The Project Gutenberg eBook ofMeren kirjaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Meren kirjaMainetekoja ja suuria saavutuksia ulapoilla ja rantamilla, piirteitä merenkulun historiasta ja laivamuotojen kehityksestäAuthor: O. A. JoutsenRelease date: June 8, 2023 [eBook #70941]Language: FinnishOriginal publication: Finland: K. J. Gummerus Oy, 1921Credits: Jari Koivisto*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MEREN KIRJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Meren kirjaMainetekoja ja suuria saavutuksia ulapoilla ja rantamilla, piirteitä merenkulun historiasta ja laivamuotojen kehityksestäAuthor: O. A. JoutsenRelease date: June 8, 2023 [eBook #70941]Language: FinnishOriginal publication: Finland: K. J. Gummerus Oy, 1921Credits: Jari Koivisto
Title: Meren kirja
Mainetekoja ja suuria saavutuksia ulapoilla ja rantamilla, piirteitä merenkulun historiasta ja laivamuotojen kehityksestä
Author: O. A. Joutsen
Author: O. A. Joutsen
Release date: June 8, 2023 [eBook #70941]
Language: Finnish
Original publication: Finland: K. J. Gummerus Oy, 1921
Credits: Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MEREN KIRJA ***
Mainetekoja ja suuria saavutuksia ulapoilla ja rantamilla, piirteitä merenkulun historiasta ja laivamuotojen kehityksestä
Kirj.
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1921.
Vapaan, itsenäisyyttään suojelevan Suomen reippaalle kaukomieliselle nuorisolle omistaa tämän kirjan
tekijä.
Etsijän tarina.I. Vähän purjehtimistietoa. — Merimiehet ja merimieselämä.II. Vanhan ajan purjehtijat.III. Viikinkien retkeilyt.IV. Keskiajan merikaupungit.V. Suuret löytöretket.VI. "Voittamaton Armada".VII. Pohjolan suurin merisankari.VIII. Kauppalaivojen kulta-aika.IX. Trafalgarin taistelu.X. Tuulesta höyryyn ja puusta rautaan.XI. Panssarilaivan tulikaste.XII. Merten valtiaat.XIII. Atlantin vinttikoirat.XIV. Tuli on irti!XV. Ihmelaivan perikato.XVI. Merirosvous ja kaapparitoimi.XVII. Nykypäivien meritaistelut.XVIII. Napojen tarina.
Etsijäin tarina.
Suurta on ihmishengen ikuinenetsimiskaipuu, sen pyrkimys saavuttamaan kaukaisia tarkotusperiä. Etsijälle on pyrkimys kaikki kaikessa. Se kannustaa häntä eteenpäin, vaikka palkintona usein on sortuminen, jota ennen on käynyt loppumaton sarja kärsimyksiä ja kieltäytymisiä. Vain tuollaisella vääjäämättömällä tahdolla ovat ihmiskunnan suuret voitot saavutetut.
Kaipaus kaukaisiin maihin, tuntemattomille, tutkimattomille seuduille on kerran palanut useimpain poikain ja tyttöjen povessa. Enimmäkseen se on vain nuoruuden haavemieltä, mutta joskus se iän mukana yhä kasvaa kasvamistaan ja miehuuden ikään tultua ajaa voimakkaasti työhön ja toimintaan. Silloin on tuo etsinnän kaipaus väkevä, järkkymätön tahto, joka kuoleman vaarojen halki pyrkii ja ponnistaa.
Näitä etsijäin retkiä, ihmisuskalluksen ja tarmon tarinaa, sankari mieltä ja suuria saavutuksia — niistä aiheutuvaa ääretöntä hyötyä maailmankuvan kirkastumiselle ja ihmiskunnan aineelliselle ja henkiselle rikastumiselle — niitä me tässä kirjassa tahdomme seurata.
Tekijä.
Vähän purjehtimistietoa. — Merimiehet ja merimieselämä.
Veneen synty. — Vähän purjehtimistietoa. — Merimiehet ja merimieselämä. — Veneen synty: Veneen alkumuoto; Luonnonkansojen alukset. — Vähän purjehtimistietoa: Purjeet; Eri purjealusmuodot. Luovaus; Purjehduksen apukeinot; Työnjako laivalla; Laivaveistämöt ja telakat. — Merimiehet ja merimieselämä: "Merikarhut"; Ajanvietteitä merellä; Maankamaralla.
"Rinnalla kolminkertanen haarniskaSen miehen, kell’ oli rohkeuttaPurtensa heikon ensimmäisnäAaltojen ärjyvään leikkiin työntää."
Näin ylisti vanha runoilija Horatius ensimmäistä merenkulkijaa, joka uskalsi vaappuvalla venosellaan antautua oudon elementin armoihin. Arkailematta, epäröimättä astuu nykypäivän matkailija ylellisesti varustettuun jättiläishöyryyn, joka muutamassa päivässä vie tuhannet tilapäiset asukkaansa tarkoin tunnetun valtamerireitin päästä päähän.
Totta tosiaan onkin ensimmäisen veneen rakentaminen kaikkein suurimpia keksintöjä inhimillisen kehityksen historiassa. Joet, järvet ja meret olivat olleet ihmisen vihollisia niin kauvan kuin ei venhettä ollut, sillä ne olivat estäneet häntä vapaasti vaeltamasta ja saalistaan pyytämästä. Mutta niin pian kuin ensimmäinen veden päällä liikkuva kulkuneuvo auttoi ihmisen tuon kiusallisen esteen yli, tuli vihamielisestä elementistä hänen uskottu ystävänsä, joka arvaamattomasti lyhensi ja oikaisi hänen tietänsä.
Veneen alkumuoto
oli yksinkertaisesti ajopuu, jommoisella villi-ihmiset vieläkin kulkevat vetten yli, käyttäen kämmeniään tai puunoksaa melana. Myöhemmin älyttiin sitoa useampia puunrunkoja yhteen, niin että syntyi lautta. Tällaisen aluksen kulkua voi jo ohjata ja edistää joko irtonaisen tahi kiintonaisen pienemmän puun, airon tai peräsimen avulla. Sitten kun ihmiset olivat keksineet tulen käytön ja oppineet valmistamaan itselleen työaseita, kykenivät he kovertamaan puunrungon yhdeltä puolelta ontoksi ja saivat siten kanootin, joka on varsinaisen veneen vanhin muoto. Alkuaan lienee tämä ollut tasapäinen, mutta sitten opittiin nopeuden enentämiseksi veistämään keula ja perä suipoiksi. Seuraava aste oli, että valmistettiin oikein lavalliset airot. Miljoonat ihmiset käyttävät vieläkin tällaista ontosta puusta kyhättyä kanoottia ainoana vesikulkuneuvonaan.
Tästä asteesta on alkanut suunnaton kehitys. Kanootista on muodostunut mitä erilaisimpia aluksia, jotka ensin rakennettiin palkeista ja lankuista, vihdoin raudasta ja teräksestä; ja käyttövoimaksi tuli airojen ja purjeiden asemesta höyry ja kaasu. Kehityksen tähänastisena huippuna ovat hirvittävät "Dreadnought"-malliset sotalaivat ja niidenkin tuhoojat, veden alla liikkuvat sukellusalukset, suunnattomat 50,000 tonnin kantoiset valtamerijättiläiset sekä pienet sirot moottoriveneet.
Luonnonkansojen veneet.
Mutta tämän edistyksen alkumuotoja voi vielä nykyisinkin nähdä kehityksessään kesken jääneillä tahi luonnontilassa elävillä kansoilla. Niillä on kullakin oman-malliset aluksensa, riippuen niiden elintavoista ja niiden asumain alueiden ilmanalasta. Grönlannin eskimo lähtee myrskyävälle merenulapalle hylkeen-nahkaisessa "kajakissaan", joka on meidän palkoveneen perikuva. Se on umpinainen, niin että sisässä istuja kaaduttuaan keikahuttaa veneensä jälleen pystyyn, ja niin kevyt, että hän voi sen kantaa olallaan kotia. Yhtä kevyt ja näppärä on punaihoisen intiaanin tuohesta kyhäämä piroogi, jolla hän pelkäämättä viilettelee kuohuisia virtoja myöten. Sitä käytetään yleisesti Kanadassa ja brittiläisessä Kolumbiassa, ja mahtuu siihen useampikin henkilö kantamuksineen. Tyynen Valtameren Fidshi-saarelaiset tukevat kovin kiikkeriä pursiaan niiden laitaan kiinnitetyillä tukilaitteilla eli apukanooteilla, jotka sallivat pystyttää purteen purjeenkin. Afrikan villikansoilla sekä monien Australian saarten asukkailla on erikoisia kanootteja sekä rauhan että sodan tarpeita varten. Edelliset ovat isoja, jykeviä ja usein runsaasti koristeltuja, jälkimmäiset pitkiä, kapeita ja kevyitä, jotka voivat kuljettaa suuren joukon sotilaita, mutta samalla ovat hyvin nopeakulkuisia. Kiinalaiset, jotka väittävät olevansa uranaukaisijoita purjehduksenkin alalla, osaavat käyttää mainiosti hyväkseen suunnattoman maansa monilukuisia virtoja ja keinotekoisia vesiteitä. Tiheimmin asutuissa maakunnissa paljon ihmisiä tykkänään elää lautoilla, joilla he harjottavat puutarha- ja maanviljelystäkin vähäisissä multapenkeissä. Heidän kalastusvenheensä ja merirosvoaluksensa (aikaisemmin sotalaivansakin) ovat eräänlaisia isoja, litteäpohjaisia ruuhia, "dshonk’eja" ja "sampan’eja", joita kuljettavat nelikulmaiset, bamburaa’oilla tiheästi tuetut purjeet.
Purjeet.
"Tuu’ittele, tuuli, purtta,Aalto, laivoa ajeleIlman sormin soutamatta,Ve’en kieron rikkomatta,Väljille meren selille,Ulapalle aukealle."
Tämä kalevalainen toivotus kuvastaa kauniisti ensimmäisten merenkulkijain harrasta halua päästä purrellaan liitämään vaivatta eteenpäin, niinkuin lehdellä siipiensä avulla purjehtiva perhonen tahi kuin orava, jonka joskus näkee häntä pystyssä seilaavan kaarnapalasella. Arvatenkin oli muinainen soutelija huomannut myötäisen tuulen auttavan häntä siihen suuntaan, johon hän airojensa tai melansa avulla pyrki, ja sen vuoksi älynnyt kiinnittää pukuverhonsa pystyynnostetun airon nenään; sitten kelpasi hänen itsensä käsivarsia levähyttäen huilata huoletta matkan päähän.
Ensimmäinen purjemuoto oli epäilemättä tuo kaikkein yksinkertaisin, aluksen ainoaan mastoon nostettu suunnikkaan muotoinen purje, joka yhä vielä on ainoa käytännössä oleva kiinalaisilla ja muilla itäisen pallonpuoliskon kansoilla. Läntisessä maailmassa tuli myöhemmin käytäntöön kolmikulmainen tai vinokaiteen muotoinen, "latinalaiseksi" nimitetty purjemuoto. Vasta aluksien suuretessa sekä mastojen luvun ja ko’on yhä kasvaessa ovat helpommin käsiteltävät, tasaepäkkään ja epäkkään muotoiset purjeet tulleet yleisiksi.
