Olin iloinen, kun aamu sarasti, sillä minä nukuin vain hiukan sinä yönä. Merimiesparan synkkä kohtalo painoi mieltäni raskaasti koko seuraavan päivän, enkä voinut olla ajattelematta, että jokin sellainen loppu saattaisi tulla minunkin osakseni. Ainainen kauhu siitä, että olin perämiehen ja kapteenin raa'an väkivallan alaisena, synnytti nämä epämieluiset aavistukset. Minä näet pidin näitä miehiä tuon onnettoman todellisina murhaajina. Krokotiili esiintyi vain rikoksen auttajana, ja jollei sellaista eläintä olisi esiintynyt näyttämöllä, olisi hollantilainen epäilemättä yhtäkaikki saanut surmansa heidän musketinluodeistaan. Hirviö oli vain ennättänyt ennen heitä ja kiiruhtanut tapauksen sattumista muutamilla sekunneilla. Oli ilmeistä, että jos he sensijaan olisivat ampuneet miehen — nuo häikäilemättömät heittiöt — olisivat he yhtä vähän välittäneet seurauksista, olleet yhtäläisesti ilman omantunnontuskia ja katumusta. Ei ihmettä, että tunsin elämäni olevan epävarmuudessa — ei ihmettä, että mieleni oli täynnä aavistuksia.
Koko sen päivän tuntui merimiesraukan kuolinhuuto kaikuvan korvissani synkkänä vastakohtana sille raa'alle riemulle ja äänekkäälle, törkeälle naurulle, joka kajahteli "Pandoran" kannelta. Laivassa oli juhlapäivä. Kuningas Dingo Bingo oli kapteenin vieraana ja hän oli tuonut mukanaan, ei ainoastaan muutamia ylhäisiä miehiään, vaan myöskin mustaihoisista kaunottarista muodostetun haareminsa, ja näiden naisten sekä miehistön raakojen aineksien välillä oli rakastelu, tanssiminen sekä juominen käynnissä aina myöhäiseen yöhön.
Arvoton tavaralasti, jonka parkki oli tuonut, vietiin nyt rannalle ja luovutettiin hänen kauppaakäyvälle majesteetilleen; tämä vuorostaan oli laskenut vankiensa lukumäärän sekä luovuttanut ne orjina kipparille. Mutta varrella, missä maa oli korkeampaa ja terveellisempää — täällä näet meren lähellä oli ilmasto täynnä malariaa ja kaikkia tauteja, joista Afrikan länsirannikko on niin surullisen kuuluisa. Kuningas kävi tällä paikalla vain ajoittain, joskus ainoastaan kerran vuodessa, kun "Pandora" tai joku muu laiva tuli hakemaan orjalastiaan — orjat olivat kuningas Dingo Bingon alueiden päätuotteena. Silloin hän kulki jokea alas "satoineen", joka oli koottu kaikista paikoista — monen verisen ottelun tuloksena — monen verentahriman ihmismetsästyksen, johon hän kätyreineen oli ottanut osaa. Hän toi mukanaan valitun henkivartiostonsa sekä vaimo- ja naisseurueensa, sillä vierailu orjalaivalla, jonka lastina oli väkijuomia, oli merkkinä kokonaiseen sarjaan mitä suurimmassa mittakaavassa pidettyjä törkeitä juhlia.
Kaikkina muina vuodenaikoina oli kauppahuone suljettuna, ja sen varastohuone tyhjänä. Villit pedot pitivät hallussaan paikkaa, jossa ihmisiä oli ollut — tuskin vähemmän julmina kuin ihmiset itse — ja luonto oli jätetty hiljaisuuteensa sekä yksinäisyyteensä.
Tästä syystä viehätti ympäristön tarjoama maisema minua. Juuri sen koskemattomuus oli ihastuttava, ja omassa ahtaassa näköpiirissänikin näin paljon sellaista, joka tyydytti uteliaisuuttani sekä tarjosi minulle huvia.
Minä näin jättiläismäisen virtahevon vierittelevän itsensä joen yli ja vetävän kömpelön ruumiinsa rannalle. Minä näin niitä kaksi lajia — on näet tosiasia, vaikka luonnontutkijat tuskin tietävät sitä, että länsi-Afrikan joissa on huomattavissa kaksi eri virtahepolajia, ollen toinen vähemmän tunnettu, koska se on paljon pienempi eläin kuin Niilin ja hottentottien virtahepo. Minä näin joka päivä melkein joka tunti mahtavia krokotiileja, jotka olivat kuolleen puun tavoin pitkin virran reunaa, tai semmoisia, jotka uivat nopeasti joen halki ajaen takaa evillä varustettua saalistaan; myöskin näin suuria merisikoja, jotka kiiruhtivat eteenpäin korkealla pinnan yläpuolella tullen joskus niin lähelle laivaa, että olisin voinut lyödä niitä sauvoimella. Ne olivat tulleet mereltä ja tekivät pitkiä retkeilyjä jokea ylöspäin etsien muuatta mieliruokaansa, jota kellui runsaasti suolattomassa vedessä. Ajoittain huomasi muitakin matelijoita — suuren vesikilpikonnan, joka miltei veti vertoja krokotiileille suuruudessa — ja kerran sain nähdyksi erään harvinaisen eläimen, kamerunilaisten "punaisen vesisian", sillä se pieni joki, johon olimme ankkuroineet, ei ollut kaukana siltä leveysasteelta, missä kamerunilaiset olivat, ja sama laji esiintyi kummassakin paikassa.
Maaeläimet tulivat myöskin silloin tällöin esille parkin nähtäviin. Puiden välitse huomattiin leijonan hiipivän, ja suuren suuria apinoita, sekä punaisia että mustia, näyttäytyi oksien välissä, ja niiden villejä, joskus inhimillisiäkin ääniä voitiin kuulla yön kaikkina aikoina — valittaen, kiljuen ja rupattaen. Myöskin kauniita lintuja — sepelkyyhkysiä, papukaijoja ja omituisia vesilintuja — leijaili alituiseen joen yläpuolella lentäen rannalta rannalle tai istahtaen puiden latvoihin ja päästäen ilmoille erilaisia ääniänsä.
Se oli tosiaan eloisa näytelmä, ja jos minulle olisi annettu joutilasta aikaa, olisin katsellut sitä pitkän rupeaman väsymättä sen yksitoikkoisuuteen. Mutta asianlaidan ollessa sellainen, kuin se oli, nuo eläinten ja lintujen äänet ja liikkeet vain lisäsivät haluani päästä katsomaan niiden villejä olopaikkoja metsässä sekä tekemään lähempää tuttavuutta sellaisten kanssa, jotka olivat vaarattomia ja kauniita.
Minkä ilon vallassa sainkaan sitten kuulla Bracelta, että hänellä oli "päivänsä" huomenna, sekä että hänen oli onnistunut saada minulle lupa seurata itseänsä!
Armonosoitus oli myönnetty äreässä äänilajissa — ei minulle vaan Bracelle itselleen, joka oli esittänyt, että hän tarvitsi minua avuksensa. Hän oli menossa metsästämään — Bracessa oli näet niinkuin useimmissa maansa miehissä jonkunverran urheilijan vikaa — ja hänelle oli tarpeen joku, joka kantaisi hänen saalistaan. Tästä syystä minun sallittiin mennä mukaan.
Minä puolestani en välittänyt aiheesta. Olin liian onnellinen tulevaisuudestani moitiskellakseni syitä ja valmistauduin seuraamaan suojelijaani tuntien iloista odotusta, jollaista en milloinkaan ennen ollut kokenut mitään minulle tarjolla olevaa onnea ajatellessani.
Seuraavana aamuna heti päivänkoiton jälkeen Brace ja minä läksimme retkellemme. Pari merimiestä, toverini ystävää, souti meidät rannalle ja vei veneen sitten takaisin. Mieleni ei keventynyt, ennenkuin näin veneen palaavan ilman meitä, sillä minä pelkäsin vieläkin, että tyrannini katuisivat jalomielisyyttään, huutaisivat veneen takaisin ja käskisivät minut laivaan. En ollut onnellinen, ennenkuin olin saanut joitakin pensaita itseni ja joenrannan väliin, niin että ne peittivät minut parkin näkyvistä. Sitten tunsin itseni todellakin onnelliseksi — siinä määrin, että tanssin ja hypin sekä heilutin käsivarsiani villisti ympärilläni, kunnes kumppanini alkoi luulla, että minä olin äkkiä menettämässä järkeni. Jos tunsin itseni onnelliseksi silloin kun tämä väliaikainen vapaus oli vain edessäni, kuinka paljon iloisempi olinkaan, kun se oli todella käsillä? En voi kuvailla niitä omituisia tunteita, joita tunsin sillä hetkellä. Jalkani olivat taas kiinni kaivatun maan pinnalla, poljettuaan kahden pitkän kuukauden aikana vain liukasta laivankantta; minä kävelin taas ylväiden puiden varjon alla ja ympärilläni sekä yläpuolellani näin jäykkien raakapuiden ja mustien tervattujen köysien sijasta somia oksia ja kirkkaanvihreitä lehtiä. Sen sijaan että tuuli olisi paukuttanut purjeita tai myrsky vinkunut kolkosti jäykässä taklauksessa, kuulin minä vain vienon tuulen laulaen kiitävän ilakoivana oksien läpi ja kantavan siivillään monen suloisen laululinnun äänen. Ja enemmän kuin kaikki tämä — minä olin taas vapaa — vapaa ajattelemaan, puhumaan ja tekemään, mitä kaikkea en ollut vapaa tekemään siitä päivästä asti, kuin astuin "Pandoraan".
Nuo äreät kasvot eivät olleet enää silmäini edessä, korvissani eivät kaikuneet enää nuo karkeat äänet, jotka olivat käyneet yhä karkeammiksi ivailusta sekä rivoista ja rienaavista puheista. Ei, minä näin vain kumppanini hilpeät kasvot, kuulin vain hänen iloisen äänensä — tavallista iloisemman, koska hänkin oli hyvällä tuulella edessä olevan päivämme hauskuutta ajatellessaan.
