Napojen tarina.
Napojen viehätys. — Naparetket. — Napojen murhenäytelmät. —Etelänavan valloitus. —Scottin etelänaparetki: Matkan alku;Talvenpito etelän jäissä; Lähtö napaa kohti; Hevoset menehtyvät; Viimeponnistus; Navalle tulo — voittoja pettymys; Kamala palausretki;Titaanien kamppailu; Julma pettymys; Sankarien loppu.
Napojen viehätys.
Tämän kirjan alkulauseessa puhuimme suurista etsijöistä, joita korkea ihanne, uupumaton pyrkimys ajaa halki kuoleman vaarojen etäisenä siintävää päämäärää tavoittamaan.
Samanlainen ikuinen pyrkimys se on halki aikain johtanut etsijöitä napaseutujenkin kuolemanmaille.
Mikä niissä on ollut viehättävää? Mitä aineellista, taloudellista hyötyä niistä voitettavana? Mitä vallanlaajennuksia voisivatkaan nuo ikuisen lumen ja jään, yön ja pakkasen kuningaskunnat tarjota? Ei mitään!
Voitto ja hyöty on puhtaasti henkistä laatua, ihmisen iäistä tiedonjanoa tyydyttävää.
Ensinnäkin itse tuo merkillinen maantieteellinen piste, jonka yllä aurinko viipyy vuorokauden ympäri näennäisesti aivan liikkumatonna, jossa ei ole yön eikä päivän vaihtelua eikä ilmansuuntien erotusta. Eikö sen saavuttaminen ole omiaan viehättämään etsivää henkeä?
Entä sitten äärimmäisen pohjolan ja äärimmäisen etelän jylhänankara luonto mittaamattomine jääkenttineen ja jättiläiskirkon muotoisille jäävuorineen; tuiki tuntemattomat mantereet napojen ympärillä, joissa on vaikea laskea koskaan sulamattoman ikijään loppumista ja varsinaisen maakamaran alkamista; niiden niukka, mutta peräti merkillinen eläimistö ja vielä niukempi kasvikunta, ilmastolliset ja magneettiset ilmiöt räiskyville revontulineen, kuljettavien väylien mahdollinen olemassaolo, meriveden lämpimyyden vaihtelut ja merivirtojen seuraaminen — kaikki tuo on rajatonta, neitseellisen koskematonta riistamaata tieteelliselle tutkimukselle.
Naparetket.
Pohjoisten napaseutujen tutkimisen panivat jo 1500-luvulla alulle hollantilaiset, joiden retkistä Barentzin johtaman retkikunnan viettämä kolmivuotinen pakkotalvehdus Novaja Semljalla oli kuin ihmeellinen sankaritaru. Vuosisatojen kuluessa ovat sitten monien Europan kansojen karaistuneimmat pojat yhä yrittäneet pohjan perille (Franklin ja Clark Ross 1800-luvun alussa), kunnes voitonseppeleen viimein saavutti amerikkalainenPeary, joka löysi pohjoisnavan v. 1909. — Pohjoisten purjehduskelpoisten väyläin keksimisessä ovat sen sijaan Pohjolan kansat olleet etunenässä. Suomalais-ruotsalainen Nordenskiöld purjehti ensinnä koillisväylän Aasian ympäri vv. 1878-9, ja norjalainenAmundsenkiersi v. 1906 vastakkaiseen suuntaan luoteisväylän Amerikan ympäri.
Etelänavan tienoot eroavat pohjoisista napaseuduista siinä, että siellä ei kulje lainkaan lämpöisiä merivirtoja ylläpitämässä elämänmahdollisuuksia. Jo 60-70 leveysasteen välinen vyöhyke, jolla Suomi kokonaisuudessaan sijaitsee, on sielläpäin tuiki kolkkoa, miltei luoksepääsemätöntä jäämerta ynnä ikijään peittämää napamannerta.
