"Pandoran"-parkkiin kuului kolme venettä. Ne olivat isovene, "pinassi" ja kapteenin vene. Ne olisivat kylliksi suuret kuljettamaan koko miehistön — itse asiassa olisivat isoonveneeseen mahtuneet kaikki miehet tai ainakin osapuilleen kaikki. Kolmekymmentä miestä laskettiin kuuluvan sen täydelliseen miehistöön, vaikka onnettomuuden sattuessa neljäkymmentäkin henkilöä olisi saanut paikkansa siinä, ja se olisi pysynyt veden päällä semmoisessa lastissa, joskaan ei kovasti aaltoavalla merellä. Se oli ollut hyvä vene aikanaan, mutta nyt se oli vanha ja kulunut, ja siinä oli yksi tai kaksi mätää lankkua kaaripuissaan. Se ei ollut se vene, joka oli alkuaan "Pandoraa" varten tehty. Tämä oli hukkunut myrskyssä, ja se, joka nyt oli laivassa oli ilman ja veden kuluttama vanha palvelija, joka oli kiireessä saatu matkaa varten. Pinassi olisi kantanut ehkä viisitoista miestä, jos sen olisi voinut laskea veteen, mutta niin ei ollut asian laita. Sitä oli kohdannut onnettomuus, kun oltiin joella, eikä sitä ollut vielä korjattu. Se ei ollut tällä hetkellä paikalleen ripustettuna, vaan oli se asetettu vesireikien kohdalle pitkin pääkantta, missä kirvesmies oli korjannut sitä edellisenä päivänä. Mutta korjaukset eivät olleet vielä lopussa, eikä venettä voitu laskea mereen. Siten täytyi koko miehistön sopia isoonveneeseen ja kapteenin veneeseen. Päätettiin, että kaksikymmentäkahdeksan menisi edelliseen, kun taas jäljellä olevat kaksitoista voitaisiin sovittaa toiseen veneeseen.
Tämä sopimus tehtiin tietysti jonkinlaisen epämääräisen yhteisen suostumuksen perusteella, sillä nyt ei harkittu mitään, kun koko miehistö oli puolihulluna kiireestä ja kiihtymyksestä.
Suuri joukko miehiä oli heti syöksynyt isoavenettä kohti, ja minä seurasin heidän mukanaan. Heitä tungeskeli pian laivan kaiteilla, ja he ryhtyivät toimeen kääntääkseen taavetit ulospäin ja saadakseen köysistön kuntoon veneiden laskemiseksi vesille. Minä en nähnyt Bracea heidän joukossaan, ja koska luulottelin hänen ehkä menneen toisen joukon kanssa kapteenin venettä kohti, läksin minä peräpuoleen hakeakseni hänet, koska tarkoituksenani oli mennä siihen veneeseen, jossa hänkin oli. Toinen vene riippui peräkeulassa juuri peräparraspuun alla, ja päästäkseni tähän kohtaan oli minun kuljettava kajuuttaa ympäröivän savun läpi. Mutta vaikka ilmakehä näytti aivan liikkumattomalta, kallistui savupilvi vähän alihangan puolelle ja vastakkaisella, siis ylähangan puolella tie oli osittain selvä. Minä olin huomannut yhden tai useammankin miehen hiljaa menevän siitä peräpuolta kohti, ja minä seurasin heitä.
Saapuessani laivan perään huomasin minä, että siellä oli viisi tai kuusi henkilöä, jotka puuhasivat veneen irroittamisessa. He työskentelivät kaikin voimin ja jouduttivat ilmeisesti työtään jonkinlaisen kauhusta johtuneen äärimmäisen levottomuuden vaikutuksesta. Kolme heistä minä tunsin kapteeniksi, perämieheksi sekä kirvesmieheksi, ja muut olivat miehiä, jotka tiedettiin heidän liittolaisikseen ja uskollisiksi ystävikseen. He olivat jo laskeneet veneen miltei veteen, ja juuri kun katsoin peräparraspuun yli, kuulin minä läiskäyksen, kun sen emäpuu upposi mereen. Minä näin, että siinä oli joitakin esineitä — kompassi sekä merikortteja ja muutamia muita tavaroita, laatikoiden ja tynnyrien tapaisia — jo veneen pohjalla, mutta miehistä ei ollut vielä kukaan astunut siihen.