Me sukelsimme pian metsiin — kauas parkin näkyvistä ja kuuluvista — ja sitten käytimme aikaamme keskustelemalla mielihyvällä toistemme kanssa, samalla kun käyskentelimme hitaasti eteenpäin.
Olen sanonut, että Benissä oli vähän urheilijan vikaa. Tietysti oli matkamme metsästysretki, ja meillä oli mukanamme metsästystarpeet — vaikka olisi tuskin oikein antaa tätä nimitystä niille aseille, jotka meillä oli. Benillä oli olallaan hyvin suurikokoinen laivamusketti — kuningatar Annan aikuinen vanha kapine piilukkoineen ja raskaine rautalatasimineen — kaikki yhdessä tehden taakan, joka olisi nujertanut krenatöörin! Mutta Ben oli kyllin vahva kantaakseen pientä kanuunaa, eikä välittänyt mitään painosta. Minulle oli hän hankkinut tukevan pistoolin — sellaisen, joita käyttävät rakuunat sekä merimiehet rynnätessään vihollisen laivaan — ja nämä olivat meidän aseemme. Lisäksi oli meillä noin naulan verran hauleja, joita toverini kuljetti tupakkapussissaan, sekä joku määrä ruutia huolellisesti korkatussa pullossa, jossa oli kerran ollut englantilaisten mielijuomaa "inkivääriolutta"; sen tukevan muodon ja harmaan värin merkityksestä ei voinut erehtyä Afrikan metsissäkään. Pyssyn etulatinkia varten olimme tuoneet mukanamme vähän rohtimia, jotka oli hyvin puhdistettu, ja siten aseistettuina sekä varustettuina me olimme valmiit tappamaan kaikki linnut ja nelijalkaiset, jotka mahdollisesti tulisivat tiellemme.
Me kuljimme pitkän matkaa näkemättä kumpiakaan, vaikka kohtasimme monta merkkiä ja jälkeä molemmista. Me kuulimme yhtä mittaa lintuja, jotka lauloivat tai visertelivät puiden keskellä sekä päidemme yläpuolella että ympärillämme. Äänistä me tiesimme olevamme ampumamatkan päässä niistä, mutta emme voineet nähdä höyhentäkään, joka olisi ohjannut meitä tähtäämään. Syynä tähän oli se, että puiden lehdet olivat niin taajassa, että ne peittivät linnut. Epäilemättä ne näkivät meidät aivan hyvin, ja me olisimme epäilemättä nähneet ne, jos olisimme tietäneet juuri sen paikan, mihin piti katsoa, sillä onhan hyvin tunnettu seikka, että luonto on antanut villeinä eläville olennoilleen sellaiset muodot ja värit, jotka erikoisesti tekevät ne sopiviksi erilaisiin olopaikkoihinsa. Siten se on antanut jänikselle harmaan värin, joka muistuttaa kuihtunutta piikkihernettä tai kesantomaata, peltopyyn täplikkyys tekee sen viljansänkeä muistuttavaksi. Edelleen on paljon esimerkkejä, joita voisi mainita. Kuumissa vyöhykkeissä tämä luonnon laki toteutuu niinikään. Pilkukasta leopardia tai pantteria voi tuskin huomata punaisten ja keltaisten lehtien keskeltä, jotka peittävät maankamaran metsässä, huolimatta loistavista väreistä, jotka pistävät silmään, kun eläintä katsellaan häkissään. Papukaijat, jotka elävöittävät alati vihreän lehvästön, ovat itse sen värisiä. Sensijaan toiset, jotka enimmäkseen oleskelevat kallioilla tai jättiläispuiden harmailla ja ruskeilla rungoilla, ovat tavallisesti tummemman värisiä — sekä Afrikassa että Amerikassa on näet kalliopapukaijoja yhtä hyvin kuin niitäkin, jotka oleskelevat vain puiden oksilla.
Tästä syystä toverini ja minä kuljimme pitkän matkaa löytämättä höyhentäkään. Oli kuitenkin määrätty, ettemme tulisi olemaan aivan huono-onnisia päivämme metsästyksessä. Kärsivällisyytemme sai lopuksi palkintonsa, kun näimme suuren tummahöyhenisen linnun, joka istui hyvin rauhallisena eräässä puussa, mikä oli kuivunut ja lehdetön, vaikka se vielä seisoi pystyssä. Lintu oli alaoksilla ja ilmeisesti vajonneena syviin mietteisiin, sillä se istui liikuttamatta päätään tai kaulaansa, jäsentä tai siipeään.
Minä pysähdyin hieman kauemmaksi, ja Ben lähestyi päästäkseen ampumamatkalle. Hänellä oli jonkunverran metsästystaitoa, sillä hän oli nuorempina päivinään harjoittanut hiukan salametsästystä, kuten hän oli kertonut minulle, ja tämä taito oli hänelle nyt hyödyksi. Pysytellen puunrunkojen takana ja hiipien hiljaa toisen luota toisen luo saapui hän vihdoin ampumamatkan päähän siitä, jossa lintu kyykötti. Typerä luontokappale ei näyttänyt ollenkaan välittävän hänestä, vaikka hänen ruumiinsa oli monta kertaa osittain sen näkyvissä, niin että jokin Englannin lintu olisi jo aikoja sitten lähtenyt pakoon. Ben hiipi hyvin lähelle ollakseen varma laukauksestaan. Hän päätteli, ettemme me luultavasti kohtaisi monia saaliin mahdollisuuksia, ja koska hän oli päättänyt olla palaamatta tyhjin käsin, tahtoi hän olla asiastaan varma, eikä antaa sen epäonnistua. Mutta jos lintu olisi ollut kuollut ja täytetty, ei se olisi odottanut häntä rauhallisempana. Ben hiipi eteenpäin, kunnes hän oli kaapelinmatkan päässä kuivuneesta puusta. Silloin hän pani "Anna kuningattarensa" tähtäysasentoon sekä laukaisi, ja koska hänen oli melkein mahdotonta olla osumatta, putosi lintu laukauksesta "kuoliaaksi tapettuna", niinkuin irlantilainen sanoisi.
Tietysti me kumpikin juoksimme esiin ja otimme saaliin haltuumme, vaikkei kumpikaan meistä tiennyt, minkälaista riistaa olimme saaneet.
Se oli hyvin iso lintu — aivan yhtä suuri kuin kalkkunakukko, muistutti sitä melkoisesti ollen punainen väriltään päästä ja kaulasta sekä ilman höyheniä näissä paikoissa.
Ben luuli, että se oli kalkkuna, tietysti villikalkkuna, mutta minä en voinut olla yhtä mieltä hänen kanssaan tässä asiassa, sillä muistin lukeneeni, että villejä kalkkunoita on vain Amerikassa ja Aasiassa, sekä että niitä ei esiinny Afrikassa, vaikka siellä on trappeja, florikaneja sekä useita muita lajeja, jotka melkoisesti muistuttavat kalkkunoita ja joita usein sanotaan tällä nimellä. Päättelimme, että lintu saattoi olla joku näitä ja sen tähden aivan yhtä hyvä syötäväksi kuin kalkkuna. Näin ajatellen sitoi toverini suurikokoisen linnun hartioillensa, ja me jatkoimme matkaamme, kun Ben taas oli ladannut muskettinsa.
Emme olleet edenneet kymmentä askelta kauemmaksi, kun kohtasimme eläimenraadon, joka oli pahoin revitty ja osittain syöty. Se näytti siltä, kuin olisi se ollut saksanhirvi, ja Ben sanoi, että se oli semmoinen, mutta kun huomasin, että sen sarvet olivat haarattomat, ja kun myöskin olin lukenut, ettei Afrikassa ole saksanhirviä, lukuunottamatta erästä lajia, joka oli kaukana pohjoisessa siitä, missä me olimme, sanoin minä Benille, että luulin raadon varmaan olevan antiloopin, sillä nämä eläimet ovat saksanhirven asemassa Afrikassa, ja merimiehet sanovat niitä saksanhirviksi, tietämättä asiaa paremmin. Ben ei ollut milloinkaan kuullut antiloopeista, vaikka olikin kuullut gasellista, ja jos olisin nimittänyt sitä tällä nimellä, olisi hän ehkä yhtynyt mielipiteeseeni.
Mutta "antiloopista" hän ei tietänyt mitään, ja koska vastaansanominen olisi loukannut hänen metsästäjäylpeyttään, annoin minä hänen edelleenkin sanoa eläintä saksanhirveksi.
"Niin, niin, se on saksanhirvi, Vilho", sanoi hän painokkaasti, kun me kävelimme siitä poispäin, "eikä mikään muu, poikaseni. Mikä vahinko, ettemme ole saaneet pelotetuksi liikkeelle semmoista elävänä — se olisi ollut sievä lasti paluumatkallemme, eikö niin, poikaseni?"
"Kyllä", vastasin minä koneellisesti, kuulematta, mitä Ben sanoi, sillä minä ajattelin sillä hetkellä jotakin muuta.
Me olimme huomanneet, että jokin petoeläin oli raadellut ja puoliksi syönyt antiloopin raadon — sillä antilooppi se oli. Ben sanoi, että sen olivat tehneet sudet tai sakaalit. Todennäköisesti yksi tai useampi näitä oli aterioinut siitä, mutta oli yksi seikka, jonka olin erikoisesti pannut merkille, nimittäin silmät. Minun pitäisi pikemmin sanoa paikat, missä silmät olivat olleet, sillä silmät itse olivat aivan tiessään, ja kuopat oli puhdistettu aivan pohjaan asti. Siitä päättelin, ettei mikään nelijalkainen eläin ollut voinut tehdä sitä. Lävet olivat liian pienet, että sakaali olisi saanut kapean kuononsa niihin. Työn oli varmaan tehnyt linnun nokka, ja minkälaisen linnun? No, korppikotkan tietysti!
