Viikko ennen joulua hänellä oli tilaisuus ratsastaa Helstoniin järjestämään jotakin vähäpätöistä asiaa. Rannikolla oli riehunut parina viime päivänä lumimyrsky, ja sir Oliver oli kyyhöttänyt suojissaan seudun sillä välin peittyessä lumiseen vaippaan. Neljäntenä päivänä rajuilma laantui, aurinko tuli näkyviin, taivas kirkastui pilvettömäksi, ja koko tienoo lepäsi aurinkoisen, häikäisevän valkeuden verhoamana. Sir Oliver käski satuloida ratsunsa ja lähti matkaan pitkin narskuvaa lumikenttää. Hän palasi jo varsin varhain iltapuolella, mutta parin peninkulman päähän Helstonista ehdittyään huomasi hevoselta pudonneen kengän. Hän astui satulasta ja asteli suitset käsivarrellaan Pendennis- ja Arwenack-kukkuloiden välisen laakson läpi, laulaen kulkiessaan.
Niin hän saapui Smithickiin ja pajan ovelle. Siinä seisoi joukko kalastajia ja maalaisia, joiden kokouspaikka se oli, kun ei lähistöllä ollut kapakkaa. Paitsi maalaismiehiä ja erästä matkustavaa kauppiasta oli läsnä Penrynin sielunpaimen sir Andrew Flack ja master Gregory Baine, eräs Truron seudun tuomareita. Molemmat olivat sir Oliverin hyviä tuttavia, ja hän jutteli hupaisesti heidän kanssaan odottaessaan hevostaan.
Koko asia oli erittäin ikävä, hevosenkengän putoamisesta tähän kohtaukseen saakka; sillä sir Oliverin siinä seisoessa ratsasti Arwenackin loivaa rinnettä alaspäin master Peter Godolphin.
Sir Andrew ja master Baine kertoivat myöhemmin, että master Peter näytti olleen juopottelemassa, niin punaiset olivat hänen kasvonsa, niin luonnottoman kirkkaat hänen silmänsä, kieli tahmea ja puhe ylen typerää. Varsin varmaan olikin niin laita. Makea Kanarian viini miellytti häntä samoinkuin John Killigrew'ta, ja hän oli ollut päivällisillä sir Johnin luona. Hän kuului niihin, jotka viini saa riitaisiksi — mikä merkitsee vain sitä, että viinin ollessa vaikuttamassa ja itsehillinnän puuttuessa hänen varsinainen luonnonlaatunsa pääsi esteettömästi ilmenemään. Sir Oliverin näkeminen oli omansa saamaan nuorukaisen pahan mielensä valtoihin, ja toisten herrasmiesten läsnäolo saattoi vielä asiaa edistää. Puolipäihtyneessä tilassa hän lienee muistanut, kuinka oli kerran lyönyt sir Oliveria ja kuinka viimeksimainittu oli nauraen sanonut, ettei kukaan sitä uskoisi.
Ehdittyään ryhmän luo hän kiristi ohjaksia niin äkkiä, että hevonen painui melkein istumaan kuin kissa; mutta ratsastaja pysyi silti satulassa. Sitten hän tuli tallaantunutta ja likaista lumitannerta pitkin sir Oliverin luo ja katsoa tuijotti häneen.
»Minä tulen Arwenackista», ilmoitti hän tarpeettomasti »Puhuimme siellä teistä.»
»Parempaa puheenaihetta ette olisi voineet keksiä», virkkoi sir Oliver hymyillen, joskin kiintein ja hieman säikähtynein katsein — vaikka ei suinkaan omasta puolestaan peloissaan.
»Olette oikeassa; teistä puhutaan yhä enemmän — teistä ja irstaasta isästänne.»
»Hyvä herra», vastasi sir Oliver, »olen jo kerran ennen valittanut äitinne ylen suurta varomattomuutta.»
Hän tuli lausuneeksi nuo sanat häntä vastaan singotun karkean solvauksen vuoksi, edessä olevien punoittavien ja ivallisten kasvojen aiheuttaman äkillisen sokean raivon vallassa. Mutta tuskin ne lausuttuaan hän jo niitä katui, sitä katkerammin, kun niitä tervehti maalaismiesten raikuva nauru. Sinä hetkenä hän olisi antanut puolet omaisuudestaan, jos olisi saanut ne peruutetuiksi.
Master Godolphinin kasvot olivat muuttuneet ihan toisenlaisiksi, ikäänkuin hän olisi riisunut naamion. Oltuaan punoittavat ne olivat nyt kalmankalpeat, silmät säihkyivät, ja suu värähteli. Niin hän tuijotti hetken vastustajaansa. Sitten hän nousi seisomaan jalustimissaan ja heilutti piiskaansa.
»Sinä koira!» huusi hän murahtaen ja nyyhkyttäen. »Sinä koira!» Ja ruoska viuhahti leikaten punaisen vanteen sir Oliverin tummiin kasvoihin.
Toiset — pappi, tuomari ja maalaismiehet — huudahtivat harmistuneina ja vihoissaan ja kiiruhtivat heidän väliinsä, sillä sir Oliver näytti kovin suuttuneelta, ja kaikki tiesivät, että häntä täytyi pelätä.
»Master Godolphin, saatte hävetä!» huusi pappi. »Jos tästä johtuu jotakin pahaa, minä todistan, kuinka karkeasti olette hyökännyt toisen kimppuun. Korjautukaa täältä pois!»
»Menkää hiiteen, sir!» virkkoi master Godolphin tahmeasti. »Tuleeko äitini nimen olla tuon sekasikiön huulilla. Niin totta kuin elän, mies, asia ei pääty tähän. Hänen tulee lähettää ystävänsä luokseni, muuten isken häntä piiskalla joka kerta, kun toisemme kohtaamme. Kuuletteko, sir Oliver?»
Sir Oliver ei vastannut mitään.
»Kuuletteko?» ärjyi hän. »Tällä kertaa ei John Killigrew kelpaa kiukkunne esineeksi. Tulkaa luokseni saamaan rangaistuksen, josta tuo piiskansivallus on pelkkää esimakua.» Sitten hän nauraa hörähti ja painoi kannukset ratsunsa kupeisiin niin tuimasti, että oli heittää kumoon papin ja muut.
»Jää vain hetkiseksi minua varten», huusi sir Oliver hänen jälkeensä.»Et lähde enää ratsastamaan, sinä mieletön juoppo!»
Hän huusi raivostuneena tuomaan hevosta ja sysäsi syrjään papin ja master Bainen, jotka yrittivät pidättää ja tyynnyttää häntä. Kun hevonen oli tuotu, hän heilahdutti itsensä satulaan ja aloitti hurjan takaa-ajon.
Pappi katsahti tuomariin, ja tuomari kohautti hartioitaan, huulet lujasti yhteenpuserrettuina.
»Tuo nuori hurjapää oli humalassa», virkkoi sir Andrew pudistaen harmaata päätänsä. »Hän ei ole siinä tilassa, että voisi astua Luojansa eteen.»
»Hän näytti kuitenkin kovin taisteluhaluiselta», virkkoi master Baine. »Luulenpa, että saamme pian kuulla enemmän asiasta.» Hän kääntyi katsomaan pajaan, missä palkeet nyt olivat joutilaina. Seppä seisoi nokisena ovella, nahkaesiliina vyöllään, ja kuunteli miesten kertomusta tapahtumasta. Master Bainessa tuntui olevan vertauskuvallisuuden vaistoa. »Paikka oli epäilemättä erinomaisen hyvin valittu», sanoi hän. »Takoivat täällä tänään miekan, joka on karkaistava veressä.»
Neljäs luku.
Pappi aikoi ratsastaa sir Oliverin jälkeen ja kehoitti master Bainea lähtemään mukaan. Mutta tuomari silmäili pitkin vartevaa nenäänsä ja arveli, ettei siitä olisi mitään hyötyä, että Tressilianit olivat hurjia ja verenhimoisia miehiä ja että suuttunutta Tressiliania oli paras karttaa. Sir Andrew, joka ei suinkaan ollut mikään sotaurho, arveli tuomarin sanoissa voivan piillä viisautta ja muisti, että oli vaivaa itselläänkin aivan riittävästi omasta äreästä eukostaan, joten ei ollut syytä ottaa toisten taakkoja kannettavakseen. Tuomari huomautti, että master Godolphin ja sir Oliver olivat itse tämän myrskyn aiheuttaneet. Niinpä oli heidän asiansa se Jumalan nimessä saattaa päätökseen, ja jos he niin tehden leikkaisivat toisiltaan kurkut, pääsisi paikkakunta vapaaksi parista hurjapäisestä veikosta. Kauppias piti heitä villittyinä, joiden menettelyä ei tavallinen kuolevainen kykene ymmärtämään. Toiset — kalastajat ja maalaismiehet — eivät voineet lähteä matkaan, vaikka olisivat tahtoneetkin.
He hajautuivat levittämään tietoa tuosta lyhyestä, mutta rajusta kiistasta ennustaen sen sovittamisen vaativan verenvuodatusta. Tämä heidän otaksumansa perustui yksinomaan siihen, että he tunsivat Tressilianien kiivaan luonnonlaadun. He olivat kuitenkin ihan väärässä. Sir Oliver tosin ajoi täyttä laukkaa pitkin sitä tietä, joka noudattelee Penryn-joen vartta, ja syöksyi sillan yli Penrynin kaupunkiin master Godolphinin jäljessä, murhanaie mielessään. Henkilöt, jotka näkivät hänen hurjasti ratsastavan, punainen juova kalpeissa vimmastuneissa kasvoissa, sanoivat hänen näyttävän ilmeiseltä paholaiselta.
Hän kulki Penrynin sillan yli puoli tuntia auringonlaskun jälkeen, hämärän tihentyessä yöksi, ja tuima kolea ilma lienee osaltaan viilentänyt hänen vertansa. Saavuttuaan joen itärannalle hän joka tapauksessa hiljensi hengenvaarallista vauhtiaan samoinkuin ajatustensa hillitöntä rientoa. Sen valan muisto, jonka hän oli vannonut Rosamundille kolme kuukautta aikaisemmin, kosketti häntä kuin ruumiiseen sattunut isku. Se esti häntä suorittamasta aiettaan, ja hänen asiaa harkitessaan ratsun vauhti hidastui kävelyksi. Hän vapisi ajatellessaan, kuinka vähältä oli pitänyt, ettei hän ollut tuhonnut odottavaa onneansa.
