Noor-Eestile
Ei mulle kunniata, — ei koskaan, milloinkaan! Ja niin jos kuiske kuuluu, se on harhahuhu vaan.
On kolkot lauluni kaikki,sydän kolkko rinnassain,ja kolkoin kohtaloni, —ei minulle koskaan vain!
Vaan kunnia niille, jotkasai valossa varttua,ja tiedon kruunua kantaaja työhön tarttua.
Ja jollei miehiä löydy,niin itse luokaa ne!hyveet kaikki kerätkäätte, —ei minua, — kuulkaa se!
Hyveet kaikki kerätkäätte:nuo rakkaat vainajat,nuo vanhat, kalliit kummutja esivanhemmat.
Niin saatte sankarinne, kun suuriks kasvatte, ken nuorten kunnon kruunaa, ei minua, — kuulkaa se!
Laul sellest kaduvast
Laulu loppuvan suven,suruinen laulu.
Laulu loppuvan elon,suruinen laulu.
Haihtuvan nuoruuden laulu,haikea laulu.
Haihtuvan hyveen laulu,haikea laulu.
Surun sammuvan laulu,surkea laulu.
Kansan kuolevan laulu,surkein laulu.
Paremat ei kannata
(Poltettuani runoni)
Käy tuiskut kilvan kedolla, ja tumma taivas, tumma maa, niin armas, armas minulle, ei silmä salli parempaa.
Mun vanhempaini menneisyys,oi murheinen ja musta maa!Kuussataa vuotta vieri jo,ei tähden tuikett ainoaa.
Kuussataa vuotta vieri jo, ei tähden tuikett ainoaa. Niin, armas, armas minulle, ei sielu salli parempaa.
Külm
Niin hyinen korven hiljaisuus, niin verenkirkas idän koi…. Palava löyly pohjoisen! Ja sudet aamun alkaen taas kera kauriin vaikeroi. Puu värähtää… ja pakkanen käy paukkuen. Taas hyinen kuolon hiljaisuus, vait korpi jää… niin verenkirkas idän koi.
Oh mu kallis emakene!
Oi mun kallis kantajani, oi sa emo ehtoinen! Kuolleen kumpu itse olen, kummulles kun kulkenen.
Neuvon sanoit: seuraa mua,seuraa mua, poikani!En ma sua seurannutkaan,neitoa vain, äitini!
Yöt ja päivät, yöt ja päivät,juoksin neidon jäljissä,annoin suuta anturalle,kun se tallas sydäntä.
Oi mun kallis kantajani, oi sa emo ehtoinen! Kuolleen kumpu itse olen kummulles kun kulkenen.
Oh sõbrad, ei lase ma öelda
Oi tuttavat, älkää tulko mua sairaaks syyttämään! Ett' täysin terve oisin, en usko itsekään.
Niin terve vain lienen, että tään rahvaan raihnaisan, tään rahvaan raukan ja rakkaan viat kaikki kuvastan.
Nagu ilusamgi hele hääl
Niinkuin ääni kirkas, kultainen rotkon pohjaan sortuu soinnultaan, vaihtuu valitukseks alta maan, alta arkkuin, alta ruumiitten:
niinpä sammuu pyyde pyhinkin, kukka kuolottuuden lakastuu, totuus kirkas, kaunis tukehtuu, hukkuu yöhön huuto hartahin.
Laul Eestist
Aikakirjat kuin kirojen luku, maahan sorrettu, matala suku, käyrät, kumarat vaivaiskoivut, juurineen, juuritta hetteessä rämeen: Se on Eesti.
Kukapa suot nämä kuivaa kerran?heilimöi nuoruus vain hetken verran,ruostuu tekojen kirkas teräs,raskaina iskevät hallayön ruoskat,Eestissä ollaan.
Kenenpä nauru kirkasna soisi?murheet ken riemuksi muuttaa voisi?kuormasta kyyryssä huokaa elokohdalla Murheen-alhon kylän,Eestin elo.
Vaivaispajujen, petäjäin kehto!toisin lehajaa tammilehto,toisin etelän taivaan allaviinirinteillä raikuu runo.Eestissä sataa
ruosteista sumua alati, aina… eipä laulajan päähän paina laakerinlehväistä seppeltä kukaan. Kova on kohtalo syntyä tänne laulajaks Eestin.
