Mitä yksityisiä suruja monimiljoonikolla lieneekin, täytyy hänen, niinkuin jokaisen muunkin työtätekevän miehen, pitää huolta asioistaan. Harvey Cheyne vanhempi oli lopulla kesäkuuta matkustanut itään ottamaan vastaan murtunutta, puolittain järkensä menettänyttä vaimoaan, joka päivät ja yöt kuvitteli näkevänsä poikansa hukkumassa harmaisiin aaltoihin. Cheyne oli ympäröinyt hänet lääkäreillä, sairaanhoitajattarilla, sairasvoimistelijoilla, vieläpä uskolla-parantajain lahkokuntalaisillakin, mutta niistä ei ollut apua. Rouva Cheyne makasi hervottomana ja vaikeroi taikka puhui pojastaan tunnittain jokaiselle joka vain oli halukas kuuntelemaan. Toivoa ei hänellä ollut, ja kukapa saattoi antaa sitä hänelle? Hän tahtoi vain vakuutusta siitä, että hukkuminen ei ollut tuskallista, ja hänen miehensä vartioi tarkoin ettei hän pääsisi itse sitä koettamaan. Omasta surustaan Cheyne ei paljon puhunut — hän tuskin tajusikaan sen syvyyttä, ennenkuin tapasi itsensä kysymästä kirjotuspöytänsä almanakalta: "Mitä hyödyttää jatkaa enää?"
Jossain päänsä sopukassa oli hänellä aina ollut sellainen mielihyvää synnyttävä ajatus, että kerran, hänen saatuaan kaikki asiansa hyvälle tolalle ja pojan lopetettua opiskelunsa, hän ottaisi poikansa huostaansa ja perehdyttäisi hänet asioihinsa. Silloin tuosta pojasta — niin hän päätteli, kuten toimeliaat isät tekevät — tulisi heti hänen seuralaisensa, liikekumppaninsa ja liittolaisensa, ja sitten seuraisi ihania aikoja, jolloin he yhdessä suorittaisivat suuria töitä — vanhemman älyn tukiessa nuoremman intoa. Nyt oli hänen poikansa kuollut — hukkunut mereen aivan samoin kuin saattoi tehdä joku tavallinen merimies Cheynen suurilla teelaivoilla; vaimo oli lähellä kuolemaa, jollei vielä pahempaa; häntä itseään ahdisti lakkaamatta hoitajanaisten ja lääkärien ja kamarineitien ja seuralaisten parvi; hän oli miltei sietämättömiin kiusaantunut vaimo-parkansa levottomista päähänpistoista, toivoton ja vailla tarmoa käydä monilukuisia vihollisiaan vastaan.
Hän oli tuonut vaimonsa äsken valmistuneeseen palatsiinsa San Diegoon, jossa hänellä ja hänen hoitajajoukollaan oli hallussaan kokonainen kallisarvoinen kylkirakennus, Cheynen itsensä istuessa verantahuoneessa sihteerin ja konekirjottajan seurassa, joista jälkimäinen samalla oli sähköttäjä, ja työskennellessä väsyneesti päivästä toiseen. Neljän läntisen rautatielinjan välillä oli käymässä rahtitariffisota, johon hänellä katsottiin olevan osaa; tuhoisa lakko oli puhjennut hänen metsänhakkuumaillaan Oregonissa, ja Kalifornian valtion lainsäädäntölaitos, jolla ei ole helliä tunteita valtion luojia kohtaan, valmistautui ilmisotaan häntä vastaan.
Tavallisissa oloissa hän olisi ottanut vastaan taisteluvaatimuksen ennenkuin sitä olisi ehditty kunnolla esittääkään, ja antautunut nautinnolla häikäilemättömään kamppailuun. Mutta nyt hän istui velttona tuolissaan, pehmeä musta hattu vedettynä alas nenälle, kookas ruumiinsa kutistuneena väljissä vaatteissaan, tuijottaen kenkiensä kärkiin tai lahdella kelluviin kiinalaisiin dshonkkeihin ja vastaillen hajamielisesti sihteerin kysymyksiin tämän avatessa lauantai-postia.
Cheyne aprikoi, kuinka paljon tulisi maksamaan, jos heittäisi kaikki pois ja siirtyisi rauhalliseen yksityiselämään. Hän oli vakuutuksessa suurenmoisista summista, hän olisi voinut lunastaa itselleen ruhtinaalliset elinkorot, ja viettämällä aikaansa osaksi jollakin Coloradossa olevista tiloistaan, osaksi seuraelämässä vaikkapa Washingtonissa (se tekisi hänen vaimolleen hyvää) ja osaksi Etelä-Carolinan saaristossa hän ehkä saattaisi unhottaa kaikki tyhjiin rauenneet suunnitelmansa. Toiselta puolen taas…
Kirjotuskoneen nakutus pysähtyi; tyttö katsoi sihteeriin, joka oli valahtanut kalpeaksi.
Sihteeri ojensi Cheynelle San Fransiskosta toistetun sähkösanoman:
"Pelastettu kalastajakuunariin Täällä Ollaan pudottuani laivasta aika kulunut hauskasti Matalikoilla kalastamassa kaikki hyvin odotan rahaa tai määräyksiä Gloucesterissa Mass. Disko Troopin luona sähköttäkää mitä teen ja kuinka äiti voi Harvey N Cheyne."
Isä päästi sähkösanoman putoamaan, laski päänsä kirjotuspulpettinsa suljettua kantta vasten ja hengitti raskaasti. Sihteeri juoksi hakemaan rouva Cheynen lääkäriä, joka tapasi Cheynen astelemassa edestakaisin lattialla.
"Mitä — mitä arvelette siitä? Onko se mahdollista? Onko sillä mitään merkitystä? Minä en voi oikein käsittää sitä", huudahti hän.
"Minä voin kyllä", sanoi tohtori. "Minä menetän seitsemäntuhannen dollarin vuosipalkan — siinä kaikki." Hän ajatteli newyorkilaisen lääkärin vaivalloista ammatinharjotusta, jonka hän oli jättänyt Cheynen pakottavista pyynnöistä, ja ojensi sähkösanoman takaisin huokaisten.
"Arveletteko että sen voisi ilmottaa vaimolleni? Se voi olla petosta."
"Missä tarkotuksessa?" sanoi tohtori levollisesti. "Ilmitulo on liian varma. Kyllä se on oikea poika."
Sisään astui ranskalainen kamarineiti, rohkeasti kuten ainakin sellainen, joka saadaan pysymään edelleen palveluksessa ainoastaan suurella palkalla.
"Rouva Cheyne sanoo että teidän pitää tulla heti. Hän luulee että te olette sairas."
Kolmenkymmenen miljoonan haltija taivutti nöyrästi päätään ja seurasi Suzannea; ja leveitten, suorakulmaisten, valkopuisten portaitten yläpäästä huusi hento, kimeä ääni: "Mikä siellä on? Mitä on tapahtunut?"
Eivät mitkään ovet voineet pidättää sitä kirkaisua, joka kajahti läpi talon muutamia hetkiä myöhemmin, kun Cheyne ilman esipuheita ilmotti uutisen vaimolleen.
"Ei ole vaarallista", sanoi tohtori tyvenesti konekirjottajalle. "Jokseenkin ainoa romaaneissa tavattava lääketieteellinen lausunto, jossa on jotain totta, on se, että ilo ei tapa, neiti Kinzey."
"Tiedän sen; mutta meillä on paljon työtä." Neiti Kinzey oli kotoisin Milwaukeesta ja jokseenkin suorasukainen puheissaan, ja kun hän oli hiukan mielistynyt sihteeriin, arvasi hän että työtä oli tulossa. Sihteeri tähysti innokkaasti seinälle levitettyä Amerikan rullakarttaa.
"Milsom, me matkustamme heti. Yksityisvaunu — suoraan poikki mantereen — Bostoniin. Järjestäkää yhdynnät", huusi Cheyne ylhäältä portailta.
"Sitä arvelinkin."
Sihteeri kääntyi konekirjottajaan päin ja heidän katseensa yhtyivät (siitä punoutui tarina, joka ei kuitenkaan kuulu tähän kertomukseen). Tyttö katseli sihteeriin kysyvästi, epäillen kykenikö tämä täyttämään määräystä. Sihteeri viittasi häntä päännyökäyksellä siirtymään sähkölennättimen ääreen, aivan kuten kenraali johtaessaan joukkojaan tuleen. Sitten hän haraisi kädellään tukkaansa musiikkimiehen tapaan, katsahti kattoon ja ryhtyi sanelemaan, neiti Kinzeyn valkoisten sormien manatessa koko Amerikan mantereen kääntämään huomionsa heihin.
"K. H. Wade, Los Angeles— 'Constance'han on Los Angelesissa, eikö niin, neiti Kinzey?"
"On." Neiti Kinzey nyökkäsi nakutusten välillä sihteerin katsoessa kelloonsa.
"Onko valmis?Lähettäkää yksityisvaunu 'Constance' tänne ja järjestäkää ylimääräinen lähtemään täältä sunnuntaina ajoissa liittyäkseen Newyorkin pikajunaan Sixteenth Street'in asemalla Chicagossa ensi tiistaina."
Nak-nak-nak! "Ettekö voisi parantaa nopeutta?"
"Ei sellaisilla nousuilla. He saavat aikaa kuusikymmentä tuntia täältä Chicagoon. He eivät voittaisi mitään ottamalla ylimääräistä siitä eteenpäin. Onko valmis? —Järjestäkää myös että Järvenrannikko- ja Etelä-Michigan-rautatie vie 'Constancen' Newyorkin pikajunalla Buffaloon ja New York Central & Hudson River edelleen Buffalosta Albanyyn ja Boston & Albany samoin Albanysta Bostoniin. Välttämätöntä minulle saapua Bostoniin keskiviikko-iltana. Pitäkää huoli ettei mikään tule estämään. Olen myös sähköttänyt Canniffille, Touceylle ja Barnesille. — Cheyne."
Neiti Kinzey nyökkäsi, ja sihteeri jatkoi.
"No niin, nyt sitten Canniffille, Touceylle ja Barnesille. Onko valmis? —Canniff, Chicago. Pyydän ottamaan Santa Fé-radalta tulevan yksityisvaununi 'Constancen' Sixteenth Streetin asemalta ensi tiistaina i.p. Newyorkin pikajunalla Buffaloon ja jättämään N.Y.C:lle lähetettäväksi edelleen Albanyyn. — Oletteko koskaan käynyt Newyorkissa, neiti Kinzey? Meidän pitää mennä sinne joskus. — Onko valmis? —Pyydän ottamaan yksityisvaununi 'Constancen' Buffalosta Albanyyn pikajunalla tiistaina i.p. — Tämä oli Touceylle."
