The Project Gutenberg eBook ofMenneiden vuosisatain vaiheitaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Menneiden vuosisatain vaiheitaAuthor: August StrindbergTranslator: Santeri IvaloRelease date: January 10, 2017 [eBook #53921]Language: FinnishCredits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MENNEIDEN VUOSISATAIN VAIHEITA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Menneiden vuosisatain vaiheitaAuthor: August StrindbergTranslator: Santeri IvaloRelease date: January 10, 2017 [eBook #53921]Language: FinnishCredits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Menneiden vuosisatain vaiheita
Author: August StrindbergTranslator: Santeri Ivalo
Author: August Strindberg
Translator: Santeri Ivalo
Release date: January 10, 2017 [eBook #53921]
Language: Finnish
Credits: Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MENNEIDEN VUOSISATAIN VAIHEITA ***
Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
Aug. Strindberg
Suomentanut Santeri Ingman [Ivalo]
Helsingissä, Söderström ja Kumpp. Kustannusosakeyhtiö, 1895.
Victor Pettersson Ja Kumpp. Kirjapaino-Osakeyhtiö.
Sananen suomalaiselle lukijalle.Viljelty hedelmä.Ylevämpiä tarkoituksia.Hyvän ja pahan tiedon puu.Paavo ja Pekka.
Sananen suomalaiselle lukijalle.
August Strindbergin teoksia ei ole tähän syksyyn asti yhtään suomeksi ilmestynyt ja kumminkin on tämä ruotsalainen kirjailija myönnetty ja myönnettävä maansa viimevuosikymmenien kaunokirjallisuuden edustajista lahjakkaimmaksi, terävimmäksi ja säkenöivimmäksi. Tämä omituinen seikka, joka on sitä merkillisempi, kun ruotsalaista kaunokirjallisuutta kumminkin maassamme vuosittain koko joukko suomennetaan, riippuu epäilemättä suurimmaksi osaksi siitä pelottavasta huudosta, minkä Strindberg on nimelleen hankkinut muutamilla myöhemmillä teoksillaan.
Mutta hänen kirjallinen tuotantonsa on ollut siksi rikasta, että siinä on varaa valita useammankinlaisten suuntain välillä. Onpa Strindberg, paitsi aikansa olojen monipuolisena kuvaajana ja kuvittajana, ehtinyt työskennellä m.m. myöskin todenperäisenä, intohimottomana menneiden aikojen ja vaiheiden kertojana ja osottaa tälläkin alalla tuota hänelle omituista, perinpohjaista ja syvällistä aineensa tutkimista, joka antaa hänen historiallisille tuokiokuvilleen sitä suuremman sivistyshistoriallisen merkityksen. Hänen etupäässä, 14:ltä ja 15:ltä sataluvulta ottamansa kuvaukset, jotka hän on koonnut kolmiosaiseen sarjaan nimeltä "Svenska Öden och Äfventyr", ovat siitä omituiset, että niissä, samalla kuin ne ovat aikansa mitä uskollisimpia kuvia, ilmestyy eteemme yhteiskunta arkiasussaan, ihmiset ihmisinä, talonpojat, porvarit, soturit ja munkit eläen ja toimien kulloinkin aikansa olojen vaikutuksen alla, kärsien niistä ja käyttäen niitä hyväkseen. Ne ovat todellisia ihmisiä, joita Strindberg luo eteemme noissa pienissä, sievissä ja hauskoissa kertomuksissaan, ja siksi nuo kertomukset juuri niin välittömästi ja täydelleen asettavat lukijan käsittämään ja tuntemaan niitä oloja ja aikoja, joilta ne ovat.
Strindbergin historialliset kertomukset, joista nämä neljä tähän kirjaan suomennettua kappaletta ovat valikoidut, ovat siis kokonaan erillään hänen muusta myöhemmästä kirjallisesta tuotannostaan. Ja myöskin useampain muiden historiallisten kirjailijain teoksista ne edellämainittujen ominaisuuksiensa kautta suuressa määrin eroavat. Kertomukset ovat otetut Ruotsin yhteiskunnallisista oloista; mutta koska kehitys Ruotsissa ja Suomessa noihin aikoihin on käynyt ainakin johonkin määrin käsikädessä, valaisevat nuo kuvat siis myöskin meidän maassamme vallinneita oloja. Ja siltäkin kannalta ovat nämä kertomukset myöskin suomalaiselle lukijakunnalle yhtä hauskoja kuin opettavia.
Suomentaja.
Kaksikymmenvuotias herra Sten Ulffot, viimeinen perillinen vanhaa Ulffot sukua, joka on omistanut Uplannissa kolme suurta tilaa, Väringen, Hofstan ja Löfsalan, herää eräänä päiväpaisteisena aamuna 1460-luvun lopulla makuuhuoneessaan Hofstan tilan kartanossa. Hän on nukkunut moniaita tunteja syvää, rauhallista unta, ja nyt hänen levännyt päänsä rupee tarkastelemaan eilispäivän tapahtumia, joilla on ollut siihen määrään ratkaiseva merkitys nuoren herran vaiheisiin, että hän vieläkin on ikäänkuin huumauksissaan, voimatta käsittää, että tuo isku on kohdannut juuri häntä. Hän muistelee ihmetellen noita eilisiä tapahtumia. Nimismies ja vouti olivat tulleet taloon; he olivat kirjoittaneet kirjoihinsa koko talon ja kaikki sen kalustot; olivat lukeneet pergamenttilevystä pitkän jutun ja loppupäätös oli ollut, että Sten herra isäinsä ja omain velkojensa vuoksi oli perin köyhtynyt ja koska Stenin isä ei ollut aikoinaan ollut armelias muita kohtaan, määrättiin pitemmittä mutkitta, että nuoren herran jo seuraavana päivänä tuli muuttaa pois talosta, joka ei enää ollut hänen omansa. Ja Sten herra, joka ei koskaan ollut tottunut käsittämään elämää raskaalta kannalta siitä yksinkertaisesta syystä, että eläminen hänelle aina oli ollut kevyttä, hän ei osannut panna tätäkään sydämmelleen. Köyhyys oli hänelle vielä ainoastaan sana, jolta puuttui vastaavaa todellisuutta; hilpeällä mielellä hän siis nyt hyppäsi vuoteeltaan ja riipasi päälleen ainoan komean samettitakkinsa ja ainoat brabanttiverkaiset housunsa.
Hän laski kultarahansa ja kätki ne povelleen, sillä nyt häntä rupesi aavistuttamaan, että niillä oli jokin merkitys. Sen jälkeen laskeusi hän arkitupaan. Se oli aivan tyhjä; tämä ei häneen kumminkaan muulla tavoin vaikuttanut, kuin että hän nyt mielestään hengitti siellä keveämmin. Seinään kiinnitetyllä pöydällä näkyi pyöreitä renkaita merkkeinä oluthaarikkaista, joista toimitusmiehet siellä edellisenä päivänä olivat juoneet olutta. Hän ajatteli, että olisipa renkaita voinut olla useampia, jos hän itse olisi ollut mukana, tuo nyt oli niin itaran näköistä. Päivä kuvasi kivilaattialle ikkunain värikkäitä kuvioita, joten laattia oli mitä ihanimman mosaiikkiteoksen kaltainen; hänen sukuvaakunansa, sudenkäpälä [ulf = susi], loisti kuudessa eri kuviossa punasten neliöiden keskessä ja Stenin teki hyvää polkasta noihin punasiin neliöihin, juuri käpälän kohdalle, tunnustellakseen eikö käpälä värähtäisi; mutta aina kun hän asetti jalkansa kehään, kuvautui käpälä hänen keltaisen, hirvennahkaisen kenkänsä kaudolle ja kun hän astui askeleen eteenpäin, siirtyi se hänen rinnalleen, punaisen täplän veripilkkuna helottaessa hänen valkoiselta samettitakiltaan; musta käpälä haarallaan olevine kynsineen ikäänkuin raastoi veristä sydäntä. Silloin tunsi nuorukainen sydämmensä valtavasti sykähtävän ja hän meni ulos huoneesta. Kapeita kiviportaita myöten kapusi hän yläkertaan, jossa hänen vanhempansa eläessään olivat asuneet. Kaikki mitä irtonaista ja kodikasta siellä oli ollut, joka juuri kodin kodiksi tekee, se oli poissa, kannettu, kiskottu, lakastu pois. Olipa koko asunto kuin kallioon veistetty kokoelma hautakammioita, mutta valmistettuja ruumiittomia sieluja varten, joilla ei enää ole ruumiillisia tarpeitakaan.
Ainoastaan jälkiä oli elämästä jälellä. Neljästä nelikulmaisesta harmajasta täplästä sillalla saattoi vielä nähdä, missä sänky oli ollut, kaksi mustaa viirua merkitsi pöydän sijan ja niiden välinen laattia oli kenkäin kuluttama ja kantanaulojen kuopille painama. Tummahtava täplä seinässä osotti mihin vanhuksen oli ollut tapana nojata päätään, kun hän levähtääkseen oikasi sen taaksepäin. Liedestä oli sinkoillut hiiliä ja ne olivat polttaneet laattian mustankirjavaksi. Äidin huoneessa oli vielä seinään kiinnitetty kivitaulu, joka kuvasi neitsyt Maariaa lapsi sylissään; Maaria katselee siinä toivokkailla silmillä lastaan, aavistamatta, että hänellä on polvellaan vastainen rangaistusvanki. Sten herran valtasi omituinen ahdistus tuota katsoessaan ja hän käveli edelleen. Salaoven kautta nousi hän ullakolle ja sieltä katolle. Allaan näkee hän sieltä koko tuon laajan maa-alueen, jota hän äsken on omakseen sanonut: lehteväin kunnasten keskessä vihantina lainehtivat pellot, joissa touko vielä äsken häntä varten kasvoi helimoidakseen ravinnoksi kaikille niille, joiden tuli laittaa hänelle vaatteet ja ruoan, hoitaa hänen hevosensa, hänen koiransa, hänen haukkansa, hänen karjansa. Edellisenä syksynä hän tässä seisoi katsomassa, miten hänen väkensä häntä varten kylvi ruista; nyt oli vennon se siitä leikattava ja korjattava aittoihin. Äsken sai hän määrätä, milloin tuon välkkyvän virran kalojen elinmitta oli täysi; äsken sai hän vielä käskeä, koska petäjän tuolta aholta tuli kaatua ja koska oli pyydettävä riista metsästä; kuuluivatpa itse tuon äärettömän avaruuden eläjät, linnutkin, hänelle, vaikka olisivat lentäneet itse Itävallan mahtavan keisarin alueelta. Vielä hän ei voinut käsittää, ettei hänellä enää ollut mitään tästä kaikesta, sillä hän ei ollut koskaan ollut mitään vailla eikä hän siis tiennyt mitä omistaminen on; sanomatonta tyhjyyttä hän vain tunsi ja synkältä kajasti hänelle maisema. Vasta saapuneet pääskyt liitelivät viserrellen hänen ympärillään ja uusivat vanhoja pesiään räystään alla; toiset löysivät pesänsä, toiset eivät; näiltä oli syksyinen sade ja talvinen tuisku särkenyt hapraat savimajat ja pudottanut ne taloa ympäröivään suojahautaan; mutta olipa savea pellolla, vettä virrassa ja kortta joka mättäällä ja kodittomuuden aikana oli heillä koti joka pensaassa ja joka ladossa katto-olkien alla; huoletta ne metsästelivät ilmavassa alueessaan, valitsivat itselleen puolisot ja viettivät hilpeät häänsä sinervässä kevätilmassa, jossa lemusi lehteensä puhenneiden koivujen ja kukkivain havupuiden tuores tuoksu, tuulahdus laihon vehmasta kasvua ja pientareen pajukon hunajaisia helpeitä. Hän käveli kattoharjaa pitkin ja asettui seisomaan viiritangon varaan. Ja katsellessaan siitä valkoisten keväthattarain vilkasta kulkua, tuntui hänestä, kuin olisi hän lennellyt satujen ilmalaivassa pilvien keskitse ja kun hän siitä taas katsoi maahan tuntui se hänestä multaläjän ryhmäkkeeltä, joka oli viskattu alas jostakin taivaan riinteeltä. Mutta hänessä kyti epämääräinen tunne, että hänen nyt juuri täytyi lähteä tuonne alas kaivelemaan mullikkoon etsiäkseen ruokaansa; hän tunsi, että hän jaloiltaan oli kiinni maassa, vaikka hänen harhailevat katseensa valloillaan purjehtivat ylhäällä hopeankuultavain pilvien keskessä.
