Useita johtokunnan jäseniä istui Laivurisen huoneessa. Keskustelu kävi kankeasti sillä jutun aineena oli kovin jokapäiväisiä asioita ja muutenkin näytti olevan kuin jotain painavaa mielissä. Laivurinen istui joukossa melkein mykkänä. Hänelle eivät puhuneet muut eikä hän muille. Hän oli käärinyt paksun huivin kaulaansa ja pukenut päällystakin yllensä ja näytti matkamieheltä muiden rinnalla.
Kankeata keskustelua oli Laivurinen melkein mitään elonmerkkiä ilmaisematta kuunnellut noin puolen tuntia. Sitten hän liikahti tuolillaan kärsimättömästi ja hänen vakoileva kysyvä katseensa kiersi miehestä mieheen.
Tähän saakka oli keskustelu käynyt melkein Laivurista huomaamatta. Mutta nyt jokainen hiukan sävähti ja katseet lensivät yhteen. Keskustelu katkesi paikalla, ja jokainen näytti tuumivan, mistä jatkaisi Laivurisen kanssa. Mutta kukaan ei ensi hetkessä keksinyt mitään. Kirkkoherra turvautui sormiaan hivuttelemaan ja muut piippujaan asettelemaan. Kun Laivurinen tarjosi tupakkaa, piippuun pantavaa ja paperossia, päästiin jo helpommalle ja Tolvanainen keksaisi jo sanottavaakin.
"Kovin on opettaja nyt mennyt heikoksi. Ette taida virkavahvistuskirjaa kauan tarvitakaan." Hän hymyili ystävällisesti, surkuttelevasti. Jo äsken tullessaan oli hän opettajan heikkoudesta puhunut.
"Eipähän sitäkään tiedä", virkahti Laivurinen kuivasti.
"Nyt pitäisi jo enemmän huolehtiatoisenlaisestavirkavahvistuskirjasta", jatkoi Tolvanainen, "vahvistuskirjasta, joka valtuuttaisi Karitsan häihin." Hänen suunsa oli laupiaassa hymyssä, ja kirkkoherraan katsahti hän kuin kiitosta odotellen. Laivurinen kuohahti hermostuneesti:
"Mistä syystä te tuollaisella erityisellä tarkoituksella minulle sitä sanotte?" kysäisi.
Toiset johtokunnan jäsenet katselivat hämillään pitkin neniään.Tolvanainen ihastui, kun huomasi, että hänen puheensa koski.
"Mutta miksikäs opettaja sitten suuttuu siitä, että minä sanon sillä tavalla?" kysyi Tolvanainen terävästi ja posket alkoivat hehkua.
"Siitä syystä, että tunsin äänenpainosta teillä olevan jonkin erikoisen tarkoituksen."
"Minkä erikoisen tarkoituksen?"
"Mitäs minä sitä selittelemään… Itse paraiten tiedätte."
"Sepä nyt merkillistä puhetta on, tuota…" alkoi Tolvanainen. Mutta kirkkoherra keskeytti sovitellen:
"Väittelynne ei tunnu kääntyvän rakentavaksi", hän sanoi. "Ehkä on parasta että käymme asiaamme?"
Laivurinen olikin jo joutua hämille, sillä hän itsekin huomasi liian rajusti ottaneensa kiinni Tolvanaisen sanoista… Eikähän nuo toiset tiedä minun ja Tolvanaisen entisistä suhteista, ajatteli hän harmitellen.
Kirkkoherra esitti johtokunnalle asian. Opettaja Laivurinen oli vaatinut virkavahvistuskirjaa ja sitä varten pyytänyt johtokuntaa kokoon.
"Onko johtokunnan jäsenillä mitään muistuttamista opettaja Laivurisen pyyntöä vastaan?" kysyi hän lopuksi.
Huoneessa syntyi hiljaisuus, joka lopulta muuttui tuskalliseksi. Toinen vartosi ja velkoi silmäyksillään toistaan puhumaan. Laivurinen joutui levottomaksi eikä voinut pidättää itseään sanomasta:
"Nähtävästi on jotain muistutettavaa minua vastaan. Olkaa hyvät ja sanokaa, mitä on sanottavaa." Hän hymyili ylpeästi, ja ääni värähteli hiukan. "Silloin on rauta taottava, kun se on kuuma", lisäsi vielä.
Miehet olivat tukalassa tilassa. Melkein yhtaikaa kääntyivät kaikkien silmät Tolvanaiseen, joka hieman tavallistaan punaisempana kasvoiltaan istui totisena ja nähtävästi pyöritteli sanaa kielellään.
"Paha on puhua, paha puhumattakin olla", alkoi hän. Kasvoille hyökkäsi veri, ja ääni vapisi. Hän jatkoi: "Mutta kun kerran sitä kysytään, niin täytyy sanoa, että opettajan uskonnollisista mielipiteistä on viime aikoina levinnyt hyvin pahoja huhuja ympäri seurakunnan. Ja se on paha ja vaarallinen asia, se."
"Sekö, että sellaisia juttuja on levinnyt?" kysyi Laivurinen naurahtaen.
"Olen minäkin kuullut hiukan jotain sellaista", sanoi kirkkoherra vakavasti, ottamatta huomioon Laivurisen keskeytystä. "Mutta en ole tätä ennen saanut tilaisuutta kysyä asiaa opettajalta itseltään. No, onko totta, että te olette sellainen vapaa-ajattelija?" Hän kääntyi Laivurisen puoleen ikäänkuin ainakin tuomari tutkiessaan syytettyä. Laivurisen kasvoilla vaihteli väri, ja hän katseli alaspäin ikäänkuin vastausta miettien.
"Niin … se riippuu siitä, minkälaista vapaata ajattelemista tarkoitetaan", sanoi hän vihdoin näennäisesti jotenkin tyynesti. Jälestäpäin muistellessaan näitä minuutteja ja erittäinkin sitä äänenpainoa ja tapaa, millä kirkkoherra teki ensi kysymyksensä, ihmetteli opettaja, mistä se voima silloin tuli hänelle, jolla hillitsi itsensä. Yleensä arveli sen syyksi, että hän silloin kenties oli varustautunut sellaiseen.
"Aivan niin", myönsi kirkkoherra hyväntahtoisesti. "Mutta jätetään nyt ne pitemmät mutkaiset tiet ja pyritään suoraan päämaaliin. Omistatteko te luterilaisen kirkon uskontunnustuksen?"
Laivurinen naurahti ja painoi kurillisesti leukansa paksun huivin alle.
"Minä en suinkaan kiellä teitä pyrkimästä suoraan päämaaliin. Mutta ennenkuin ryhdyn tekemään uskontunnustustani, uskallan kysyä, millä perusteella sitä tässä tilaisuudessa vaaditaan?" Laivurinen katsahti terävästi vuorotellen kuhunkin.
Kirkkoherra hymyili.
"Mutta, hyvä Laivurinen, täytyyhän meillä olla oikeus sellaisen kysymyksen tekoon koulun johtokuntana. Ettehän tekään voi sitä kieltää, jos järkevästi ajattelette."
"En tietysti. Mutta ottiko kirkkoherra huomioon, etten minä kysynytkään oikeutta, vaan perusteita?"
"Jassoo … jaa, sitä en huomannut. Ja sama asiahan se onkin… Niin, no … kansalla kun on yleinen tieto siitä, että te olette…"
"Onko setieto?"
"Kyllä se on tieto."
"Mistä saatu?"
"Epäilemättä teidän omista puheistanne."
"Kukahan niitä on kuullut? Ovatkohan kyenneet edes oikein ymmärtämään…"
"Sitä en tiedä", sanoi kirkkoherra, jo kärsimättömästi. "Mutta sen minä tiedän, että tässä päästään paljon vähemmällä, jos ei niin tarkkaan tutkita kiertävien huhujen perusteita. Ne saattavat kylläkin olla perättömiä, mikä olisi ainakin minulle varsin mieluinen asia. Voittehan vastata kysymykseeni."
"Tietysti. Mutta kirkkoherra on hyvä ja koettaa asettaa itsensä minun tilalleni: ettekö luule, että siinä tapauksessa tutkisitte, miten huhut, joista ollaan niin suuressa määrässä vastuunalaisia, kuin minä nyt tässä, ovat saaneet alkunsa. Sallikaa minun siis vielä, kun tässä syytettynä seison, kysyä: mitä sanovat oppilaani, lapset?" Laivurisen kurkkuun nousi paksu pala, mutta hän nielaisi sen väkisin alas.
Kirkkoherra katsahti kysyvästi johtokunnan jäseniin, pysähtyiTolvanaiseen ikäänkuin häneltä jotain odottaen. Sieltä tulikin:
"Mitäs lapset … eivät ne ymmärrä sellaisia asioita."
Kirkkoherra käänsi mitään virkkamatta pettyneenä kasvonsa toisaanne.Laivurinen huudahti:
"Mitäkö lapset? Eikö tässä ole juuri kysymys siitä, millä tavalla minä opetan lapsia? Jos eivät lapset ymmärrä mitään, niin mitä merkitystä sillä sitten on että niille ensinkään mitään opetetaan?" Hän naurahti.
"Noo niin, mutta", veti Tolvanainen pitkään.
"Jos teidän lapsenne todistavat, että minä olen opettanut heitä pilkkaamaan Jumalaa, niin minä olen valmis luopumaan virastani", jatkoi Laivurinen, tukevasti lyöden kättä polveen.
"En minä ole siitä kuullut", sanoi kirkkoherra. "Mutta siitä olen kuullut, että opettaja julkisesti soimaavaltionkirkkoa, vieläpä kieltää erityisten raamatunpaikkain totuuden. Olen kuullut, että puhutte näistä julkisissa paikoissa ja henkilöille, jotka asiaa sen enempää ymmärtämättä naureskellen kertovat niitä pitkin kyliä. Sellainen on syytös teitä vastaan."
