Kun ajattelimme kaikkea tätä, ei ollut ihme, ettei kumpikaan meistä ajatellut mennä nukkumaan vaan että me päinvastoin istuimme ylhäällä koko yön vaaramme täydellisen ymmärtämisen valveilla pitäminä. Meillä oli toiveita — vaikka me emme suinkaan luottaneet niihin — että niin pian kuin päivä koittaisi, piirittäjämme valtaisi kiusaus seurata tavallista tapaansa, ja ne menisivät pois metsiin.
Voi! Kun aamu tuli, näimme me kauhuksemme, ettei niillä ollut mitään sellaista aikomusta; niiden huudoista ja eleistä me tulimme vakuutetuiksi siitä, että piiritystä aiottiin jatkaa. Ne olivat kaikki siellä — kaikki, jotka me olimme nähneet edellisenä yönä — ja näytti siltä kuin niitä olisi ollut paljon enemmän. Epäilemättä niihin oli liittynyt muita metsistä tulleita, sillä niitä ei ollut vähempää kuin sata. Noita rumia eläimiä näyttäytyi kaikkialla — jotkut kyyristelivät maassa, toiset baobabin oksilla — ja keskellä lörpöttelevää joukkoa me saatoimme nähdä sen raadon, joka oli tapettu, kun taas aivan lähellä oli haavoitettu eläin, niinikään myötätuntoisten ystävien ympäröimänä.
Silloin tällöin kokoontui jokin joukkio ja kasautui ilmeisesti uuden raivonpuuskan innostamana meidän turvapaikkamme sisäänkäytävän eteen sekä uudisti hyökkäyksensä sulkua vastaan. Me ajoimme hyökkääjät takaisin, kuten ennenkin, kunnes ne huomasivat, että niiden hyökkäykset olivat turhia, jolloin ne luopuivat yrityksistään sekä vetäytyivät pois, kunnes jokin niiden keskinen kiihoittava seikka näytti yllyttävän niitä uuteen koetukseen.
Tällainen oli niiden käytös koko sen päivän ja koko tämän ajan me olimme suljettuina hämärään vankikoppiimme. Me olimme vahvistaneet suojaavaa sulkuamme aineksilla, joita saimme kolmannesta pahantekijästä, ja tunsimme itsemme siinä suhteessa kylläkin turvallisiksi. Mutta nyt me rupesimme pelkäämään toista vihollista — sellaista, joka oli yhtä pelottava hyökkäyksissään ja yhtä voimakas hävittämään kuin joko mandrillit tai itse väkevä leijona. Tämä vihollinen ei ollut meille uusi; meillä oli jo ollut ottelu sen kanssa; me olimme kohdanneet sen traakkipuun oksilla ja me olimme kohtaamassa sen taas baobabin rungon luona. Se oli jano.
Niin, me tunsimme jo sen aiheuttamaa tuskallista tunnetta. Se pääsi joka hetki meistä enemmän voitolle, ja sen tuskat tulivat ankarammiksi sekä kovemmiksi kestää. Jos piiritys jatkuisi vielä paljon kauemmin, emme me tienneet, miten me voisimme kestää sitä.
Tulisiko piiritys jatkumaan? Se jatkui koko sen päivän; rajut eläimet jäivät puun luo koko seuraavaksi yöksi, ja kun sitä seuraava aamu sarasti, näimme me ne ympärillämme yhtä lukuisina kuin konsanaan ja ilmeisesti yhtä leppymättöminä sekä kostonhimoisina, kuin ne olivat olleet ensi kertaa hyökätessään!
Mitä meidän piti tehdä? Ilman lepoa, ilman unta, ilman ruokaa, mutta mikä oli kaikista pahinta, ilman vettä, me emme voineet kestää kauempaa. Ulosmeno oli samaa kuin joutua surman suuhun — tulla revityksi palasiksi — tulla syödyksi; siellä pysyminen, missä me olimme, merkitsi janoon kuolemista — siis vain hitaampi ja tuskallisempi kuolema! Mitä meidän piti tehdä?
Me olimme syvässä epätoivossa — me olimme melkein heittäneet toivon tulla pelastetuiksi — emme melkein, vaan kokonaan.
Meillä ei saattanut olla mitään toiveita, paitsi että vastustajamme väsyisivät pitkistyneeseen piiritykseen ja lähtisivät pois luotamme. Mutta kuten jo on huomautettu, on näillä olennoilla ymmärrys, joka muistuttaa inhimillisten olentojen ymmärrystä. Ne käsittivät täydelleen meidän asemamme, ja tuntiessaan sen eivät ne todennäköisesti tulisi antamaan meille mitään mahdollisuutta päästä pakoon; siitä ei ollut toivoa.
Me olimme olleet tässä uskossa jonkun aikaa istuen vieri vieressä syvimmän alakuloisuuden masentamina. Ei kumpikaan meistä sanonut sanaakaan. Meillä ei ollut mitään sanottavana — ei mitään neuvoa annettavana toisillemme.
Me olimme useita kertoja puhuneet mahdollisuudesta taistellen raivata tiemme mandrillijoukon lävitse sekä päästä pakoon jalkojemme ketteryyden avulla. Me tiesimme, että kun vain pääsisimme avoimelle kentälle, voisimme me juosta kovemmin kuin vastustajamme, sillä vaikka paviaanit juoksevat hyvin tiheikköjen ja metsien läpi, missä ne tilaisuuden sattuessa auttavat itseään eteenpäin tarttumalla puiden oksiin, ja vaikka ne avoimella maalla etenevät nopeammin kuin monet muut apinalajit, niin ihminen voi kuitenkin voittaa ne juoksussa.
Me tiesimme tämän ja kaduimme nyt suuresti, ettemme olleet murtautuneet apinoiden rivien läpi ja menneet pois heti alussa, kuten meidän olisi pitänyt tehdä. Jälkeenpäin kävi vaikeammaksi tehdä siten, kun joukko tuli suuremmaksi ja saarsi meidät tiukempaan, ja me olimmekin pitäneet sitä aivan mahdottomana. Nyt kuitenkin, kun kauhea jano pakotti meitä, olimme me miltei päättäneet murtautua ulos ja uskaltautua kujanjuoksuun. Ben päätteli, että oli parempi tehdä siten, kuin menehtyä vähä vähältä mustassa luolassa, ja minä olin samaa mieltä hänen kanssaan. Meillä tulisi varmaan olemaan kauhea taistelu ja me tulisimme pahoin revityiksi; kaiken todennäköisyyden mukaan jompikumpi meistä tai molemmatkin kaatuisivat, mutta sellainen mahdollisuus tuntui vähemmän pelottavalta niiden kärsimysten johdosta, joita saimme kokea janon takia. Minä saatan lisätä, että me olimme nälissämme niinikään, mutta nälkä oli vain toisarvoinen asia verrattuna sen seuralaisen tuottamiin tuskiin.
Nyt tuli esiin toinen levottomuuden syy. Tullen ilmeisesti kärsimättömiksi odottaessaan niin kauan kostoaan näyttivät paviaanit muodostaneen omia suunnitelmiaan ja alkoivat tehdä uusia hyökkäyksiä luurankosulkua vastaan. Kaksittain ja kolmittain kävivät ne hampainensa sen kimppuun; ja joka kerralla lähti muumioiden kuivasta nahasta ja luista palasia. Oli selvää, että jos semmoinen jatkuisi paljon kauemmin, tulisivat kaikki kolme pahantekijää revityiksi, emmekä me voisi enää puolustaa sisäänkäytävää. Tietystikin tämän jälkeen saattaisi olla seurauksena vain yksi loppukohtaus — meidän sortumisemme.
Me jouduimme epätoivoon enemmän kuin milloinkaan ja pitäen tuskin vaivaa-ansaitsevana ryhtyä ponnistuksiin me jäimme toimettomina odottamaan ratkaisua.
Yht'äkkiä huomasin minä toverini nousevan alistumista ilmaisevasta asennostaan ja ryhtyvän haparoimaan lattialla. Mitä saattoi hän etsiä, kysyin minä.
"Olen saanut erään aatteen, Ville!" oli hänen vastauksensa; "menköön kaaripuuni hajalle", jatkoi hän, "jollen luule voivani hajoittaa apinoita kaikkiin neljään ilmansuuntaan."
"Miten?" kysyin minä innokkaasti.
"Sinä saat nähdä, poika! Missä on leijonannahka?"
"Minä istun sen päällä", sanoin minä, "tarvitsetko sitä?"
"Kyllä, heti! Anna se minulle, Ville!" Oli vain pelkkä sattuma, että leijonannahka oli tuotu huoneeseen. Me emme olleet käyttäneet sitä peitteenä, koska se oli vielä raaka, ja ennenkuin paviaanit olivat ilmestyneet, oli se levitetty auki sekä pantu puuontelon sisäänkäytävälle, koska se oli sopivin paikka, mikä tarjoutui. Kun me syöksyimme sisään, tulimme potkaisseeksi sen edellämme, ja siten se sattui olemaan meidän hallussamme.
Menettämättä sekuntiakaan ajastamme vedin minä sen altani ja annoin toverilleni aavistaessani jo, mihin hän aikoi käyttää sitä. Ryhtymättä sen pitempiin selityksiin rupesin minä auttamaan häntä aikeessaan.
Kymmentä minuuttia myöhemmin oli Ben Brace kokonaan kääritty leijonannahkaan, joka oli sidottu ja nyöritetty hänen ympärilleen sellaisella tavalla, että olisi tarvittu tarkempia silmiä kuin paviaanin huomaamaan petoksen.
Hänen aikeensa oli tunkeutua ulos tässä valepuvussa sekä näyttäytyä paviaaneille toivossa, että niiden kuninkaan ilmestyminen pelottaisi ne pakoon. Jollei petoksella olisi tätä vaikutusta, päätteli Ben ettemme voineet olla huonommassa asemassa kuin ennenkään, koska hän saattoi peräytyä takaisin luolaan, ja me saatoimme sulkea sen niinkuin ennenkin.