Näiden erilaisten purjeiden lukua, muotoa ja kokoa voitiin sovitella monenmoisiin ryhmiin — riippuen alusten suuruudesta, niiden tarkotusperästä ja kulkureitistä, miehistön lukumäärästä j.n.e.
Purjeiden muodon ja asettelun mukaan on alus "takiloitu" jokoraakapurje-tahikahvelipurjealukseksi. Edellisessä purjeet ovat monilukuisia ja monennimisiä, pitkulaisia tasaepäkkäitä, jotka vaakasuorien raakapuiden nojaan viritettyinä ovat kiinnitetyt toinen toisensa päälle mastojen etupuolelle. Jälkimmäisessä on niitä mastossaan vain yksi tai kaksi — alapuolella mahtavan iso epäkäs, "mesaanipurje", ja sen yläpuolella pienempi kolmikulmainen "latvapurje", joita kumpaakin mastoa vastaan kannattavat sen taakse kohtisuorasti ja vinosti asetetut kahveliraa’at. Etukeulassa on ilmaa halkaisemassa yksi tahi useampia terävän kolmikulman muotoisia purjeita. Mastoja nimitetään järjestyksensä mukaan: keula- l. fokkimasto, isomasto ja perämasto eli kryssi-, mesaani- l. ankkurimasto.
Eri purjealusmuodot.
Nykyiset purjealukset ovat vähitellen kehittyneet 14. ja 15. vuosisatain asestetuista kauppalaivoista, paitsi meidän päiviemme 4- ynnä useampimastoiset suurlaivat. Ne jakautuvat mastojensa luvun mukaan seuraavasti.
3-mastoisia ovat "täysin rikatut" laivat elifrekatit, joissa kaikki purjeet ovat raakapurjeita; parkkilaivat, jossa molemmat etummaiset mastot ovat takiloidut kuin edellisessä, mutta perimmäisessä on mesaanipurje,kuunarilaivatja parkit, joissa vain etumasto on takiloitu raakapurjeella, molemmat toiset kahvelipurjeilla.
2-mastoisia:priki, jonka etu- ja isomasto kantavat raakapurjeita; kuunaripriki, jossa etumastossa onraakapurjeetja isomastossa kahvelipurje;kuunari eli kuunertti, jonka molemmissa mastoissa on kahvelipurjeet.
1-mastoisia:kutteri,jahtijasluuppikahvelipurjeineen. Kaikissa näissä on sitäpaitsi yksi tai useampia halkaisijoita ynnä latvapurjeita. — Kaljaasi on 2- tai 3-mastoinen kahvelipurjealus, jonka leveä pohja tekee sen hitaaksi mutta vakavaksi purjehtijaksi.
Luovaus.
Mutta purjehtiminen ei ole vain pelkkää myötätuuleen laskettamista. "Tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo". Purjeita on osattava käyttää niin, että aluksella kykenee kulkemaan myöskin laitatuulessa, jopa miltei vallan vastaisessakin. Myötätuulessa purjepinnat asetetaan luonnollisesti kohtisuoraan aluksen pituusviivaa vastaan; laitatuulessa ne taas asetteluköysien ("prässien", "kuuttien" y.m.) avulla pannaan tarpeen mukaan viistoon. Mutta vastatuulessa täytyy turvautua "luovimiseen" — s.o. silloin purjehditaan ristiin rastiin tuulta vastaan, purjeet siksi paljon viistoon asetettuina, että niiden täyttyessä toiselta puolelta keula näyttää yhtä monta astetta tuulen toiselta puolelta. Tämä on purjehtimista "vastahankaan"; ja oikean kyljen, ylihangan l. "tyyrpuurin" ollessa tuulta kohti sanotaan aluksen olevan "tyyrpuurin halsseilla", ja vasemman kyljen, alihangan l. "paapuurin" ollessa päin tuulta, "paapuurin halsseilla".
Purjehduksen apukeinot.
Purjehtimiseen ei kumminkaan riitä ainoastaan taito hoitaa purjeita. Täytyy myöskin tietää minnepäin matka käy ja missä kohdin kulloinkin ollaan, osata varoa ajamasta alusta vaarallisilla vesillä karille, määritellä kulun nopeus j.n.e. Kaikkea tätä varten on pakko opettanut purjehtijoita käyttämään hyväkseen monenmoisia kojeita, joista muinaisilla merenkyntäjillä ei ollut aavistustakaan. Tärkein niistä on ilmansuuntien osottaja elikompassi, jonka arvellaan olevan kiinalaista alkuperää ja joka arapialaisten merenkulkijain kautta tuli länsimaissa tunnetuksi v. 1300 tienoilla. Alkuaan kompassi uiskenteli irtonaisena oljenkorren sisässä vedellä täytetyn kupin pinnalla, kunnes huomattiin edullisemmaksi kiinnittää se keskusnavastaan neulan kärkeen ja piirtää alla olevaan pyöreään valkoiseen pintaan taulu 32 eri ilmansuunnasta, n.s. kompassiruusu. Nykyään se on laivoissa sovitettu aina vaakasuorassa pysyvään asentoon tukevan messinkikylkisen ja lasikantisen laatikon sisään.
Ilmansuuntia tutkivat ja paikanmääräyksiä toimittivat vanhat kansat yksinomaan taivaan tähtien asentoa tarkastamalla. Tarpeen tämä taito on nykyisillekin purjehtijoille, mutta matkojen kautta lisäytynyt merien tunteminen ja suuretieteellisten havaintojen teko ovat opettaneet piirtämään tarkkojamerikarttojasekä valmistamaan erilaisia tähtitieteellisiä koneita. Jälkimmäisistä ovat tärkeimmät tarkkakäyntiset kellolaitteet,kronometrit, jasekstantti, joiden avulla jonkin paikan maantieteellinen pituus- ja leveysaste (longitudi ja latitudi) lasketaan taivaankappalten kulloinkin huomatusta korkeusasemasta.
Kulun nopeus määrätäänlokinavulla. Vanhanaikaisessa muodossaan se on päältä pyöreä, pohjasta tasapintainen puukapula tai samanmuotoinen kangaspussi, joka on kahdella rihmalla kiinnitetty lokinuoraan siten että uiskentelee sekä vaaka- että pystysuorassa asennossa. Lokinuorassa on lukuisia solmuja ja niihin kiinnitettyjä kangas- tai nahkapalasia, joiden välimatka toisistaan on yhtä suuri osa engl. meripenikulmasta (1,852 km) kuin sovittu aikamäärä, 14 (tai 28) sekuntia on tunnista. Laivan kulkiessa lapetaan lokinuoraa sen perään, ja laskemalla, montako solmuväliä tuona määräaikana ennättää mennä, saadaan suoraan kulun nopeus meripeninkulmissa. Siksipä ilmaistaankin laivan nopeus "solmuväleissä". — Suuremmissa aluksissa, varsinkin höyrylaivoissa, käytetään n.s. patenttilokia, jossa siipiratas on koneiston pääosana. Itsetoimivan rekisteröimislaitteen avulla se laskee kulun nopeuden.
Vaarallisilla vesillä tutkitaan veden syvyyttä ja pohjan laatua "luotaamalla", s.o. herkeämättä laskemalla ja nostamallaluotiliinaa, nuoraan kiinnitettyä lyijypainoa, jonka alasyrjässä on pieni talittu syvennys pohjanäytteiden kiinnitarttumista varten. Luotia, "sinistä kyyhkyä", käyttelevä merimies huutaa tuontuostakin purjehdusta johtavalle esimiehelle mittauksen tulokset, jotta tämä voi antaa peränpitäjälle ja purjeidenhoitajille tarpeelliset määräykset.
Muista merenkulun apukeinoista tunnetaan sen pitemmittä selittelyittäkin majakat ja luotsit, merenkulkutaulukot ja purjehdusohjeet y.m.s. Rannikkovesillä kulkiessa täytyy erityisesti ottaa huomioon vuorovesivaihtelut eli kuun vetovoiman säännöllisesti joka vuorokauden mittaan aiheuttamat luode- ja vuoksivirrat, jotka esiytyvät eri voimakkaina eri merissä.
Työnjako
nimenomaan purjealuksissa on kaikilla maailman merillä samallainen. Laivan lähtiessä matkalle jaetaan sen miehistö kahteen vartiovuoroon, joita esimiestensä mukaan sanotaan "kapteenin vahdiksi" ja "perämiehen vahdiksi" eli myöskin asettumisensa mukaan jakotilaisuudessa "tyyrpuurin vahdiksi" ja "paapuurin vahdiksi". Jos laivassa on toinenkin perämies, hoitaa tämä kapteenin vartiovuoroa. Kumpainenkin vahti on toimessaan vuoron perään vuorokauden umpeensa, niin että päivillä neljän tunnin työskentelyä seuraa yhtä pitkä lepoaika. Vuorokauden ikävin vartiovuoro on "koiravahti", joka kestää klo 12-4 yöllä. "Tyyrpuurin vahti" esim. alkaa klo 8 a.p.; klo 9 ilmottaa peränpitäjä (jona toimii kuka kulloinkin asianomaisesta vahdista) korkealla äänellä: "2 tuntia" [Englantilainen sanontatapa puolituntisesta jota merillä yleisesti käytetään, on: "2 bells" (2 kelloa); skandinavinen (ja saksalainen), jota myös suomalaisissa laivoissa käytetään, "2 glas" (2 lasia), ollen arvatenkin jäännös niiltä ajoilta, jolloin hietakello (tuntilasi) ilmoitti ajankulun.], klo 10 "4 tuntia" j.n.e. Klo 12 päivällä, kun ilmotetaan "8 tuntia", siirtyy "paapuurin vahti" toimeen ja sama aikailmotus alkaa jälleen. Kummankin vahdin on hoidettava purjeet ja suoritettava yleensä kaikki työt, joita matkanteko vaatii. Ainoastaan laivan kokki ja kyökkimestari, "stuertti", ovat siitä vapautetut. Mutta kun puhkee ankara myrsky tai muuten tarvitaan kaikki voimat eli "kädet", niinkuin merellä sanotaan, herätetään lepoaankin nauttiva vahti työhön, ja saavatpa silloin kokkikin ja stuertti kohota "kapyysista" kannelle.
Päällystön muodostavat kapteeni ja perämiehet, joista ensimmäisen tehtävänä on pitää "lokikirjaa", s.o. purjehduspäiväkirjaa, johon päivittäin puolipäivän aikaan merkitään lyhyesti edellisen vuorokauden aikana kuljettu nopeus, tuuli- ja sääsuhteet y.m. havainnot. Alipäällystönä ovat pursimies eli "puosu", joka pillillään kutsun miehistön asianmukaisiin toimiin päällystön antamien ohjeiden mukaan sekä pitää huolta purjeiden ja ylipäänsä taklauksen kunnossapysymisestä, sekä kirvesmies, joka korjaa laivan rungossa, mastossa ja raaoissa ilmautuvia vammoja.