Kun hän laskeutui alas ahtaita ullakon portaita myöten, tuntui hänestä kuin hän olisi laskeutunut johonkin puristavaan purasimenreikään, jossa hän hiertyi yhä tiukemmalle ja tiukemmalle. Hän kävi puutarhassa ja katsoi kuinka omenapuut tekivät kukkaa. Kuka oli poimiva hedelmän näistä puista, jotka hän oli istuttanut, ja joiden hedelmänkantoa hän vuosikausia oli odotellut? Hän pilkisti tyhjään talliin; kaikki hevoset olivat poissa, paitsi yhtä pattijalkaista raudikkoa, jolla hän ei koskaan ollut viitsinyt ratsastaa. Koiratarhassakin hän kävi, mutta näki siellä ainoastaan kymmenen tyhjää koppia. Silloin hänen sydämmensä katkeruus kuohahti, sillä hän tunsi, että häneltä oli riistetty ne ainoat elävät olennot, jotka häntä olivat rakastaneet. Kaikki muut, ystävät, vanhat palkolliset, mökkiläiset ja päiväläiset, olivat vähitellen, sitämukaa kuin talo köyhtyi, kylmenneet, vaan nämä olivat pysyneet entisellään. Hän ihmetteli, ettei hän ollut tuota kaipuuta tuntenut itse päärakennuksessa, mutta hän unhotti, että hän siellä oli kaipuuseen vähitellen tottunut.
Sten herra käveli pihalle. Siellä hän näki näyn, joka tuota pikaa palautti hänet olevaan todellisuuteen. Nelipyöräisissä, kahden härkäparin vetämissä vankkureissa oli vuorenkorkuinen kasa talouskapineita ja huonekaluja; alimmaisena oli vanha, taideleikkauksilla koristettu tammisänky, mahtavat vaate- ja tavarakaapit, jotka olivat raudoitetut kuin linnat varkaiden varalle, sekä työpöydät ja ruokapöydät; niiden päällä arkituvan penkit, kukkamaalauksilla koristetut, äidin kangaspuut ja isoisän korkeaselkäinen nojatuoli ja ylinnä hänen oma kätkyensä sekä pieni rukousjakkara, johon polvistuneena äiti niin monaste oli rukoillut kehdon vieressä; oli kasottain keihäitä, miekkoja ja kilpiä, joiden avulla esi-isät kerran olivat valloittaneet ja puolustaneet koko tätä vihannoivaa maata, josta hänen nyt oli määrä lähteä ulos avaraan maailmaan ansaitsemaan leipänsä otsansa hiessä. Kaikki nämät kuolleet esineet, jotka paikoillaan ollen olivat olleet osia hänestä itsestään, makasivat nyt siinä kuin ruumiit, kuin juurineen maasta kiskotut puut; siinä oli ääretön muistojen rovio, jonka hän olisi tahtonut sytyttää palamaan.
Jo narahti portti, nostosilta laskettiin, ajaja iskee piiskallaan etuparia, aisat ja hihnat risahtelevat ja tuo mahtava kuorma lähtee raskaasti rämistämään pihamaan kivitystä pitkin ja kun se kulkee puisen sillan yli, jymisee alusta kuin ontto hautaholvi.
— Viimeinen kuorma? kysyy portinavaaja ajajalta.
— Viimeinen kuorma, huutaa tämä vastaan kuorman huipulta.
Sana "viimeinen" vihlasee syvästi Sten herraa, sillä nyt tuntee hän itse olevansa viimeinen isäinsä talossa. Mutta pitkäksi aikaa hän ei jouda tämän mielialan haltuun antautumaan, sillä outo mies lähenee häntä taluttaen raudikkoa, jonka hän pysäyttää siihen viereen.
— Linna on suljettava, sanoo mies.
— Miksi suljettava? kysyy Sten muuten vain kuullakseen oman äänensä kaikua.
— Siksi, että se on revittävä! Kuningas ei suvaitse niin monia linnoja valtakunnassaan.
Sten tarttui raudikon suitsiin ja viskautui satulaan. Kepeästi kohottautui hän jalustimille ja ajoi pää pystössä porttiholvin kautta ulos. Siellä ottaa hän esille kultarahan, jonka hän viskaa jälkeensä tielle; portinvartija ja tallirenki juoksevat sitä kilvan kaappaamaan.
Kun hän on ratsastanut laskusillan yli, seisottaa hän hetkeksi hevosensa, odotellen kunnes kuorma on kääntynyt mutkauksen taa. Sitten kääntää hän ratsunsa metsäpolulle ja häviää koivujen lomiin.
— Ihmettelenpä, mikähän tuostakin mahtaa tulla, tuumii portinvartija.
— Kuninkaan mies, knihti, vastaa tallirenki.
— Ee-ei, siihen hänestä ei ole, ei ole sellaiseen opetettu, lukemaan vain ja kirjoittamaan.
— Sitten hänestä kai tulee kuninkaan kirjuri.
— Ei tämän kuninkaan, sillä hänen isänsä oli kuninkaan luona epäsuosiossa, syystä, että hän ei tahtonut taistella kansalaisiaan vastaan.
— No ruvetkoon sitten miksi haluaa.
— Ee-ei, ei miksi haluaa. Hänen on ruvettava sellaiseen toimeen, jota hän osaa, ja jos hän ei osaa mitään, niin hänestä ei tule mitään.
— Juuri niin, juuri niin. Vaikken sentään tiedä, mitä pitäisi osata esimerkiksi portinvartijan toimeen!
— Ooh, siihen pitää olla malttia ja voimia, pitää jaksaa valvoa öitä — ei sitä tuollainen aatelispoika voi.
— Hm, kyllä aatelispojat osaavat öitä valvoa, se on nähty, mutta siksi juuri taitaakin olla voimien laita niin ja näin.
— Mutta muuten, toverini, pitäköön hän huolen itsestään. Nyt suljen minä portin ja lähtekäämme sitten yhdessä särkemään kultarahamme.
— Tehdään se, hän tehköön mitä tahtoo.
— Mitä osaa, toverini; hän ei saa tehdä mitä tahtoo.
— Aivan niin, aivan niin.
Vitjat rasahtivat, laskusilta nousi ylös ja portti sulkeusi kumeasti kolahtaen.
* * * * *
Mutta Sten herra ratsasti tuntikausia edelleen tietämättään minne hän ratsasti. Hän tiesi vain, että tie kävi ulos maailmaan, pois kodista ja sen suojasta. Hän näki auringon asemasta, että päivä kääntyi iltapuolelle ja raudikon riippuva pää kertoi hänelle, että ratsu oli uupunut. Silloin hän laskeusi selästä, kierasi suitset höllästi pariin kertaan hevosen etujalkain ympäri ja jätti sen polun viereen rehevään nurmikkoon laitumelle. Itse hän laskeusi levolle lehmuksen alle. Mutta kun maa hänestä tuntui kostealta, taittoi hän muutamia tuoreita koivuja, teki vuoteen niiden pehmeälehtisistä lehvistä, repipä vielä vähän tuohtakin alustakseen. Ja siihen hän nukkui. Vaan kun hän heräsi, tunsi hän tuimaa nälkää; kitalaki oli kuiva ja kieltä ja kurkkua kirveli. Raudikkoa ei näkynyt missään; ei hän tiennyt missä hän oli, ihmisasuntoa ei ollut näkyvissä eikä hänellä ollut toiveita ehtiä kievariin ennen yön tuloa. Silloin hän laskeusi polvilleen ja rukoili apua suojelusjumalaltaan ja kun hän tätä puhutteli nimeltään, pyhä Blasius, muistui hänelle mieleen, miten tämä pyhimys samanlaisissa oloissa oli elättänyt itsensä juurilla ja marjoilla. Rukouksen vahvistamana katseli hän ympärilleen, mistä hän löytäisi jotakin syödäkseen ja juodakseen. Hänen katseensa siirtyivät koivuun. Oli juuri se aika, jolloin koivuista mahla juoksee. Veitsellään kuori hän tuohta rungosta, pisti tuohen päät limittäin kiinni puupuikoilla, joten siitä syntyi vedenpitävä rove. Sitten kaiversi hän reijän puuhun ja sen kovasta rungosta lähti nyt juoksemaan nestettä, väriltään kirkasta kuin Reiniläinen viini. Sillävälin kun neste juoksi ropposeen, katseli hän ympärilleen ja näki metsistyneen omenapuun, jossa oli pieniä, talventakaisia omenoita, mustuneita jo tosin ja paleltuneita, vaan vatsantäytteeksi kumminkin syötäviä. Muutamia hän puuhun noustuaan niistä poimi ja söi ja sitten puisteli hän puuta, joten hedelmiä enemmältä tipahteli maahan. Juuri oli hän tästä keksinnöstään ihastumaisillaan, kun hän kuuli takaansa äänen, joka tylysti hänelle huusi:
— Kuuleppas varas, mitä teet sinä siellä?
— Ei ole varasta täällä, vastasi Sten herra.
