»Tehkäämme tästä loppu, Jumalan nimessä!» virkkoi sir John nousten.
»Odottakaa!» huusi Rosamund »Minä vannon, että kaikki, mitä olen sanonut, on totta — lukuunottamatta sitä, mitä kerroin väkisinviemisestä. Sen myönnän, mutta olin antanut sen anteeksi sen nojalla, mitä sain myöhemmin tietää.»
»Hän myöntää sen!» ivaili sir John.
Mutta Rosamund jatkoi hänestä välittämättä. »Koska tiedän, mitä hän on kärsinyt toisten tekemien rikosten tähden, pidän häntä mielelläni miehenäni toivoen voivani jossakin määrin hänelle korvata niitä vääryyksiä, joihin olen itse syypää. Teidän tulee uskoa minua, hyvät herrat. Mutta ellette tahdo uskoa, kysyn teiltä, eikö hänen eilinen menettelynsä merkitse mitään. Ettekö muista, ettette olisi tietänyt mitään olopaikastani, ellei hän olisi tahtonut sitä ilmaista.»
Tuomarit tuijottivat häneen uuden hämmästyksen valtaamina.
»Mitä tarkoitatte, mistress? Mihin hänen tekoonsa tahdotte viitata?»
»Vieläkö sitä kysytte? Haluatteko niin kiihkeästi saada hänet surmata, että teeskentelette tietämättömyyttä? Tiedättehän, että hän lähetti Lionelin ilmoittamaan teille, missä olen?»
Lordi Henry kertoo tuon kuultuaan iskeneensä kämmenensä pöytään siten ilmaisten kiukkua, jota ei kyennyt enää hillitsemään. »Tämä on liikaa!» huusi hän. »Tähän saakka olen pitänyt teitä vilpittömänä, mutta harhaan johdettuna ja hairahtuneena. Mutta tällainen tahallinen valhettelu rikkoo kaikki rajat. Miten sinun onkaan käynyt, tyttö? Lionel itse on meille kertonut, kuinka pääsi kaleerista karkaamaan. Hän itse kertoi, kuinka tuo konna oli piiskannut häntä ja heittänyt hänet sitten mereen kuolleeksi katsottuna.»
»Niinkö!» virkkoi sir Oliver hampaittensa lomitse. »Siitä tunnenLionelin! Hänen täytyi tietenkin olla väärämielinen loppuun asti.Olisihan minun pitänyt se arvata.»
Ahdistettu Rosamund kumartui kohti lordi Henryä ja toisia juhlallisen vihan vallassa. »Hän valehteli, se halpamainen, kavala konna!» huusi hän.
»Hyvä rouva», nuhteli sir John, »te puhutte henkilöstä, joka on kuolemaisillaan.»
»Ja varmasti kadotuksen oma», lisäsi sir Oliver. »Hyvät herrat», huudahti hän sitten, »te todistatte vain omaa typeryyttänne syyttäessänne tätä jaloa naista valehtelijaksi.»
»Olemme kuulleet riittävästi sir», keskeytti lordi Henry.
»Jospa olettekin!» ärjäisi sir Oliver äkkinäisen vihanpuuskan vallassa. »Mutta nyt saatte kuulla hiukan enemmän. Totuus pääsee lopulta voitolle, sanoitte itse, ja se pääsee voitolle, koska tämä jalo nainen sitä tahtoo.»