Entä minkälaista lintua Ben kantoi selässään? Epäilemättä se oli korppikotka! Paikka, jossa olimme tavanneet sen, raadon esiintyminen aivan lähettyvillä, sen typerä käyttäytyminen antaessaan metsästäjän tulla niin lähelle, sen koko ulkomuoto paljaine päineen ja kauloineen, kaikki nämä seikat vahvistivat epäilystäni. Olin lukenut korppikotkan tavan olevan semmoisen, että ne ovat muutamissa maanosissa niin kesyjä, että niitä voi tulla kylliksi lähelle, jotta ne voi tappaa kepillä, ja näin on laita erikoisesti, juuri kun ne ovat syöneet itsensä haaskasta kylläiseksi. Nyt osoitti raadon esiintyminen, että juuri tämä lintu oli äskettäin lopettanut aamiaisensa, ja se seikka oli syynä sen kesyyteen. Saaliimme oli epäilemättä korppikotka!
Minä oli päätynyt tähän vakaumukseen, mutta en halunnut ilmoittaa sitä toverilleni, vaan kuljin hänen perässään puhumatta mitään. Ajattelin, että antaisin hänen huomata asian itsekohtaisesti.
Minun ei tarvinnut pitkältä odottaa tätä tulosta. Ennenkuin olimme edenneet sataa askelta, näin Benin äkkiä irroittavan nuoran, jolla lintu oli sidottu, ja nostaen saaliinsa hartioiden yli hän vei sen lähemmäksi nenäänsä — sitten hän päästi äänekkään huudahduksen ja viskasi saaliinsa niin kauaksi luotansa, kuin saattoi, huudahtaen samalla:
"Kalkkuna, todellakin — hitto vieköön, Ville, se ei ole mikään kalkkuna. Rusennettakoon kaaripuuni, jollei se ole löyhkäävä korppikotka!"
Koetin näyttää hämmästyneeltä, vaikka olin ratkeamaisillani nauruun, sillä olin tullut aivan tyydytetyksi linnun lajin suhteen. Itse asiassa oli se hirveä löyhkä, mikä tuli saastaisesta eläimestä, jota toverini kantoi edessäni, aivan yhtä tuntuva kuin raadosta itsestäänkin lähtevä, ja sattuessaan Benin sieraimiin, saattoi se hänet ensinnä epäilemään saaliin oikeata laatua. Ben olisi tuntenut linnun, jos se olisi ollut Pondicherryn korppikotka — hän oli näet ollut Itä Intiassa ja nähnyt tämän linnun — tai kellertävänvärinen griippikorppikotka, jonka hän oli nähnyt Gibraltarilla ja Niilillä. Mutta tämä oli pienempi kuin kumpikin niistä sekä paljon enemmän kalkkunan näköinen kuin ne. Todellisuudessa se oli muuan korppikotkalaji, joka tavataan näissä Afrikan osissa, eikä ole tunnettu missään muualla, sillä tässä kerrotun ajan jälkeen olen käynyt useimmilla maailman kolkilla enkä ole milloinkaan nähnyt toista senkaltaista. Ei siis ihmettä, että toverini oli pettynyt, sillä hän ei ollut milloinkaan ollut ennen tällä paikalla, eikä ollut milloinkaan nähnyt tätä lintua. Mutta nyt haistettuaan ei hän voinut pettyä enää. Ei mistään riistaeläimestä olisi tullut sellaista hajua. Lintu ei ollut mikään muu kuin löyhkäävä korppikotka.
Benin kasvojen ilme hänen viskatessaan eläimen luotaan oli mitä hullunkurisin, ja olisin nauranut hänelle kaikesta halustani, jollen olisi toivonut, etten lisäisi toverini harmia. Sentähden lähestyin lintua ja tutkien sitä teeskennellyn hämmästyksen ilme kasvoillani, vastasin vahvistaen Benin painokkaaseen mielenilmaisuun. Jättäen linnun siihen, mihin se oli viskattu, me käännyimme taas eteenpäin ja maleksimme hitaasti edelleen, toivoen löytävämme jonkun paremmalta maistuvan saaliin.
Me emme olleet kulkeneet paljoa kauemmaksi, kun tulimme palmumetsään, ja muuan nuoruuteni palavista toiveista sai täällä täydelleen tyydytyksensä. Jos vieraissa maissa oli jotakin, jota erikoisesti olin halunnut nähdä, oli se palmumetsä. Olin kuullut, että niitä oli Etelä-Amerikassa, Afrikassa ja Intian maissa, ja olin lukenut muutamia kuvauksia niistä. Mutta nyt ymmärsin, että hehkuvinkin kuvaus voi antaa vain hyvin epätäydellisen käsityksen kauniista todellisuudesta, sillä ei mikään luonnon aikaansaannos, mitä koskaan olen katsellut, ole tuottanut minulle suurempaa iloa kuin tämä — palmumetsän näkeminen. On monta palmulajia, jotka eivät kasva metsittäin, vaan ainoastaan yksitellen tai kahden ja kolmen puun ryhmissä muiden puiden keskellä. Tietysti on myöskin monenkaltaisia palmuja, enemmän tai vähemmän kauniilta näyttäviä, koska luullaan, että on olemassa vähintäin tuhat eri lajia. Kaikki eivät ole yhtä miellyttäviä katsella, sillä muutamat ovat vaivaiskasvuisia, toisilla on vääristyneet rungot, edelleen on toisilla lyhyet, epämuodostuneet rungot, ja esiintyy myös useita, joilla lehdet on maan pinnalla, ikäänkuin ne olisivat kokonaan ilman runkoa.
Mutta se palmulaji, joka muodosti metsän, mihin toverini ja minä olimme nyt tunkeutuneet, oli suurenmoisimpia koko suvustaan. En tietänyt silloin, mikä laji se oli, mutta senjälkeen olen saanut kuulla kaiken, mikä sitä koskee. Se ei ollut mikään muu kuin öljypalmu, jota länsi-Afrikan alkuasukkaat sanovatmava'ksija kasvitieteilijät nimelläElais Guiniensis, mikä käännettynä tavalliselle kielelle on "Guinean öljypalmu".
Tämä palmu muistuttaa jonkun verran kaunista kokospalmua, ja kasvitieteilijät lukevat sen samaan heimoon. Runko on hyvin pitkä, ei jalkaakaan läpimitaten ja se nousee suorana vartena melkein sadan jalan korkeuteen. Latvassa on komea kimppu lehtiä, jotka muistuttavat suuren suuria strutsinsulkia, taipuen kauniisti joka sivulle ja muodostaen laskuvarjon kaltaisen laitoksen. Jokainen lehti on ainakin viiden yardin pituinen, ja senlajinen, jota sanotaan sulkamaiseksi s.o. lehti on jakaantunut useihin lehdykköihin, joista jokainen on enemmän kuin puolitoista jalkaa pitkä ja pistomiekanterän kaltainen. Tämän soman lehvistön varjossa tuleentuu hedelmä juuri sen kohdan alapuolella, missä lehdet haarautuvat rungosta. Hedelmä on pähkinä, suunnilleen kyyhkysen munan kokoinen, mutta säännöllisen soikea muodoltaan ja kasvaen suurissa tertuissa viinirypäleiden tavoin. Kuoren ympärillä on paksu mehukas peite, muistuttaen suuresti sitä, joka peittää tavallisen saksanpähkinän, ollen vain öljyisempää ainetta ja tahmeampaa kudosta. Juuri tästä aineesta valmistetaan öljyä, öljyä voidaan puristaa myöskin ytimestä, ja tämä öljy on parempaa lajia kuin se, joka saadaan kuoriaineksesta, vaikka öljyä on vaikeampi saada ytimestä.
Ei mikään voi kasvimaailmassa olla kauniimpaa kuin täysinkasvanut öljypalmu kypsine hedelmäterttuineen, joiden kirkkaankeltainen väri on miellyttävänä vastakohtana puun pitkien, kaarevien lehvien tummalle vihreydelle, lehvien, joiden tarkoitus näyttää olevan suojella reheviä terttuja kuuman ilmaston auringon liian voimakkailta säteiltä. Sanon, ettei mikään kasvimaailmassa saata olla kauniimpaa kuin tämä, jollei voittoa ehkä vie kokonainen metsä sellaisia puita, juuri sellainen metsä, mihin toverini ja minä nyt astuimme. Sivistymättömään merimieheenkin vaikutti meitä ympäröivän näytelmän suurenmoisuus, ja me pysähdyimme koneellisesti kumpikin ihmettelemään ja ihailemaan sitä.
Niin kauas kuin silmä saattoi kantaa, nousi sarja suoria runkoja, jotka näyttivät siltä, kuin olisi ne taitavasti koneilla muodostettu, ja ikäänkuin ne olisivat olleet vain pylväitä kannattamaan ylhäällä olevaa viheriöivää katosta. Lehtien kaareutuminen ja lehdykköjen säännöllisen jakautumisen johdosta tämä katos näytti muodostavan suuria holvia, jotka oli mitä hienoimmin koristettu leikkauksilla ja piirroksilla. Pylväistä riippui lähellä niiden päätä rikkaankeltaiset tertut kultaisten rypäleiden tavoin, ja niiden loistava väri yhtyi yleisvaikutukseen, kun taas maahan niiden alle oli sirotettuina tuhansia munankaltaisia pähkinöitä, jotka olivat liika kypsinä pudonneet ja esiintyivät hajaantuneena yli maan pinnan. Kaikki näytti ikäänkuin joltakin suurelta Cereksen temppeliltä, joltakin luonnon itsensä istuttamalta jättiläishedelmätarhalta!
Olen ajatellut — mutta vasta kauan tuon ajan jälkeen — olen ajatellut, että jos kuningas Dingo Bingo olisi vain pannut vankiraukkansa ja niinikään veriset kätyrinsä kokoamaan tuota kultaista satoa, puristamaan öljyä noista mehuisista hedelmänkuorista, minkä omaisuuden hän olisikaan saanut kunniallisella tavalla ja minkä onnettomuuden hän olisikaan ollut tuottamatta tuhansille, jotka hänen kaupankäyntinsä syöksi kurjuuteen.