Mutta sielläkään ei ole puuttunut rohkeita yrittelijöitä. Jo 1700-luvun lopulla tunkeutui mainio Tyynen valtameren tutkijaJames Cook71° saakka. Edellämainittu Clark Ross pääsi vielä kauemmaksi ja keksi siellä, ikuisen jään ja pakkasen maassa, kaksi kirkkaasti liekitsevää tulivuorta, joille antoi laivojensa mukaan niinet Erebus ja Terror. Mutta vasta meidän päivinämme ovat etelänavan valloitusyritykset vieneet menestyksellisiin tuloksiin. Englantilaisen Shacklctonin oli tosin v. 1909 pakko palata takaisin aivan läheltä lopullista päämäärää, mutta hänen maanmiehensä ja toverinsa Scott saavutti sen v. 1912 alussa; ja jo edellisen vuoden lopulla oli paikalla käynyt paljon kehnommin varustettu, mutta naparetkiin paremmin karaistunutAmundsen, pohjoisen luoteisväylän kunniakas keksijä.
Napojen murhenäytelmät.
Paljoa enemmän kuin muilta etsijöiltä vaaditaan naparetkeilijöiltä kukistumatonta rohkeutta ja ennen kaikkea karaistunutta sielua ja ruumista. Villejä ihmisrotuja tai petoja hänen ei tarvitse peljätä, mutta niitä paljoa villimpänä ja kammottavampana isäntänä esiintyy napaseutujen hirvittävä luonto. Sen asettamat vastukset ovat paljoa moninaisemmat ja erikoisemmat kuin muualla, eikä sillä ole edes elatuksen apua annettavana, josta ei mikään muu maanääri koskaan ole tyhjä.
"Yöt pitkät, päivät raskaat, ikävät! Taivasta talv’ ei salli lauhaa; jääkarhut ympärillä kömpivät, puhuri täysin palkein pauhaa, jää Ukon äänin halkee, paukahtaa, ja revontulet läikkyy, roihuaa!"
Tuo kuulostaa kyllä syrjäisestä suurenmoisen runolliselta ja viehättävältä, mutta toisenlaiseksi käy todellisuus, kun mukaan otetut ruoka- ja lämmitysaineet loppuvat ja nälkä ja pakkanen ja napaseutujen oudot, eriskummaiset taudit yhtyvät sortamaan avutonta matkamiestä. Siksipä sisältääkin napatutkimusten historia paljon lukuisampia ja kaameampia murhenäytelmiä kuin muiden löytöretkien.
Etelänavan vallotus.
Liikuttavin niistä on epäilemättä Scottin retkikunnan kohtalo. Riemuvoittonsa hetkellä se keksi toisen kilpailijan jo ennättäneen siepata siltä voitonseppeleen; ja kolkolla paluumatkalla sen navalla käynyt osasto sortui kuolemaan.
Kuinka mainiosti tuollainen retkikunta saattaakin olla järjestetty, kuinka viisaasti ja kaukonäköisesti sen matkavarustukset ja kulkureitit olla suunnitellut, niin kuitenkin voi joutua hetki, jolloin inhimillinen kärsimys ei kestä enää kauempaa, jolloin titaanienkin kamppailu jääsilmäistä luontoemoa vastaan on toivotonta.Tähän asti — mutta siitä ei ylitse!
Tämän retkikunnan tarina on niitä, jotka saavat veren sykkimään suonissa entistä kuumemmin, sydämen lyömään hartaammin ja hehkuvammin ja pään taipumaan kunnioittavasti inhimilliselle urheudelle. Retkikunta saavutti päämäärän, johon sen johtaja oli vuosikausien kuluessa tien viitoittanut — vain keksiäkseen, että ainoastaan kuukautta aikaisemmin sen jo oli saavuttanut toinen mies; ja sitten pahan sään yllättämänä urhokas joukko paleltui kuoliaaksi vain kolmen peninkulman päässä lähimmästä polttoainevarastosta, jonka saavuttaminen olisi tiennyt retkeläisille lämmintä pakkasen hirmuja ja keitettyä ruokaa napasairautta vastaan.
Matkan alku.