"En ole käynyt Newyorkissa, muttasenverran kuitenkin ymmärrän!" vastasi neiti Kinzey päätään keikauttaen.
"Pyydän anteeksi. Sitten Boston & Albanyn johtajalle Barnesille samat ohjeet Albanystä Bostoniin. Lähtee kello kolme ja viisi i. p. (sitä ei tarvitse sähköttää); saapuu yhdeksän ja viisi keskiviikko-iltana. Siinä on Wadelle tekemistä täysin määrin, mutta noita johtajia sietää toisinaan ravistella vähän eloon."
"Suurenmoista", virkkoi neiti Kinzey luoden häneen ihailevan katseen.Sellaista miestä hän osasi ymmärtää ja pitää arvossa.
"Ei huonoimmastikaan", sanoi Milsom vaatimattomasti. "Joku muu kuin minä olisi kuluttanut vähintään vuorokauden matkasuunnitelman sommittelemiseen, sen sijaan että olisi yksinkertaisesti jättänyt Santa Fé-radan asiaksi järjestää koko matkan Chicagoon saakka."
"Mutta mitenkähän on sen Newyorkin pikajunan laita. Ei itse Chauncey Depew [amerikkalainen valtiomies ja puhuja] saanut yhdistetyksi vaunuaansiihen", huomautti neiti Kinzey tullen jälleen entiselleen.
"Ei kyllä, mutta Chauncey ei olekaan Cheyne. Kun Cheyne sitä haluaa, niin se menee että vilahtaa."
"Niinköhän? Mutta eikö olisi sähkötettävä pojalle?Senolette kuitenkin unohtanut."
"Minä kysyn."
Kun hän palasi saatuaan Cheyneltä määräyksen pyytää Harveyta olemaan heitä vastassa Bostonissa määrätyllä hetkellä, tapasi hän neiti Kinzeyn nauramassa näppäimistönsä yli kumartuneena. Sitten Milsomkin rupesi nauramaan, sillä Los Angelesista naputettiin hurjaa vauhtia:"Me tahdomme tietää miksi — miksi — miksi? Yleinen levottomuus syntynyt ja on leviämässä."
Kymmenen minuutin kuluttua Chicago kääntyi neiti Kinzeyn puoleen näillä sanoilla:"Jos vuosisatojen rikos on tekeillä, olkaa hyvä ja varottakaa ystäviä ajoissa. Me etsimme täällä kaikki turvapaikkoja."
Tästäkin vei voiton Topekasta lähetetty sanoma (ja mitä syytä Topekalla oli levottomuuteen, ei edes Milsom voinut arvata):"Älkää ampuko, eversti. Me antaudumme."
Cheyne hymyili jurosti vihamiestensä hätäännykselle, kun sähkösanomat esitettiin hänelle. "He luulevat meidän olevan sotapolulla. Sanokaa heille ettemme ole sotaisalla päällä tällä erää, Milsom. Ilmottakaa heille matkamme tarkotus. On ehkä parasta että te ja neiti Kinzey tulette mukaan, vaikka on tuskin luultavaa että minä suoritan mitään liikeasioita tällä matkalla. Sanokaa heille totuus — tämän kerran."
Ja niin sanottiin totuus. Neiti Kinzey nakutti lauseen sähkölennättimeen, sihteerin lisätessä siihen nämä muistettavat sanat. "Vallitkoon rauha!" ja johtokuntain huoneissa kahdentuhannen peninkulman päässä kuuteenkymmeneenkolmeen miljoonaan dollariin nousevien rautatieosuuksien edustajat hengittivät keveämmin. Cheyne riensi tapaamaan ainoaa poikaansa, jonka hän niin ihmeellisellä tavalla oli saanut takaisin. Karhu oli menossa pentuaan hakemaan, ei karjaa raatelemaan. Päättäväiset miehet, jotka olivat paljastaneet puukkonsa taistellakseen taloudellisen olemassaolonsa puolesta, laskivat aseensa syrjään ja toivottivat hänelle onnea matkalle, samalla kuin puolikymmentä säikähtynyttä pikkurautatietä pöyhisteli rintojaan, puhuen niistä merkillisistä asioista, joita he olisivat tehneet, jollei Cheyne olisi haudannut sotakirvestään.
Sähkölennättimille tuli kiireinen viikonloppu, sillä kun ihmiset ja kaupungit olivat päässeet levottomuudestaan, riensivät he saattamaan asioita vaadittuun järjestykseen. Los Angeles antoi tiedon San Diegoon ja Barstowiin, että Etelä-Kalifornian radan junankuljettajat tietäisivät olla valmiina syrjäisissä vahtituvissaan; Barstow lähetti sanoman Atlantic & Pacific-linjalle, ja Albuquerque lennätti sen pitkin koko Atchison, Topeka & Santa Fé-rataa ja aina Chicagoon asti. Veturi, yhdysvaunu miehistöineen sekä suuri, kultakoristeinen yksityisvaunu "Constance" olivat lähetettävät tuon kahdentuhannen kolmensadan viidenkymmenen mailin matkan poikki. Junan oli sivuutettava sataseitsemänkymmentäseitsemän vastaantulevaa tai samaan suuntaan kulkevaa junaa, ja jokaisen lähettäjälle ja miehistölle oli siitä annettava tieto. Kuusitoista veturia, kuusitoista kuljettajaa ja kuusitoista lämmittäjää oli varustettava määräpaikkoihinsa — kaikki parhaita mitä oli saatavissa. Kaksi ja puoli minuuttia oli sallittu käyttää veturien vaihtamiseen, kolme vedenottoon ja kaksi hiilien ottoon. "Antakaa tieto miehille ja varustakaa vesisäiliöt ja hiilivarastot asianmukaiseen kuntoon, sillä Harvey Cheynellä on kiire — kiire — kiire!" lauloivat sähkölangat. "Neljänkymmenen mailin tuntinopeus vaaditaan, ja piiripäälliköt seuraavat tätä ylimääräistä junaa kukin piiriinsä kuuluvan matkan. San Diegosta Sixteenth Streetille Chicagoon levitettäköön taikamatto! Joutuun, oi joutuun!"
"Tulee kuuma ilma", sanoi Cheyne, kun juna lähti vierimään San Diegosta varhain sunnuntai-aamuna. "Me teemme kyllä matkaa niin joutuun kuin voimme, äiti, mutta en tosiaankaan luule olevan tarpeen sinun vielä panna hattua päähäsi ja hansikkaita käsiisi. Olisi parempi jos panisit maata ja ottaisit lääkettäsi. Pelaisin kanssasi vähän dominoa, mutta nyt on sunnuntai."
"Minä tahdon olla kärsivällinen. Oi, minätahdonolla kärsivällinen. Mutta — jos otan pois hatun, niin minusta tuntuu siltä kuin emme ikinä pääsisi perille."
"Koeta nukkua vähän, äiti, niin olemme Chicagossa ennenkuin huomaatkaan."
"Muttameidänhänon mentävä Bostoniin asti. Käske heidän kiiruhtaa."
Kuuden jalan korkuiset käyttöpyörät jyskyttivät eteenpäin San Bernardinoa ja Mohaven erämaata kohti, mutta radan nousu ei sallinut suurta nopeutta. Se oli tuleva myöhemmin. Erämaan kuumuus seurasi vuoriston kuumuutta, kun he kääntyivät itäänpäin Needlesiä ja Colorado-jokea kohti. Vaunu rasahteli tavattomassa kuivuudessa ja helteessä, rikkisurvottua jäätä pantiin rouva Cheynen takaraivon alle, ja juna ponnisteli eteenpäin pitkän pitkiä nousuja myöten, Ash Forkin ohitse kohti Flagstaffia, missä metsät ja kivilouhimot ovat, korkealla kaartuvan pilvettömän taivaan alla. Vauhdinosottajan viisari värähteli ja liikkui edestakaisin; hiilituhkan sirut rapisivat katolla ja tomupilvi pyöri kiitävien pyörien kintereillä. Yhdysvaunun miehistö istui paitahihasillaan läähättäen lavereillaan, ja Cheyne oli usein heidän luonaan huutaen junan kolinan yli vanhoja rautatietarinoita, jotka ovat jokaiselle junamiehelle tuttuja. Hän kertoi heille pojastaan, jonka meri oli antanut takaisin, kun häntä jo kauan oli surtu kuolleena, ja miehet nyökyttivät päitään ja syljeksivät ja iloitsivat hänen kanssaan; kysyivät kuinka rouva siellä toisessa vaunussa voi ja sietäisikö hän jos kuljettaja "löysäisi vielä vähän", ja Cheyne arveli hänen sietävän. Niinpä annettiin tulihepojen ravata hillitsemättä Flagstaffista Winslowiin, kunnes eräs piiripäällikkö pani vastalauseen.
Mutta rouva Cheyne, joka makasi upeassa budoaari-osastossaan, missä ranskalainen kamarineiti kauhusta kalpeana piteli kiinni hopeaisesta ovenrivasta, ainoastaan vaikeroi hiljaa ja pyysi että hänen miehensä käskisi heitä kiiruhtamaan. Ja niin he jättivät taaksensa Arizonan kuivat hietikot ja omituisen muotoiset kalliot ja huohottivat edelleen, kunnes kytkyitten kalina ja jarruletkun sihinä ilmottivat heille että he olivat saapuneet Coolidgeen Kalliovuorten juurelle.
Kolme urheaa ja kokenutta miestä — tyyninä, luottavaisina ja kuivina alottaessaan, kalpeina, vapisevina ja märkinä lopettaessaan ajovuoronsa — kiidätti junan pitkää rinnettä ylöspäin Albuquerquesta Gloriettaan ja toiselle puolelle Springerin, aina yhä ylemmäksi Ratonin tunnelille saakka, mistä he laskeutuivat heilahdellen La Juntaan, näkivät Arkansas-joen ja syöksyivät pitkää myötämaata Dodge Cityyn, missä Cheyne sai lohduttautua kääntämällä taas kelloaan tunnin eteenpäin.