Kirkkoherra katsahti ankaran totisena johtokunnan jäseniin, ikäänkuin näille vielä huomauttaakseen, että nyt se oli tehty, kanne. Tolvanainen sai ystävällisen hymyilemisen puuskauksen. Laivurinen nähtävästi joutui hämille. Hän nousi ja astui muutaman kerran levottoman näköisenä yli lattian.
"No niin", sanoi hän sitten hiljaa, "minä tahdon antaa selityksen näihin kysymyksiin. Teillä on kyllä tavallansa oikeus sitä vaatia, sillä olenhan minä teidän valtanne alainen." Viimeisissä sanoissa sortui ääni katkeruudesta. Hän istui ryähtäen tuolille, aukaisi päällystakin ja otti huivin pois kaulastaan. Kaikesta päättäen valmistui hän antamaan laajaperäistä ja peittelemätöntä selvitystä. Hän valmistautui siihen kuten raskaaseen, voimia kysyvään kamppailuun.
Ensin ryhtyi hän tekemään selkoa mielipiteistään valtionkirkon suhteen. Se selitys oli laaja: Siinä ei ole enää Kristuksen henki määrääjänä, vaan tapa ja tilaan sopiva laki. Papisto on kohonnut virkakunnaksi, joka ikäänkuin kirkontornista katselee maassa matelevaa laumaa; ei ole montakaan, jotka uskaltaisivat laskeutua kuraan ja korpeen etsimään kadonneita lampaita ja kantamaan niitä kotiin. Ihmisiltä kieltää papisto vapauden tutkia raamattua ja panee omat ohjelmansa sijaan j.n.e. Oli mustin valhe, että hän milloinkaan olisi pilkannut uskontoa. "Miten, Herran nimessä, vakava mies voi pilkata sattumaltakaan vakavaa asiaa, jota hän sydämestään kunnioittaa?" kysyi hän. Raamatun kertomuksissa ja tapauksissa oli hän aina nähnyt Jumalan ohjaavan käden. Pyhä, iankaikkinen totuus oli hänen mielestään raamatussa löydettävänä, vaikka se olikin siinä tarunsekaisten ja historiallisten kertomusten sisään kätkettynä, kuin kulta soran sekaan.
"Kyllä minä vapaa-ajattelija olen", jatkoi hän, "minä tutkin asioita ja punnitsen niitä. Minulla on kyllä useista uskonopin kappaleista eri käsitys kuin mitä te pidätte oikeana. Mutta en minä sille mitään voi. Enkä minä oppilailleni omia, poikkeusmielipiteitäni opeta. Sille en mitään taida, että käsitän juutalaiset uskontoineen pakanakansaksi, johon Jumalan henki kuitenkin välillisesti vaikutti ja jossa Jumala siten etupäässä kehitti yhä jatkuvaa luomistyötänsä. Minä pidän heitä kansana, joka tämän kehityksen alaisena ollessaan tunsi ikäänkuin ilmassa liikkuvana todellisen siveysaatteen suunnan, tavat ja lain, tunsi Jumalan tahtoa puolinaisesti, aavistuksena; semmoisena kansana, joka lapsena haparoi lapsen tavalla, mutta jonka rinnalla meidän aikamme henkinen kehitys on jo kasvaneen miehen kehitystila. — Mutta en minä tätä minäkään uskonkappaleenani pidä, ajattelen vain, että niinvoisiolla. Sivuasioitahan nämä ovatkin itse uskontoon nähden?"
Hän katsahti kiihoittuneena ympärilleen, ikäänkuin vastausta odottaen.Nähtyään, ettei kukaan aio vastata, jatkoi hän:
"Kristillisyyttä ihailen korkeimpana ihanteenani. Mutta oikein tosikristittyä on vaikea tavata, ainoastaan joitakuita sellaisia tunnen. Mutta se, että sellaisia tunnen, vahvistaa minunkin uskoani", lopetti hän mietteissään, aivan kuin olisi noita ihanteitaan paraillaan sielunsa silmillä katsellut.
"Minä ikävöin ja kaipaan aina jotakin, en usein tunne itsekään mitä", jatkoi hän melkein kuin itsekseen. "Mielikuvitukseni muodostelee aatteitani, täydentelee ihanteitani, tuottaen siten hengelleni tyydytystä ja iloa, kaipausta ja surua aina sen mukaan minkälaisilla aloilla se kulloinkin liitelee."
Oltiin hetkinen hiljaa.
"Järki, järki", äänsi Tolvanainen vihdoin ja katsahti kirkkoherraan.
"Järki", myönsi kirkkoherra.
"Järki, järki", uudisti Tolvanainen innostuneena esimiehensä kannatuksesta.
"Järki!" kiljaisi Laivurinen luonnottoman kovasti. "Millä minä muulla tutkin tällaisia asioita kuin juuri järjelläni? Ei minulla ole muita apukeinoja. Ja mitäs on teologia muuta kuin järjen muovailua?"
"Hiljempaa!" sanoi kirkkoherra ankarasti. "Sen perästä mitä tässä olen kuullut ja mitä olette puhunut, on minun mahdoton antaa teille valtakirjaa."
Laivurinen vavahti. Hän oli jo melkein unohtanut, että olisiitäkysymys.
"Mutta…" hän äännähti juuri kuin aikoen ruveta puolustautumaan. Se jäi kuitenkin siihen. Sen sijaan tysrkähti hän kerran hyvin omituisesti, ikäänkuin itkua teetellen, pudisti raivokkaasti päätä ja riensi puolijuoksua ulos, pihalle.
Kirkkoherra liikahteli kiivaan näköisenä ja ryhtyi hankkeisiin lähteä pois. Muuan johtokunnan jäsenistä, Kankkunen, katkaisi äänettömyyden:
"Mutta eiköhän me tehdä vääryyttä?" hän sanoi.
"Miten?" kysäisi kirkkoherra omituisen vikkelästi. Kankkusen aikoma vastaus jäi puolitiehen, kun opettajan rouva tuli sisään tuoden kahvia.
"Mihin opettaja on mennyt?" kysäisi hän huomatessaan, ettei tämä ollut huoneessa. Viipyi vähän, ennenkuin tuli vastaus. Kankkunen kertoi vihdoin hänen menneen ulos. Kirkkoherra katseli syrjäsilmällä rouvaa, jonka liikkeet muuttuivat yhtäkkiä kummallisen hätäileviksi. Tuskin ehti hän kunnolla saada kahvin tarjotuksi, kun jo kiireellä riensi toiseen huoneeseen ja sieltä jatkoi samaa kyytiä ulos.
Ulkona oli ruvennut uudestaan rajusti tuulemaan; nurkissa vihelsi ja mylvi oudosti; eräs vesitorvi päästi tuontuostakin pitkän, inhoittavan ulvonnan.
Rouvan poistuttua oltiin Laivurisen huoneessa hiljaa. Kaikkien huomio teroittui kuuntelemaan ulkoapäin tulevia ääniä.
"Mikähän siellä noin ulvoo?" kysäisi kirkkoherra, kun vesitorvi alkoi ulvahdella.
"Tuuli kait jossain", arveli joku.
"Niin", jatkoi kirkkoherra, "arveliko Kankkunen, että me teemme väkivaltaa?"
"Arvelin, ettei meillä olisi syytä niin loukata opettajaa sellaisten juorujen vuoksi. Hän on hyvä opettaja, miehet. Ainakin kun minä olen ollut täällä uskontotunneilla, on hän opettanut uskontoa erittäin kauniisti."
"Eihän sitä voi kieltää, ettei hän hyvä opettaja olisi", myönsi kirkkoherra, "mutta kun on uskonnosta ja kirkosta sellaiset käsitykset kuin hänellä, niin ei saata hyväksyä häntä lasten opettajaksi. Mitä erikoisesti minuun tulee, niin olen kirkon esimies seurakunnassa ja samalla seurakunnan luottamusmiehenä velvoitettu pitämään silmällä lasten opetusta koulussa, minkä vuoksi minä puolestani en suostu hänelle antamaan valtakirjaa tällä kertaa. Kavaltaisinhan minä silloin seurakuntalaiseni ja antaisin hyväksymiseni aatteille, jotka jäytävät kansankirkon perusjuuria! Nyt tosin ei Laivurinen vielä ole saattanut koulussaan kieltämisoppia opettaa, mutta sen verran on minulla tietoa ja kokemusta, että kun hän itse tulee opissaan oikein varttumaan ja kasvamaan, niin oppilaat saavat siitä karvaat hedelmät poimia. Tuo suunta on kansakoululaitoksessamme hirveästi päässyt valtaan. Mutta minä en suinkaan tahdo asemaani Herran viinimäessä niin väärin käyttää, että valmistaisin niille sijaa, jotka tahtovat työtämme tyhjäksi tehdä."
Hän oli noussut seisomaan ja puhui harvinaisen innokkaasti, käsillään viittoen.
"Oikein", äänsi Tolvanainen.
"Kyllähän se on niinkin", myönsi Kankkunen, "mutta minä vaan pelkään, että kun emme vain tekisi tässä pelossamme kärpäsistä härkäsiä ja kun ei vaan viimeinen villitys tulisi pahemmaksi kuin ensimmäinen."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi pappi.
"Tarkoitan vaan sitä, ettei Laivurinen asiaa kuitenkaan tähän jätä."
"Ettäkö valittaa?"
"Niin minä luulen."
"Ei sitä tarvitse pelätä", sanoi Tolvanainen leveästi. "Silloin hän menettäisi virkansa."
"Aivan niin", vakuutti pappi. "Hän on nyt kyllä paljastanut tässä itsensä. Mutta en minä tahtoisi häneltä virkaa ottaa. Minun mielestäni meidän ensi tehtävämme on nyt antaa hänelle kristillinen varoitus ohjaamaan ajatuksiansa oikealle tielle." Hän hiljensi äänensä salaperäiseksi ja puhui kuiskaamalla: "Ehkä hän peräytyy ja rupeaa ainakin pitämään suunsa kiinni. Kyllä Laivurinen hyvä opettaja on ja innokas, en minä sitä kiellä."
"Hyvä hän on", vakuutti Kankkunen, ja tuo neljäs mies, joka ei ollut koko aikana lausunut vielä luotua sanaa, örähti hänkin joukkoon myöntävästi.