Miehistön ja alipäällystön oleskelupaikka laivassa on etukannella, "maston etupuolella", ja lepohetkensä se viettää ja ateriansa nauttii samalla puolella sijaitsevassa "skanssissa". Päällystö oleilee takakannella, "maston takana" sekä aterioi kajuutassa, jonka perällä tahi sivuilla sijaitsevat kapteenin ja perämiesten makuuhytit ynnä mahdollisesti löytyvät matkustajahytit.
Suurissa valtameren purjelaivoissa (joita nopeampien höyrylaivojen kilpailusta huolimatta on viime aikoina ruvettu jälleen rakentamaan toinen toistaan suurempia, usean tuhannen tonnin vetoisia ja [Laivan kantavuus eli "deplasementti" on sen tieltään työntämän vesimääränpaino. Tonnilla kantavuuden yksikkönä tarkotetaan engl. rekisteritonnia, joka ilmaisee tilavuutta ja sisältää 100 engl. kuutiojalkaa eli 2,83 kuutiometriä.] 4- 5- jopa aina 7-mastoisia jättiläisparkkeja, niiden matkat kun tulevat rahdinkuljetuksessa maksamaan melkoista vähemmän kuin kivihiiliä kuluttavain höyrylaivojen) on työnjako jokseenkin sama, vaikka niissä on tietysti sekä miehistöä että päällystöä, "upseereja", paljon lukuisammin. Höyryaluksissa sekä sotalaivoissa on jossain määrin poikkeava järjestely, niissä kun purjeidenkäyttelyn sijasta tulee kysymykseen höyrykoneiden hoito ja monenmoiset muut toimet.
Laivaveistämöt ja telakat.
Laivat rakennetaan laivaveistämöillä, jotka pienempien puisten Purjealusten rakentamista varten ovat yksinkertaisia mutkattomia laitoksia, mutta rauta- ja teräslaivoja varten hyvinkin moniosaisia työpajayhtymiä karkea- ja hienotakomoineen, konepajoineen, puusepän- ja maalarinverstaineen j.n.e. Korjaus tapahtuu telakoilla, jotka ovat joko maanrajassa sijaitsevia kiintonaisia "kuivatelakoita" tahi vedessä irrallaan "uivia telakoita", jotka tornimaisenajättiläislauttanaottavat ja sulkevat korjattavan aluksen sisäänsä. Korjaus on jäätyvillä vesillä aina tarpeen, keväisin telakalla pidetyn talvenvieton jälkeen ynnä muutenkin tavantakaa höyrykattiloiden puhdistuksen vuoksi sekä suurilla merillä "pohja-raapinnan" takia. Laivojen pohjiin ja kylkiin asettuu nim. lukemattomia kovakuoriaisia, merinilviäisiä, "hanhenkauloja" y.m., jotka paksuna, rosoisena kerroksena peittävät rauta- ja teräslevyt ynnä puulaivojen vaskisen suojuskatteen ja sen kautta hidastuttavat pahasti aluksen kulkua.
"Merikarhut".
Meri peittää noin kolme neljännestä maapallomme pinnasta, ja siksipä käykin valtavasti suurempi osa kansakuntien-välisestä liikenteestä ja tavaranvaihdosta vesiteitse. Melkoinen prosentti ihmiskunnasta viettää kalastajina kaiken ikänsä tahi merenkulkijoina parhaat vuotensa merillä. Merimiehen erottaa jo ulkonäöstä helposti hänen suuresti halveksimastaan "maamoukasta". Vakava mutta huojuva käynti, johon ruumis tottuu itsestään keinuvalla laivankannella; ruskeaksi ahavoittunut iho; terävä, kauvas näkevä katse; tarmokas ryhti ja enimmäkseen rotevat ruumiinvoimat ovat tunnusmerkkejä karaistuneelle, kaikki luonnon ja elämän myrskyt kokeneelle meren-kansalaiselle. Herkeämätön, vuorokauden umpeensa tapahtuva työnteko, tarkka säntillisyys ja itsestänsä mieleen juurtunut velvollisuudentunto antavat hänelle monessa suhteessa vankempata siveellistä ryhtiä ja luonteenarvokkaisuutta yhä höllempään kurittomuuteen tottuneen maatyöläisen rinnalla. Kova laivakuri, jota laivapojalle eli "jungmanille" vielä jolloinkin opetetaan patukan eli "yhdeksänhäntäisen kissan" avulla, ei täysin oppineelle matruusille enää sisällä mitään ulkokohtaista, orjuuttavaa pakkoa, vaan vereensyöpynyttä tietoisuutta siitä, että kaikki tehtävät on tehtävä kunnollisesti ja ajallaan, ja että vain niistä huolehtiva mies todella pystyy toimeensa.
Ajanvietteitä merellä.
Niin raskasta ja yksitoikkoista kuin merielämä varsinkin purjealuksilla yleensä on, tarjoo rajattomissa vaihteluissa muunteleva luonto yllä ja ympärillä sekä toveripiiri kannella ja skanssissa terveellistä vaihtelua ja huvinpitoa. "Ukon", joksi kapteenia eli laivuria "poikain" eli miehistön kesken säännöllisesti sanotaan, ei aina tarvitse olla mikään äreä ja hirmuvaltainen merikarhu; ja jokaisella laivalla on tavallisesti mukana paljon kokeneita merimiesvanhuksia, jotka osaavat kertoa mieltäkiinnittäviä juttuja eri maanäärien ihmeistä, pannen mielellään sekaan liioittelevaa "merimieslatinaansa", sekä hilpeitä veikkoja, jotka pitävät huolta siitä, ettei laivalta iloa puutu. Vuoden merkkipäiviä, juhannusta, joulua ja uuttavuotta ynnä kansallisia merkkipäiviä vietetään mielellään harmajasta arkipäiväisyydestä poikkeavalla tavalla. Ruokajärjestys tarjoaa sananlaskuksi käyneen "eltautuneen läskin ja kivikovien herneiden" asemasta kaikellaisia tuoreita herkkuja, mitä kokin vain on mahdollista hankkia; ja palan paineeksi keksitään kaikellaisia kujeita ja leikkejä. Varsinkin "linjan yli" kuljettaessa, sivuutettaessa päiväntasaajapiiri, esiytyy vedenkuningas, ukko Ahti itse kirjavan seurueensa kanssa, pitäen korean puheen ja kastaen ensikertaisia mukanaolijoita suuressa vesisammiossa, josta leikistä kyllä lahjuksilla voi selviytyä.
Maakamaralla.
Kun satamaan tultua tervetullut "maalupa" katkaisee usein kuukausmäärien yksitoikkoisen merielämän, näkee järeän merikarhun maissa hilpeänä ja vallattomana kuin huiman lapsen. Kotiin tultua hän kiiruhtaa riemumielin viemään ansionsa ja runsaat tuomiset — vieraiden maiden kirjavia markkinatuotteita, hedelmiä ja ihme-esineitä — kauvan ikävöityjen ja häntä ikävöineiden omaisten pariin. Vieraassa satamassa hänen askeleensa taasen valitettavasti liian usein johtavat kapakkoihin ja muihin ilopaikkoihin, joissa kylmäveriset ja kavalat veijarit, sekä mies- että naispuoliset hyeenat, viekoittelevat häneltä kovalla työllä ansaitun niukan palkan. Monesti saa hän kiittää onneansa, että selviää yöllisestä hurjastelustaan oman aluksen tutulla kannella, vaikkakin pää raskaana ja taskut kevyinä, eikä ole maissa ollessaan joutunut "runnarien" käsiin, jotka, hänet ensin huumattuaan, toimittavat hänet nykyajan "orjalaivoihin" tylyn komennon alaiseksi ja pidättävät omaksi hyväkseen hänen alkupalkkansa.
Merimieslähetyksellä rattoisine kirkkoineen ja lukusaleineen, yömajoineen ja rahantalletuspaikkoineen on ylen tähdellinen tehtävä kilpaillessaan merimiesten ruumiista ja sieluista sellaisten turmionpesien kanssa. Suomen Merimieslähetys, jolla on asemapaikkoja monin paikoin Europan ja Yhdysvaltain suurissa satamakaupungeissa, harjottaa siunauksellista työtä meidän merimiestemme keskuudessa, joita, paitsi omissa verrattain harvalukuisissa laivoissamme, purjehtii paljon skandinavisissa, englantilaisissa ja amerikalaisissa aluksissa; ja se lähettää myöskin vuosittain melkoiset määrät heidän palkkasäästöjään omaisille kotimaahan sekä välittää kirjeenvaihtoa ja olopaikkojen tiedustelua.
Vanhan ajan purjehtijat.
Välimeri. — Egyptiläiset. — Foinikialaiset; Herodotoksen kertomus matkasta Afrikan ympäri. — Kreikkalaiset; Salamiin taistelu. — Roomalaiset; Tacituksen tiedot Fennoista. — Kartagolaiset; Hannon purjehdus Luoteis-Afrikan ympäri.
Välimeri.
Vaikka kiinalaiset väittävät olevansa uranaukaisijoita purjehduksenkin alalla niinkuin monessa muussa sivistystyössä, eivät heidän aikakirjainsa antamat tiedot tässä suhteessa ole varsin luotettavia. Meille säilyneiden kirjallisten ja taiteellisten muistomerkkien perusteella voinee Välimerta pitää merenkulun kehtona. Tuo ihana vesiallas, jolla ei tunneta vuoroveden vaihteluita; — sininen meri ennen kaikkia muita meriä; vanhain juutalaisten "Suuri meri", kreikkalaisten "Meri" ja roomalaisten "Meidän meri", ympärillään ryhmyiset vuorirannat oranssipuu-, myrttipensas- ja pinjalehtoineen, yllänsä iäti se’es taivas ja allaan maanalaisen tulen möyryävä ahjo; — se meri on itse asiassa kaiken inhimillisen edistyksen varsinainen äiti. "Sen rannoilla ja vesillä ihminen saa alati uusia voimia keskellä maapallon vahvistavinta ympäristöä" (Michelet). Sen partailla kaikki vanhan ajan kulttuurikansat asuivat; sen syvälle halkovia lahdelmia ja pitkälle pistäviä niemimaita nämä saavat kiittää korkealle kohonneesta sivistyksestään ja me jälkeentulevaiset nykyisestä elämänmuodostamme.
Egyptiläiset.
