"Et sinä ole ensimäinen etkä viimeinen, lapsi", sanoo äiti itkunsa seasta.
Hän katsoo heihin avuttomasti. Hän tuntee, että he molemmat jo ovat alistuneet, etteivät he yrittäisikään vastustaa.
"Kutsukaa Jaan tänne", hän sanoo.
Sulhasen tullessa häntä hävettää, ikäänkuin hän olisi johonkin syypäänä.
"Voisitko sinä ottaa minut sitten, — takaisin?" hän kuiskasi.
"Sehän se on, etten tiedä", vastasi sulhanen.
"Minä ottaisin sinut kyllä takaisin, mutta en tiedä, voisinko olla sama", hän lisäsi kiireesti oikaisten.
"Niin se on, — tietysti", vastasi morsian nöyrästi.
"Vaikka on niitä muitakin mennyt ja takaisin tullut", hän lisäsi, niinkuin ei olisi itse sitä sentään uskonut.
"Voi sitä toiset mennä ja tulla, mutta ei sinunlaisesi sieltä palaa", vastasi mies painolla.
"Tiedätkö sinä sitten jotain, — mitä minun pitäisi tehdä", hän kysyi tuskalla.
"En minä vielä tiedä", vastasi mies.
"Ei se minulle niin paljon arvoista ole, että sinä minut takaisin otat, kuin että olet sama", sanoi tyttö, niinkuin olisi koko ajan sitä ajatellut ja nyt vasta sen sanoiksi saanut.
Tyttö katsoi mieheen, mutta kuin sumua oli välissä, ja hän haparoi miestä kädestä, edes tunteakseen hänen läsnäolonsa. Yhtäkkiä tuntui hänestä kuin olisi häneen sumun läpi katsovissa silmissä jotain välähtänyt, — keksikö mies jonkun ajatuksen? hän ajatteli. Käsi, joka tiukasti puristi hänen kättään, oli kuuma ja värähteli, ikäänkuin veri olisi siinä hyvin kiireesti ja epätasaisesti virrannut. Hän tunsi sen nytkähtelevän ja siitä näkymättömän voiman virtauksena leviävän omaan ruumiiseensa, Jotakin syntyi heitä ympäröivässä sumussa, siinä kasvoi jotakin — muodotonta, kauheata… Silmät alkoivat kysyä häneltä jotakin, ne katsoivat häneen käskevinä, — äänettöminä, ilman sanoja ne vaativat häneltä jotain… Hän koetti ymmärtää, mitä mies tahtoi, mutta sumua oli yhä edessä, hän jännitti kaikki aistimensa, ikäänkuin irtautui itsestään ja suli noihin silmiin… hän alkoi vapista… sumu silmien edessä muuttui punaiseksi. Jotain selittämätöntä yhdisti heidät tällä hetkellä, — ei rakkaus eikä viha, — vaan ajatus, joka yhtaikaa syntyi heissä molemmissa.
Yhtäkkiä mies kumartui ja liikutti huuliaan, tyttö luki niiltä kysymyksen:
"Uskaltaisitko?"
"Uskaltaisin", hän vastasi, ilman sanoja.
Niinkuin olisi sumu äkkiä hajaantunut, he näkivät toisensa kirkkaassa valossa, molempain silmistä katsoi selvänä päätös.
"Mutta seuraisitko sinä minua pakkotyöhön Siperiaan?" kysyi tyttö.
"Seuraisin joka paikkaan, minne sinua viedään."
"Mutta millä minä hänet…", sanoi tyttö lauseensa katkaisten.
"Tällä", — sanoi mies varovasti, vetäen vyöstään puukon.
He katsahtivat toisiaan kylmästi, ei kuten vastavihityt, vaan kuin rikostoverit, joissa jo nyt alkoi rikoksentekijäin epäluulo ja viha toisiaan kohtaan.
Yhtäkkiä mies heltyi.
"Meidän hää-yömme", hän sanoi.