Oliko poikasen piiskanisku niin merkitsevä, että sen herättämän vihan piti saattaa vaaranalaiseksi hänen koko elämänsä? Mitäpä merkitsi, vaikka ihmiset nimittäisivät häntä pelkuriksi hänen siihen tyytyessään ja jättäessään solvauksen kostamatta? Voihan hän sitä paitsi iskeä valheen leiman sen henkilön ruumiiseen, joka uskaltaisi niin typerästi häntä syyttää. Sir Oliver kohotti katseensa kohti syvää safiirinhohteista taivaankantta, missä yksinäinen tähti viluisesti värähteli, ja kiitti tulvahtavin sydämin Jumalaa siitä, ettei ollut saavuttanut Peter Godolphinia ollessaan vihansa vallassa.
Suunnilleen peninkulman päähän Penrynistä ehdittyään hän kääntyi tielle, joka johti siellä sijaitsevalle ylimenopaikalle ja ajoi kukkulan harjanteen yli, ohjakset höllinä. Se ei ollut hänen tavallinen tiensä. Hän kulki yleensä Trefusis-niemen tietä nähdäkseen edes vilahdukselta sen kartanon, jossa asusti Rosamund, ja hänen huoneensa ikkunan. Mutta tänä iltana hän ajatteli, että lyhyempi kukkulan yli johtava tie oli turvallisempi. Kulkiessaan Godolphinin kartanon lähitse johtavaa tietä hän olisi voinut kohdata jälleen Peterin, ja hänen äskeinen vihansa varoitti häntä etsimästä sellaista kohtausta, varoitti häntä sitä välttämään, jos mieli karttaa onnettomuutta.
Tapahtuma tuntui hänestä siinä määrin varoittavalta ja hän pelkäsi itseään niin kovin, että päätti poistua Penarrow'sta jo seuraavana päivänä. Hän ei vielä varmaan tietänyt, minne lähtisi. Hän voi palata Lontooseen ja voi lähteä uudelle retkelle. Viimeksimainitusta ajatuksesta hän oli kuitenkin hiljattain luopunut Rosamundin hartaasti pyytäessä. Joka tapauksessa oli välttämätöntä lähteä pois paikkakunnalta ja Peter Godolphinin läheisyydestä, kunnes tulisi se aika, jolloin hän voi ottaa Rosamundin vaimokseen. Kahdeksan kuukautta oli kenties vietettävä maanpaossa, mutta mitäpä siitä? Parempi niin kuin että joutuisi johonkin tekoon, joka pakottaisi elämään ikänsä kaiken Rosamundista erotettuna. Hän ajatteli kirjoittaa Rosamundille, joka varmaan ymmärtäisi ja hyväksyisi kuullessaan, mitä oli tänä päivänä tapahtunut.
Hänen päätöksensä oli luja hänen ehdittyään kotiin, ja hän tunsi mielensä korkenevan ajatellessaan sitä ja siihen sisältyvää lupausta, että hänen tuleva onnensa olisi siten taattu.
Hän vei itse ratsunsa talliin, sillä toinen tallirengeistä oli edellisenä päivänä päässyt viettämään joulunaikaa vanhempiensa luona Devonissa, toinen taas oli vilustunut, ja sir Oliver, joka piti hyvää huolta palvelijoistaan, oli samana päivänä käskenyt hänen mennä makuulle.
Ruokasalissa oli illallispöytä katettuna, ja valtavan suuressa liedessä paloi ristivalkea levittäen miellyttävää lämpöä avaraan suojaan ja välkkyen punervana seinää koristavissa varuksissa, seinäverhoissa ja edesmenneiden Tressilianien muotokuvissa. Hänen askelensa kuultuaan vanha Nicholas astui huoneeseen kädessään iso kynttilänjalka, jonka sijoitti pöydälle.
»Te tulette myöhään, sir Oliver», virkkoi palvelija, »ja master Lionel ei hänkään ole vielä palannut.»
Sir Oliver murahti ja kurtisti kulmiaan murskaten kannallaan kekäleen, joka sihisi kostean saappaan alla. Hän ajatteli Malpasia ja kirosi Lionelin mielettömyyttä, avasi sitten mitään virkkaamatta viittansa ja heitti sen tammiseen seinäkaappiin, johon oli jo viskannut hattunsa. Sitten hän istuutui, ja Nicholas tuli luo vetääkseen jalasta hänen saappaansa.
Kun se oli tehty ja vanha palvelija jälleen nousi seisaalleen, sirOliver kehoitti lyhyesti tuomaan iltasta.
»Master Lionel ei voi enää kauan viipyä», sanoi hän. »Ja tuo minulle juotavaa, Nick. Sitä tarvitsen kaikkein kipeimmin.»
»Olen kuumentanut kanariansektiä ja maitoheraa», ilmoitti Nicholas.»Parempaa iltajuomaa ei ihminen voi saada kylmänä talvi-iltana, sirOliver.»
Hän poistui ja palasi aivan pian tuoden mustan kulhon joka höyrysi ja tuoksui. Hänen herransa oli yhä samassa asennossa, tuijotti tuleen kulmat kurtussa. Sir Oliver ajatteli yhä veljeään ja Malpasia, vieläpä niin kiinteästi, että hetkeksi kerrassaan unohti omat huolensa; hän ajatteli, eikö kaikesta huolimatta ollut hänen velvollisuutensa yrittää veljeä nuhdella ja ojentaa. Vihdoin hän nousi huoaten seisomaan ja lähti pöydän luo. Samassa hänen mieleensä johtui sairas tallirenki, ja hän tiedusteli, kuinka mies voi. Nicholas sanoi hänen olevan jokseenkin entisellään. Sir Oliver otti maljan ja täytti sen reunoja myöten höyryävällä juomalla.
»Vie hänelle tämä», sanoi hän. »Sellaisessa taudissa ei ole parempaa rohtoa.»
Ulkoa kuului kavionkapsetta.
»Master Lionel saapuu vihdoinkin», virkkoi palvelija.
»Epäilemättä», myönsi sir Oliver. »Älä huoli jäädä häntä odottamaan. Täällä on kaikki, mitä hän tarvitsee. Vie tämä Tomille, ennenkuin ehtii jäähtyä.»
Hän tahtoi saada palvelijan pois ennen Lionelin tuloa, koska oli päättänyt nuhdella veljeään mielettömästä käytöksestä. Hän oli harkittuaan johtunut siihen vakaumukseen, että hänen velvollisuutensa oli niin menetellä, koska hän itse aikoi poistua Penarrow’sta, ja hän oli päättänyt veljensä hyvää silmälläpitäen olla häntä säästämättä.
Hän joi aimo siemauksen ja kuuli maljaa pöydälle laskiessaan Lionelin askelet ulkoa. Sitten ovi temmattiin auki ja hänen veljensä seisoi hetkisen kynnyksellä katse jäykkänä.
Sir Oliver kääntyi häneen päin synkin ilmein, harkittu nuhde valmiina huulillaan.
»Niinkö…» aloitti hän, mutta ei ehtinyt kauemmaksi. Hänen edessään oleva näky poisti valmiit sanat hänen huuliltaan ja mielestään; hän hypähti heti säikähtyneenä seisaalleen. »Lionel!»
Lionel hoippui sisään, sulki oven ja salpasi sen. Sitten hän nojautui oveen ja silmäili jälleen veljeänsä. Hän oli kalmankalpea, ja silmien alla olivat tummat renkaat, paljas oikea käsi oli painettu kupeeseen, ja sormet olivat veressä, jota yhä tihkui ja tippui niiden lomitse. Hänen liiveissään oli oikealla puolen yhä leviävä tumma täplä, jonka merkityksen sir Oliver heti oivalsi.
»Hyvä Jumala!» huudahti hän rientäen veljensä luo. »Mitä on tapahtunut,Lal? Kuka on tämän tehnyt?»
»Peter Godolphin», kuului vastaus huulilta, jotka kiertyivät omituiseen hymyyn.
Sir Oliver ei virkkanut sanaakaan, puri vain hammasta ja puristi kätensä nyrkkiin, kunnes kynnet upposivat kämmeniin. Sitten hän kietoi käsivartensa nuorukaisen ympäri, jota rakasti hellemmin kuin ketään muuta ihmistä maailmassa, yhtä ainoata lukuunottamatta, ja talutti hänet lieden luo, pelontuska mielessään. Lionel vaipui tuoliin, jossa sir Oliver oli taannoin istunut.
»Millainen on haavasi, poika? Onko se syvä?» kysyi hän melkein kauhuissaan.
»Ei ollenkaan — vain lihahaava, mutta olen menettänyt paljon verta.Luulin sen juoksevan kuiviin, ennenkuin ehdin kotiin.»
Sir Oliver sieppasi peloissaan kiireesti tikarinsa ja leikkasi auki liivit ja paidan paljastaen nuorukaisen valkoisen ihon. Hetkisen tarkasteltuaan hän hengitti helpommin.
»Olet kuin pieni lapsi, Lal», huudahti hän keventynein mielin. »Ratsastat eteenpäin ajattelematta sulkea näin yksinkertaista haavaa ja menetät paljon verta — vaikkapa vain pahaa Tressilianien verta.» Hetkellisestä pelonkauhusta vapautuminen oli niin valtava, että hänen täytyi puhjeta nauruun. »Jää siihen; minä kutsun Nickin auttamaan tuon naarmun sitomisessa.»
»Ei, ei!» Pojan äänessä kuului äkillinen pelko, ja hänen kätensä tarttui veljen liepeeseen. »Nick ei saa sitä tietää. Siitä ei saa kertoa kenellekään, muuten olen mennyt mies.»
Sir Oliver tuijotti hämmentyneenä. Lionel hymyili jälleen omituista vääntynyttä, melkein pelokasta hymyään.
»Minä annoin enemmän kuin sain, Noll», virkkoi hän. »Master Godolphin on nyt yhtä kylmä kuin hanki, johon hänet jätin makaamaan».
Veljen äkillinen säpsähdys ja hänen hitaasti kalpenevien kasvojensa jäykkä ilme hieman säikähdyttivät Lionelia. Hän havaitsi melkein tajuamattaan himmeän punaisen juovan, joka tuli näkyviin sir Oliverin kasvoissa niiden kalvetessa, mutta ei ajatellutkaan kysyä, mistä se oli johtunut. Hänen omat asiansa askarruttivat häntä riittävästi.
»Mitä se merkitsee?» kysyi Oliver vihdoin käheästi.
Lionel painoi silmänsä alas kykenemättä enää kestämään katsetta, joka muuttui peloittavaksi.