— Joka varastaa, se on varas, vastasi ääni. Laskeudu heti alas puusta taikka makaat vielä tänä yönä vainajana.
Sten herra päätti laskeutua maahan ja koettaa selittää asiansa. Hänen edessään seisoi ankaran näköinen mies, suuri koira seurassaan.
— Ensiksikin — rupesi tuo virallinen mies nyt ankarasti sanelemaan — olette raiskanneet hedelmää kantavaa puuta: sakotettakoon kolme markkaa ja menettäköön kirveensä, seitsemästoista luku rakennuskaaressa.
— Luulin, että ihmisellä on oikeus poimia yleisen metsän hedelmiä, vastasi Sten, jota ei koskaan ennen oltu tällä tavoin puhuteltu.
— Ei ole mitään yleisiä metsiä, niitä oli ainoastaan Aatamin ja Eevan aikoina. Muuten olin juuri säästänyt nuo omenat hapattaakseni niillä kaalini. Mutta toiseksi olette leikelleet ja turmelleet kauniin aisani.
— Aisanne?
— Niin, koivusta tuosta olin aikonut tehdä aisan. Ja te olette kiskoneet tuohta toisen metsästä, sakotettakoon kolme markkaa, sama luku rakennuskaaressa Kristoffer kuninkaan maalaissa.
— Luulin olevani Luojan vapaassa luonnossa ja arvelin oikeuteni olevan säilyttää henkeni, vastasi Sten herra hiljaisesti.
— Luojan vapaassa luonnossa — missä se on? Minä en tunne muita kuin rälssitiloja, verotiloja ja ruununtiloja. Kolmanneksi: Se on luultavasti — minä sanon luultavasti, sillä todistuksia puuttuu vielä — se on teidän hevonen, joka niitylläni käy laitumella!
— Minun se on hevonen; eihän sen toki lie tarvinnut nälkään kuolla, kun ympärillä kasvoi vihanta nurmi!
— Ei kenenkään tarvitse kuolla nälkään. Jokaisella on oikeus syöttää maantien varrella, jokainen saa poimia kahmalollisen pähkinöitä ja jokainen matkustaja saa kaataa itselleen puun kärryn akseliksi, jos hän on joutunut hätään. Mutta te olette joutuneet kiini nelikertaisesta varkaudesta ja siis pidän minä hevosen.
— Ja jätätte minut yksin yöksi metsään, jossa mulla tuskin on oikeus tehdä tulta edes lämpimikseni!
— Joka kaataa polttopuita toisen metsästä maksakoon sakkoa kolme markkaa… ei, sitä oikeutta teillä ei suinkaan ole. Minä huomaan, että te ette koskaan ole omistanut mitään.
— Ei näin menetelty ikinä isäni talossa. Siellä ei tiettykään moisista kaarista eikä luvuista. Minun talo-oikeuteni ei ollut koskaan niin pikkumainen kuin sinun lakisi.
Silloin tapahtui ankarassa miehessä äkkimuutos. Varsinkin näyttää sinuttelu mieheen mahtavasti tepsineen. Hän talutti raudikon Stenin luo, piti jalustinta varalla ja notkisteli polvensa astuinportaaksi.
— Anteeksi, jalosukuinen nuori herra, te olette huvimatkalla ja teette pilaa vanhasta lainlukijasta. Mutta muutamat mustuneet omenat eivät voine väliämme turmella.
Sten herra, joka rakasti totuutta, epäili vähän tätä uutta ystävyyttä, vaan kun hän kernaasti halusi päästä seikkailusta erilleen, viskausi hän satulaan.
— Kuule, virkkoi hän virallisesti, missä on lähin kievari?
— Puolen penikulman matka etelään päin, jos teidän armonne ajaaTukholmaan.
— Hyvä. Nyt kiitän sinua kestistä ja teen sulle pienen kysymyksen. Sano minulle: jos hädässään varastaa, niin sehän on varkautta; mutta jos huvikseen varastaa, mitä se on?
— Se on pilantekoa.
— Hyvä. Mistä tietää tuomari, onko se pilaa vai totta?
— Sen hän kyllä näkee.
Sten herra kannusti raudikkoa, nojautui eteenpäin ja virkkoi mennessään:
— Ei ukkoseni, sitä hän ei näe.
Ja raudikko lähti nuolena ravaamaan pois hämmästyneen lainlukijan ja hänen aisapuunsa äärestä.
Mielessään tämä hauska juttu ja ajatellessaan pian pääsevänsä katetun pöydän ääreen, ajeli Sten herra hilpeänä ja iloisena edelleen ja puolentunnin kuluttua lasketti hän puomin yli kievarin pihalle, jossa hänet herrana vastaanotettiin. Hän heittäytyi istumaan pöydän ääreen tuvan ulkopuolelle, tilasi kanaa kastikkeen kanssa ja Travelaista olutta, jota isäntä lupasi hankkia, vaikka hänen olisi läpi koko kylän sitä haettava.
Kaunis oli kevätilta, Sten herra söi ja joi mitä parhaalla ruokahalulla, vaikkei hänestä nälän kanssa tykkänään lähtenytkään se säikähdys, jonka hän äsken oli tyhjän vatsan ahdistaessa niin ikävässä muodossa tuntenut. Hänen ajatuksensa eivät päässeet erilleen lainlukijan käytöksestä ja hän aavisti, että kunhan hänen kaunis samettitakkinsa ei enää ollut häntä suojelemassa, niin täytyi hänen, samoin kuin jokaisen aatelittoman miehen, alistua välttämättömyyden kovan lain alle. Hän käsitti, että hänen välttämättä täytyi yhtyä työtätekeväksi jäseneksi yhteiskuntaan ja liittyä johonkin sen monista ammattikunnista, jos hän aikoi elää; sillä maa kaikkine lahjoineen oli jo muiden haltuun joutunut ja sarottain jaettu, jopa siihen määrään, että luomisen herra sai kuolla nälkään hedelmäpuun alle, ellei hän tahtonut hirttäytyä siihen, jotavastoin taivaan linnuilla oli oikeus samasta puusta vapaasti hankkia ravintonsa. Hän ihmetteli, miten ihmiset antoivat oravain ja ruisrääkkäin vapaasti verottaa pähkinäpuita ja rukiintähkiä ja säilyttää kunniansa ja vapautensa, kun ihmiselle ainoastaan hätätilassa myönnettiin oikeus ottaa ravinnokseen kahmalollisen pähkinöitä. Tässä oli hänestä julma ristiriita: hän sai pelastaa henkensä, mutta ei säilyttää sitä; olihan kumminkin jokainen uusi ateria uusi hengenpelastus. Mutta olivathan toiselta puolen hänen omat esi-isänsä säätäneet nämä lait ja olihan hän itse ollut mukana niitä käyttämässä. Ketä hän sitten moitti? Eiköhän syy ollut osaksi hänen omansa ja olivathan seuraukset varsin luonnollisia.
Näitä miettiessään keksivät hänen katseensa ihmisolennon, joka suurelta maantieltä ohjasi kulkunsa suoraan kievaria kohden. Olento tuli lähemmäs ja Sten näki tulijan olevan kolmenkymmenvuotisen mustapintaisen miehen: pitkät käsivarret, käyrät polvet ja jalkaterät kuin lapiot. Hartioilla roikkui haarapussi ja kädessä heilui kyhmysauva. Kallistamalla olkapäätään viskasi mies pussinsa Sten herran viereiselle pöydälle, istahti penkille ja kolkutti sauvallaan pöytälautaan, joka paukahti kuin laukaus. Ja hän huusi sisään:
— Hei, kapakoitsija, kanna tänne haarikallinen olutta arvokkaalle sällille Tukholman seppäin ammattikunnasta.
Kievarin isäntä, joka luuli jonkun ylhäisen herran saapuneen, riensi ulos, vaan kun hän näki kisällin, kääntyi hän selin ja virkkoi halveksivalla äänellä Sten herralle:
— Tuollaisella ei ole koskaan rahaa. Ei anneta.
— Kuule kapakoitsija, jos et pyhän Miikaelin nimessä kanna mulle olutta, niin lähetän korkean ruunun sinun kimppuusi, virkkoi sälli sauvaansa kohotellen.
— Jos uhkaat, pääset hirteen kotirauhan rikkomisesta, vastasi kievari. Et maksanut viimeksi täällä ollessasi, kerää vain pussisi kokoon ja ala laputtaa maantielle, lautamies istuu tuolla sisässä.
— Minä maksan sällin oluen, virkkoi Sten, joka rupesi tuntemaan myötätuntoisuutta tuota paljastettua isoäänistä kohtaan.
— Nuori herra on ystävällinen mies ja näkyy käsittävän mitä matkustaja tarvitsee. Mitä maksuun tulee, niin onhan se minusta sama kuka maksaa. Tänään minä, huomenna sinä. En kieltäydy koskaan hyvässä seurassa. Ja onhan lukkoseppä arvokkaasta seppäammattikunnasta yhtä hyvä kuin toinenkin matkustaja, teidän luvallanne.
— Oikein, sälli. Ja jos oikein tuumataan, niin olemmehan kaikki matkustajia ja kun matkustamme, niin olemmepa kaikki samanarvoisia. Kukin kantaa omaisuutensa mukanaan.
Sälli, joka oli saanut haarikan, pyyhkäsi lakin päästään ja lausui juhlallisesti:
— Pyhä Mikael ja pyhä Loyos! Sen sanottuaan taivutti hän päänsä taaksepäin ja nielasi muutamia valtavia kulauksia, niin että kaulalihakset aaltoilivat kuin käärmeen selkä. Sitten henkäsi hän, kohotti haarikan toistamiseen ja virkkoi:
— Teidän kunniaksenne, nuori herra! Ja nyt hän joi muutamain minuuttien ajan niin että kaulajäntereet olivat kireällä kuin silahihnat. Lopetettuaan kaatoi hän viime pisarat kynsilleen, iski haarikan pöytään ja huusi tupaan:
— Kaksi täyttä! Nyt minä tarjoan.
— Ja nuori herra maksaa? kysyi kapakoitsija. Sten herra nyökäytti päätään ja sälli jatkoi:
— Sama se kuka maksaa. Communum bonum, kuten meidän on yhdistyksessä tapana sanoa. Tänään minä, huomenna sinä.
— Istu tähän sälli, virkkoi Sten, ja ruvetkaamme juttuamaan. Sinä olet kuulemma seppä.
— Lukkoseppä ja Tukholman arvoisan seppäkomppaniian lipunkantaja, kunnia olkoon pyhän Mikaelin ja pyhän Loyoksen.
— Sanoppas, onko vaikeaa tuo ammattisi?