Tyttö sävähti, mutta ei liikahtanut. Mutta he ymmärsivät molemmat, ettei se koskaan tulisi näin juhannus-kirkkaana, tuoksuraskaana, vaan pimeänä, synkkänä se kerran laskeutuisi Siperian vankiasutuksen hirsimökkien yli.
Pikkutyttö makaa valveillaan ja miettii. Vuode on hänelle liian suuri, hän ei saa unta, se on hänen isänsä vuode, ja peite on siinä sinipohjainen, ruskearaitainen. Isä itse on myöhästynyt purjehdusretkellä, on kai noussut tuulen tyyntyessä maihin johonkin niemeen ja tulee sieltä jalkasin.
Pikkutytön mielestä on hyvin myöhäistä, hän ei ole eläissään vielä ollut valveilla tähän aikaan. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt yötä, uteliaana hän nousee vuoteessaan. Musta pehmeys, jota voisi melkein käsin koskettaa, sekö on yö? Hän katselee silmänsä kirveleviksi kaikkihukuttavaan hämäryyteen. Rakastaako hän yötä, vai pelkääkö sitä?
Makuuhuoneen ovi on kiinni, sen takana on kapea, pimeä käytävä, josta ovi vie keittiöön. Pikkutyttö saa yhtäkkiä päähänsä, että oven pitäisi olla auki, hän nousee vuoteestaan, työntäisee ovea ja pakenee suinpäin vuoteeseensa, lakanoihin, jotka ovat lämmenneet hänen ruumiinsa ympärillä. Hän katsoo, onko nyt parempi. Mutta avonaisesta ovesta tulvaa pimeys, pehmeä kuin villainen savu, — ovesta katselee yö häntä. Aina vaan yö.
Yhtäkkiä joku kolistelee käytävässä, — pikkutyttö tietää siellä olevan suuren, kaksiovisen kaapin, jonka pohjalla on palvelustyttöjen vanhoja kenkiä.
"Anni…!" hän kuiskaa.
Joku pysähtyy ovelle.
"Etkö sinä vielä nuku, lapsi?"
Pikkutyttö kuuntelee ihmeissään, — kuinka kovin pehmeä se ääni on, — niinkuin se tahtoisi vaivuttaa hänet uneen tuossa tuokiossa…
"En, — minä en saa unta."
"Koeta nukkua, lapsi."
Pikkutyttö tahtoo puhella, hän ei tahdo jäädä yksin yön kanssa.
"Mitä kello on, Anni?"
"Se on puoli yksi."
"Miksi sinä sitten et nuku?"
Hoitaja ei vastaa, vaan sulkee kaapin oven.
"Anni, onko isä tullut takaisin?"
Keittiön ovi käy, käytävä on tyhjä.
Pikkutyttö katselee yötä. Yö katselee häntä, kädet silmillä, niinkuin itkisi. Yhtäkkiä pikkutyttö kirkaisee.
Hoitaja ilmestyy taas ovelle.
"Nuku nyt, lapsi."
"Anni, pane kynttilä kaapin reunalle."
Hoitaja tuo tottelevaisesti kynttilän, pikkutyttö näkee, että hänen kasvonsa ovat hyvin pehmeät ja lempeät. Kynttilä on parin tuuman pituinen ja palaa metallijalassa.
"Pane sinä myös maata, Anni."
"Kyllä, kyllä…"
Pikkutyttö ja kynttilä valvovat, — yö istuu nurkassa ja uneksii.
Pikku tyttö alkaa laskea, kuinka monta huonetta kartanossa on, — alakerrassa kahdeksan ja ylhäällä kolme, — mutta siellä ylhäällä hän ei tahtoisi nukkua, siellä kaikuu joka askel, niinkuin koko vanha kartano vavahtaisi, ja siellä on pieniä komeroja, joita ei koskaan avata, — täynnä vanhaa romua… Kellarikerrassa on maanalaisia käytäviä, siellä asuu Vanha-Mari, hän on melkein sokea…
Kynttilä liehuu kaapin reunalla, niinkuin joku sen liekkiin puhaltaisi.Pikkutyttö makaa peitosta kiinni pitäen ja kuuntelee.