»Hän tahtoi niin», virkkoi hän melkein äreästi, vastaten moitteeseen, joka ilmeni veljen jäykän ruumiin jokaisessa piirteessä. »Olin varoittanut häntä tulemasta tielleni. Mutta tänä iltana hän lienee joutunut jonkinlaisen mielettömyyden valtaan. Hän solvasi minua, Noll, sanoi sellaista, mitä ihmisluonto ei voi sietää, ja…» Lauseensa täydennykseksi hän kohautti olkapäitään.
»Hyvä, hyvä», virkkoi Oliver hiljaa. »Me hoidamme nyt ensinnä haavasi.»
»Älä kutsu Nickiä», varoitti toinen vikkelästi. »Ota huomioon, Noll», selitti hän vastaten veljen kysyvään katseeseen, »ota huomioon, että taistelimme melkein pimeässä ja ilman todistajia. Sitä…» hän nielaisi, »sitä nimitetään murhaksi, vaikka se oli kunniallinen taistelu, ja jos saadaan tietää, että minä…» Hän värisi, katse sai hurjan ilmeen ja huulet vavahtelivat.
»Minä ymmärrän», virkkoi Oliver, joka vihdoin käsitti asian, ja lisäsi katkerasti: »Sinä houkkio!»
»Minulla ei ollut valinnan varaa», huomautti Lionel. »Hän tuli minua kohti miekka ojossa. Luulen tosiaankin, että hän oli puolihumalassa. Minä varoitin häntä huomauttaen, miten kävisi, jos jompikumpi meistä kaatuisi, mutta hän kehoitti minua olemaan huolehtimatta sellaisista seikoista, mikäli ne koskivat häntä. Hän puhui rumin sanoin minusta ja sinusta ja kaikista niistä, jotka ovat koskaan kantaneet nimeämme. Hän iski minua miekkansa lappeella ja uhkasi puhkaista minut siihen paikkaan, ellen vetänyt miekkaani ja puolustautunut. Mitä voinkaan tehdä? En aikonut surmata häntä — Jumala on todistajani, etten aikonut sitä tehdä, Noll.»
Sanaakaan virkkaamatta Oliver kääntyi sivupöydän luo, missä oli metallikulho ja vesikannu. Hän kaatoi vettä ja tuli sitten, yhä sanatonna, hoitamaan veljensä haavaa. Se, mitä Lionel oli kertonut, teki moitteen mahdottomaksi, ainakin Oliverille. Hänen tarvitsi vain palauttaa mieleensä, missä tilassa oli itse ratsastanut Peter Godolphinin jälkeen, hänen tarvitsi vain muistaa, että ainoastaan Rosamundin ajatteleminen, — niin, ainoastaan oman tulevaisuuden ajatteleminen — oli hillinnyt hänen omaa verenhimoansa.
Pestyään haavan hän nouti kaapista liinakangasta ja repi sen liuskoiksi tikarillaan, hajoitti sitten erään liuskan langoiksi ja sijoitti nöyhdän haavalle. Säilä oli lävistänyt rintalihakset hipoen kylkiluuta, ja liinanöyhdän piti edistää veren tyrehtymistä. Seikkailuretkillään hankkimaansa erinomaista taitoa hyväkseen käyttäen hän sitten ryhtyi haavaa sitomaan.
Sen tehtyään hän avasi ikkunan ja heitti ulos veren värjäämän veden. Liinankappaleet, joilla oli pyyhkinyt haavaa, ja kaikki muut todistuskappaleiksi kelpaavat esineet hän heitti tuleen. Hänen täytyi peittää kaikki jäljet liekiltäkin. Hän tosin luotti mitä ehdottomimmin vanhan palvelijan uskollisuuteen, mutta asia oli niin vakava, ettei sopinut suotta uskaltaa mitään. Hän käsitti täysin oikeutetuksi Lionelin pelon: olipa taistelu ollut kuinka moitteeton tahansa, sellaista salassa tapahtunutta asiaa oikeus sittenkin pitäisi murhana.
Sir Oliver pyysi Lionelia kääriytymään viittaansa, avasi oven ja lähti yläkertaan hakemaan veljelleen uutta paitaa ja nuttua. Porrastasanteella hän tapasi alas laskeutuvan Nickin. Sir Oliver pidätti häntä hetken aikaa keskustelemalla hänen kanssaan yläkerrassa makaavasta sairaasta palvelijasta ja oli ainakin ulkonaisesti täysin tyyni. Sitten hän lähetti Nickin takaisin yläkertaan suorittamaan jotakin keksittyä tehtävää, joka viivyttäisi häntä ainakin vähän aikaa, ja lähti itse hakemaan tarvitsemiaan tavaroita.
Alas palattuaan hän auttoi veljeänsä pukeutumaan niin vähin ponnistuksin kuin mahdollista, jottei side liikahtaisi tai haava alkaisi jälleen vuotaa, otti sitten veren tahraaman nutun, liivit ja paidan, jotka oli avatessaan repinyt, ja heitti kaikki takkaan.
Tullessaan vähän myöhemmin suureen huoneeseen Nicholas näki veljesten istuvan kaikessa rauhassa pöydän ääressä. Jos hän olisi Lionelia tarkastellut, hän ei olisi huomannut paljoakaan vikaa, kasvojen ankaraa kalpeutta kenties lukuunottamatta. Mutta hän ei huomannut sitäkään. Lionel istui selin oveen, ja sir Oliver esti palvelijaa astumasta huoneeseen vakuuttamalla, etteivät he häntä tarvinneet. Nicholas poistui, ja veljekset olivat jälleen kahden kesken.
Lionel ei paljoa syönyt. Hän oli janoinen ja olisi mielellään tyhjentänyt koko hehkuviinikulhon, mutta sir Oliver esti häntä juomasta muuta kuin vettä peläten hänen muuten joutuvan kuumeeseen. Kumpikin söi minkä söi — ruokahalua näytti molemmilta puuttuvan — mitään virkkaamatta. Vihdoin sir Oliver nousi ja astui lieden luo hitain, raskain, hänen mielialaansa ilmaisevin askelin. Hän heitti lieteen lisää puuta ja otti korkealta muurinkamanalta piippunsa ja nahkaisen tupakkakukkaronsa. Hitaasti piippunsa täytettyään hän otti lyhyillä rautapihdeillä palan hehkuvaa hiiltä ja sytytti sillä piipun.
Sitten hän palasi pöydän luo, pysähtyi veljensä eteen ja keskeytti vaitiolon, jota nyt oli kestänyt melkoisen kauan.
»Mitä», kysyi hän ärtyisästi, »mikä oli riitanne aiheena?»
Lionel säpsähti ja painui kasaan; etusormen ja peukalon välissä hän vatvoi leivänmurua, katse siihen kiintyneenä. »Tuskin tiedän», vastasi hän.
»Se ei ole totta, Lal.»
»Kuinka niin?»
»Se ei ole totta. Minusta ei suoriuduta «sellaisen vastauksen avulla. Itse sanoit varoittaneesi häntä tulemasta tiellesi. Mitä tietä tarkoitit?»
Lionel nojasi kyynäspäänsä pöytään ja päänsä käsiinsä. Verenvuoto oli hänet heikontanut, ja sitäpaitsi teki mielenkuohu ja illan traagillisen tapahtuman syynä olleen jännittävän tilanteen laukeaminen hänelle mahdottomaksi salata sitä, mitä veli oli tiedustellut. Hänestä tuntui päinvastoin, että hän asian sir Oliverille tunnustaessaan saisi häneltä suojaa ja apua.
»Se Malpasissa asuva kelvoton nainen oli kaikkeen syynä», valitti Lionel. Sir Oliverin silmät välähtivät hänen kuullessaan nuo sanat. »Minä pidin häntä aivan toisenlaisena; olin houkkio, houkkio! Minä» — hänen äänensä petti ja nyyhkytys vavahdutti häntä — »luulin hänen itseäni rakastavan. Olisin ottanut hänet vaimokseni, Jumala tietää, että olisin niin tehnyt.»
Sir Oliver sadatteli hiljaa.
»Pidin häntä puhtaana ja hyvänä ja…» Hän vaikeni. »Ja mikä olen vieläkään sanomaan, ettei hän ollut puhdas ja hyvä? Se ei ollut hänen syynsä. Tuo kehno konna Godolphin se hänet johti harhaan. Ennen hänen tuloaan oli kaikki hyvin meidän kesken. Mutta sitten…»
»Ymmärrän», virkkoi sir Oliver tyynesti. »Sinulla on mielestäni syytä olla hänelle kiitollinen, jos hän on saanut sinut käsittämään, millainen tuon nartun todellinen laatu on. Olisin sinua varoittanut, poikani. Mutta… Lienen ollut heikko siinä asiassa.»
»Niin ei ollut laita; syy ei ollut hänen…»
»Minä sanon, että oli niin, ja kun sen sanon, on minua uskottava, Lionel. En tahraisi kenenkään naisen mainetta ilman pätevää syytä. Sen voit varmasti uskoa.»
Lionel tuijotti häneen. »Hyvä Jumala!» huudahti hän sitten. »Enhän tiedä, mitä uskoa. Häilyn suuntaan ja toiseen kuin höyhenpallonen.»
»Usko minua», virkkoi sir Oliver tuimasti. »Ja jätä kaikki epäilyksesi.» Sitten hän hymyili. »Vai siinäkö olikin master Peterin salainen huvi? Kuinka tekopyhä voikaan ihminen olla! Sen asian syvyyksiä on mahdoton mitata!»
Hän nauroi ääneen muistaessaan mitä kaikkea master Peter oli sanonut Ralph Tressilianista puhuen ikäänkuin olisi ollut siveä ja itseäänkieltävä erakko. Sitten hän yhtäkkiä lakkasi nauramasta ja virkkoi pelokkaasti: »Saaneeko hän sen tietää? Saaneeko se portto tietää tai aavistaa, että kätesi on miehen surmannut?»
»Epäilemättä», vastasi toinen. »Sanoin hänelle tänä iltana, kun hän pilkkasi minua puhuen hänestä, lähteväni suoraa päätä hänen luokseen selvittämään laskuamme. Olin matkalla Godolphinien kartanoon, kun hän tuli puistossa minua vastaan.»
»Olet siis jälleen minulle valehdellut, Lionel. Sanoithan hänen hyökänneen kimppuusi?»
»Niin hän tekikin», vastasi Lionel heti. »Hän ei antanut minulle ollenkaan tilaisuutta puhua, vaan hyppäsi satulasta ja tuli minua kohti muristen kuin villipeto. Hän oli yhtä valmis taistelemaan kuin minä — yhtä kiihkeä.»