— Vaikeaa, niin, ei siihen joka mies kykene. Se on ammateista vaikeinta. Se on virka maailmassa tärkeimpiä, hienoin maallikkovirka, yhteiskunnan tuki ja turva. Eihän sepättä kukaan voi toimeen tulla. Uskokaa minua kun sen sanon. Alkujaan se oli erään Rooman keisarin neuvonantaja nimeltään Vulkanis, joka sepäntaidon keksi, — ja te kysytte, onko se vaikeaa!
— Mutta voineehan sitä oppia, kysyi Sten herra, jota sällin puhe enemmän huvitti kuin vakuutti.
— Oppia? Ei nuori herra ja jalosukuinen, ei sitä voi oppia.
— Oletpahan sinäkin sen oppinut?
— Niin minä? Se on toinen asia, vastasi sälli syvämietteisesti ja katseli kuin kuvia haarikan pohjasta.
— Mutta miksi ei se voi minullekin olla toinen asia, intti Sten herra.
— Ojentakaapa kouranne tänne, minä pyydän, nuori herra.
Sten laski pöydälle hentoset, valkoset kätensä. Sälli nauroi:
— Ei kelpaa. Katsokaapas näitä.
Hän ojensi esiin jättiläiskäpälänsä ja puristi sillä tinaista haarikkaa, niin että se keskikohdalta kävi ohkaseksi kuin tuntilasi.
Sten herra ei ollut sittenkään vakuutettu.
— Ethän liene syntynyt semmoisilla käsillä.
— Olenpa herraseni, noine käsineni juuri olenkin syntynyt. Minä olen syntynyt sepäksi samoin kuin te olette tyhjäntoimittajaksi, — anteeksi. Mihin te luulette tuollaisilla eväsillä kykenevänne tässä maailmassa? Heh! Onni teille, ettette tarvitse tehdä mitään, sillä kaikenlaatuiseen työhön te olisitte liian köykänen.
— Ja minä tässä juuri tuumin ruvetakseni sepäksi, virkkoi Sten viattomasti.
— Ei saa tehdä pilkkaa arvokkaasta ammattikunnasta, nuori herra. Sanonpa teille muuten, että meillä on toiset ajat nyt kuin ennen; sepästä voi tulla pormestari ja raatimies ja se herra Vulkanis, josta äsken mainitsin, oli Itävallan keisarin neuvonantaja. Ei pidä ylhäisenkään olla ylpeän, — onhan tuommoista ennenkin nähty. Lyypekkiläiset ovat kauppiaita ja ammattilaisia, vaan he hallitsevat itsensä ja kuningas Kaarlo Knuutinpoika oli toisena päivänä kuningas, toisena ei mitään. Jos hän olisi jotakin oppinut, olisi hän jotakin taitanut.
— Juuri sitähän halusin sanoa, seppä kulta. Voinpa ilmoittaa, etten enää ole mikään aatelisherra, vaikka kuljenkin samettitakissa.
— Kannatte pukua, hä, olematta aatelisherra?
— Olen ollut, mutta nyt en ole mitään. Kisälli repäsi silmänsä suuriksi, vetäytyi lähemmäs ja tarkasteli tyystin Steniä.
— Luistaa alaspäin, niinkö? Takaperin, hä? Kovat ajat! Kun varkaat tappelevat, saa talonpoika lampaansa takasin. Niin, niin. Ei ole olemassa ylhäisiä sukulaisia? Eikö hienoja ystäviä edes? Siis yksin maailmassa? Täytyy ruveta sepäksi, kun ei muuksi voi ruveta!
— Niin, jos voin ruveta sepäksi.
— Vai ei mitään! no se on vielä huonompi kuin sinun virkasi, Klaus. Minun nimeni on nähkääs Klaus. No nythän voit olla ylpeä, Klaus. Mutta minä en ole ylpeä ja suon siis mielelläni, että tarjootte mulle haarikkaan, viimeiset olivat minun. — Miltä tuo kana maistui? Se on minusta sitkeän näköistä.
Klaus hiasi hiukan hampaitaan, ikäänkuin ollen purevinaan jotakin sitkeää. Sten vastasi:
— Hyvä kana oli, tahdotteko jotakin pureskeltavaksi?
— Jos voisin olla varmana, että se on syötävää, muuten en siitä välitä. Sillä kun minä jostakin rahan maksan, niin tahdonpa silloin, että se on kelvollista ja maukasta.
Sten tilasi kananpaistia ja uusia oluvia ja jatkoi katkennutta keskustelua:
— Tahdotteko siis suosittaa minua ammattikunnallenne?
— Koetanpa tehdä mitä voin, mutta helppo juttu se ei ole saavuttaa vaikutusalaa sen isäntäin luona. Sattuipa onni teille, että tulitte tutustuneeksi seuran lipunkantajaan, sillä hänen sanallaan on toki merkitystä, vaikka hän kulkeekin pussi hartioilla, kun hän on retkillään.
Sten herra, joka ei ollut tottunut niin paljoon olueeseen eikä varsinkaan niin huonoon, kuin täällä tarjottiin, rupesi käymään uniseksi ja nousi lähteäkseen matkustajaintupaan. Mutta Klaus ei millään ilveellä suostunut hänen ehdotukseensa.
— Ei, istu poikani, ja juo maljallinen viiniä minun seurassani; onhan ilta mitä ihanin eikä ole pitkä matka vuoteellekaan. Jos sinua rupee nukuttamaan, niin keveästi minä sinut kannankin rappusia ylös.
Mutta Sten herra ei voinut juoda enempää. Klaus suuttui ja kysyi, kieltäytyikö Sten juomasta lipunkantajan kanssa. Sten pyysi anteeksi, mutta hän ei voinut. Klaus piti häntä ylpeänä ja varotti häntä siitä, se koituu omaan nilkkaan. Sten tuskin unelta enää erotti mitä siinä puhuttiin ja kiipesi tupaan, jossa hän nousi makuulavalle; haki siellä haparoimalla polsterin päänsä alle ja nukkui siihen hetipaikalla. Kauan oli hän mielestään nukkunut, kokonaisen vuorokauden, kun hän heräsi ja tunsi polton kasvoissaan, ikäänkuin olisihan ollut keskellä säkenikköä. Hän kohottautui ja kuuli, että koko tupa soi yhtä pirullista sääskenlaulua; sääskiä oli aivan sakeasti huoneessa. Hieman koottuaan ajatuksiaan saattoi hän alhaalta kuulla ihmisääniä ja kaikkien ylinnä kaikui Klaus ystävän karkea passo:
— Niin, sellainen perhanan sukkela poika se on. Vanhat, vanhat tutut me muuten ollaan. On häntä hieman pilattu hienoilla vaatteilla ja muulla sellaisella, mutta kyllä se lähtee. — Kievari, lisää viiniä! — Niin, katsos, hänen isänsä oli mulle vanhastaan vähän velkaa ja nyt minä käytin tilaisuuden sen kuittaamiseen. Juo terveydeksesi, lukkari.
Sten hypähti pystöön ja katsoi muutamasta raosta, josta näkyi miten Klaus istui pöydän päässä ja johti keskustelua, rinnallaan kievarin isäntä ja toisella puolella toinen mies, nähtävästi lukkari. Pöytä oli tuoppeja ja haarikkoja kukkurillaan eikä näkynyt vierailla olleen jano.
Lukkari, joka arveli sällin jo kylliksi puhuneen, korotti nyt äänensä.
— Kuules Klaus, sinä sanot että hän ei ole mitään, ei ole missään toimessa ja on rahaton. Tiedätkö miksi sellaista kutsutaan?
— En.
— Se on irtolainen. Tiedätkö mitä laki säätää kiertelevistä irtolaisista?
— En, en. —
— Joo, se säätää, että kuka tahansa saa tarttua sellaisen maankulkijan kaulukseen, ja viedä hänet lääninputkaan, niin säätää laki. Ja se on oikein. Sillä Jumala on alkujaan luonut ihmisen tekemään työtä, tekemään jotakin hyödyllistä.
— Taikka sitten olemaan rikas, pisti kapakoitsija väliin.
— Vaiti, älä keskeytä minua. Tekemään jotakin hyödyllistä, tavalla taikka toisella, millä tahansa. Pax!
Lukkari keskeytti saarnansa ja pistäysi nurkan taa.
— Sillä miehellä on pää paikoillaan, virkkoi kievari, ja nyökäytti päätään lukkariin päin, joka jo samassa tuli takasin ja istahti paikoilleen.
— Otaksutaan nyt, jatkoi tämä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät tahdo tehdä työtä; otaksutaan, että on ihmisiä, jotka mieluummin tahtovat elää muiden kustannuksella…
Klaus katsoi ylöspäin eikä ollut huomaavinaankaan, mitä puhuttiin.Mutta lukkari nielasi kulauksen ja jatkoi:
— Silloin kysyn minä: mitä on sellaisille ihmisille tehtävä? Voiko siihen kukaan vastata?
Kievarin isäntä yritti vastaamaan siihen, vaan lukkari esti sen viuhtasten vasemmalla kädellään.
— Voiko siihen kukaan vastata? Ei. Meidän täytyy vastata ei, sillä me tiedämme sen osittain ja osittain ennustamme. Mutta minä vastaan näin: Cur tuus benevolentium! Pax!
Hän joi pikarin pohjaan ja nousi kävelemään, päästäkseen turmelemasta puhettaan loppusanojen huonolla käännöksellä.
Sten herra viskausi uudelleen vuoteelleen ja kätki päänsä patjan alle. Hänestä tuntui, että hän oli maannut jo toisen vuorokauden, kun hän heräsi siitä, että joku jalka sangen tuntuvalla tavalla liikuskeli vuoteella. Sten hypähti istualleen ja näki seinäaukosta pilkoittavan aamusen sarastuksen valossa ystävänsä Klaun, joka nähtävästi ei uskaltanut nojautua alaspäin, seisovan yhdellä jalalla ja, pidellen kurkihirrestä kiini, toisella jalallaan etsivän vuoteelta nukkuvaa ystävätään. Hakiessaan hän ähkyi ja hoki: missä sinä! missä sinä! Ja kun hän vihdoin näki hämärikössä Stenin kasvot, asettui hän seisomaan molemmille jaloilleen ja virkkoi:
— Tiedätkö sinä mikä sinä olet, hä? Tiedätkö sinä, että olet löysäläinen? Löysäläinen juuri, irtolainen, joka joudut putkaan, jos et syö toisen leipää, koska sulla ei ole omaa, hä? Tiedä siis, että nimismies on kintereilläsi ja jos et ennen päivän valkenemista ole matkoissasi, niin olet putkassa. Ymmärrätkö?