Oli varmasti jonkunverran todennäköistä, että suunnitelma onnistuisi. Me tiesimme, että melkein kaikki eläimet pelkäävät suuresti leijonaa, ja etteivät paviaanit ole minään poikkeuksena säännöstä. Usein metsien itsevaltiaan pelkkä näkeminenkin pelottaa muita villieläimiä siinä määrin, että ne juoksevat sen edellä ikäänkuin ihmisolennon näkyvistä. Sentähden tämä nerokas suunnitelma jäljitellä leijonaa, minkä toverini oli keksinyt, omasi hyvät mahdollisuudet onnistua, ja me olimme kumpikin iloissamme tästä ajatuksesta.
Varmistuaksemme siitä ettei sattuisi epäonnistumilta valmistusten hätäisyyden tai huolimattomuuden takia ryhdyimme me toimeen asianomaisella huolella ja varovaisuudella sekä käytimme melkoisen ajan saadaksemme kaikki täydelliseksi. Me verhosimme Benin käsivarret nahalla, joka oli peittänyt leijonan etukäpälät, venyttäen sitä, kunnes kynnet peittivät hänen kädenrystönsä. Jalat oli kääritty taljaan, joka oli verhonnut suuren eläimen takajalat, ja meillä oli hyvän joukon vaivaa, ennekuin "housut" saatiin sopimaan. Päänahka saatiin helposti sovitetuksi merimiehen päälaelle, ja ruumista verhoava suuri nahka sopi hyvin yhteen etupuolelta ja kiinnitettiin siitä nauhoilla. Onneksi oli meillä paljon nuoraa. Tuo mainio nuora, joka jo oli tehnyt meille niin hyvän palveluksen, oli yhä hallussamme, ja me käytimme sitä taas hyödyksemme.
Lopulta pidettiin naamiaispukua täydellisenä, ja leijona oli valmis näyttelemään osaansa.
Me olimme varovaisia myöskin käsitellessämme muumioita, niin että ne tarpeen vaatiessa hyödyttäisivät meitä taas. Ja kun kaikki oli järjestetty tyytyväisyydeksemme, vedimme me ne takaisin sisäänkäytävältä.
Meidän sotatemppumme olivat nyt vetäneet puoleensa piirittäjien huomion — ne osoittivat huudoillaan ja liikkeillään olevansa varuillaan.
Juuri tällä ratkaisevalla hetkellä leijona lähti liikkeelle, ja jos milloinkaan on apinajoukossa ollut katselemisen arvoista sekasortoa, niin toverini ja minä näimme sen tuolla hetkellä. Kuului huutoa ja ulvomista, lörpöttelyä ja papattamista, ja siinä syöstiin joka suuntaan — paitsi siihen, joka olisi vienyt valeleijonaa kohti. Tämä eläin osoitti koko ajan mitä rajuimmalla tavalla mieltään ja päästi kovia ärjymisiä, jotka barytonin syvyydessä miltei vetivät vertoja itsensä metsien itsevaltiaan karjumiselle!
Me emme voineet sanoa, mitä paviaaneista tuli — ne näyttivät katoavan maan sisään tai ilmaan; joka tapauksessa vähemmässä ajassa kuin kahden minuutin kuluttua siitä, kun leijona oli ilmestynyt baobabin ulkopuolelle, ei niitä näkynyt yhtäkään. Ja keltaisenruskean nelijalkaisen, joka yht'äkkiä lakkasi karjumasta leijonan tavoin, voitiin kuulla päästävän julmasta kidastaan inhimillisestä naurusta johtuvia äänekkäitä huutoja!
Me emme jääneet paljoakaan pitemmäksi aikaa baobabin varjoon. Se oli vaarallista maaperää. Mandrillit saattoivat huomata petoksen ja tulla takaisin. Siten me peläten ajatuksissamme tätä otimme nopeat jäähyväiset iäkkäiltä ystäviltämme muumioilta ja kiiruhdimme nopeasti kukkulaa alas. Me pysähdyimme vain juomaan ja ponnistimme sitten eteenpäin.
Oli melkein kolmannen päivän puolipäivä siitä, kun olimme lähteneet retkellemme, ennenkuin me hämmästytimme "Pandoran" miehistön jälleen ilmestymällä laivaan.
"Pandora" varustettiin nyt kiireesti Atlantin yli menoaan varten. Kirvesmies oli saanut valmiiksi väliseinänsä ja luukunristikkonsa, ja miehet olivat joka päivä puuhassa tyhjentääkseen suolaveden tynnyreistä sekä täyttääkseen ne raikkaalla vedellä — se oli jokseenkin hidasta ja vaivaloista työtä. Kun nämä valmistukset olivat käynnissä, tuli kuningas Dingo Bingon varastohuoneelle sanansaattaja joka toi mukanaan sanoman, mikä saattoi hänen majesteettinsa mitä kauheimpaan levottomuuden ja huolestuksen tilaan ja jolla niinikään oli hyvin samanlainen vaikutus "Pandoran" kippariin.
Sanansaattaja — tai sanansaattajat, niitä oli näet kolme — olivat tietysti neekereitä. He olivat krooman-nimellä tunnettua lajia, toisin sanoen neekeriluokkaa, jota on Afrikan länsirannikon useimmissa osissa. He ovat suuresti kiintyneitä mereen ja heistä tulee mainioita merimiehiä, kun heitä käytetään siihen ammattiin. He ovat todenteolla Afrikan rannikon "pursimiehiä" tai "venemiehiä" jos pidätte paremmin siitä nimestä, mutta he purjehtivat usein pitkiäkin matkoja, ja monet Afrikan kauppaa käyvät alukset ovat tottuneet ottamaan miehistönsä näistä kroomeneista, kun heillä on vähän miehiä.
Kolme näistä kroomanneista oli siis äkkiä ilmestynyt joelle tuoden sanoman, joka levitti tyrmistystä kuningas Dingo Bingon miesten ja "Pandoran" miehistön joukkoon.
Mikä oli tämä sanoma?
Se oli semmoinen, että muuan brittiläinen risteilijä oli käynyt eräällä asemalla noin viisikymmentä mailia kauempana rannikolla sekä ilmoittanut, että se oli ajanut takaa suurta orjaparkkia ja että se oli kadottanut tämän näkyvistään ulkona merellä, mutta etsi yhä tätä ja odotti löytävänsä sen etelässä päin. Edelleen sanottiin, että risteilijä pysähtyi mainittuun satamaan vain ottaakseen vettä ja että heti kun se olisi tehty, tulisi se rannikkoa alaspäin ja etsisi joka sopen ja poukaman löytääkseen orjalaivan.
Enin osa näistä tiedoista oli annettu kaikessa tuttavuudessa sataman ylitoimitsijalle, eräälle englantilaiselle, jonka kauppatavaroina oli palmuöljy, maapähkinät, norsunluu sekä muut Afrikan tuotteet ja jonka ei arveltu olevan minkäänlaisessa yhteydessä orjakaupan kanssa. Päinvastoin oli hän niitä, jotka antoivat apuaan sen kukistamiseksi avustamalla kaikin tavoin orjaristeilijöitä ja ollen ystävyys- ja tuttavuussuhteissa niiden komentajien kanssa. Mutta kaikesta tästä huolimatta epäiltiin tätä miellyttävää John Bullia — ei kuitenkaan edellämainittujen komentajien puolelta — siitä, että hän oli hyvin ystävällisissä suhteissa hänen majesteettiinsa kuningas Dingo Bingoon — niin ystävällisissä, että oli sellaisia, jotka viittailivat heidän välillään olevan jonkinlaisen yhtiön!
Olipa tämä miten tahansa, on varmaa, että englantilainen oli lähettänyt kolme kroomannia varoittamaan kuningas Dingo Bingoa vaarasta. Tätä tosiasiaa ei näet mitenkään pidetty salassa "Pandoralla". Kroomannit olivat uskaltaneet tulla rannikon ympäri pienessä purjeveneessä ja he olivat tulleet joen suusta sisään kuljettuaan enimmän osan vaarallista matkaa yöllä.
Kuten olen sanonut, sai heidän sanomansa aikaan tyrmistystä kaikissa miehissä. Ei voinut olla epäilystä siitä, että risteilijä oli se kutteri, joka oli ajanut meitä takaa, ja tietäessään, että orjalaiva oli mennyt eteläänpäin päästyään pakoon risteilijältä, tulisi takaa-ajaja tätä suuntaa tähystelläkseen parkkia ja samalla se tutkisi varmasti joka tuuman rannikosta risteillessään siellä. Tietystikään ei joki luultavasti jäisi siltä huomaamatta, ja jos se löytäisi "Pandoran" sieltä, olisi orjalaivan ura lopussa. Oli sangen luultavaa, että risteilijä oli ottanut luotsin, joka tiesi kaikki, mikä koski kuningas Dingo Bingoa ja hänen orjain säilytyspaikkaansa. Jos asia oli niin, ei kuluisi kauan, ennenkuin se olisi kimpussamme. Sen saattoi odottaa näkevänsä joka minuutti!
Ei ihmettä siis, että kroomannin sanoma toi tyrmistystä mukanaan.
Mitä tuli "kuninkaaseen", oli hän paljon vähemmän kauhistunut kuin "kapteeni". Hänen roistomaisella majesteetillaan oli paljon vähemmän pelättävänä risteilijän vierailusta. Hän oli jo tehnyt kauppansa, ja vaikka orjat olivat yhä varastohuoneessa, eivät ne enää olleet hänen, eikä hän välittänyt siitä, kenen käsiin ne joutuivat. Hän oli saanut täyden maksun niistä rommissa, suolassa ja musketeissa; nämä tavarat oli tuotu maihin ja luovutettu hänelle, ja heti kun hän saattoi siirtää ne pois risteilijän saatavilta oli hän täydelleen turvassa ja levollisena.
Tähän varokeinoon hän ryhtyi heti kun kroomannit olivat ilmoittaneet tietonsa. Hänen seuralaisensa pantiin työhön, ja muutamissa tunneissa oli jokainen parkista purettu tavaraerä viety pois "varastolta" sekä piilotettu kauas metsiin. Kun siirtämistyö oli suoritettu, sytytti hänen majesteettinsa piippunsa ja täytti lasinsa sekä istuutui sitten niin kylmänä ja asiasta piittaamattomana, ikäänkuin Afrikan rannikolla ei olisi ollut yhtäkään risteilijää.