"Mutta liian itsekäs hän on", muistutti Tolvanainen.
"Kyllähän sitä jokainen on itsekäs, jos sitä katsotaan", vastasi Kankkunen tarkoittavasti. "Tässä minun ymmärtääkseni on itsekkyys toiselta puolen paljon suurempi. Kirjoitetaanko tästä pöytäkirjaan mitään?" kysyi hän kirkkoherran puoleen kääntyen.
"Mitäs tässä on pöytäkirjaan kirjoitettavaa, kun ei sitä valtakirjaakaan anneta."
"No en minä tiedä, ajattelin vaan, että jos kirjoitetaan niistä varoituksista, niin en minä ainakaan siihen yhdy."
Kirkkoherra hymyili ylenkatseellisesti.
"Ohoh… Vai niin", ilveili hän.
Kankkunen nousi kiivaasti, otti lakkinsa, murahti hyvästiksi ja meni.Toiset jäivät hiukan pitkään katselemaan.
Rouva tuli noutamaan kahvikuppeja. Silmissä oli itkun jälkiä.
"Minnekähän se isäntä tästä?…" alkoi pappi kahvista kiitellessään, koettaen näyttää leikkisältä. Leikkiähän tämä on koko juttu!
Mutta rouvan kasvot vääntyivät omituisesti, kun hän aikoi vastata. Jo ovessa hän meni, kun vasta selkänsä taakse ilmoitti:
"Makaa… Hän on kipeä."
Itkemään kuului rouva rupeavan, kun oven jäljestään kiinni sai.Johtokunnan jäsenet katsahtivat toisiinsa. Sitten rupesivat pappi jaTolvanainen keskustelemaan siitä ja itseänsä puolustelemaan. —
"Ei tästä niin olisi pitänyt suuttua", arveli kirkkoherra, "pitäähän jokaisen ihmisen sietää arvostelua ja muistutuksia."
"Ja rovastia kohtaan osoittaa tuollaista uppiniskaisuutta!" huudahti Tolvanainen. Kun pappi näkyi äänettömänä hyväksyvän tämän mielipiteen, rohkaisi se Tolvanaista jatkamaan. Hän päätti mennä katsomaan toiseen huoneeseen, ehkäpä aikoi nuhdellakin opettajaa. Kirkkoherra kielteli parilla sanalla ollen sitä mieltä, että heidän tulisi lähteä jäähyväisiä sanomatta, kun isäntäväki kerran heitä pakoilee. Mutta Tolvanaista ei enää voinut mikään pidättää. Hän kuiskutteli jotain "kunnan omista huoneista", meni raottamaan ovea ja kurkisti sisään.
"Onko opettaja täällä vai?" hän kysyi. Sielläpä näkyi olevan, makasi vuoteessa paksun peitteen alla, ja rouva valmisteli vieressä jotain lääkkeitä. Kaksi lasta nojaili hiljaisina ja äänettöminä vuodetta vasten. "Onko opettaja tullut niin kipeäksi, että oikein makuulle?…" kyseli Tolvanainen ja astui sisään. Sairas makasi kasvot seinäänpäin. Rouva käänsi Tolvanaiselle selkänsä, ja lapset tuijottivat pelokkaina vierastaen häntä. Kun Laivurinen kuuli, että joku tuli sisään, käänsi hän äkkiä päätään ja katsahti, mutta kääntyi jälleen. Nyt tuli kirkkoherrakin huoneeseen, ja rouva työnsi lapset kyökkiin.
"Vilustunut?" kysäisi pappi, kun oli vähän aikaa äänetönnä katsellut sairasta, jonka ruumis vähän väliä värähteli vilun vaikutuksesta. Sitten hän alkoi kysellä mitä lääkkeitä rouva käyttää sekä neuvoi hyvänsävyisesti yhtä ja toista. Vihdoin hän astui likemmäksi.
"Meidän kokouksestamme luultavasti ei nyt enää tule mitään?" Hän teki tämän kysymyksen Laivuriselle. Tämä ei vastannut kohta, mutta hengenvedoista voi päättää, että hän valmistausi jotain sanomaan.
"Niin … mitäpäs siitä", hän virkahti vihdoin, "ettehän te anna minulle valtakirjaa!" Hän käännähti vuoteella niin, että kasvot tulivat näkyviin. Niissä asusti kuumeen puna. Hengitys oli hätäilevä ja raskas.
Pappi alkoi hyvin ystävällisesti ja isällisesti selittää, miten he olivat veljellisestä rakkaudesta päättäneet varoittaa ja neuvoa häntä pois sellaisesta ajatussuunnasta. He pitävät — "se oli aivan koko johtokunnan mielipide" — Laivurista kyllä hyvänä opettajana eivätkä mitenkään laskisi häntä pois muuttamaan. Eikä hänen mielestänsä Laivurinen nyt valtakirjaa tarvitsekaan, "ei suinkaan tässä nyt semmoista tule kysymykseen. Kun paranette, niin ehtiihän tuon sittenkin." Sitten hän kääntyi juttelemaan Laivurisen sairaudesta ja alkoi tätä kehoittaa kuulemaan rakkauden ääntä… Siinä hän takertui hiukan. Tolvanainen oli jo ison aikaa näyttänyt levottomalta. Nyt hän tarttui kiinni kuin haukka ja pisti väliin:
"Niin, rakkauden ääntä!" Tämän hän aivan kuin hengen pakotuksesta huudahti. "Rakkauden ääntä on jo aika kuulla, sillä kirves on laskettu sinunkin elämäsi puun juurelle. (Laivurinen käänsi ähkäisten kasvonsa pois.) Et tiedä aikaa, et hetkeä, milloin kuoleman Herra tulee ja kysyy, missä on sinun leiviskäsi. Paljon antoikin Herra sinulle, sinä olet niitä viiden leiviskän palvelijoita. Mutta oletko varma, ettet ole kätkenyt leivisköitäsi maahan? Oletko varma, ettet kaupotellut niillä vaan irstasta, Herralle kelpaamatonta tavaraa, sellaista tavaraa, maailman viisautta ja himoja, jotka ovat Herralle kauhistus?"
Puheensa lopetettuaan jäi Tolvanainen uhkaavan näköisenä tuijottamaan kirkkoherraan. Syrjäinen saattoi siitä saada sen käsityksen, että viimeinen kysymys tehtiin kirkkoherralle. Hän oli ehkä tavoitellut hyväksymiskiitoksia papilta. Tämä ei kuitenkaan ruvennut kiittelemään, sillä kasvoilla oli tyytymättömyyttä osoittava ilme.
Rouva Laivurinen liikkui levottomana huoneessa, milloin korjaten jotain pöytäpeittoa, tuolia tahi muuta sellaista, ja katsahti tuon tuostakin hermostuneesti Tolvanaiseen.
Kirkkoherra iski kuudennokselle nuhtelevasti silmää ja viittasi kieltävästi kädellään. Tolvanainen ymmärsi sen kehoitukseksi jatkamaan, ryähti ja alkoi:
"Eikö…"
Sairas liikahti levottomasti ja ähkäisi huomiota herättävästi.
"No Tolvanainen!" pääsi papilta kuin vahingossa syvästi moittiva huudahdus. Tolvanaiselle pidättyi sana puolitiessä suuhun ja hän jäi uteliaasti kyselevänä tuijottamaan pappiin.
"Älkää puhuko", kuiskasi pappi uudestaan, varaksi. Hän oli levoton kuin pahantekijä. Jos menee pois ilman selvityksiä, näyttää se tyhmältä, jos ei mene, näyttää sekin tyhmältä.
Rouva läheni vuodetta ja paranteli luisuneita peitteitä.
"Ai, ai, me epäilemättä vaivaamme sairasta läsnäolollamme?" virkahti pappi.
Laivurinen käänsi kasvonsa pappiin.
"Ei ensinkään", hän virkkoi luonnottoman vahvalla äänellä, "minulle on päinvastoin erinomaisen huvittavaa…" Hänen suunsa vääntyi omituiseen nauruun.
Kirkkoherra loukkaantui ja muuttui ankaran totiseksi.
"Huvittavaa ei se taida olla", hän sanoi, "mutta asia, josta tässä on puhuttu, on tunnollemme siksi kallis ja sen pitäisi olla kallis kaikille kuolevaisille, että noin röyhkeällä tavalla ei sitä pitäisi kenenkään kohdella, vaikkapa olisikin… Siksi toiseksi on syy virallinen, jonka vuoksi tässä seisomme valitettavasti teitä häiritsemässä. Kun jäimme yksiksemme huoneeseenne, emme voineet niin vaan, hyvästiä sanomatta mennä."
Nyt astui Tolvanainen askeleen likemmäksi.
"Minä katson velvollisuudeksemme rukoilla tässä paikassa", virkahti hän odottamatta ja laski jo kätensä ristiin.
Laivurinen kavahti istualleen. Rouva riensi huudahtaen miehensä luo ja työnsi mennessään hiukan Tolvanaista.
"Säästäkää minua!" kähisi Laivurinen kuin suuren taakan alta.
"Luuletteko te … hyvät herrat, minua sellaiseksi … raukaksi, että minä rupeaisin tässä ruikuttamaan ja matelemaan teidän edessänne … sellaisen …sellaisenjälkeen?" Hänen hampaansa koskivat yhteen.
"Oh hoh hoh"! alkoi kirkkoherra, huiskuttaen merkitsevästi etusormeaan.
"Minäkin olen ihminen … ihminen! Ajatelkaahan… Ja vaikka te puhuisitte enkelien kielillä, niin minä en usko teitä… Minä en voi sitä uskoa muuksi kuin… Teillä ei ole sydäntä! Missä teidän sydämenne on?"
Vaimo tarttui nyt kaulaan ja yritteli painamaan rintansa suun eteen. Laivurinen ponnisteli ensinnä vastaan, vaikka heikosti, ja kallistui sitten huohottaen vuoteelle. Vaimo polvistui lattiaan vuoteen viereen, painoi kasvonsa tyynyihin ja itki ääneen. Kirkkoherra ja Tolvanainen hiipivät pois ja olivat parin minuutin kuluttua kotimatkalla.