Vanhimman tunnetun sivistyskansan, egyptiläisten, merenkulusta ei ole säilynyt paljon muistomerkkejä. Tiedämme heidän olleenkin arkoja merellä liikkumaan; sen sijaan näyttävät vanhat kuvat heidän ahkerasti kulkeneen maansa valtavaa vesiemoa Niiliä ylös ja alas jokseenkin samantapaisilla aluksilla, kuin mitä vielä nykyäänkin näkee mainitulla virralla. Niitä kuljetettiin joko purjeella tahi soutamalla; airoja oli 15 paria, ja liikutettiin niitä miltei kohtisuorasi vedessä. Sotalaivojen mastossa oli kori, josta yksi tai useampi linkooja nakkeli kiviä. Jättiläisrakennuksiinsa he kuljettivat kiviä Nubian kivilouhoksista isoilla purje- ja soutualuksilla. Myöskin keinotekoisia vesiteitä rakennettiin. Vuoden 600 tienoilla e.Kr. rupesi farao Nekho kaivattamaan Niilistä Arabian lahteen kanavaa, mutta työ jäi silloin kesken. Vasta Dareioksen aikana saatiin valmiiksi kanava, jota voitiin kulkea vasten virtaa neljässä päivässä päästä päähän ja joka oli niin leveä, että neljä 3-soutuista laivaa voi siinä rinnakkain purjehtia. Sitä käytettiin yleisenä kauppatienä keisari Antoninus Piuksen päiviin saakka; sitten se vähitellen hiekottui umpeen, kunnes eräs Egyptin muhamettilainen kaliifi 8 vuosisadan e.Kr. keskivaiheilla antoi sotatieteellisistä syistä täyttää sen ainaiseksi. Sotaretkellään Egyptiin keksi Napoleon Bonaparte vielä sen jätteitä Suezin aavikossa.
Foinikialaiset.
Vanhan maailman varsinainen purjehtijakansa olivat foinikialaiset. Heidän pienoinen maansa, kapea rantakaistale Välimeren pohjukan ja Palestinan välillä, oli karu, hiekkainen ja kallioinen eikä antanut riittävää elatusta asujilleen. Mutta sen sijaan opetti rantoja huuhteleva meri tuon tummaverisen, romantillisen ja itsepäisen rodun uljaiksi merenkulkijoiksi. Raamatussa kerrotaan, kuinka heidän kuninkaansa Hiramin merimiehet kuljettivat Salomon laivoja kaukaiseen Ofiriin noutamaan kultaa, ja kuinka jälkimmäisellä oli "Tarsis-haaksi merellä Hiramin haahden kanssa, jotka kerran joka kolmantena vuotena tulivat ja toivat kultaa, hopeaa, elefantinhampaita, apinoita ja riikinkukkoja".
Mutta jo kauvan ennen Salomon aikoja olivat foinikialaiset perustaneet merivaltansa. Ensimmäiset matkalla he tekivät vastapäätä olevaan Kuparisaareen eli Kyprokseen, noutaen sen kaivoksista siihen aikaan kaikkein tärkeintä metallia, vaskea, josta tinalla sekotettuna valmistettiin pronssiaseita ja -työkaluja. Aikaa myöten he ulottivat meriretkensä ylt’ympäri Välimerta, välittäen kauppaa sen rantamilla asuvien kansojen kanssa ja harjottaen ohella myöskin merirosvousta ja orjaksiryöstämistä; kreikkalaiset tytöt olivat silloin hyvässä hinnassa Persian suurkuninkaan hovissa.
Täten heistä yleni mahtava kauppakansa, ja heidän pääkaupunkinsa — varhemmin Sidon ja sitten Tyros — oli silloisen maailmankaupan varsinaisena keskuksena. Kauppansa ja meriliikkeensä tueksi he perustivat sopiviin paikkoihin Välimeren rannoille kauppa-asemia, joista kuuluisimmiksi kohosivat Kartago Pohjois-Afrikassa ja Gadir (nyk. Cadiz) Espanjassa. Ja kun Välimeri alkoi käydä ahtaaksi, ulottivat he matkansa "Herkuleen patsaiden" (Gibraltarin salmen) läpi Atlantin merellekin. Siten tuli tämäkin valtaisa vesilakeus, maailman meristä kaikkein tärkein, itäisine rantamaineen tunnetuksi vanhan ajan kansoille. He purjehtivat Tinasaarille, Britanniaan, noutamaan sen muinaista päätuotetta, tinaa, jota pronssin valmistamiseen tarvittiin, niinkuin aikaisemmin Kyproksesta vaskea ja Espanjasta hopeaa; ja arvellaanpa heidän käyneen etäisellä Itämerelläkin hakemassa sen rannoilta tavattavaa meripihkaa, jota koristuksissa silloin käytettiin jalokivien arvoisena.
Purjehdus Afrikan ympäri.
Kreikkalainen matkustaja ja historioitsija Herodotos, joka oli saanut tietonsa Egyptin papeilta, kertoo heidän suorittaneen suurtyön, joka (jos se on tosi) uudistui vasta yli 2,000 vuoden perästä: nim. purjehduksen Afrikan ympäri. Hän sanoo aivan oikein, että Afrika (eli Libya, niinkuin tuota maanosaa silloin nimitettiin) on huomattu olevan joka taholta meren ympäröimä, paitsi siltä osalta, jolla se koskee Aasiaan. Hän jatkaa: "Nekho, Egyptin kuningas, oli ensimmäinen, joka todisti tämän. Lopetettuaan kanavan kaivattamisen Niilistä Arapian lahteen lähetti hän eräitä foinikialaisia matkaan laivoilla, käskien heidän purjehtimaan takaisin Herkuleen patsaiden läpi Pohjoiseen mereen (Välimereen) ja sitten palaamaan Egyptiin. Foinikialaiset siis purjehtivat Punaisesta merestä lähtien etelään päin. Kun syksy tuli, nousivat he maihin ja kylvivät itselleen peltoa aina siihen osaan Libyata, johon kulloinkin sattuivat tulemaan, ja odottivat satoa; sitten, leikattuaan viljan, lähtivät he uudelleen merelle. Täten kului kaksi vuotta; ja kolmantena vuonna he, kuljettuaan Herkuleen patsaiden läpi, palasivat takaisin Egyptiin ja kertoivat — joka minusta ei tunnu uskottavalta, vaan ehkä kyllä toisista — että heillä oli purjehtiessaan Libyan ympäri aurinko oikealla puolellaan."
Foinikialaiset alukset olivat ensin vain pieniä avonaisia pursia, joihin sittemmin tuli puolikansi keulaan ja perään ja kansille taistelutorneja aseellisia miehiä varten. Ne olivat rakennetut karkeasti veistetyistä setripalkeista ja tilkityt maapihkalla. Ihmeteltävä on noiden vanhojen merenkulkijain uljuus, jotka moisilla haperilla haaksilla uskalsivat lähteä aaltojen ja tuulien valtaan, tuntematta ainoankaan myöhempien aikojen apukojeen käyttöä, ainoastaan taivaan kiiluvat tähdet oppainaan. Eteenpäinkulku näinä varhaisina aikoina nojautui pääasiallisesti soutamiseen; tuulen ollessa suotuisa saatettiin kuitenkin käyttää yhtä isoa nelikulmaista purjetta, joka vanhoista kuvista päättäen oli reivattu samalla tapaa kuin nykyäänkin. Soutajia oli aluksi vain kymmenen tai kaksitoista, mutta myöhemmin alusten suuretessa käytettiin viittäkymmentä, jopa useampaakin airoa, jotka olivat sijoitetut kahteen riviin, niinkuin 13 vuosisadalla e.Kr. käytäntöön tulleissa 2-soutuisissa (bireemeissä). Soutajina ahersi orjia ja sotavankeja, jotka olivat kahlitut kiinni airoihinsa ja istuimiinsa; korkealla kaikkien näkyvissä istuva "soutumestari" löi vasaralla tahtia edessään olevaan metallipöytään, ja nahkaruoskilla varustetut päällysmiehet pitivät huolen siitä, että soutajaparat "kaikella ahkeruudella" täyttivät tehtävänsä. Tämä kulkutapa pysyi sitten voimassa halki aikojen aina 17-sataluvun lopulle asti, alkuperäisessä julmuudessaan pakkotyönä pahimmiile rikoksellisille ja väkinäisenä vapaaehtoisuutena tykkiveneiden (kaleerien) miehistöille.
Kreikkalaiset.
Foinikialaisilta arvatenkin oppi purjehdustaidon vanhan ajan etevin sivistyskansa, kreikkalaiset. Jo Komeroon runoissa kuvataan vaikuttavalla tavalla merkillisiä merimatkoja, outojen merten ja salaperäisten rantamien haaveellisia hirmuja, sellaisina kuin näkemänsä ja kokemansa ihmeet mahtoivat näyttäytyä alotteleville merenkulkijoille noilla "miesten syöjillä sijoilla". Sellaisia matkoja olivat tarunomainen Argonauttain retki Mustaa merta, Asovan merta ja Tanais (Don)-virtaa pitkin kaukaiseen Kolkkiiseen jossakin Uralin perillä noutamaan silloista Sampoa, kultaista oinaantaljaa, sekä Odysseuksen vaiherikas paluumatka tuhotusta Troijasta kotisaareensa Ithakaan; ja ne antavat meidän aavistaa, että helleenit jo satuperäisinä aikoina harrastivat laajaa merenkulkua.
Eikähän se ihmettä ollutkaan. Jos mikään maa, niin soveltui juuri heidän asumansa alue tämän elinkeinon harjottamiseen. Syvälle Välimereen pistävä niemimaa satoine poukamineen ja kärkineen, joista suurin, Peloponnesos, on vain kapean Korinthon kannaksen liittämä mantereeseen, ja Arkipelagi lukemattomine salmineen ja saarineen tarjosivat ja suorastaan pakottivatkin valitsemaan kostean elementin kauppatieksi ja yhdysliikenteen välittäjäksi.
Ensinnä olivat kreikkalaistenkin alukset sangen pieniä, kuten vieressä näkyvästä kuvasta käy ilmi. Se ei ole juuri suurempi nykyisen merialuksen pelastusvenettä. Neliskulmainen purje on laina foinikialaisilta, ja kuuden airoparin avuksi meloo perämieskin minkä ennättää ohjauslaitteillaan. Neljä miestä ja poika hoitavat purjeita, ja soturit lymyilevät soutajien rinnalla laidoille ripustettujen kilpien suojassa. Näin pienillä pursilla kreikkalaiset eivät halusta poikenneetkaan kauvas rantavesiltä, ja yönsä he viettivät mieluimmin kovalla maankamaralla. Merellä he liikkuivat kernaasti pienillä laivastoilla, kymmenkunta alusta yhdessä, jotta jonkun niistä tuhouduttua miehistö pääsisi pelastumaan toisiin laivoihin.