KunTerra Nova(Uusi maa),Robert F. Scottinretkikunnan laiva, marraskuun lopulla 1910 lähti Uudesta Seelannista käsin valloittamaan etelänapaa, oli sillä hyvät toiveet menestyksestä. Johtaja itse oli koeteltu merimies, Englannin sotalaivaston upseeri ja innokas kaikkien viimeaikaisten, etelänavan arvoitusta koskevain tieteellisten ongelmain tutkija, edellämainitun Shackletonin retkikunnan osanottaja. Kaikki muutkin retkikunnan 60 jäsentä olivat valitut pitäen matkan päämäärää silmällä. Joukossa oli geologeja ja fyysikoita, meteorologeja ja lääkäreitä, valokuvaajia ja merimiehiä, moottori-insinööri ja hiihtäjämestari, koirilla-ajajia ja kokkeja j.n.e. — sanalla sanoen kokonainen pieni yhteiskunta alallansa kunnostautunutta valioväkeä. Itse asiassa se olikin parhaiten kokoonpantu naparetkikunta; mikä milloinkaan on matkalle lähtenyt.
Turvallisesti puhkaistiin ahtojäiden alue, kunnes vuoden viimeisenä päivänä saavuttiin Shackletonin kolme vuotta aikaisemmin ensiksi tapaaman Suuren jäämuurin reunalle Kap Crozierhen, joka oli ennakolta määrätty retkikunnan talvehtimispaikaksi. Laiva palasi sitten talven ajaksi takaisin Uuteen Seelantiin. Pari viikkoa ahersivat miehet kuin orjat kantaen varastoja rannalle, rakentaen kappaleina tuotua talvimajaa pystyyn, luoden lumesta lääviä retkikunnan ponyhevosille ja ajokoirille, varustaen rekiä kuntoon j.n.e.
Talvenpito etelän jäissä.
Tammikuun puolivälissä oli talviasema viimein valmis. Se oli lautahökkeli, 17 m pitkä, 8 1/2 m leveä ja 3 m korkea ja oli jaettu eri osastoihin upseereja ja miehistöä varten. Lisäksi se sisälsi tieteellisen laboratorion, pimeän kammion valokuvaamista varten ynnä työpajan. Rakennuksen keskelle sijoitettu rautakamiina huokui rattoisata lämpöä kaikkiin suojiin, seinillä oli kirjahyllyjä ja hauskoja kotimaan kuvia. Pohjoisen (lämpimän tuulen) puolella olivat varastosuojat. Osa miehistöstä asettui kuitenkin asumaan "Hut Point'iin" (Maja-kärkeen) moniaita km länteen päin, niissä oli vielä pystyssä Scottin v. 1901 Shackletonin retkellä käyttämä talvimaja, joka puhelinjohdolla yhdistettiin pääasemaan.
Sitten käytettiin kuukauden päivät ruoka- ja polttoainevarastojen sijoittamiseksi alkavan naparetken tarpeeksi usean sadan km varrelle etelään päin. Jäämuurilla matkaaminen oli kuten aina vaarallista, moniaita hevosia ja koiria menehtyi tiellä, ja kerran joutui koko matkue eksyksiin. Sitten huhtikuun puolivälissä alkoi varsinainen talvenvietto, jonka pitkät kuukaudet käytettiin tieteellisiin tutkimuksiin ja illat rattoisaan seuranpitoon kamiinin ympärillä öljylamppujen valossa. Ajanviettoa varten oli mukana runsas kirjasto, gramofoni ja taikalyhty. Työtä oli sitäpaitsi jokaisella miehellä yllinkyllin; varsinkin vetojuhtien hoito ja ruokinta antoi paljon huolta, niiden voinnissapysymisestä kun arveltiin koko retkikunnan menestyksen riippuvan.
Lähtö napaa kohti.
Vihdoin koitti etelänavan "kevät" lokakuun lopulla, ja aurinko alkoi vinosti heittää kalseita säteitään. Silloin oli alettava suuri, uskalias matka navalle, n. 130-peninkuhnainen taivallus.