Vaunussa ei paljoa puhuttu. Sihteeri ja konekirjottaja istuivat nahkapäällyksisillä sohvilla suurien peililasisten havaintoikkunoitten ääressä vaunun perässä, katsellen taakse kiitävien ratapölkkyjen aaltomaista kutistumista ja, kuten otaksutaan, tehden maisemahuomioita. Cheyne kulki hermostuneesti edestakaisin oman loisteliaan ylellisyytensä ja yhdysvaunun alastoman yksinkertaisuuden väliä, sytyttämätön sikaari suussa, kunnes sääliväinen miehistö unhotti että hän oli heidän perivihollisensa ja teki parhaansa saadakseen hänen aikansa kulumaan.
Yöllä valaisivat kimppuihin järjestetyt sähkölamput tuota surullista ylellisyyspalatsia, ja he porhalsivat korskeasti eteenpäin läpi autioitten maisemain tyhjyyden. Heidän korviinsa kuului milloin vesisäiliön kohina ja kiinalaisen terävä kurkkuääni, vasarain kalahtelu niiden koetellessa kruppinteräksisten pyöräin eheyttä ja jonkun maankulkijan kiroilu, kun hänet ajettiin pois perimmäiseltä vaunusiltamalta, milloin tenderiin syöksyvän kivihiilen kumea kohina, milloin taas äkkiä vaimeneva äänten humina heidän kiitäessään odottavan junan ohitse. Milloin he näkivät vieressään syviä kuiluja, hirsisillan jyristessä heidän allaan, milloin korkeita kallioita, jotka peittivät heidän näkyvistään puolet tähdistä. Sitten jyrkänteet ja rotkot vaihtuivat ja etenivät näköpiirin reunalla kuvastuviksi rosoharjaisiksi vuorenselänteiksi, vaipuen yhä matalammiksi kukkuloiksi, kunnes viimein oltiin varsinaisilla tasangoilla.
Dodge Cityssä joku tuntematon viskasi vaunuun erään Kansasin sanomalehden numeron, jossa oli jonkunlainen Bostonista sähköteitse saapunut haastattelu Harveysta, joka nähtävästi oli osunut tapaamaan jonkun toimeliaan sanomalehti-reportterin. Tuosta ilahuttavasta uutisesta kävi selväksi, että kysymyksessä oli todellakin ilman epäilystä heidän poikansa, ja se rauhoitti rouva Cheyneä joksikin ajaksi. Hänen ainoan sanansa: "kiiruhtakaa!" ilmottivat junamiehet kuljettajille Nickersonissa, Topekassa ja Marcelinessa, missä nousut ovat loivat, ja he pyyhälsivät manteretta taakseen. Kaupunkeja ja kyliä oli nyt tiheämmässä, ja saattoi tuntea liikkuvansa ihmisten joukossa.
"En voi nähdä mittaria, ja minun silmiäni särkee niin kovin. Kuinka joutuun me menemme?"
"Niin joutuun kuin voimme, äiti. Ei ole mitään järkeä siinä, että ehättäydymme Chicagoon ennen pikajunan aikaa. Saisimme vain odottaa."
"En välitä siitä. Minä haluan tuntea olevamme liikkeessä. Istu tänne ja sano minulle peninkulmat."
Cheyne istui ja luki hänelle nopeusmittarin osottamia peninkulmamääriä (muutamat peninkulmaennätykset ovat voittamattomina vielä tänäkin päivänä), eikä seitsemänkymmenen jalan pituinen vaunu kertaakaan hiljentänyt höyrylaivan tapaista vaarumistaan kiitäessään halki pimeyden jättiläismehiläistä muistuttavaa surinaa pitäen. Kuitenkaan ei kulku ollut kyllin nopeaa rouva Cheynen mielestä; kuumuus, säälimätön elokuun helle, pyörrytti hänen päätään; kellon viisarit eivät liikkuneet, ja milloin, oi, milloin he pääsisivät Chicagoon?
Ei ole totta, että Fort Madisonissa koneita vaihdettaessa Cheyne olisi lahjottanut Veturinkuljettajien Liitolle niin suuren rahasumman, että he olisivat sen avulla kyenneet vastedes tasavoimaiseen taisteluun häntä ja hänen vertaisiaan vastaan. Hän maksoi veturinkuljettajille ja lämmittäjille sen mukaan kuin hän katsoi heidän ansainneen, ja ainoastaan hänen pankkinsa tietää, mitä hän antoi junamiehille, jotka olivat osottaneet häntä kohtaan myötätuntoisuutta. On jäänyt tiedoksi, että viimeinen junamiehistö otti kokonaan huolekseen vaihtotoimet Sixteenth Streetin asemalla, koska "rouva" oli vihdoinkin vaipunut unenhorrokseen ja paha peri sen, joka tölmäisi häntä.
Se korkeapalkkainen ammattimies, joka kuljettaa Järvenrannikko- ja Etelä-Michigan-radan pikajunaa Chicagosta Elkhartiin, on jommoinenkin mahtimies, eikä hän suvaitse että hänelle neuvotaan millä tavoin hänen on peräytettävä juna vaunuun kiinni. Kuitenkin kaikitenkin hän käsitteli "Constancea" kuin olisi se ollut lastattu dynamiitilla, ja kun toiset moittivat häntä, niin he tekivät sen kuiskauksin ja äänettömin elein.
"Pyh!" sanoivat Atchison, Topeka & Santa Fé-linjan miehet myöhemmin, puhellessaan muinaisista. "Me emme koettaneet ajaa ennätystä. Harvey Cheynen eukko oli sairaana vaunussa, emmekä me tahtoneet paiskia häntä. Mutta kun sen nyt muistan, niin voin mainita että koko aikamme San Diegosta Chicagoon oli 57 tuntia 54 minuuttia. Voitte sanoa sen niille idän puolen junille. Kun koetamme ajaa ennätystä, niin ilmotamme siitä erikseen."
Lännen miehen mielestä Chicago ja Boston ovat lähinaapuruksia, ja jotkut rautatiet yllyttävät tuota harhaluuloa. Pikajuna kiidätti "Constancen" Buffaloon ja jätti sen New York Central & Hudson River-rautatien huostaan (suuria mahtimiehiä valkoisine poskipartoineen ja kultakellukkeisine kellonvitjoineen astui siellä vaunuun puhelemaan hieman liikeasioista Cheynen kanssa); viimeksimainittu rautatie solautti sen sievästi Albanyyn, mistä Boston & Albanyn rata suoritti loppuun matkan valtamerestä valtamereen — yhteenlasketun ajan ollessa kahdeksankymmentäseitsemän tuntia kolmekymmentäviisi minuuttia, eli kolme vuorokautta ja viisitoista ja puoli tuntia. Harvey oli siellä heitä odottamassa.
Voimakkaitten mielenliikutusten jälkeen tuntevat useimmat ihmiset ja ainakin kaikki pojat ravinnon tarvetta. He kestitsivät palannutta tuhlaajapoikaa alasvedettyjen uutimien takana, erillään muusta maailmasta suuressa onnessaan, tulevien ja menevien junien kohistessa heidän ympärillään. Harvey söi ja joi ja kertoili seikkailuistaan samaan hengenvetoon, ja milloin hänen kätensä oli joutilaana, hyväili hänen äitinsä sitä. Hänen äänensä oli tullut syvemmäksi suolaisessa meri-ilmassa oleskelusta; hänen kämmenensä olivat karheat ja kovat, ranteensa kirjavana kalanrasvahaavojen arpia; ja voimakas turskantuoksu lemahti hänen kautsusaappaistaan ja sinisestä villamekostaan.
Isä, joka oli hyvin tottunut arvostelemaan ihmisiä, katseli häntä tutkivasti. Hän ei ainakaan nähnyt että pojalle olisi mitään parantumatonta haittaa koitunut. Tosin hän tuli nyt ajatelleeksi, että hän oli yleensä sangen vähän tietänyt mitään pojastaan; mutta hän muisti selvästi tyytymättömän, kellertävänaamaisen pojannulikan, joka huvitteli käskettämällä isäänsä ja itkettämällä äitiään. Mutta tämä suoraryhtinen kalastajanuorukainen ei luikerrellut eikä kujehtinut, vaan katsoi häneen avoimin, kirkkain ja rohkein silmin ja puhutteli häntä huomattavan, jopa hämmästyttävän kunnioittavasti. Hänen äänessään oli lisäksi sellainen sointi, joka tuntui lupaavan, että muutos oli pysyväinen, että uusi Harvey tulisi jäämään.
"Joku on pitänyt häntä kurissa", ajatteli Cheyne. "Sitä ei Constance olisi koskaan sallinut. Tuskinpa Eurooppa olisi tehnyt sen terveellisempää vaikutusta."
"Mutta miksi et sanonut tuolle miehelle, Troopille, kuka sinä olit?" toisti äiti, kun Harvey oli jutellut tarinansa ainakin kahdesti.
"Disko Troop, äiti kulta. Hän on paras mies mitä koskaan on kävellyt laivan kannella."
"Miksi et sanonut hänelle, että hän olisi vienyt sinut maihin? Tiesit kai että isä olisi korvannut sen hänelle kymmenkertaisesti."
"Tiesin kyllä; mutta hän luuli minua hulluksi. Minä pelkään nimittäneeni häntä varkaaksi, kun en löytänyt seteleitä taskustani."
"Eräs laivamies löysi ne lipputangon luota sinä — sinä iltana", nyyhkytti rouva Cheyne.
"No, se selittää asian. Minä en moiti ollenkaan Troopia. Minä väitin etten tahtonut tehdä työtä — kaikkein vähimmin kalastaja-aluksella — ja hän luonnollisesti löi minua vasten nenää; ja ooh! siitä tuli verta kuin härän kurkusta."
"Lapsi raukkani! He lienevät rääkänneet sinua hirveästi."
"Tuskin vain. Ja sen jälkeen minä pääsin vähän järkiini."
Cheyne löi kämmentään polveensa ja nauroi hiljaista naurua. Tässä näytti olevan muodostumassa poika juuri sellainen, jota hänen sydämensä halasi. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt juuri tuollaista välkähdystä Harveyn silmissä.