Laivurinen oli kauan aikaa ääneti ja makasi kasvot seinään päin. Ainoastaan tuontuostakin kuuluva tuskallinen ähkinä ja epätasainen hengitys ilmaisivat, että hän valvoi. Vaimo seisoi vuoteen vieressä hänkin mitään puhumatta. Vihdoin Laivurinen käänsi kasvonsa vaimonsa puoleen ja katsoi tätä nöyrästi, rukoilevasti silmiin.
"Voi hyvä Jumala, isäkulta, mitä nyt teit", virkahti vaimo surullisesti.
"Häh?" kysäisi sairas, vaikka epäilemättä kyllä kuuli. Hänen kasvoilleen tuli uudelleen levoton ilme. Vaimo kertasi äskeisen lauseensa voivotellen.
Laivurinen ei vastannut mitään, mutta näki kyllä, että hän sitä ajatteli.
"Jätä, jätä minut rauhaan!" huudahti hän vihdoin ja käänsi taasen kasvonsa seinään päin. "Minua piinataan kuoliaaksi", jatkoi hän, "sääli sinä edes ja jätä rauhaan."
Mitään virkkamatta kohensi vaimo peitteitä ja meni pois, silmät uudelleen kyyneltyneinä. Mutta samassa kuin rouva painoi oven kiinni, katui Laivurinen jo, että oli hänet ajanut pois. Suu avautui huutamaan takaisin ja anteeksi pyytämään ja selittämään, ettei hän tahtonut vaimoaan loukata… Mutta kun syrjäiset henkilöt olivat niin väärin tuominneet … ja kohdelleet hävyttömästi, niin ei hän voinut oikein hillitä itseään eikä huomannut, mihin viha ajoi…
Ennenkuin ajatus ehti sanoiksi, laimeni into jo ja koko olemuksen valloitti tavaton halu nukkua … nukkua ja unohtaa. Uni ei kuitenkaan tullut helposti. Sen sijaan tuntui kuume yhtäkkiä valloittavan. Se tuli äkkiä kuin rajuilma. Heti kun kummallisesti pelästyen ehti ajatella, että jokos se nyt tulee taas … oli jo kokonaan kuumeen vallassa…
Bendell oli istunut monta tuntia Airaksisen luona. He pelasivat tammea, jaarittelivat ja huvittelivat.
"Harvoin näkyy Laivurinen enää teidän joukossanne", virkahti Airaksisen vaimo ohi kulkiessaan.
"Hjaa…" Molemmat pysähtyivät ja muuttuivat miettivän näköisiksi.
"Saa nähdä, eikö hänelle tule hyvinkin pian kuolema", jatkoi Airaksisen emäntä.
"En minä sentään luule, että hän vielä kuolee", sanoi Bendell. "Kun hän vaan heittäisi tuon katkeran surumielisyyden ja alkaisi ahkeraan seurustella jälleen ihmisten kanssa, niin se varmaankin auttaisi paljon hänen parantumistaan."
"Ei keuhkotautisen kanssa ole hyvä seurustella … siitä saattaa tarttua."
"Joutavia, ei se niin tartu", huudahti Bendell.
"Tarttuu kuin tarttuukin", väitteli emäntä ja kertoi siitä jonkun esimerkin.
"Ei se pidä paikkaansa tuo esimerkki", kielsi Bendell, "mutta se pitää paikkansa, että yksinäisyys Laivurista rasittaa ja hän joutuu siten kaikenlaisiin synkkiin mietiskelyihin. Kyllä me, veikko, lyömme häntä liian paljon laimin", sanoi hän.
"En minä tiedä … näyttää siltä, kuin ei hän paljon välittäisi mistään seurasta. Hän on niin kärty ja kiukkuinen."
"Hän on, se on totta se", myönsi Bendell.
"Ja minä arvelen", jatkoi Airaksinen, "ettei hän nyt vielä ole niin huono, ettei voisi päivillä pistäytyä naapurissa, hänellä kun on kyllä aikaa."
"Onpa niinkin. Mutta se juuri on synkkämielisten tavallisia tapoja, että he karttavat ihmisiä. Heitä pitäisi muitten etsiä ja tunkeutua heidän pariinsa ja koettaa siten poistaa tuota yksinäisyyden ikävää."
"Hm."
"Tänäpäivänä pitäisi siellä olla, Laivurisen luona, koulun johtokunnan kokous virkavahvistuskirjan antamista varten Laivuriselle", tiesi emäntä, joka nyt tuli takaisin huoneeseen ja kuuli miesten juttelevan vielä hänestä.
"Ai, jaa, se on totta se! No saas nähdä, viitsivätkö olla niin hävyttömiä, että noiden liikkuvien huhujen johdosta alkavat häntä kiusata", arveli Bendell.
"Tuskinpa sentään", sanoi Airaksinen. "Kyllä tosin Tolvanainen tässä eräänä päivänä kertoi siitä ja vakuutti, että hän tekee ainakin muistutuksen, mutta tuskinpa siitä tulee mitään."
"Eivät ne kehtaa, semminkin jos Laivurinen on itse paikalla."
Puodista alkoi kuulua kovaäänistä puhetta, jonka ohessa tuontuostakin mainittiin Laivurista. Se herätti huomiota; Airaksinen meni likemmäksi ovelle kuulemaan ja siirtyi siitä vihdoin puotiin. Puodissa oli useita ostajia, mutta kaikki seisoivat kuunnelleen, kun muuan akka kertoi, miten rovasti oli päättänyt panna opettajan viralta, kun opettaja ei usko ruumiitten ylösnousemista. Laivurinen oli tullut niin kipeäksi, että taitaa kuolema tulla.
Tästä nyt alkoivat akat puodissa huutaa. Yleinen mielipide kallistui kohta opettajan puolelle. Kirkkoherralla oli paljon syntejä, niistä kerrottiin ja niitä muisteltiin. Monta kertaa oli kieltäytynyt sairaan luokse menemästä, lapsia kastamasta; hän oli tulojensa suhteen tuiki tarkka ja vaatelias.
Airaksinen kutsui Bendellinkin akkoja kuuntelemaan. Siihen tuli pari miestäkin lisäksi.
— Kylläpä oli palkkaa kirkkoherralla, yli kymmenen tuhatta! — Laivurinen oli köyhä ja vielä köyhemmästä itsensä kouluttanut. Tältä nyt tahtoo pappi riistää elannon ja toimeentulon.
— Kyllähän sekin on väärin, suuri synti ja rikos ajatella, että ei ole ylösnousemusta, mutta itsehän kukin asiansa vastaa.
"Ja kukas papin sydämen ajatukset tuntee?" kyseltiin.
"Tosiaankin, kuka ne tuntee … saarnaa vain sitä varten, että saa palkan."
Jo olivat siihen juttuun ja parjaukseen sekautuneet Airaksinen ja Bendellkin. Jälestäpäin tulleet tiesivät asian oikean laidan: ei opettajaa viralta ollut pantu, mutta nuhteita oli annettu siitä, että häpäisee pappeja. Kankkusen isäntä oli ollut Laivurisen puolesta ja pannut vastalauseen johtokunnan päätöstä vastaan.
"Se on sentään mies, se Kankkunen", kehuivat miehet.
"Ainoa miehinen mies koko johtokunnassa."
Mutta kipeä, kovin heikko oli Laivurinen kaikkien tietojen mukaan. Hänestä tuli illan sankari, oikea marttyyri. Koulunjohtokunnan, erittäinkin Tolvanaisen ja kirkkoherran saama tuomio ei ollut kadehdittava.
Bendell ja Airaksinen poistuivat nauraen puodista.
"On ne, nuo ihmiset sentään omituisia … tänäpäivänä ne ovat kuun, huomenna auringon puolella", nauroi Bendell.
"Se oli Laivuriselle suoranaiseksi voitoksi", jatkoi Airaksinen.
Mutta ilta oli jo myöhänlainen ja Bendell lähti kotiinsa. Matkalla pisti hänen päähänsä yhtäkkiä ajatus mennä katsomaan, kuinka sairaaksi Laivurinen oikeastaan oli tullut.
Hän tapasi rouvan eteisessä.
"No, kuinka täällä nyt on asiat?" kysyi hän.
"Eihän ne hyvinkään. Äsken oli hän kovasti kuumeessa, mutta nyt on jo parempi."
Rouva kehoitti käymään sisään, mutta Bendell vastusteli: sairas vaivautuu liiaksi … ja kun ei hänellä asiaakaan ole. Mutta rouva yhä vaan innokkaasti kehoitteli:
"Hän niin mielellään näkee, että joku edes tulee katsomaan … kun kaikki unohtavat." Tuossa äänessä oli vieno surullinen sointu ja ujosti lausuttu sydämeen käypä moite "unohtamisesta" ja "hylkäämisestä". Bendell tunsi sen herkästi ja vastustelematta enää astui sisään ajatuksissaan nuhdellen itseään ja ikäänkuin anteeksi pyytäen.
Laivurinen makasi silmät ummessa. Mutta kun Bendell astui muutaman askeleen lattialla, avasi hän silmänsä. Bendell huomasi sen kohta ja tervehti hiljaa, niinkuin sairasta tervehditään. Laivurinen vastasi melkein iloisesti.
"Miten jaksat?" kysyi Bendell.
"Alkaahan se nyt taas mennä, mutta päivällä minussa oli kovasti kuumetta… No, tietysti olet kuullut mitä täällä on tapahtunut?" kysäisi hän vilkkaasti ja nousi istumaan vuoteelle.
"Kuulin, kuulin… Ne saakelin…"
"Eikö herra nimismies nyt jouda istumaan ja vähän huvittamaan tuota meidän ukkoa?" keskeytti rouva sisään tullessaan.
"Niin, ota takki päältäsi ja istu vähän aikaa", liittyi kehoitukseenLaivurinen.