Hänen poskiinsa oli noussut puna, ja hänen vaaleiden silmiensä katse leikki heidän vaiheillaan kuin teräksinen tutkain, ja siihen sisältyi pakottavaa voimaa kuin teräksiseen tutkaimeen. Hän oli seisonut heidän edessään puolittain ivallisena ja välinpitämättömänä, alistuneena siihen ajatukseen, että joutuisi hirtetyksi ja toivoen asian tapahtuvan niin nopeasti kuin suinkin mahdollista. Hän oli ajatellut, ettei elämä voinut hänelle enää mitään tarjota ja uskoi lopullisesti menettäneensä Rosamundin. Hänen mieleensä tosin muistui Rosamundin edellisenä päivänä kaleerissa hänelle osoittama hellyys, mutta hän oli otaksunut tuon hellyyden johtuneen yksinomaan tilanteesta. Olipa hän arvellut, että nytkin oli samoin laita, kunnes oli huomannut, kuinka tuimasti ja epätoivoisesti Rosamund taisteli pelastaakseen hänen henkensä, kunnes kuuli ja tunsi vilpittömäksi Rosamundin rakkaudentunnustuksen ja hänen ilmaisemansa halun korvata hänelle kaikki, mitä hän oli joutunut aikaisemmin kärsimään. Tuo oli Oliveria yllyttänyt, ja jos enempää yllykettä tarvittiin, hän sai sen toisten leimatessa Rosamundin lausumia perättömiksi ja avoimesti häntä ivaillessa siitä, mitä luulivat valheiksi. Siitä aiheutunut kiukku oli lujittanut hänen päätöksensä vastustaa heitä ja käyttää ainoata vielä käytettävissä olevaa asetta — sitä armollista sattumaa, jonka oikeamielinen Jumala oli jättänyt hänen käytettäviinsä melkein vastoin hänen tahtoansa.
»En tietänyt ollenkaan, hyvät herrat», virkkoi hän, »että sir Johnia johti kohtalon käsi eilen, kun hän antautumisehtojani loukaten otti vangin kaleeristani. Se mies on, kuten jo aikaisemmin mainitsin, entinen englantilainen merimies, Jasper Leigh nimeltään. Hän joutui käsiini muutamia kuukausia sitten ja käytti orjuudesta pelastaakseen samaa keinoa, jota minä olin käyttänyt samoissa oloissa. Minä olin armollinen salliessani hänen niin menetellä, sillä hän oli se laivuri, jonka Lionel oli palkannut viemään minut väkisin Berberiaan. Hän joutui kerallani espanjalaisten haltuun. Käskekää tuoda hänet tänne ja kysykää häneltä itseltään.»
Kaikki katselivat häntä mitään virkkamatta, mutta useissa kasvoissa näkyi hänen julkeilta tuntuvien sanojensa aiheuttama hämmästynyt ilme.
Lordi Henry alkoi vihdoin puhua. »Tuo on totisesti aivan eriskummallisen ja epäilyttävän mielevää», virkkoi hän, varmaankin hieno ivahymy huulillaan. »Sama mies siis on laivassamme, joutunut vangiksi, melkein sattumalta —»
»Ei ihan sattumalta, mutta tosiaankin melkein. Hänellä on mielessään vihankaunaa Lionelia kohtaan, koska onnettomuus kohtasi hänet Lionelin vuoksi. Eilen illalla, Lionelin arvelematta hyökätessä kaleeriin, Jasper Leigh havaitsi voivansa maksaa vanhan velan ja teki niin. Siitä johtui, että hänet pidätettiin.»
»Niin ollenkin sattuma tuntuu yhä ihmeeltä.»
»Ihmeitä täytyy tosiaan sattua, lordi, jotta totuus voi tulla ilmi», vastasi sir Oliver, äänessä aikaisempi ivallinen sävy. »Hakekaa hänet tänne ja kysykää asiaa häneltä. Hän ei ollenkaan tiedä, mitä täällä on tapahtunut. Olisi mieletöntä otaksua hänen ennakolta varustautuneen tilanteeseen, jota ei kukaan ole voinut aavistaa. Noutakaa siis hänet tänne.»
Ulkoa kuului askelia, mutta tuokion aikaan ei kukaan kiinnittänyt niihin huomiota.
»Valehtelijat ovat varmaan pitäneet meitä kyllin kauan pilkkanaan!» virkkoi sir John.
Ovi syöstiin auki, ja välskärin laiha tumma hahmo ilmaantui näkyviin.
»Sir John!» lausui hän kiireesti arvelematta keskeyttäen juhlallisentoimituksen ja ollenkaan huolimatta lordi Henryn äkäisestä katseesta.»Master Tressilian on tullut tajuihinsa. Hän kysyy teitä ja veljeänsä.Joutukaa, hyvät herrat! Hän heikkenee nopeasti.»
Kuudeskolmatta luku.