Tarvittiin rautaista pakkoa opettamaan kreikkalaisille suurempaa merenkulku-taitoa ja uskaliaisuutta. Sellainen oppimestari heille tuli persialaisten turmaa uhkaavista hyökkäyksistä. Persialaiset eivät tosin olleet itsekään mitään erinomaisia merenkulkijoita — heidän vesikulkuneuvonsa lienevät tuskin ollenkaan edistyneet heidän kukistamansa assyrialaisten ja babylonialaisten isoista savikaukaloista ja ilmalla täytetyistä nahkapatjoista, koskapahan tuollaisia "veneitä" yhä vieläkin käytetään Eufrat- ja Tigris-virroilla; mutta valloitushalussaan he käyttivät hyväkseen valtansa alle joutuneiden Vähän-Aasian kreikkalaisten ynnä foinikialaisten laivoja. Xerxeen Aasiasta Europaan johtamaa suunnatonta kansainvaellusta, jossa Herodotoksen tiedonannon mukaan ainoastaan miesväkeä oli lähes 6 miljoonaa, seurasi rantoja pitkin suhteellisesti yhtä mahtava laivasto, jossa "kolmikymmen- ja viisikymmen-airokkaitten sekä pursien ja pitkien hevos-alusten lukumäärän havaittiin yhteenlaskettuna tekevän kolmetuhatta". Niistä olivat laivaston parhaat, luvultaan 300, foinikialaisten suurkuninkaalle antama apu; hepä myöskin olivat laivaston parhaina merenkulkijoina. Julma, ratkaiseva tuho uhkasi tällöin murskata ihanan Hellaan, jonka eri heimot pienuudestaan huolimatta vielä pahimmoiksi olivat eripuraisia ja kateellisia keskenään. Huolimatta spartalaiskuninkaan Leonidaan ja hänen mieskourallisensa ikimuistettavasta sankariteosta Thermopylain solassa valtasi vihollinen pohjoiset maakunnat, levisi kuin lumivyöry Attikan yli, poltti ja hävitti Ateenaa ja uhkasi Korinthoon kannaksen yli edetä Peloponneesoonkin. Silloin, äärimmäisen hädän hetkenä, kreikkalaisten oli pakko turvautua meritaisteluun. Ateenalaisten älykäs johtaja Themistokles tulkitsi oraakelin ennustuksessa:
'— — puumuurion sun sekä lastesi suoja, ällös vartoomaan toki tyynnä sä sankkoja jääkö joukkoja miesten ja ratsuin, saavia manteren puolta; väistyös, selkäsi kääten, viel’ olet iskevä päinkin',
puumuurin merkitsevän juuri sotalaivastoa. Häthätää koottiin aluksia kaikilta helleeniläisiltä heimoilta ja kaupungeilta, jotka eivät vielä olleet alistuneet Persian suurkuningasta kumartamaan; olisipa saatu apua Syrakusankin jo tällöin mahtavalta merivallalta Sisiliassa, jollei joutava kiista ylipäällikkyydestä olisi tehnyt sitä aietta tyhjäksi. Tuloksettoman meritaistelun jälkeen Artemision-niemen luone (Thermopylain solan vierellä) kreikkalainen laivasto asettui kapeaan Salamiin salmeen vartoomaan vihollista (v. 480 e. Kr.).
Salamiin taistelu.
Herodotos antaa eloisan kuvan tästä vanhan ajan mainioimmasta meritaistelusta. Kreikkalaisilla oli aluksia kaikkiaan lähes 400, useimmat kolmisoutuisia, kaikki pienempiä kuin lähes kymmentä kertaa voimakkaamman vihollisen laivat, mutta senvuoksi myöskin helpommat liikutella näillä ahtailla vesillä. Vailla yhtenäisyyden tuntoa ja säikähtyneinä barbaarien hävityksistä mantereella aikoivat kreikkalaiset hajautua kukin kotiinsa, kunnes Themistokles viekkaalla juonella pakotti heidät pysymään koossa. Hän lähetti orjan vaivihkaa ilmottamaan persialaisten ylipäällikölle, että helleenit muka peloissaan miettivät pakoa, niin että tämän tuli siis kiiruhtaa lyömään heidät ratkaisevasti, jollei sallisi heidän päästä karkuun. Toisten sanansaattajain myötä hän kehotti Vähän Aasian kreikkalaisia laivoillansa joko karkaamaan taistelusta tahi ainakin hidastelemaan hyökkäyksessä. Tulos oli toivottu: kohta oli koko helleenien merivoima Xerxeen laivojen saartamana.
Tätäpä Themistokles oli odottanutkin. Rohkaistuaan oivallisilla puheilla epäröiväin mieliä hän sytytti yleisen taisteluinnon, ja aamunkoiton valjetessa laskivat helleenit kaikilla laivoillaan esiin, jolloin barbaarit kävivät kohta heidän kimppuunsa. Pelottavan ylivoiman nähdessään osa kreikkalaisista alkoi huovata rantaan päin, mutta jokunen alus laski rivistä ulos ja ajoi vihollista vastaan. Vastustajat takertuivat vaskisilla puskureillaan toisiinsa kiinni ja niiden miehistöt joutuivat käsikähmään. Sittekin säilyttivät kreikkalaiset yleensä järjestetyn rintaman, barbaarien tehdessä kaikki liikkeensä umpimähkään. Vaikkapa kreikkalaistenkin aluksia joutui vihollisen valtaan, tuhoutui enin osa tämän laivastosta. Urheimmin ja onnekkaimmin taisteli persialaisten puolella Halikarnassoon leskikuningatar Artemisia. Jouduttuaan ateenalaisten laivojen takaa-ajettavaksi, ja liittolaislaivojen tiheänä ruhkana sulkiessa pakotien, soudatti hän aluksensa täyttä vauhtia erästä per-sialaislaivaa vastaan ja upotti sen. Seurauksena oli että takaa-ajajat, pettyen luulemaan häntä ystäväksi, jättivät hänet rauhaan; toiselta puolen taistelun menoa kaukaa rannalta katseleva Xerxes ihastui huudahtamaan: "Minun mieheni ovat tulleet naisiksi ja naiseni miehiksi!" Laivojen tuhon lisäksi kärsivät niissä sotureina palvelevat persialaiset tavattoman mieshukankin, sillä he eivät osanneet uida, kun sitävastoin uimataitoisista helleeneistä hukkui vain muutamia harvoja.
Tämä loistava voitto pelasti Kreikan persialaiskuninkaan tarunomaisesta uhkayrityksestä. Viittätoista vuotta myöhemmin helleenit Eurymedonin luona saavuttamallaan uudella loistavalla merivoitolla tekivät iäksi lopun persialaisten valloitus-hankkeista, vaikka näitä foinikialaiset nytkin tehokkaasti avustivat. Julman sitkeästi tapeltiin kummallakin puolella, kunnes ylevämmän innon täyttämät kreikkalaiset pääsivät ateenalaisen Kimonin johdolla voitolle ja valloittivat yli 100 vihollislaivaa miehistöineen päivineen.
Tällöin olivat kreikkalaisten laivat jo foinikialaisten alusten veroiset. Ne olivat isoja 2- ja 3-soutuisia uivia linnoituksia, joita käyttelivät taitavat ja urheat merimiehet. Merisodassa oli tärkeintä soutaa täyttä vauhtia vihollislaivan kimppuun ja murskata sen kylki oman aluksen keulaan kiinnitetyllä vaskisella puskurilla, joka aate oli lainattu maasodasta, linnoituksia särkevästä muurinmurtimesta eli "oinaan-päästä".
Eteviksi merenkulkijoiksi opittuaan alkoivat kreikkalaisetkin käydä laveata kauppaa Välimerellä sekä perustaa siirtokuntia varsinkin Keski- ja Etelä-Italiaan ynnä Sisiliaan. Mahtavimmaksi niistä kohosi Syrakusa, jonka hallitsija Dionysios "tyranni" rohkeni v. 400 paikoilla e. Kr. lähteä sotaretkelle silloista mertenvaltiasta Kartagoa vastaan. Hän rakennutti 200 uutta laivaa ja laitatti kuntoon 110 vanhaa, varusti niiden suojaksi 140,000 kilpeä sekä vastaavan määrän miekkoja ja kypäreitä; isoja kiviä nakkelevia heittokoneita oli pystytetty aluksiin, joista monia kuljetti eteenpäin aina viisinkertainen rivi airoja.
Kreikkalaisten löytöretket.
Löytöretkeilijöinä ovat kreikkalaiset tuottaneet arvaamatonta hyötyä ihmiskunnalle, sen sijaan kuin foinikialaisten laveista merimatkoista ei ollut suuriakaan tuloksia aikalaisille ja jälkimaailmalle. Nämä näet pitivät ne visusti salassa, estääkseen siten muita kansoja kilpailemasta heidän kanssaan maailmankaupasta. Kuuluisin kreikkalaisista matkustajista oli historiankirjoituksen isä Herodotos (481—406 e. Kr.). Nuorukaisena hän lähti opiskelemaan vanhan ajan viisauden kotimaahan Egyptiin, josta käsin hän sitten alotti mainion, vuosikausia kestävän matkansa Afrikan koillisosiin, Arapiaan, Assyriaan ja Babyloniaan, Persiaan, Intiaan, Kaspian alueelle, Skytiaan (Etelä-Venäjälle) ja Trakian kautta vihdoin takaisin Kreikkaan. Tällä laajalla matkalla varteenottamansa epälukuiset havainnot silloin miltei tai tuiki tuntemattomien maiden luonnosta ynnä niissä asu vain kansain elintavoista ja historiasta hän kokosi isoksi kirjaksi, joka on meille mitä tärkein aarreaitta vanhan ajan olojen tuntemiseen, vaikka se sisältääkin totta ja satua erottamattomasti sekaisin. Toinen mainio matkustaja oli Pyteas (340 paikoilla e. Kr.), joka retkeili Britanniasta Itämerelle, jopa Atlantin pohjoisperukoille asti, missä tapasi Thule-nimisen maan (otaksuttavasti Norjan), jossa "aurinko menee levolle ja yötä kestää vain pari kolme tuntia", ja missä hän näki semmoisenkin ennenkuulumattoman kumman, että "meri kylmästä juoksettuu" (käy usvaan ja jäähän). Tuota etelämaalaisille ihmeellistä ilmiötä kuvaa hän seuraavasti:
"Niillä paikoin ei ole enää mannerta eikä merta eikä ilmaa, vaan ovat nämä kaikki sekaisin jonkinlaisena merenkeuhkon tapaisena vellinä, jossa maa, meri ja kaikki-tyyni on riippumassa ja joka on ikäänkuin koko maailman side, minkä läpi ei käy jalkaisin eikä laivalla pääseminen."
Roomalaiset
perivät sivistyksensä vuorostaan kreikkalaisilta, lähinnä näiden Italiassa sijaitsevien siirtoloiden välityksellä, jotka yksi toisensa jälkeen joutuivat heidän valtaansa; mutta maailmanvaltansa Rooma perusti itse, rautaisen tarmonsa ja kiinteästi järjestetyn yhteiskuntalaitoksensa avulla. Mutta vaikka Italia maantieteellisen asemansa takia oli yhtä hyvin, jollei paremminkin kuin helleenien maa, omiaan kasvattamaan merenkulkijoita, eivät sen pojat kuitenkaan olleet merimiehiä sanan varsinaisessa merkityksessä, eivätkä he edes valtansa kukkuloilla ollen muodostaneet mitään suurta merivaltaa. Heidän laivansa olivat rakennetut kreikkalaisten alusten malliin, mutta miehistö niissä oli yleensä kehnompaa kuin näissä.