"Ja Troop antoi minulle palkkaa kymmenen ja puoli dollaria kuussa; hän on nyt maksanut siitä puolet; ja minä otin Danin oppaakseni ja kävin heti työhön käsiksi. Minä en pysty vielä tekemään miehen työtä. Mutta minä voin käsitellä venettä melkein yhtä hyvin kuin Dankin, enkä minä joudu sekaannuksiin sumussa — kovin paljoa; ja minä voin pitää perää sievillä tuulilla, ja minä voin panna syötit pitkäänsiimaan melkein omin päin; ja minä tiedän luonnollisesti kaikki köydet laivassa; ja minä voin hangota kaloja aina pimeään asti, ja minä osaan mainiosti vanhaa Josefusta, ja minä voin näyttää teille kuinka kahvi selvitetään kalannahkapalasella ja — saisinko vielä kupin lisää? Teillä ei ole aavistustakaan, kuinka paljon työtä sisältyy kymmenen ja puolen dollarin kuukausipalkkaan!"
"Minä alotin kahdeksalla ja puolella, poikaseni", sanoi Cheyne.
"Niinkö? Sitä et ole koskaan sanonut minulle."
"Sinä et ole koskaan kysynyt, Harve. Voin kertoa siitä joskus sinulle, jos viitsit kuunnella. Etkö halua maistaa täytettyä oliivia?"
"Troop sanoo, että kaikkein mieltäkiinnittävintä maailmassa on saada selville, miten kukin ansaitsee elatuksensa. On mainiota istua taas oikein valikoidulla aterialla. Ei sillä ettei meillä olisi ollut hyvä ruoka. Paras keittiö koko matalikoilla. Disko piti ensiluokkaisen ruuan. Hän on mainio mies. Ja Dan — hän on Diskon poika — Dan on minun toverini. Ja sitten siellä on Salters-setä lannotusaineineen, hän lukee Josefusta. Hän uskoo vielä vahvasti, että minä olen hullu. Ja sitten siellä on pieni Penn-raukka, ja hänonhullu. Hänelle ei pidä puhua Johnstownista, koska… Ja teidän täytyy tulla tuntemaan Tom Platt ja Pitkä Jack ja Manuel. Manuel pelasti minun henkeni. On ikävä että hän on portugalilainen. Hän ei osaa puhua paljon, mutta hän on mainio soittoniekka. Hän tapasi minut laivasta pudonneena veden varassa ja korjasi minut veneeseensä."
"Minua ihmetyttää ettei sinun hermostosi oli aivan pilalla", sanoi rouva Cheyne.
"Miksikä se olisi, äiti? Minä tein työtä kuin hevonen ja söin kuin susi ja nukuin kuin kuollut."
Tämä oli liikaa rouva Cheynelle, jonka mieleen muistuivat hänen kuvittelunsa aalloilla ajelehtivasta ruumiista. Hän nousi ja poistui omaan huoneeseensa, ja Harvey kyyristyi isänsä viereen selittäen hänelle kiitollisuudenvelkaansa.
"Voit luottaa siihen, että teen kaiken voitavani miehistön hyväksi,Harve. He tuntuvat olevan kelpo miehiä sinun kuvauksestasi päättäen."
"Koko laivaston parhaita, isä. Voitte kysyä Gloucesterissa", sanoi Harvey. "Mutta Disko uskoo vielä parantaneensa minut hulluudesta. Dan on ainoa, jolle olen kertonut sinusta ja yksityisvaunuistasi ja muusta sellaisesta, enkä minä oleihanvarma, uskooko hänkään. Minä tahdon lyödä heidät hämmästyksellä huomenna. Kuule, eikö voitaisi viedä 'Constance' Gloucesteriin? Äiti ei kuitenkaan näytä kyllin vahvalta lähteäkseen liikkeelle, ja meidän on lopetettava lastin purkaminen huomenna. Wouverman ottaa meidän kalamme. Me olemme palanneet matalikoilta kaikkein ensimäisinä tänä vuonna, ja me saamme neljä dollaria kaksikymmentäviisi senttiä sentneriltä. Me vaadimme sitä siksi kunnes hän maksoi. Heille on nimittäin edullista saada kalat pian."
"Tarkotatko siis että sinun on oltava työssä huomenna?"
"Minä lupasin Troopille. Minä olen vaa'alla merkitsijänä. Minulla on muistiinpanot mukanani." Hän katseli tuhruista muistikirjaa niin tärkeän näköisenä, että isän täytyi pidättää hyväätuultaan. "Ei ole enää jäljellä kuin kolme — ei — kaksisataayhdeksänkymmentäneljä tai viisi sentneriä minun laskujeni mukaan."
"Palkkaa sijainen", esitti Cheyne, nähdäkseen mitä Harvey sanoisi.
"Ei käy, isä. Minä olen kuunarin kirjaan-merkitsijä. Troop sanoo että minulla on parempi laskupää kuin Danilla. Troop on tavattoman oikeudentuntoinen mies."
"Mutta jollen voi siirtää 'Constancea' tänä iltana, niin miten menettelet silloin?"
Harvey katsoi kelloon, joka oli kaksikymmentä minuuttia yli yhdentoista.
"Silloin nukun täällä kello kolmeen asti ja menen kello neljän tavarajunalla. He antavat tavallisesti meidän laivaston miesten ajaa ilmaiseksi."
"Se ei ole huonoin ajatus. Mutta luulen kyllä voivamme saada'Constancen' Gloucesteriin yhtä pian kuin teidän tavarajunanne.Eiköhän ole nyt parasta panna nukkumaan."
Harvey ojentautui sohvalle, nilisti saappaat jalastaan ja oli unessa ennenkuin hänen isänsä ehti kaihtaa sähkövaloja. Cheyne istui katsellen pään yli heitetyn käsivarren varjostamia nuoria kasvoja, ja hänen mieleensä johtuvien monien seikkain joukossa oli sekin ajatus, että hän ehkä oli ollut leväperäinen isänä.
"Ei koskaan tiedä, milloin joutuu alttiiksi suurimmalle vaaralle", arveli hän. "Se olisi voinut koitua pahemmaksi kuin hukkuminen; mutta minusta näyttää ettei se ole koitunut pahaksi. Ja siinä tapauksessa eivät kaikki minun rahani riittäisi maksamaan sitä Troopille — niin se on. Ja minusta näyttää ettei se ole koitunut pahaksi."
Aamutuuli toi raittiin merenhenkäyksen ikkunoista, 'Constance' seisoi sivuraiteella tavaravaunujen seassa Gloucesterin asemalla, ja Harvey oli mennyt työhönsä.
"Sitten hän putoaa taas mereen ja hukkuu", lausui äiti katkerasti.
"Me menemme katsomaan ja viskaamme hänelle köyden, jos niin käy. Et ole koskaan nähnyt hänen tekevän työtä leipäänsä ansaitakseen."
"Tuhmuuksia! Ikäänkuin kukaan vaatisikaan — —"
"Se mies, jolta hän saa palkkaa, vaatii sitä. Ja hän on mielestäni varsin oikeassa."
He kulkivat kalastajain öljytakkeja täynnä olevien myymälöiden välitse Wouvermanin telakalle, missä "Täällä Ollaan" keinui laituriin kiinnitettynä, matalikkolippu vielä liehuen mastossa ja kaikki miehet toimekkaina kuin majavat säteilevän kirkkaassa aamuvalossa. Disko seisoi isonluukun vieressä valvoen Manuelia, Penniä ja Salters-setää, jotka työskentelivät nostoköysien kimpussa. Dan vetäisi täytetyt korit kannelle, Pitkän Jackin ja Tom Plattin täyttäessä niitä ruumassa, ja Harvey seisoi muistikirja kädessä valvoen laivanomistajan etuja vaakamestarin vieressä laiturin reunalla.
"Valmis!" huusivat äänet ruumasta. "Vetäkää!" huusi Disko. "Hei!" sanoi Manuel. "Siin' on!" sanoi Dan heilauttaen koria. Sitten he kuulivat Harveyn äänen kirkkaana ja reippaana, kun hän tarkasti painoja.
Viimeiset kalat oli vihdoin punnittu, ja Harvey loikkasi kuuden jalan hyppäyksellä laiturin reunalta erääseen poikkiköyteen, koska se oli lyhin tie päästä ojentamaan Diskolle muistiinpanoja, huudahtaen: "Kaksisataayhdeksänkymmentäseitsemän, ja ruuma tyhjänä!"
"Mikä on yhteissumma, Harve?" kysyi Disko.
"Kahdeksansataa kuusikymmentäviisi. Kolmetuhatta kuusisataa seitsemänkymmentäkuusi ja neljäsosa dollaria. Toivoisinpa että minulla olisi osuus yhtä hyvin kuin palkkanikin."
"No, enpä tahdo väittää ettet olisi sitä ansainnut, Harve.Viitsisitkö juosta Wouvermanin konttoriin ja jättää hänelle laskumme?"
"Kuka on tuo poika?" kysyi Cheyne Danilta, joka oli hyvin tottunut kaikenlaisiin kesävieraitten nimellä kulkevien pöllöpäiden kysymyksiin.
"Hän on jonkunlainen kansimatkustaja", kuului vastaus. "Me korjasimme hänet merestä ajelehtimasta matalikoilla. Hän sanoi pudonneensa jonkun höyrylaivan kannelta, missä hän oli matkustajana. Hän on nyt tulemassa kalastajaksi."
"Onko hän palkkansa arvoinen?"
"O-on. Isä, tämä mies tahtoo tietää, onko Harvey palkkansa arvoinen.Ehkä haluaisitte käydä aluksella? Voimme laittaa tikapuut rouvalle."
"Se olisi minusta kyllä hyvin mieluista. Ei se ole vaarallista sinulle, äiti, ja saathan sitten nähdä omin silmin."
Vaimo, joka viikko sitten ei ollut jaksanut nostaa päätään, kapusi nyt alas tikapuita ja seisoi hämmästyneenä aluksen peräpuolessa kaikenlaisten köysien ja tavarain keskellä.
"Onko teillä jotain mielenkiintoa Harveyhin?" kysyi Disko.
"O-on, on kyllä."
"Hän on kelpo poika, ja tekee kernaasti aina niinkuin käsketään. Olette ehkä kuulleet kuinka löysimme hänet? Minä arvelen, että hänellä oli jonkinlaista hermoheikkoutta, taikka hän oli satuttanut päänsä johonkin, silloin kun korjasimme hänet alukseemme. Hän on kuitenkin nyt aivan selvinnyt siitä. Niin, tämä on kajuutta. Siellä on tosin tällä kertaa huononlainen järjestys, mutta käykää vain sisään katselemaan. Nuo ovat hänen numeroitaan tuossa kamiininpiipussa, mihin me tavallisesti merkitsemme paikanmääräyksemme."