Mutta "Pandoran" kapteenin asema oli aivan erilainen. On totta, että hänkin olisi voinut kätkeä osan omaisuudestaan. Hän olisi voinut ajaa orjat metsiin ja piilottaa ne sinne joksikin ajaksi. Oli huvittavaa nähdä, millä ponnella "kuningas" neuvoi häntä menettelemään näin. Hänen majesteettinsa näki, että jos tähän tuumaan suostuttaisiin ja risteilijä ilmestyisi joelle, niin parkki otettaisiin kiinni ja orjat jätettäisiin. Tästä kaikesta sekasorrosta olisi hänelle varmaan jotakin hyötyä; olisi mahdollisuus, että nuo viisisataa "paalia" joutuisivat hänen käsiinsä, ja hän saattoi myydä ne toistamiseen. Tämä oli todella mainio mahdollisuus, ja viittaamatta mihinkään mahdolliseen omaan etuunsa yllytti vanha veijari kipparia suostumaan hänen suunnitelmaansa semmoisella innolla ja itsepintaisuudella, joka oli aivan naurettavaa.
Mutta kapteenia ei saatu suostumaan neuvoon. Hän tiesi vaaran, joka koitui viidensadan orjan uskomisesta metsän hoiviin. Useimmat niistä pötkisivät pakoon sieltä, ja mahdollisesti ei hänen "rakas ystävänsä" kuningas Dingo Bingo vartioisi heitä kovinkaan huolellisesti tämän varalta! Muutamat heistä osaisivat tien omiin koteihinsa jälleen, mutta hyvin moni harhaantuisi luultavasti takaisin kuningas Dingon kaupunkiin, ja olisi työlästä todeta omakseen tavaraa, joka oli niin toinen toisensa näköistä, kuin neekerit ovat.
Jos hänen sitä paitsi olisikin onnistunut kätkeä lasti, ei hän voinut toivoa saavansa alusta kätketyksi. Jos kutteri vain tulisi lähelle jokea, löytäisi se varmasti parkin ja ottaisi sen kiinni yhtä varmasti. Kun se olisi tehty, miten kävisi orjien ja miten kävisi kapteenin itsensä sekä hänen miehistönsä? Heidän olisi kovin vaikeata sekä pysyä hengissä sellaisessa epävieraanvaraisessa maassa että löytää sieltä poispääsytie. Kapteeni näet tiesi hyvin, että kun hänen mainio aluksensa vain olisi mennyttä, käyttäytyisi hänen rakas ystävänsä Dingo häntä kohtaan aivan toisenlaisella tavalla. Niin, kippari oli kokenut mies, hän tiesi kaiken tämän ja tietäessään sen ei hän kallistanut korvaansa "kuninkaan" neuvoille.
Sentakia, kun kroomannien sanoma tuli hänen tietoonsa — se ei näet tullut hänen tietoonsa ennenkuin jonkun ajan kuluttua siitä, kun hänen majesteettinsa oli saanut sen ottaa vastaan — teki hän heti päätöksensä siitä, miten hän menettelisi, ja tämä päätös oli se, että hän panisi lastinsa laivaan niin pian kuin mahdollista, ja lähtisi merelle menettämättä hetkeäkään.
Tämän huomasi varovainen kippari olevan parhaan suunnitelman, itse asiassa ainoan jonka avulla hän saattoi toivoa pelastavansa aluksensa. Jos risteilijä todellakin oli tulossa rannikolle — ei ollut mitään epäilystä siitä, ettei se tulisi — olisi hänen ainoana mahdollisuutenaan päästä pois, ennenkuin se tulisi joen suun kohdalle. Jos se tulisi sinne, ennenkuin hän pääsisi merelle, silloin olisi parkki täydelleen loukossa ja yksi tai pari aseistettua veneellistä ottaisi sen kiinni ilman mitään vaikeutta — niin, ilman vastusta, sillä vaikka orjalaivan miehistö oli raakaa, törkeätä ja uhkarohkeata, tiesivät miehet sangen hyvin, että olisi turhaa vastustaa sotalaivan hyvin järjestettyä hyökkäystä tai puolta tusinaa aseistettua veneellistä, sellaisia kuin kutteri saattoi laskea vesille. Parkin valtaaminen olisi sentakia itsestään selvä asia, ja ainoa mahdollisuus, joka omistajalla oli pelastaakseen sen, oli heti paikalla merelle lähteminen.
Tuuli oli heikko — se puhalsi rannalta päin. Nämä molemmat asiat olivat suuresti edistämässä Pandoran pakoa. Vastatuuli estäisi luultavasti risteilijää tulemasta lähelle, joka tapauksessa viivyttäisi se sitä, ja sitten jos orjalaivan onnistuisi päästä ulos, olisi heikko tuulenhenki kokonaan sen hyödyksi, niinkuin ennen on nähty, ja vastustajalle haitaksi.
Näiden toiveiden innostamana, mutta yhä ollen kauheassa levottomuudessa ei kapteeni hukannut yhtään aikaa saadakseen lastinsa laivaan.
Orjalaivan kaikki veneet oli otettu käytäntöön, ja miehistöstä oli joka mies toimeliaana kuin mehiläinen. Brace ja minä olimme ehkä ainoat, joilla ei ollut ollenkaan halua työhön. Mutta näön vuoksi oli meidän pakko tehdä työtä niinkuin muidenkin.
Lastaaminen oli hyvin helppoa ja lastin latominen vielä helpompaa. Se oli aivan erilaista kuin ottaa laivaan lasti raskaita tynnyreitä ja laatikoita. Elävät "paalit" liikkuivat omin ehdoin tai pakotettiin liikkumaan, jolleivät tehneet niin, eikä tarvittu mitään muuta kuin marssittaa heidät varastohuoneesta rannalle, soutaa heidät sitten laivaan, hoputtaa heidät laidan yli ja sulloa luukusta alas välikannelle.
Naisten kanssa pantiin yhteen kaikki nuoremmat orjat, sekä tytöt että pojat, ja joukossa oli paljon lapsia, pieniä neekeripienokaisparkoja, pikimustia ja niin alastomia kuin syntyessään. Itse asiassa oli suurin osa koko joukosta alastomia, sekä miehet että naiset. Jälkimäisistä oli muutamilla yksinkertainen pumpulihame, tai riippui heidän ympärillään yhteenpalmikoituja palmunlehtiä, ja muutamilla miehillä oli palanen karkeata kangasta lanteillaan, mutta monella ei ollut edes tätä vaatteiden korviketta. Mitä tahansa he olivatkaan pitäneet syntymäpaikallaan, oli se otettu heiltä pois. Epäilemättä olivat kuningas Dingo Bingon seuralaiset ottaessaan heidät vangeiksi ryöstäneet heiltä myöskin heidän puutteellisen vaatevarastonsa. Miehet olivat kahlehditut käsistään kaksittain ja joskus kolme tai neljä yhteen joukkoon. Tämä tapahtui pakoyrityksen estämiseksi, ja se oli hänen majesteettinsa työtä. Vain muutamilla naisilla oli kahleet; nämä olivat luultavimmin niitä, joilla oli lujempi mieli kuin heidän kurjilla tovereillaan, ja he olivat osoittautuneet vastahakoisiksi matkallaan sisämaassa tai varastohuoneessa ollessaan. Näitä kahleita eivät "Pandoran" miehet ottaneet pois, vaan neekerit sullottiin laivaan siten kuin ne oli luovutettu, kahleineen, käsirautoineen ja kaikkineen.
Kuningas Dingo Bingo oli rannalla maihinnousupaikalla ja katseli lastausta, jossa hänen henkivartiostonsa avusti. Kippari oli hänen vierellään, ja nuo kaksi keskustelivat aivan samalla tavoin kuin olisivat he pitäneet silmällä tavallisen kauppatavaralastin laivaan kuljettamista! Hänen majesteettinsa osoitti silloin tällöin johonkin orjaansa ja teki huomautuksiaan yksilön ominaisuuksista. Se oli joko hyvä "paali" — arvokas kauppaesine — tai joku vastahakoinen veitikka, jota kapteenia pyydettiin pitämään matkalla tarkoin silmällä. Monet uhriraukoista tämä kauhea hirviö tunsi nähtävästi hyvin, ja itse asiassa olivat jotkut niistä hänen omia alamaisiaan, kuten jo on huomautettu! Kuningas Dingo Bingo ei ajatellut ollenkaan tätä, kunhan hän vain saattoi myydä ne ja saada maksun niistä. Hänen suhtautumisensa alamaisiin ilmaisi yleensä hänen täydellistä hallitsija- ja omistajavaltaansa ja hänellä oli heitä kohtaan samanlaisia tunteita kuin maanviljelijällä sikojansa tai karjanomistajalla karjaansa kehtaan. Hän ja kapteeni rupattivat, pilailivat ja nauroivat iloisesti, kun heidän ohitsensa meni joku kurjista raukoista jonka ulkomuoto oli sovelias pilkanaiheeksi, kun taas minulle koko näky tuotti inhoa sekä surua, ja minä olin näytelmässä mukana kovin murheellisin sydämin.
Lastaaminen jatkui yhä, ja useimmat onnettomista olennoista oli viety laivaan, kun kroomannien veneen huomattiin tulevan nopeasti virtaa ylös. Miehet oli lähetetty alas joen suulle tiedustusmatkalle sekä pitämään vahtia, kunnes orjalaiva olisi valmis lähtemään merelle. Jos kutteri tai jokin purje tulisi näkyviin, oli heillä määräyksenä soutaa takaisin niin pian kuin mahdollista ja tehdä hälytys.
Se seikka, että he yleensä tulivat takaisin, oli todistuksena siitä, että jokin purje oli keksitty. Se nopeus, jolla he käyttelivät airojaan, ei ainoastaan vahvistanut tätä luuloa, vaan osoitti myöskin, että heillä oli jotakin hyvin tärkeätä kerrottavana.