Koko seurue riensi alhaalla olevaan hyttiin välskärin jäljessä, sirOliver viimeisenä vartijainsa saattamana. He kokoontuivat makaavanLionelin luo, joka kasvoiltaan tuhkanharmaana hengitti vaikeasti jakatseli tylsin, lasimaisin silmin.
Sir John juoksi hänen luoksensa, taivutti toisen polvensa ja kiersi hellästi käsivartensa kylmenevän ruumiin ympärille kohottaen sen ja pitäen sitä lepäämässä rintaansa vasten.
»Lionel!» huusi hän tuskallisesti ja lisäsi sitten, ikäänkuin koston ajatuksilla tyynnyttääkseen ja lieventääkseen kuolevan ystävänsä viimeisiä hetkiä: »Se konna on hallussamme.»
Lionel käänsi päätänsä oikealle erittäin hitaasti ja ilmeisesti ponnistaen, ja hänen tylsä katseensa siirtyi sir Johnin ohi etsien jotakin toista henkilöä ympärillä olevien joukosta.
»Oliver?» kuiskasi hän käheästi. »Missä on Oliver?»
»Sinun ei tarvitse olla levoton —» aloitti sir John, mutta Lionel keskeytti.
»Odota!» käski hän äänekkäämmin. »Onko Oliver turvassa?»
»Minä olen tässä», kuului sir Oliverin syvä ääni, ja hänen ja hänen veljensä välissä seisovat vetäytyivät syrjään, jotta Lionel voisi hänet nähdä.
Lionel silmäili häntä kauan mitään virkkamatta, hiukan kohottautuen.Sitten hän vaipui jälleen hitaasti sir Johnin rintaa vasten.'
»Jumala on armollinen minulle syntiselle», sanoi hän, »koska suo minulle tilaisuutta korjata rikostani, joskin myöhään.» Sitten hän ponnistautui jälleen istumaan ojensi kätensä kohti Oliveria ja huusi rukoilevalla äänellä: »Noll! Veljeni! Anna minulle anteeksi!»
Oliver astui kenenkään estämättä eteenpäin, kädet yhä selän taakse sidottuina, kunnes seisoi veljensä vieressä niin korkeana, että turbaani hipoi kajuutan kattoa. Hänen kasvonsa olivat jäykät ja tylyt.
»Mitä pyydät minulta anteeksi?» kysyi hän.
Lionel yritti vastata, mutta vaipui takaisin sir Johnin syliin vaikeasti hengittäen. Hänen huulillaan näkyi verinen vaahtojuova.
»Puhu! Puhu Jumalan nimessä!» kehoitti Rosamund toiselta puolelta, äänessä tuskan kouristus.
Lionel katsahti häneen ja hymyili heikosti. »Älkää pelätkö», kuiskasi hän, »minä puhun; Jumala on säästänyt minua sitä varten. Laske minut sylistäsi, Killigrew. Minä olen… kehnoin ihminen maan päällä. Minä… minä surmasin Peter Godolphinin.»
»Hyvä Jumala!» valitti sir John. Lordi Henry henkäisi syvään hämmästyneenä ja asian oivaltaen.
»Niin, mutta rikokseni ei ole siinä», jatkoi Lionel. »Siinä en tehnyt mitään syntiä. Me taistelimme, ja minä surmasin hänet puolustaessani itseäni — kunniallisesti. Rikokseni tapahtui vasta jälkeenpäin. Epäluulojen kohdistuessa Oliveriin minä kiihdin niitä… Oliver tiesi asian ja oli vaiti, koska tahtoi varjella minua. Minä pelkäsin totuuden tulevan ilmi kaikesta huolimatta… ja… ja kadehdin hänen onneansa… ja toimitin hänet väkisin pois ja myydyksi…»
Hänen heikkenevä äänensä vaikeni hetkiseksi. Yskä väsähdytti hänen ruumistaan, ja kapea punainen vaahtojuova hänen huulillaan laajeni. Mutta sitten hän jälleen keräsi voimansa ja lepäsi huohottaen, sormet peitettä nyppien.