Me kävelimme enemmän kuin mailin matkan tämän ihmeellisen metsän lävitse, ja vaikka me siihen ensin tullessamme olimme ihailleet sitä niin suuresti, olimme me nyt hyvin innokkaita pääsemään siitä pois. Ei siksi, että metsä olisi ollut synkkä, päinvastoin oli se jokseenkin iloisen näköinen, sillä vaaleat, sulkamaiset lehdet päästivät auringon paistamaan läpi ja varjostivat sen säteitä riittävästi tekemään olon miellyttäväksi ja viileäksi. Sentakia siellä oli pikemmin valoisaa kuin synkkää. Syy, miksi me pian väsyimme siihen, oli se, että jalkojemme alla tuntui kaikkea muuta kuin miellyttävältä. Kuten jo olen maininnut, oli maan pinta peittynyt pudonneilla hedelmillä. Koko pinta oli kirjaimellisesti niiden peittämä, niinkuin omenatarha myrskyisen yön jälkeen, paitsi että palmunpähkinät olivat paksummassa maakamaralla kuin milloinkaan olen nähnyt omenien olevan — niitä oli niin paksulta, ettei voinut ollenkaan valita mukavinta tietä niiden keskellä, ja muutamissa paikoin oli mahdotonta laskea jalkaansa maahan astumatta niiden päälle ja musertamatta niitä rikki. Nyt on mehukas ulkopuoli sillä tavoin muserrettuna melkein yhtä kiinnitarttuvaa ja tahmeata kuin piki, joten seurauksena oli, että pähkinöiden yli käveleminen ei ollut helppoa — lyhyesti sanoen, se oli sekä vaikeata että epämiellyttävää. Joskus tarttui kokonainen terttu niitä kenkiemme korkoihin tai uhkasivat ne luistaessaan pois jalkojemme alta saattaa meidät kaatumaan, ja niin ollen meidän etenemisemme vaikeutui tai estyi alinomaa. Oli aivan yhtä vaikeata raivata tietään, kuin jos olisi kulkenut syvän lumen läpi tai jään yli. Meiltä meni varmaan kokonainen tunti, ennenkuin pääsimme metsän toiseen laitaan.
Me saavuimme sinne lopulta ja olimme hyvin iloisia nähdessämme toisenlaisia puita, jotka tosin eivät olleet läheskään niin kauniita kuin palmut, ja varjotkin niiden alla olivat paljon synkemmät, mutta ne kasvoivat maaperällä, joka tarjosi meille hyvän jalansijan, niin että me nyt saatoimme edetä pelkäämättä kaatuvamme joka askeleella tai nyrjäyttävämme nilkkamme.
Tämän varjoisan metsän läpi me jatkoimme matkaamme, mutta kun ei näkynyt minkäänlaista riistaa, väsyimme pian siihenkin niinkuin palmuihin. Itse asiassa on paksun tukkimetsän lävitse kulkeminen hyvin rasittavaa henkilöille, jotka eivät ole tottuneet semmoiseen — toisin sanoen niille, jotka eivät ole kasvaneet metsien peittämässä maassa tai tottuneet metsäelämään. Sellaisista maisema näyttää pian värittömältä ja yksitoikkoiselta, vaikka se alussa olisi kuinkakin hämmästyttävä, vaikka kuinkakin kuvankaunis. Siellä on niin vähän vaihtelua — puut ovat yhtäläisiä, näköalat, jotka silloin tällöin avautuvat, muistuttavat kaikki toinen toistaan, maaperä, joka on ruohotonta ja lehtien peitossa, tarjoaa vain vähän puoleensavetävää sekä jalalle että silmälle, ja vaeltaja väsyy kuuntelemaan usein toistuvia omia askeleitaan sekä kaipaa nähdäkseen palasen avointa kenttää, missä hän saattaa katsella yläpuolellaan olevaa sinistä taivasta ja tallata jalkojensa alla olevaa vihreää ruoho mattoa.
Juuri tällä tavoin toverini ja minä halusimme päästä pois tiheästä metsästä jonnekin avonaisemmalle seudulle, missä saatoimme nähdä pitkän matkaa ympärillemme ja missä Benin mielestä saatoimme paljon todennäköisemmin löytää riistaa.
Kaipuumme tuli tyydytetyksi. Me olimme edenneet noin neljänneksen mailia, palmumetsän toiselle puolelle, kun se näytti loppuvan edessämme. Me näimme auringonvalon virtaavan puiden välitse ja huomasimme isonpurjeen kokoisen palasen taivasta, ja siitä me tiesimme, että metsässä oli aukko.
Me kiiruhdimme eteenpäin iloisin odotuksin, ja noin sata yardia kauempana tulimme muutaman kauniin tasangon reunalle, joka ulottui niin kauaksi kuin silmä voi kantaa, ja tuskin oli yhtäkään puuta estämässä näköalaa. Siellä täällä vain oli yksityisiä puita tai pieniä ryhmiä, ikäänkuin tasanko olisi ollut suuri puisto, ja ne olisivat olleet istutetut sinne. Mutta näkyvissä ei ollut yhtään taloa eikä merkkiäkään ihmisen läsnäolosta.
Me näimme kuitenkin tasangolla muutamia eläimiä, joiden toverini luuli olevan saksanhirviä, mutta minä olin taas eri mielipidettä hänen kanssaan lajin suhteen, sillä minä tiesin niiden sarvista, että ne olivat antilooppeja.
Siitä ei ollut väliä — me olimme kumpikin yhtä iloisia nähdessämme ne — ja näyttäytyivätpä ne olevan saksanhirviä tai antilooppeja, halusimme me päästä ampumaan niitä.
Me pysähdyimme hetkeksi pensaiden suojaan ottamaan selvää asemasta ja suunnittelemaan, miten me saattaisimme lähestyä niitä. Tietysti ei ollut muuta keinoa kuin hiipiä näkymättömänä niiden luo, ja sen saattoi tehdä vain käyttämällä hyväkseen pieniä puutiheikköjä, joita oli sirotettuina ympäri tasankoa. Huomasimme, että muuan niistä ei ollut kovin kaukana siitä paikasta, missä lauma oli laitumella, ja meillä oli hyvät toiveet päästä sinne huomaamatta.
Niin pian kuin olimme tehneet kaikki paikan-määräykset, lähdimme me liikkeelle ja luikerreltuamme tiheiköstä tiheikköön — joskus jaloillamme kyykistyvässä asennossa ja joskus ryömien käsin ja jaloin — me saavuimme vihdoin juuri sen metsikön taakse, jonka lähellä riista oli. Me näimme paljon vaivaa luikerrellaksemme metsikön läpi, sillä se oli täydellistä tiheikköä ja niin täynnä okaisia puita, kuten akasioja ja aloepuita, että me saimme kelpo naarmuja vaivoistamme.
Vihdoin me kumminkin tulimme kylliksi lähelle toista puolta saavuttaaksemme tarkoituksemme, ja suonet kiivaasti sykkien me huomasimme, että antiloopit olivat pysyneet alallaan ja olivat nyt "Anna-kuningattaren" saavutettavissa. Tietystikään ei minulla ollut aikomuksena laukaista pistooliani. Se olisi ollut vain ruudin ja kuulien haaskausta. Minä olin vain pysytellyt Benin mukana ollakseni lähellä ja nauttiakseni metsästyksestä.
Ben ei ollut hidas ryhtymään toimeen. Hän näki, ettei ollut aikaa hukattavana, sillä pelokkaat antiloopit näkyivät heilauttelevan pikkuruisia kuonojaan ilmaan ja haistelevan tuulta, ikäänkuin ne olisivat epäilleet, että jokin vihollinen oli lähellä.
Toverini tunki juuri silloin "Anna-kuningattaren" piipunpään erään pensaan läpi, ja antaen pitkän piipun nojata muutamaan oksaan hän tähtäsi ja antoi mennä.
Ja lauma juoksi tiehensä — joka sarvi ja sorkka — niin nopeasti, että ennenkuin kaiku mahtavakokoisen musketin laukauksesta oli hävinnyt metsän puihin, ei yhtäkään antilooppia ollut näkyvissä laajalla tasangolla, eikä ketään elävää olentoa lukuunottamatta Ben Bracea ja minua!
Ben ajatteli, että hänen olisi pitänyt osua eläimeen, johon hän oli tähdännyt. Mutta ei kukaan metsämies mielellään tunnusta osuneensa aivan harhaan, ja jos uskoisimme metsästäjien kertomuksia, olisi uskomaton määrä haavoittuneita nelijalkaisia ja lintuja, jotka osaavat päästä pakoon.
Asianlaita oli siten, että Benin ammukset olivat liian pieniä sellaista riistaa varten ja vaikka hän olisi osunut sata kertaa niillä, ei hän olisi voinut kaataa niin suurta eläintä kuin nämä antiloopit olivat.
Ben oli nyt pahoillaan, ettei ollut tuonut mukanaan luotia tai ainakin muutamia liereitä kuulia. Suurempia hauleja ei hän ollut voinut tuoda, koska sellaisia ei ollut parkissa. Mutta lähtiessämme ei kunnianhimomme ollut noussut niin korkealle, ei toverini enkä minäkään olleet odottaneet kohtaavamme niin jaloa riistaa kuin antilooppilauma on, ja me olimme valmistautuneet aivan niinkuin olisimme hankkiutuneet päivän ajaksi linnustamaan Portsmouthin särkille. Odotimme, että linnut olisivat pääasiallisena riistana, jonka kohtaisimme, ja senvuoksi linnuilla ja vain pienillä linnuilla oli pelonaihetta meidän suhteemme. Ei ole luultavaa, että Ben olisi saanut ammutuksi korppikotkaa, jollei hän olisi hiipinyt niin likelle, ja silloin oli pienikin ammus, suuren aseen voimakkaasti lennättämänä, tunkenut sen ruumiiseen sekä tappanut sen.
Mutta valittelusta ei ollut mitään apua. Me olimme liian kaukana parkista mennäksemme hakemaan suurempia ammuksia. Ei olisi ollut mikään huvi kävellä niin kauas sellaisessa kuumuudessa, kuin siellä oli — sen lisäksi olisi meidän suoraa tietä palatessamme ollut kuljettava uudestaan palmumetsän läpi, ja sitä olimme päättäneet välttää kulkemalla takaisin tullessamme sen ympäri. Ei, me emme voineet ajatella paluumatkalle lähtöä juuri silloin. Meidän täytyi selviytyä parhaamme mukaan ilman liereitä kuulia, ja näin päätellen latasi Ben "Anna-kuningattaren" taas pyyhauleilla, ja me kuljimme eteenpäin.