"Nukkuiko hän täällä?" kysyi rouva Cheyne, istuen keltaiseksi maalatulla arkulla ja silmäillen epäjärjestyksessä olevia makuukojuja.
"Ei. Hänen kojunsa on keulassa, rouva, ja lukuunottamatta sitä että hän yhdessä minun poikani kanssa otti salaa piirakoita ja kupsehti ylhäällä silloin kun heidän olisi pitänyt olla nukkumassa, ei minulla tietääkseni ole mitään erityistä muistuttamista häntä vastaan."
"Ei Harvey mikään kehno poika ollut", sanoi Salters-setä, laskeutuen alas kajuutan portaita. "Hän ripusti kyllä minun saappaani isoonmastoon, eikä hän käyttäydy erittäin kunnioittavasti sellaisia kohtaan, jotka tietävät enemmän kuin hän, varsinkin maanviljelyksestä, mutta Dan se hänet useimmiten viekotteli sellaiseen."
Silläaikaa Dan, joka aamulla oli saanut Harveylta joitakin hämäriä viittauksia, hyppeli jonkinlaista sotatanssia kannella. "Tom! Tom!" kuiskasi hän alas kansiluukusta. "Harveyn vanhemmat ovat täällä, ja isä ei ole vielä mitään huomannut, ja he juttelevat parast'aikaa kajuutassa. Rouva on hieno, ja ukko on ainakin ulkonäöstä päättäen sellainen kuin Harvey väitti."
"Tuhannen tuhatta!" sanoi Pitkä Jack kavuten ylös suolan ja kalannahan peittämänä. "Uskotko että se hänen kertomuksensa pojasta ja nelivaljakko-vaunuista oli tosi?"
"Minä tiesin sen koko ajan", sanoi Dan. "Tulkaa katsomaan kun isä näkee erehtyneensä arvostelussaan."
He kiiruhtivat halukkaasti, ehtien juuri kuulemaan, kun Cheyne lausui: "Minua ilahuttaa kuulla hänestä hyvää, sillä — hän on minun poikani."
Diskon leuka loksahti alas — Pitkä Jack vakuutti jälkeenpäin pyhästikuulleensasen loksahduksen — ja hän tuijotti vuoroin mieheen ja vuoroin naiseen.
"Minä sain hänen sähkösanomansa San Diegoon neljä päivää sitten, ja me matkustimme tänne."
"Yksityisvaunussako?" kysyi Dan. "Hän sanoi sen olevan todennäköistä."
"Yksityisvaunussa, luonnollisesti."
Dan lähetti isälleen hurjan sarjan epäkunnioittavia silmänvilkutuksia.
"Hän kertoi meille jutun neljän pienen ponin vetämistä vaunuista, joilla hän ajeli ja jotka olivat hänen omansa", sanoi Pitkä Jack. "Oliko sekin totta?"
"Sangen mahdollista", sanoi Cheyne. "Oliko, äiti?"
"Hänellä oli muistaakseni pienet vaunut, kun olimme Toledossa", sanoi äiti.
Pitkä Jack vihelsi. "Oo, Disko", sanoi hän, eikä muuta.
"Minä olin — minä olen erehtynyt arvostelussani — pahemmin kuin marbleheadilaiset", sanoi Disko, ikäänkuin sanat olisi vintturilla kiskottu hänestä. "Minun on tunnustettava teille, herra Cheyne, että minä epäilin poikaa sekapäiseksi. Hän puhui jokseenkin omituisesti rahoista."
"Sen hän on kertonut minulle."
"Kertoiko hän teille vielä muutakin? Minä nimittäin muksautin häntä kerran." Tässä hän katsahti hiukan levottomasti rouva Cheyneen.
"Kyllä hän kertoi senkin"-, vastasi Cheyne, "ja minä melkein luulen että se juuri teki hänelle enemmän hyvää kuin mikään muu."
"Se oli minun arvosteluni mukaan tarpeellista, muuten en olisi sitä tehnyt. Teidän ei tule luulla meidän pitelevän pahoin poikiamme tällä aluksella."
"Sitä en suinkaan luulekaan, herra Troop."
Rouva Cheyne oli katsellut miesten kasvoja — Diskon norsunluun-kellertäviä, sileiksi ajeltuja, lujailmeisiä, Salters-sedän valkotukan ja parran reunustamia, Pennin yksinkertaisen hämmästyneitä, Manuelin levollisesti hymyileviä, Pitkän Jackin mielihyvästä virnistäviä ja Tom Plattin arven rumentamia piirteitä. Karkeita ne hänen mitta-arvojensa mukaan kylläkin olivat; mutta hänen katseessaan oli äidin älykkyys, ja hän nousi seisomaan ojennetuin käsin.
"Oi, sanokaa minulle, kuka on kukin", sanoi hän puoleksi nyyhkyttäen."Minä haluan kiittää teitä ja siunata teitä — kaikkia."
"Totta vie, tämä korvaa minulle satakertaisesti", sanoi Pitkä Jack.
Disko esitteli heidät kaikki järjestyksessä, asiaankuuluvalla arvokkuudella. Entisajan kiinalaislaivan kapteeni ei olisi voinut tehdä sitä sen paremmin, ja rouva Cheyne puheli hajanaisesti. Hän oli melkein heittäytyä Manuelin syliin, kun hänelle selvisi että hän oli ensimäisenä löytänyt Harveyn.
"Mutta kuinka minävoijättää hänet ajelemaan?" puolustautui Manuel poloinen. "Mitä te tehdä itse, jos te löytää hänet sillä tapaa? Aa, mitä? Me sai hänestä hyvä poika, ja minä ollahyviniloinen, että hän tulla olemaan teidän poika."
"Ja hän sanoi että Dan oli hänen toverinsa!" huudahti rouva Cheyne. Dan oli jo tarpeeksi heleänvärinen, mutta hän tuli kerrassaan tulipunaiseksi, kun rouva Cheyne suuteli häntä molemmille poskille koko seurueen nähden. Sitten he ohjasivat hänet keulaan näyttääkseen hänelle kanssia, jolloin hän jälleen puhkesi kyyneliin ja tahtoi välttämättä mennä alas ja nähdä oikein läheltä Harveyn makuukojun, ja siellä hän tapasi neekerikokin hellaa puhdistamassa, ja tämä nyökkäsi hänelle ikäänkuin hän olisi ollut joku, jonka kohtaamista hän oli tiennyt odottaa vuosikausia. He koettivat, kaksi aina yhtaikaa, selittää hänelle aluksen jokapäiväisen elämän kulkua, ja hän istui keulapallin vieressä, hansikoidut kätensä tahraisella pöydällä, nauraen värähtelevin huulin ja itkien loistavin silmin.
"Kuka nyt enää saattaa käyttää tätä alusta tämän jälkeen"? sanoi Pitkä Jack Tom Plattille. "Minusta tuntuu kuin hän olisi muuttanut tämän kirkoksi."
"Kelpo kirkko!" ivasi Tom Platt. "Jospa olisi ollut edes Kalastusvaliokunnan alus tämän tuleen joutavan rähjän sijasta. Jospa meillä olisi edes vähän arvokkuutta ja järjestystä, kun hän lähtee laivasta. Nyt hänen täytyy kavuta noita tikkaita kuin kanan, ja — meidän olisi oikeastaan seisottava raakapuilla!"
"Siis Harvey ei ollutkaan hullu", sanoi Penn miettivästi Cheynelle.
"Ei — Jumalan kiitos", vastasi miljoonain omistaja kumartuen lempeästi hänen puoleensa.
"On varmaan kauheaa olla hullu. Lapsensa kadottamista lukuunottamatta minä en tiedä mitään sen kauheampaa. Mutta tehän olette saanut lapsenne takaisin. Kiittäkäämme Jumalaa siitä!"
"Halloo!" huusi Harvey kurkistaen heihin iloisesti laiturilta.
"Minä erehdyin, Harve. Minä erehdyin", sanoi Disko nopeasti, kohottaen kättään. "Minä erehdyin arvostelussani. Sinun ei tarvitse sitä enää minulle muistuttaa."
"Sen tehtävän taidan minä ottaa huolekseni", virkkoi Dan puoliääneen.
"Sinä lähdet kai nyt pois, vai mitä?"
"Ehkä, mutta en ennenkuin saan lopun palkastani, jollette tahdo että'Täällä Ollaan' otetaan takavarikkoon."
"Aivan oikein; minä olin ihan unohtanut", ja Disko luki hänelle jälellä olevat dollarit. "Sinä olet tehnyt kaiken mitä sitouduitkin tekemään, Harve, ja sinä olet tehnyt sen melkein yhtä hyvin kuin jos sinut olisi kasvatettu…" Tässä hän keskeytti. Hän ei oikein tiennyt kuinka lopettaisi lauseen.
"Ilman yksityisvaunua?" ehdotti Dan vallattomasti.
"Tulkaa mukaan, niin näytän sen teille", sanoi Harvey.
Cheyne jäi puhelemaan Diskon kanssa, mutta toiset vaelsivat juhlakulussa asemalle, rouva Cheyne etunenässä. Ranskalainen kamarineiti kirkaisi joukkueen työntäytyessä vaunuun, ja Harvey esitteli heille 'Constancen' komeudet sanaakaan lausumatta. He katselivat niitä yhtä äänettöminä — puristettua nahkaa, hopeisia ovenripoja ja suojakaiteita, samettia, peililaseja, nikkeliä, pronssia, pakotettua rautaa ja harvinaisista puulajeista sommiteltuja upokekoristeita.
"Enkös minä sanonut?" virkkoi Harvey. "Enkös minä sanonut?" Tämä oli hänen kostonsa huippukohta. Rouva Cheyne tilasi aterian, ja jottei mitään puuttuisi siitä kertomuksesta, jonka Tom Platt jälkeenpäin kertoi ruokapaikassaan, piti hän omin käsin huolta tarjoilusta. Miehillä, jotka ovat tottuneet aterioimaan ahtaitten pöytien ääressä ärjyvässä myrskyssä, on ihmeellisen siistit ja hienot pöytätavat, mutta rouva Cheyneä, jolle tämä seikka oli tuntematon, se kovasti hämmästytti. Hän olisi halusta ottanut Manuelin pöytäpalvelijakseen — niin äänettömästi ja sulavasti hän käsitteli hauraita kristalleja ja hienoja hopeita. Tom Platt muisteli vanhan "Ohion" loistopäiviä ja niiden ulkomaalaisten mahtimiesten esiintymistapoja, jotka söivät päivällistä upseerien kanssa; ja Pitkä Jack, irlantilaisuudelleen uskollisena, piti huolta pöytäkeskustelusta, kunnes kaikki tunsivat kotiutuneensa.