Rooman vaarallisin ja miltei ainoa kilpailija niinhyvin merivallasta kuin Pohjois-Afrikan ja Espanjan omistamisesta oli Kartago, jonka asukkaat taasen olivat syntyneet merillä liikkumaan. Rooman kaupankäyntiä ja merenkulkua pahasti kahlehti nöyryyttävä sopimus tämän vallan kanssa, joka kielsi sitä pitämästä sotalaivastoa ja johon sen, alemmuutensa merillä tuntien, oli ollut pakko suostua. Näin ollen he olivat aivan voimattomat hillitsemään ylimielisiä merirosvoja, jotka sieppasivat kiinni heidän kauppahaaksiaan, jopa nousivat Italian rantojakin hävittämään ja etenivät ryöstäen ja tuhoten kauvas sisämaahan.
Tätä lamaannuksen tilaa kesti aina 3. vuosisadan keskipalkoille e. Kr. Mutta tällöin roomalaisten kärsivällisyys viimein katkesi. Rikkoen pakkosopimuksen ja käyttäen mallina haaksirikkoutunutta kartagolaista laivaa he rakensivat lujan laivaston, johon kuului 120 sota-alusta. Siihen aikaan taistelivat jousimiehet ja jalkasoturit laivankannella kilpien ja lautasuojusten turvin, ja väkeväjänteiset heittokoneet (katapultit ja ballisterit) nakkelivat isoja kiviä vihollislaivoihin; mutta menestys riippui pääasiallisesti alusten taitavasta ja joutuisasta ohjauksesta, kun vaski- tai rautapuskurilla pyrittiin lävistämään vastustajan kylki. Siinä suhteessa tunsivat roomalaiset vanhan alemmuutensa kartagolaisten rinnalla; ja sitäpaitsi vaati soutaminen ja purjeidenhoito niin paljon voimia ja tilaa, että sotureita mahtui aluksiin vain perin vähäinen määrä. Niinpä 3-soutuisen laivan (trireemin) 200 miehestä työskenteli 120 soutajina,70 purjeidenhoitajina ja muina apumiehinä, mutta sotureita oli ainoastaan 10.
Silloin sai konsuli Duilius onnellisen aatteen. Hän vähensi miehistön lukumäärää, jotta laivat tulivat kevytkulkuisemmiksi, ja teetti laudoista ryntäyssiltoja, jotka vihollisalusten lähelle tultua voitiin kiinnittää niiden reunalle ja muuttaa kamppailu siten tavalliseksi maataisteluksi jossa roomalaisilla ei ollut vertoja. Täten varustettuna lähti Rooman laivasto tapaamaan vihollista ja voitti sen perinpohjaisesti Mylaen luona v. 260 e. Kr. Opittuaan täten merisodassakin mestareiksi käyttivät roomalaiset jatkuvasti laivastoa apunaan maailmanvalloitushankkeissaan. Aktiumin meritaistelussa v. 31 e.Kr., jossa Augustus voitti Markus Antoniuksen yhdistetyn roomalais-egyptiläisen laivaston, voittivat edellisen 1- ja 3-soutuiset alukset jälkimmäisen korkealaitaiset, mutta hankalasti liikuteltavat 4- ja 5-soutuiset laivat. Vähitellen monisoutuiset laivat joutuivat pois käytännöstä, niin että Välimerellä käytettiin vain yhdellä soutajarivillä kuljetettavia aluksia.
Kauppaliikettä meriteitse hajottamaan olivat roomalaiset sen sijaan yleensä liian ylpeitä ja velttoja. Se pysyi edelleen etupäässä kreikkalaisten ja Välimeren pohjukan (Levantin) rannikkolaisten toimena, jotka kaikkialta tuon suunnattoman valtakunnan alusmaista kuljettivat rikkauksia ja elatusvaroja seitsemän kukkulan kaupungin turmeltuneelle, nautinnonhaluiselle väestölle.
Itsestään on selvää, että Rooman vallan vähitellen käsittäessä koko silloin tunnetun maailman, ja sen omien ynnä vallanalaisten maiden laivojen kyntäessä kaikkia Europan sisä- ja ympärysmeriä, tiedot eri maista ja kansoista kasvoivat suunnattomasti. Suuret sotapäälliköt kuten esim. Caesar kuvailivat hauskalla tavalla Galliaa ja Germaniaa; kreikkalaissyntyiset Strabon ja Ptolemaios ynnä roomalainen Plinius vanhempi perustivat maan- ja luonnontutkimuksen; ja Herodotoksen tavoin kokosi historioitsija Tacituskin (54—117 j.Kr.) entisten ja myöhempäin matkustajain havaintoja maan- ja kansatieteen alalla.
Tacituksen tiedot Fennoista.
Suomalaista lukijaa huvittanee kuulla Tacituksen kuvaustaFenni- l.Fennoi-kansasta, joka eleli kehittymättömässä luonnontilassa Weiksel-joen alijuoksun varsilla. Nähtävästi hän (samaten kuin näistä puhuva Ptolemaios) tarkottaa sillä jokosuomalaisiatahi jotakinsuomensukuistakansaa, kuvauksesta päättäen kernaimmin lappalaisia.
"Fenneillä vallitsee outo raakuus, siivoton köyhyys: ei ole aseita, ei hevosia, ei kotoa; ruokana ruoho, vaatteina eläintentaljat, makuusijoina maa. Heidän ainoana turvanaan ovat nuolet, joita he raudan puutteessa luilla kärjistävät. Ja sama metsänkäynti on niinhyvin miesten kuin vaimojenkin elatuskeinona, sillä jälkimmäiset seuraavat mukana pyydystämässä ja ottamassa osansa saaliista. Eikä pikkulapsilla ole muuta turvapaikkaa pedoilta ja rajuilmoilta, kuin että heidät peitetään johonkin puunoksista kyhättyyn suojukseen. Siihen nuorukaiset palaavat, siihen vanhukset vetäytyvät. Mutta tuopa onkin heistä onnellisempaa kuin viljellä vaivalla maata, rakentaa huoneita ja käydä kauppaa tavaroilla toivon ja pelon alaisina. Turvassa ihmisiltä, turvassa jumaliltakin ovat he käsittäneet kaikkein vaikeimmasti saavutettavan tilan: ettei heillä ole edes mieliteonkaan tarvetta."
Kartago.
Edellisessä on jo monesti tullut mainituksi mahtavan Kartagon nimi. Kuten kerrottu oli se alkuaan foinikialaisten merenkulkijain perustama kauppa-asema; mutta sen väestö sulautui vähitellen yhteen ympärillä olevain alkuasujamien, numidialaisten y. m., kanssa, joten syntyi "punilaisten" merkillinen, synkkä ja kiihkeäverinen sekarotu, joka kohotti huippuunsa erämaasta tuodun Astarten- ja Moolokin-palveluksen irstaille menoineen ja julmine ihmisuhrineen. Nopeasti kohosi Tunisin lahden pohjukassa sijaitsevan kaupungin kauppa ja varallisuus. Sen haahdet kuljettivat kaikkialta Välimeren maista ja Atlantin rannikoilta luonnontuotteita ja orjia, ja viimemainittujen työllä muutettiin Pohjois-Afrikan karut hiekkarannat kukoistaviksi vainioiksi ja hedelmätarhoiksi. Yhtä rinnan virisi teollisuus, varsinkin metallitakeet ja itämailta opittu silkkikankaiden valmistus. Merenkulkuun ja tavarainvaihtoon rikkautensa perustava kauppaylimystö piti kotikaupungissa ja monilukuisissa siirtomaissa säälimätöntä hirmuvaltaa, mutta turmeltui nopeasti. Kartagolaisten taisteluista merivallasta Italian kreikkalaisten kaupunkien ynnä Rooman kanssa on etempänä puhuttu. Sen sijaan kerromme eräästä heidän suorittamastaan suurtyöstä maantieteellisen löytöpurjehduksen alalla, Hannon matkasta Luoteis-Afrikan ympäri, josta on olemassa laajempi ja uskottavampi kertomus kuin heidän foinikialaisten maanmiestensä aikaisemmin toimittamasta purjehduksesta koko tämän maanosan ympäri, josta Herodotos niukkasanaisesti kertoo.
Hannon matka.
Viidennellä vuosisadalla e. Kr. päätti Kartagon hallitus, kaupungin väkiluvun ylen nopean kasvamisen takia, siirtää liikaväestöä ennenviljelemättömiin seutuihin ja uusien siirtoloiden perustamisella lisätä kotikaupungin mahtia. He lähettivät sen vuoksi merisuffeeti Hannon 60 sotalaivalla kuljettamaan 30,000 puolirotuista siirtolaista Herkuleen patsaiden takaiselle rannikolle.
Mainitun salmen sivuutettuaan nousi Hanno maihin useaan kohtaan nykyisen Marokon ja sen takaisen suuren aavikon rannoille ja sijoitti niihin elävää lastiaan. Tällöin eksyi hän kerran niin kauvaksi valtameren ulapoille, että joutui erään Cerneksi nimittämänsä saaren rantaan, jonka etäisyyden Herkuleen patsaista hän laski yhtä suureksi kuin Kartagon etäisyyden samasta salmesta (nykyisin se otaksutaan Arguin- eli Agadir-saareksi Kanarian saaristossa). Sinne hän laski loput siirtolaisista; mutta sen sijaan että olisi palannut kotia, lähti hän jatkamaan matkaa vieläkin etelämmäksi tutkiakseen ennentuntemattomia seutuja. Tätä varten oli hän ottanut tulkkejakin mukaansa.
Hän sivuutti suuren Cretes (Senegal)-virran suun, jossa kuten nytkin vilisi krokotiileja ja virtahepoja. Hanno huomauttaa, etteivät hänen rannoilla näkemänsä villit enää olleetkaan Saharan raakalaisvaltioiden ruskea-ihoisia asukkaita, vaan Sudanin pikimustia neekereitä. Nämä kantoivat hartioillaan ja lanteillaan petoeläinten nahkoja, eikä heidän kielestään saaneet enää tulkitkaan selvää. He ajoivat kiviä viskomalla maihin nousseet matkustajat takaisin laivoihin. Eteenpäin kuljettaessa sivuutettiin hyvänhajuisia metsiköitä, nähtiin (kuten nykyäänkin) alkuasukkaiden polttavan kuivettunutta ruohoa mäkirinteillä halmeeksi ja kuultiin öisin kylistä pillien ja rämistimien ääntä, rumpujen rätinää ja sekavia huutoja, jolla tapaa neekerit nykyisinkin huvittelevat. Yhä kauvemmaksi etelään ja länteen uskalsivat purjehtijat, kunnes eräänä yönä tulivat seutuun, joka näytti olevan ilmitulessa ja jonka keskeltä liekit "ulottuivat tähtiin saakka." Päivän valjetessa tuo ilmiö huomattiin korkeaksi vuoreksi. Nyt tiedämme, että Länsi-Afrikan rannikolla on todella olemassa tulivuori ja yksi ainoa sellainen; se on Kamerun-vuori 4 leveysasteella päiväntasaajasta pohjoiseen.