Sekä Dingo Bingo että kippari katselivat heidän lähestymistään tyrmistyksellä, joka ei ollenkaan vähentynyt, kun kroomannit soutivat laivan sivulle ja ilmoittivat tietonsa.
Purje oli toisiaankin näkyvissä eikä vain näkyvissä, vaan todenteolla tulossa rannikkoa kohti! Kroomannit eivät olleet epätietoisia siitä, minkälainen alus se oli. He olivat nähneet kutterin, ennenkuin olivat lähteneet englantilaisten varastopaikalta. He olivat panneet merkille sen taklauksen. Kutteri oli täällä.
Kapteeni näytti alussa joitakin pelon merkkejä, mutta katsottuaan taivaalle ja puiden latvoihin tarkatakseen, mistä tuuli puhalsi, näytti hän saavuttavan hiukan rohkeutta ja määräsi lastausta kiirehdittäväksi.
Sillävälin lähetettiin kroomannit takaisin tähystyspaikalle joen suuhun, ja he saivat määräyksen ilmoittaa ajoittain, miten risteilijä oli eteenpäin tulossa. Kapteeni näki että tuuli oli hänelle suosiollinen, mutta aivan tyventynyt kutterin kohdalla; tämän olisi mahdotonta päästä joelle, niin kauan kuin tuuli pysyi sillä suunnalla, ja kun nyt oli vain tunti yön tuloon, yrittäisi se tuskin uskaltautua lähelle rannikkoa, ainakaan ei ennen aamun koittoa. Hän toivoi, että se laskisi ankkurinsa mailin tai parin päähän rannasta, ja että hän saattaisi pimeydessä mennä kujanjuoksuun sekä päästä vainoojan ohi. Hänen laivaansa saattoi sattua laukaus tai pari, kun hän tekisi siten, mutta hänen lastinsa oli sitä uhkaavan vaaran arvoinen, eikä hänellä sitäpaitsi ollut nyt mitään muuta mahdollisuutta lastinsa tai laivansa pelastamiseksi. Jos hän jäisi sinne, missä hän oli, otettaisiin kumpikin kiinni ennen toisen yön tuloa.
Sentakia oli hän tehnyt päätöksensä mennä kujanjuoksuun niinkuin sanottu, — edellytettynä, että kutteri kävisi ankkuriin kylliksi kaukana merellä antaakseen hänelle mahdollisuuden. Hän luotti tuuleen, jota hän tästä hetkestä alkaen tarkkasi mitä huolellisimmin.
Elävä lasti oli vihdoinkin saatu kaikki laivaan ja sullottu kansien väliin, ristikkoluukut oli kiinnitetty ja vahtilurjus seisoi musketteineen ja pistimineen kummankin luukun vieressä valmiina käyttämään asettaan jokaista kurjaa raukkaa vastaan, joka saattoi koettaa päästä kannelle.
Kapteeni odotti vain kroomannien tiedonantoa.
Se tulikin lopulta ja osoittautui suotuisaksi, kuten orjakauppias oli odottanut. Kutterin ei ollut onnistunut päästä rannikolle. Se oli luopunut aikeestaan ja mennyt ankkuriin noin kahden mailin päähän joen suusta odottaakseen siellä tuulen muutosta tai toisen päivän valkenemista. Juuri sillä tavoin oli orjakapteeni halunnut sen tekevän, ja sitä hän oli odottanut. Katsoen siihen asentoon, joka kutterilla oli ja jonka pursimiehet olivat tarkasti kuvanneet, ei hän epäillyt pääsevänsä sen ohi yöllä. Hän oli taas mainiolla tuulella ja luotti menestykseensä. Sekä hän että hänen majesteettinsa olivat loistavalla päällä, ja rommilasi kulki iloisesti ympäri.
Loppukemut tapahtuivat rannalla ja hänen majesteettinsa asuinpaikassa, sillä ne olivat hänen tarjoamansa. Perämies oli mennyt veneellä jokea alas nähdäkseen ankkuroidun vihollisen hyvin ja tutustuakseen täydellisesti sen asemaan tarkoituksella tehdä tarkkoja suunnitelmia sen ohipääsemisestä.
Sillävälin jäi kapteeni rannalle nauttiakseen läksiäislasista ja puhuakseen kuningas Dingo Bingon kanssa tulevaisuuden suunnitelmista. Jotkut miehistä olivat niin ikään siellä, niiden joukossa Brace ja minä — meidät oli tarkoitettu muodostamaan kapteenin veneen miehistö ja soutamaan hänet laivaan heti kun hän ottaisi jäähyväiset hänen majesteetiltaan ja seurueelta.
Auringon laskusta puuttui vielä noin puoli tuntia, kun perämies palasi tiedusteluretkeltään ja kertoi, että kutteri oli ankkurissa aivan niinkuin kroomannit olivat kuvailleet. Kun tuuli oli yhä samalla suunnalla puhaltaen suoraan rannikolta, oli aivan todennäköistä, että "Pandora" pääsisi pakoon. Sekä perämies että kapteeni tunsivat rannikon hyvin ja tiesivät, että he saattoivat päästä pois pitämällä suuntansa kiinteästi etelään päin siitä, missä kutteri oli. Siellä puolella oli vesi syvää ja avonaista. Oli kuitenkin yksi asia, jota kumpikin pelkäsi, nimittäin että kutterin veneet tulisivat joelle, ennenkuin "Pandoralla" olisi aikaa nostaa ankkuri ja laskea merelle. Oli hyvin mahdollista, että risteilijä tiesi orjalaivan olevan joella. Jos asia oli niin, ja kun se vielä huomasi, ettei se voinut luovia kyllin lähelle tuulen ollessa vastainen, saattoi se lähettää veneitä vesille ja soudattaa ne joen suulle sulkeakseen sen. Risteilijän miehet saattoivat tehdä juuri näin aavistaen sen kepposen, minkä orjalaiva aikoi tehdä heille. Jos he taas päinvastoin eivät vielä tietäneet "Pandoran" lähelläolosta, eivät he ehkä ajatelleet tulevansa ennen aamua. On totta, etteivät he voineet huomata orjalaivan mastoja — ne eivät näkyneet mereltä, koska suuret teakpuut ja muut metsän jättiläiset olivat varjostavine huippuineen välissä — eikä edes parkin korkeata lipputangon päätäkään voitu nähdä niin kaukaa sisämaasta. Mutta oli mahdollista, että risteilijä toimi saamiensa tietojen mukaan, ja jos asia oli siten, saattoi se tietää aivan hyvin, missä orjalaiva oli löydettävissä, ja aikoi ehkä tehdä hyökkäyksen aseistettujen veneiden avulla juuri sinä yönä.
Kaikki tämä oli hyvin luultavaa — orjalaivan kapteeni tiesi asian olevan siten, ja siitä johtui hänen levottomuutensa päästä tiehensä mahdollisimman aikaisella hetkellä.
Sentakia heti kun pimeys laskeutuisi maahan, oli hänen tarkoituksenaan nostaa ankkuri, laskea rauhallisesti jokea alas ja tehdä sitten rohkea hyökkäys merelle päin.
Hänen suunnitelmansa oli tarpeeksi hyvä. Vaikka se näytti uhkarohkealta, ei se ollenkaan ollut semmoinen. Se oli hänen ainoa mahdollisuutensa pelastaa aluksensa ja myöskin lasti, sillä jos toinen olisi otettu kiinni olisi hän luultavasti kadottanut toisenkin, ja jos "Pandora" vain olisi jäänyt koko yöksi ankkuriin sinne, missä se nyt oli, olisi se kaiken todennäköisyyden mukaan kaappaussaalista ennen aamua. Ja olisipa se kaapattu tai ei, olisivat sen pakoonpääsymahdollisuudet suuresti vähentyneet päivänvalossa. Kutteri näkisi sen korkeat mastot kauan ennenkuin se pääsisi joelta ulos, ja sillä olisi tietystikin aikaa tehdä sotaliikkeitä sekä sulkea sen tie. Sitävastoin saattoi se laskemalla jokea alas yöllä, olla kunnollisesti merellä, ennenkuin kukaan risteilijän miehistöstä huomaisi sitä ollenkaan.
Lopuksi päättivät "Pandoran" päälliköt purjehtia sillä hetkellä, jolloin pimeys laski, ja molemmat toivoivat omalla rienaavalla tavallaan pimeätä yötä.
Puuttui vielä viisi minuuttia auringonlaskusta, kun kapteeni syleili viimeisen kerran kuningas Dingo Bingoa ja astui ulos "palatsista". Hänen majesteettinsa tuli korskeana saattamaan vierastaan laivasillalle, ja useat hänen mustista hovilaisistaan seurasivat perässä.
Kaikki seisoivat rannalla, kun kapteeni astui veneeseensä. Brace ja minä olimme muiden miesten kanssa jo istuutuneet veneeseen ja pidimme airoja tasapainossa selkä valmiina, kun meidät yht'äkkiä keskeytti kuninkaan omituinen huudahdus.
Katsoessani ylös huomasin, että hänen silmänsä olivat kiintyneet minuun, ja tuo lihava hirviö tuijotti minua ikäänkuin hän olisi halunnut syödä minut suuhunsa — sillävälin hän koko ajan rupatti kapteenille kielellä, jota en voinut ymmärtää.
Vaikka olimme olleet semmoisen ajan hänen majesteettinsa varastohuoneella, en minä ollut milloinkaan ennen saanut hänen huomiotansa puoleeni. Minä en luule, että hän oli milloinkaan ennen nähnyt minua — toisin sanoen huomatakseen minut erikoisesti. Kuten jo sanottu, olin minä ollut koko ajan laivassa, lukuunottamatta juuri tätä iltaa ja sitä päivää, jonka olin ollut Bracen kanssa metsissä. Vaikka orjakuningas oli ollut usein laivassa, en minä ollut koskaan tullut hänen tielleen, koska hän tavallisesti pysytteli peräkannella tai kajuutassa. On sentakia aivan luultavaa, että hän nyt oli ensikertaa luonut silmänsä minuun huomatakseen minut.