»Sano heille», virkkoi Rosamund, joka epätoivoisesti sir Oliverin hengen pelastamiseksi taistellessaan tarkkasi kylmäverisesti ja alinomaisesti oleellisia seikkoja, »sano heille, kuka oli se mies, jonka palkkasit viemään hänet pois.»
»Jasper Leigh,Pääsky-nimisen aluksen kuljettaja», vastasi Lionel. Rosamund loi lordiin katseen, jossa näkyi voitonriemun hohtelu, vaikka hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat ja huulensa vapisivat.
Sitten hän kääntyi jälleen kuolevan puoleen, melkein armottomasti, koska oli päättänyt saada hänet ilmaisemaan oleelliset tosiasiat ennen lopullista vaikenemistaan.
»Sano heille», kehoitti hän, »miten sir Oliver lähetti sinut eilen illallaHopeahaikaraan.»
»Ei, ei turhaa kiusata häntä sen enempää», virkkoi lordi Henry. »Hän on kertonut jo riittävästi. Jumala suokoon meille anteeksi sokeutemme, Killigrew!»
Sir John kumartui mitään virkkamatta Lionelin puoleen.
»Tekö siinä, sir John?» kuiskasi kuoleva. »Mitä? Oletteko vielä luonani? Haa!» Hän tuntui hiljaa nauravan, mutta lakkasi kohta. »Minä menen nyt…» sopersi hän, ja sitten hänen äänensä jälleen muuttui kuuluvammaksi hänen raukenevan tahtonsa viimeistä leimahdusta totellen. »Noll! Minä menen! Olen… olen korjannut… mitä voin. Anna… anna kätesi!» Hän ojensi hapuillen oikean kätensä.
»Olisin ojentanut sen sinulle jo aikaisemmin, mutta ranteeni ovat sidotut!» huusi Oliver äkillisen vimman vallassa. Sitten hän jännitti jättiläisvoimansa ja katkaisi siteensä ikäänkuin ne olisivat olleet vain heikot langat. Hän tarttui veljensä ojennettuun käteen ja painui polvilleen hänen viereensä. »Lionel… poika!» huudahti hän. Tuntui kuin kaikki viimeksikuluneiden viiden vuoden tapaukset olisi pyyhkäisty olemattomiin. Velipuoleen kohdistuva leppymätön viha, polttava kärsityn vääryyden tunto, kiihkeä kostonhimo, kaikki tuo häipyi yht'äkkiä olemattomaksi, kuolleeksi, haudatuksi ja unohdetuksi. Vieläpä enemmänkin: tuntui kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Lionel oli tänä hetkenä jälleen se heikko, sievä, rakas veli, jota hän oli aikoinaan hellinyt ja suojellut ja varjellut ja jonka vuoksi hän oli vaadittaessa uhrannut hyvän maineensa ja rakastamansa naisen saattaen henkensäkin vaaranalaiseksi.
»Lionel, poika!» Enempää hän ei kyennyt sanomaan sinä hetkenä. Sitten hän lisäsi. »Poika parka! Poika parka! Kiusaus oli sinulle liian suuri.» Hän ojensihe ottamaan toisenkin valkoisen käden, joka lepäsi vuoteen laidalla, ja piti molempia kiinteästi omiin käsiinsä suljettuina.
Eräästä ikkunaluukusta kajuuttaan lankeava auringonsäde siirtyi kohti kuolevan miehen kasvoja. Niissä nyt näkyvä hohtelu johtui kuitenkin sisäisestä lähteestä. Hän vastasi heikosti veljen käden puristukseen.
»Oliver, Oliver!» kuiskasi hän. »Ei ole ketään toista sinun vertaistasi! Olen aina tietänyt, että olet yhtä jalo kuin minä kehno. Olenko sanonut riittävästi pelastaakseni sinut? Sanokaa, ettei häntä enää uhkaa mikään vaara», lausui hän toisille, »ettei mikään —»
»Häntä ei uhkaa enää mikään vaara», virkkoi lordi Henry painokkaasti.»Vakuutan sen kunniasanallani.»