Sten ymmärsi, että putkasta oli puhe; olihan hän jo yöllä siitä jotakin kuullut. Mutta hän ei ymmärtänyt, miksei ollut lupa kulkea maantietä työnhaussa ja turhaan koki Klaus panna parastaan selittääkseen hänelle, että hänellä täytyi joko olla työtä taikka omaisuutta sen ja sen verran. Sten herra, joka vankilaa kammoi kuin kuolemaa, suostui kumminkin kohta ottamaan hevosensa tallista, jättämään harvoista kultarahoistaan muutamia Klaulle, joka lupasi suorittaa maksut kievarin isännälle; tämä taas ei muuta toivonutkaan, kuin että Sten lähtisi matkoihinsa, koska on rangaistus sillekin, joka irtolaisia pitää talossaan. Sten sanoi sepälle jäähyväiset ja lupasi käydä hänen luonaan Tukholmassa.
Taas istui hän hevosen selässä; kesken unensa oli hänen täytynyt lähteä, lähteä ajettuna majatalosta, paeta vankilaan joutumista. Ja hän päätti vahvasti ajaa pysähtymättä, ennenkuin tuli pääkaupunkiin.
* * * * *
Kahta vuorokautta myöhemmin, eräänä lauvantai-iltana, pysäytti Sten raudikkonsa Brunkebergharjun korkeimmalle kunnaalle, sillä kohdalla, jossa sen katkasee Norrström virran pohjoinen haara. Ensi kertaa näki hän edessään pääkaupungin, tuon merkkipaikan, jossa mahtavat alituiseen taistelivat vallasta. Molempain virranhaarain välisillä pienillä kalliosaarilla lepäsi tuossa tornien ja muurien ympäröimänä se yhteiskunta, johon hänen nyt oli pyrittävä jäseneksi. Taistelu kuningas Kaarlo Knuutinpojan ja arkkipiispa Jöns Bengtinpojan välillä oli kuumimmillaan, mutta Stenille oli yhdentekevää, kumpi heistä oli voitolla, sillä hänen isänsä oli ollut kuninkaan epäsuosiossa ja arkkipiispan suvun ja hänen sukunsa välillä oli vallinnut vanha vihainen riita. Kun nyt iltapäivän aurinko loi vaakasuoria säteitään lippuun, joka liehui linnan korkeimmasta tornista, näki hän siinä Bonde-suvun vaakunan, venheen, kuvastuvan valkoista pintaa vastaan ja siitä hän älysi, kuka sillä hetkellä oli isäntänä. Rauha näytti tosin tällä hetkellä vallitsevan, vaan vaikeaa oli siltä päästä sisään kaupungin portista. Hänen oli kai kaikissa tapauksissa ilmaistava nimensä kirjoihin pantavaksi, ehkä piti hänen tehdä selko matkansa tarkoituksesta, miksi hän tuli ja mistä hän tuli.
Hän oli perin uupunut ja siksi tuntuivat vaikeudet kahta suuremmilta, muurit ylikäymättömiltä. Hän oli kuin piirittäjä, joka siinä mietti parhaita keinoja päästäkseen tuohon kaupunkiin, jossa hän luuli löytävänsä ainoan paikan, missä hän saattoi ansaita leipänsä sillä, mitä hän oli oppinut, kirjallisilla tiedoilla.
Istuessaan siellä kukkulalla vakavissa mietteissään, kuulee hän äkkiä vuoren juurelta iloisten äänien rähinän, johon sekaantuu rumpujen ja huilujen pärinää. Klaaran luostarista tulevan tien mutkauksesta lainehtii esiin iloinen joukko, joka vuoroin häviää vuoren eteläisellä rinteellä olevain vihantain puutarhain taakse, vuoroin taas tulee näkyviin. Saattue lähenee. Etummaisena ratsastaa nuorukainen, seppele otsallaan ja kädessä köynnöksillä kierretty keihäs; hänen perässään huilunsoittajia ja rummunlyöjiä koristettuina tuoreilla lehvillä ja niiden jälessä parvi naamioittuja nuorukaisia, puettuina mitä hullunkurisimpiin roomalaiskreikkalaisiin pukimiin. Mutta viimeisenä ajaa hevoskaakin seljässä turkkiin puettu poika, tuuhea tekoparta leuvassaan ja valkonen tukka, — esittäen talvea. Se oli toukokuujuhlan kulkue, joka oli Klaaran metsikössä käynyt kevättä tervehtimässä. Sten päättää käyttää tilaisuutta hyväkseen, ajaa rinnettä alas ja yhtyy juhlakulkueesen sekä saapuu sen keskessä kaupunkiin kenenkään estämättä, vaikka hän tosin olikin huomaavinaan, että itse porttiholvissa terävä silmäpari häntä tyystiin tarkasteli. Hän ei voinut olla ajattelematta, kuinka vahdin ymmärrettävä johtopäätös: iloiset ihmiset eivät ole vaarallisia, oli koitunut hänen hyödykseen, hänen, joka ei suinkaan ollut erittäin iloinen. Saavuttuaan molempain siltojen yli ja niiden porttien läpi, tuntui hänestä olo turvallisemmalta.
Juhlakulkue pysähtyi Suurtorin partaalle ja siellä se hajaantui, kokoontuakseen taas illemmalla Raatihuoneen kellariin, jolla oli erityinen lupa olla auki koko tämän yön, koska myöhäsen kevään ja kuninkaan voiton johdosta nyt vietettiin näin myöhänen toukokuunjuhla.
Sten herra meni asumaan erääseen ravintolaan Mustainveljesten kadun varrelle; talossa oli pyhän Laurentiuksen kuva portin päälle maalattuna. Hevonen vietiin talliin ja mies ohjattiin makuutupaan. Siellä oli ääretön joukko vuoteita, mutt'ei istuimia ensinkään ja kun Sten herrasta ilta oli liian kaunis paneutuakseen heti maata, meni hän ulos kaupunkiin hakemaan saunaa tai uimapaikkaa. Kadulle tultuaan masentui hänen mielensä ensiksi nähdessään nuo kapeat solat, joita kaduiksi kutsuttiin ja joita myöten kulki kalpeita ihmisiä, verettöminä, ummehtuneen ilman heikontamina; siellä ne astelivat likalätäköissä, joihin porttien kautta kaikki liiat vedet juoksutettiin.
Ihmisiä virtaili edestakaisin, edestakaisin; hän ihmetteli, ettei tuo virta koskaan päättynyt, ettei nuo ihmiset koskaan väsyneet. Itse kadulla, joka oli pyöreistä mukulakivistä laskettu, oli raskas kävellä eikä hän voinut käsittää, miksi ihmiset olivat vedättäneet kokoon sellaisia kiusankappaleita ja tehneet tien kivisemmäksi kuin se oli. Taivasta ei näkynyt kuin vaaleanharmaa viiru talorivien lomassa ja nuo korkeat porraskäytävät tuntuivat Jaakopinportailta, joita sielut turhaan kokevat kiipeillä ylös noista löyhkivistä, mustista haudoista. Stenin pää kävi pyörälle, häntä häirittiin myötään: milloin jokin kantaja töykkäsi häntä, milloin ehti hevonen polkasemaan hänen jalkaansa, milloin jysähti hän päistikkaa jotakin ikkunalautaa vastaan. Kaikki nämä ihmiset olivat keräytyneet tälle pikkuiselle saarelle, rakentaneet asuntonsa päällekkäin niinkuin mehiläiset kekonsa — miksi? Auttaakseenko toisiaan? Sitä hän ei uskonut.
Kun hän oli kyselemällä ehtinyt Itäisen muurin vieressä olevan saunan luo, valtasi hänet hillitön halu kylpeä ja peseytyä puhtaaksi kaikesta tuosta ryönästä, jota hän täällä milteipä hengitti sisäänsä. Yhteisessä riisumishuoneessa näki hän suuren joukon ihmisiä, kaikensäätyisiä, sillä nyt oli lauvantai-ilta. Hämärikössä hän ei voinut erottaa, minkä näköisiä ne olivat, vaan häntä puistatti se kitkerä hien haju, joka seuraa ruumiillista työtä. Riisuuduttuaaan otti hän liinan vyötäreilleen ja meni saunaan. Keskellä saunaa oli tavattoman suuri, muurattu liesi, jossa paloi mahtava lieska; tämän ympärillä katon rajalla oli puisia lauteita, joilla istui miehiä, toiset vitsoen toisiaan vastoilla, toiset juoden olutta. Muutamat kookkaat, karkealuiset naiset, hameet vyötäreille käärittyinä, viskasivat vettä kuumuneelle uunille, josta suitsusi huurupilviä, mihin kylpevät nauraen ja kirkasten ikäänkuin kietoutuivat. Siellä melkein kuin kiehui alastomia ruumiita, tuuheita partoja, hehkuvia katseita. Mutta millaiset olivat nuo ruumiit! Hän oli näkevinään metsistyneiden petojen lauman, karvaisia rintoja ja raajoja, jotka tuskin olisivat tarvinneetkaan vaatteita peitteekseen ja kun ne, jotka odottivat lauteille pääsöään, tanssivat tulen ympärillä, muistui hänelle mieleen vanhat noitasadut, joissa kerrottiin männingäisten kantavan päätään kainaloissaan ja katselevan ympärilleen ainoalla otsassa olevalla suurella silmällään. Ei yhtään heistä voinut hän ruveta puhuttelemaan, vaikka he olivatkin ihmisiä niinkuin hänkin; mutta eiväthän he kumminkaan olleet hänen kaltaisiaan, eivät puhuneet eivätkä nauranneet kuten hän eikä ollut heillä ruumiskaan hänen ruumiinsa näköinen. Sääret olivat näillä leipureilla käyrät kuin lehmällä, jalkaterät olivat sisäänpäin taipuneet niin että varpaat kävivät yhteen; kasvoista oli yön valvonta ja kuumuus riistänyt kaikki lihakset ja kaiken rasvan. Uhrautuivatko nämä ihmiset todellakin kanssaihmistensä puolesta, kun he rupesivat tällaisiksi vaivasiksi, vai pakottiko heitä siihen hätä? Sepillä olivat olkapäät kuin lapion laatat, käsivarret pitkät kuin moukarinvarret ja jalat ulospäin taipuneet, niin että heidän täytyi vuoron päältä viskata toinen ja toinen jalka eteenpäin päästäkseen kulkemaan; räätäreillä kapeat rintakehät, kaarenmuotoiset, puikon levyiset sääret, selät koukussa. Tiesivätköhän nuo kaikki, että he tekemällä itsensä näin vaivaisiksi antoivat muille tilaisuuden pysymään kauniina? Hänen kauneusaistinsa loukkautui jo niin, että hän tahtoi mennä tiehensä, mutta sitten hän muisti, että täytyihän hänen itsensä myöskin alistua saman kohtalon alaiseksi täyttääkseen velvollisuutensa tässä yhteiskunnassa, johon hän oli tuomittu jäseneksi, maksaakseen esi-isiensä ajattelemattomuuden, he kun olivat riistäneet häneltä sen kohtalon, jonka osallisuuteen hän oli syntynyt, — hän muisti sen ja jäi. Mutta, ajatteli hän tuota laumaa katsellessaan, eivät kalastajat, maanviljelijät eikä metsästäjät siellä kotona maalla olleet tuon näköisiä. He olivat kuin metsän puut, suorat joskin oksaiset. Tässä kaupunkilaistyössä oli tehty jokin virhe, mutta hän ei voinut keksiä mikä.