"Tulevaisuus on jumalien helmassa. En voi ajatella, että mitään olisi jäänyt tekemättä menestyksen varmentamiseksi." Näin kirjoitti kapteeni Scott päiväkirjaansa lähtöpäivän aattoiltana. Ja lukiessaan tuota monessa suhteessa hyvin huomattavaa kirjallista tuotetta uskoo syrjäinenkin kernaasti, että kaikki oli varustettu suurta yritystä varten niin perinpohjin kuin ihmisymmärrys ja -kyky suinkin voi.
Marraskuun 1:pnä 1911 erosi napamatkue jälellejäävistä. Siihen kuului kymmenen miestä, jotka ajoivat yhtä monta islantilaista ponyhevosten vetämää rekeä, sekä kaksi miestä siperialaisten koirien kuljettajina, niiden kun oli määrä käydä pikku hepojen sijaan valjaisiin, kun hevot menehtyisivät. Edellä kulki moottorirekimatkue pystyttäen tienviittoja jälessätulijoille, jotka seurasivat kolmessa osassa, hitain etummaisena ja molemmat toiset sopivan välimatkan päässä, jotta iltaisin jouduttaisiin yhteisiin yöpymäkohtiin. Kolmeviikkoisen matkanteon jälkeen saavuttiin ennakolta valmistetulle varastopaikalle, missä tavattiin moottorikulkue kurjassa tilassa. Siltä oli välillä särkynyt toisesta reestä kone, ja matkaa oli jatkettu retkikunnan viimeisellä jälellä olevalla reellä; mutta varaston luona heiltä oli lumimyrskyn takia tie noussut pystyyn, ja he olivat varronneet kokonaisen viikon jälestätulevia.
Hevoset menehtyvät.
Koko joulukuun alkupuoliskon raivosi kiivaita lumimyrskyjä, usein monta päivää yhtäpäätä, ja ne toivat mukanaan ankaran pakkasen sekä pyryttivät muutenkin vaikeasti kuljettavan rosoisen jääkentän täyteen vuorenkorkuisia kinoksia. Ponien oli toivottu kestävän aina napaa ympäröivän Suuren jäätikön juurelle saakka; mutta ne kävivät hyvin pian niin heikoiksi, että ne oli yksi toisensa jälkeen lopetettava, kunnes 31:nä matkapäivänä viimeinenkin niistä ammuttiin.
Tällöin erosivat moottorimiehet napamatkueesta ja kohta vielä neljä muuta, niin että pieniä, kevyitä rekiä lykäten jäi napaa kohti suksilla pyrkimään ainoastaan viisi miestä: Scott itse, kapteeni Oates, laivaupseeri Evans, lääkäri Wilson ja luutnantti Bovers. Koko matkanteon aikana jätettiin tien varrelle pieniä polttoainevarastoja paluumatkaa varten; muonaa oli retkeläisillä mukana enemmän kuin kuukauden tarpeeksi.
Viime ponnistus.
Joulukuun puolivälissä alkoi vaivaloinen kiipeäminen ylöspäin Suuren jäätikön rinteitä, jonka huiput häämöttivät edessä tuhansien metrien korkeudessa. Lumipyryt olivat kattaneet rinteiden halkeamat ja kuilut petollisella pehmeällä lumella, joihin retkeläiset rekineen ja koirineen monesti upposivat aivan huppuun, niin että matka hidastui 2-3 kertaa pitemmäksi kuin oli arvattu. Välistä peitti hyinen, raskas usva koko seudun tuntikausiksi, jotta ei uskallettu lähteä tarpomaan näkymätöntä taivalta. Sellaisessa tilassa, 5 kilometrin korkeudella merenpinnasta, saatiinviettää joulukin.