"Täällä Ollaan"-kuunarin kajuutassa molemmat isät tarkastelivat ja arvostelivat toisiaan sikaarejaan poltellen. Cheyne oivalsi vallan hyvin, milloin hän oli tekemisissä sellaisen miehen kanssa, jolle hän ei voinut tarjota rahaa; yhtä hyvin oivalsi hän, ettei sitä, mitä Disko oli tehnyt, voinut rahalla korvata. Hän hautoi omia tuumiaan ja odotti sopivaa tilaisuutta.
"En ole tehnyt mitään poikanne hyväksi tai hänen puolestaan, paitsi pannut hänet tekemään vähän työtä ja opettanut käyttelemään korkeusmittaria", sanoi Disko "Hänellä on toista vertaa parempi laskupää kuin minun pojallani."
"Sivumennen sanoen", virkkoi Cheyne kuin sattumalta, "mitä olette aikonut tehdä pojastanne?"
Disko otti sikaarin suustaan ja teki sillä kaarevan viittauksen ympäri kajuuttaa. "Dan on niinkuin pojat ainakin, eikä hän suvaitse että minä ajattelisin hänen puolestaan. Hän perii tämän näppärän pikku aluksen, kun minusta aika jättää. Hänellä ei ole halua muuhun ammattiin. Sen minä tiedän."
"Hm. Oletteko koskaan ollut Lännessä, herra Troop?"
"Olen kerran käynyt laivalla Newyorkissa asti. Rautatiestä minä en välitä, enempää kuin Dankaan. Suolainen vesi on kyllin hyvää Troopin suvulle. Muuten olen liikkunut melkein kaikkialla — luonnollisia kulkuneuvoja käyttäen, tietysti."
"Minä voin antaa hänelle suolavettä niin paljon kuin hän haluaa — kunnes hänestä tulee laivankapteeni."
"Kuinkas se kävisi päinsä? Minä olen ollut siinä käsityksessä että te olette jonkunlainen rautatiekuningas. Harvey sanoi minulle niin silloin kun — erehdyin arvostelussani."
"Kaikkihan me olemme erehtyväisiä. Minä otaksuin teidän ehkä tietävän, että minä omistan erään rahtilaiva-linjan — teealuksia, jotka kulkevat San Fransiskon ja Jokohaman väliä. Niitä on kuusi — rautarunkoisia, noin tuhannen seitsemänsadan kahdeksankymmenen tonnin vetoisia kukin."
"Sitä vietävän poikaa! Tuosta hän ei hiiskahtanutkaan. Sitä minä olisin ymmärtänyt paremmin kuin hänen lorujaan rautatiestä ja poni valjakoista."
"Hän ei tiennyt sitä."
"Sellainen pikkuasia oli kai sattunut varisemaan pois hänen muististaan."
"Ei niin, vaan minä kaap… otin haltuuni nuo 'Sinisen M:n' rahtialukset — entisen Morgan & McQuade'n linjan — vasta tänä kesänä."
Disko lysähti hämmästyksestä yhteen kasaan istuimelleen kamiinin viereen. "Suuri Caesar kaikkivaltias! Minä olen näemmä antanut pettää itseäni oikein aika tavalla. Phil Airheart lähti juuri tästä kaupungista kuusi — ei, seitsemän vuotta takaperin, ja hän on nyt perämiehenä 'San José'lla — kaksikymmentäkuusi päivää oli sen aika Friskosta Jokohamaan. Hänen sisarensa asuu täällä vielä, ja hän lukee Airheartin kirjeet vaimolleni. Ja te olette siis 'Sinisen M:n' laivojen omistaja?"
Cheyne nyökkäsi.
"Jos olisin tiennyt tuon, niin olisin enempää siekailematta pyörtänyt alukseni takaisin satamaan, sen vakuutan."
"Se ei ehkä olisi ollut yhtä hyvä Harveylle."
"Jospa vain olisin tiennyt! Jos hän olisi edes maininnut sanallakaan tuosta vietävän laivalinjasta, niin olisin ymmärtänyt! En ikinä enää luota arvostelukykyyni — en ikinä. Ne ovat hyviä laivoja. Phil Airheart on sen sanonut."
"Minua ilahuttaa saada suosituslausuntoja siitä taholta. Airheart on nyt 'San Joséen' kapteenina. Ja minun tarkotukseni oli kysyä, ettekö haluaisi lainata Dania minulle vuodeksi tai pariksi, niin katsoisimme emmekö voisi tehdä hänestä perämiestä. Uskoisitteko hänet Airheartin huostaan?"
"On kovin uskallettua ottaa aivan oppimatonta poikaa…"
"Eräs mies teki paljon enemmän minun pojalleni."
"Se on eri asia. Tuota noin — minä en lainkaan suosittele Dania siksi että hän on minun omaa lihaani ja vertani. Tiedän kyllä, että kalastaja-aluksilla ja kauppa-aluksilla on erilaiset vaatimukset, mutta silti ei hänellä ole paljoa opittavana. Ohjata hän osaa — siinä ei yksikään toinen hänen ikäisensä mene hänen edelleen, vaikka sen itse sanon — ja muu on meikäläisillä jo verissä. Mutta sitä minä toivoisin, ettei hän olisi niin vietävän heikko merenkulku-laskennossa."
"Airheart korjaa kyllä sen seikan. Hän saa ensin tehdä pari matkaa laivapoikana, ja sitten koetamme saada hänet kykeneväksi vaativampiin tehtäviin. Sopisiko siten, että te pitäisitte hänet luonanne tämän talven ja minä lähettäisin noutamaan häntä varhain keväällä? Kyllähän Tyvenmeri on jokseenkin kaukana — —"
"Kaikkia! Me Troopit, niin elossa-olevat kuin kuolleetkin, olemme kulkeneet ympäri maailmaa ja kaikilla maailman merillä."
"Mutta minä tahtoisin sanoa teille — ja minä tarkotan mitä sanon — että milloin hyvänsä vain haluatte nähdä häntä, niin ilmottakaa vain minulle, ja minä järjestän matkan. Se ei tule maksamaan teille senttiäkään."
"Jos teidän sopii lähteä vähän kävelemään kanssani, niin pistäydymme talooni puhumaan tästä vaimoni kanssa. Minä olen niin perinjuurin erehtynyt kaikissa arvosteluissani, että minusta tuntuu kuin ei tämä olisi tottakaan."
He menivät Troopin valkoiseksi maalattuun, sinisillä ikkunalaudoilla kaunistettuun tuhannenkahdeksansadan dollarin taloon, jossa oli loppuunpalvellut, kukkivia krasseja täynnään oleva vene sisäänkäytävän edustalla, sekä ikkunaluukuilla varustettu sali, joka oli kuin merentakaisista esineistä kerätty museo. Siellä istui kookas nainen, vaitelias ja vakava, jonka silmät olivat hämärät, kuten sellaisilla on, jotka ovat kauan tähystelleet merelle odottaen rakkaimpiaan kotiin palaaviksi. Cheyne esitti asiansa hänelle, ja hän ilmaisi väsyneesti suostumuksensa.
"Meiltä hukkuu sata miestä joka vuosi yksin Gloucesterista, herra Cheyne", sanoi hän, — "sata poikaa ja miestä; ja minä olen ruvennut vihaamaan merta ihan kuin se olisi elävä ja tajuava olento. Jumala ei ole luonut sitä ihmisten oleskelupaikaksi. Nuo teidän aluksenne, kulkevatko ne suoraan yli meren ja suoraan kotiin taasen?"
"Niin suoraan kuin tuulet sallivat, ja minä annan ylimääräisen palkkion nopeista matkoista. Teelle ei ole hyväksi viipyä pitkiä aikoja merellä."
"Kun hän oli pikku poika, leikki hän usein kauppapuotisilla, ja minä toivoin mielessäni että hän seuraisi tuota taipumusta suuremmaksi tultuaankin. Mutta niin pian kuin hän kykeni melomaan venettä, ymmärsin minä ettei sitä ollut minulle sallittu."
"Mutta ne ovat raakataklinki-laivoja, äiti; rautarunkoisia ja hyvin varustettuja. Muistathan mitä Philin sisar on lukenut sinulle hänen kirjeistään."
"En ole kyllä koskaan huomannut Philin valehtelevan, mutta hän on liian uskalias (niinkuin melkein kaikki, jotka liikkuvat merellä). Jos Danilla itsellään on halua, niin voi hän kyllä mennä — minun puolestani."
"Hän kerrassaan inhoaa merta", selitti Disko, "ja — ja minä en osaa olla kohtelias, muuten kiittäisin teitä paremmin."
"Isäni — vanhin veljeni — kaksi sisarenpoikaa — ja toisen sisareni mies", sanoi rouva Troop, laskien pään kättänsä vasten. "Etteköteolisi millännekään sille, joka on riistänyt teiltä nuo kaikki?"
Cheyne tunsi helpotusta, kun Dan saapui kotiin ja suostui ehdotukseen suuremmalla ihastuksella kuin hän kykeni sanoin ilmaisemaan. Ja tosinhan tarjous merkitsikin varmaa ja suoraa tietä vakavaan asemaan elämässä, mutta Dan ajatteli enimmän määräyksien jakelemista avaralla laivankannella ja käyntejä kaukaisissa satamissa.
Rouva Cheynellä oli ollut kahdenkeskinen keskustelu omituisen Manuelin kanssa Harveyn pelastamisasiasta. Manuel ei tuntunut olevan ollenkaan halukas rahalle. Kovan tyrkytyksen perästä hän suostui ottamaan viisi dollaria, ostaakseen jotain eräälle tytölle, kuten hän sanoi. Mutta muuten — "Kuinka minä voi ottaa rahaa, kun minä ansaita niin helposti ruoka ja tupakka? Tetahtooantaa jotakin, jos minä haluan eli ei — aa, mitä? Sitten te saa antaa minulle rahaa, mutta ei sillä tapaa. Te saa antaa niin paljo kuin tahtoo." Ja hän esitti rouva Cheynen nuuskanenäiselle portugalilaiselle papille, jolla oli luettelo puutteenalaisista leskistä, yhtä pitkä kuin hänen kauhtanansa. Ankarana unitaarina ei rouva Cheyne tuntenut myötätuntoa hänen uskontoaan kohtaan, mutta lopulta hän kuitenkin alkoi kunnioittaa ruskeata, puheliasta pikku miestä.