Jo alkoi matka tuntua hirvittävältä. Siitä huolimatta jatkettiin vielä matkaa ja tultiin "Etelän sarveksi" nimitettyyn lahteen, jossa oli saari ja sen keskellä järvi. Sielläpä asui kummaa joukkoa: karvaisia, villejä olentoja, niistä enimmät naisia. "Vaikka me ajoimme takaa miehiä", kertoo Hannon lokikirja, "emme saaneet niistä yhtään kiinni. Ne pakenivat kaikki edestämme, hypellen jyrkänteiden yli ja nakellen meitä kivillä. Me vangitsimme naisista kolme, mutta ne tappelivat kynsin hampain vastaan, niin ettei meidän onnistunut taivuttaa niitä mukaamme. Sen vuoksi tapoimme ja nylimme ne ja otimme niiden nahat Kartagoon." Tuota villiä kansaa nimittivät tulkit "gorilloiksi" — sana, joka tuli jälleen kuuluviin vasta kahden vuosituhannen perästä, kun noille viime vuosisadan keskivaiheilla uudestaan keksityille päiväntasaaja-Afrikan puoliapinoille annettiin Hannon niistä käyttämä nimitys. Tällä kohtaa uskalias amiraali käännätti laivansa äkisti kotia päin; sillä — kuten hänen kertomuksensa yksinkertaisesti loppuu — "täällä loppuivat ruokavaramme".
Kartagon arvatenkin runsaasta kirjallisuudesta on tämä kertomus ainoa näyte, joka on säilynyt meille kokonaisena, vaikkakin ainoastaan kreikkalaisena käännöksenä. Alkuperäisen oli Hanno piirrättänyt vaskitauluihin ja ripustanut ne kiitosuhriksi onnellisesta paluustaan Baal-Moolokin temppeliin, josta sitten joku kreikkalainen matkustaja sen jäljensi ja käänsi aikalaisiaan varten. Kartagon loiston ja suuruuden kävi kuten yleensä kaikkien muidenkin itämaisten suurvaltojen. Niiden voiman herpaisi pian rotuluonteeseen kuuluva julmuus ja eläimellinen nautinnonhimo; vallassaolijat eivät enää kyenneet itse käymään sotiaan, vaan käyttivät raakalaisheimoja palkkasotureina. Mikään niistä ei ole kyennyt luomaan sellaista valoisaa maailmankuvaa kuin vanhat kreikkalaiset, eikä lujittamaan valtaansa ja mainettansa rautaisella oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksellä niinkuin Romutuksen jälkeläiset. Muinoin niin mahtava Kartago sortui olemattomiin, raukesi vähäiseksi rauniokasaksi, katosi aivan yhtä tykkänään historian näyttämöltä kuin sitä ennen Memfis ja Tebe, Ninive ja suuri Babylon, Persepolis, Susa ja Ekbatana.
Viikinkien retkeilyt.
Viikinkien alkuperä. — Syyt viikinkiretkiin; Viikinkien luonne. —Viikinkilaivat; Svolderin taistelu. — Viikingit mielityössään. —Viikinkiretket sivistystekijänä. — Viikinkiretket itäänpäin;Venäjän vallan synty; Ryöstöretki Bjarmien maahan.
Tarumaisen uhkarohkeutensa puolesta ovat pohjolan vanhat viikingit kenties mielenkiintoisimmat kaikkien aikojen merenkulkijoista. He esiytyvät historiassa 8:nnella, 9:nnellä ja 10:nnellä vuosisadalla. Verraten vähäisillä aluksillaan he risteilivät kaikilla silloin tunnetuilla ja osittain tuntemattomillakin vesillä; alkaen Pohjoisesta Jäämerestä ja Vienanmeren perukoilta he piirsivät pitkin Pohjanmerta, Itämerta ja suurta Atlanttia aina Välimeren pohjukoihin saakka, tuntematta edes niihin aikoihin jo muualla käytettyjä alkeellisia purjehduksien apukojeitakaan; soutivat virtoja ja jokia ylöspäin kaukaisten maiden sydämiin, keksivät uusia saaria ja mantereita ja joko asettuivat pysyväisesti valtaamiinsa maihin, perustaen niihin itsenäisiä valtakuntia, tahi palasivat runsaan saaliin kera takaisin lumiseen pohjolaansa.
Viikinkien alkuperä.
Mitä väkeä nuo viikingit olivat, ja mikä aiheutti tuon laatuaan ainokaisen,meritsetapahtuvan kansainvaelluksen?
Siitä ollaan yksimielisiä, että he olivat nykyisen Skandinavian asukasten esi-isiä; mutta riitaisuutta on vallinnut pohjolan eri kansain osuudesta moneenkin suurimerkitykselliseen viikinkiyritykseen. Itseviking-sanan merkityskin on haihtunut tarun peittoon. Toiset johtavat sen sanasta vik = lahti, selittäen sen merenkulkijain taipumuksesta laskea lahtiin, toiset jälleen vanhastavig-sanasta = taistelu, tappo (vert. ruots.envig= kaksintaistelu).
Katsaus Skandinavian karttaan näyttää kumminkin jo päältäpäinkin, että vanhoilla norjalaisilla oli tilaisuus kaikkein laajimpiin retkeilyihin: heillehän oli koko Atlantti avoinna. Kauvimpana pohjoisessa he keksivät ja kansoittivat Irlannin ja Grönlannin; he kävivät ensimmäisinä europalaisina (jo puolisentuhatta vuotta ennen Kolumbusta) Amerikan saarilla ja mantereella, asettuivat Fär-saarille ja Skotlantia ympäröivälle saarivyöhykkeelle; nousivat maihin Ranskan rannikolle ja perustivat sinne valtakunnan heistä nimensä saaneeseen Normandiaan, josta käsin uudet valloittajaruhtinaat vuorostaan perustivat toisia normannilaisvaltoja Englantiin ja Etelä-Italiaan. Tanskalaisilla oli luonnollisena "vainionaan" Pohjanmeren ja Kanaalin rannikot, he verottelivat Saksaa, Ranskaa ja Englantia, johon viimeksimainittuun pari heidän kuningastaan perusti lyhytaikaisen tanskalaisvallan. Ruotsalaisille jäi oikeastaan vain "Suolameri" (Austrasalt), Itämeri, temmellyskentäksi; mutta siihen tyytymättä he kulkivat pitkiä jokitiehyeitä myöten syvälle Itä-Europaan, minne he perustivat vanhimman Venäjän vallan, ja uskalsivat painua virtoja alas aina kaukaiseen Konstantinopoliin ("Miklagårdiin" — Suureen kaupunkiin) saakka, jossa he toimivat heikkojen Itä-Rooman keisarien henkivartijoina, "varjageina".
Syyt viikinkiretkiin.
Perimmäisenä aiheena tähän ilmiöön oli se levoton maastasiirtymishalu, joka saman vuosituhannen kuluessa aiheutti suuret kansainvaellukset Europan mantereella ja Aasiasta Europaan. Silloin kansat ikäänkuin havahtuivat pitkällisestä unesta, oikoilivat jäseniään ja tunsivat entiset asuinsijat liian ahtaiksi. Skandinavian asukkaat olivat sukua gooteille eli gauteille, jotka vaellus- ja valloitushalullaan olivat kaikkein rajuimmin tärisyttäneet Itä-, Keski- ja Etelä-Europan valtiollista ja kansallista tasapainoa ja tehneet lopun silloisesta maailmanvaltiaasta Rooman keisarikunnasta.
"Nälkä ja rakkaus ne maailmaa vallitsevat", totesi Schiller — niistä varsinkin ensinmainittu. Tuo tilanahtaudentunto ja voimainlevittämishalu johtui vanhoissa Skandinavian maissa lähinnä luonnonlaadusta sekä niiden valtio- ja yhteiskuntajärjestyksestä. Ne olivat köyhiä ja hedelmättömiä ja kärsivät, silloisiin vähiin elatusmahdollisuuksiin nähden, liika-asutuksesta. Enemmän kuin etelän maat ne olivat riippuvaiset ilmastosuhteista: jos toivo hyvästä sadosta tai kalastuksesta petti, oli hätä ovella. Hädänalaisilla tienoilla silloin nuoremmat miehet saivat joko vapaaehtoisesti tahi arvan määrääminä poistua maasta hankkimaan elatusta toisilla haaroilla. Rauhallisilla keinoilla tämä ei silloin juuri käynyt päinsä, vaan ase kädessä. — Edelleen peri isän arvon ja omaisuuden enimmäkseen vanhin poika (kuten vieläkin on laita Englannin aateliston keskuudessa, jätteenä muinaisnormannilaisesta lainsäädännöstä), joten nuoremmilla pojilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä kyntämään sitä peltoa, joka oli kaikkien eikä kuitenkaan kenenkään oma — merta.
Sama ilmiö uudistui valtioelämässäkin. Vanhastaan olivat pohjolan maat jaetut monien keskenänsä kinastelevien pikkukuningasten ja näistä varsin höllästi riippuvain sukupäälliköiden, jaarlien, kesken. Mutta ensimmäisen vuosituhannen lopulla kohosi niissä jokaisessa eräitä toisia voimakkaampia valtiaita, jotka kukistivat kilpailijainsa ynnä jaarlien mahdin ja yhdistivät koko maan valtikkansa alle. Siihenastiset suurmiehet, nähdessään valtansa ja vapautensa raukeavan, eivät aina alistuneet tottelemaan uutta järjestystä, vaan lähtivät merille vapaina viikinkeinä kohoamaan mainetta ja rikkautta tahikka siirtyivät tykkänään pois kotimaasta valtaamiinsa uusiin seutuihin.
Viikinkien luonne.
Skandinavian asukkaat olivat entuudestaan rohkeita kalastajia ja metsästäjiä ja olivat kotivesillään ja vuonoillaan — jotka silpovat Norjan ja Etelä-Ruotsin rantoja kuin miekanterät — hajautuneet reippaiksi merimiehiksi. Kotoisilla pikku aluksillaan he sitten uskalsivat lähteä kauvemmaksikin kokoomaan saalista suurilta merenseliltä ja ennen tuntemattomilta rannikoilta. Merirosvousta ei siihen aikaan, eikäpä paljoa myöhäisemminkään, pidetty minään rikoksellisena tekona. Päinvastoin se silloisen oikeustajunnan mukaan oli vallan kunniallinen toimiala, jopa kunniakkaampikin kuin muut rauhalliset elinkeinot. Vanhat runoilijat (vieläpä lähellä meidän päiviämmekin romantikot, kuten esim. Tegnér "Frithiofin sadussa" ja Runeberg "Fjalar kuninkaassa") ylistivät merirosvoilijain ritarillisia taisteluja, seikkailurikkaita matkoja ja muita miehekkään voiman ilmauksia. Monet viikingit pitivät kunnianasiana viettää koko ikänsä merellä ja päinvastoin häpeänä asua "nokeututuneen kurkihirren" alla. Kuolema tautivuoteella ja vanhuudenheikkoudesta samoin oli häpeällinen, sankarin kuolo miekkojen mittelyssä sen sijaan kaikista kaunein ja kadehdittavin; ja kun uros ei siellä loppuaan löytänyt, piirteli hän vanhetessaan "verisiä riimuja" rintaansa ja erosi vapaaehtoisesti elämästä. Mahtimiehet, "merikuninkaat", haudattiin polttamalla ruumiit heidän omissa sotapursissaan, jotka ahdettuina täyteen merillä koottua rikkautta laskettiin liekkien vallassa ulapalle.