Mutta minkätakia kiinnitti hän niin erikoisesti huomionsa minuun nyt? Vaikka en voi sanoa, mitä hän puhui — kapteeni ja hän keskustelivat jonkinlaisella sekasikiöportugalinkielellä (tunnetuin kieli näissä maissa), niin huomasin kuitenkin hänen kasvoistaan ja vilkkaista liikkeistään, joita hän käytti, että joko minä itse tai jokin ominaisuuteni herätti suuressa määrin hänen mielenkiintoaan.
Brace istui lähellä minua, ja kohottamatta ääntäni kuiskausta korkeammaksi pyysin minä häntä kertomaan minulle, mitä hälinä oikein tarkoitti — asia oli nyt tullut hieman senluontoiseksi: sekä kapteeni että kuningas puhuivat kiireisesti, vakavasti ja äänekkäästi raakalaissotkullaan.
Bracen vastaus oli:
"Kuningas on mieltynyt sinuun — hän haluaa ostaa sinut!"
Kuullessani tämän selityksen tunsin ensin halua nauraa, mutta minun iloinen mielialani hälveni pian. Toverini äänen totinen sävy ja ennen kaikkea kipparin sekä kuninkaan vakava käyttäytyminen, kun he puhuivat asiasta keskenään, osoitti heti, ettei asia ollut leikkiä.
Kapteeni ei näyttänyt alussa olevan halukas myöntymään neekerin pyyntöön. Mutta jälkimäinen näytti vaativan asiaa niin hartaasti ja vakavasti, että valkoinen lurjus rupesi ahneuden tunteiden kiihoittamana ilmeisesti myöntymään. Viisi neekeriä tarjottiin minusta vastineeksi, niin sanoi Brace, ja he kinastelivat nyt kuudennesta! Kapteeni oli itse asiassa periaatteessa suostunut myymään minut — oli vain kysymys hinnasta!
Olin aivan kauhistunut, kun sain tietää tämän. Brace itsekin oli suuresti huolissaan, sillä hän tiesi, että julmuri, jonka vallassa olin, ei ollenkaan epäröisi tehdä sellaista kauppaa. Ainoa syy, miksi hän ensin hylkäsi ehdotuksen, oli se, että hän oli huomannut minut hyödylliseksi parkissaan, mutta jos hän saattoi lisätä kuusi voimakasta neekeriä lastiinsa — joista hän saisi 200 puntaa jokaisesta Brasilian rannikolla — olisi se korvaus, joka voittaisi suuresti kaikki minun palvelukseni. Tietystikään hän ei tuntenut mitään vastuunalaisuutta asiassa. Kenelle hän oli vastuussa? — orjakauppias! lainsuojaton! Missä ja milloin saatoin minä koskaan kertoa asiasta tai rangaista häntä. Ei missään eikä milloinkaan. Hän olisi saattanut myydä minut orjuuteen tusinan kertoja — ottaa henkeni, jos häntä olisi huvittanut, ilman vähintäkään vaaraa, että hänet olisi kutsuttu vastaamaan siitä — ja hän tiesi tämän hyvin.
Ei siis ihmettä, että minä kauhistuin. Ajatella, että tulisin tämän hirveän ja likaisen villin orjaksi — tuon julman hirviön — ihmishenkien tukkukauppiaan — lihan ja veren myyskentelijän! Oi, se oli mieltäkuohuttavaa.
Voin tuskin kuvailla tuon koetteille panevan näytelmän loppuosaa. Olin sellaisessa tuskassa, etten tiennyt, miten menetellä tai mitä sanoa. Muistan, että minulle sanottiin kaupan tulleen päätetyksi ja kuninkaan suostuneen antamaan kuusi neekeriä minusta sekä kipparin myöntyneen ottamaan ne vastaan. Osoitukseksi siitä, että asia todellakin oli siten, näin minä kipparin astuvan pois veneestä ja palaavan majalle käsi kädessä paksun villi-ihmisen kanssa. He olivat menneet, sanoi Brace, päättämään kaupan rommilasin ääressä.
Minä raivosin, huusin ja uhkasin, ja ehkä sillä hetkellä puhuin jumalattomastikin. En ollut puheeni enkä myöskään tekojeni vallitsija. Olin niin kauhistunut edessäni olevasta tulevaisuudesta, että olisin voinut heittäytyä jokeen. Oi, se näytti hirveältä kohtalolta — tulla siten myydyksi pahempaan kuin vankeuteen — orjuuteen, joka oli kuolemaa pahempi, elää raakalaishirviön orjana, ilman mitään vapautumisen toivoa, sillä mistäpä vapautuminen voisi tulla? Oi, se näytti hirveältä kohtalolta, ja minä olin miltei mielipuoli.
Huutoni ja eleeni herättivät vain naurua neekerijoukossa, joka yhä vetelehti rannalla, ja muutamat joukosta pilkkasivat ja ivasivat minua omalla siansaksallaan. Eivät edes veneessä olleet miehet välittäneet paljon asiasta.
Vain Brace tunsi sääliä ja myötätuntoa minua kohtaan, mutta mitä saattoi hän tehdä? Minä näin hänen käyttäytymisestään, että hän tunsi itsensä voimattomaksi suojelemaan minua. He olisivat voittaneet hänet ja rangaisseet häntä, jos hän olisi asettunut heidän toivomuksiaan vastaan.
Minä ihmettelin kuitenkin, että hän pysyi niin kylmänä ja rauhallisena. Kuvittelin, että hän olisi voinut osoittaa enemmän sääliä. Mutta minä tein hänelle väärin. Hän kärsi asiasta kovasti, ja minä sain pian tietää syyn, miksi hän oli niin hiljainen. Hän oli koko ajan ollut puuhassa — ajatuksissaan puuhassa — puuhassa tehdäkseen suunnitelman minun pakoonpääsemisekseni.
Heti kun kapteeni ja kuningas olivat lähteneet rannalta, siirtyi toverini vähän lähemmäksi ja kääntyi minun puoleeni sanoen matalalla, mumisevalla äänellä, jota muut eivät voineet kuulla:
"Sitä ei voi auttaa, poikaseni — myi sinut kuudesta neekeristä. Mene kuninkaan mukana — ole menevinäsi mielelläsi, tai he sitovat sinut. Älä ole vastahakoinen, etteivät he sido sinua — ole kärsivällinen ja tähystele tarkasti merelle, kunnes 'Pandy' nostaa ankkurinsa. Silloin livistä pakoon — se on aivan helppoa pimeässä — kulje joenrantaa alas — lähellä suuta mene veteen — ui suoraan parkkia kohti — minä olen tähystämässä ja heitän sinulle köyden pään. Älä pelkää tulla laivaan — vanha Mugs ei välitä sinun tulostasi — on vain iloinen, että saa sinut takaisin ja voi tehdä Dingo Bingolle kepposen. Muista nyt ja tee kuten olen sanonut sinulle. Seis, hst — tuolla he tulevat."
Vaikka tämä oli puhuttu puolittain kuiskaten, puolittain katkonaisena muminana, käsitin minä sen ajatuksellisen tarkoituksen, ja minä olin tuskin ehtinyt luvata noudattaa määräyksiä, kun huomasin kapteenin palaavan veneeseen.
Hän ei ollut yksin. Kuningas kaakersi hänen vieressään, ja aivan heidän takanaan oli kuusi suurikokoista neekeriä kahlehdittuna kaksittain ja yhtä monen omaa väriään olevan asestetun kätyrin eteenpäin ajamana.
Minut piti vaihtaa kuuteen ensimmäiseen neekeriin tai oikeammin oli vaihdettu, sillä kauppa oli päätetty ja neekerit piti luovuttaa orjakauppiaalle muodostamaan osan hänen lastistaan.
Nämä uudet "paalit" eivät olleet orjia — ainakaan eivät ne olleet olleet kymmenen minuuttia aikaisemmin. He olivat eräitä neekerikuninkaan tavallisista seuralaisista, ja vain vähän aikaa sitten oli heillä ollut musketit ja he olivat muodostaneet osan hänen sotilaallisesta joukostaan ollen valmiina tappamaan tai ottamaan kiinni hänen vihollisiaan hänen viittauksestaan, vieläpä hänen ystäviäänkin, jos käskettiin. Mutta onni on sellaisille sankareille oikullinen, ja heidän suositummille tovereilleen oli juuri annettu määräys ottaa heidät kiinni ja luovuttaa elinkautiseen orjuuteen.
Vielä muutamia minuutteja, ja he olivat pitemmittä mutkitta sullotut veneeseen, kun taas minut vedettiin ylös yhtä siekailematta sekä luovutettiin rannalla olevalle uudelle herralleni.
Epäilemättä oli kippari hämmästynyt siitä, että minä tein niin vähän vastarintaa, ja kuningas näytti niinikään olevan tyytyväinen, sillä hän vei minut jonkunlaista juopuneen kohteliaisuutta osoittaen palatsiin ja vaati minua juomaan kanssaan lasin hänen parasta rommiaan.
Minä katselin ulos niiden suorien palmujen raoista, jotka muodostivat majan seinät. Minä näin veneen kulkevan ankkuroidulle alukselle ja siinä olijoiden astuvan laskuportaita ylös. Sitten soudettiin vene laivan perään, ylhäältä laskettiin taljat alas ja muutamissa minuuteissa oli se hinattu korkealle vedestä paikalleen laivan perän alle.
Minulla ei ollut enää mahdollisuutta päästä parkkiin paitsi uimalla, ja tätä varten oli minun valmistettava itseäni.
Minä muistin Bracen neuvon ja alistuin hänen mustan majesteettinsa vierasystävyyden osoituksiin niin suopealla mielellä kuin saatoin. Minä join osan hänen rommiaan, näytinpä vielä iloiseltakin. Hän näytti olevan hyvin tyytyväinen minun käytökseeni ja piti minua ilmeisesti hyvänä kauppana, vaikka orjakapteeni oli kiristänyt häneltä paljon yli hänen alkuperäisen tarjouksensa. Hänen ensimmäinen esityksensä oli ollut suora vaihtokauppa: mies miehestä tai mies pojasta, ja hän oli varmaan ollut kovin halukas kauppaan, koska antoi kuusi yhdestä!