»Hyvä niin. Mennyt on mennyttä. Tulevaisuus on sinun, Oliver. Jumala antakoon siihen siunauksensa.» Hän näytti sammuvan, mutta toipui jälleen. Hän hymyili mietteissään: hänen mielensä tuntui jo vaeltavan omilla teillään. »Se oli pitkä uimaretki eilen illalla — en ole milloinkaan uinut niin pitkää matkaa. Penarrow'sta Trefusisniemeen — hieno uimamatka. Mutta olithan sinä kanssani, Noll. Jos voimani olisivat uupuneet… olisin voinut luottaa sinuun. Vieläkin viluttaa… oli kylmä… kylmä… uh!» Hän värisi ja vaikeni.
Sir John laski hänet hiljaa pieluksen varaan. Rosamund painui polvilleen vuoteen viereen ja peitti kasvonsa käsiinsä; sir Johnin vieressä oli Oliver yhä polvillaan ja piteli veljensä kylmeneviä käsiä.
Seurasi pitkä vaitiolo. Sitten sir Oliver huokasi syvään, laskiLionelin kädet ristiin rinnalle ja nousi hitaasti, vaivalloisesti.
Toiset näyttivät pitävän tuota kehoituksena. He olivat siihen asti odottaneet ääneti ja liikahtamatta ikäänkuin Oliveria kunnioittaen. Lordi Henry asteli kevyesti Rosamundin luo ja kosketti hiljaa hänen olkapäätänsä. Rosamund nousi ja lähti toisten jäljessä, samoin lordi Henry, ja kuolinsuojaan jäi vain välskäri.
Ulkona auringonpaisteessa he pysähtyivät. Sir John seisoi pää painuksissa ja selkä köyryssä, katse valkoiseen laivankanteen luotuna. Hän silmäili melkein pelokkaasti sir Oliveria — sellaisena ei tätä rohkeaa miestä ollut milloinkaan nähty.
»Hän oli ystäväni», virkkoi hän alakuloisesti ja ikäänkuin puolustellen ja selittäen, »ja… minua johti harhaan häneen kohdistuva rakkauteni.»
»Hän oli veljeni», vastasi siihen sir Oliver juhlallisesti. »Jumala suokoon hänelle levon!»
Sir John valmistui ottamaan arvokkaasti vastaan mahdollisesti osakseen tulevaa torjuntaa ja kysyi melkein kuin taisteluun haastaen:
»Voitteko olla niin jalomielinen, että suotte minulle anteeksi, sir?»
Sir Oliver ojensi kätensä mitään virkkamatta. Sir John tarttui siihen melkein kiihkeästi.
»Meistä kaiketi tulee jälleen naapurit», sanoi hän, »ja minä vakuutan kunniasanallani yrittäväni olla parempi naapuri kuin ennen.»
»Mikäli ymmärrän, hyvät herrat», virkkoi sir Oliver siirtäen katseensa sir Johnista lordi Henryyn, »en ole enää vangittu.»
»Te voitte arvelematta palata kanssamme Englantiin, sir Oliver,» vastasi lordi. »Kuningatar saa kuulla tarinanne, Jasper Leigh voi tarvittaessa esiintyä todistajana, ja minä vakuutan, että tulette pääsemään täydellisesti takaisin oikeuksiinne. Pitäkää minua ystävänänne, sir Oliver, minä pyydän.» Hänkin ojensi kätensä. Sitten hän kääntyi toisten puoleen ja sanoi: »Tulkaa, hyvät herrat, meillä on luullakseni muita velvollisuuksia.»
Kaikki poistuivat jättäen Oliverin ja Rosamundin kahden kesken. He molemmat katselivat kauan toisiaan. Oli niin paljon sanottavaa, niin paljon kysyttävää ja selitettävää, ettei kumpikaan tietänyt, kuinka aloittaisi. Sitten Rosamund astui äkkiä Oliverin luo ojentaen molemmat kätensä.
»Ah, rakkaani!» sanoi hän, ja noihin sanoihin sisältyikin varsin paljon.
Pari kolme vanttien lomitse kurkistelevaa ylen uteliasta merimiestä näki harmikseen Godolphinin kartanon neidin syleilevän turbaanipäistä ja paljassääristä Mahometin uskolaista.