Sten kävi ujosti erään jättiläisnaisen luo ja kysyi, voisiko hän saada vannaskylvyn. Akka katseli hänen valkohipiäisiä kasvojaan ja hänen pieniä käsiään ja työnsi hänet toiseen pienempään huoneeseen, jossa oli muutamia tyheitä kylpyammeita.
— Oikeahan tämä on herraslapsi, virkkoi eukko ja katseli häntä kauan tutkistellen. Varmaankin on tuo tullut väärään paikkaan, vaan sama se, kyllä täällä puhdas tulee.
Ja kuin lapsen laski hän nuorukaisen kylpyammeeseen ja rupesi häntä pesemään.
— Mitäs hittoja, milt'eipä ettei hivuttaessa nahka kulu puhki. On se ero ihmisten välillä, — kas tätäkin. Jalka kuin neitosella, melkein näkee miten veri suonissa virtaa. Olenpa varma, ettei näillä hienoilla ihmisillä ole verikään samanlaista kuin meillä. Entä kädet! Ikäänkuin tuolla pyhän Johanneksen kuvalla Neitsyt Maarian kirkossa, — ei ne ole työtä tekemään luodut, ei totta tosiaan.
Pestyään nuorukaisen nosti eukko hänet varovaisesti jakkaralle, jossa hellävaroen häntä pyyhki, ikäänkuin peljäten jonkun jäsenen taittuvan. Otti sitten kamman ja rupesi sukimaan hänen vaaleita kiharoitaan, puhellen itsekseen.
— Silkinhienoa ja kullankarvaista. Siitä voisi kutoa messurinnustan itse piispalle.
Sääski lensi avatusta ikkunaluukusta sisälle ja asettui Stenin paljaalle olkapäälle; eikä sen kauan tarvinnut hakea, ennenkuin löysi kohdan, mihin upottaa imukärsänsä, sillä iho oli maidonvalkoinen ja pehmyt lämpösen kylvyn jälestä. Eukko keskeytti työnsä ja katseli melkein hämmästyen, miten tuo kutsumaton vieras imi verta nuoresta herrasta; hän näki, miten vaalenpunerva veri täytti sääsken läpikuultavan ruumiin ja miten tämä iloisesti kohotteli etujalkojaan ikäänkuin pidelläkseen kiini saalistaan. Silloin tarttui pesijätär hyppysten päillä kiini sääsken siipiin ja piti sitä valoa vastaan.
— No mikä se on? kysyi Sten herra käännähtäen jakkaralla.
Eukko oli kovin innoissaan, joten hän ei heti ehtinyt vastaamaan.Vihdoin hän virkkoi:
— Sääski se on.
— Joka on saanut sisäänsä aatelisverta, niinkö? Luuletko nyt, muija, että se on muita sääskiä parempi?
— Sitäpä ei tiedä, virkkoi eukko, vielä tarkastellen uhriaan. Veri on vettä sakeampi. Paljo olen ikänäni sääskiä nähnyt, mutta tämä on jotain erinomaista. Tekisipä mieleni antaa sen jäädä eloon.
— Katsellaksesiko, miten se käyttäytyisi toisia sääskiä kohtaan? Tahtoisit ehkä nähdä, miten se synnyttäisi pieniä jalosukuisia sääskiä, aatelisherroja ja neitosia, jotka lepäisivät silkillä ja antaisivat muitten elättää itseään! Ei, saatpa nähdä, että se on yhtä aateliton kuin kaikki muut, että sillä on veri samanlainen kuin toisilla ja että, se on yhtä herkkä kuolemaan kuin tavallinen kisällisääski.
Sten herra hosasi kädellään eukon hyppysiä kohden ja jälelle jäi ainoastaan pieni vaaleanpunainen pilkku eukon etusormelle.
— Kas, enkö sitä juuri sanonut, se on vaaleaa kuin pellava.
— Se on vain ohkasempaa, se on kohta kuin silkka vesi ja juuri siksi, näetkös, tulevat aateliset kuolemaan, mutta orjat tulevat elämään.
Siihen päättyi keskustelu. Sten herra kiitti ja meni takasin saunaan, jossa meteli nyt, oluen ja kuumuuden vaikutuksesta, oli huumaava. Kiireesti hän pujottelihe kylpeväin lomitse pukuhuoneeseen, jossa vaivoin löysi vaatteensa nahkahousujen, puserojen ja paitojen korkeiden kasojen alta.
Kadulle tultuaan ohjasi hän taas askeleensa Suurtorille. Raatihuone oli valaistu. Suuri porttikäytävä, joka vei kellariin, oli köynnöksillä, vaakunoilla ja lipuilla koristettu. Huilujen ja rumpujen iloisten sävelien houkuttelemana laskeusi hän leveitä portaita myöten alaspäin. Vaikka hänestä tuntui mahdottomalta, että ihmiset keräytyivät huvittelemaan maan alle, kun maa oli suuri ja kaunis, täytyi hänen kumminkin myöntää, että raatihuoneen kellari mahtavine, köynnöksillä kierettyine pilareineen oli komean näköinen; sinne tänne oli pistetty vihkonen vuokkoja, kieloja ja voikukkia. Suuret viini- ja oluttynnyrit muodostivat pitkiä käytäviä ja tiskiä koristi äärettömän suuri tynnyri, jonka seljässä Baccus ratsasti. Hiekoitettuja sivukäytäviä varjostivat nuoret kuuset ja katajat ja laattialle oli yltyleensä sirotettu havuja. Soittajat istuivat korkealla jättiläistynnyrillä ja ristiholveista riippui tynnyrinvanteita, joissa paloi öljylamppuja ja vahakynttilöitä. Ääretön ihmisjoukko, osaksi naamiopukuisena, osaksi juhlapukuisena, oli ryhmittynyt pöytien ympärille taikka kuljeskeli tynnyrien välisiä käytäviä pitkin. Ilo näytti yleiseltä ja vilpittömältä, olihan siihen luonnollinen aihe, kevään tulo, joskin toinen vähemmin luonnollinen, kuninkaan kolmas paluu.
Sten kulki yksin iloisten ryhmien keskitse toivomattakaan tapaavansa yhtään ystävää. Janoissaan oli hän saunan jälestä, mutta ei pyytänyt juotavata, sillä hän ei kehdannut juoda yksin. Kävellessään siinä tunsi hän äkkiä, että joku häntä katseli. Hän kääntyi ja näki pienen, kellertävän, kuivuneen, kapearintaisen miehen, joka pöydän puutteessa oli istahtanut kumotun tynnyrin ääreen ja hakenut kapanmitan tuolikseen; miehellä oli edessään ruukullinen reiniläistä viiniä ja vieressä kaksi viheriää lasia. Hän oli yksin ja joi toisesta lasista. — Ettekö suvaitse istua tähän, nuori herra? kysyi hän heikolla, sihisevällä äänellä ja rupesi samassa rykimään. — Näen, että te olette yksin ja niin olen minäkin.
Sten katseli kysyvin silmäyksin tyhjää lasia; rykivä mies kaatoi viiniä siihen ja haki tyhjän nassakan, jolle kutsui vierastaan istumaan. Sten kiitti, istui ja joi kellertävän miehen kanssa.
— Minua ryvittää äärettömästi, virkkoi tämä, mutta älkää olko siitä millännäkään. Kevät on pahin aika rintatautisille. — Niin, taas on kevät, jatkoi hän sitten surunvoittoisesti, aivan kuin toinen sanoisi: niin, taas on syksy!
— Joisitte makeita viinejä happamain asemesta, virkkoi Sten, jotakin sanoakseen.
— Ei, rintatautini ei ole sitä laatua. — Ja hän todisti väitteensä uudelleen rykäsemällä. — Olen kirjuri kaupungin vaatevarastossa ja siellä tämmöisen yskän saa. Villasta lähtenyt pöly tunkeupi keuhkoihin ja kasautuu sinne, — sillä paikalla ei elä koskaan kuuttaneljättä vuotta vanhemmaksi. Minä olen nyt viidenneljättä ikäinen, sanoi hän katkerasti hymähtäen ja tyhjensi lasinsa.
— Valitseisitte toisen toimen, virkkoi Sten ystävällisesti ja lapsellisesti.
— Valitseisin? Ei niitä valita, nuori herra. Kaupunkiyhteiskunta on rakennus, jossa jokainen on paikalleen muurattu kivi; jos hän liikahtaa, niin koko rakennus romahtaa. Mutta yhteiskunta teki varomattomuuden, kun ei kieltänyt minun ammatissani olevia ihmisiä menemästä naimisiin, sillä kun ihminen ei voi mennä naimisiin ennenkuin kolmenkymmenen ijässä ja hänen jo täytyy kuolla kuudenneljättä vanhana, niin joutuvat lapset tuonne alas.
Hän viittasi sormellaan laattiata kohden.
— Katsokaas, ihmisluonteessa on pyrkimystä ylöspäin, — ylöspäin, sillä tarkotetaan, että hän pääsisi työtä tekemästä. Sinne me rientoilemme ja ähertelemme. Kahdella tavalla voi päästä ylöspäin: rehellisellä ja epärehellisellä. Jälkimmäinen keino on mukavin, vaan se voi päättyä äkkijyrkänteesen. Minä olen aina ollut rehellinen.
Rummunsoittaja rämäytti korkealta tynnyrilavaltaan muutamia rummunpäräyksi, joka merkitsi, että joku tahtoi puhua.
Ylös köynnöksillä koristetulle tynnyrille nousi nyt kookas olento, puettu nahkoilla reunustettuun vaippaan, jossa oli punanen verkavuori, ja päässään pyöreä karvalakki. Se oli kaupungin pormestari.
— Nyt hän esittää kuninkaan maljan, kertoi vaatekirjuri. Kolmatta kertaa hän jo pitää tämän maljapuheen, kolme kertaa hän on kironnut kuninkaan ja juonut arkkipiispan ja Tanskan kuninkaan kunniaksi! Todellinen kaupungin kansalainen, nähkääs, juo aina sen kunniaksi, jolla valta on, sillä se, jolla kulloinkin on valta, se pystyy suojelemaan kauppaa ja kaupungin asukkaina ovat kauppiaat, — muita ei oteta laskuun.