Mutta eteenpäin elävän mieli, akka tieltä palatkoon! ajattelivat navan valloittajat. Tammikuun 9:ntenä kohottiin viimeinkin jyrkänteen reunalle ja päästiin napaa ympäröivälle Suurelle ylätasangolle. Kuormat olivat kulutuksesta ja varastoihinpanosta jo siksi keventyneet, etteivät ne enää suurestikaan haitanneet kulkua. Mutta ohentuneessa ja viimaisen kylmässä ilmassa tuolla "maailman katolla" oli matkanteko kuitenkin niin tukalata sekä miehille että koirille, että 11:ntenä p:nä — vajaan 120 km päässä navalta — Scottilta tuntui siltä, ettei jaksettaisi enää viikkoakaan jatkaa ponnistelua. Päivä päivältä kehnoni sää, mutta se oli vain omansa jouduttamaan matkalaisia — olihan matkan maali, kaikkien napamatkojen kunniakas voitonkruunu, jo niin houkuttelevan lähellä! Varsinkin kannusti heitä pelko siitä, että toiset ehkä olisivat ennättäneet maaliin heidän edellään. He tiesivät, että peljättävä kilpailija norjalainen napakarhu Amundsen, luoteisväylän mainehikas purjehtija, pyrki samoihin aikoihin etelänavalle, tosin toisesta lähtökohdasta, vaikka hän olikin matkaan varustautuessaan uskotellut aikovansa — pohjoisnavalle! Mitähän jos he navalle saapuessaan tapaisivatkin siellä jo vieraan lipun liehumassa — se ajatus oli tehdä reippaat urheilijat hulluiksi.
Navalle tulo — voitto ja pettymys.
Tammikuun 16:ntena he kaukana hohtavan valkoisen lumikentän perällä näkivät kuumottavan pikkuruisen mustan läiskän, joka kohta pani Scottin miesten ajatukset pyörimään Amundsenissa. Mikä päätteli sitä miksikin, mutta kaikki rohkaisivat toisiaan hurraahuudoilla ja koettivat itselleen uskotella, ettei sen toki mitään kummempaa tarvinnut tietää. Kahta vinhempaan lykkäsi riemu ja ikävä aavistus lylyä.
Ja sitten saavutettiin tuo merkki. Se oli pieni musta lippupahanen, joka oli kiinnitetty lumesta törröttävään rikkinäiseen reenjalakseen. Ja se merkitsi sitä, että norjalainen oli kilpajuoksun voittanut. Kaikkialla ympärillä näkyi leiripaikan jätteitä. — "Tämä on hirveä pettymys", kirjoitti Scott päiväkirjaansa, "ja minä olen hyvin pahoillani uskollisten seuralaisten! takia. Monia ajatuksia tulee mieleen, ja monesti olemme keskenämme keskustelleet. Huomenna täytyy meidän talsia navalle ja sitten kiiruhtaa kotia niin pian kuin suinkin pääsemme. Kaikki päivän kauniit unelmat täytyy jättää jälkeen; siitä tulee hyvin raskas palaaminen."
Huomenissa sitten saavutettiin tuo merkillinen maantieteellinen piste, ja paikan yksinäisyyden ja jylhyyden painostamana suuri löytöretkeilijä huudahtaa:
"Herra Jumala! Tämä on kamala paikka, ja sitä hirvittävämpi meille, jotka olemme siihen ponnistelleet saamatta edes esikoisoikeutta palkaksemme."
Suuri päämäärä oli saavutettu, mutta ilon hurma puuttui. Amundsenin teltta ja merkkipaalut löydettiin perillä, ja Norjan punakirjava lippu liehui ylpeästi tuulessa. Englantilainen joukkue oli myöhästynyt kuukauden päivät.
Kamala paluuretki.