Silmätessäni niitä, jotka olivat ympärilläni, huomasin, ettei ystäväni ollut heidän joukossaan, ja minä olin kääntymäisilläni mennäkseni takaisin pääkantta kohti, kun yht'äkkiä kaikki kuusi miestä, jotka olivat laskeneet veneen alas — nyt minä näin, että heitä oli vain kuusi — menivät äkkiä peräparraspuun yli ja liukuen alas taavetintaljaa pudottautuivat veneeseen.
Varmaankaan, ajattelin minä, he eivät aio soutaa pois ilman täyttä kahdentoista miehen määrää? Semmoinenhan oli sopimus, ja lisäksi oli suostuttu siihen, että kaikki miehet auttaisivat isonveneen alas laskemisessa, ennenkuin toinen vene pantaisiin vesille; jälkimäisen, joka oli pieni ja kevyt, saattoi laskea vesille muutamissa sekunneissa, ja puolitusinaa miehiä olisi silloin tarpeeksi, kun sitävastoin suurikokoisen isonveneen paikoiltaan ottaminen, kaiteiden yli saaminen ja lopuksi turvallisesti mereen laskeminen oli työ, joka vaati sekä aikaa että kaikkien miesten apua.
Siitä, että kaikki avustaisivat tässä työssä, oli erikoisesti sovittu siinä kiireisessä neuvottelussa, joka oli pidetty sen jälkeen kun oli kuulunut huuto: "Veneisiin!"
Epäilemättä ne, jotka puuhasivat isoavenettä vesille, otaksuivat, että kaikki miehet olivat siellä, sillä neljänkymmenen miehen suuruisessa joukossa ei viiden tai kuuden poissaoloa huomata helposti, ja kun ei ollut enää päivänvaloa, ei kenenkään kasvoja saattanut helposti erottaa. Perämiestä ja kapteenia ei kaivattaisi enempää kuin muitakaan. Heidän arvovaltaansa ei ollut enää olemassa, ja heidän tyhmä käyttäytymisensä, joka osoittautui kokin pieksämisessä, kun heidän olisi pitänyt käyttää aikaansa hyödyllisemmin koettamalla tukahduttaa tulta, oli saattanut toiset uskomaan, että kumpikin oli "tuntuvasti hiprakassa", ja sentakia ei jälkeenpäin ollut kiinnitetty mitään huomiota heidän kummankaan määräyksiinsä.
Heidät ja neljä muuta miestä heidän kanssaan olin minä nähnyt kulkevan peräpuolelle, kun tähystelin Beniä, ja minä ajattelin silloin, että he hiipivät ikäänkuin he eivät olisi toivoneet tulevansa nähdyiksi!
Kun minä seisoin peräkeulassa, vahvistui tämä otaksuma. Nuo kuusi miestä aikoivat ilmeisesti varastaa veneen odottamatta toisia, joiden piti tulla siihen.
Olin epätietoinen siitä, miten minun oli meneteltävä. Minä en voinut itse estää heitä. Minun vastaväitteitäni olisi naurettu, eikä minulla ollut voimaa pysäyttää heitä. Huutaminen ei olisi hyödyttänyt mitään. Alhaalla kohisevan räiskivän tulen ääni, itse miesten käheä huutaminen ja etupuolelta kuuluva orjien ulvonta sekä kiljuminen saivat aikaan äänien sekamelskan, jonka keskeltä minun huutojani ei olisi kuultu tai ainakaan niiden tarkoitusta oivallettu.
Toinen seikka: oli liian myöhäistä nostaa melua asiasta, sillä ennenkuin olin voinut päättää tehdä kumpaakaan — joko huutaa tai juosta takaisin — oli vene vesillä, kuusi karkuria oli laskeutunut siihen sekä leikannut seuraavalla hetkellä taavetin taljan poikki ja päästänyt veneen irti!
He näyttivät toimivan äärimmäisen kiireisesti, ikäänkuin he olisivat varoneet, että heidät estettäisiin lähtemästä, tai pelänneet, että useampi tulisi ja hyppäisi heidän kanssaan veneeseen, niin että se tulisi liian täyteen.
Minä en voinut käsittää, miksi heillä oli sellainen epätoivoinen kiire. Ei ollut vaaraa, että vene tulisi liian täyteen, koska oli sovittu, että siihen menisi vain kaksitoista, ja minä tiesin, että enin osa miehistöä pitäisi paljon parempana mennä isoon veneeseen. Lisäksi ei ollut vielä vaaraa tulesta, sillä vaikka savua tihkui esiin kompassihytistä, kuluisi melkoinen aika, ennenkuin tämä osa olisi tulessa. Ruorirattaassa ei ollut ketään. Täydellinen tyyneys, jota oli jatkunut melkein aamusta asti, teki perämiehen tarpeettomaksi, ja ratas oli käyttämättä ja laiminlyötynä. Kompassi oli kadonnut. Sen minä olin huomannut veneen pohjalla.