Miksi Anni oli niin hyvä tänä iltana, — miksi hän ei ollenkaan torunut, vaan kahteen kertaan suoristi hänen peitteensä ja käppyrään kasaantuneet lakanat?
Pikkutyttö on ihan hereillä, hän istuu vuoteessa.
"Anni…"
Hoitaja ilmestyy kolmannen kerran ovelle, aina yhtä sävyisänä.
"Anni, — onko tullut vieraita, vai miksi kaikki ovat valveilla?"
Hoitaja kääntyy kynttilää kohentamaan.
"On — on tullut."
"Onko ne kaukaa?"
"Hyvin kaukaa."
"Suuria vieraita, — ylhäisiä?"
"Hyvin ylhäisiä…"
"Ylhäisempiä kuin Tervajoen parooni?"
"Vielä ylhäisempiä."
"Anni, senkö tähden kaikki valvovat tänä yönä?"
"Ei täällä muut valvo kuin sinä, nuku nyt."
"Valvoopas, minä kuulin, kuinka kuski-Heikki puhui kyökissä."
"Anni, tuliko ne vaunuilla, ne vieraat…?"
"Anni — montako hevosta…?"
Hoitaja on taas poissa.
Pikkutyttö rauhoittuu, yö ummistaa silmänsä, pikkutyttö myöskin, kääriytyneenä tiukkaan isänsä peitteeseen, ikäänkuin vuode siten tuntuisi pienemmältä. Yö istuu vuoteen reunalla ja valaa mustaa, pehmeää alakuloisuutta hänen avonaiseen lapsensieluunsa.
Seuraavana aamuna kertoi aurinko, että pikkutytön isä oli hukkunut.
Iso-äiti on kuolemansairas. Keltatauti tekee hänessä tuhojaan, hänen punainen verensä muuttuu keltaiseksi, hän kellastuu ja käpristyy kuin syksyllä lehti.
Koko kesään ei häntä enään ole näkynyt, hänen huoneensa on alakerroksessa, johon vie erityiset portaat. Pikkutyttöä kerran tädit, iso-äidin tyttäret, huviksensa kampailivat, he jakoivat hänen hiuksensa raskaisiin palmikkoihin ja kiersivät ne ympäri päätä, kuten vanhoissa kuvissa, sitten katselivat häntä kyyneleet silmissä: nyt sinä olet ihan nuorena kuolleen tätisi näköinen! "Viedään hänet iso-äidin luo", sanoi toinen täti. "Ei, se liikuttaisi häntä liikoja", vastasi toinen. Silloin pikkutyttö käsitti, että iso-äiti mahtoi olla hyvin sairas.
Iso-äiti istuu vuoteessa ja pujottelee helmiä, kirjavia lasihelmiä ohueen metallilankaan. Mitä hän mahtaa ajatella sitä tehdessään? Ehkä murenee hänen elämänsäkin pikkuisiksi osiksi, joita hän elelee uudestaan näperrellessään tätä lastentyötä, ainoata, johon hänen sormensa vielä taipuvat.
Sinä päivänä, kun hänen hukkunutta poikaansa itkettiin, hän myöskin istui ja pujotteli helmiä, ne varisivat hänen sormiensa lomitse pieninä lasipisaroina, sill'aikaa kun toiset sydämensä tuskassa vuodattivat todellisia, raskaita kyyneleitä. Mutta hänen oveaan avatessaan he aina huuhtoivat turvonneet silmänsä kirkkaiksi ja pakoittivat huulilleen hymyn. Iso-äiti ei saisi mitään tietää.
Miksi hänessä kuitenkin herää epäluulo? Onko hänen eristettyyn huoneeseensa tunkeutunut kuitenkin tukahutettu nyyhkytys, onko hänen äidinvaistonsa aavistanut surua siinä ilmassa, joka häntä ympäröi? Joka tapauksessa hän katselee terävästi jokaista, joka astuu hänen huoneeseensa, ja eräänä päivänä hän kysyy.