»Mutta Malpasin nainen tietää asian», virkkoi Oliver synkästi. »Ja jos hän kertoo…»
»Hän ei kerro», huudahti Lionel. »Hän ei uskalla maineensa vuoksi.»
»Luulenpa tosiaankin, että olet oikeassa», myönsi veli helpotusta tuntien. »Toisetkin syyt estävät häntä uskaltamasta, kun asiaa ajattelen. Hänen maineensa on jo niin huono ja hän on niin vihattu, että jos saadaan tietää hänen olleen, vaikkapa välillisestikin syynä tähän, niin paikkakuntalaiset varmaan tyydyttäisivät eräitä häntä koskevia halujaan. Oletko varma siitä, ettei kukaan nähnyt sinua meno- eikä paluumatkalla?»
»Olen.»
Sir Oliver mittaili lattiaa vedellen sauhuja piipustaan. »Niinpä on luullakseni kaikki hyvin», virkkoi hän viimein. »Sinun on paras lähteä makuulle. Minä kannan sinut vuoteeseesi.»
Hän nosti nuoren veljensä voimakkaille käsivarsilleen ja kantoi hänet yläkertaan kuin pienen lapsen. Nähtyään hänen vaipuvan rauhalliseen uneen hän palasi alas, sulki hallin oven, siirsi suuren tammituolin lieden luo ja istui siinä myöhään yöhön piippua polttaen ja miettien.
Hän oli sanonut Lionelille, että kaikki kääntyisi hyväksi. Kaikki kääntyisikin epäilemättä hyväksi, mikäli oli kysymyksessä Lionel. Mutta miten olisi hänen laitansa tämän salaisuuden rasittaessa hänen sieluansa? Jos uhri olisi ollut joku toinen eikä Rosamundin veli, ei asia olisi häntä paljoakaan vaivannut. Tunnustettava on, ettei Godolphinin kuolema sinänsä kovinkaan häntä rasittanut. Godolphin oli hyvinkin ansainnut loppunsa ja olisi joutunut kuten tiedämme, saman kohtalon alaiseksi jo monta kuukautta sitten, ellei olisi ollut Rosamundin veli. Siinä oli asian vaikeus, katkera ja armoton. Rosamundin oman veljen oli surmannut hänen veljensä käsi. Rosamund rakasti veljeään samoinkuin hän, sir Oliver, omaa veljeään enemmän kuin ketään muuta elävää olentoa, yhtä ainoata lukuunottamatta. Sir Oliver tiesi, millaiseen tuskaan hänen nyt täytyi joutua: hän koki sitä tavallaan ennakolta, otti siihen osaa, koska se oli rakastetun tuska ja koska kaikkien rakastettua koskevien seikkojen täytyi nyt olla jossakin määrin häntä itseään koskevia.
Vihdoin hän nousi sadatellen tuota kirottua Malpasin naista, joka oli nostanut tämän uuden ja kamalan vaikeuden siihen, missä oli jo ennestään vaikeuksia ylen paljon. Hän seisoi nojaten uuninkamanaan, jalka lieden rautaristikon varassa, ja mietti mitä oli tekeminen. Hänen oli kannettava taakkansa vaieten, siinä kaikki. Hänen täytyi salata asia Rosamundiltakin. Hänen sydäntään vihloi, kun hän ajatteli, että oli siten käytettävä petosta. Mutta mikään muu ei ollut mahdollista, ellei tahtonut häntä jättää, ja siihen hän ei missään tapauksessa kyennyt.
Päätökseen päästyään hän otti vahakynttilän ja lähti makuulle.
Viides luku.
Vanha Nicholas toi veljeksille uutisen seuraavana aamuna heidän ollessaan aamiaisella.
Lionelin olisi pitänyt pysyä vuoteessa koko päivän, mutta hän ei uskaltanut, koska se olisi voinut herättää epäluuloja. Hänessä oli hiukan kuumetta, joka varsin luonnollisesti aiheutui haavasta ja verenvuodosta, ja hän oli siitä pikemmin mielissään kuin pahoillaan, koska muuten liian kalpeat kasvot saivat siitä väriä.
Hän siis tuli veljen käsivarteen nojaten alakertaan nauttimaan eineekseen silliä ja mietoa mallasjuomaa, ennenkuin joulukuun myöhäinen aurinko oli ehtinyt kunnolla nousta.
Nicholas syöksyi heidän luokseen kasvot kalpeina ja vapisevin jäsenin. Hän huohotti kertomuksensa kauhistuneena, ja veljekset olivat hämmentyvinään ja säikähtyvinään eivätkä ottaneet asiaa uskoakseen. Mutta vanhan miehen tuoman uutisen pahin osa, hänen kamalan levottomuutensa varsinainen aihe, oli vielä ilmoittamatta.
»Ja sanovat vielä», huudahti hän äänellä, jossa kaikui pelon alta kumpuava viha, »sanovat, että te olette hänet tappanut, sir Oliver.»
»Minä?» kysyi sir Oliver tuijottaen kertojaan, ja samassa tulvahti hänen mieleensä sata toistaiseksi huomiotta jäänyttä seikkaa, joiden täytyi välttämättä johtaa paikkakuntalaiset tuohon ainoaan päätelmään. »Mistä kuulit tuon halpamaisen valheen?»
Hänen mielensä oli niin kiihdyksissä, ettei hän ollenkaan välittänyt siitä, mitä Nicholas vastasi. Mitäpä merkitsikään, mistä hän oli uutisen saanut; se oli joka tapauksessa nyt syytöksenä kaikkien huulilla. Yksi ainoa menettelytapa oli mahdollinen, ja hänen täytyi toimia siten viipymättä — niinkuin oli toiminut kerran ennen samanlaisessa tapauksessa. Hänen täytyi lähteä Rosamundin luo, ennenkuin toiset ehtivät hänelle asiasta kertomaan. Sir Oliver rukoili Jumalaa, ettei tulisi näinkin liian myöhään.
Hän ei viipynyt pitempää aikaa kuin tarvitsi saadakseen saappaat jalkaansa ja hatun päähänsä, haki sitten tallista hevosensa ja ratsasti niittyjen halki johtavaa polkua Godolphinien kartanoon, jonne ei ollut peninkulmankaan matkaa. Hän ei kohdannut ketään, ennenkuin saapui kartanon pihamaalle. Sieltä kuuluva äänten sorina kaikui hänen korviinsa. Mutta hänen sitten tultuaan näkyviin syntyi yleinen hiljaisuus, onnettomuutta ennustava ja oudoksuva. Sinne oli kerääntynyt suunnilleen kaksitoista miestä, jotka silmäilivät häntä ensin hämmästyneinä ja uteliaina, sitten synkän vihaisesti.
Hän hyppäsi satulasta ja odotti hetken, tulisivatko joukossa seisovat Godolphinin tallirengit ottamaan häneltä ohjaksia. Kun kukaan ei liikahtanut, hän huusi:
»Mitä tämä merkitsee? Eikö täällä ole miestä palvelemaan? Hoi, poika, pidä huoli hevosestani.»
Poika, jolle hän oli huutanut, epäröi hetken, mutta asteli sitten haluttomasti tekemään työtä käskettyä sir Oliverin ankaran, käskevän katseen häneen tuijottaessa. Joukosta kuului mutinaa. Sir Oliver kääntyi päin, ja kaikki kielet vaikenivat säikähtäen.
Tämän hiljaisuuden vallitessa hän astui portaita ylös halliin, jonka lattialle oli sirotettu kaislaa. Poistuessaan hän kuuli takanaan jälleen äänten sorinan, entistä vihaisemman. Mutta hän ei siitä välittänyt.
Hän havaitsi edessään palvelijan, joka säikähti ja tuijotti häneen samoinkuin pihamaalla olleet. Hänen mielensä masentui. Selvää oli, että hän saapui jo hieman liian myöhään, että huhu oli ehtinyt ennen häntä.
»Missä on neiti?» kysyi hän.
»Minä… minä ilmoitan hänelle, että olette täällä, sir Oliver», vastasi mies vavahtavin äänin ja astui sisään oikealla olevasta ovesta.
Sir Oliver seisoi vähän aikaa takoen saappaitaan piiskallaan, kasvot kalpeina ja syvä uurre otsassa. Sitten mies tuli jälleen näkyviin sulkien oven jäljessään.
»Mistress Rosamund pyytää teitä poistumaan, sir. Hän ei tahdo teitä nähdä.»
Sir Oliver tutki hetkisen palvelijan kasvoja, tai näytti tutkivan, sillä epäiltävää on, näkikö hän miestä ollenkaan. Sitten hän mitään vastaamatta lähti kohti ovea, josta palvelija oli tullut. Palvelija nojasi siihen, päättäväinen ilme kasvoissaan.
»Sir Oliver, neiti ei tahdo teitä nähdä.»
»Pois tieltä!» mutisi sir Oliver kiukuissaan, ylenkatseellisesti, ja kun mies velvollisuuttaan noudattaen pysyi jäykästi paikallaan, sir Oliver tarttui hänen nuttunsa rinnuksiin, siirsi hänet syrjään ja astui sisään.
Rosamund seisoi keskellä huonetta. Oli jonkinlaista kohtalon ivaa, että hän oli valkopukuinen kuin morsian; mutta puku ei sittenkään ollut niin valkea kuin hänen kasvonsa. Hänen silmänsä olivat kuin kaksi mustaa täplää suuntautuessaan juhlallisina ja loihtuisina tulijaan, joka ei välittänyt kiellosta. Hänen huulensa avautuivat, mutta hänellä ei ollut sanaakaan tulijalle. Hän vain tuijotti kauhun vallassa, joka karkoitti sir Oliverin rohkeuden ja ehkäisi hänen uskaliaan etenemisensä. Vihdoin sir Oliver puhui.
»Huomaan sinun kuulleen», virkkoi hän, »että sellainen valhe kiertelee seudulla. Paha jo sekin. Mutta sitäpaitsi huomaan, että olet kallistanut korvasi huhulle; ja se on pahempi.»
Rosamund silmäili häntä yhä inhoten, tuo lapsi, joka vain kaksi päivää sitten oli levännyt hänen povellaan katsellen häntä luottavasti ja ihaillen.
»Rosamund!» huudahti hän lähestyen häntä vielä askelen. »Rosamund, olen tullut tänne sanomaan, että se on valhe.»