Emme olleet päässeet kovin kauas, kun omituisenlajinen puu veti huomiomme puoleensa. Se oli aivan yksin, vaikka siellä oli muita samanlaisia pienen välimatkan päässä. Mutta toiset olivat paljon pienempiä, ja juuri suurin puista oli saanut huomiomme kiintymään itseensä. Niin, vaikka pienemmät puut yleensä muistuttivat tätä puuta, niin että saattoi sanoa niiden olevan samaa lajia, erosivat ne siitä kuitenkin melkoisesti sekä muodoltaan että ulkonäöltään, ja jos olisi jättänyt lehtien erikoisuuden huomioonottamatta, olisi niitä voinut pitää aivan erilajisina puina. Mutta kumpaistenkin lehdet olivat tarkalleen samanlaiset, ja tästä sekä muista tuntomerkeistä kävi ilmi, että molemmat olivat saman lajin puita, vaikka ikäeroitus oli saanut aikaan eron niiden ulkomuodossa — niin suuren kuin on tylleröisen, ruusuposkisen lapsen ja ryppyisen kahdeksissakymmenissä olevan vanhan miehen välillä. Pienet ja siis myös nuoremmat puut nousivat suora- ja pyöreärunkoisina, vain muutaman jalan korkuisina. Jokainen oli suunnilleen täysikasvuisen miehen pituinen, kun taas itse varsi, tai runko, niinkuin sitä sopivammin voisi nimittää, oli aivan niin paksu kuin tukevan miehen ruumis, ja mikä oli puussa omituista, se oli paksumpi ylä- kuin alapäästä, ikäänkuin se olisi otettu maasta ylös ja istutettu uudestaan väärä pää ylöspäin! Tässä kömpelöltä näyttävässä rungossa ei ollut yhtään oksaa — ei edes pienintäkään, mutta aivan sen yläpäästä lähti laaja kiehkura pitkiä, suoria piikkejä, jotka muistuttivat ratsasmiekan säilää ollen vain vihreitä väriltään. Ne pistivät esiin joka suunnalle lähtien säteittäisesti yhteisestä keskuksesta ja muodostaen suuren pään, joka oli jokseenkin pyöreä tai pallonmuotoinen. Se, joka on nähnyt aloen tai yucca-kasvin, voi muodostaa jonkun käsityksen sen omituisen puun lehtiverhosta, jota toverini ja minä tuijotimme ihmetellen. Lehdet muistuttivat enemmän yucca-kasvin kuin aloen lehtiä — niin, koko puu muistutti yucca-kasvia siinä määrin, että mikäli minä näin jälkeenpäin yucca-puita Meksikossa ja Etelä-Amerikassa, olen vakuutettu, että nämä ovat hyvin lähellä samaa lajia — toisin sanoen ne olivat saman näköisiä ja samaa heimoa, vaikka kasvitieteilijät pitävät niitä toisistaan eroavaisina, kuten niinikään sain jälkeenpäin tietää.
Silloin en ollut milloinkaan nähnyt yucca-puuta, vielä vähemmän sellaista puuta, jota nyt katselimme; tietysti saatoin vain arvata, mitä ne olisivat.
Ben luuli, että ne olivat palmuja, mutta Ben oli taas väärässä, sillä hän ei ollut kovinkaan taitava erottamaan luokkaa tai lajia. Hänen mielipiteensä perustui puiden — tarkemmin sanoen pienempien niistä — yleiseen ulkomuotoon. Tosin niillä oli yksinkertaisine, säännöllisen pyöreine runkoineen, päässä sädekimppuna lähtevä lehtikiehkura, jotakin palmun erikoista muotoa muistuttavaa, ja kasvioppia kokonaan tuntematon henkilö, joka ei milloinkaan ennen ollut nähnyt senlajista puuta, saattoi hyvinkin todennäköisesti lausua saman mielipiteen kuin toverini sekä sanoa niitä palmuiksi. Pikipöksyn silmissä ovat palmuja kaikki puut joilla vain on säteittäinen lehtimuoto, kuten aloe, yucca-puu ja Etelä-Afrikan zamiat. Tietystikin hän näki, että puut erosivat öljypalmuista, joiden keskellä hän oli kulkenut, mutta Ben tiesi, että oli useammanlaatuisia palmuja, vaikkei hän olisi uskonut, jos hänelle olisi sanottu, että niitä oli tuhannen lajia. Minun olisi ollut pakko yhtyä Beniin ja uskoa, että nämä omituiset puut olivat todellisia palmuja — minä en ollut parempi kasvitieteilijä kuin hänkään — mutta vaikka asia näyttänee omituiselta, saatoin minä sanoa, etteivät ne olleet palmuja, saatoinpa vielä lisäksi sanoa, minkälajisia puita ne todella olivat. Tämän tiedon perille olin päässyt erään hieman omituisen sattuman kautta, jonka nyt kerron.
Niiden muutamien poikienkirjojen joukossa, jotka minulla oli, oli ollut muuan, joka käsitteli "luonnon ihmeitä". Se oli ollut minun lempikirjani, ja minä olin lukenut sen kannesta kanteen uudestaan ja uudestaan varmaankin kaksitoista kertaa. Näiden "ihmeiden" joukossa oli eräs huomattava puu, jonka sanottiin kasvavan Kanarian saarilla ja joka oli tunnettu "Oritavan traakkipuun" nimellä. Kuvaus siitä oli mainion tutkimusmatkailijan Humboldtin tekemä. Hän oli mitannut sen ja huomannut sen rungon olevan neljäkymmentäviisi jalkaa ympärimitaten, kun puu itse oli noin viisikymmentä jalkaa korkea. Siitä sanottiin lähtevän verta muistuttavaa punaista nestettä, kun sitä leikattiin tai uurrettiin, ja nesteelle on annettu nimi "lohikäärmeenveri" — vaikka on huomattava, että useat muutkin puulajit, joista lähtee punaista nestettä, ovat niinikään tunnetut tällä nimellä. Tämän puun runko, sanoi tutkimusmatkailija, nousi miltei tasapaksuna kahdenkymmenen jalan korkeuteen, missä se jakaantui hyvin moneen lyhyeen, paksuun haaraan, jotka erosivat päärungosta niinkuin kynttiläkruunun haarat, ja jokaisen näiden päässä oli paksu kiehkura jäykkiä, miekanmuotoisia lehtiä — aivan kuin olen edellä kuvannut. Keskeltä näitä lehtiä lähtivät kukkia kannattavat haarat sekä pienen, pähkinänkaltaisen hedelmän sikermät.
Omituisin kohta Humboldtin kertomuksessa oli, että espanjalaiset tunsivat tämän merkillisen puun silloin kun he löysivät Kanarian saaret — enemmän kuin neljä vuosisataa sitten — ja että siitä asti sen mittasuhteet ovat kasvaneet tuskin huomattavassa määrässä. Siitä suuri tutkimusmatkailija tekee johtopäätöksen, että sen täytyy olla maailman vanhimpia puita — ehkä yhtä vanha kuin maa itse!
Koko tämän kertomuksen luulen minä olevan totta, lukuunottamatta sen viimeistä osaa, joka on tietysti vain filosofinen otaksuma. Olen näet itse käynyt Kanarian saarilla ja katsellut tätä kasvimaailman ihmettä, joka vieläkin on olemassa lähellä Oritavan kaupunkia Teneriffan saarella. Onnettomuudeksi on puu Humboldtin käynnin jälkeen tullut pienemmäksi, sen sijaan että se olisi kasvanut mitoiltaan. Erään myrskyn aikana heinäkuussa 1819 tuuli taittoi toisen puolen sen mahtavasta latvasta, mutta puu jatkaa yhä kasvamistaan, ja koska se on asukkaiden suuri suosikki, on haava paikattu ja onnettomuuden päivämäärä kirjoitettu paikkaan.
Epäilemättä tästä kunnioitettavasta kasvista pidetty suuri huolenpito takaa sille olemassaolon ainakin yhdeksi vuosisadaksi eteenpäin.
Nyt ehkä ihmettelette, mitä kaikella tällä jälkeenpäin saadulla tiedolla Oritavan traakkipuusta on tekemistä Ben Bracen, minun tai niiden puiden kanssa, jotka olivat saaneet huomiomme puoleensa tasangolla. Minä sanon teille siis, mitä sillä on tekemistä meidän kanssamme. Kirjassa, josta puhuin, oli kuva Oritavan puusta. Se oli vain kömpelö tekele — tavallinen puupiirros — mutta kaikesta siitä huolimatta se antoi sangen hyvän käsityksen suuren kasvin ulkomuodosta, ja minä muistan hyvin jokaisen lehden ja oksan siitä — niin hyvin, että kun jälkeenpäin näin itse puun, tunsin sen heti paikalla. Mutta mikä oli vielä omituisempaa: niin pian kuin loin silmäni siihen suureen puuhun, joka oli saattanut toverini ja minut pysähtymään, tuli vanha kuva eloisana mieleeni, ja minä olin vakuutettu siitä, että tässä kasvoi samaa lajia oleva puu kuin sekin, joka kuvattiin kirjassani. Niin, siinä oli paksu, tukeva runko, aivan täynnä mukuroita ja nystermiä merkkeinä siitä, missä lehdet olivat kerran kasvaneet — siinä oli lyhyet, nuijamaiset oksat, haarantuen toisistaan puun latvassa — jokaisen tylpässä päässä oli pistimenkaltaisten lehtien muodostamat kiehkurat ja vihreänvalkoiset kukkaröyhelöt — kaikki aivan niinkuin kuvassa! Olin vakuutettu siitä, että edessämme oleva kunnianarvoinen kasvi ei ollut palmu, vaan oikea traakkipuu, mahdollisesti yhtä vanha kuin Oritavankin.
Minä ilmoitin vakaumukseni Benille, joka yhä sanoi puuta palmuksi. Miten tietäisin minä, minkälajinen puu se oli, kun en milloinkaan ollut ennen nähnyt sellaista? Minä kerroin Benille kirjasta ja kuvasta, mutta hän oli yhä epäuskoinen.
"No sitten", sanoin minä "minä sanon sinulle, miten voimme päästä selville siitä, olenko oikeassa vai enkö."