Minä en voinut sentakia käsittää, miksi kapteenin ja hänen viiden liittolaisensa piti sillä lailla lähteä pois ja siten jättää muut toverinsa onnettomuuteen. Siinä oli jotakin salaperäistä.
Siinä oli salaperäistä, joka seuraavalla hetkellä selveni vieläpä pelkurimaisen kipparin itsensä toimesta.
Minä seisoin yhä peräparraspuun luona, kun taavetintalja katkaistiin, ja minä näin, että airot olivat ulkona sekä oltiin valmiina soutamaan pois kaikin voimin. Kippari itse piti yhdestä airosta kiinni. Sillä hetkellä hän katsahti ylös ja huomasi minut. Hän nousi puoliksi ylös istuimeltaan ja nikotti juopuneen äänellä:
"Ohoi, siellä! — Sinä, poika, Ville! — Sano heille, että pitävät varansa — hik — laskiessaan vesille isonveneen — varansa, kuuletko. — Olkoot he nopeita työssään — nop — hik — sillä — hik — siellä on tynnyri ruu — hik — ruutia laivassa!"
Hämmästyttävä tieto, joka kävi ilmi hänen änkyttävän puheensa loppusanoista, riisti minulta hetkeksi liikuntakyvyn.
"Tynnyri ruutia laivassa!" Juuri näin olivat hänen sanansa, eikä minulla ollut aihetta epäillä niiden totuutta. Päinvastoin hänen ja hänen kanssaan olevien miesten käytös oli tarpeeksi selvä osoittamaan, että ne olivat totta. Minä en voinut perustaa mihinkään muuhun otaksumaan heidän kiirettään päästä tiehensä, mutta ajatus ruudista selitti sen heti. Epäilemättä puhe oli totta. Laivassa oli tynnyri ruutia! Sekä kippari että perämies tiesivät sen.
Nuo pelkurit olivat tavallaan sopineet omantuntonsa kanssa selittäessään asian nyt. He olivat olleet vaiti siitä, kunnes olivat itse turvassa. Jos he olisivat ilmaisseet salaisuuden aikaisemmin, olisi koko miehistö seurannut heitä pienempään veneeseen peläten jäädä pitemmäksi aikaa laivaan, ja sentakia he eivät olisi päässeet lähtemään niin salaisesti. Mutta nyt kun he olivat itse vaaran ulkopuolella, ei ollut mitenkään vahingoksi antaa toisten tietää asiasta, koska se saattoi antaa nopeutta miesten ponnistuksille pakoonpääsemiseksi. Tietystikään he eivät halunneet nähdä vanhojen ystäviensä lentävän ilmaan — jos asian saattoi auttaa ilman vaaran uhkaa heille — mutta he olivat pitäneet hyvää huolta uhan torjumisesta, ennenkuin millään tavalla viittasivat mahdolliseen onnettomuuteen.
Niin pian kuin kippari oli lausunut nuo kauhistavat sanat, vaipui hän takaisin istuimelleen, ja hänen soutaessaan muitten mukana vene meni nopeasti poispäin.
Sanon, että hämmästyttävä ilmoitus riisti minulta liikkumiskyvyn ja samoin puhekyvyn. Mieleeni tuli kysyä selitystä, lisävahvistusta totuuden varmistamiseksi, mutta ennenkuin saatoin tointua, oli se liian myöhäistä — vene oli miltei huutomatkan ulkopuolella. Ei hyödyttäisi huutaa heidän jälkeensä. He eivät kuulisi, tai jos kuulisivatkin, eivät välittäisi minusta ja mitäpä sillä oli väliä, sillä minä en voinut epäillä, etteikö se, mitä mies oli sanonut, ollut tarkoitettu täydeksi todeksi. Vaikkakaan hän ei ollut selvä, olisi hän tuskin laskenut leikkiä silloin ja sellaisella tavalla. Aika ja olosuhteet olivat liian vakavia leikinlaskuun — hänellekin, vaikka hän oli tunteeton paholainen.
Ei, hän oli sanonut vain totuuden — yksinkertaisen totuuden. Ei ollut epäilyksen hiventäkään siitä, että "Pandorassa" oli tynnyri ruutia!