Kirkkonsa uskollisena poikana Manuel omisti itselleen kaikki ne siunaukset, joita pappi tuhlasi rouva Cheynelle hänen armeliaisuutensa takia. "Tämä päästä minut vapaa", sanoi hän. "Nyt minulla on oike' hyvä synninpäästö kuusi kuukaudeksi"; ja hän läksi tiehensä ostaakseen korean huivin silloiselle lemmitylleen ja tehdäkseen onnettomiksi kaikki toiset.
Salters matkusti pois Pennin kanssa jättämättä osotetta jälkeensä. Hän pelkäsi että tuo miljoonamiehen perhe ylellisine yksityisvaunuineen alkaisi ehkä tuntea liiallista mielenkiintoa hänen toveriaan kohtaan. Senvuoksi oli parasta vierailla sisämaassa asuvien sukulaisten luona siksi kunnes rannikko oli jälleen turvallinen. "Älä sinä anna koskaan rikkaitten ihmisten anastaa itseäsi holhokikseen, Penn", sanoi hän hänelle rautatievaunussa, "tai muuten lyön tämän shakkilaudan halki päähäsi. Ja jos taaskin unohdat nimesi — joka on Pratt — niin muista että olet samassa matkassa Salters Troopin kanssa ja istu siinä missä olet, kunnes minä tulen sinua hakemaan. Älä lähde hupsuttelemaan niitten jälkeen, joitten silmät pullistuvat lihavuudesta, niinkuin Sanassa sanotaan."
Mutta toisin ajatteli kuunarin vaitelias kokki, sillä hän kääri omaisuutensa nyyttiin ja tuli 'Constanceen'. Palkkakysymys oli toisarvoinen, ja hänelle oli aivan samantekevää missä hän nukkui. Hänelle oli unessa ilmaistu, että hänen oli seurattava Harveyta loppuikänsä. He koettivat puhua hänelle järkeä ja turvautuivat lopulta houkutuksiin; mutta Cape Bretonin neekeri vastaa enemmän kuin kahta Alabaman neekeriä, ja kokki ja ovenvartija häätyivät kääntymään itse Cheynen puoleen. Mutta miljoonamies vain nauroi. Hän oivalsi että Harvey tulisi ennemmin tai myöhemmin tarvitsemaan henkipalvelijan, ja hän oli vakuutettu että yksi vapaaehtoinen oli neljän palkkapalvelijan veroinen. Annettakoon siis miehen vain jäädä, vaikkapa hän kutsuikin itseään MacDonaldiksi ja kirosi gaelinkielellä. Vaunu palaisi Bostoniin, ja jos hän siellä vielä olisi samaa mieltä, niin saisi hän seurata heitä Länteen.
'Constancen' mukana, jota hän sisimmässä sydämessään halveksi, menivät myöskin Cheynen miljoonamiehyyden viimeisetkin rippeet, ja hän antautui koko olemuksellaan toimeliaaseen joutilaisuuteen. Tämä Gloucester oli hänelle uusi kaupunki uudessa maassa, ja hän päätti "tutkia" sitä, niinkuin hän oli tutkinut kaikki kaupungit Snohomishista San Diegoon siinä maanääressä, josta hän oli kotoisin. Sillä mutkaisella kadulla, joka oli puoleksi lastilaituri ja puoleksi purjehdustarpeitten varastopaikka, ansaittiin rahaa, ja sen alan johtaviin ammattimiehiin lukeutuvana hän halusi tietää kuinka tuota jaloa urheilua harjotettiin. Ihmiset sanoivat, että neljä jokaisesta viidestä Uuden-Englannin sunnuntai-aamiaisella tarjotusta kalapallerosta tuli Gloucesterista, ja lappoivat loppumattomia numerosarjoja todistukseksi — tilastotietoja veneistä, varusteista, laiturien pituudesta, sijotetuista pääomista, suolaamisesta, pakkaamisesta, tehtaista, vakuutuksista, palkoista, korjauksista ja voitoista. Hän puheli niitten kalastajalaivueitten omistajien kanssa, joiden kapteenit eivät olleet paljon tavallista palkkalaista parempia ja joiden miehistönä oli melkein kauttaaltaan skandinavialaisia tai portugalilaisia. Sitten hän keskusteli Diskon kanssa, joka oli yksi niitä harvoja, joilla oli oma alus, ja vertaili huomioitaan avaroissa aivoissaan. Hän istuutui ankkuriköysikääröille merimiestavarain myymälöissä kysellen kyselemästä päästyäänkin Lännen miehille ominaisella huolettomalla, väsymättömällä uteliaisuudellaan, kunnes koko sataman-laita rupesi ihmettelemään, "mitä hemmettiä tuolla miehellä oikein oli mielessä". Hän kierteli Keskinäisen Vakuutusyhtiön huoneissa ja tiedusteli selityksiä niihin salaperäisiin merkintöihin, joita joka päivä liidulla piirrettiin mustalle taululle; ja se sai hänen kimppuunsa kaikkien kaupungin rajojen sisäpuolella olevien kalastajain leskien ja orpojen auttamisyhdistysten sihteerit. He kerjäsivät häpeämättä, jokainen koettaen voittaa toisen laitoksen avustusmäärän suuruudessa, ja Cheyne pureksi partaansa ja lähetti heidät kaikki vaimonsa luo.
Rouva Cheyne lepäsi eräässä täyshoitolassa lähellä Eastern Pointia — omituinen, nähtävästi itsensä hoitolaisten johtama laitos, missä pöytäliinat olivat puna- ja valkearuutuisia ja asujamet, jotka näyttivät olleen läheisiä tuttavia toistensa kanssa jo vuosikausia, nousivat keskiyölläkin ylös tekemään herkkuvoileipiä, jos tunsivat itsensä nälkäisiksi. Siellä oleskelunsa toisena aamuna rouva Cheyne pani pois timanttikoristeensa ennen aamiaiselle tuloaan.
"He ovat erittäin herttaisia ihmisiä", uskoi hän miehelleen; "niin ystävällisiä ja yksinkertaisiakin, vaikka he ovat melkein kaikki bostonilaisia."
"Ei se ole yksinkertaisuutta, äiti", sanoi Cheyne, katsellen omenapuitten ohi, joihin riippumattoja oli kiinnitetty. "Se on muuta, jota meillä — jota minulla ei ole."
"Ei se voi olla niin", vakuutti rouva Cheyne tyynesti. "Täällä ei ole yhtään naista, joka omistaisi sadan dollarin arvoisen puvun. Meillä taas…"
"Kyllä tiedän, äiti kulta. Meillä on — tietysti meillä on. Minä luulen että pukeutumis-muoti täällä Idässä on sellainen. Viihdytkö hyvin?"
"Minä näen niin vähän Harveyta; hän on aina sinun kanssasi; mutta minä en ole läheskään niin hermostunut kuin ennen."
"Minä puolestani en ole viihtynyt näin hyvin koskaan sen jälkeen kun Willie kuoli. En ole koskaan oikein ymmärtänyt että minulla on poika, ennenkuin nyt. Harveysta on tullut erinomainen poika. Haluatko jotain, äitikulta? Ehkä tyynyn pääsi alle? Me taidamme taas lähteä vähän rantalaiturille kävelemään ja katselemaan."
Harvey oli isänsä varjo noina päivinä; he kuljeksivat pitkin katuja ja tietä rinnatusten, ja Cheyne käytti mäkiä tekosyynä pannakseen kätensä pojan tasasuoralle olkapäälle. Näillä kävelyillä Harvey oppi tuntemaan ja ihailemaan sitä merkillistä kykyä, millä hänen isänsä pääsi tunkeutumaan uusien asiain ytimeen ainoastaan juttelemalla yhden ja toisen kadulla tapaamansa miehen kanssa.
"Kuinka sinä voit saada heidät kertomaan kaikki avaamatta itse suutasi?" kysyi poika, heidän tullessaan ulos eräästä laivatarpeiden kaupasta.
"Olen ollut tekemisissä useampain ihmisten kanssa aikoinani, ja siinä kai oppii arvostelemaan heitä kunkin laadun mukaan. Lisäksi tunnen jonkun verran itseänikin." Hetken perästä, heidän istuutuessaan laiturin reunalle, hän lisäsi: "Ihmiset näkevät melkein aina, milloin mies on itse toiminut jotakin, ja silloin he kohtelevat häntä vertaisenaan."
"Aivan niinkuin minua kohdellaan Wouvermanin telakalla. Minä olen nyt yksi joukosta. Disko on kertonut jokaiselle, että minä olen ansainnut palkkani." Harvey levitti kämmenensä eteensä ja hieroi niitä sitten vastakkain. "Ne ovat taasen jo aivan pehmeät", sanoi hän surullisesti.
"Pidä ne sellaisina vielä muutamia vuosia eteenpäin, sen aikaa kun hankit itsellesi tietosivistystä. Sitten voit karaista niitä jälleen."
"Ni-in, niinpä kai", vastasi Harvey, mutta äänensävy ei ollut ollenkaan innostunut.
"Kaikki on sinun omassa varassasi, Harve. Voithan turvautua äitiin ja panna hänet höpöttämään hermoistasi ja herkästä terveydestäsi ja muista hupsu niksistä."
"Olenko minä koskaan niin tehnyt?" sanoi Harvey hiukan väkinäisesti.
Hänen isänsä kääntyi häneen päin ja ojensi pitkää kättään. "Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, etten voi tehdä mitään sinusta, jollet asetu suoriin suhteisiin minun kanssani. Minä voin kyllä suoriutua kanssasi, jos olet yksinäsi, mutta minä en yritäkään hallita yhtaikaa sekä sinua että äitiä. Siihen on elämä liian lyhyt."
"Tuntuu kuin en minä olisi juuri paljon arvoinen, vai mitä ajattelet?"
"Se lienee kyllä suureksi osaksi minunkin syytäni; mutta jos tahdot kuulla totuuden, niin et ole ollut juuri paljon arvoinen näihin asti. Vai oletko?"
"Hm — Disko arvelee… Kuules, mitä lasket minun kasvatukseni tulleen maksamaan, alusta alkaen tähän asti?"