»Teidän on paras poistua», sanoi Rosamund, ja hänen äänensä sävy sai sir Oliverin vavahtamaan.
»Poistua?» toisti hän tylsästi. »Käsketkö minua poistumaan? Etkö tahdo minua kuunnella?»
»Olen suostunut kuulemaan teitä useat kerrat; kieltäydyin kuulemasta toisia, joilla oli asioista parempi tieto, ja jätin huomioonottamatta heidän varoituksensa. Meillä ei ole enää mitään toisillemme sanottavaa. Rukoilen Jumalaa, että hän toimittaa teidät hirteen.»
Sir Oliverin huulistakin oli väistynyt veri, ja ensimmäisen kerran eläissään hän koki pelkoa ja tunsi lujien jäseniensä vavahtelevan.
»Saavat hyvinkin minut hirttää, koska tuon uskot. Niin tehden eivät loukkaa minua pahemmin kuin sinä, ja hirttäminen ei voisi riistää vähääkään arvostani, koska luottamuksesi minuun raukeaa heti ensimmäisen seutua kiertävän huhun vuoksi.»
Hän näki kalpeiden huulten vetäytyvän kamalaan hymyyn. »Ei ole kysymyksessä pelkkä huhu», virkkoi hän. »Kaikki valheenne eivät riitä peittämään sitä, mikä on tapahtunut.»
»Valheeni?» huusi sir Oliver. »Rosamund, minä vannon sinulle kunniani nimessä, etten ole millään tavoin osallinen Peterin surmaan. Antakoon Jumala minun mädätä tähän paikkaan, ellei tämä ole totta!»
»Näytätte pelkäävän Jumalaa yhtä vähän kuin mitä muuta tahansa», kuului karu ääni hänen takaansa.
Hän käännähti nopeasti ja näki sir John Killigrew'n, joka oli astunut huoneeseen hänen jäljessään. »Tämä on siis teidän työtänne», lausui hän hitaasti, ja hänen silmänsä muuttuivat koviksi ja kirkkaiksi kuin agaatit. Hän viittasi kädellään Rosamundiin päin. Oli selvää, mitä hän tarkoitti.
»Minun työtäni?» toisti sir John. Hän sulki oven ja astui kauemmas huoneeseen. »Hyvä herra, näyttää siltä, että uskaliaisuutenne ja julkeutenne on rajaton. Teidän…»
»Lopettakaa!» keskeytti hänet sir Oliver iskien ison nyrkkinsä pöytään. Yhtäkkiä hän joutui vihanpuuskan valtaan. »Jättäkää sanat hulluille, sir John, ja arvostelut niille, jotka kykenevät itseään paremmin puolustamaan.»
»Puhuttepa kuin verityön tekijä ainakin. Käyttäydytte julkeasti täällä vainajan kotona, siinä talossa, johon olette tuonut murheen ja murhan.»
»Lopettakaa, sanon, tai tapahtuu murha!»
Hänen puheensa oli karjuntaa, hänen näkönsä peloittava. Ja vaikka sir John olikin rohkea mies, hän sentään väistyi taaksepäin. Sir Oliver hillitsi itsensä samassa. Hän käännähti Rosamundin puoleen.
»Ah, anna minulle anteeksi!» rukoili hän. »Olen mieletön, ihan mieletön minua kohdanneen syytöksen vuoksi. Totta kyllä, etten ole veljeäsi rakastanut. Mutta olen menetellyt niinkuin sinulle vannoin. Olen saanut häneltä iskuja ja olen hymyillyt. Vielä eilen hän solvasi minua julkisessa paikassa, iski minua kasvoihin ratsupiiskallaan, kuten vieläkin näkyy. Henkilö, joka sanoo, ettei minulla olisi ollut oikeutta surmata hänet, on valehtelija ja teeskentelijä. Mutta kun ajattelin sinua, Rosamund, ajattelin, että hän oli veljesi, laantui se raivo, jonka valtaan hän oli minut jättänyt. Ja nyt, kun hän on jonkin julman onnettomuuden nojalla saanut surmansa, on kaiken kärsivällisyyteni, kaiken sinuun kohdistuvan ajatteluni palkkana vain se, että minua syytetään murhaajaksi ja että sinä uskot syytöksen.»
»Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta», virkkoi sir John vihaisesti.
»Sir John», huusi sir Oliver, »pyydän teitä jättämään hänen mahdollisuuksiensa pohtimisen. Se seikka, että itse sen uskotte, osoittaa teidät mielettömäksi, ja mielettömän neuvo on aina laho sauva tueksi. Miksi Jumalan nimessä otaksutte minun tahtoneen kostaa kärsimääni loukkausta; niinkö huonosti tunnette ihmisiä ja erikoisesti minua, että luulette minun käyneen kostamaan salakähmäisesti saadakseni hirttosilmukan kaulaani? Olisipa se hieno kosto, niin totta kuin Jumala elää! Sillä tavallako kohtelin teitä, sir John, kun te sallitte kielenne heilua liian vapaasti, kuten itse minulle tunnustitte?»
»Tuhat tulimmaista, mies», jatkoi hän, »ajatelkaa asiaa oikein! Pidän varmana, että olette peloittavampi vastustaja kuin konsanaan Peter Godolphin rukka, mutta teiltä korvausta vaatiessani vaadin sitä pelkäämättä ja avoimesti, kuten tapani on. Mitellessämme miekkojamme puistossanne Arwenackissa teimme niin asianmukaisten todistajien läsnäollessa, jottei eloonjääneen tarvitsisi joutua tuomarien kanssa tekemisiin. Te tunnette minut hyvin ja tiedätte, kuinka aseitani käyttelen. Enkö olisi tehnyt samoin Peterille, jos olisin tavoitellut hänen henkeänsä? Enkö olisi tavoitellut sitä yhtä avoimesti, surmaten hänet miten mielin, joutumatta vaaraan tai kenenkään moitteiden alaiseksi?»
Sir John painui mietteisiin. Lausuttujen sanojen logiikka oli kova ja kirkas kuin jää, ja Arwenackin herra ei ollut mikään houkkio. Mutta hänen seisoessaan siinä kulmat kurtussa ja hämmästyneenä tuon pitkän lausunnon jälkeen, Rosamund vastasi sir Oliverille.
»Sanotte, ettei kukaan voinut teitä moittia, niinkö?»
Sir Oliver kääntyi ja joutui hämilleen. Hän tiesi Rosamundin mielessä liikkuvan ajatuksen. »Tarkoitatko», kysyi hän vitkaan, lempeästi, äänessä epäilevä moite, »että olen kyllin halpamainen ja valheellinen tehdäkseni siten, mitä en sinun tähtesi uskaltanut tehdä avoimesti? Sitä sinä tarkoitat. Rosamund! Minua polttaa häpeä sinun tähtesi, kun voit ajatella sellaista henkilöstä, jota… jota sanoit rakastavasi.»
Rosamundin kylmyys hävisi. Hänen vihansa nousi sir Oliverin katkerain, puolittain ivallisten sanojen vaikutuksesta, sysäten hetkeksi syrjään veljen kuoleman aiheuttaman tuskankin.
»Väärämielinen petturi!» huusi hän. »On olemassa henkilöitä, jotka ovat kuulleet teidän vannovan hänelle surmaa. Minulle on kerrottu omat sananne. Ja siitä kohdasta, jossa hän makasi, nähtiin verisen juovan johtavan talonne ovelle. Valehteletteko vieläkin?»
Sir Oliverin kasvoista pakeni väri. Hänen kätensä vaipuivat hervottomina riippumaan, ja hänen silmiään suurensi äkkinäinen ilmeinen pelko.
»Ve… verisen juovan?» sopersi hän tylsästi.
»Niin, mitä siihen sanotte!» virkkoi sir John, jonka epäilykset tuo huomautus äkkiä hälvensi.
Sir Oliver kääntyi jälleen sir Johnin puoleen. Ritarin sanat palauttivat häneen rohkeuden, jonka Rosamundin sanat olivat häneltä riistäneet. Miehen kanssa hän voi taistella, siinä ei tarvinnut kaunistella sanojansa.
»En voi sanoa siihen mitään», virkkoi hän, mutta erittäin lujasti, torjuen ennakolta kaikki vastaväitteet. »Jos sanotte, että oli niin laita, täytyy se uskoa. Mutta mitä se todistaakaan loppujen lopuksi? Käykö siitä eittämättömästi ilmi, että minä olen hänet surmannut? Oikeuttaako se naisen, joka on minua rakastanut, pitämään minua murhamiehenä ja pahempanakin?» Hän vaikeni ja silmäili jälleen Rosamundia, katseessa sanomaton moite. Rosamund oli vaipunut istumaan ja väänteli sormiaan, kasvoissa äärettömän tuskan ilme.
»Voitteko sanoa, mitä se muutakaan todistaa, sir?» kysyi sir John.Hänen äänessään tuntui epäily.
Sir Oliver huomasi äänen sävyn, ja hänen rinnastaan kohosi huokaus.
»Armollinen Jumala!» huudahti hän. »Teidän äänessänne kaikuu epäily, mutta hän on aivan varma. Te olitte aikoinanne viholliseni ja olette siitä lähtien pitänyt yllä ennakkoluulotonta aselepoa kanssani, ja te voitte epäillä, olenko teon tehnyt. Mutta hän… hän, joka minua rakasti, ei voi ollenkaan epäillä!»
»Sir Oliver», vastasi Rosamund, »tekonne on kerrassaan murtanut sydämeni. Mutta koska tiedän kaikki ne ivapuheet, jotka ovat saaneet teidät sellaiseen tekoon ryhtymään, olisin luullakseni voinut antaa sen teille anteeksi, vaikka en olisikaan enää voinut tulla vaimoksenne; olisin voinut antaa sen anteeksi, sanon, ellette olisi sitä nyt halpamaisesti kieltänyt.»
Sir Oliver silmäili häntä hetkisen, kasvot kalpeina, kääntyi sitten ja lähti ovelle. Siinä hän pysähtyi. »Tarkoituksenne on aivan selvä», sanoi hän. »Te tahdotte minun joutuvan vastaamaan tästä teosta,» Hän nauroi. »Kuka esittää tuomareille minuun kohdistuvan syytöksen? Tekö, sir John?»
»Jos mistress Rosamund niin haluaa», vastasi sir John.