Missä se oli? Varastohuoneessa, joka nyt oli tulen vallassa? Missä muualla saattaisi se olla? Puolikannella tai ruumassa? Ei — se ei ollut luultavaa — ei kukaan meistä milloinkaan nähnyt sitä siellä. Ruutia ei ollut huomattu missään osassa laivaa, minne tavalliset merimiehet saattoivat mennä, ei hitustakaan sen jälkeen kuin lasti oli luovutettu kuningas Dingolle. Sen täytyisi siis olla varastohuoneessa tai kapteenin omassa kajuutassa, kummassakin tapauksessa liekkejä lähellä — kummassakin tapauksessa aivan likellä siinä missä minä olin!
Tämä ajatus nosti ajatukseni siitä huumaannuksen tilasta, johon ne olivat joutuneet. Itsesäilytysajatus antoi minulle uusia voimia, enkä minä hukannut yhtään aikaa kiiruhtaessani pois siltä paikalta. Vain pelkkä vaisto sai minut asettumaan niin kauas vaaran paikasta kuin saatoin. Minä kiiruhdin pois peräkeulasta ja juoksin pääkannelle.
Nyt en tietänyt, miten minun piti menetellä. Ensimmäinen mielijohteeni oli ollut syöstä miesten keskelle ja ilmoittaa tieto, jonka olin saanut kapteenilta. Minä olin juuri tekemäisilläni siten, kun joku hyvä enkeli tuntui kuiskaavan: "Ymmärtäväisyyttä!"
Minua oli aina pidetty teräväpäisenä poikana, ja se elämä, jota olin viime aikoina viettänyt, oli ihmeellisesti kehittänyt älyäni. Juuri silloin tuli mieleeni, että jos saattaisin julkisuuteen kauhistavan salaisuuden, ei se voisi aikaansaada mitään hyvää, vaan päinvastoin synnyttää suurta vahinkoa. Minä näin, että merimiehet ponnistivat kaikki voimansa saadakseen veneen vesille sekä kiirehtivät niin paljon kuin saattoivat. Ei mikään voima maan päällä olisi saanut heitä liikkumaan nopeammin. Liekkien pelko, jotka nyt alkoivat tulvia kajuutan ikkunoista, oli kylliksi suuri kiihotin. Lisäpelko vain lamaannuttaisi heitä. Minä päätin sentakia pitää kauhean tiedon omassa hallussani. Minä ajattelin ilmoittaa sen vain Benille, ja häntä minä nyt läksin hakemaan.
Pian minä löysin hänet. Hän oli miesjoukossa, joka oli taavettien kimpussa, ja hän teki työtä kaikin voiminsa. Minä en voinut päästä häntä likelle enkä tietystikään voinut puhua hänen kanssaan toisten sitä kuulematta. Sentakia päätin olla kauhistavan salaisuuden ainoa tuntija, kunnes tarjoutuisi parempi tilaisuus.
Minä ryhdyin työhön muiden mukana nostaen ja hinaten, mutta kaiken sen keskellä oli minulla vain yksi ajatus. Minä tuskin tiesin, mitä tapahtui tai mitä minä itse tein. Minä odotin joka hetki tuota kovaa pamausta — tuota kauheata räjähdystä, joka singahduttaisi meidät kaikki ijäisyyteen! Minä tein työtä koneellisesti ja usein väärin; kerran tai pari yllätin itseni hinaamassa väärällä tavalla. Jotkut miehistä huomasivat sen ja potkaisivat minut raa'asti sivulle. Oi mikä tuskallinen levottomuus!
Vene saatiin vihdoin selvitetyksi kaiteilta ja heilautetuksi meren puolelle. Sitten alkoi sen laskeminen. Tämä toimi ei ollut niinkään vaikea ja muutamien minuuttien kuluttua vene oli vedessä. Miehet päästivät ilohuudon menestyksensä johdosta.
Monet liukuivat heti veneeseen, sill'aikaa kun toiset jäivät laivaan ja sen partaille laskien alas muutamia välttämättömiä tarpeita — vähän leipää ja vettä;— sellaista, mitä voitiin saada helpoimmin.
