joku oli kaivanut ne sieltä. Sitten me pidettiin käräjiä, ja syytettyinä oli kaksi sälliä. Kukaan ei tunnustanut, mutta kun me annettiin Matille omena, niin se tunnusti. Eihän me muistettu Liisaa.
— Parasta on, että kirjoitatte hänelle ja selitätte asian, sanoi äiti.
Seurasi sitten sadepäiviä. Pojat veistelivät, lukivat satukirjoja ja koettivat ratkaista "Nuorten Toverien" tehtäviä ja olivat tavattoman levottomia.
— Mä en jaksa enää lukea "Kiljusen Plättää" ja kaikki muut paremmat kirjat ovat jo luettu. Mitä mä teen? valitti Toini.
— Talvella toivoo hurjasti kesää eikä muista, että sateita onkaan.Kesämäki ei sovi sateeseen, se muuttuu ihan toiseksi taloksi, sanoiRisto.
— Minullakaan ei ole enää mitään luettavaa. Isä antoi "Kalamiehen käsikirjan" ja se teki sielun synkäksi. Sitten se antoi "Kananhoito kirjan" eikä se tehnyt sielua sen iloisemmaksi. Isä luulee minua viisaaksi, etkun mä puhun sen kanssa kemiaa, huokasi Janne.
Vihdoin koitti aurinkoinen päivä.
Isä herätti lapset aamulla iloisella sanomalla.
— Pukeutukaa pian, nyt pääsette huviajelulle moottorilla.
— Eläköön, hurraa, eljen, eljen, huusi Janne.
— Ai, jai, aijai aii!
— Mitä nyt kuka huutaa? kysyi isä.
— Riston majuri varmaan halkesi, sanoi Tomi.
— Mikä?
— Minulla on iso paise sääressä, sen nimi on majuri, käsivarressa on luutnantti, ja jalassa on pieni rumpali, selitti Risto.
— Mikähän Ristolla on kun se on saanut paiseita? Vedessä taitaa olla vika. Te ryvettekin aina liejussa. Tule tänne niin pannaan laastaria, sanoi isä.
Perhe-eväät ja Mooses lastattiin veneeseen, jota kuljetti perämoottori. Vene oli saanut nimen Klukki, erään kenraali Kluckin jälkeen. Tämä oli aina sodasta selviytynyt vaaroista ja seikkailuista.
— Tämä Klukki on loisto vehe. Ilman sitä ei kesästä olisi mihinkään.Aallot päilyy ja ilma on kuin hajuveden henki, runoili Risto.
— Hyi, Janne, nyt sinä potkit minun hyvän hattuni litteäksi. Nosta se äkkiä veneen pohjalta, huusi Toini.
— Miksi sinä kuljetat hattua muassasi, etkun sinä et pidä sitä päässäsi, kysyi Janne.
— Milloinka mä sitä käyttäisin, jos en retkillä. Nyt se on melkein piloilla. Jannessa on jotain tiikerimäistä.
— Pyydä anteeksi Toinilta, vaati isä.
— En mä viitsi pyytää anteeksi likoilta.
— Tottele nyt heti, sanoi isä ankarasti.
Janne murjotti ensin, mutta sanoi sitten:
— Toini, anna heti paikalla anteeksi.
— Tuo on huono anteeksipyyntö, sanoi äiti.
— Etkös vastaa, Toini, annatko anteeksi, tai sulle käy mälvästi, uhkasi Janne.
— Annan, mutta hattuni on silti litteä.
Kun oltiin perillä leiriydyttiin ihanalle hiekkarannalle. Lapset uivat ja nauttivat. Eväs maistui ihanalta ja metsikkö soi siimestä vanhemmille.
— Ei mikään ole niin mehevää kuin kesä ja loma ja perhetragediia, etkun äiti järjestää, huudahti Risto ja heittäytyi paistattamaan aurinkoa.
— Minkähän näköisiä opettajat olisivat jos ne menisivät huvimatkalle ja uisivat ja kahlaisivat hiekassa? kysyi Toini ja nauroi omille hulluille kuvitelmilleen.
— Eivätkä saisi kuulustella tai panna ketään laskemaan. Se olisi kivaa nähdä, lisäsi Risto.
— Silloin niillä itsellään olisi ikävä olla. Maikat sanovat, että parasta maailmassa on velvollisuuksien täyttäminen eikä huvimatkat ole kenenkään velvollisuus, arveli Janne.
— Opettajista ei muu ole kivaa kuin lukeminen ja hiljaa istuminen.Vain jumpan maikka ymmärtää vähän aatetta, sanoi Risto.
— Mitä aatetta? kysyi isä.
— Työväen aatetta, mä tarkoitan oppilaita. Ja nyt mä olen nälissäni, sanoi Risto tavallisen lauseensa.
— Näin vietettiin suloinen päivä. Lapset nauttivat pilvetöntä onnea ja pienet harmit, niinkuin housujen putoaminen veteen, muurahaisten puremat ja jalasta vedettävät tikut kuuluivat kesätunnelmaan.
Janne heitti Mooseksen veteen ja pesi sitä saippualla. Siitä Mooses hermostui — se livisti rannalle ja kieri pöytäliinalla, joka oli levitetty maahan. Äiti tuli pahoilleen ja sanoi, että oli turhaa raahata eläimiä huvimatkalle.
— Kuinka me voitaisiin nauttia mistään jos koko perhe olisi täällä ja yksi sen jäsenistä surisi yksinään kotona? kysyi Risto.
Illemmalla lähdettiin kotiinpäin ja Janne sai ohjata Klukkia, silloin kun oltiin keskellä järveä.
— Katsokaa kuinka vanha Kesämäki kimmeltää ilta-auringon valossa, sanoi isä.
— Ei mikään kimmellä niinkuin se. Auringon laskiessa se on aivankuin satulinna, haaveili Risto.
— Sitä ei saa koskaan myydä, se on meidän ikioma Kesämäki, sanoi Janne.