Mihin tarkoitukseen aikoi hän minua? Orjaksi palvelemaan häntä? Antamaan hänelle ruokaa, kun hän tunsi halua syödä? Antamaan hänen romminsa, kun häntä miellyttäisi juoda? Löyhyttämään moskiitot pois hänestä, kun hän nukkui? Ja huvittamaan häntä, kun hän oli valveilla? Tämänlaiseenko elämään hän oli määrännyt minut? Tai aikoiko hän korottaa minut johonkin korkeampaan virkaan? Tehdä minusta yksityissihteerinsä tai kirjurinsa? Ehkä pääministerinsä? Naittaa minut jollekin tummaihoisista tyttäristään? Tehdä minusta ruhtinaan?
Siitä vierasvaraisesta tavasta, jolla hän alkoi kohdella minua, olin minä todella ruvennut ajattelemaan, että jos yhä miellyttäisin häntä, hän saattaisi antaa minulle kelpo elämän. Olin kuullut sellaisista tapauksista, että valkoiset miehet olivat tulleet neekeriruhtinaiden suosikeiksi ja asetetut hyvin luottamuksellisiin toimiin. Sellainen ehkä olisi ollut minunkin tulevaisuuteni, jos olisin jäänyt kuningas Dingo Bingon luo.
Mutta vaikka olisin ollut varma mitä parhaimmasta kohtelusta — vaikka minulle olisi luvattu hänen kuningaskuntansa korkein virka — itse valtaistuin ja sievin hänen tyttäristään kuningattarekseni — olisin pysynyt edelleen päätöksessäni — karata pois hänen luotaan yhtäkaikki ja palata parkkiin. Se ei tosiaan ollut mikään paratiisi pakopaikaksi — ehkä menin ojasta allikkoon; mutta olihan kuitenkin toivo, ettei oloni "Pandoralla" olisi pitkäaikainen, ja siellähän oli minua Bracen suojeluksen alaisena ruvettu kohtelemaan viime aikoina vähemmän julmasti.
Mitä tulee kuningas Dingo Bingoon, tunsin minä hänen seurassaan vastenmielisyyttä, jota en voi kuvailla. Minä tunsin aavistuksen jostakin hirmuisesta pahasta ja minä olin päättänyt karata hänen luotaan yhtä kaikki, vaikken onnistuisikaan pääsemään parkkiin, sekä koettaa onneani metsissä. Niin, huolimatta leijonista ja muista rajuista villieläimistä olin minä päättänyt paeta metsään ja elää parhaani mukaan tai kuolla, jollen voinut elää.
Mielessäni oli muuan ajatus. Olin kuullut puhuttavan englantilaisesta varastopaikasta, joka oli ylempänä rannikolla — viisikymmentä mailia kauempana. Minun ehkä onnistuisi päästä sinne. Muuan englantilainen oli sen päällikkönä.
Totta kylläkin että hänen sanottiin olevan kuningas Dingo Bingon ystävän — itse asiassa yhtiötoverin — ja siitä, mikä oli tullut julki oli minulla syytä uskoa, että se oli vain liiankin totta. Mutta kuitenkin hän oli englantilainen. Varmaankaan hän ei luovuttaisi minua, varmaan hän ei uskaltaisi. Minä ajattelin myöskin risteilijää. Se suojelisi minua, se ei luovuttaisi minua, vaan päinvastoin lennättäisi hänen mustan majesteettinsa pilviin sellaisen vaatimuksen tekemisestä. Jos vain voisin tehdä asemani tiettäväksi — mutta miten saattoi se tapahtua? Mahdotonta! Aamuauringon valaistessa ei risteilijä enää olisi rannikolla. Se olisi mennyt ajamaan takaa "Pandoraa", — ehkä jo seuraavalla tunnilla!
Minua inhoitti tuon neekerikuninkaan läsnäolo, joka näytti koettavan olla miellyttävä törkeällä tavallaan. Hän tyrkytti minulle rommia, ja minä olin juovinani sitä. Minä en voinut ymmärtää hänen puhettaan vaikka muutamat englantilaiset sanat, vieläpä kielen alhaisimmat, olivat minulle hyvin tuttuja "Pandoralla" tekemäni matkan jälkeen. Mutta hänen majesteettinsa oli tällä haavaa niin juovuksissa, että hänen omat miehensäkin vaivoin saattoivat ymmärtää häntä, ja hän antoi joka hetki enemmän ja enemmän perään voimakkaan juoman vaikutukselle.
Minä iloitsin huomatessani tämän — se auttaisi minun tarkoitustani. Minä iloitsin, nähdessäni hänen hoipertelevan lattian yli ja vielä enemmän, kun hän kompastui eräänlaista leposohvaa vasten ja putosi raskaasti sen päälle.
Seuraavalla hetkellä oli hän vahvassa unessa — syvässä juopuneen unessa. Hänen kuorsaamisensa oli musiikkia minun korvissani, vaikka se muistutti kiinnisaadun härän kuolinkorinaa.
Tällä hetkellä minä kuulin joen poikki ankkurin vivun kolinaa ja ankkurikettingin epäsointuista kitinää, kun sitä vedettiin kettinkireiän rautaisen renkaan läpi.
Useimmat kuninkaan seurueeseen kuuluvista olivat rannalla ollakseen läsnä parkin lähtiessä — sen saattoi juuri nähdä tumman hämärän läpi.
Minä odotin vielä viisi minuttia, etten lähtisi liian aikaisin liikkeelle ja sentakia tulisi takaa-ajetuksi sekä saavutetuksi, ennenkuin ehtisin joen suulle. Tiesin että parkki liikkuisi aivan hitaasti — virta oli kapea ja teki kaarroksia useissa paikoissa, ja sentakia se ei voinut käyttää purjeitaan. Se ajautuisi alaspäin virran voimasta, ja minä saatoin helposti pysyä sen tasalla.
Kuninkaan seuralaiset eivät millään tavoin epäilleet minun aikeitani. He huomasivat että minä näytin hyvin tyytyväiseltä uuteen asemaani. Epäilemättä useimmat heistä kadehtivat minun onneani, ja on luultavaa, että minua pidettiin "uutena suosikkina". Ei ollut todennäköistä, että minä karkaisin sellaisen loistavan tulevaisuuden odottaessa — ei todellakaan luultavaa! Sellainen ajatus ei johtunut yhdenkään mieleen niistä mustista herrasmiehistä, jotka olivat ympärilläni. Heti kun hänen majesteettinsa vaipui uneen, annettiin minulle vapaus kuljeskella, missä minua vain huvitti. Juuri silloin huvitti minua hiipiä taaksepäin suuren varastohuoneen taa ja vielä hieman kauemmaksi toisella puolella oleviin taajoihin metsiin. Sitä varten minä valitsin vinoon kulkevan tien, joka vei minut takaisin joen rannalle — mutta melkoisen matkan päähän "varaston" alapuolelle — ja, kun nyt olin päässyt neekerijoukkion kuulumattomiin ja aivan heidän näkymättömiinsä, etenin minä niin nopeasti rantaa alas kuin tiheikkö salli minun mennä.
Olin huomannut ennen lähtöäni, että parkki oli nostanut ankkurinsa ja liukui hitaasti virtaa alaspäin. Silloin tällöin käännyin hieman poispäin tieltäni ja tulin aivan veden reunaan ollakseni varma siitä, ettei se pääsisi minusta edelle, ja sitten hiivin takaisin tielle, joka kulki yhdensuuntaisesti virran kanssa, mutta usean yardin päässä rannasta. Ohjatessani kulkuani tällä tavoin etenin minä suunnilleen samalla nopeudella kuin aluskin kulki ja pidin sitä silloin tällöin silmällä puissa olevien aukkojen kautta.
Minun ei ollut vaikeata erottaa sitä, sillä päinvastoin kuin orjakapteeni oli toivonut, oli yö valoisa, ja kirkas kuu kulki taivaalla, jossa ei ollut pilveäkään.
Vaikka parkki purjehti hitaasti saatoin minä töintuskin pysyä sen tasalla. Jos polku olisi ollut selvä, ei olisi ollut mitään vaikeutta — mutta todellisuudessa ei ollut polkua ollenkaan, vain villieläinten tekemä jälki, jonka siellä täällä sulkivat yläpuolelta kaikenlaiset kiipeilevät köynnöskasvit, jotka ulottuivat puusta puuhun ja estivät minun nopeata etenemistäni. Vaikka eläimet saattoivat kulkea näiden luonnollisten siltojen alitse esteettä, oli ihmisolennon ryömittävä alta tai kiivettävä yli, ja se kaikki vaati aikaa. Näitä esteitä oli niin paljon, että ne hidastuttivat minua suuresti, ja minä huomasin töintuskin voivani pysytellä aluksen rinnalla, joka yhtämittaa kulki eteenpäin. Tiesin, että minun täytyi päästä hyvän joukon sen edelle voidakseni valita paikan, josta menisin veteen ja uisin laivaan, kun se kulki ohi. Kun joki tuli leveämmäksi lähellä suutaan oli minulla luultavasti pitkä matka uitavanani sinne.
Useita kertoja peloitti minua villieläinten ilmestyminen, sillä saatoin juuri erottaa niiden haahmot siinä hämäryydessä, joka vallitsi puiden varjojen alla. Minä näin useanlaatuisia ja joitakin äärettömän suuria, jotka menivät ryskyen pensaikon läpi, kun minä äkkiä kohtasin ne. Ne olivat varmaan joko sarvikuonoja tai suuria virtahepoja — en voinut varjojen alla ollen sanoa kumpia — mutta mitä ne olivatkin, juoksivat ne pois minun lähestyessäni. Minä olisin ehkä pelännyt niitä enemmänkin kuin pelkäsin, jollei minua olisi vallannut vielä suurempi pelko. Minä pelkäsin kuulevani kuningas Dingo Bingon ja hänen mustan vartiostonsa äänet takanani. Pelkäsin tätä enemmän kuin mitään muuta, ja silloin tällöin pysähdyin polulle kuunnellakseni.