Tällä hetkellä kaksi miestä nosti välissään raskasta tynnyriä ja vierittäen sen laitojen yli alkoi laskea sitä alaspäin. Tynnyrin koko ja muoto ilmaisi sen sisällyksen. Se oli rommiastia, ja sen paino osoitti, ettei sitä ollut vielä avattu, vaan että se oli aivan täynnä tuota väkevää juomaa. Ei kukaan vastustanut sen ottamista veneeseen. Tässä miehistössä ei ollut vastustajia, päinvastoin useat tarjoutuivat nyt auttamaan sen alaslaskemisessa. Köydensilmukka pantiin tynnyrin ympäri, ja laskeminen alkoi. Se oli tuskin päässyt vaappuen kaiteen kuparisen päällyksen yli, kun köydensilmukka, joka oli hätäisesti heitetty sen ympäri, luiskahti pois, ja raskas tynnyri putosi koko painollaan veneen pohjalle. Ei aivan pohjalle, vaan toiselle sivulle — vähän vesirajan alapuolelle, siten kun vene nyt oli.
Kuultiin kova räiskähdys — ei sellaista kovaa tärähdystä jonka tynnyri aiheuttaa iskiessään veneen kimmoisiin kaaripuihin, vaan pikemmin ikäänkuin jokin olisi katkennut alapuolella, kun astia putosi. Tynnyri oli pudonnut kulmittain ja pää edellä, ja tammisten laitapuiden terävä ulkoneva pää oli iskenyt veneen kahden kaaripuun väliin ja suoraan päin sen ulkopuolista laudoitusta. Ikäänkuin jonkun pahan hengen käsi olisi ohjannut asioita, oli rommitynnyri laskettaessa pudonnut erään lahonneen lankun päälle, ja räiskähdys, joka oli kuultu, oli lankun synnyttämä ääni, kun se ponnahti paikoiltaan ja murtui samalla poikki.
Veneestä nousi villi huuto, kun ne, jotka olivat alhaalla, näkivät onnettomuuden, mikä oli tapahtunut. Se oli näkyvissä ylhäältä kanneltakin, sillä katsoessani laidan yli näin minä valtavan vesivirran tulvivan veneeseen.
Jotkut miehistä hyppäsivät pois veneestä ja kiipesivät taas takaisin, kun taas toiset jäivät koettaen tukkia reikää sekä alkoivat heille nyt heitetyillä ämpäreillä ammentaa vettä pois.
He eivät jatkaneet kauan tätä työtä. Se oli ilmeisesti toivoton tehtävä, suurta murtumaa ei voitu korjata, ja vene täyttyi kymmenen kertaa nopeammin, kuin he saattoivat tyhjentää sitä. He luopuivat pian yrityksestä ja pudottaen ämpärinsä seurasivat tovereitaan laivan sivua ylös.
Vähemmässä kuin kymmenessä minutissa sen jälkeen oli iso vene mennyt meren pohjaan.
"Lautta, lautta!"
"Lautta, lautta!"
Tämä huuto kaikui nyt pitkin kansia, samalla kun miesten nähtiin kiireisesti tarttuvan pyöröpuihin, köysiin ja kirveisiin.
Mutta silloin kuului toinen huuto ja kiukkuisempi. Se oli lähtöisin niiltä muutamilta, jotka olivat syöksyneet peräkeulaa kohti toivoen valtaavansa kapteenin veneen, ja joiden pettymys, huomatessaan sen olevan tiessään, purkautui vannomisiin ja koston huutoihin.
Heidän ei tarvinnut mennä palavan kajuutan taakse huomatakseen asian. Vene näkyi peräkannen yli — näkyi selvästi kirkkaassa kuuvalossa monen kaapelinmitan päässä parkista, kun sitä soudettiin nopeasti poispäin. Veneessä oli kuusi haahmoa — vain kuusi — ja miehet tiesivät heti, että ne olivat kapteeni, perämies sekä heidän neljä suosikkiaan. Ei vaadittu mitään selitystä. Veneessäolijoiden käyttäytyminen puhui itse puolestaan. He olivat jättäneet toverinsa hädän hetkellä — hiipineet alhaisella tavalla pois.
"Vene hoi, vene hoi!" huudettiin lähtevän veneen jälkeen, mutta tuloksetta. Veneessä-olijat eivät kiinnittäneet ollenkaan huomiota huutoon, vaan näyttivät vain soutavan nopeammin pois. He näyttivät pelkäävän, että isovene ajaisi takaa ja saavuttaisi heidät, ja syystä he saattoivatkin pelätä sitä, sillä jos petetyt miehet olisivat päässeet käsiksi entisiin päällikköihinsä tällä hetkellä, olisivat he osoittaneet näille hyvin niukasti armoa.