"Miten?" kysyi Ben.
"No, jos puu vuotaa verta, täytyy sen olla traakkipuu."
"Vuotaa verta?" toisti Ben, "mitä, poikaseni, oletko hullu. Kuka on koskaan kuullut puun vuotavan verta?"
"Vuotavan mahlaa, tarkoitan."
"No hitto vieköön, poika. Tietysti tiedät, että jokainen puulaji vuotaa mahlaa, jollei se ole kuollut."
"Mutta ei punaista mahlaa!"
"Mitä, luuletko, että tuo puu vuotaisi punaista mahlaa, häh?"
"Olen melkein varma siitä — punaista kuin veri."
"No, jos käy niin, sitten minä uskon sinua poikaseni; mutta se on kovin helposti koetettavissa. Menkäämme sen luo ja antakaamme sille veitsenpisto, niin saamme nähdä, minkälaista mahlaa se on saanut rumiin suoniinsa, sillä onpa se hitto vieköön rumimpia puunnimellisiä, mihin ikinä olen silmäni luonut; ei mastoa eikä pyöröpuuta saisi siitä, arvelen minä. Se on varmasti tarpeeksi ruma kelvatakseen hirsipuun tekoon. Tulehan, poikaseni?"
Ben lähti kulkemaan puuta kohti, ja minä seurasin häntä. Me emme kävelleet erikoisen nopeasti, koska ei ollut mitään tarvetta kiirehtiä. Oli luultavaa, ettei puu juoksisi meitä pakoon, niinkuin linnut ja nelijalkaiset. Sen ympärillä ei ollut mitään liikkeen merkkiä ja olisi tarvittu vahva tuuli saamaan sen lehdet tai oksat liikkumaan. Se oli hyvin vankannäköinen ja muistutti enemmän valurautaa kuin kasvikuntaan kuuluvaa oliota. Mutta kun tulimme lähemmäksi, lievensi sen peloittavaa ulkomuotoa jossakin määrin kukkien näkeminen, ja niiden väkevä tuoksu tuli sieraimiimme pitkän välimatkan päästä.
Aivan puun ympärillä ja muutamia yardeja ulompana oli korkeista, sarannäköisistä ruohoista muodostunut nurmi. Se oli kuihtunutta ja kellertävän väristä, muistuttaen kasvavaa vehnän kortta, mutta ollen paljon korkeampi. Se näytti jonkun verran tallatulta ja epäjärjestykseen saatetulta, ikäänkuin jokin raskas eläin olisi kulkenut sen läpi ja piehtaroinut siinä yhdessä tai parissa paikassa. Tämä tuntui hyvinkin luonnolliselta maassa, jossa on yllinkyllin suuria eläimiä. Siinä oli saattanut olla antilooppeja leväten varjossa ja käyttäen hyväkseen hienoa ruohoa makaamiseen.
Ei toverini enkä minä välittäneet mitään näistä merkeistä, vaan kävelimme rohkeasti puuta kohti, ja Ben veti ilman pitempiä mutkia suuren linkkuveitsensä esiin sekä iski terän voimakkaasti puun kuoreen.
Tuliko siitä punaista nestettä vai keltaista nestettä vai tuliko ollenkaan mitään nestettä, sitä ei kumpikaan jäänyt odottamaan, sillä ikäänkuin veitsen isku olisi ollut merkkinä, hyppäsi suuren suuri eläin ruohosta esiin vajaan parinkymmenen jalan päässä siitä, missä me seisoimme, ja jäi töllistelemään meitä. Kauhuksemme näimme me, että se oli leijona!
Ei tarvittu luonnontutkijaa tuntemaan tätä veitikkaa, mustanruskea ruumis tummine pörröisine harjoineen — leveä, täyteläinen naama ja poimuiset leuat — villi, keltainen silmä ja viiksekäs, kissamainen kuono — kaikesta siitä ei voinut erehtyä. Toverini ja minä olimme kumpikin nähneet leijonia näyttelyissä ja eläinkokoelmissa; kukapa ei olisi? Mutta vaikkemme olisikaan milloinkaan nähneet sitä, olisi se ollut yhdentekevää. Lapsikin tuntisi tämän kauhistavan eläimen ja osoittaisi sitä keskellä kaikkia maailman eläimiä.
Ben ja minä olimme kauhun vallassa — aivan lamaantuneita odottamattomasta näystä, ja me pysyimme siten muutamia sekunteja — itse asiassa niin kauan kun leijona pysyi paikoillaan. Suureksi iloksemme ei se kestänyt kauan. Suuren suuri eläin tuijotti meitä muutamia sekunteja — ilmeisesti enemmän ihmeissään kuin vihoissaan — ja sitten se laski häntänsä päästäen matalan murinan ilmaistakseen jonkinlaista pientä tyytymättömyyttä siitä, että sen lepoa oli häiritty, sekä kääntyi äreästi poispäin. Siten leijonat yleensä käyttäytyvät lähestyessään ihmistä — etenkin jos ne eivät ole nälkäisiä, eikä tungettelija käy niiden kimppuun.
Se lähti kuitenkin pois, mutta hyvin hitaasti, kyyristyen silloin tällöin ja kääntäen päänsä taaksepäin ikäänkuin katsellen "yliolkaisesti", seurasimmeko me sitä. Meillä ei ollut ollenkaan halua siihen. Emme jalan vertaa aikoneet seurata sitä, emme edes tuumaakaan. Päinvastoin olimme pikemmin perääntyneet asemastamme sekä sovittaneet suuren puun rungon sen ja meidän välillemme. Tietystikään ei tämä olisi ollut miksikään suojaksi, jos se olisi päättänyt palata ja hyökätä kimppuumme, mutta vaikka se ei kulkenut niin nopeasti kuin olisimme toivoneet, ei se osoittanut mitään merkkejä takaisin tullakseen, joten me rupesimme taas saamaan uskallusta.
Me olisimme voineet peräytyä tasangolle, mutta se ei olisi ollut miksikään hyödyksi, vaan hyvin luultavasti aiheuttanut leijonan tulemaan jälkeemme. Me tiesimme sangen hyvin, että se pian saavuttaisi meidät, ja tietystikin yksi isku miestä kohti sen suunnattomista käpälistä olisi lyönyt meidät kappaleiksi, tai niinkuin toverini lausui hienommin "ensi viikon puoliväliin."
On aivan luultavaa, että jos tämä leijona olisi jätetty yksikseen, olisi se mennyt kokonaan pois hätyyttämättä meitä. Mutta sitä ei jätetty yksikseen. Toverini oli uskalias, uhkarohkea mies — liian uskalias ja liian uhkarohkea tällä kertaa. Hänen mieleensä tuli, että vihollinen poistui liian hitaasti, ja kuvitellen mielettömällä tavallaan, että laukaus "Annakuningattaresta" pelottaisi eläintä sekä jouduttaisi sen askeleita, hän nojasi aseensa muutamaan vanhaan lehdenarpeen puussa ja tähdäten vakaasti pamahutti.
Hyvin luultavasti laukaus osui leijonaan — se ei ollut vielä viittäkymmentäkään yardia pyssynpiipun suusta — mutta mikä vaikutus saattoi pyyhaulilatauksella olla tämänkaltaisen eläimen paksuun nahkaan?
Leijonan mielessä se kuitenkin sai aikaan aivan vastakkaisen vaikutuksen, kuin mitä toverini edellytti, sillä se ei saanut sitä juoksemaan tiehensä tai edes kiirehtimään askeleitaan, eikä myöskään pelottanut sitä millään tavalla. Päinvastoin, melkein samalla kun laukaus kuului päästi se äänekkään kiljunnan ja kääntyen ympäri tuli hyppien puuta kohti!
Epäilemättä olisimme Ben Brace ja minä lakanneet elämästä seuraavalla hetkellä. Minä olin valmistautunut siihen, että kumpikin meistä tulisi revityksi palasiksi — ja varmaan se olisi ollut seurauksena, jollei toverini olisi ollut mies nopea neuvoissaan. Mutta onneksi hän oli sellainen, ja tällä ratkaisevalla hetkellä hän keksi keinon päästä vaarasta, joka uhkasi meitä. Ehkä hän oli ajatellut asiaa edeltäpäin. On hyvin luultavaa, että hän oli tehnyt siten, muuten olisi hän tuskin menetellyt niin tyhmästi kuin hän menetteli, sillä ei mikään olisi voinut olla tyhmempää kuin ampua leijonaa avoimella kentällä, kun ei pyssyssä ole muuta kuin pyyhauleja!
On kuitenkin todennäköistä, että Ben oli ajatellut perääntymismahdollisuuksiaan ennen laukauksen ampumista, vaikka en voinut kuvitella, minkälaisia ne olivat. Me olimme maakamaralla paksu puunrunko leijonan ja meidän välillämme, mutta siitä ei tietysti olisi mitään suojaa, koska peto näki meidät ja kiersi pian meidän puolellemme. Miten saatoimme siis perääntyä? Minä puolestani uskoin, että me kumpikin tulisimme tapetuiksi ja syödyiksi.
Ben oli eri mieltä, ja ennenkuin saatoin tehdä muuta kuin päästää kauhunhuudon, oli hän tarttunut minua jaloista sekä nostanut minut hartioilleen korkealle ilmaan!
"Nyt, poika", huusi hän, "tartu oksaan ja vedä itsesi ylös. Pian — pian! tai peto on kimpussamme".
Minä arvasin heti hänen tarkoituksensa ja odottamatta kunnes ehtisin vastata minä tartuin erääseen traakkipuun oksaan sekä aloin vetää itseäni ylöspäin. Oksa oli juuri niin korkealla, että saatoin ulottua siihen käsin — silloinkin kun pitkä merimies piti minua käsivarsillaan — eikä ollut ollenkaan helppoa nostaa ruumistani sen päälle. Mutta matkan aikana olin oppinut kiipeämään kuin apina, ja vähän pujoteltuani sekä väänneltyäni itseäni onnistui minun saada olopaikka puun oksien keskellä.