Sten kuuli sanan sieltä, toisen täältä pormestarin puheesta, sillävälin kuin keltaihoinen mies kuiskaili hänen korvaansa:
— Kauppias istuu lämpösessä huoneessaan! Hän kirjoituttaa kirjeen myöjälle ja kysyy mitä tavara maksaa. Sitten kirjoituttaa hän kirjeen ostajalle ja kysyy paljoko tämä tavarasta antaa. Ja sitten ostetaan ja sitten myödään. Se on: toinen voittaa ja toinen tappaa. Jos ostaja ja myöjä saisivat tavata toisensa ja sopia kaupasta, ei tarvittaisi ketään kauppiasta, mutta he eivät saa tavata toisiaan, sillä on olemassa jotakin sellaista, jota kutsutaan privileegioiksi. Ja privileegiot johtuvat vallasta.
Riemuhuudot katkasivat sekä pormestarin puheen että kirjurin kuiskaukset; ja kun huudot olivat tauonneet, silloin kohottivat kaikki lasinsa ja huusivat hurraata, kaikki, paitsi kirjuri, joka nousi ylös ja hiivasi lasinsa sitä tynnyriä vastaan, jolla puhuja seisoi.
Innostuneesta juhlajoukosta kuului tämän johdosta huudahdus kuin ikään tulen irtipäästyä ja jo seuraavassa tuokiossa viskoivat voimakkaat kädet kirjuriraukan kellarin portaita kohden, johon Sten näki hänen häviävän yhä ryiskellen; rykivän käheä ääni kaikui miesten huutojen ja rumpujen pärinän keskitse.
Pormestari vaati vielä kerran sananvuoroa, — tällä kertaa teki hän sen kaupungin torvenpuhaltajan välityksellä — ja hän ilmoitti, että kaupungin neuvosto oli päättänyt tarjota viiniä yleisölle sen ilahduttavan tapahtuman johdosta, että kuningas oli palannut pääkaupunkiinsa.
Viinitynnyri vyörytettiin esiin, nostettiin jalustalle ja ilo oli parhaillaan. Mutta taas tuli uusi käänne. Eräästä pienemmästä sivuhuoneesta, joka oli vuokrattavana yksityisiä pitoja, häitä y.m. varten, tuli ulos hääsaattue, huilunsoittajat ja lipunheiluttajat etunenässä; saattueen piti suurten salien läpi kulkea ulos, vastanaineiden kotiin. Mutta siitäpä ei päässytkään. Mieliala oli kellarissa liian repäsevä, tällaista tilaisuutta ei jätetty käyttämättä.
— Piiriin, tanssimaan morsiamen ruunusta! kaikui moniääninen kehoitus ja seuraavassa silmänräpäyksessä olivat jo kaikki nuoret miehet kiertäneet kehän morsiamen ympäri, joka oli kiskastu irti sulhonsa rinnalta. Morsian oli kukoistava kaksikymmenvuotias, sulho kuihtunut kolmikymmenvuotias, kalpea ja sairaloisen näköinen kuin tuo äskeinen kirjuri.
Stenin huomio kääntyi hyljättyyn sulhoon eikä hän käsittänyt, miksi hänen kävi miestä sääli, vaikka olihan nyt miehen onnellisin päivä. Sillävälin oli kumminkin sitastu huivi morsiamen silmille, piiri tempasi Steninkin mukaansa ja huimaavassa pyörteessä kierrettiin nyt nuorikon ympärillä muutamia tanssin kehiä, kunnes äkkiä pysähdyttiin. Morsian ojensi käsivartensa ja kietoi ne haparoiden Stenin kaulaan; nuorukainen laskeusi punastuen polvilleen, suuteli nuorikon kättä ja meni, seppeleen saatuaan, piirin sisään tanssimaan morsiamen kanssa, joka oli vallan hurmaantunut sellaisesta kohteliaisuudesta. Tanssittuaan meni Sten sulhon luo, lausui tälle muutamia kohteliaisuuksia hänen morsiamestaan ja pyysi saada juoda heidän onnekseen. Vaikkakin halaten pois räyhäävästä seurasta ei tämä voinut olla vastaamatta maljaan ja ilmaisi ohimennen olevansa kaupungin vaatevaraston kirjuri. Sten ei voinut pidättää tuskansekaisen hämmästyksen huudahtusta sen kuullessaan, mutta enempiä mietteitä hän ei siitä ehtinyt lausua, sillä samassa tempastiin sulho piirin keskelle, hänen täytyi siinä tanssia nuorikkonsa kera. Sten kävi raskaaksi mieleltään, hänelle palasi muistoon ennen kuvissa näkemänsä kuolemantanssi. Mies raukka, ajatteli hän, mies raukka ja tyttö parka!
Mutta ilo oli tänä iltana rajaton. Kohta raivattiin pöydät ja penkit syrjälle, pitihän morsiuspiikainkin saada tanssia; ehdotettiin soihtutanssia, joka oli häissä tavallinen. Tytöt saivat tulisoihdut käsiinsä ja heidän tuli nyt, tarjoamalla soihdut nuorukaisille, kutsua näitä tanssimaan.
Sten oli vetäytynyt sivummas levähtämään ja seisoi siinä kylmää seinää vastaan nojaantuneena, katsellen kaiholla, miten sulho, poskillaan viinin kypsyttämät syysruusut, hääri rauhatonna morsiamensa ympärillä, jonka joukko nuoria miehiä piiritti. Taas tunsi hän itsensä niin yksinäiseksi tässä hulmuavassa joukossa; kaikki ne vaikutukset, jotka viime vuorokaudella olivat häneen tarttuneet, nousivat haamuina hänen muistoonsa ja järkyttivät hänen väsynyttä mieltään. Hän sulki silmänsä ja kohta kävi kaikki pimeäksi; hänestä tuntui, kuin laattia olisi vajonnut hänen altaan ja korvissa humisi kuin vesi hukkuvan ympärillä. Voimakkaasti hänen täytyi ponnistaa pysyäkseen pystössä, hän avasi silmänsä, mutta ei nähnyt aluksi muuta, kuin tumman, epämääräisesti liikkuvan esineryhmän. Vaan vähitellen se järjestyi ja hänestä näytti, kuin valkonen pilkku olisi syttynyt liekkimään mustaa taustaa vastaan; se laajeni, se läheni, sille kasvoivat muodot ja ikäänkuin vaippa äkkiä olisi vedetty syrjään kuvan edestä, ilmeni hänen eteensä valkopukuinen nainen. Se oli aivan valkoinen, silmät lempeät kuin Neitsyt Maarian, hapset hopeaa ja kultaa, varmaan ei voinut sanoa kumpaako, kasvoilla lämpönen, valkonen ja pehmyt väri kuin villan hienolla nukalla; toisessa kädessä oli tytöllä soihtu, jonka hän ojensi Stenille; tämä otti sen itsetiedottomasti käteensä, tarttuen samassa vapaalla kädellään tytön kämmeneen, jonka tämä hänelle tarjosi. Se oli kaunista nähdä. Kun Sten tarkasteli tytön pientä, pehmoista kättä, jonka tämä niin ystävällisesti laski hänen kouraansa, oli hänestä hänen oma kätensä sen rinnalla suuri ja karkea kuin pesijättären saunassa.
Stenin täytyi johtaa tanssi. Tilaa aukeni ja hän lähti tyttönsä rinnalla kävelemään aaltoilevain väkijoukkojen keskitse; milloin he erkanivat silmänräpäykseksi toisistaan, milloin yhtyivät taas; milloin kietoutui hänen käsivartensa tytön vyötäreille, jota se puristi ja veti lähelleen, milloin tuli toinen poika ja vei hänet loitommalle, mutta kuinka siinä kierreltiinkin, aina he löysivät toisensa ja nuorukainen valaisi tytölle tien kohottamalla soihtunsa korkealle. Mieli teki pojalla sanoa tytölle jotain kaunista aina kuin he tapasivat toisensa, mutta hän ei saanut sanoja esille, hän ei voinut muuta kuin vaijeta katsellessaan tytön silmiin. Sitä hän ihmetteli, mistä oli kotosin tuo noin valkoinen käsi ja noin pieni jalka, joka pistihe esiin hameen helman alta ja jonka sirot muodot selvästi kuvastuivat silkkisen kengän kautta, niin että saattoi lukea nuo somatekoiset varpaat, joita kukkaiskedoilla kasvatetun prinsessankin olisi sopinut kadehtia.
Mutta kun tanssi taukosi ja Sten oli heittänyt tulisoihdun kädestään, viipyi tyttö vielä hetkisen hänen rinnallaan, ikäänkuin sanoakseen jotakin taikka odotellen, että Sten jotain virkkaisi. Mutta nuorukaisen kieli oli kuin halvattu; vaan nopeana kuin salama ja arvelematta mitä hän teki tarttui hän tytön kaulaan ja suuteli hänen molempia poskiaan, niinkuin veli suutelee sisartaan. Hälinä nousi koko hääjoukossa ja Steniä ympäröivät äkkiä uhkaavat nyrkit ja kostoisat katseet. Mutta muitten vieraitten mielestä nuo molemmat nuoret olivat niin kauniit ja Stenkin niin viattoman näköinen, punastuessaan siinä rohkeata tekoaan, että he astuivat väliin sovittamaan. Häärahvas vaati rangaistusta. Silloin astui esille iloluontoinen vanha ukko, tunnettu kaupunginneuvoston jäsen, ja selitti, että pahantekijä oli hetipaikalla rangaistava; mutta katsoen siihen vapauteen, joka päivän merkityksen johdosta oli myönnetty, sai laki jäädä unhotuksiin ja itse loukattu neito, arvokkaan vaakamestarin tytär, olla tuomarina jos hän — lisäsi ukko leikillisesti, — tunsi itsensä niin syvin loukatuksi. Tämä hyväksyttiin yleisellä riemulla. Mutta Sten seisoi siinä hämmästyneenä, voimatta käsittää, että hänen prinsessansa äkkiä olikin muuttunut työmiehen tyttäreksi.
Nuori tyttö oli niin hämillään, että milteipä itku tunkeutui kurkkuun eikä hän saanut sanaa sanotuksi; vihdoin eräs hänen nuorista ystävättäristään tunkeusi esiin ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Tuo hädän hetkenä annettu hyvä neuvo näytti tekevän hämilleen joutuneen tuomarin taas iloiseksi ja tuskin kuultavalla äänellä lausui hän tuomion:
— Nuoren herran pitää laulaa!
— Laulaa, niin laulaa hänen pitää, huusi hyväksyen tuo hilpeä joukko ja Sten herra oli tuomittu.
Voimakkaat käsivarret nostivat hänet pöydälle ja sinne hänelle ojennettiin kilpikonnan luusta tehty kitara, jonka eräs kaupungissa oleskeleva italialainen maalari oli tuonut mukanaan. Ei ollut kukaan kysynyt osasiko tuomittu laulaa, otaksuttiin vain, että sitähän toki jokainen aatelisherra lie saanut oppia.