Pystytettyään hekin maapallon pituusviivojen eteläiseen leikkauspisteeseen "poloisen, kurjan Union-Jackin" (Englannin ristilipun kansanomainen nimitys), kuten Scott harmissaan lausuu, kääntyivät retkeläiset takaisin pohjoista kohti, alkaen taivaltaa etelänavan ylätasankoa, joka tullessa oli antanut heille niin paljon vaivaa, ja sitten laskeutua Suuren jäätikön kaameita rinteitä alas yhä kehnommaksi yltyvän sään vallitessa. Silloin vasta, "päivän kauniiden unelmain" ja suurten toiveiden sammuttua tyhjiin, he rupesivat tuntemaan väsymystä jättiläisponnistuksistaan. Evans ja Oates, retkikunnan vahvimmat miehet, alkoivat valitella vaivojansa. Edelliseltä olivat sormet ja nenä paleltuneet; sitten hän jäätikköä alas kavutessaan putosi korkealta, iski päänsä rosoiseen jäähän ja sai aivotärähdyksen. Tohtori Wilson loukkasi säärensä ja rupesi potemaan jääsokeutta. Kaikki nuo tapaturmat hidastuttivat matkuetta, jolle joutuisuus oli ylen tärkeä, sillä ruokaa oli tavattava oikeilla hetkillä tulomatkalla tehdyistä varastopaikoista. Kun näitä toisinaan sai kauan etsiä, kävi miesparkain hätä ylen ahdistavaksi.
Titaanien kamppailu.
Sitten surkastui väkevä Evans peräti. Oltuaan ennen aina itseensäluottavainen, voimakas ja kekseliäs mies, jolta muu retkikunta oli tottunut odottamaan neuvoa ja apua missä ahdingossa hyvänsä, oikea "voiman torni", joksi Scott häntä nimittää, tuli hänestä avuton kuin kompasteleva lapsi, ja hän jäi alati kauvas toisten jälkeen, niin että näiden oli pysähdyttävä kohentamaan häntä pystyyn.
Helmikuun 17:ntenä, kun matkue oli hirvittävän päivätyön jälkeen viimein päässyt Suuren jäätikön juurelle ja käynyt leiriin, oli Evans poloinen jäänyt niin kauaksi jälkeen, että toverit hätääntyivät ja lähtivät hakemaan häntä. He löysivätkin miesparan, mutta tämä oli tullut inhimillisen kärsimyksen rajalle. "Hän kyyrötti polvillaan, vaatteet riekaleina, kädet paljaina ja pakkasen puremina, silmissä hurja katse." He raastoivat poloisen suurella vaivalla telttaan, jossa hän samana yönä hirveissä tuskissa heitti henkensä.
Sitten kuluivat päivät kuolettavan yksitoikkoisesti neljältä jälellejääneeltä, jotka yhäti heikentyvin voimin kompuroivat tietänsä varastopaikalta toiselle. Kuukausi Evansin kuoleman jälkeen päättyivät kapteeni Oateshnkin päivät. Kädet ja jalat paleltuneina hän tiesi olevansa rasitukseksi itselleen ja urheille tovereilleen, jotka ilman häntä pääsisivät joutuisammin eteenpäin.
"Jatkakaa te vain ilman minua", sanoi hän toisille maaliskuun 16:ntena. "Minä käyn lepäämään makuusäkkiini." Mutta toverit, tietäen jäämisen varmaksi kuolemaksi, pakottivat hänet mukaan, ja hän ponnisteli sankarillisesti koko päivän, kunnes illalla taas leiriydytyn lepäämään. Huomenissa hän heräsi ennen toisia. Hänen viimeisistä hetkistään kerrotaan Scottin päiväkirjassa:
"Hän oli uljas sielu… Puhalsi lumimyrskyksi. Hän sanoi: 'Minäpä käväisen vähän syrjässä ja viivyn ehkä jonkun aikaa.’ Hän lähti ulos lumimyrskyyn, ja sen perästä emme häntä enää nähneet… Me arvasimme, että poloinen Oates lähti kuoloansa kohti; mutta vaikka koetimme varoittaa häntä, tiesimme, että se oli kelpo miehen ja englantilaisen gentlemannin uljas teko."
Hän uhrasi itsensä toverien hyväksi. "Ei ole kellään suurempaa rakkautta kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä."
Julma pettymys.