Kehoitukset tuntuivat niin sydämellisiltä, jopa rukoilevilta, että Bendell vähääkään enää empimättä heitti päällystakkinsa naulaan ja siirsi tuolinsa Laivurisen vuoteen viereen ollaksensa oikein kodikas ja miellyttääksensä.
"Mitenkä se kaikki oikein tapahtui?" kysyi hän halukkaana kuulemaan.
Laivurinen alkoi kertoa ja rouva täydensi kertomusta omilla tiedoillaan. Kertomuksensa lopetettuaan vaipui Laivurinen hiljaiseen, surumieliseen mietiskelyyn. Rouva ja Bendell jatkoivat arvostellen johtokunnan menettelyä. Rouva kertoi pahoin pelkäävänsä, että Laivurisen suuttumisesta tulisi pahempia seurauksia.
"Hänellä kun on niin tulinen luonne… Ja semminkin kuin sairaana, kipujen rasittamana tulee härsytetyksi, niin on se kuin tulen pumpuliin pistäisi."
"Ei siitä mitään", vakuutti Bendell. "Tietäähän täällä kuka hyvänsä, miten heikkohermoiseksi Laivurinen on tullut. Itse saavat hävetä, etteivät osaa hienotuntoisemmin sairasta kohdella."
"Ja ajatelkaa!" huudahti Laivurinen puolustuksesta innostuneena. "Jos minä nyt olisin eksynyt lammas, niin tuollako tavalla paimen sitten johdattelee minua laumaan takaisin?" Hän katseli surullisesti hymyillen Bendelliä.
"Tietysti", vastasi Bendell. "Ennen johdatettiin ihmisiä oikealle tielle jalkapuurangaistuksella."
"Tämä on samaa laatua", jatkoi Laivurinen keveästi, "tämä on tavallaan kirkollinen panna, johon minut on julistettu: jotta saisin virkavahvistuskirjan, täytyy minun ajatella aivan samoin kuin kirkkoherra, taikka oikeammin niinkuin hän käskee ajatella."
"Mutta nyt ovat ihmiset sinun puolellasi."
"Miten?"
Bendell kertoi keskustelusta Airaksisen puodissa. Se nähtävästi virkisti Laivurista.
"On se sentään omituista", sanoi hän, "että kansan mielipide on usein kärsivän puolella. Niin kauan kuin minä vielä olin voimissani ja tuli puheeksi, että minulla on omat mielipiteeni uskonnosta, joilla minä muka teen jotain vahinkoa, niin he pitivät minua rikollisena."
Rouva rupesi nauramaan.
"Nauran ennen kuin sanon", hän virkkoi, "ja jos se ei liittyisi niin ikävään tapaukseen, nauraisin oikein sydämeni pohjasta tuolle Tolvanaiselle." Hän nauroikin oikein sydämensä pohjasta, ja miehet odottivat huvitettuna mitä seuraa.
"Te ette usko, miten hullunkurisen näköinen hän oli, kun kirkkoherra kielsi häntä puhumasta meidän ukolle." Toisetkin alkoivat nauraa.
"Kyllä on sentään häpeä", sanoi Bendell, kun naurun puuska oli mennyt ohitse, "että sellaisia henkilöitä kuin Tolvanainen valitaan niin tärkeihin kunnallisiin virkoihin. Mikä edistysmies hän on? Eikä hän vietä edes mitään mallielämää; vaimonsa kanssa tappelee ja muuta."
Rouva pääsi käsiksi nyt oikein akkain elementtiin ja kertoi moniaita hauskoja juttuja. Hän tiesi Tolvanaisen emännän olevan miehelleen siitä mustasukkaisen, että tämä seurustelee usein "uskovaisten" vaimojen kanssa, jopa niiden kanssa kahvitteleekin omassa kamarissaan sillä aikaa kuin emäntä saa hyöriä muissa talouspuuhissa. Sellaisista nostaa emäntä riidan ja haukuskelee; isäntä suuttuu ja lyö: ei sallisi sellaisista puhuttavan. Uskovaiset akatkin kulkevat isännän puolesta emännälle riitelemässä. Mutta niiltä kuuluu hyvästi pitävän puolensa, antaa likavettä niskaan j.n.e.
Eikö sitten se emäntä ole uskovainen? Kyllä hän oli ollut, mutta isännän outo menettely on hänet tehnyt epäuskoiseksi: hänen mielestään ei sellainen puu kanna hyviä hedelmiä. Jottako hän on nyt sitten kokonaan uskoton? Ei juuri kokonaan, mutta hyvin paatunut kuuluu olevan.
"Se uskonto se on…" virkkoi Bendell ja pudisteli päätänsä nauru huulilla.
"Mitä uskonto on?" kysäisi Laivurinen terävästi.
"Syypää moniin tuollaisiin rettelöihin."
"Ei se ole uskonnon syy", väitti Laivurinen, "vaan uskottomuuden. Siksi, ettei heillä ole ollenkaan uskoa, on heidän uskontonsa niin nurinpuolinen. No niin, jonkinlainen uskonto heillä kyllä saattaa olla, jolla peittelevät itsensä, mutta ei uskoa."
"Hm. Mutta mikä nyt sitten on se oikea usko?"
"Älä kysy niin jokapäiväisesti", sanoi Laivurinen hiukan vallattomasti. "Se on oikea usko, josta vuotavat oikeat työt Kristuksen esimerkin ja opetuksen mukaan; sellaisessa uskossa on elämää."
"Perustat siis nykyään töihin?"
"Enpähän kuin uskoon; sillä uskosta vuotavat työt. Ja Kristuksen mukaan ei laki ole mahdoton täyttää, päinvastoin, se on mahdollinen. Mutta selitettäessä väärennellään."
Bendell katseli hiukan oudostellen ystäväänsä, joka puhui omituisen vakuutettuna ja innokkaasti. Hän puhkesi vihdoin ihmetellen sanomaan:
"Sinun mielipiteesi ovat kummallisesti muuttuneet… Mutta minkäs vuoksi sinulta kielletään valtakirja, jos sinä uskot noin?"
"Siksi että minun uskontoni ei ole kirkkoherran mielen mukaan."
Laivurinen hymyili ivallisesti, mutta muuttui jälleen heti totiseksi.
"Onpa se kummallista", ihmetteli Bendell. "Ennen kyllä puhuttiin näistä asioista ja arvosteltiin niitä käytännölliseltä kannalta. Mutta jos sinä nyt olet ehdoton uskovainen, niin minun täytyy pitää asiaa hyvin omituisena. Muistathan, että meillä oli muutamia erityisiä kohtia raamatusta, esimerkiksi nuo Mooseksen taulut?"
"Kyllä minä sen muistan ja ajattelen vieläkin, että Mooses itse ne teki. Mutta aate, aate oli Jumalasta. Ja sehän se onkin pääasia."
"Mutta se ei ole kirkollinen ajatustapa."
"Mitä minä siitä huolin! Ei se minua liikuta, kun se on vaan vakaumukseni mukainen. Ja yleensä ei senkään tarvitse liikuttaa meitä, miten kukin jumalallinen aate on maailmaan tullut, sillä emme kuitenkaan voi tunkeutua luomistyön salaisuuksiin. Kukin saa pitää niistä omat mielipiteensä."
"Mitä tämä luomiseen kuuluu?"
"Kuuluupahan. Sillä minä ajattelen, että ennen ilmestyneiden ja nykyään ilmestyväin uusien aatteiden syntyminen on yhä jatkuvaaluomistyötä. Kymmenissä käskyissä annettiin maailmalle järjestetty laki."
Bendell oli hyvin ihmeissään siitä, mitä kuuli tuolta mieheltä, jonka kanssa hän kyllä oli ollut likeinen ystävä, mutta josta harvoin oli saanut selville, mitä hänessä oli syvemmällä. Etenkään eivät viime aikoina keskustelut olleet päässeet useinkaan kuin hyvin pintapuolisiin asioihin. Noin vuosi takaperin mentiin monena iltana hyvinkin yksityisseikkoihin, mutta siitä oli tavattoman pitkä aika … hyvin pitkä. Hän huomautti Laivuriselle, ettähänkinoli luullut Laivurista todellisuudessa ateistiksi. Mutta ei väittänyt hänkään koskaan suoraa tunnustusta kuulleensa. Jostakin oli vain semmoinen ajatus mieleen jäänyt.
Näin tunkeutuivat he itse huomaamatta askel askeleelta syvemmälle ja syvemmälle. Laivurinen tunnusti, että hän kyllä joskus ennen lienee ollut sellainen. Mutta nyt tämän kevään ja kesän kuluessa oli hän paljon mietiskellyt. Se on muka ollut melkein ainoa asia, johon hänen mielensä on enää kyennyt kiintymään. Hän oli kovin murehtinut ja huolehtinut viime aikoina: aineelliset olot olivat tiukat ja keuhkotauti ahdisteli. Jos lopettaa elämän, niin ei hän itsensä vuoksi pelkää, mutta perheen toimeentulo huolettaa. Tämä oli antanut hänen hengellensä työtä, ja olipa se ollut joltinenkin kehitysaikakin. Hän tunsi muutamissa kuukausissa vanhentuneensa vuosikymmeniä. Oli enimmäkseen alakuloinen, kaipasi ja ikävöi jotain. Seuraelämästäkin oli vetäytynyt pois, kun se tuntui niin rasittavalta. Ainoastaan kahden kesken hyvän ystävän kanssa saattoi jutella … ainoastaan tällä tavalla kuin nytkin. Hänen kehityksensä oli nyt ehtinyt näille tienoille. Ei tiennyt, mihin suuntaan se nyt tulisi menemään, kun oli antautunut vapaasti sen kuletettavaksi, ohjaten itse sitä ymmärryksensä mukaan. Ainoa huvitus on yksinäisessä mietiskelyssä. Joskus on tullut niistä muillekin virketyksi viattomassa tarkoituksessa. Siitä nyt johtokunta hyökkää niskaan ja kieltää sen ainoankin huvin, mikä hänellä enää elämässä on.