»Olkoon menneeksi! Mutta älkää luulko minun suostuvan hirtettäväksi sellaisten kehnojen todisteiden nojalla, jotka ovat tuota naishenkilöä tyydyttäneet. Jos jokin syyttäjä tulee määkimään ovelleni asti johtavasta verijuovasta ja eräistä sanoista, jotka eilen vihoissani lausuin, vastaan asiasta, mutta vastaan siitä käymällä asein syyttäjäni kimppuun. Se on oikeuteni, ja minä tahdon saada sen lyhentämättömänä. Epäilettekö Jumalan tuomiota? Minä kutsun juhlallisesti häntä tuomariksi minun ja sellaisen syyttäjän välisessä asiassa. Jos olen syypää, antakoon Hän käsivarteni kuihtua, kun käyn taisteluun.»
»Minä tulen teitä syyttämään», kuului Rosamundin kumea ääni. »Ja jos tahdotte, voitte vaatia oikeuttanne minua vastaan ja teurastaa minut niinkuin teurastitte veljeni.»
»Jumala sinulle anteeksi antakoon, Rosamund!» sanoi Oliver poistuen huoneesta.
Hän palasi kotiinsa, sydämessä helvetin tuska. Hän ei tietänyt, mitä tulevaisuudella saattoi olla hänen varalleen, mutta tunsi sellaista katkeruutta Rosamundia kohtaan, ettei hänen povessaan ollut mitään sijaa epätoivolle. Ne eivät pääsisi häntä hirttämään. Hän taistelisi heitä vastaan kynsin hampain, ja Lionelin ei kumminkaan pitänyt joutua kärsimään. Siitä hän lupasi pitää huolen. Sitten Lioneliin kohdistuva ajatus hiukan muutti hänen mielialaansa. Kuinka helposti hän olisikaan voinut kumota heidän syytöksensä, kuinka helposti hän olisikaan saanut Rosamundin ylpeät polvet notkistumaan ja hänet itsensä rukoilemaan armoa! Hän olisi voinut tehdä sen vain sanan lausumalla, mutta pelkäsi sen sanan saattavan vaaraan veljen.
Yön hiljaisina hetkinä hänen maatessaan unetonna vuoteessaan ja ajatellessaan asioita kiihkottomasti, hänen sielullisessa asenteessaan tapahtui salaa muutos. Hän mietti kaikkia niitä todisteita, jotka olivat johtaneet Rosamundin päätelmäänsä, ja hänen täytyi myöntää, että Rosamund oli jossakin määrin oikeutettu niin menettelemään. Jos Rosamund oli tehnyt hänelle vääryyttä, hän puolestaan oli tehnyt vielä enemmän vääryyttä Rosamundille. Rosamund oli vuosikausia kuunnellut kaikkia niitä myrkyllisiä puheita, joita sir Oliverin viholliset olivat hänestä lausuneet — ja hänen häikäilemättömyytensä oli hankkinut hänelle koko joukon vihamiehiä. Rosamund oli jättänyt kaikki huomioon ottamatta, koska rakasti häntä; hänen suhteensa veljeen oli siitä syystä jännittynyt, mutta nyt kaikki tuo kääntyi häntä murskaamaan; katumus oli suurelta osalta vaikuttamassa siihen julmaan luuloon, että Peter Godolphin oli saanut surmansa hänen, sir Oliverin, kädestä. Rosamundista täytyi tavallaan tuntua siltä, kuin hän itse olisi ollut murhaan osallisena, koska oli itsepintaisesti tahtonut rakastaa sitä miestä, jota hänen veljensä vihasi.
Hän oivalsi tuon nyt ja arvosteli Rosamundia säälivämmin. Rosamund olisi ollut yli-inhimillinen, ellei olisi ajatellut ja tuntenut niinkuin sir Oliver nyt oivalsi hänen ajattelevan ja tuntevan, ja koska sielullisia vastavaikutuksia on mitattava niiden kiihkeiden tilojen nojalla, joista ne johtuvat, oli varsin luonnollista, että Rosamundin täytyi nyt tuimasti vihata häntä, jota oli rakastanut melkein yhtä kiihkeästi.
Siinä oli raskas risti kannettavaksi. Mutta Lionelin vuoksi hänen täytyi kantaa se niin järkkymättömästi kuin suinkin voi. Lionelin ei pitänyt joutua uhrattavaksi hänen itsekkyydelleen teon tähden, jota hänen, Oliverin, täytyi katsoa oikeutetuksi. Hän olisi pitänyt itseään halpamaisena, jos olisi ajatellutkin sellaista pelastuskeinoa.
Mutta jos hän ei sitä ajatellut, ajatteli Lionel. Viimeksimainittu alkoi noina päivinä pelätä siinä määrin, ettei voinut nukkua, vaan joutui sellaiseen kuumeeseen, että näytti parin päivän kuluttua kerrassaan aavemaiselta: silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa, ja koko ruumis oli riutunut laihaksi. Sir Oliver kehoitti häntä rohkaisemaan mielensä. Sitäpaitsi saapui samana päivänä eräs toinenkin uutinen haihduttamaan hänen pelkoansa: Truron tuomareille oli tapahtuma ilmoitettu ja esitetty syytös, mutta he olivat muitta mutkitta kieltäytyneet asiaan kajoamasta. Syynä oli, että toinen heistä oli sama master Anthony Baine, joka oli ollut sir Oliveria kohdanneen solvauksen todistajana. Hän selitti, että olipa master Godolphinille tapahtunut mitä hyvänsä sen johdosta, se ei missään tapauksessa ollut enemmän kuin hän oli ansainnut, ei enemmän kuin hän itse oli aiheuttanut, ja lausui päätöksenään, ettei hän kunniallisena miehenä voinut saada omaatuntoansa suostumaan vangitsemismääräyksen antamiseen.
Sir Oliver kuuli uutisen toiselta todistajalta, papilta, joka itse oli joutunut kokemaan Godolphinin karkeutta ja joka, vaikka olikin evankeliumin ja rauhan mies, kuitenkin täysin yhtyi tuomarin päätökseen — tai sanoi yhtyvänsä.
Sir Oliver kiitti häntä huomauttaen, että hän ja master Baine menettelivät ylen ystävällisesti asettuessaan sille kannalle, mutta selitti samalla, ettei ollut millään tavoin asiassa osallisena, olkoonpa että näennäiset seikat hyvinkin siihen suuntaan viittasivat.
Mutta kun sitten pari päivää myöhemmin tuli hänen tietoonsa, että koko seutu oli kuohuksissa master Bainelle hänen asiaan-suhtautumisensa vuoksi, sir Oliver lähetti sanan papille ja ratsasti hänen kanssaan suoraa päätä tuomarin luo Truroon esittääkseen siellä eräitä todisteita, jotka oli salannut Rosamundilta ja sir John Killigrew'lta,
»Master Baine», virkkoi hän, kun kaikki kolme olivat tämän herrasmiehen suljetussa työhuoneessa, »olen kuullut teidän antamastanne oikeamielisestä ja kohteliaasta lausunnosta ja tulen teitä kiittämään ja ilmaisemaan ihailuani pelottomuutenne johdosta.»
Master Baine kumarsi vakavasti. Hän oli mies, jonka luonto oli vakavaksi luonut.
»Mutta koska en halua menettelystänne koituvan teille mitään ikäviä seurauksia, olen tullut teille todistamaan toimineeni oikeammin kuin arvaattekaan, todistamaan, ettei surmatyö ole minun suorittamani.»
»Eikö se ole teidän suorittamanne?» huudahti master Baine hämmästyneenä.
»Vakuutan teille, etten käyttele mitään konnankoukkuja, ja te tulette itse huomaamaan, että on niin laita. Voin asian teille todistaa, ja olen tullut sen tekemään nyt, ennenkuin aika voi sen mahdollisuuden kumota. En halua sitä vielä saatettavan yleisön tietoon, master Baine, mutta toivon teidän laativan sellaisen asiakirjan, joka voi tyydyttää tuomioistuinta milloin hyvänsä tulevaisuudessa, jos asia, kuten mahdollista, tulee esille tuonnempana.»
Se oli juonikas juttu. Se todiste, joka ei nyt ollut hänestä löydettävissä, oli Lionelissa; mutta aika tulisi sen hälventämään, ja jos tuonnempana saataisiin tietää, mitä hän nyt aikoi osoittaa, olisi liian myöhäistä ryhtyä etsiskelemään muualta.
»Minä vakuutan teille, sir Oliver, että jos olisitte surmannut hänet sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, ette olisi tehnyt itseänne vikapääksi muuhun kuin karkean ja julkean solvaajan rankaisemiseen.»
»Niinpä kyllä, sir. Mutta niin ei ollut laita. Eräs minua vastaan käytetty todiste — vieläpä kaikkein tärkeinkin — on siinä, että Godolphinin ruumiin luota taloni ovelle kulki verinen juova,»
Molempien toisten mielenkiinto kasvoi tavattomasti. Pappi silmäili häntä silmää rävähdyttämättä.
»Mikäli ymmärrän, johtuu tuosta loogillisen välttämättömästi, että murhaajan on täytynyt taistelussa haavoittua. Veri ei voi olla kaatuneen verta, joten sen täytyy olla surmaajan. Tiedämme muutenkin, että surmaajan täytyi olla haavoittunut, koska näet Godolphinin miekka oli verissä. Teidän, master Baine, ja teidän, sir Andrew, tulee nyt olla todistajinani, ettei ruumiissani ole hiljattain saatua naarmuakaan. Riisuudun tässä yhtä alastomaksi kuin olin onnettomuudekseni erehtyessäni tulemaan tähän maailmaan, ja te voitte saada asiasta varmuuden. Sitten pyydän teitä, master Baine, sepittämään mainitsemani asiakirjan.» Niin puhuessaan hän riisui nuttunsa. »Mutta koska en tahdo suoda minua syyttäville tomppeleille suurta tyydytystä, kun näet voisi näyttää siltä, kuin heitä pelkäisin, pyydän teitä, hyvät herrat, pitämään asian tarkoin omana tietonanne, kunnes tapahtumat voivat tehdä sen yleiseen tietoon saattamisen välttämättömäksi.»
He oivalsivat hänen ehdotuksensa järkevyyden ja suostuivat asiaan, joskin yhä epäillen. Mutta suoritettuaan tarkastuksensa he olivat kerrassaan ymmällä havaitessaan kaikki otaksumansa kumotuiksi. Master Baine tietenkin sepitti pyydetyn asiakirjan ja allekirjoitti ja sinetöi sen, sir Andrew puolestaan merkitsi nimensä ja sinettinsä asian todistajana.