Sillävälin oli Ben yhtä kovassa puuhassa kuin minäkin noustakseen hänkin. Hän oli hellittänyt otteensa minusta heti kun huomasi, että minä olin saanut oksasta kiinni, ja pani nyt liikkeelle kaiken tarmonsa niinkuin myös kaiken voimansa päästäkseen leijonaa pakoon. Onnettomuudeksi olivat puun oksat liian korkealla hänen päästäkseen niihin kiinni, joten hänen oli pakko turvautua toisenlaiseen kiipeämistapaan. Tietysti oli puunrunko aivan liian paksu, jotta hän olisi saanut käsivartensa sen ympäri sekä olisi voinut kiivetä sekä käsin että jaloin — hän olisi yhtä hyvin saattanut kiivetä sillä tavoin ylös seinää. Mutta onneksi oli kuori täynnä epätasaisuuksia — pieniä nystermiä ja uurroksia, vanhojen lehtipaikkojen arpia, mitkä lehdet olivat aikoja sitten pudonneet, sekä muutamia suurempia läpiä, joista mahdollisesti tuuli oli katkaissut kokonaisia oksia. Merimiehen nopea silmä huomasi heti näiden jälkien tarjoaman edun — ne olisivat hänellä astimina — ja potkaisten kenkänsä pois hän tarttui runkoon sekä sormin että varpain ja alkoi kiivetä ylöspäin niinkuin kissa.
Siinä oli toimittava ripeästi, ja hänen oli pakko käyttää pieni aika varmistuakseen asiastaan. Jos hän olisi kadottanut tasapainonsa ja pudonnut maahan, ei hänellä olisi ollut aikaa yrittää toistamiseen ennenkuin leijona olisi tullut paikalle, ja tietäen tämän hyvin hän jatkoi edelleen kiipeämistään kynsin hampain.
Hyväksi onneksi olin minä nyt kääntänyt itseni niin että olin kasvot alaspäin oksalla, ja kun Benin villapaidan kaulus tuli käteni ulottuville, saatoin minä auttaa häntä, niin että seuraavalla hetkellä hänen onnistui saada kiinni eräästä oksasta ja heilauttaa itsensä puun haaralle. Mutta täpärällä asia oli, sillä juuri kun Ben veti riippuvat jalkansa oksien joukkoon, tuli leijona paikalle ja hypäten ylöspäin iski käpälänsä rajusti runkoa vasten saaden kaarnan lentämään irti suurina palasina. Ei ollut kolmeakaan tuumaa sen käpälien päitten ja Benin jalkapohjien välillä, kun isku sattui, ja jos sen olisi onnistunut saada kiini toverini nilkasta, olisi tämä ollut viimeinen kipuaminen, minkä Ben ikinä olisi suorittanut, sillä leijonan käpälä on käden kaltainen, ja se olisi voinut helposti vetää uhrinsa takaisin maahan. Siksi oli pakoonpääsy täpärällä, mutta kuten Ben jälkeenpäin huomautti, "tuuman verran harhaan on yhtä hyvä kuin maili harhaan", ja tämän tapauksen tulos osoitti sananlaskun todeksi, sillä me olimme nyt turvassa oksien keskellä, josta leijona ei mitenkään voinut saada meitä kynsiinsä.
Mutta sillonkaan emme ollenkaan olleet tyytyväisiä tässä suhteessa emmekä pitkään aikaan tunteneet ollenkaan luottamuksellista turvallisuuden tunnetta. Me kumpikin tiesimme, etteivät leijonat voi kiivetä tavalliseen puuhun. Niillä ei ole "karsintakiipeämisen" taitoa, joka on suotu muutamille karhulajeille, eivätkä ne tietysti voi nousta puuhun sillä tavalla. Myöskään eivät ne voi kiivetä kuin kissat, sillä vaikka leijona ei ole muuta kuin suuri kissa — isoin kaikista kissoista — ja vaikka sillä on taaksepäin vedettävät kynnet, sellaiset kuin kissallakin — ovat ne kuitenkin tavallisesti niin kuluneet ja tylsät, että eläinten kuningas voi vain vähäisessä määrässä käyttää niitä koettaessaan kiivetä puuhun. Tämän takia on puuhun kiipeäminen aivan sen kykyjen ulkopuolella, eikä sillä ole mitään vaatimuksiakaan omata tämä taito. Mutta kaikesta tästä huolimatta voi se syöksyä pitkän matkaa runkoa ylöspäin pelkästään kimmoisien lihastensa voimalla, etenkin missä kaarna on pinnaltaan epätasaista ja runko suuri sekä vahva kuten oli traakkipuun laita.
Ei siis ihmettä, että me yhä pelkäsimme; ei ihmettä, että pelkomme lisääntyi, kun näimme villin eläimen kyyristyvän jonkun askeleen päähän rungosta ja levittäen leveät käpälänsä harkitsevasti valmistautuvan hyppäämään.
Seuraavalle hetkellä se syöksyi eteenpäin noin kaksi ruumiinsa mittaa ja sitten ponnahtaen vinossa kulmassa ylös se sinkoutui ilmaan. Se hyppäsi varmaankin yli kymmenen jalkaa ylöspäin, sillä sen etukäpälät iskivät puuhun juuri sen kohdan alapuolelle, josta oksat haarautuivat. Mutta suureksi helpotukseksemme ei se kyennyt pitämään kiinni otteestaan, ja sen suuri ruumis putosi takaisin maahan.
Se ei menettänyt rohkeuttaan epäonnistumisensa johdosta, vaan juosten taas poispäin se kääntyi ja kyyristyi hypätäkseen toistamiseen. Tällä kertaa se näytti päättäväisemmältä ja menestyksestään varmalta. Semmoinen ilme oli sen rumalla naamalla yhtyneenä äärimmäiseen hurjuuteen ja raivoon. Sen huulet olivat taaksepäin vedetyt ja sen valkoiset hampaat sekä punainen, vaahtoisa kieli olivat näkyvillä kaikessa kauheassa alastomuudessaan; hirvittävä näky katsella. Me vapisimme, kun katsoimme siihen. Vielä raju ulvonta — vielä syöksähdys eteenpäin — vielä ponnahdus — ja ennenkuin meillä oli aikaa lausua sanaakaan, huomaisimme me leijonan keltaisen käpälän levitettynä puun haaran päälle ja sen irvistelevän kuonon sekä välkkyvät hampaat aivan jalkojemme juuressa! Seuraavalla hetkellä olisi peto ponnahuttanut ruumiinsa ylös mutta toverini mielenmaltti ei jättänyt häntä pulaan tällä ratkaisevalla hetkellä. Hänen toimintansa oli ajatuksennopeata, ja ennenkuin leijonalla oli aikaa kohottaa itsensä, oli merimiehen veitsen terävä kärki mennyt kahdesti suuren käpälän läpi, saaden kummallakin iskulla aikaan syvän ja verisen ammottavan haavan. Samalla hetkellä olin minä vetänyt pistoolini, joka minulla oli yhä vyössäni, ja laukaisin sen hirviön naamaan niin taitavasti kuin osasin.
En ota ratkaistakseni, saiko veitsi vai pistooli halutun tuloksen aikaan, mutta varmasti sai jompikumpi tuloksen aikaan, tai pikemmin ehkä kumpikin ase ansaitsee osansa kunniasta. Oli miten oli, vaikutus oli silmänräpäyksellinen, sillä samalla hetkellä kun ase laukaistiin ja puukoniskut annettiin, putosi leijona taaksepäin ja juoksi ontuen ympäri puun runkoa ulvoen ja kiljuen sellaisella äänellä, jonka olisi saattanut kuulla mailien päähän!
Siitä tavasta, jolla leijona ontui, kävi ilmi, että veitsen aikaansaamat haavat tuottivat sille tuskaa, ja me saatoimme huomata sen "kasvoilla" olevasta verestä, että laukaus, vaikka olikin pieni, oli repinyt sen naamaa melkoisesti.
Lyhyen ajan me toivoimme, että se sellaisen epäonnistumisen jälkeen lähtisi tiehensä, mutta me huomasimme pian, että toiveemme pettivät; eivät veitseniskut eikä laukaus olleet loukanneet sitä vaarallisesti. Ne olivat vain olleet omiaan tekemään sen raivokkaammaksi ja kostonhimoisemmaksi. Horjuttuaan hetken sinne tänne ja pureskeltuaan kiukkuisesti omaa, vertavuotavaa käpäläänsä se ryhtyi taas hyökkäykseen niinkuin ennenkin koettaen hypätä puun oksille. Minä olin taas ladannut pistoolini. Ben oli taas valmiina veitsineen, ja me odotimme hyökkäystä sovittautuen lujasti oksallemme.
Leijona ponnahti taas ylöspäin ja syöksyi puunrunkoa vasten, mutta suureksi iloksemme me näimme, ettei se hypännyt läheskään niin korkealle kuin ennen. Jos raivo olisi voinut olla hyödyksi, olisi se onnistunut, sillä sen hurjuus oli nyt huipussaan, ja se sai aikaan niin pelottavan karjuntayhdistelmän, että me emme voineet kuulla omia ääniämme, kun puhuimme toisillemme.
Koetettuaan monta kertaa turhaan päästä meidän kimppuumme, näytti peto tulevan siihen vakaumukseen, että sillä ei ollut voimia tehdä tätä urotyötä, ja se luopui yrittämästä.
Mutta sillä ei ollut ollenkaan aikomusta lähteä taistelupaikalta. Päinvastoin me näimme, että se oli päättänyt panna meidät kestämään piiritystä, sillä me huomasimme suureksi mielipahaksemme, että se ravasi muutamia askeleita puunrungosta poispäin ja kyyristyi ruohoon — aikoen ilmeisesti olla siinä, kunnes meidän olisi pakko tulla alas.
Toverini ja minä pysyimme tietysti paikoillamme puun latvassa; emme voineet tehdä muuta. Jos olisimme yrittäneet tulla alas, olisimme vain heittäneet itsemme suoraan leijonan kitaan, — leijonan, joka oli juuri sellaisen välimatkan päässä puunrungosta, että se voi saavuttaa meidät yhdellä ainoalla hyppäyksellä sillä hetkellä, kun astuimme jalallamme maahan. Siinä se makasi tai oikeastaan oli kyykyssä kuin kissa, vaikka se ajoittain nousi ja venytti ruumiinsa kyyristyvään asentoon, pieksi kylkiään tupsupäisellä hännällään, näytti hampaitaan ja kiljui vihaisesti. Sitten se asettui taas muutamiksi hetkiksi makaamaan ja nuolemaan haavoittunutta käpäläänsä, yhä muristen sitä tehdessään ikäänkuin se olisi vannonut kostoa kärsimästään loukkauksesta!