Hän kertoi pitkältä ja heltyi toisinaan niin että ääni vienosti värähteli. Kun kerta kertomuksen alkuun pääsi, ei huomannut sitä hellittääkään: sieltä pulppusi kuin kauan peitteessä olleesta lähteensilmästä. Sydän uhkui täyteläistä yltäkylläisyyttä. Kauan hautuneet ajatukset, tuskain ja taistelujen muodostelemat, vyöryivät ja virtailivat nyt, kun sulku oli avattu, vastaanottavaan suvantoon, tarkkaavaisena kuuntelevan ystävän korvaan ja sydämeen.
Ennen oli hän laskenut vain pieniä määriä ja sulkenut sitten sulut… "Siellä on niin paljon, etten rupea kertomaankaan" oli hän ajatellut. Ja siksi toisekseen, häntä oli aina peloittanut ja kiusannut ajatus, ettei kukaan ymmärtäisi häntäoikein, vaan kenties käsitettäisiin väärin … eikä hänellä olisi kärsivällisyyttä ruveta aina juurta jaksain oikomaan…
Mutta nyt olivat sulut puhjenneet ja Bendell oli ollut niin harvinaisen hieno, vastaanottavainen, ja näyttänyt ymmärtävän kaikki.
Laivurista innosti. Sairas ruumiskin tunsi huojentavaa, jopa voimistuttavaa virkistystä, se tuli kuin hierotuksi ja pestyksi. Kateessa ollut rakkaudentunne, sellainen omituisempi, harvinaisempi, joka joskus valloittaa koko sielun, kun iltakauden saa jaaritella ystävänsä kanssa ja tuntee yhtäkkiä valtaavaa halua sanoa kaikki … kaikki — oli vetänyt Laivurisen kokonaan mukaansa.
Rouva toi teetä. Laivurinen nojaili kyynärpäätään vasten vuoteella ja Bendell aivan vuoteen vieressä olevaa pöytää vasten. Bendell otti teetä aivan vastustelematta eikä puhunut sanaakaan kotiinlähdöstä. Rouva liikkui keveästi ja hienosti, kasvojen ilme oli rauhallinen ja rakastettava.
Ei mitään ärsyttävää, ei epäilyttävää eikä salaperäistä.
Kaiken tämän huomasi Laivurinen yhdellä silmäyksellä kertomuksensa lopetettuaan ja hänessä heräsi yhtäkkiä tavaton elämänhalu ja voimallinen voittajantunne.
"Ja sinulle eivät he tahdo antaa valtakirjaa virkaasi", sanoi Bendell ihmettelevällä äänellä, kun näki, ettei Laivurinen enää jatkanut.
"En minä siitä nyt enää väiltäkään", sanoi Laivurinen iloisesti, "sillä eivät he, jos poiskin tahtoisivat sysätä, saa mitään laillista syytä minua vastaan. Minä olen jo ollut niin monta vuotta, että pitää olla lailliset syyt."
"Eikä siitä koskaan mitään tulisikaan! Kyllä täällä niin paljon vastapainoa on sinun puolestasi", vakuutti Bendell varmasti. Vakuutus näkyi vaikuttavan Laivuriseen rauhoittavasti.
"Saattaisi niinkin olla", hän sanoi, "mutta niinkuin mainitsin, en välittäisi siitä koko asiasta niin suuresti … jollei minulla olisi muita huolia", lisäsi hän. "Jos tästä toinnun ja miehistyn vielä, niin täytyy koettaa etsiä paikkaa muualta, parempipalkkaista ja muutenkin… Jos taas asia toiseksi kääntyy, niin mitäs siitä!" Hän hymyili surullisesti. "Turpeen alla ei enää valtakirjoja tarvita."
Juuri tässä silmänräpäyksessä selvisi Bendellille hämmästyttävä asia: tämähän olikin taas Laivurinen… Ja mies, joka koko suven oli ollut sillä tilalla, hän olikin ollut toinen. Miksei hän ollut ennen tuota muutosta huomannut? Mutta Laivurinen ei ollutkaan ennen puhunutsillä lailla, hän ei ollut puhunutturpeesta.
Miten eloisa ja toimiva mies olikaan Laivurinen ennen!…
Bendell rupesi vapisemaan, kun näki edessään nuo kellastuneet, kuihtuneet kasvot, sairaan, voimattoman ihmisen, joka hengittää työläästi, rykii ankarasti silloin tällöin, sylkee havuilla täytettyyn sylkysäiliöön … kuinka monta tuhatta basillia sylkeneekään kerrallaan?
Tuossako nyt on Laivurinen? Hän, joka niin verrattoman innokkaasti otti osaa edistyspyrintöihimme. Hän, jota katsottiin aina itseoikeutetuksi johtajaksi, jos puuhattiin juhlia, iltamia, tahi mitä tahansa? Hän, jonka poissaolo sellaisista tuntui aina jättävän aukon ohjelmaamme… Hän, jonka me aina tunnustimme oikeutetuista syistä itsekkääksi, sillä itsekkyys oli hänellä niin etuoikeutettua ja samalla loukkaamatonta… Tuossako hän nyt on, jota aina, kun oli puhe valistuneesta kansanmiehestä, pidettiin sellaisen esikuvana? Hän, Bendell meni pitkälle. Tuhansia eri muistelmia, kuin sarja menneitten varjoja, vaelteli ohitse. Hän huomasi senkin, ettei Laivurinen äsken elämästään kertoillessaan ollut itse sanallakaan maininnut edistysharrastuksistaan. Se vielä lisäsi hänen kunnioitustaan.
Laivurinen makasi uupuneena pitkästä juttelemisesta ja katseli vuoteen reunalta lattiaan väsyneillä, innottomilla silmillään.
Hiljaa istui Bendell. Viime aikoina oli hän siihen jo kyllä tottunut, nimittäin hiljaa istumaan. Moni ilta kului melkein sanaa vaihtamatta: yhdessä istuttiin, mutta kumpikin luki sanomalehteään. Hiljaisuutta sellaisina iltoina katkaisi vain joku satunnainen huomautus, Laivurisen rykiminen tahi kun toinen raapi tulta ja sytytti yhä sammuvaa paperossiaan. Ja kun hän sellaisina iltoina meni pois Laivurisen luota, meni hän melkein suuttuneena. Saattoipa toisinaan olla sydämistynytkin Laivuriseen, joka kävi yhä sanattomammaksi, innottomammaksi, jopa väliin äreydellään loukkasikin. Seuraavina iltoina hän meni jonkun kerran muualle iltaansa viettämään, mutta jo vähän ajan kuluttua taas palasi tänne.
Vähitellen oli kaikki kehittynyt. Ja Bendellistä oli alkanut tuntua siltä, kuin oikea Laivurinen olisi jossain matkoilla ja tämä nykyinen olisi vain joku väliaikainen, jossa ei ole kuin varjo siitä oikeasta … eikä tähän näyttänyt viitsivän oikein tutustuakaan…
Kunpa se oikea Laivurinen tulisi pian! Siihen tapaan kuvasteli mielessä kärsimätön ikävä aina kun Laivurinen oli vähimmin entisensä kaltainen. Silloin tällöin vilahti mielessä kuin puukonpistos, ajatus, että Laivurisen varjokin saattaisi kadota; kätkeytyä jonnekin kirkkotarhaan … varjo, josta henki jo tuntui kadonneen taikka ainakin joksikin aikaa matkalle lähteneen. Mutta tämä kuvitelma täytyi aina poistaa jollain pontevalla oletuksella, eikä se ollutkaan varsin vaikeata. Sillä koko tuo tunne otti hyvin mielellään vastaan kaikenlaisia oletuksia, ja katoamisen pelko jäi sen johdosta vallan himmeäksi ja todettomaksi.
Tämän ohessa oli tullut seuratuksi taudin kehitystä ainoastaan ummessa silmin, minkä johdosta oli jäänyt melkein kiteytyneeksi vakaumukseksi, että tauti ennen pitkää hellittää, menee tiehensä ja jättää jälelle ikävöidyn, kelpo Laivurisen. Tuollainen oletus nähtävästi oli aina vallinnut Laivurisen omassakin perheessä, jossa ei oltukoskaanpuhuttu kuoleman mahdollisuudesta; siitä se luonnollisesti siirtyi syrjäisiin. Ja kun useampia joskus yhdessä oli Laivurisen luona ja puhuttiin tämän sairaudesta, niin, vaikkapa silloin juuri olisikin sattunut ilmautumaan päinvastaisia huomioita, oli jokaisella suu täynnä vakuutuksia, että siinä ja siinä suhteessa on huomattavana selviä parantumisen oireita. Rouva puhui siitä aina kiihkeimmin.
Väliin, kun Laivurinen oli erikoisen synkkämielinen, katkaisi hän äkkiä jutustelevan ympäristönsä toivelmat; hän sanoi harmittaaksensa toisia jotain ilkeätä, pisteliästä. He kiusaavat minua, ajatteli hän. Silloin kaikki yhteen suuhun huutamaan: "Älä ole niin synkkämielinen! Ole iloinen … täytyy ainakin koettaa olla ja unohtaa, se auttaa parantumistasi."
Nytpä Bendell vasta oikein alkoi ymmärtää tuota katkeraa hymyä, ilkeältä näyttävää leimausta silmissä, kiusallista vaikenemista ja pyrkiväin ajatusten pakollista nielemistä, joita kaikkia sellaisten tapausten sattuessa voi Laivurisessa huomata!
Tätäkö se olikin, toivottomuutta? Elämänsä päivärinnassa vaeltavan, paljon elämältä toivoneen miehen kirkasnäköisyyttä? Hänkö itse katseli jo silloin kohti mustaa hautaa ja tunsi sinne astelevansa varmoin, peräyttämättömin askelin, kun muut, syrjästä katsojat vielä näkivät vain tavallisilla, likinäköisillä silmillään! Tästäkö syystä tuo kärsimätön, epätoivoinen väläys silmissä, joka ilmaisi, ettei häntä ymmärretty, kun puhuttiin hänelle elämänpelistä, jonka hän tiesi jo auttamattomasti menettäneensä!