Mitä pakeneviin tulee, soutivat he ilmeisesti kaikin voiminsa — ikään kuin he eivät olisi halunneet päästä ainoastaan vanhojen toverustensa kuuluvista, vaan kokonaan näkyvistäkin. Luultavasti olivat sekä kapteenin että perämiehen korvat kovasti varuillaan, ja silmät myöskin, sillä vaikka kummankin sydämet olivat tunteettomia, oli niihin kuitenkin varmaan koskenut aavistus siitä kauheasta onnettomuudesta, jota kumpikin varmasti odotti. He ehkä toivoivat hetken ajan, että heiltä olisi riistetty näköjä kuulo.
Kuten olen sanonut, kuului kantta pitkin koston huuto. Jotkut, jotka vain hetkeä aikaisemmin olivat hiipineet laivan peräpuoleen samanlaisessa tarkoituksessa, syyttivät nyt äänekkäästi päälliköitään heidän pelkurimaisesta käytöksestään, ja kahden intohimoisen tunteen, pettymyksen sekä raivon kannustamina he huusivat miesten jälkeen mitä herjaavimpia nimityksiä ja katkerimpia uhkauksia.
Mutta pieni vene oli tähän mennessä kaukana vesillä, ja pikaisen toiminnan välttämättömyys kutsui miehet pian pois näistä turhista mielenosoituksista.
Kaikki miehet kävivät vakavasti työhön käsiksi lautan laittamiseksi. Se taitavuus ja nopeus, jolla merimiehet voivat rakentaa lautan, olisi melkein uskomatonta maalla eläjälle, joka ei ole koskaan nähnyt sitä tehtävän. Asia ei johdu pelkästään miesten välillä vallitsevasta yhteisymmärryksestä tai järjestyksestä, vaikka se näistäkin riippuu. Ei kuitenkaan paljon, sillä hyvin harjoitetut sotilaat ovat yhtä kömpelöitä sellaisessa työssä kuin maatyöläisetkin.
Vaikka lautan pääasiallisena aineena onkin puu, sitoo merimies köydellään puukappaleet yhteen paljon nopeammin kuin kirvesmies vasarallaan ja nauloillaan, ja sitoo sen paljon tukevammin ja varmemmin. Köysi on merimiehen oma ase, ja sen käyttämisen hän ymmärtää paremmin kuin kaikki muut. Hän tietää yhdellä silmäyksellä tai kosketuksella, onko se tarkoitukseensa soveltuva — onko se liian pitkä tai liian lyhyt, liian pehmeä tai liian kankea — venyykö, katkeaako vai pitääkö se lujasti. Hän tietää aivan kuin vaistosta, minkälaista solmua on käytettävä tähän paikkaan, minkälaista tuohon — "kääresolmuako", "keulanuorasolmua", "timanttia" vai "päätesolmua" — "tiukkaa solmua", "ankkurisolmua" vai "kissan käpälää" — kaikki nämä punomis- ja köysien koettamistavat sekä monet muut lisäksi ovat salaisuuksia, jotka vain merimies tuntee.
Ja vain hän voi nopeasti katkaista maston tai irroittaa pyöröpuun köysistöstään sekä saada ne mereen viivytyksettä. Maallaeläjän apu olisi vähäiseksi hyödyksi tämänlaisissa toimissa.
Miehet ryhtyivät työhön kuin mehiläiset — joka ainoa kolmestakymmenestäneljästä. Jotkut käsittelivät sahoja ja kirveitä — jotkut kuljettivat vararaakoja sekä pyöröpuita, jotkut kävivät veitsellään juoksevien köysien kimppuun sekä hankkivat siten nuoria. Kaikki olivat yhtäläisesti toimessa — kaikkien mieltä kiinnitti tulos yhtäläisesti.
Muutamissa minuuteissa tuli päämasto ryskyen alas ja kaatui partaan yli sekä murskasi parraspuut alleen ikään kuin ne olisivat olleet kaisloista kudottuja. Muutama minuutti vielä, ja sen köysistö oli kaikki leikattu irti — sekä juoksevat että kiinteät köydet — sen vantit ja harusköydet — jalusnuorat, ohjasköydet ja nokkaköydet.