Laulamme tuntien varhaisen tuhon, kirottuin soitten kuoleman-uhon. Mistä on unelma kuolemanlasten? päivästä kauniista, kirkkaammasta, päivästä Eestin.
Soolaugastel
Täynnänsä syvärejä suon on syli. Niist' ammottaako vesi, ruosteinen, kieletön? vai tuijottaako tuska, niin musta, mieletön?
Täynnänsä syvärejä suon on syli.
Vedestä kohoo kuplat hopeaiset. Oi soitten kaihot, sala-unelmat, oi tuulentuvat, tyhjyytehen raukeevat!
Vedestä kohoo kuplat hopeaiset.
Nään vaivaiskoivut maata matavaiset. Syvällä suonet piilee vuossatain menneitten, ja jalan alla väijyy suon pinta liejuinen.
Nään vaivaiskoivut maata matavaiset.
Tuhannet sääsket survoo soitten yli, kasvoihin, suuhun sinkoo, verehen imeytyy, tahtohon takertuupi, sydämeen kätkeyy.
Tuhannet sääsket survoo soitten yli.
Ãœhele lapsele
Soi helisten sun naurus huoneeseni,soi helisten!kuin airo järven, halkoi kirjojenise harmauden.
Kaks kuoppaista ja palmikkoa kaksi,kaks kuoppaista!ja silmät äiti pesi kirkkahaksi,kaks laulua!
Kuin tuulispää ohitse riemus kiitää,kuin tuulispää!kisaten, karkeloiden jalkas liitääja lennähtää.
Laps huhtikuun, noin elon halki pysy,laps huhtikuun!Sä älä ankeuteni syytä kysyja murheen muun!
Vain karkeloon, te kevytkenkäjalat,vain karkeloon!Avoinna olkoon kaikki leikkialat,tie aurinkoon!
Mut sankartyö on tuskaa naurain kantaa,mut sankartyövaeltaa vihellellen Lethen rantaa,kun yltää yö.
Meie aja muinasjutt
Läpi lumen tiemme kulki, tumman taivaan pilvet sulki.
Mikä siintää halki yön? ne on kodin metsäsalot, metsän takaa tutut talot, uni jälkeen päivätyön.
Tuulenhenki havahti.Kuulkaa, mikä yöstä räikkyi:talven vaitiolo säikkyi,sydämessä vavahti.
Kuka itkee, lohduton?Monin kerroin huuto kaikuu,yli kotirajan raikuu;satu synkeä se on.
Sydämessä värähti,läpi luun ja lihan tuikkas.Joku mustaan yöhön huikkas,joku nauruun pärähti.
Kauan älä kuuntele! Kiihko kouristuttaa rintaa, oman maasi poljet pintaa, oma kotis onpi se!
Läpi lumen tiemme kulki, tumman taivaan pilvet sulki.
Needmine
Te maan päällä makaajat, suistukaa surman yöhön! Te nurmen alla nukkuvat, herätkää, herätkää työhön!
Pudottaa lehtensä elämän puu,kauhean kiron on maassa valta,elävät elämää kammoksuu,noustava miesten on mannun alta!
Vaiti on vainajat haudoissaan,kohoo ei kummusta sankari pyhä,turhaanko toivomme miestä yhä,ken katkoisi kahleet, lunastais maan?
Kolkko kuin yö kaartaa kirous maan, työssä on haudankaivaja vaan, siunattu työ!
Vaan kirotut elävät, kuolleet!
Mis tarvis piinad, mis tarvis paast?
Miks hiukeisin, miks paastoisin? Kas, viinamarjat valmiiks saa! niin kauan halut hillitsin, nyt rinnan riemut puhjetkaa!
On kaunokaisia kyllälti,mut yhtä halajoitsen vain!janosta riutui rintani,ja nyt hän hehkuu huulillain.
Jo päivä puoleen kohosi, pois varjot tieltä vaeltaa. Oi, ihanaiseni, iloni! mun vertani huumaa, houkuttaa!
Kuin kuumehoure outo sielun täytti, ja sateeks suli lokakuinen syys, meit' tuskan uljas kärsivällisyys taas sinne-tänne puistoteillä käytti.