Ja me, minä toisten mukana, olemme aina hienosti häntä äreydestä soimailleet, moittineet, tehneet päätöksiä, ettei hänen luoksensa enää uskalla mennä eikä viitsikään … vieläpä melkein uhalla koettaneet häntä iloiseksi saada ja laskeneet leikkiä juuri niistä asioista, kuolemasta ja haudasta…
Miten hirvittävästi hän mahtoi kärsiä! Ja sittenkin me sanoimme keskenämme, ettei hän suvaitse meitä; mutta mehän juuri emme häntä suvainneet!
Bendellille nousi yhtäkkiä niin sanomaton syyllisyydentunto ja rakkauden puuska, että hän jo kavahti pystyyn ja aikoi langeta Laivurisen vuoteen viereen syleilläkseen ja tuhansin kerroin anteeksi rukoillakseen, valmiina mihin uhraukseen hyvänsä sairaan ystävänsä puolesta. Mutta kun hän nousi tuoliltaan, loi sairas häneen samassa kysyvän silmäyksen. Se tympäisi Bendelliä oudosti, hän kadotti halunsa äskeisen päätöksensä täyttämiseen, sillä se alkoi näyttää lapselliselta, ja sitten valtasi hänet pelko, ettei Laivurinen ymmärtäisi häntä oikein. Hän istahti uudestaan ja sytytti savukkeen.
"Sinä, veliseni, taidat olla pian matkamies", lausui hän melkein tahtomattaan, tietämättään mitä sanoi. Jostakin syystä tuntui hänestä kuitenkin kohta siltä kuin hän olisi sanonut jotain hyvin tyhmää ja akkamaista. Hän alkoi pelätä, että Laivurinen suuttuisi.
Mutta Laivurinen ei suuttunut. Äänessä välinpitämättömyys ja varmuus, jota Bendell ihmetteli, sanoi hän:
"Eipähän sitä tiedä… Mutta en minä nyt sentään vielä luule matkamies olevani."
Bendell rupesi kuvittelemaan, ettähäntällä kertaa otaksui, useista syistä, Laivurisen lopun olevan paljon lähempänä kuin tämä itse luuli. Bendelliä värisytti. Hänen mielestänsä kuolema jo astuskeli näillä mailla, viikate oli jo sojossa uhkaamassa.
Häntä koko ajan vaivasi tuo äskeinen kuolemalla peloittelunsa ja hän ajatteli vain miten voisi korjata sanansa. Kun nyt huomasi, että Laivurinen itsekin vielä luulotteli kuoleman olevan jonkun matkan päässä, alkoi hän kehoittaa tätä etsimään parempaa lääkärinapua, edes Helsingistä.
"Sinun täytyy", lopetti hän kiihkeästi, "ennenkuin on liian myöhäistä, velikulta."
Sairas kuunteli vakavana ja antoi maltillisesti toisen puhua loppuun.Lyhyen vaitiolon jälkeen vastasi hän tuskin huomattavasti hymyillen:
"Hyvähän sitä on niin sanoa. Mutta kun toinen tasku on tyhjä eikä toisessa ole mitään, niin… Ei ne sellaiset ole meikäläisiä, kansakoulunopettajia varten."
Hän käännähti vuoteella, ikäänkuin jokin tuskallinen tunne olisi siihen pakottanut. Kun Bendell jälestäpäin eräässä tilaisuudessa muisteli tuota sointua, millä sairas sanoi "meikäläisiä varten", sekä sitä seurannutta kärsimätöntä liikettä, niin häntä värisytti. Nyt ei huomannut siinä mitään erinomaista, vaan alkoi innokkaasti väittää vastaan:
"Älähän … ethän sinä nyt niin köyhä ole…"
"Mitäs minulla on!" huudahti Laivurinen. "Ei mitään muuta kuin velkaa."
"Noo … sinä olet, veliseni, aina liian pessimistinen. Sinun täytyy vieroittaa se itsestäsi; ainakin koettaa vieroittaa."
"Hm."
Siinä se oli. Bendell huomasi suureksi mielipahakseen, että Laivurinen taas vaelteli noilla yksinoikeutetuilla aloillaan. Sellaisten kohdatessa oli puheluun aina ennenkin tullut auttamattomasti pää. Teki jo mieli lähteä, mutta tänä iltana hän ei olisi tahtonut mennä, ennenkuin Laivurinen taas asettuisi, jottei jäisi mitään sumuistaväliin, kun tänään vuorovaikutus taas oli saatu avatuksi. Hän otti sanomalehden pöydältä ja alkoi sitä asioikseen silmäillä, mutta ajatus askarteli yhä Laivurisessa, jota syrjäsilmällä salaisesti yhtämittaa tarkasteli.
"Jaa'a", päätti hän vihdoin ikään kuin aameneksi kaikkiin ajatuksiinsa, nousi ja sanoi mitä lempeimmällä ja varovaisimmalla äänellä:
"Kotiin kai tästä pitää lähteä."
"Mihin sinulla on kiire?" kysyi Laivurinen ikäänkuin hätäillen ja peläten, että Bendell on häneen kyllästynyt.
"Istuhan vielä", jatkoi pyytäen.
Suhde oli kumpaisenkin puolelta niin arka, että Bendell jo ajatteli jäädä vielä hetkiseksi. Samassa alkoi eteisestä kuulua miehen askeleita, ja Airaksinen tuli sisään. Hän tervehti ystävän tavoin, seisahtui vuoteen viereen hajasäärin ja kysyi:
"Mitenkä täällä nyt jaksetaan?"
"Niinkuin näkyy", vastasi Laivurinen. Se kuulosti melkein vastahakoiselta puhelulta. Mutta tuskin oli saanut sanansa sanotuksi, kun yskänpuuskaus tuli ja pani hänet yskimään pitkäksi aikaa ja sylkemään sitkeää limaa. Rouva, joka oli kuullut yskimisen toiseen huoneeseen, tuli ja rupesi pitelemään otsasta kiinni.
"Jaa'a, eipä näy hyväkään olevan", sanoi Airaksinen.
Hän kävi istumaan ja rupesi Bendellin kanssa haastelemaan. Kun yskä vihdoin helpotti, virkkoi Airaksinen:
"Kuule, velikulta, eiköhän sinun sittenkin pitäisi lähteä sinne Helsinkiin aikanansa, ennenkuin on myöhäistä. Tuo yskä voi päästä aika vauhtiin … ja jos se sittenkin on keuhkotautia."
Hän vavahteli vähän aikaa odotellen vastausta, mutta Laivurinen ei virkkanut mitään.
Rouva oli kädet lanteilla jäänyt seisomaan vuoteen viereen ja kysyi, kun yskä näytti vihdoin kokonaan tauonneen, eikö hän tarvitsisi mitään.
"En", ärähti Laivurinen lyhyeen.
"Etkö tahtoisi ottaa lämmintä maitoa."
"Etkö kuullut jo, että minä sanoin en."
Rouva hymähti itsekseen surullisesti ja meni pois. Kohtausta oli vieraiden ollut pakko seurata ja rouvan mentyä virkahti Airaksinen puolileikillä, puolitodella:
"Sinä olet tullut hirmuisen äreäksi, kuule!"
Laivurinen säpsähti ja vilkaisi nopeasti Airaksiseen. Mutta tämä alkoi samassa nauraa kitkuttaa, ei naurun pakosta, vaan teeskenneltyä, noloa tekonaurua, hyvittelevän, imartelevan näköisenä, kenties aikeissa lieventää sanainsa vaikutusta. Mutta tuskin oli Laivurinen huomannut, että hän väänsi suunsa hymyyn, ja kuullut ensimmäisen äänteen tuosta naurusta kun hänen kasvoillensa ilmestyi halveksiva ylenkatse. Airaksinen huomasi senkin, sillä Laivurinen ei halunnutkaan peitellä. Vieras muuttui heti ankaran totiseksi, huokasi, painoi suunsa lujaan kiinni ja tahtoi näyttää loukkaantuneelta.
"Ei maar", hän sanoi, tarkoin säilyttäen kasvoillaan pahan mielen ilmeen, "täytyy jo lähteä kotiin."
Bendell yhtyi seuraan. Molemmat jättelivät Laivurista kädestä hyvästi.Kaikki olivat äänettömiä ja alakuloisia.
Omituista kyllä vaikutti johtokunnan menettely sen, että iso osa kuntalaisia alkoi puolustella Laivurista. Tämä tapahtui tositoimessa siten, että käytiin opettajaa tervehtimässä ja moitiskeltiin johtokunnan menettelyä. Muuten ei johtokunnan puolelta enää pantu kortta ristiin asian johdosta. Se näkyi unohdetun.
Lieneekö tämä myötätuntoisuus vaikuttanut, että Laivurinen syksyn puoleen huomattavasti virkistyi. Koulun avaamisen aika lähestyi, ja hän valmistautui toimeensa.
Ystävät huomasivat hyvillä mielin, että pirteä mielikin vähitellen palasi ja pilkisteli silloin tällöin esiin.
Mutta muutamat pelkäsivät, että kaikki tämä olisi vain väliaikaista, jos Laivurinen itse ryhtyisi koulua pitämään. Siitäpä syystä he kehoittivat häntä palkkaamaan sijaisen, ottamaan kipunsa nyt oikein tilille, kun siitä oli kerran alkanut voiton saada ja toivo oli uudestaan herännyt. Mutta siihen ei häntä saanut kukaan suostumaan.
"Millä minä sijaisen palkkaan?" kysyi hän, kun sitä ehdotettiin. "On minulla entisestäänkin velkaa, vielä nyt uutta tekemään tällaisessa tilassa. Ja tosiaankin, kuka minulle enää uskoisi velkaa!"
Sillä oli kehoittajain suu tukittu. Ei ollut sellaista miestä, joka olisi rahaa tarjonnut, sanonut: ota tästä, palkkaa sijainen, parantele ja hoitele itseäsi ja tule terveeksi!