Suuri masto, johon raa'at olivat vielä kiinnitettyinä, oli pian vedessä laivahylyn sivulla — "Pandoraa" saattoi nyt sanoa hylyksi — ja tämä tuli raakoineen perustaksi, jonka päälle lautta rakennettiin kiireesti. Varapyöröpuut ja raa'at, kahvelit ja puomit levitettiin päälle ja sidottiin lujasti kiinni. Sen tekivät miehet, jotka olivat laskeutuneet veteen ja jotka tapasivat nyt jalansijan suurella uivalla hirsipaljoudella. Tyhjiin tynnyreihin lyötiin tappi suulle ja ne viskattiin mereen. Tynnyrit lisäsivät melkoisesti rakenteen turvallisuutta sekä sen kykyä kannattaa raskaampia kuormia. Purjeitakin viskattiin irrallisina koko laitoksen yli ja sitten kaikista viimeiseksi laivakorppuja sekä vettä — kumpaakin niin paljon kuin voitiin löytää keskellä sekasortoa.
Vihdoin arveltiin lautan olevan täydellisen. Ei varmaan ollut kulunut enempää viittätoista minuuttia isonveneen uppoamisesta, kun ilmoitettiin se ilahduttava tosiasia, että lautta oli valmis!
Mutta vaikka aika oli lyhyt, tuntui se minusta iäisyydeltä. Kun mieleeni oli suljettuna tuo kauhea salaisuus, tuntui joka minuutti tunnilta, enkä tietänyt, mikä hetki olisi viimeisemme. Kun isovene meni pohjaan, olin minä luopunut kaikesta toivosta, enkä uneksinut, että lautta voitaisiin saada valmiiksi, ennenkuin räjähdys tapahtuisi.
On kuvaannollista sanoa, että joka minuutti tuntui tunnilta, mutta niin hitaasti aika kului, että rupesin ihmettelemään, miksi kauhea tapaus viipyi niin kauan. Ehkä, ajattelin minä, ruuti on hyvin alhaalla, muiden esineiden peitossa — esimerkiksi laatikoitten ja paalujen — eikä tuli ole vielä voinut saavuttaa sitä? Minä tiesin, että ruutitynnyri tarvitsee melkoisen ajan räjähtääkseen, vaikka se olisi viskattu keskelle punaisen hehkuvaa tulta. Puussa täytyy syntyä kova kuumuus, ennen kuin sisäpuolella oleva ruuti syttyy tuleen ja tästä syystä pitää tynnyrin olla melkoinen aika tulelle alttiina. Ehkä liekit eivät olleet vielä ehtineet siihen asti? Oliko tämä syynä siihen, miksi onnettomuus viipyi?
Vai oliko asia niin, että ruuti ei ollut varastohuoneessa eikä kajuutassakaan tai yleensä aluksen peräosassa? Sen olopaikasta ei kippari ollut sanonut mitään, ja tästä seikasta olisin halunnut selitystä, kun vene souti pois. Tieto tästä asiasta olisi ollut mitä tärkeäarvoisin, mutta kapteeni ei ollut tehnyt viittaustakaan. Mitäpä, jollei laivassa lopulta ollutkaan ruutia? Jospa mies olikin tarkoittanut sanansa vain pilaksi, vaikka se olikin olosuhteisiin soveltumatonta?
Entäpä jos hän ei ollut tarkoittanutkaan sitä hauskaksi kepposeksi, vaan mitä harkituimman julmuuden osoitukseksi?
Oli asianhaaroja, jotka olivat viimeisen otaksuman eduksi. Edellisten kahdenkymmenen tunnin ajan oli hän ollut epäsovussa miehistön kanssa. Aina aamusta asti, aina vesijupakan alusta asti olivat miehet olleet ärtyisiä ja kapinallisia, ja sekä perämiestä että kapteenia oli kohdeltu halveksien — heidän määräyksensä olivat useimmissa tapauksissa jätetyt kokonaan huomioonottamatta. Itse asiassa oli kumpaakin uhmattu ja uhattu, ja useita vihaisia sanakiistoja oli sattunut heidän ja miesten välillä. Oli luonnollista, että he tunsivat vihamielisyyttä ja halusivat kostaa — luonnollista heidän tapaisilleen miehille — ja tämän tunteen tyydyttämiseksi ehkä kippari oli huutanut taakseen sen perättömän tiedonannon, että laivassa oli ruutia?
Vaikka semmoinen käyttäytyminen saattaakin tuntua pirulliselta, oli otaksumassa sentään todennäköisyyttä. Sellainen olisi vain sopusoinnussa miehen luonteen kanssa.