Jo lyhdyt kaukaa tuikehtivan näytti, ja kadut katti illan hämäryys, meit tuskan uljas kärsivällisyys taas sinne-tänne puistoteillä käytti.
Vaan turhaan paratiisiin pääsyä taas itki rakkaus tai ihmettä, ja säikkyi öisiin sumusokkeloihin.
Ja unelmia vailla, vierekkäin tutuilla teillä vaelsimme näin, ja rakot astelimme anturoihin.
Saaremaa rannal
Kulkija rauhaton, tuskaisna tullut, levähdä, viivy, vierellä viihdyttävän, loiskivan rannikon veen! Venuksen vaivasta irti, paossa Amorin nuolten, lepoa leyhyttelee lounaisen henkäys taas. Auvoks ankeus muuttuu, merta heijastaa mieles, rantaa rosoista kun kesää kiittäen käyt.
Inspiratsion
Niin hyvää, ihmeellistä, ihanaa!
syliisi pääni tahdon painaltaa, helinää kuulla hiljaa hivelevän äänes, taas lapsen lailla hyvä, hurskas olla.
Ah, kuinka heltyi, suli sieluni!
Jos ääni hiljainen tuo etsis, kutsuisi,niin kuulisin sen yli maitten, merten, myrskyinhalki,maan ääriin harhailleenakin taas luokseskiiruhtaisin.
Oi mistä ympärilläin valo ylhäinen?Ma katson kahden silmän välkkeesen,kaks silmää kaukomieltä mulle hellään hymyy,en unhoittaa voi niitä, katsetta pois koskaankääntää.
Ei sulkea voi niitä surmakaan!
ja tyhjä vaikk' ois elon vainioni vaan, ja sammuis vitkaan laulun liekit kaikki, laulusta tästä läpi yönkin loistais silmäs!
Elu tuli
Elon tuli taivaalla aurinkona hohtaa, elon tuli pilvistä pitkäisenä kohtaa, säteilee välkkyen pimeimmässä yössä, kirkastaa mietteet, kiihoittaa työssä
ja katoovaisuuteen sammuu.
Miksikä kohisee keväinen vuo?Kutka on tiellä kulkijat nuo?Tulisoihdut nuorten yli arkitöidensäihkyvät uhmaten, ikävöiden,
sinis kuin saapuvat veräjille Tuonen.
Elon tuli leimuu, salamoi, lyö, elon tuli ihmisten sydämiä syö, elon tuli palaa ja elon tuli sammuu, ja tulensijakin pian tummuu,
jää jälelle pivontäysi tuhkaa.
Olkoon elon tulen tuhkansija pyhä, elon tuli itse pyhempi yhä!
Südatalve-öö
Verkkaan vierivät, soutavat taivaalla pilvet, hiljaa huojuvi puu, hopeaa hohtavi kuu. Taivaan kannella tuikkii tuhannet liekkivät tähdet, yltä ympäri maan, vait'olo valvovi vaan. Silminkantamiin saakka säihkyvi lumi, aallot on antauneet, vaiti on vihaiset veet. Kalamies ammoin mutaiset verkkovajansa jätti, harvoin miehenpä näin, painuvan avantoon päin. Vilkkuvat kirkasna kaukaisten kylien myöhäiset tulet, vastahan heijastaa luminen, uninen maa. Kaukaa kaikuva ilma koirien haukunnan kantaa, harvaan, hiljakseen, kilisee kulkuset reen. Aikojen katoovaisuutta tornista kumeain soinnuin kello vaskinen lyö, vaiti on sydänyö.
Kevadetunne
Jokin kuin välkkyvi, vilkkuvi, tuikkaa,kaukaisten kukkulain takaa,kaukaisten korpien takaajokin kuin kutsuvi, huhuvi, huikkaa.
Taivas sädehtii, seestyy ja päilyyylitse kukkivain maitten,tuoksuvain luhtamaittenhelmassa tuntematonta häilyy.
Jokin kuin välkkyvi, vilkkuvi, tuikkaakaukaisten kukkulain takaa,kaukaisten korpien takaajokin kuin kutsuvi, huhuvi, huikkaa.