Hiljaisesti näppäili Sten ensiksi muutamia säveliä kitaralla toipuen sillävälin hämmästyksestään; ihmisjoukko hänen ympärillään asettui kuin meri myrskyn jälestä. Mitäpä hän laulaisi? Alhaalta nousi kuumia huuruja häntä kohden, oluen, viinin ja palaneen vahan katkua, joten hän meni melkein huumauksiinsa; silmäinsä edessä näki hän yhdessä mylläkässä punaisia kasvoja, valonvälkettä, tynnyreitä, köynnöksiä ja kukkia. Hänen sormensa hivelivät kitaran kieliä eikä hän voinut löytää, mitä hän etsi; alhaalla laattialla vallitsi vihdoinkin täysi äänettömyys, mutta saattoihan jo seuraavassa tuokiossa tuo monipäinen peto pitkästyä odottamiseen, käydä kärsimättömäksi ja hyökätä hänen kimppuunsa. Silloin sattuivat hänen katseensa noihin sinisiin silmiin ja pehmosiin, valkosiin poskiin, joissa vielä oli punaisia täpliä, jälkiä hänen suuteloistaan, kitaran äänet rupesivat soimaan ja hän tunsi vastakaikua omassa rinnassaan. Soitettuaan hetkisen helakasti rupesi hän heikolla äänellä, joka kumminkin vähitellen sai vahvuutta, laulamaan lapsena oppimaansa romanssia, provenkalisten lemmenlaulujen tapaan. Hän innostui omasta laulustaan ja oli ennen pitkää täydellisesti laulunsa mielialan vallassa.
Hän kuvaili siinä muinaisajan ritaria, joka asui linnassaan jylhän vuoren rinteellä ja sieltä ankaruudella ja säälittä kohteli ympäristön asukkaita. Ritarilla oli poika, jota hän aikoi samanlaiseksi jälkeisekseen. Vaan lumivyöry tuli, hautasi linnan ja sen haltijan alleen, — poika vain pelastui; mutta hän ei ollut mitään, ei omistanut mitään, rakastui lopuksi mökin tyttöön ja hänestä tuli mökin onnellinen asukas.
Vaatimaton laulu, mutta sydämmeen käypä. Kuulijat olivat liikutetut, ja Sten sai täydellisen anteeksiannon. Toiset tytöt tosin arvelivat, että siinä olisi voinut olla enemmänkin rakkautta, mutta Sten vastasi, että sitä kyllä tulee jälestäkäsin. Vaan samassa astui tuo hyvänluontoinen neuvosmies laulajan luo, kiitti laulusta, kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja lähti hänen kanssaan kävelemään erääseen sivuhuoneeseen, jossa hän istutti Stenin penkille ja itse asettuen kädet ristissä hänen eteensä lausui teeskennellyllä tuomarinpontevuudella:
— Se oli laulu se, herrani, vaan nyt on luulemma puheenkin vuoro! Teillä on suru sydämmessänne, ettekä ole oikealla retkellä. Luikahdittehan passitta sisään kaupunkiin, niin, niin, te näette, että täällä kyllä pidetään miehistä huoli eikä niitä niin paljo olekaan, ettei niitä lukea jaksaisi.
Sten säikähti jo aivan pahanpäiväiseksi, vaan tuo hyväluontoinen neuvosmies tyynnytti häntä, pyysi häntä istumaan ja kertomaan vaiheensa, sitten heistä tulisi ystävykset.
Huomaten, että hänen tarinansa kaikissa tapauksissa täytyi tulla kerrotuksi, suostui Sten mielellään kertomaan sen kahdenkesken ystävälliselle henkilölle, jolta siltäkin ystävällinen mieliala saattoi olla poissa jo huomenna, kun viini oli lakannut vaikuttamasta. Hän kertoi senvuoksi kaikki, salaamatta mitään. Kun hän oli lopettanut, virkkoi neuvosmies:
— Nyt siis haette tointa, voimiinne ja kykyynne soveltuvaa; te osaatte kirjoittaa, hyvä, kaupunki tarvitseekin juuri kirjurin, sillä tänä iltana tuli yksi paikka aukinaiseksi.
— Vaatevarastossako? kysyi arasti Sten, synkästi aavistaen, että kohtalo hänelle oli juuri sen paikan valmistanut.
— Siellä juuri.
— Tuo miesparka erotetaan siis virastaan varomattomuutensa takia?
— Luonnollisesti. Kaupunki on valtakunnan avain. Niiden joukossa, jotka vartioivat avainkaappia, ei saa olla pettureita.
— Sitä paikkaa en voi ottaa vastaan, selitti Sten muistaen sitä ystävyyttä, jota onneton kirjuri oli häntä kohtaan osottanut.
— Toisen kuolo, toisen leipä! Häpeättekö astua ruumiin yli? Mitäpä on vaelluksemme täällä muuta, kuin taistelua hengestä; istumme ja vaanimme, että toinen kuolisi ja kannettaisiin edestämme pois? Kuinka tuli minusta neuvosmies? Joo, minä odotin, että kuusi neuvosmiestä edestäni kuoli. Kuinka pääsen pormestariksi? Niin, minä saan odottaa kunnes hän, joka on tuolla etuhuoneessa, kuolee edestäni. Ja sitä saan ehkä odottaa kauan, lisäsi hän huoaten. — Mitä tuohon eron saaneeseen tulee, tunnen vilpitöntä sääliä häntä kohtaan, mutta samalla olen iloinen, että te pelastutte pulasta.
— Mutta hänellähän on vaimo ja lapsia?
— Hyvin surullinen on heidän laitansa! Vaan kun mies nyt itse tavallaan on luopunut toimestaan, niin on se vapaa ja jos te ette halua ottaa sitä vastaan, niin ette suinkaan tee itsellenne ettekä hänelle palvelusta. Meidän kesken sanoen, ajattelimmehan kyllä vähän kukin mielessämme samoin kuin hän, mutta sellaista ei saa tuoda ilmi. Minä olen vanha mies, herraseni, ja olen jo nähnyt elämää. Se on nyt kyllä nurinkurista ja kieroa, mutta eihän sitä pirukaan voi auttaa. Vielä on samettitakkinne puhdas, vaan huomenna se on jo likanen, ylihuomenna repaleinen ja tiedättekö mikä sitä seuraavana päivänä olette? Ette enää aatelisherra, vaan seikkailija, löysäläinen. Totelkaa neuvoani, nuori mies! Hankkikaa leipää niinkauan kuin sametti kestää, ja koettakaa sitten pitää puolianne. — Miettikää nyt päivän ehdotustani ja tulkaa maanantai aamuna raastupaan. Hyvää yötä, olkaa ymmärtäväinen!
Sten nousi ja meni suureen saliin. Mutta siellä oli hänestä nyt autioa ja tyhjää, kun jo häärahvas oli poistunut. Väsyneenä ja monenlaisten mielenliikutusten masentamana, päätti hän mennä kotiinsa.
Majataloon päästyään ja makuuhuoneeseen kiivettyään rupesi hän tarkastelemaan samettitakkiaan. Viiniä oli sen päälle kaadettu, maantien tomu oli siihen painanut ruskean leimansa, kainalojen alta oli sen hiki syönyt, — se oli sangen surkean näköinen. Hän meni maata ja nukkui ihmetellessään, missähän kaupungin rautavaaka mahtoi siaita. Yöllä hän näki unta tanssivansa kuolemantanssia vaatekirjurein kanssa, tappelevansa raadoista, — heräsi, nukkui taas rautavaakaa ajatellen, ajatellen helliä jäähyväisiä samettitakilleen ja päättäen varmasti hankkia leipää ensiksi yhdelle suulle ja sitten kahdelle.
* * * * *
Kaunis toukokuu ei pitänyt lupauksiaan. Vielä satoi lunta omenakukkain päälle eikä aurinkoa näkynyt kahteen viikkoon. Kaksi kamalaa viikkoa on Sten, Ulffot suvun, Väringen, Hofstan ja Löfsalan tilusten omistajain, viimeinen jälkeläinen, seisonut kylmässä, kosteassa vaatevarastohuoneessa merenpuoleisen sataman varrella. Aikuisesta aamusta myöhään iltaan on hän seissyt siinä, kynä kovettuneiden sormien lomassa, ja kirjoittanut paperille kaikkia vaatteita ja vaatelajeja, joita äsken avautunut laivaliike oli ruvennut tuomaan kaupunkiin. Ei hän oikeastaan ymmärrä, miksi ne ovat muistiin kirjoitettavat, miks'ei yhtähyvin kirjoiteta katukiviä, lumihiuteita taikka vedenpisaroita; mutta hän on noudattanut vanhojen neuvoa ja hän puristaa huulensa kokoon aina kun hänet valtaa kysymisen halu. Läpi sen huoneen, jossa hän seisoo, kulkee myötään kantajia ja kauppiaita, joiden jaloissa kulkeupi lunta ja lokaa sisään ja joiden matkassa raaka ulkoilma vapaasti virtaa huoneeseen. Vaatemytty toisensa perästä viskataan suunnattoman suurelle pöydälle ja niistä pölähtää ilmaan pilvellinen tupehduttavaa tomua. Vielä häntä ei ryvitä, mutta hän tuntee, että hengitys käy vaikeammaksi eikä se kevene siitä, että hän näkee, miten vilu on polttanut rakoille hänen valkoset kätensä ja muuttanut ne punasiksi pahkaroiksi. Eräänä päivänä hän meni parturiin ja sai siellä kuvastimessa nähdä kasvonsa. Hän luuli, että siinä hänen edessään oli toinen ihminen, sillä eipä hän tuntenut omikseen noita laihtuneita, kellertäviä kasvoja, täynnä ihonäppylöitä ja pörröttävää parransänkeä. Hänen jalkansa oli lumi räntä ja kosteus niin turmellut, ettei hän voinut käyttää tavallisia kenkiä, vaan täytyi hänen kulkea kallokkaissa. Valkosen takkinsa oli hän vaihtanut pitkään ruskeaan kauhtanaan ja töyhtölakin asemasta oli päässä leveälierinen hattu. Kun palkka oli huono, täytyi hänen syödä hyvin huokeahintaisissa ruokapaikoissa ja niissä sai ainoastaan suolaista ruokaa, johon tottumatonna hän rupesi potemaan keripukkia. Kerran hän siitä valitti eräälle vanhemmalle toverilleen, mutta silloin tämä nuhteli häntä, sanoi, että oli ihmisiä, jotka tekivät enemmän työtä kuin Sten eivätkä saaneet palkkaa ollenkaan, itse hän ei ollut syönyt tuoretta ruokaa sittenkuin jouluksi. Tämä toveri, sama mies, joka vietti häänsä raastuvan kellarissa, kadehti Steniä siksi, että tämä jo niin nuorella ijällä oli saanut samanlaisen paikan, jota hän itse oli odottanut kymmenen vuotta.