Ja Laivurinen avasi itse koulunsa. Työ, tuo rakkaaksi tullut työ veti hänet kokonaan mukaansa. Mieli kiintyi siihen, ja kun oikein innostui, unohti väliin puoleksi päiväksi kestävän, hivuttavan taudin koko olemassaolon. Nälkäkin palasi, toisinaan niin kiivaana, että hän luuli voivansa syödä kuin metsämies. Mutta kun tuli syöntiaika, ei syöminen käynytkään. Koetettiin jos jotakin lääkettä, mutta ei niistä apua lähtenyt. Nyt lohdutteli hän rouvan kanssa itseään sillä, että kyllähän palaa ruokahalukin, kun ehtii… Olisikin tavatonta, jos niin pitkän potemisen perästä heti täysin parantuisi! Iltaisin hän oli myös aina hyvin väsynyt, mutta sen otaksuttiin johtuvan syömättömyydestä. Mitäpä voimaa voikaan olla syömättömällä ihmisellä! Ruokahalua koetettiin sitten jos jollain keinolla palauttaa. Rouva erittäin oli ahkera, jos mitä neuvottiin; aina hän hankki ja tyrkytti Laivuriselle. Väliin oli jokin lääke vaikuttavinaan, mutta se oli varsin lyhytaikaista.
Tämä oli kuitenkin tavallaan pääsiäisen aikaa perheessä. Eihän puuttunut muuta kuin ruokahalua, ja sitten olisivat kaikki asiat parhain päin. Istuskeltiin iltakaudet Laivurisen työhuoneessa ja nautittiin elämästä kuin suuren vaaran partaalta pelastuneina. Usein olivat tulevaisuuden toiveet jutun aiheena. Niistä puheltiin kuin vastanaineet, rakenneltiin tuulentupia, jopa hilpeästi naureskeltiinkin. Puhuttiin paikan muutosta ja suuremman palkan toiveista.
Tähän aikaan saattoi Laivurinen jo innostua muistakin asioista. Raittiusseura oli pitkän aikaa levännyt. Sille tahtoi esimies antaa taas uutta virkeyttä ja eloa. Hän piti toimikunnan kokouksen, nuhteli toimikuntaa laiminlyömisestä ja otti osan omaankin selkäänsä. Hän nuhteli kuten alamaisiansa ja oli täynnä tulista intoa. Minä olen ollut sairas koko suven, hän sanoi, en ole jaksanut mitään. Mutta teidän olisi pitänyt toimia; kun olette terveitä, ei teitä olisi estänyt mikään. Toimikunnan jäsenet olivat kaikki nuorukaisia, osalta Laivurisen entisiä oppilaita. He pitivät nuhteita syystä annettuina. "Mutta mitäs me toimimme ilman teitä", sanoivat. Pian siitä kuitenkin sovittiin, syyt tasattiin, ja nuoret miehet innostuivat.
Päätettiin pitää iltama ja laadittiin ohjelma.
"Kuka pitää puheen?" kyseltiin. Silmät kääntyivät Laivuriseen.
"Esimies, tietysti", sanottiin.
"En minä vielä jaksa", väitti Laivurinen, "olen heikko ja voimaton. En totisesti jaksa puhua."
Mutta hänen täytyi suostua, kun sitä ehdottomasti kaikki vaativat. "Kukas sitten puheen pitää, jos ette te?" Totta se oli, ei olisikaan ollut kynnelle kykenevää puhujaa. Ja iltamasta ei näin pitkän väliajan kuluttua olisi voinut olla puhettakaan ilman paremmanpuoleista esitelmää.
Tuli kokouspäivä. Toimikunta olikin sen laittanut hauskaksi iltamaksi, oikeinpa juhlaksi. Laulukuorokin oli tilapäisesti harjoitettu. Kansaa kokoontui satalukuisin määrin. Tässähän olikin taas jotain uutta: eihän ollut mitään parempia huveja pidetty pitkään aikaan. Väkeä tuli, enimmäkseen nuorisoa, ja huone täyttyi.
Laivurisen sydäntä paisutti omituinen iloisuus: ei koskaan ollut nuoriso näihin tilaisuuksiin noin lukuisasti saapunut. Tulipa vielä harvinaisempiakin vieraita, tuli isäntiä ja emäntiä; siinä vielä iloitsemisen syytä. Ja vihdoin kuiskasi hänelle joku korvaan, että Tolvanainenkin istuu taaempana. Siitä heilahti Laivurisen sydän: syntynee taistelu tässä? vilahti ajatus mielessä. Ainoastaan kerran ennen, pari, kolme vuotta takaperin oli Tolvanainen käynyt raittiusseuran kokouksessa ja silloinkin nostanut ikävän väittelyn.
Tämä oli sunnuntaipäivän ehtoopuoli.
Entinen laulukunta, joka välillä oli jo ollut hajaantuneena, oli nyt koonnut itsensä ja esitti aluksi muutamia lauluja. Sitten astui Laivurinen puhumaan.
Ensi silmäyksellä, jonka hän loi vastapäätä olevaan ihmisjoukkoon, löysi hän Tolvanaisen. Kuudennos katseli sieltä ivahymy huulilla ja kasvot hehkuvina. Laivurinen tahtoi joutua hämille, oli niin paljon ihmisiä ja sitten suoranaisia arvostelijoita… Nyt pitää puhua hyvästi, hän ajatteli. Jos nyt huonosti onnistuu enkä saa tätä nuorisojoukkoa innostumaan, on se raittiusasialle vahinko ja vielä itsellenikin. Tuo mies ei kuitenkaan saata suutansa kiinni pitää. Mutta jos saan nuorison innostumaan, ovat he puolellani jatuojoutuu pilkan alaiseksi… Hän alkoi puhua. Otti ensinnä sopivan vertauskuvan päästäkseen matkaan. Mutta alussa herpaisi outo, painostava tunne, niin että äänikin tahtoi langeta. Vertaus näytti yhtäkkiä epäjohdonmukaiselta ja — kuulijakunta sähisi, useat juttelivat keskenänsä.
Puhuja jännitti, harhaili hiukan epäröiden sinne tänne. Aivan sattumalta löysi puhuessaan pari sopivaa asiaa, joiden kautta saattoi kääntää ajatustaan ja sai vertauksensa tarkoitusta vastaavaksi. Hermosto alkoi pitää ryhtinsä, ajatuskin liikkui nyt varmalla pohjalla ja — siitä seurasi selvä ja erittäin hyvin muodostettu lausejakso.
Opettaja oli päässyt alkuun, seisoi varmasti ja puhui empimättä, vilkkaasti. Hän tarkasteli kuulijakuntaa, kutka kuuntelevat, kutka eivät. Yhä useampain huomio kääntyy häneen, melu ja sopotus vähitellen taukoaa.
Kaikki kuuntelevat tarkkaavaisina, ainoastaan muutamia pikku poikasia häärii taaempana sähisten. Mutta joku rupeaa tyrkkimään heitä ja vaatii olemaan vaiti.
Puhuja tuntee itse puhuvansa harvinaisen hyvin, hän näkee sen yleisön käytöksestäkin. Innostuu yhä: tämän illan voitto on hänen ja raittiuden.
Toisinaan täytyy hänen pysähtyä hengittelemään, sillä hermosto tahtoo itsepäisistä ponnistuksista huolimatta luhistua ja voimat loppua… Silloin painuu ääni, värisee kurkussa, josta ei tahdo olla voimaa ylös kohota. Mutta hän onnistuu siinäkin, seisahtuen aina, kun on sanonut jonkun ponsilauseen: yleisö saa sitä sillä aikaa sulatella ja märehtiä, kun puhuja henkeänsä vetää.
Mutta sitten, ennenkuin oli ajatellutkaan, tulee voimista ehdottomasti loppu: käsivarret alkavat auttamattomasti väristä ja sääret rupeavat luhistelemaan.
Kun olisi edes vettä! ajattelee hän.
Mutta sitä ei ole. Täytyy äkkiä keksiä sopiva loppumuodostus… Samassa vilahtaa masentavasti ajatuksissa: näinkö olenkin heikko, sairas, voimaton, kuolemalle menevä?…
Hienoisesti väristen hän lykkää tuota ajatusta tuonnemmaksi ja mieleen juolahtaa sattumalta: "ruumiini raihnas ponnistust' ei siedä…"
Sen hän lausuu muuta ajattelematta. Mutta kohta löytää mielikuvitus siinä rikkaan, ammennettavan lähteen. Ääni alkaa värähdellä, heltymys tahtoo pyrkiä voitolle ja ajatukset vaitonaisina juosta. Mutta ennenkuin mitään on menetetty, saa hän ohjakset käsiinsä, ajatuksen haltuunsa ja lopettaa tarkoituksenmukaisilla loppusanoilla.
Puhuja astui hyvin uupuneena, mutta samalla tyytyväisenä alas puhujapaikalta. Laulukunta esiintyi. "Kuule kuinka soitto kaikuu!" laulettiin. Siinä ei ollut niin paljon taidetta, mutta kyllä rakkautta.
Laivurinen oli saanut vetää henkeänsä. Hän oikein ahmi noita säveliä, ja innostus alkoi hehkua poskipäistä. Jo tunsi hän itsensä entisekseen ja ihmetteli, että oli antanut nuorison niin kauan odottaa tätä iltamaa ja raittiusasian levätä.
Mutta nyt tulisi aate saamaan uudestaan jalat allensa! Hän ryhtyisi työhön taas kuin mies. Nuorisossahan vallitsee verraton into! Pitää takoa rautaa silloin kun se kuuma on.
Laivurinen johti iltamaa. Hän toimitti nyt jonkun lausumaan runoa. Sen perästä seurasi pari kuvaelmaa, jotka saivat yleisön siksi innostumaan, että kuului voimakasta kättentaputusta.
Viimeiseksi astui Laivurinen taas puhujapaikalle ja lausui lopetussanat. Niissä oli verraton määrä intoa ja tulevaisuuden toiveita. Ja kun hän poistui, kuului ensin yhdestä nurkasta "hyvä!" ja sitten kohta toisaalta. Siitä syntyi oikein vallaton hyvä-huutojen melske.