Mutta heidän olisi tarvinnut olla lähellä minua, jotta olisin kuullut heidät. Metsä oli täynnä muita ääniä, ja vain hyvin äänekkään melun olisi voinut kuulla yleisen hälisevän kuoron yli. Kuului laulukaskasten ja puusirkkojen kimeätä sirinää, kilpikonnien ja sammakoiden käheätä kurnutusta — joskus niin äänekkäänä kuin härän pärskyntä — edelleen kissojen kiljunaa, sakaalien haukkumista sekä apinoiden rupastusta ja ulvontaa — kaiken kaikkiaan täydellinen kuoro epäsointuisia ääniä, minkä sai aikaan parkki, joka liikkui virtaa alaspäin, ja epäilemättä osaksi myöskin minun oma kulkuni pensaikon läpi. Yksi laji pani liikkeelle toisen, ja siitä lähtevä hälinä sekä hälinää seuraavat meluisat äänet levisivät kauaksi metsän läpi.
Oli mielestäni vähemmän otaksuttavaa, että minua seurattaisiin metsän läpi kuin itse virtaa alaspäin. Kun minua kaivattaisiin, otettaisiin esille luultavasti kanootti — ehkä itse kuninkaallinen kaleeri, ja hänen majesteettinsa tulisi ohjaamaan takaa-ajoa. Miehet muistivat, että minä olin hävinnyt juuri sillä hetkellä, jolloin parkki nosti ankkurinsa, ja he epäilisivät, että minä olin heti mennyt laivaan. Oli sentakia paljon luultavampaa, että etsintä kävisi vettä myöten ja että takaa-ajajat meloisivat aluksensa suoraan parkkia kohti. Näin uskoessani katsoin minä levottomasti joelle, milloin vain sain sen näkyviini. Vielä ei ollut ilmestynyt ketään takaa-ajajia.
Minua vaivasi toinenkin ajatus. Kroomannit olivat menneet joen suulle tarkkaamaan risteilijän liikkeitä ja ilmoittamaan, oliko se laskenut veneitä vesille. Nyt olivat nämä miehet kokonaan kuningas Dingon puolella. He saattoivat nähdä minut, kun minä uin parkkiin ja ottaa minut veneeseensä sekä viedä takaisin varastohuoneelle. He olivat olleet läsnä, kun kauppa oli tehty, ja tiesivät kaikki, mikä koski sitä. Minun täytyi senvuoksi tähystellä heidän venettään ja välttää sitä.
Kun sellaiset ajatukset ja päätökset kulkivat mielessäni, tarkkasin minä taas aluksen kulkua ja jatkoin matkaani sukeltautuen pensaikkoon.
Vihdoin saavuin paikkaan, jossa oli joessa mutka. Se ei ollut kaukana joen suusta. Tämän paikan toisella puolen virta leveni tavallaan merenlahdeksi.
Minun ei ollut edullista mennä edemmäksi. Minulla olisi silloin ollut liian pitkä matka uitavana. Sitäpaitsi valmistautui parkki purjehtimiskuntoon — sen purjeet olivat jo irroitetut, ja kun purjeet vain olisi levitetty paikoilleen, kokoaisivat ne tuulta ja veisivät laivaa nopeasti vedessä — niin nopeasti, etten minä voisi päästä laivaan.
Minä olin mennyt kylliksi kauas. Minä olin ehtinyt paikalle, jossa minun oli parasta lähteä veteen, ja heittäen pois kenkäni sekä enimmät vaatteeni astuin minä veden partaalle ja sukelsin jokeen.
Parkki ei ollut vielä minua vastapäätä, mutta sen etenemisnopeudesta minä arvostelin, että se olisi tasallani silloin kun tulisin keskelle virtaa.
Brace oli sanonut minulle, että uisin keulalaitaa kohti, sillä hän olisi siellä köysineen; siinä tapauksessa taas etten voisi saada siitä kiinni, olisi toinen valmiina laskuportaiden aukon luona toisen köyden kanssa. Jompikumpi varmasti hinaisi minut ylös; mutta olisi parempi jos pääsisin laivaan keulalaidan puolelta, koska silloin perämies tai kippari ei huomaisi minua, ja vaikkapa hänen majesteettinsakin tulisi hakemaan minua, saattoi minut piilottaa keulakannen tienoille. Koska kippari ei tietäisi minun olevan laivassa, kieltäisi hän tietysti asian kaikin voimin. Sentakia olin päättänyt tehdä kaiken, minkä voin, päästäkseni laivaan keulan puolelta.
Minä olin mainio uija — minua ei ollut voittanut kukaan "Pandoran" miehistä, jollei ehkä Brace itse, joka oli maailman parhaita. Minä olin harjoitellut uintia kouluaikanani hyvän joukon jo'issa, suolattoman veden järvissä ja meressä itsessään, enkä pitänyt minään asiana uida maili tai enemmänkin lepäämättä. Mennä joen rannalta keskivirralle — noin kahdensadan yardin matka — oli vain pikku asia, enkä minä ollenkaan pelännyt, etten kykenisi suorittamaan matkaa vastuksetta.
Mutta vaikka en pelännyt voimien uupuvan uidessani, olin minä tarkasti tietoinen vaarasta, joka aiheutui toisaalta. Minä en ollut ajatellut sitä ennen tätä hetkeä, sillä pakenemisen aiheuttama kiihoitus ja vaikeus raivata tieni pensaikon läpi, oli vienyt päästäni ajatukset kaikista muista vaaroista paitsi siitä, että minua ajettaisiin takaa. Takaapäin tuleva vaara oli estänyt minua viipymästä edestäpäin tulevien vaarojen ajattelussa, ja vasta virtaan syöksyttyäni valtasi minut voimakas pelontunne. Silloin ja vasta silloin muistin minä onnettoman hollantilaisen kohtalon — silloin ja vasta silloin ajattelin minä krokotiileja!
Kauhea tunne valtasi minut — hirveä pelontunne. Vereni jäähtyi — se kävi paljon kylmemmäksi kuin virran vesi — ehkä minä sillä hetkellä olin suuren, ihmisiä syövän krokotiilin saavutettavissa? Ainakin näkyvissä, sillä muutamia näistä kauheista hirviöistä oli varmaan likellä rannalla taikka toisella. Itse asiassa, kuin aioin sukeltaa veteen, näin minä pitkän, tumman haahmon rannalla, noin parikymmentä yardia alempana ja minä olin pitänyt sitä uivana puukappaleena. Ääni, jonka ruumiini aiheutti veteen osuessaan, oli saanut sen liikkumaan. Luulin silloin, että sen aiheutti virta, mutta nyt ajattelin voimakkaiden pelontunteitteni vallassa toisin. Siinä ei ollut mikään kuollut puukappale — siinä oli elävän olennon liikuntoa — epäilemättä suurensuuren krokotiilin!
Tämä otaksuma kävi pian varmuudeksi. Uiva puukappale olisi tuskin asettunut siihen kaislaista rantaa vasten, paikkaan, jossa oli kyllin suuri virta viemään sitä eteenpäin; se ei ollut puukappale, se oli suuri sisiliskoeläin itse.
En voinut olla kääntymättä puoliksi ympäri ja nostamatta ruumistani korkealle vedessä katsoakseni taakseni. Kirkas kuuvalo oli kaikin tavoin edukseni ja minä saatoin erottaa jokaisen esineen veden pinnalla melkein yhtä selvästi kuin päivällä.
Yksi katse oli minulle kylliksi osoittamaan vaarallisen asemani. Armollinen taivas! Minun arvaukseni oli liiankin totta! Kuollut puukappale ei ollut puukappale, vaan mahdottoman suuri krokotiili! Sen ruman muodon saattoi nähdä selvästi; sen pitkä, halkonainen pää ja leveä suomuinen selkä kimaltelivat korkealla vedenpinnan yläpuolella ja sen kuono oli kohotettu sekä käännetty minua kohti, ikäänkuin se olisi juuri selviämässä ällistyksestä ja tulemassa tietoon siitä, minkälainen olento minä olin.
Sen ällistys oli kuitenkin pian ohi, ja ennenkuin minä saatoin oikaista itseni uidakseni eteenpäin, näin minä sen pieksevän veden vahtoon pyrstöllään ikäänkuin saadakseen itsensä liikkeelle, ja seuraavalla hetkellä se lähti rannalta sekä tuli syöksyen minua kohti!
Sen ruumis oli nyt vaipunut veden pinnalle, mutta sen tylppä, ruma pää ja terävä kuono olivat kohotetut korkealle veden yläpuolelle.
Minä näin kaiken tämän, kun käännyin taas ympäri, ja tuntien jäädyttävää kauhua minä uin eteenpäin.
Parkki oli nyt lähellä — sen keula ei ollut viidenkymmenenkään yardin päässä, ja krokotiili oli yhä enemmän kuin sata yardia takanani. Mutta minä tiesin hyvin että nämä sekä maalla että vedessä toimentulevat hirviöt voivat hyvin paljon voittaa ihmisen uinnissa. Ne etenevät vedessä kuin saukko ja yhtä nopeasti. Tunsin, että minut varmasti saavutettaisiin ja sitten —
Jäädyttävää kauhua jatkui — minä huusin apua — minä jatkoin huutamistani, kun uin eteenpäin!
Minä kuulin parkista ääniä vastaukseksi huutoihini. Minä saatoin nähdä haahmoja, jotka liukuivat keulapuolella ja juoksivat ohjasriu'un vanteille sekä pitkin rainetta. Minä saatoin erottaa Bracen syvän äänen, kun hän huusi rohkaisun ja neuvon sanoja.
Minä olin raineen pään alla — minä en voinut nähdä köyttä — tähystin turhaan köyttää — minulle ei ollut heitetty sitä. Oi taivas, mitä minun piti tehdä?