On kuin povessa tekisi terää,paisuvi, vapaaks halaa,vieno huhunta salaasielussa helläksi helinäks herää.
Haiguse aegu
Koittaa, ja tähdet sammuu alkavaan päivään, säikkynyt kuuvalo vaihtuu kelmeään häivään.
Halki harmajan ruudunsäteet heittyy,pilvien reunat puna-purppuroin peittyy.
Suljen silmäni; tuli hiipuen palaa. Öinen outo harha haihtuu salaa.
Kaljudel
Kuin herkät, hapraat harsot alla auringonajelee autere taas ja hajoaa ja laajenee.
Taholta luotoin tuuli raitis tuntuvihuokuna heikkona vain, pois tyyntyin kaukaisuuksihin.
Edessä salmet aukee siintoon, säteilyynpiilosta pilvien nyt jo haihtuvain ja häipyväin.
Ja taivaan laki laajaks seestyy, suurenee,valossa välkkyen kuin suur sädehtivä äärettyys.
Kupeella kallioitten, päivän paisteessalevolla miehiä on, kuin kuolon unta nukkuen.
Ja rauha nukkujoitten, kuumat kalliotvait'olon voimalla ne kuin sielun kielet kiehtovi.
Kuin vieris päämme päällä vierimistänsäketjuna kiertäen vain maailmat oudot vierahat.
Õhtu ood
Kuin vaskikiekko aaltojen vuoteesen,niin vaipuu meren helmahan aurinko,keskellä kullan liekitsevän,loistaen loppuvaa kauneutta.
Ja pilven longat, liekeissä auringon,keskeltä hehkun korkeina patsaina,tulesta iltaruskon nousee,kumottain vellovan kullan lailla.
Ja kalvahtaissa sortuvat, sammuvat,kuin kaskimailla ruskeaan loimuhunkeskellä siniharmaan sauhunsammuvat suunnaton-suuret soihdut.
Ja hämärtäissä vait'olon helmastavalahtaa rauha harsona vienonaniin suloisilla säveleilläylitse taivahan, maan ja meren.
Sügistalve õhtu
Talviaurinko taas pilvipesähän painuu, vieras, heikko häivä ylitse kalpean maan tuhkankarvaisna hiipii himmeten hiljaa.
Kaukaa kuultavi veet vaiti, kangistuneina,rannan tyhjän puolla.Lunta lauhasti luo, hienot, leijuvat hiuteetylhäältä lankee.
Salon sinehen päin, hiljaisuudesta usvanmustat linnut lentää,pahaa tietäen ne vaakkuu sankoissa sarjoin,pitkissä parvin.
On kuin sieluni taas taakan tuntisi oudon, vieraan varjon lailla, raskas raukeus kuin maahan murtavi mielen vaipuissa valon.
Luitel
Painuu lännen maille päivä, punainen kuin veri, yksin somerolle istuiksen, kauempan kevään sinertävän tumma meri häipyy kaukomielin kohisten.
Yli luotoin, yhä illan kultaa kuultavien,kiitää ulapalle kirkuenlokit, myrskylinnut läpi ilmain hämärien,yli illan vetten varjoisten.
Niinkuin päivää pakenevaa lännen mailla tavoittaapi purje kalpea, niinpä velloo mieli, öisen vaahtolaineen lailla kauas, täynnä tummaa kaihoa.
Talvine õhtu
Yli tasangon tumman rauhan,lumen sinisen, lauhanLuo säteet sammuvan päivänhohtavan häivän.
Yli lumen laakean, summan,niin tyhjän ja tumman,vain autio tieyli virran vie.Pajut ruskeat taipuu,unen varjoon vaipuu,tien päätä ei näy,rata rekien käyläpi päivän palon,kuun kelmeän valonpois kauas.
Mõte
Se syntymättä vielä, salaa ahjossa aivoin kuumeneepi. Väristen äkkiä jo palaa ja fosforkielin karkeleepi.
Ja puhkee punalieskaks leimuamaan,loistossa kauneuden luomisriemun,salaisen soihdun lailla helottamaanseasta sauhun, punertavan liemun.
Ja niinkuin siivellinen sana se intohimon säkenissä esille vyöryy voittamattomana sytyttäin tulen sydämissä.