Cheyne hymyili. "En ole koskaan sitä laskenut, mutta arvioisin summan tulevan lähemmäksi viittä- kuin neljääkymmentätuhatta dollaria; ehkä se voi nousta kuuteenkin kymmeneen. Nuori polvi tulee kalliiksi. Sen tarvitsee saada kaikkia, ja se kyllästyy niihin — ja isäukko saa maksaa kulut."
Harvey vihelsi, mutta sisimmässään hänestä oli mieluista ajatella, että hänen kasvatuksensa oli maksanut niin paljon. "Ja kaikki tuo on hukkaan heitettyä pääomaa, eikö niin?"
"Sijotettua, Harve. Sijotettua, toivoakseni."
"Jos otaksumme sen vain kolmeksikymmeneksi tuhanneksi, niin nuo minun ansaitsemani kolmekymmentä dollaria tekevät noin kymmenen senttiä sadalle dollarille. Se on kovin vähäinen voitto." Harvey pudisteli totisena päätään.
Cheyne nauroi niin että oli vähällä pudota laituripaalulta veteen.
"Disko on saanut monta vertaa enemmän Danista siitä saakka kun hän on täyttänyt kymmenen vuotta; ja Dan on vielä ollut koulussa toisen puolen vuotta."
"Ahaa, sinne päinkö se kallistuukin!"
"Ei, en minä mitään erityistä tarkottanut. Minä vain en näe itsessäni mitään kerskattavaa tällä kertaa — sitä minä ajattelen… Minua sietäisi antaa selkään."
"Minä en voi sitä tehdä, ukkoseni; muuten minä ehkä tekisin sen, jos luontoni olisi sellainen."
"Ja sitten minä muistaisin sen elämäni loppuun asti, enkä antaisi sitä sinulle ikinä anteeksi", sanoi Harvey, leuka nyrkkien varassa.
"Aivan niin. Niin juuri minäkin tekisin. Ymmärrätkö?"
"Ymmärrän. Syy on yksin minun eikä kenenkään muun. Mutta olipa miten oli, jotain tässä on tehtävä."
Cheyne otti sikaarin liivintaskustaan, puraisi poikki kärjen ja alkoi poltella. Isä ja poika olivat hyvin toistensa näköiset, sillä parta peitti Cheynen suun, ja Harveylla oli sama hiukan kaartuva nenä, samat liki toisiaan olevat mustat silmät ja samat kapeat, korkeat poskipäät kuin hänen isälläänkin. Jos kasvoille olisi sivellyt vähän punertavan ruskeaa väriä, olisi hän hyvin sopinut esittämään jotain kertomuskirjojen punanahkaintiaania.
"Sinä voit jatkaa samaan tapaan kuin tähänkin asti", puheli Cheyne verkalleen, "tullen maksamaan minulle kuusi- tai kahdeksantuhatta dollaria vuosittain siihen saakka kun tulet äänestyskelpoiseksi. Silloin sinä tulet miehen kirjoihin ja voit siitä lähtien kuluttaa minun laskuuni neljäkymmentä tai viisikymmentä tuhatta, lukuunottamatta sitä mitä saat äidiltäsi, ja pitää kamaripalvelijaa ja huvipurtta ja maatilaa, jolla voit olla kasvattavinasi juoksijahevosia ja pelata korttia oman joukkueesi kanssa."
"Niinkuin Lorry Tuck?" pisti Harvey väliin.
"Niin; taikka De Vitre'n veljekset tai McQuade-ukon poika. Kalifornia on täynnä sellaisia, ja tässä tulee juuri parahiksi näytekokoelma, joka osottaa samaa tavaraa valmistettavan idässäkin."
Kiiltävän mustaksi maalattu höyrypursi, jossa oli mahonkinen kajuutta, nikkelöity kompassikoppi ja puna- ja valkearaitainen auringonsuojus, tulla puskutti satamaan, jonkun newyorkilaisen pursiseuran viiri tangon nenässä liehuen. Kaksi jonkinlaisiin muka meripukuihin puettua nuorta miestä istui korttia lyöden salongin ikkunan vieressä, ja pari naista punaisen ja sinisen kirjavat päivänvarjot käsissä katseli vieressä ja nauroi kovaäänisesti.
"Enpä haluaisi joutua tuolla merelle edes jonkunlaisessa tuulessa. Liian kapea", sanoi Harvey arvostelevasti purren, hidastaessa kulkuaan ankkuripoijua lähestyessään.
"Heillä on hauskaa oman käsityskantansa mukaan. Minä voin hankkia sinulle samanlaista, vieläpä kaksinverroin kuin näillä on, Harve. Mitä pitäisit siitä?"
"Caesar!—Tuolla tavoin ei venettä lasketa vesille", sanoi Harvey, yhä kiintyneenä purtta katselemaan. "Jos minä en osaisi käsitellä taljaa tuon paremmin, niin pysyisin maalla… Entä jollen minä tee sitä?"
"Pysykö maalla — vai mitä?"
"Huvittele pursilla ja maatiloilla ja elä 'isä-ukon' kustannuksella ja — piiloudu äidin taakse jos tulee ikävyyksiä", sanoi Harvey silmät vilkkuen.
"No, siinä tapauksessa käyt käsiksi töihin minun liikkeessäni, poikaseni."
"Kymmenen dollarin kuukausipalkallako?" Taaskin vilkutus.
"Ei senttiäkään enempää ennenkuin olet sen arvoinen, ja menee joitakin vuosia ennenkuin saat sitäkään."
"Minä tahtoisin mieluummin alottaa konttorin lattian lakaisemisella — sillähän ne suuret pomot alkavat? — ja saada jotain palkkaa heti, kuin…"
"Tiedän sen; kaikki me ajattelemme samalla tavalla. Mutta lakaisijoita voinemme saada palkatuksi riittävästi muutenkin. Minä tein juuri saman erehdyksen, nimittäin sen, että tahdoin päästä ansaitsemaan liian pian."
"Ja se erehdys tuotti kolmekymmentä miljoonaa dollaria, vai kuinka?Sellaisilla mahdollisuuksilla luulisin minäkin uskaltavani."
"Olen hävinnyt ja olen voittanut. Voin kertoa sinulle niistä asioista, jos tahdot kuulla?"
Cheyne hiveli partaansa, katseli hymyillen yli tyvenen vedenpinnan ja alkoi puhua kääntymättä Harveyhin päin, joka pian alkoi oivaltaa että hänen isänsä kertoi nyt hänelle elämäkertaansa. Hän puhui hiljaisella, tasaisella äänellä, elehtimättä ja ilmehtimättä, ja kuitenkin hän esitti kertomuksen, josta kymmenen johtavaa sanomalehteä olisi auliisti maksanut suuria summia — kertomuksen nelikymmen-vuotisesta toiminnasta, joka oli samalla kertomus Uuden Lännen syntyhistoriasta, joka historia on vielä kirjottamatta.
Se alkoi orvosta pojasta, joka oli jäänyt oman onnensa nojaan Texasissa, ja jatkui monivivahteisena läpi satojen vaiheiden ja käänteiden, tapahtumapaikkojen siirtyessä toisesta Lännen valtiosta toiseen, kaupungeista, jotka nousivat maasta kuukaudessa ollakseen vuoden päästä jo autioina, hurjiin uhkayrityksiin rajuissa erämaaleireissä, jotka ovat nyt kivikatuisia kaupunkeja. Siihen sisältyi kolmen rautatielinjan rakentaminen ja neljännen harkittu hylyksi saattaminen. Se kertoi höyrylaivoista, kaupungeista, metsistä ja kaivoksista sekä kaikkiin maailman kansallisuuksiin kuuluvista miehistä, jotka miehittivät, rakensivat, hakkasivat ja kaivoivat niitä. Se kosketteli jättiläismäisten rikastumismahdollisuuksien avautumista silmien eteen, jotka eivät nähneet, tai niiden menettämistä mitä vähäpätöisimpäin aika- ja matkaesteiden takia; ja läpi tapahtumain ja tilojen lukemattomien vaiheiden liikkui Harvey Cheyne, milloin rikkaana, milloin köyhänä, sinne ja tänne, edes ja takaisin, laivamiehenä, junamiehenä, tavarain välittäjänä, ravintolan pitäjänä, sanomalehtimiehenä, koneenkäyttäjänä, kauppamatkustajana, maatila-asioitsijana, valtiollisena agitaattorina, ilmotusasiamiehenä, väkijuomakauppiaana, kaivoksenomistajana, keinottelijana, karjanhoitajana tai maankiertäjänä, joskus ratsain, useimmiten jalan, aina valppaana ja levollisena, etsien omia etujaan sekä, niin hän ainakin itse sanoi, maansa kunniaa ja vaurastumista.
Hän kertoi luottamuksestaan, joka ei milloinkaan pettänyt, ei edes silloin kun hän riippui epätoivon partaalla — luottamuksesta, jonka synnyttää ihmisten ja olosuhteiden tunteminen. Hän puhui lavealta rohkeudestaan ja neuvokkuudestaan kaikissa tiloissa, ja hän tuntui pitävän sitä niin luonnollisena asiana ettei hän edes muuttanut äänenpainoaan siitä kertoessaan. Hän kuvaili kuinka hän oli syrjäyttänyt vihamiehiään tai antanut heille anteeksi, aivan samoin kuin he olivat syrjäyttäneet häntä tai antaneet hänelle anteeksi noina huolettomina päivinä, kuinka hän oli houkutellut, imarrellut ja pelotellut kaupunkeja, yhtiöitä ja renkaita, aina niiden itsensä hyödyksi, kuinka hän oli suunnannut rautatielinjoja vuorten ympäritse tai lävitse ja rotkojen ylitse, ja lopuksi kuinka hän oli istunut toimettomana erilaisten yhteisöjen raastaessa siekaleiksi viimeisetkin jätteet hänen kunniallisuudestaan.
Harvey kuunteli tätä tarinaa henkeään pidätellen, pää hiukan sivulle kallistettuna, silmät rävähtämättä suunnattuina isän kasvoihin, joitten uurteisille poskille ja ulkoneville silmäkulmille hehkuva sikaarinpää loi omituisen hohteen hämärän yltyessä. Hänestä tuntui kuin hän olisi katsellut junan veturia, joka syöksyy eteenpäin pimeässä — peninkulma jokaisen uuninluukun avauksen synnyttämän loisteen välillä; mutta tämä veturi osasi puhua, ja sanat vaikuttivat pojan mieleen ja panivat sen liikkeelle pohjiaan myöten. Vihdoin Cheyne viskasi pois sikaarinpätkän, ja he istuivat pimeässä loiskivan veden partaalla.