Minä nousin vielä kerran vedestä ylös ja katsoin taakseni. Silmieni eteen avautui kauhistava näky. Krokotiilin musta pää kimalteli kymmenen jalan päässä minusta — minä saatoin nähdä leuat ojennettuina — pitkät, epäsäännölliset torahampaat — vahvat, suomuiset raajat, kun ne meloivat vedessä.
Seuraavalla hetkellä olisin tuntenut nuo kauheat hampaat, ja minut olisi vedetty mustien vesien pohjaan ikäänkuin pihdissä hirviön kovien leukojen puristuksessa, jos se olisi ollut minun kohtaloni.
Mutta niin ei ollut kirjoitettu kohtaloiden kirjaan. Juuri kun pidin itseäni menneenä, tunsin vahvan käden tarttuvan vaatteisiini vyötäisten kohdalta, ja hetkeä myöhemmin oli minut hinattu kokonaan ylös joesta sekä kohotettu korkealle ilmaan! Krokotiili syöksähti eteenpäin ja hyppäsi korkealle pinnan yläpuolelle, mutta minut oli nostettu sen ulottuvilta, ja se putosi molskahtaen takaisin sekä pieksi edelleen jonkun aikaa vettä pyrstöllään. Nähtyään uhrinsa päässeen pakoon, ui se sitten pois ja katosi aluksen sivuitse.
Minä tuskin tiesin miten olin pelastunut niin ihmeellisesti. Epätoivo ja kauhu olivat sekoittaneet aistimeni, ja vasta kun olin pääsyt ylös sekä astunut tukevalle kannella, ymmärsin minä kaikki.
Brace oli pelastajani. Hän oli kiiruhtanut raineen nokkaan ja laskeutunut sieltä alas keulatangolle sekä pudottautunut yhä alemmaksi silmussa olevan köyden avulla. Tällä keinoin oli hän saattanut heilauttaa itsensä alas ulottuakseen vedenpintaan. Onneksi olin minä juuri tällä hetkellä nousut vedestä katsoakseni krokotiilia ja antanut siten Bracelle tilaisuuden tarttua minuun varmasti sekä kiskaista minut ylös.
Mutta kaikki oli kuitenkin hyvin täpärällä, ja minä lupasin etten milloinkaan enää huuhtelisi jäseniäni afrikalaisen joen vesissä, jollei minun olisi pakko.
En epäile ollenkaan, että kippari tiesi kaikki minun laivaantulostani. Olivathan miehet itse asiassa nostaneet sellaisen melun, kun krokotiili seurasi minua, että oli mahdotonta joko hänen tai perämiehen olla tietämättä sen syytä. Mutta minut vietiin keulakannelle, enkä kuullut sanaakaan siitä, että minut lähetettäisiin takaisin. Todenteolla oli, niinkuin Brace oli minulle jo ilmoittanut mumistessaan, kippari pikemmin hyvillään asiasta voidessaan petkuttaa kuningas Dingoa, ja kun hän oli huomannut minut itselleen hyödylliseksi, ei hän ollenkaan halunnut, että minä menisin pois. Vain se suuri voitto, jota hän odotti vaihtokaupasta, oli saanut hänet kiusaukseen erota minusta, mutta kun hän vain oli pysynyt kaupassaan ja asianmukaisesti luovuttanut minut, oli hänen omatuntonsa tyydytetty, eikä hän ollut mitenkään loukkaantunut tai pahoillaan siitä, että minä olin osannut takaisin parkkiin. Jollei siis kanoottia tullut peräämme ja vaatinut minua luovutettavaksi, ei minun tarvinnut mennä takaisin Dingo Bingon luo.
Vasta sitten kun me olimme päässeet kunnollisesti joelta ja "Pandora" oli levittänyt siipensä tuulessa sekä purjehti avointa merta kohti, tunsin minä mieleni levolliseksi. Monta levotonta katsetta loin minä joelle, kun me soluimme hitaasti sen suuta kohti, ja panin merkille jokaisen tumman esineen sekä jokaisen väreen, joka näkyi sen virrassa. Krokotiili ei saanut minua katselemaan taakseni, vielä kauheampaa hirviötä minä pelkäsin — pitkää kanottia, jossa oli musta soutajarivi ja kuningas Dingo Bingo perässä.
Ajatus, että minut vietäisiin takaisin oli äärimmäisen pelottava. Minua ei enää kohdeltaisi ystävällisesti; päinvastoin rankaisisi pahanilkinen yksinvaltias minua pakoyrityksestäni ja kostaisi puolestaan sen petoksen, jonka olin hänelle tehnyt — hän saattaisi elämäni mitä suurimmaksi kurjuudeksi.
Niin, olisi synkkä paikka joutua takaisin, ja vasta kun "Pandora" oli pyyhältänyt joen suusta ulos — vasta kun kroomannien vene oli sivuutettu ja me riensimme avaralle merelle, lakkasin minä pelkäämästä.
Silloin olin minä vapaa kaikesta levottomuuden aiheesta Dingo Bingon puolelta ja hetkeä myöhemmin olin lakannut ajattelemasta häntä ja hänen raakoja kätyreitään.
Niin — hetkeä myöhemmin — sillä näyttämöllä oli uusi kuvaelma — oli näyteltävänä uusi näytelmä, jota minä jouduin katselemaan.
Niin pian kuin "Pandora" oli kulkenut joen suulla olevan särkän ohi, näkyi se kutteriin vesilinjasta maston huippuun asti ja samoin näkyi kutteri siihen. Kumpikin alus näki toisensa täydellisesti tai ainakin olisi saattanut nähdä, sillä kuu paistoi niin kirkkaasti, että laivan saattoi erottaa pitkän välimatkan päähän. Mutta kutterin miehet eivät näyttäneet huomaavan orjalaivaa, ennenkuin tämä oli päässyt useita satoja yardeja merelle. Mahdollisesti metsän varjoisa tausta teki sen epäselväksi, tai vahti ehkä oli ollut huoleton. Oli miten tahansa, kului muutamia minuutteja ennenkuin risteilijälle tuli liikettä. Sitten huomattiin liikettä, joka osoitti, että se oli huomannut parkin. Kuultiin rummun pärryttävän hälytystä, ja laivan purjeet irroitettiin nopeudella, joka johtuu kylliksi suuresta miehistön luvusta kun se on yhdistyneenä täydelliseen kuriin.
Vaikkakin orjakapteeni oli saavuttanut etua yrityksensä uhkarohkeudella ja ilmestymisensä äkillisyydellä, oli kuitenkin yksi seikka kääntynyt häntä vastaan. Sen tunnin tai parin aikana, jotka olivat kuluneet siitä kun risteilijä oli laskenut ankkuriin, oli tuuli kääntynyt ympäri miltei täyden neljänneksen, ja sen suunta oli nyt melkein yhdensuuntainen rannan kanssa sensijaan että se olisi puhaltanut suoraan maalta.
Tietysti oli kokenut kippari huomannut muutoksen jo aikoja sitten — tarvittiin vain yksi silmäys huomaamaan se — kutteri itse, joka nyt oli ankkurissa kannen niskapuitten päät rannalle päin osoitti muutoksen, sillä kroomannit olivat ilmoittaneet, että kun se ensin ankkuroi, oli sen keula suoraan maata kohti.
Orjakapteeni huomasi karvain mielin tuulensuunnan muutoksen sekä tunsi ennen aavistamatonta pelkoa. Jos tuuli olisi edelleen puhaltanut samalta suunnalta kuin risteilijän tulosta ensi kertaa ilmoitettaessa, tiesi hän, että hän olisi voinut helposti sivuuttaa takaa-ajajansa. Tuuli olisi silloin ollut hänen omalla suunnallaan ja sillä tavoin hänen kiikkerä aluksensa purjehti parhaiten. Kiiruhtamalla kovasti eteenpäin vinosti olevaan suuntaan oli hän laskenut voivansa päästä ohi saaden ehkä vain yhden tai pari tykinlaukausta.
Mutta muutos oli häntä vastaan. Risteilijä oli suoraan merelle päin — noin kaksi mailia joen suusta. Hän ei voinut purjehtia tuulen puolelle siitä, koska semmoinen suunta olisi ollut liiaksi hankatuuleen hänen omalle laivalleen, paitsi jos hän pysytteli ampumamatkalla siitä. Edelleen sattui, että tyveneen päin oli matalikko eli pitkä hiekkasärkkä, joka ulottui melkein rannalta siihen asti, missä kutteri oli. Kutterin ja tämän matalikon reunan välillä saattoi olla puolen mailin välimatka, mutta se ei ollut riittävä ala kujanjuoksua varten, jota orjakapteeni oli aikonut. Sotalaiva, joka kiiti eteenpäin tuulessa, olisi helposti saattanut tulla parkin tielle, ennenkuin se olisi voinut päästä läpi, sekä antaa sille sellaisen laidallisen, joka olisi saattanut sen avuttomaksi ja kiertänyt sen heti tuuleen.
Minä seisoin lähellä kipparia ja hänen perämiestään sekä kuuntelin heidän kauheita noitumisiaan kun he huomasivat, missä pinteessä olivat. Minä kuuntelin, koska lopputulos kiinnitti yhtä paljon minun mieltäni kuin heidänkin — vaikka tosin toiveeni ja haluni olivat aivan vastakkaisia heidän toiveilleen — minä rukoilin sydämestäni, että meidät saataisiin kiinni! Senkään uhalla, että minut olisi tappanut laidallinen oman maani laivasta, en voinut olla toivomatta tätä loppua asialle.
Vaikka minä olin ollut vain muutamia minuutteja laivassa lastin laivaamisen jälkeen, oli minuun jo vaikuttanut tuo kauhea näky — minä tunsin sääliä — syvää myötätuntoa, johon oli sekoittunut inhoa. Neekerien hirveä ulvonta heidän ollessaan sullottuina niin tiheään, että olivat tukehtua — heidän rukoilevat ja joskus uhkaavat huutonsa olivat etumakuna siitä, mitä minun olisi pakko kuunnella viikkoja, ehkä kuukausia. Oi, semmoinen olisi kauheata elämää. Sydämestäni minä rukoilin, että meidät saataisiin kiinni.