Taskussaan tämä pergamentti, jonka tuli olla hänen kilpenään tulevaisuudessa, milloin niin vaadittiin, sir Oliver ratsasti kotiin, mieli keventyneenä. Kunhan tulisi aika, jolloin voi huoletta niin menetellä, sir Oliver levittäisi tuon pergamenttinsä sir John Killigrew'n ja Rosamundin eteen, ja kaikki voisi vielä kääntyä hyväksi.
Kuudes luku.
Jos tämä joulu oli murheellinen Godolphinin kartanossa, ei se ollut iloisempi Penarrow'ssakaan.
Sir Oliver oli näinä aikoina alakuloinen ja vaitelias, istui tuntikausia tuijotellen lieden tuleen ja kertaillen yhä uudelleen jokaista sanaa, joka oli lausuttu hänen ja Rosamundin välisessä keskustelussa, milloin tuntien katkeruutta häntä kohtaan, joka oli niin kärkkäästi uskonut hänet syylliseksi, milloin leppoisamman surullisen mielialan vallassa täysin tunnustaen näennäisten todisteiden voimakkuuden.
Hänen velipuolensa liikkui talossa hiljaa, ikäänkuin haluten painua huomaamattomaksi ja milloinkaan uskaltamatta häiritä sir Oliverin mietteitä. Lionel tunsi hyvin asian laadun. Hän tiesi, mitä oli Godolphinin kartanossa tapahtunut, tiesi Rosamundin hylänneen sir Oliverin ikiajoiksi, ja hänen sydäntään kouristi, kun hän ajatteli, että oli jätettävä veli kantamaan tätä taakkaa, joka oikeastaan kuului hänen omille hartioilleen.
Asia rasitti hänen mieltään siinä määrin, että hän eräänä puheliaana illan hetkenä alkoi siitä keskustella.
»Noll», sanoi hän, seisoen veljensä tuolin vieressä liesitulen valaisemassa huoneessa ja käsi veljen olkapäähän nojaten, »eikö olisi parasta ilmoittaa totuus?»
Sir Oliver katsahti häneen nopeasti, kulmiaan kurtistaen. »Oletko mieletön?» kysyi hän. »Totuus veisi sinut hirteen, Lal.»
»Ehkei sentään. Ja joka tapauksessa sinä kärsit pahemmin kuin hirsipuussa. Olen sinua katsellut joka hetki tämän viimeksi kuluneen viikon aikana, ja tiedän, mikä tuska sinussa piilee. Se ei ole oikein.» Ja hän väitti yhä: »Olisi parasta ilmoittaa totuus.»
Sir Oliver hymyili mietteissään. Sitten hän ojensi kätensä ja tarttui veljensä käteen. »Menettelet jalosti, Lal, kun sitä ehdotat.»
»En läheskään niin jalosti kuin sinä kantaessasi kaikki teostani johtuvat kärsimykset,»
»Mitä joutavia!» Sir Oliver kohotti kärsimättömästi olkapäitään; hänen katseensa siirtyi pois Lionelin kasvoista suuntautuen jälleen lieden tuleen. »Voinhan muuten heittää taakkani pois milloin haluan. Sellainen tieto rohkaisee ihmistä kestämään millaista koettelemusta tahansa.»
Hän oli puhunut karuun, ivalliseen sävyyn, ja Lionel tunsi värisevänsä hänen sanojaan kuunnellessaan. Hän seisoi siinä pitkän aikaa vaieten, miettien veljen lausumaa ja yrittäen saada selkoa siinä piilevästä arvoituksesta. Hän ajatteli pyytää veljeltään arkailematta selitystä, tiedustella hänen huomautuksensa todellista merkitystä; mutta hänen rohkeutensa petti. Hän pelkäsi sir Oliverin vakuuttavan oikeaksi hänen itsensä keksimän kaamean selityksen.
Hetken kuluttua hän lähti pois ja meni pian levolle. Päiväkausia kalvoi sitten tuo lause hänen mieltään: »Voinhan heittää taakkani pois milloin haluan.» Hän uskoi yhä varmemmin sir Oliverin tarkoittaneen rohkaisevan seikan olevan siinä tiedossa, että voi asiasta selviytyä ilmoittamalla sen todellisen laidan, jos hyväksi näki. Hän ei voinut ajatella, että sir Oliver sen ilmoittaisi. Päinvastoin: hän uskoi varmaan, ettei sir Oliver ollenkaan aikonut heittää pois taakkaansa. Mutta voihan käydä niinkin, että hän muutti mieltään. Taakka voi käydä liian raskaaksi, Rosamundiin kohdistuva kaipaus liian tuimaksi, tuska siitä, että Rosamund piti häntä veljensä murhaajana, liian valtavaksi.
Lionelin mieltä värisytti, kun hän ajatteli seurauksia, joita asiasta koituisi hänelle itselleen. Hänen pelkonsa perehdytti häntä omaan olemukseen. Hän käsitti, kuinka vähässä määrin vilpitön hän oli ollut ehdottaessaan veljelleen, että oli tunnustettava totuus; hän käsitti, että tuo ehdotus oli ollut vain hetkellinen tunteenomainen purkautuma, ehdotus, jota hän olisi joutunut mitä katkerimmin katumaan, jos se olisi hyväksytty. Ja siihen liittyi ajatus, että jos kerran hän itse voi joutua syypääksi tunteenomaisiin purkauksiin, jotka niin sietämättömällä tavalla esiintyivät hänen omien todellisten toiveittensa pettäjinä, niin eivätkö kaikki ihmiset olleet saman vaaran alaiset? Eikö hänen veljensäkin voinut joutua sellaisen hetkellisen mielenmyrskyn uhriksi kiihkeimmän epätoivon vallassa ollen, havaita taakkansa liian valtavaksi ja heittää se kapinoiden pois?
Lionel koki vakuuttaa itselleen, että veli oli lujasyinen mies eikä milloinkaan menettänyt kykyään vallita itseään. Mutta tuota vastaan sopi huomauttaa, ettei se, mitä oli menneisyydessä tapahtunut, mitenkään taannut, mitä saattoi tulevaisuudessa tapahtua, että kaikkein lujimmankin ihmisen sietämiskyky oli rajoitettu ja ettei suinkaan ollut mahdotonta, että sir Oliver joutuisi tässä asiassa kärsimiskykynsä rajoille. Mihin tilaan joutuisikaan, hän, Lionel, jos niin kävisi? Tuohon kysymykseen vastaava mielikuva oli sellainen, ettei hän kyennyt sitä katselemaan. Vaara joutua tutkittavaksi ja kärsimään lain määräämää ankarinta rangaistusta oli nyt paljoa suurempi kuin jos hän olisi heti tunnustanut. Hänen siinä tapauksessa lausumansa sanat olisivat ehdottomasti vaatineet jonkinlaista huomiota, sillä hän oli puhdasmaineinen mies ja hänen sanoissaan täytyi olla painavuutta. Nyt sitävastoin ei kukaan häntä uskoisi. Sen nojalla, että hän oli ollut vaiti ja sallinut veljen joutua aiheettoman syytöksen esineeksi, tultaisiin päättelemään, että hän oli arkamielinen ja epärehellinen ja että hän oli menetellyt siten, koska ei voinut kunnollisesti tekoaan puolustaa. Hän joutuisi auttamattomasti tuomituksi, vieläpä häpeälliseen rangaistukseen, kaikki kunnon ihmiset halveksivat häntä, ja hänestä tulisi ylenkatseen esine, jonka tähden ei kyyneltäkään vuodatettaisi.
Niin hän johtui siihen kaameaan päätelmään, että oli suojaan pyrkiessään kietoutunut verkkoon sitäkin auttamattomammin. Jos Oliver puhuisi, niin hän olisi hukassa. Ja niin hän johtui jälleen kysymään itseltään: Mitä takeita oli hänellä siitä, ettei Oliver tulisi puhumaan?
Tuo pelko, joka oli aikaisemmin silloin tällöin johtunut hänen mieleensä, alkoi ahdistaa häntä öin päivin, ja vaikka kuume olikin hänet jättänyt ja haava oli ihan terve, hän oli yhä kalpea, ja silmät olivat syvissä kuopissa. Hänen sielussaan asuva salainen kauhu tuijotteli hänen silmistään joka hetki. Hän muuttui hermostuneeksi, säikähti pienintäkin ääntä ja epäili alinomaa Oliveria, osoittaen tuota tunnettaan aika ajoin purkautuvan omituisen ärtyisyyden muodossa.
Tullessaan erään päivän iltapuolella ruokasaliin, joka oli sir Oliverin mieluisin tyyssija Penarrow'n kartanossa, Lionel havaitsi velipuolensa jälleen istuvan mietteisiin vajonneena, kyynärpää polvea vasten ja leuka kämmenen varassa, tuleen tuijottaen. Tuo oli muuttunut siinä määrin tavanomaiseksi, että se oli alkanut ärsyttää Lionelin jännittyneitä hermoja; hänestä oli alkanut tuntua siltä, että tuossa äänettömyydessä piili hänen itseensä kohdistuva tarkoituksellinen sanaton syytös.
»Minkätähden istut aina siinä lieden ääressä kuin mikäkin vanha akka?» murahti hän, vihdoinkin ilmaisten ärtyisyyden, joka oli kauan hänessä kasvanut.
Sir Oliver kääntyi katsomaan häntä, silmissä lempeä moite. Sitten hänen katseensa siirtyi Lionelin silmistä korkeihin ikkunoihin. »Sataa», virkkoi hän.
»Ei sade sinua ennen lieden ääreen ajanut. Mutta satoi tai paistoi, samantekevä. Et lähde milloinkaan ulos.»
»Miksi lähtisinkään?» kysyi sir Oliver, yhä yhtä leppoisasti, mutta hämmästyksen kurtun ilmaantuessa vähitellen hänen tummien kulmiensa väliin. »Luuletko olevan minulle mieluista nähdä alasluotuja katseita, päitä, jotka lähenevät toisiaan voidakseen tuttavallisesti mutista minua koskevia kirouksia?»
»Vai niin!» huudahti Lionel lyhyeen ja terävästi, syvällepainuneiden silmien äkkiä välkähtäessä. »On siis jouduttu siihen, että omasta tahdostasi meneteltyäsi näin minua suojataksesi nyt soimaat minua siitä.»
»Minä?» huudahti sir Oliver kauhistuneena.
»Pelkät sanasi ovat soimausta. Luuletko, etten osaa lukea niissä piilevää tarkoitusta?»