"Missä on minun poikani?"
"Hän on metsästysretkellä", vastaa täti, hänen tyttärensä, joka jo aikaa sitten on oppinut mailman viisautta.
Iso-äiti tyytyy siihen, mutta epäluulo tekee hänessä hiljaa työtään kuin puuta nakertava toukka.
Tulee päivä, jolloin pikkutytön täytyy lähteä.
Mailmanviisas täti ottaa hänet puheilleen.
"Tyttöseni, kun menet iso-äidille jäähyväisiä sanomaan, niin ole iloisen näköinen."
Pikkutyttö nyykäyttää päätään, hän on ymmärtänyt.
"Älä puhu mitään isästäsi."
"En", sanoo pikkutyttö.
Täti jää miettimään.
"Mutta jos iso-äitisi kysyy, mitä sitten…? Silloin sinä vastaat varmasti ja iloisesti: hän on lähtenyt metsästysretkelle."
Pikkutyttö katsoo tätiinsä peljästyneenä, hän ei vielä käsitä valheen viisautta.
Iso-äiti istuu keltaisena ja kuivettuneena, suuressa vuoteessa, tyynyjen nojassa ja pujottelee helmiä.
Pikkutyttö on niin täynnä kuoleman ajatuksia, että iso-äitikin vaikuttaa häneen kuin kuollut, hänen kätensä vapisee tädin lujan käden puristuksessa. Hän muistaa kaikenlaisia kertomuksia iso-äidin kauneudesta, kuinka hän maantien vieressä, isänsä kartanon kohdalla, on talonpoikaistytöksi puettuna ojentanut kukkia ohimatkustatavalle keisarille. Ja hän muistaa paikan rannalla, suurien kivien kätkemän penkin, jolla iso-äidin sanotaan istuneen neljätoistavuotiaana morsiamena, jota hänen sulhasensa tuli hakemaan lumivalkoisella veneellä.
Häntä peloittaa tuo vanha nainen, jolta hän on perinyt hiuksensa, silmänsä, jonka oikullinen, rauhaton veri kiertää hänenkin suonissaan. Hän pelkää noitten keltaisten käsien kosketusta.
Iso-äiti katselee häntä.
"Sinun koulusi alkaa nyt pian, tyttöseni."
"Niin", sopertaa pikkutyttö.
"Ole ahkera koulussa, lapsi."
Pikkutyttö luulee jo sillä päässeensä, hän ei toivo muuta, kuin että pian olisi tämän huoneen ulkopuolella, jonka joka nurkassa vaanii kuolema.
Mutta yhtäkkiä iso-äidin sammuneet ruskeat silmät kiintyvät häneen, ja hän kysyy terävästi:
"Missä on isäsi, lapsi?"
Ehkä hän on kauan jo sitä ajatellut, että hän juuri tältä lapselta sitä kysyisi, hän on hiljaisina öinä epäillyt ympäristöään, hän ei ole uskonut heidän vastauksiaan, hän tahtoo kuulla totuuden tältä lapselta.
Pikkutyttö seisoo kalpeana, kuolemansairaan iso-äidin silmät kysyvät.
Mailmanviisas täti tarttuu häntä olkapäästä, ja tämä näennäisesti hyväilevä liike värehtii kärsimättömyydestä.
"Vastaa, tyttöseni, iso-äitisi kysyi sinulta."
Pikkutyttö vaikenee.
Iso-äiti käy levottomaksi, hänen sormensa kaivelevat helmilaatikkoa.
"Isä — on metsästysretkellä", vastaa pikkutyttö koneellisesti.
* * * * *
Pikkutyttö istuu yksinään toisessa huoneessa. Hitaasti, hitaasti muodostuu hänessä käsitys valheen tarpeellisuudesta elämässä, ensin kummasteleva, ikäänkuin lapsensilmät olisivat jotain käsittämätöntä katsoneet, sitten yhä enemmän mukautuva ja varma vakaumus.