Kun näimme, että se oli lakannut yrittämästä puuhun, olimme toivossa, että se väsyisi hyökkäykseen ja menisi pois kokonaan. Mutta näistä toiveista me luovuimme vähitellen, kun huomasimme sen itsepintaisuuden, jolla se yhä piti meitä silmällä. Jos jompikumpi meistä liikahti oksien keskellä, hypähti se heti jaloilleen, ikäänkuin se olisi kuvitellut, että olimme aikeissa astua alas, ja se olisi päättänyt siepata meidät kiinni. Tämä jo itsessään osoitti, ettei sillä ollut vähintäkään aikomusta lähteä paikalta pois, ja sai meidät vakuutetuksi siitä, ettei piiritystä lopetettaisi piirittäjän suostumuksella.
Me aloimme tulla erittäin huolestuneiksi asemastamme. Tähän asti oli meitä kauhistanut leijonan äkillinen hyökkäys, mutta nuo kauhunhetket olivat lyhytikäisiä, ja sen kiihtymyksen takia, joka oli seurannut niitä, ei meillä ollut aikaa miettimään asiaa tai kärsimään. Meillä ei ollut aikaa tuntea epätoivoa, ja itse asiassa emme olleet ollenkaan epätoivossa turvallisuudestamme silloinkaan, kun leijona kaikin tavoin koetti päästä kimppuumme, sillä me emme uskoneet, että se pääsisi puuhun.
Mutta nyt uhkasi meitä uusi vaara. Vaikka me tunsimme olevamme aivan turvassa "orrellamme", emme voineet jäädä sinne pitkäksi aikaa. Siellä ei ollut millään lailla mukavaa istuessamme hajareisin paljaalla puunoksalla. Mutta mukavuus oli vähämerkityksinen. Me olimme kumpikin tottuneet ratsastamaan sellaisella puuhevosella, ja mitä tulee Braceen, olisi hän voinut ruveta nukkumaan, vaikka hänellä olisi ollut vain ajopurjeen puomi jalkojensa välissä, niin että me emme olleet huolissamme mukavuudesta. Oli jotakin vakavampaa mietittävää kuin tämä, ja se oli mahdollisuus joutua nälän ja janon vaivaamaksi. Minun ei tarvitse sanoa "mahdollisuus". Mitä tulee nälkään, emme vielä kärsineet ravinnon puutetta, mutta nälän seuralainen jano rupesi jo tuntumaan, vieläpä melko tavalla. Emme olleet saaneet vettä suuhumme sitten kun olimme lähteneet joelta, ja jokainen, joka on marssinut Afrikan kuuman auringon alla, tietää, että aina puolen mailin päässä tuntee halua juoda. Me kumpikin olimme olleet janoissamme melkein siitä hetkestä asti kun lähdimme veneellä rannalle, ja minä olin tähystellyt vettä siitä asti. Me moitimme itseämme siitä, ettemme olleet tuoneet mukanamme kenttäpulloa tai vesiastiaa, ja me saimme jo kärsiä huolimattomuudestamme tai pikemmin tietämättömyydestämme, sillä mieleemme ei ollut ollenkaan johtunut, että sellaiset varustukset olisivat olleet tarpeellisia enempää kuin jos olisimme menneet päiväksi linnustamaan kotia lähellä oleville kentille.
Me olimme jo kärsineet janoa, mutta nyt kun istuimme noilla paljailla oksilla varjon haivenenkaan suojaamatta meitä keskipäivän auringon säteiltä — ja vieläpä kuuman, troopillisen auringon — aloimme me tuntea täydellä todella janon tuskia tavalla, jolla en ollut niitä milloinkaan ennen tuntenut. Se oli itse asiassa mitä tuskallisin tunne, ja minä ajattelin, että jos se lisääntyisi tai vaikkapa jatkuisi vielä pitkän aikaa, niin se tappaisi minut. Toverini kärsi myöskin, vaikka ei niin kovasti kuin minä. Hän oli paremmin tottunut sellaisiin äärimmäisyyksiin ja saattoi paremmin kestää niitä.
Saattoi olla, että jos olisimme todenteolla kiintyneet johonkin työhön, emme olisi tunteneet tätä kurjuutta niin tuskallisena, mutta meillä ei ollut mitään tehtävänä paitsi pitää itseämme oksilla tasapainossa ja mietiskellä rauhallisesti. Tämä teki asian sitäkin pahemmaksi. Me saatoimme käsittää asemamme ja täydelleen ymmärtää sen vaarallisen luonteen.
Tulevaisuutemme oli kaikkea muuta kuin ilahduttava. Me emme uskaltaneet lähteä puusta pois, muuten leijona olisi syönyt meidät suuhunsa. Jos taas jäisimme puuhun, joutuisimme joko janon tai nälän tai kummankin saaliiksi.
Miten saatoimme päästä tästä kauheasta vaihtoehdosta? Väsyisikö leijona pitämään meitä silmällä ja menisi pois? Ei ollut ollenkaan todennäköistä, että se tekisi siten. Kaikki sen liikkeet osoittivat vastakkaisia aikomuksia, ja lohdutukseksemme minä muistin nyt lukeneeni tämän rajun pedon leppymättömästä luonteesta, kun sitä on haavoitettu tai ärsytetty — mikä eroaa niin suuresti siitä yleisestä mielenlaadusta, jota tavallisesti pidetään sen ominaisuutena ja jonka se varmaan usein tuo ilmi, kun sitä ei häiritä, tai ehkä silloin, kun se ei ole nälissään.
Meillä ei ollut mitään keinoa päättää, oliko meidän leijonamme nälissään vai ei; mutta me tiesimme että sitä oli häiritty, vieläpä kohdeltu törkeästi; sen kostonjanoiset tunteet oli saatettu korkeimpaan huippuunsa, ja sen takia tulisi nyt esiin kaikki, mitä tahansa kostonhimoista olikin sen luonteessa. Epäilemättä ei sen viha lauhtuisi tuossa tuokiossa. Me saisimme odottaa ehkä pitkän aikaa, ennenkuin se tuntisi itsensä taipuvaiseksi antamaan anteeksi. Meillä ei ollut mitään toivottavana sen armolta. Mahdollisesti yö saisi aikaan muutoksen. Vain siihen panimme kaikki toiveemme.
Emme ollenkaan luottaneet siihen, että joku "Pandoralla" olevista tovereistamme pelastaisi meidät. Vaikka Bracella oli ystäviä heidän joukossaan, eivät he olleet sellaisia ystäviä, että he olisivat huolehtineet paljoakaan siitä, miten hänen kävi. He saattoivat näön vuoksi etsiä häntä, mutta oli kaksikymmentä tietä, joita he saattoivat kulkea osumatta oikealle tielle, ja olisi pelkkä sattuma, jos löytäisi jonkun näissä määrättömissä metsissä. Meillä ei ollut paljoakaan toivoa, että he pelastaisivat meidät.
Se vähäinen toivo, mikä meillä oli heidän suhteensa, perustui omituiseen luuloon. Toverini otaksui, että "Pandoran" miehet kuvittelisivat meidän karanneen, huomatessaan ettemme palaisi. Tässä tapauksessa oli kylläkin luultavaa, että meitä etsittäisiin vieläpä tarpeellisella innolla, jotta meidän löytämisemme olisi varma!
Tämä oli omituinen otaksuma, ja me kumpikin toivoimme, että se osoittautuisi oikeaksi. Tämän mahdollisuuden sattuessa oli meillä suuremmat mahdollisuudet tulla autetuiksi pälkäästämme.
Tähän mennessä oli janomme tullut tuskalliseksi. Kurkkumme olivat kuivuneet, ikäänkuin olisimme nielleet punapippuria, eikä kielemme voineet saada aikaan vähintäkään kosteutta. Luonnollinen sylkinestekin oli lakannut valumasta.
Kun me kärsimme tällä lailla, sai toverini erään ajatuksen; minä näin hänen viiltävän veitsellään erään oksan kaarnaa. Asia, joka ensinnä saattoi meidät lähestymään suurta puuta, oli nyt ratkaistu. Uurroksesta vuoti punaista nestettä — tämä oli "traakkipuu"!
Toivoen saavamme lievitystä tästä lähteestä me kumpikin kostutimme huuliamme kirkkaanpunaisella nesteellä ja nielimme sitä, niin pian kun sitä tihkui esiin. Jos olisimme olleet paremmin tutustuneet lääkeopilliseen kasvioppiin, olisimme jättäneet tämän nesteen sikseen, sillä lohikäärmeen veri on tunnetuimpia kutistavia aineita. Voi, me huomasimme pian koettelemalla sen ominaisuudet. Viisi minuuttia jälkeenpäin tuntui kielemme siltä, kuin olisi siihen kaadettu vihtrilliä, ja meidän janomme kasvoi niin voimakkaaksi ja rajuksi, ettei sitä voinut enää sietää. Me kaduimme nyt katkerasti tekoamme; me valitimme katkerasti, että olimme maistaneet tuota verenkaltaista nestettä. Me olisimme saattaneet kestää päiviä, jollemme olisi nielleet noita kirkkaan punaisia tippoja; mutta me kärsimme nyt jo ikäänkuin olisi kulunut päiviä siitä kun olimme maistaneet vettä!
Meidän janomme oli äkkiä lisääntynyt ja oli yhä lisääntymässä, kunnes kärsimämme tuska oli suorastaan kiduttava. Minä en osaa kuvailla sitä. Sen kauhistavasta luonteesta voi saada jonkun käsityksen, kun vakuutan, että me todella puhuimme sellaista, että laskeutuisimme puusta ja panisimme henkemme mieluummin alttiiksi puukko-ottelussa leijonan kanssa kuin että kärsisimme janoa kauemman aikaa!