Sir Oliver nousi hitaasti, silmäillen veljeänsä. Hän pudisti päätään ja hymyili. »Lal, Lal» virkkoi hän. »Haavasi on jättänyt sinuun pahan jäljen, poika. Millä tavoin olen sinua soimannut? Mikä oli sanojeni salaisena tarkoituksena? Jos tahdot niitä oikein lukea, huomaat varmaan tarkoituksen olleen sen, että ulkosalla liikkuessani joudun uusiin selkkauksiin, koska kärsivällisyyteni ei ole suuri ja koska minun on mahdoton sietää nyreitä katseita ja mutisemista. Siinä kaikki.»
Hän astui lähemmäksi ja laski kätensä veljen olalle. Pitäen häntä käsivarren mitan päässä hän silmäili häntä tutkivasti. Lionelin pää painui, ja hänen poskiinsa levisi hitaasti puna.
»Rakas hupsu!» virkkoi hän Lionelia ravistellen. »Mikä sinua vaivaa? Olet kalpea ja kuihtunut etkä ollenkaan oma itsesi. Mieleeni on johtunut jotakin. Minä varustan laivan, ja sinä lähdet kanssani vanhoille pyyntivesilleni. Siellä on elämää, joka tekee sinut jälleen voimakkaaksi ja mehukkaaksi, ja kenties samoin minun. Mitä siitä arvelet?»
Lionel katsahti veljeen, katse kirkkaana. Mutta sitten hänen mieleensä johtui ajatus, niin halpamainen, että veri jälleen virtasi hänen poskipäihinsä, koska hän sitä häpesi. Mutta ajatus piti paikkansa. Jos hän lähtisi Oliverin kanssa, niin sanottaisiin hänen olleen osallisena siinä teossa, josta hänen veljeään syytettiin.
Hän tiesi — erinäisten hänelle siellä täällä lausuttujen huomautusten nojalla, joita vastaan hän ei ollut väittänyt — paikkakunnalla uskottavan, että oli syntymässä eräänlainen vihamielisyys hänen ja sir Oliverin välille Godolphinin puiston tapahtuman johdosta. Hänen kalpeat kasvonsa ja syvään painuneet silmänsä olivat osaltaan luoneet sitä käsitystä, että veljen rikos painoi häntä raskaana. Hänet oli aina tunnettu leppeäksi, ystävälliseksi pojaksi, aivan toisenlaiseksi kuin rajupäinen sir Oliver, ja otaksuttiin, että sir Oliver yhä karummaksi käyden kohteli huonosti veljeänsä, koska poika ei tahtonut antaa hänelle rikosta anteeksi. Niinmuodoin oli syntymässä Lioneliin kohdistuvaa myötätuntoa, jota hänelle ilmaistiin joka taholla. Jos hän nyt suostuisi Oliverin ehdotukseen, hän epäilemättä saattaisi kaiken tuon vaaranalaiseksi.
Hän käsitti täysin ajatuksensa halveksittavan laadun ja vihasi itseään, kun voi niin ajatella. Mutta hän ei kyennyt karistamaan pois sen valtaa. Se oli hänen tahtoansa voimakkaampi.
Hänen veljensä huomasi epäröinnin, käsitti sen väärin, vei hänet lieden luo ja pakotti istuutumaan.
»Kuulehan», virkkoi hän istuutuen vastapäätä olevaan tuoliin. »Smithickin luona on redillä hieno alus. Lienet sen nähnyt. Sen omistaja on hurjapäinen seikkailija nimeltään Jasper Leigh, joka nähdään aina iltapäivällä Penycumwickin olutkapakassa. Minä tunnen hänet vanhastaan, ja hän ja hänen aluksensa ovat saatavissa. Hän on valmis mihin seikkailuun tahansa, espanjalaisten alusten upottamisesta aina orjakauppaan saakka, ja me voimme ostaa hänet ruumiineen ja sieluineen, kunhan maksamme kyllin korkean hinnan. Hän suostuu niihin hyvänsä, kunhan seikkailu lupaa rahaa. Alus ja kapteeni ovat niinmuodoin valmiit; minä pidän huolen kaikesta muusta, miehistöstä, ampumavaroista, asestuksesta, ja maaliskuun lopulla näemme Lizard-niemen jäävän taaksemme. Mitä arvelet, Lal? Niin on varmaan parempi kuin jäädä turtumaan tähän synkkään paikkaan.»
»Minä… minä ajattelen asiaa», virkkoi Lionel, mutta niin välinpitämättömästi, että sir Oliverin herännyt innostus heti hälveni olemattomiin. Aikeesta ei puhuttu sen enempää.
Lionel ei kumminkaan ehdottomasti hylännyt suunnitelmaa. Jos se toisaalta olikin hänelle vastenmielinen, se kuitenkin toisaalta kiehtoi häntä melkein vastoin hänen tahtoansa. Asiat kehittyivät sille kannalle, että hän tottui joka päivä ratsastamaan Penycumwickiin, missä tutustui siihen uskaliaaseen ja arpiseen seikkailijaan, josta sir Oliver oli puhunut, ja kuunteli miehen kertomia ihmeellisiä asioita — monet olivat liian ihmeelliset ollakseen tosia — uhkayrityksistä merellä.
Mutta eräänä päivänä maaliskuun alussa master Jasper Leigh tiesi kertoa hänelle jotakin muuta, uutisen, joka karkoitti Lionelin mielestä kaiken Espanjan aluevesillä tapahtuneisiin seikkailuihin kohdistuneen harrastuksen. Merimies oli seurannut Lionelia pienen kapakan ovelle ja seisoi jalustimen vieressä Lionelin jo noustua satulaan.
»Kuiskaan jotakin korvaanne, kelpo master Tressilian», virkkoi hän.»Tiedättekö, millaisia vehkeitä täällä punotaan veljeänne vastaan?»
»Veljeäni vastaan?»
»Niin, master Peter Godolphinin murhan vuoksi viime jouluna. Havaittuaan, etteivät tuomarit käy itsestään asiaan käsiksi, muutamat henkilöt ovat jättäneet anomuksen Cornwallin kuvernöörille, jotta hän käskisi antaa pidättämismääräyksen murhasyytteen nojalla. Mutta tuomarit eivät ole suostuneet lordin komennettaviksi, vaan ovat vastanneet saaneensa virkansa suoraan kuningattarelta ja ovat huomauttaneet olevansa sellaisessa asiassa vastuuvelvolliset ainoastaan hänen majesteetilleen. Ja nyt olen saanut kuulla, että on lähetetty Lontooseen kuningattarelle itselleen anomuskirja, jossa pyydetään häntä velvoittamaan tuomareita tekemään, mitä heidän virkaansa kuuluu.»
Lionel veti syvään henkeä, mutta ei vastannut mitään.
Jasper nosti sormen nenälleen, ja hänen silmiinsä tuli ovela ilme. »Ajattelin varoittaa teitä, jotta voitte kehoittaa sir Oliveria pitämään huolta itsestään. Hän on hieno merimies, ja sellaisia ei ole kosolta.»
Lionel veti kukkaron taskustaan ja ollenkaan sen sisältöä tarkastamatta pudotti sen merimiehen odottavaan käteen mutisten jonkin sanan kiitokseksi.
Lionel ratsasti kotiin melkein kauhun valtaamana. Oltiin ehditty niin kauas. Isku tulisi kohta iskettäväksi, ja hänen veljensä oli lopultakin pakko puhua. Penarrow'ssa Lionelia odotti uusi järkytys. Vanha Nicholas kertoi hänelle, ettei sir Oliver ollut kotona; hän oli ratsastanut Godolphinin kartanoon.
Lionel johtui kauhuissaan heti päättelemään, että uutinen oli jo tullut sir Oliverin korviin ja että hän oli heti käynyt toimeen; hän ei voinut käsittää veljensä lähteneen sinne missään muissa asioissa.
Hänen pelkonsa olivat kuitenkin aivan joutavat. Sir Oliver, joka ei kyennyt enää sietämään asiain tilaa, oli lähtenyt esittämään Rosamundille todistuskappaletta, jonka oli itselleen hankkinut. Hän voi niin tehdä pelkäämättä vähimmässäkään määrässä tuottavansa vahinkoa Lionelille. Hänen matkansa oli kumminkin aivan tulokseton. Rosamund oli muitta mutkitta kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan, ja sir Oliver oli hänelle aivan vierasta nöyrämielisyyttä osoittaen kehoittanut palvelijaa palaamaan hänen luokseen mitä tärkeintä viestiä vieden, mutta jälleen turhaan. Sir Oliver palasi kuin lyötynä kotiin, missä veli odotti häntä kiihkeän kärsimättömästi.
»Mitä kuuluu?» tervehti Lionel häntä. »Mitä aiot nyt tehdä?»
Sir Oliver katsahti häneen kulmiensa alta, joiden tummat kurtut kuvastelivat hänen ajatuksiaan. »Mitä tehdä? Mistä puhutkaan?» kysyi hän.
»Etkö ole vielä kuullut?» Lionel kertoi hänelle uutisen.
Hänen lopetettuaan kertomuksensa sir Oliver tuijotti häneen pitkän ajan, sitten hänen huulensa vetäytyivät tiukasti yhteen ja hän iski otsaansa. »Vai niin!» huudahti hän. »Siitäkö syystä hän minut torjui? Ajatteliko hän kenties minun tulevan rukoilemaan? Voiko hän niin ajatella? Onko se mahdollista?»
Hän asteli lieden luo ja kohenteli halkoja vihaisesti saappaansa korolla. »Se olisi liian kehnoa. Mutta hän on sittenkin varmaan niin menetellyt.»
»Mitä aiot tehdä?» kysyi Lionel jälleen, kykenemättä estämään mielessään ylinnä olevaa kysymystä. Hänen äänensä vapisi.
»Tehdä?» Sir Oliver silmäili häntä olkapäänsä yli. »Puhkaista tuon kuplan, niin totta kuin elän! Tehdä siitä lopun, tuhota heidät ja peittää heidät häpeällä.»
Hän sanoi tuon karkeasti, kiukkuisesti, ja Lionel väistyi taaksepäin luullen tuon karuuden ja kiukun tarkoittavan itseään. Hän vaipui tuoliin, polvet äkkinäisestä pellosta hervottomiksi valahtaen. Niin ollen näytti siltä, että hänellä oli liiaksikin syytä pelkoonsa. Tuo veli, joka kerskasi kovin häneen kiintyneensä, ei kyennyt viemään tätä asiaa perille. Mutta sittenkin asia oli niin Oliveriin soveltumaton, että Lionelin mielessä viipyi vielä epäilys.