Ei sen tarvitse olla likeinen sukulainen, ei millään lailla elämäämme puumerkkinsä leikannut henkilö. Se on vaan joku vanha täti, jota silloin tällöin, kun emme mitään muuta ajanvietoksi ole keksineet, olemme käyneet katsomassa, aivan kuten joskus säännöllisesti puhdistamme romukammiot, — pari kertaa vuodessa. Olemme menneet hänen luoksensa, tuntematta halua antaa mitään, toivomatta saada mitään, — osaksi velvollisuudesta, osaksi koska meillä sattui olemaan pikkuinen tyhjä hetki nuoruutemme elämyksistä rikkaassa kulussa. Olemme istuneet puolituntisen hänen vähän ummehtuneessa huoneessaan, jonka pehmeisiin, syviin tuoleihin vajoo tuskin ylöspäästäkseen, olemme hajamielisinä katselleet taivaalla kulkevia hattaroita hänen talviruusujensa lomitse, joita hän joka kevät kasvatti kukkimaan ikkunallaan. Olemme juoneet toisen kupillisen kahvia toisensa jälkeen hänen tutuista kupeistaan, joitten muoto on eroittumattomasti yhdistynyt lapsuutemme kuvasarjaan. Ja olemme alentuvasti jutelleet hänelle, koroittaneet äänemme, että se ulottuisi hänen huonokuuloisiin korviinsa, jotka jo alkavat ulkomailmalta ummistaa. Olemme kertoneet hänelle kihlauksestamme, sitten avioliitostamme, vihdoin lapsistamme, mutta kaiken armollisesti, huolimattomasti, kuten yltäkyllyydestä annetaan köyhälle tien ohessa. Ja poismennessämme olemme tyytyväisiä itseemme, kuten hyvän työn tehtyämme. Ajattelemme häntä säälillä, mutta harvoin on nuoruudentuntomme ollut voimakkaampi ja harvoin olemme kirkkaammin silmin katsoneet aurinkoa, kuin hänen yksinäisestä huoneestaan päästyämme.
Ja sitten yhtäkkiä on tällainen vanha täti kuollut. Satumme ehkä olemaan vähän väsähtäneitä sen sanoman saadessamme, — ehkä sattuu päivä olemaan syksynpainava ja kadulla pyörivät jaloissamme kuolleet lehdet, — joka tapauksessa tapaamme itsemme yhtäkkiä syvästä alakuloisuudesta. Emme ole kadottaneet mitään, ulkonainen sekä sisällinen elämämme on rikkomaton, ei mikään aukko sielunelämässämme osoita hänen poistuneen. Elämämme ei ole köyhtynyt hänen tähtensä, yhtä vähän kuin hän ennen on jaksanut sitä rikastuttaa. Ei mikään lanka, joka meitä elämään kiinnittää, ole katkennut. Mistä sitten tämä syvä tyhjyys, tämä äkillinen irtonaisuuden tunne?
Metsässä käy ryske, ja nuoret puut vavahtavat, kun vanha polvi kaatuu…
Ei ole hänen tarvinnut merkitä mitään meille yksityisenä henkilönä, mutta hän on yksi sitä vanhaa polvea, jossa me riipumme kiinni kuin puussa hedelmä, ja jonka poismeno merkitsee meidän kypsymistämme. Hän oli vielä yksi niitä, jotka olivat nähneet meidän kasvavan, joille me aina pysymme lapsina, silloin kun jo toisia tuuditamme. Hänen kuolemansa on meidän täysi-ikäiseksi tulemistamme, se merkitsee edesvastuun vierittämistä meidän hartioillemme, se merkitsee hyväilyjen, anteeksiantojen ja sormienläpikatsomisen ajan loppua, ja sen ajan alkua, jolloin voimme vaatia vaan sen mukaan, mitä itse annamme.
Me olemme äkkiä tulleet koko joukon vanhemmiksi…
Metsässä käy ryske, ja nuoret puut vavahtavat, kun vanha polvi kaatuu…