Kolmen miehen laahusti pieni matkue sitten eteenpäin, koettaen kaikin voimin joutua ensimmäiselle varastoasemalle. Sitä ennen he kuitenkin odottelivat erästä tulomatkalla talviasemalle palannutta toveria sopimuksen mukaisesti tulevaksi heitä vastaan koiravaljakolla. Mutta häntä olikin pitkällinen lumimyrsky pidätellyt mainitulla varastopaikalla kuuden päivän ajan, eikä hänellä ollut mukana tarpeeksi koiranmuonaa uskaltaakseen lähteä etemmäksi tulijoita vastaan. Sitä paitsi hän pelkäsi voivansa moisella jumalanilmalla helposti eksyä tavoittelemistaan tovereista, jonka vuoksi hän arveli olevan viisainta jäädä odottelemaan heitä varastopaikalla.
Kun ei vastaantulevaa auttajaa kuulunutkaan, kävi lopullisen tuhon uhka väsyneille taivaltajille ilmeiseksi. Maaliskuun 18:ntena, ainoastaan 34 km päässä ikävöidystä varastopaikasta, täytyi heidän pysähtyä lepäämään. Scottin oikea sääri oli paleltunut aivan turraksi, ja sen lisäksi hän sairasti keripukkia. Heillä oli jäljellä vain puoli annosta paloöljyä keittiötä varten ynnä pikku pullollinen väkiviinaa. Kun ne olisivat loppuun poltetut, ei heillä olisi enää tarjona lämmitettyä juotavaa — ja napaseuduilla se tiesi kuolemaa!
Kärsimyksistään huolimatta nämä sankarit lähtivät huomenissa kumminkin hoipertelemaan eteenpäin, kunnes 21:senä — kolmisenkymmenen kilometrin päässä pelastuspaikasta — heidät jälleen yllätti lumimyrsky. He asettuivat leiriin; ruokaa oli heillä vielä vähän, mutta polttoainetta ei pisaraakaan; ja levolle käydessään he tiesivät, että aamulla olisi matkanteko heille aivan mahdotonta.
Sankarien loppu.
Jo moniaita päiviä aikaisemmin olivat Scott ja Bowers pyytäneet tohtori Wilsonilta nukutusainetta, joka tekisi kivuttoman lopun heidän kurjuudestaan.
Mutta tuona kamalana iltana, tietäessään kohtalonsa ratkaistuksi, he karkaisivat mielensä kohtaamaan kuolemaa silmästä silmään — heistä ei saisi sanoa, että he viimeisenä hetkenä horjahtivat! Jok'ikinen aamu aina maaliskuun 29:nteen asti he yrittivät lähteä leiristään matkaan niin lähellä häämöttävään turvapaikkaan, missä — oi, laupias taivas! — heitä odotteli lämpö ja elämä, ravinto, lääkkeet ja toverit; mutta joka aamu he kuulivat myrskyn ulvovan korvissaan ja näkivät sen kasaavan jättiläismuuria heidän kärsimyssijansa ympärille.
"Me kestämme loppuun saakka", kirjoitti Scott äskenmainittuna päivänä — se oli hänen viimeinen merkintänsä —,"mutta me käymme tietysti yhä heikommiksi, eikä loppu voi ollakaan kaukana.
"Surkealta tuntuu sanoa, mutta minä en luule, että jaksan enää kirjoittaa pitemmälti.
"Jumalan tähden tähystäkää, eikö väkeämme jo näy!"
Ja niin kuolivat nuo pelottomat sankarit ja kelpo miehet; ja johtavana ajatuksena Scottin viimeisissä kirjeissä-, jotka löydettiin jäätyneistä ruumiista seuraavan marraskuun 10:ntenä, on huoli jälellejäävistä miehistä ja ylistys kohtalotovereille. "Uljaiksi, jaloiksi gentlemaneiksi" hän heitä nimittää, kun kuolema jo painaa hänen omat silmänsä umpeen.
Ylevämpää kiitosta kuin tämä oman johtajansa suoma ei jälkimaailma noille urhoille voi antaa, jotka — tietäen tappionsa johtuvan kaikesta muusta kuin omasta syystään — taistelivat jalosti loppuun asti ylivoimaisia luonnonvoimia vastaan.
Ikuinen kunnia pelottomille etsijöille!