Viikinkilaivat.
Kuten jo mainittu, olivat viikinkien alukset sangen pienet ja hennot heidän suorittamiinsa kaukopurjehduksiin verraten. Niistä on, paitsi vanhoja kuvia, Tanskassa ja Norjassa löydetty kappaleita maan sisään hautautuneina, jopa pari melkein ehyttäkin laivaa. Ne olivat oikeastaan vain pitkiä veneitä, jokseenkin tasapohjaisia, suhteellisesti kapeita ja matalareunaisia aluksia (muistuttaen jossain määrin Pohjois-Suomen koskiveneitä), mutta erittäin notkeita ja nopeakulkuisia. Nämäpä ominaisuudet, yhdessä varman ohjaustaidon kanssa, tekivätkin niistä — niiden hentoudesta huolimatta — luotettavia merialuksia ilkeäsisuisella Pohjanmerellä ja Atlantin mahtavissa mainingeissa. Niiden pituus oli 17-22 metriä, leveys 4-5 metriä ja kantavuus korkeintaan 200 tonnia. Tavallisesti niissä oli masto keskellä alusta ja siinä neliskulmainen, punaiseksi tahi raidalliseksi värjätty sarkapurje (raakapurje); mutta pääpaino eteenpäin kulkiessa ja sotaliikkeissä tietystikin pantiin yksinomaan voimakkaaseen ja rivakkaan soutuun. Keulassa ja perässä kohosi emäpuun jatko valtavan korkealle joko hevosen- tai louhikäärmeenpään muotoiseksi, usein kullatuksi kaljuunakuvioksi — siitä nimitys "käärmelaiva". Näiden julmien kummitusnaamojen tarkoituksena oli rantaa lähetessä peljättää tiehensä rantahiidet. Samallainen kuvio on yleinen Ruotsin ja Norjan muinaisaikaisissa kalliopiirustuksissa ja riimukivissä sekä vanhempain huonekalujen koristelussa. Viikinkien ansioksi pannaan se tärkeä parannus aluksen ohjauksessa, että vanhalta ajalta perittyjen kahden irtonaisen peräsimen sijaan, joita hoidettiin kummaltakin laidalta, tuli käytäntöön yksi ainoa kiinteä peräsin. Tämä ei kuitenkaan vielä sijainnut aivan perässä, vaan oikealla, ylähangan puolella, jolla siitä lähtien on nimityksenä "tyyrpuuri" (ruots. styrbord, engl. starboard = ohjauskylki), vasemman kyljen eli alahangan saadessa nimeksi "paapuuri" (ruots. ba(k)bord, engl. port = takakylki).
Purjehdusmatkoillaan viikingit liikkuivat sekä yksin laivoin että pienempinä tai suurempina laivastoina. Soutaessa kilvet ripustettiin aluksen reunoille sekä koristeiksi että suojaksi aaltoilua vastaan. Päällikkölaivat olivat toisia isommat, ja niissä oli kansi keulassa tahi perässä ulottuen aina mastoon saakka sekä jokseenkin lukuisa miehistö. Niinpä oli kuningas Olavi Trygvenpojan kuulussaPitkässä käärmeessäneljäneljättä airoparia ja 90 miestä, Knut Suuren päällikköaluksessa, jolla hän lähti Englantia valloittamaan, 60 airoparia, ja Olavi Pyhän kahdessa laivassa 200 miestä.
Svolderin taistelu.
Norjan kuningas Olavi Trygvenpoika oli naisjuonien kautta joutunut sotaan Tanskan kuninkaan Sven Kaksiparran ja Ruotsin Olavi Sylikuninkaan kanssa, joihin vielä liittyi eräitä hänen loukkaamiaan norjalaisia suurmiehiä. Svolderin lahteen Vendienmaan rannikolla (Rügenistä länteenpäin) kokoutuivat yhtyneet viholliset odottamaan Norjan kuninkaan laivastoa. Oli kaunis päivä ja kirkas auringonpaiste, ja kaikki päälliköt katselivat kuinka norjalaiset laivat purjehtivat merelle isoina ryhminä. Kerta toisensa perään, kun jokin muita isompi ja muhkeampi alus tuli näkyviin, huudahtivat liittolaiskuninkaat: "Kas tuossapa suuri ja ylen uljas laiva, se varmaankin on Pitkäkäärme". Mutta Erik jaarli, norjalainen luopio, tiesi sanoa: "Monia muita suuria ja uljaita laivoja heillä on, odottakaamme vielä." Vihdoin he näkivät neljä laivaa purjehtivan esiin, ja yksi niistä oli iso ja kullalla runsaasti huoliteltu käärmelaiva. Silloin nousi kuningas Sven, jolla itsellään oli uljas, keulasta ja perästä raudoitettu alus, pystyyn ja sanoi korkealla äänellä: "Käärme kantaa illalla minut kannellaan, sitä laivaa minä tahdon ohjata." Mutta Erik jaarli lausui: "Vaikkei Olavi kuninkaalla olisi suurempia laivoja kuin tämä, niin ei Sven kuningas saane sitä häneltä yksistään tanskalaisjoukon väellä." Viholliskuninkaiden ja jaarlien kesken oli sovittu, että jos Olavi Trygvenpoika lyötäisiin, jakaisivat he keskenään Norjan valtakunnan, mutta Käärmeen perisi se, joka ensimmäisenä kerkiäisi sen kannelle.
Mahtavan aluksen nähdessään viholliset nousivat kaikki laivoihin ja varustautuivat hyökkäämään sen kimppuun. Sen huomatessaan Olavi kuninkaan seuralaiset pyysivät häntä välttämään taistelua niin ylivoimaisen vastustajan kanssa. Mutta kuningas seisoi päällikkökannella ja vastasi kaikuvalla äänellä: "Laskekaa purje, pakoa eivät mieheni saa ajatella, en ole koskaan paennut taistelussa, Jumala päättäköön hengestäni, mutta ikänä en aijo lähteä pakoon." Niin tehtiinkin kuin kuningas sanoi. Hän seisoi itse koko varttaan muita korkeammalla, ja hänen kullattu kypärinsä ja kilpensä ynnä punainen vaippansa olivat kaikkien nähtävissä.
Tulinen ja sekä laivoille että miehille tuhoisa taistelu alkoi. Vuoron perään saivat Olavi kuninkaan kimppuun hyökkäävät Tanskan ja Ruotsin laivastot vetäytyä verissäpäin takaisin; mutta niin suuret olivat tappiot norjalaistenkin puolella, että Trygvenpojalle lopuin jäi jälelle vain hänen Pitkä käärmeensä, johon kaikki vielä taistelukuntoiset soturit olivat kokoutuneet. Tulipa vihdoin Erik jaarlin vuoro käydä entistä valtiastaan vastaan, ja nyt vasta alkoi kaikkein tuimin käsirysy.
Pitkän käärmeenkeulassa seisoi jättimäinen jousimies, Einar nimeltä, joka ahdisteli nuolillaan niin pahoin Erik jaarlia, ettei tämä tiennyt mihin asentoon asettua korvissaan vinkuvilta nuolilta. Silloin sanoi jaarli eräälle suomalaiselle, joka myöskin oli etevä jousimies: "Ammu sinä tuo iso mies tuolta keulasta." Suomalainen ampui ja osui keskelle Einarin jousta, joka rämähti poikki hänen juuri sitä jännittäessä. Silloin kysyi Olavi kuningas: "Mikä se rämähtikään rikki sellaisella jyryllä?" Einar vastasi: "Norja sinun käsistäsi, herra kuningas." — "Eipä vahinko sentään ollut niin suuri", sanoi kuningas, "ota minun jouseni ja ammu sillä." Einar teki työtä käskettyä, mutta veti niin lujaa että nuolenkärki tuli kauvas kaaren sisäpuolelle. "Liian heikko, liian heikko on hallitsijan jousi", nauroi hän, viskasi jousen menemään ja tarttui miekkaan ja kilpeen.
Yhä tuimemmaksi kävi kamppailu mies miestä vastaan, ja yhä enemmän harvenivat Pitkän käärmeen puolustajain rivit. Mainetekoja suoritettiin kummallakin puolella, joista vuosisadat vielä jälkeenpäin kertoilevat. Taistelun kiivauden selittää se, että tässä iski norjalainen norjalaista vastaan, pahoin loukattu kapinoitsija laillista valtiastaan vastaan. Vihdoin täytyi henkiinjääneen mieskourallisen kiivetä perälavalle kuninkaansa turviin. Mutta sielläkin teki joka taholta nuolia ja keihäitä lennättävä vihollinen sellaista tuhoa, että lopulta vain kuningas itse ja hänen tallimiehensä, joka vartaloltaan ja vaatetukseltaan oli hyvin hänen kaltaisensa, kykenivät asetta käyttämään. Nähtyään enemmän kamppailun turhaksi hyppäsivät nämä kumpikin omalta laidaltaan uimasille mereen. Mutta jaarlin miehiä vartoi veneissä surmatakseen kaikki aaltojen armoon antautuvat. Silloin nosti Olavi kuningas kilven päänsä yli ja sukelsi, mutta tallimies sai kilven allensa eikä päässyt sukeltamaan yhtä sukkelaan. Luullen häntä kuninkaaksi korjasivat viholliset hänet vedestä ja veivät jaarlin eteen, jolloin erehdys huomattiin. Kilvan kiipesivät jaarlin miehet kuningaslaivaan, jonka Erik jaarli täten sai voittosaaliikseen.
"Vallattu on Pitkä käärme, kaatunut Olavi Trygvenpoika",
laulaa Björnstjerne Björnson mainiossa runossaan Svolderin taistelun päätöksestä. Mutta vanha islantilainen kronikankirjoittaja Snorre Sturlason, jonka esitystä "Kuningassaduissa" tässä olemme seuranneet, kertoo olevan paljonkin tarinoita Olavi kuninkaan myöhemmistä seikkailuista, mutta toteaa, ettei tämä missään tapauksessa tullut enää koskaan Norjan hallitukseen.
Viikingit mielityössään.
Noissa pikakulkija-aluksissaan, silloisissa "meren vinttikoirissa", kiitivät viikingit kotivuonojensa partailta ulos aukeille ulapoille. Kohti luonnon auliisti siunaamia maita kävi raisujen matkamiesten kulku — sinne, missä maaperä lumen ja jään kaihtamatta kasvoi runsaita satoja ja missä ihmisillä oli kummallinen tapa kokoutua asumaan kaupunkeihin ja muihin taajaväkisiin ja hyvinsuojattuihin yhdyskuntiin. Sellaisissa seuduissa viikingit tiesivät tapaavansa rikkauksia, joista ei kotoisilla karuilla kallioilla ollut aavistustakaan; ja niissä asui väestö, jolla ei ollut heidän luonteensa rajua, hillimätöntä voimaa ja joka herjan henkensä lunnaiksi kantoi kokoon kultaa ja kalliita kankaita, viljaa, viiniä ja kauneimpia tyttäriään saaliiksi miehille merellisille.