Aloin todella toivoa, että asianlaita olisi siten, ja mieleeni tuli taas etsiä Beniä sekä ilmoittaa salaisuus hänelle. Hän tietäisi luultavasti paremmin oliko kippari puhunut totta vai laskenut julmaa pilaa. Jos ensimmäinen otaksuma olisi oikea, saattaisi hän ehkä arvata, minne vaarallinen aine oli kätketty sekä voisi vielä ehtiä siirtämään sen pois tulen saatavilta.
Nämä mietteet valtasivat minut vain muutamiksi sekunneiksi, ja kun olin suoriutunut niistä, kiirehdin minä kannelle hakemaan ystävääni aikoen ilmaista salaisuuteni.
Löysin hänet muiden joukosta lautan valmistuspuuhista. Hän heilutteli kirvestä ja hakkasi pois jotakin kaiteen päällystyksestä avustaen siten lautan rakentamista. Minä tartuin häntä hihasta ja tehden pienen liikkeen vedin hänet vähän sivulle. Sitten ilmaisin hänelle kuiskaten kapteenin lähtöpuheen.
Näin, että ilmoitus hämmästytti häntä. Vaikka hän oli urhoollinen mies, riitti se tuomaan kalpeuden hänen poskilleen sekä saamaan hänet seisomaan muutamia hetkiä sanatonna ja epätietoisena.
"Oletko varma, että hän sanoi niin — varma asiastasi, Vilho?"
"Aivan varma — juuri niin olivat hänen sanansa."
"Tynnyri ruutia laivassa!"
"Hän sanoi sen juuri kun he soutivat pois. Olen ajatellut, että hän teki sen ehkä suuttumuksesta — pelottaakseen meitä?"
"Ei, ei, poika, se on totta — menköön kaaripuuni rikki, jollei se ole. Ruuti — luultiin, että me olimme luovuttaneet sen kaikki kuningas Dingolle. Nyt muistan jotakin. Luulen nähneeni, että kippari kätki tynnyrillisen sitä sen jälkeen kun sen määrä oli laskettu; hän varasti sen varmasti neekeriltä. Ajattelin silloin siten, mutta en ollut varma. Nyt olen varma. Laivassa on tynnyrillinen, niin totta kuin elämme! Armias taivas! — Me olemme hukassa, poika — me olemme hukassa!"
Hetken helpotus jota olin tuntenut äskeisestä otaksumastani, oli lopussa, ja pelkoni oli nyt suurempi kuin milloinkaan. Asia ei siis ollut pilaa — kippari oli puhunut tosissaan. Ruuti oli laivassa — varastettu tynnyri — ja tästä varkaudesta jouduimme me nyt uhrattaviksi, kun varas itse oli päässyt pakoon!
Brace oli muutamia sekunteja aivan kuin sen tiedon lamauttama, jonka minä olin antanut hänelle. Hän tuntui odottavan sekä kuuntelevan ratkaisun tuloa, ja niin tein minäkin.
Mutta lyhyen ajan kuluttua toverini sai takaisin mielenmalttinsa ja näytti uutterasti ajattelevan jotakin pelastussuunnitelmaa.
Mutta vain muutamia sekunteja hän oli hiljaa ja hiipi sitten aluksen keulaa kohti annettuaan minulle merkin, että seuraisin häntä.
Ei yksikään nähnyt meitä tai tullut perässämme, eikä keulassa ollut ketään ankkurinvivun toisella puolen. Sillä hetkellä kaikki puuhasivat keskilaivassa, työntäen suurta mastoa mereen ja hakaten pois vahvoja köysiä taklauksesta.
Brace jatkoi kulkuaan keularintasuojan yli, kunnes oli päässyt ohjasriu'un ja rainevanttien väliin aivan aluksen keulakoristeen luo. Siinä hän pysähtyi ja viittasi minua tulemaan luokseen. Minä ryömin sinne ja seisahduin hänen sivulleen.
"Ei sanaakaan, poika — ei sanaakaan siitä, mitä olet kuullut! Siitä ei olisi mitään hyötyä, mutta vain vahinkoa. Jos he saavat tietää sen, lopettavat he työn — jok'ikinen — ja sitten täytyy meidän kaikkien joko paistua tai hukkua. Antakaamme heidän jatkaa lautan tekoaan ehkä vielä on kylliksi aikaa. Suokoon Kaikkivaltias, että olisi, Vilho! Mutta sitä huolimatta ei ole haitaksi koettaa pelastaa itsemme, jos voimme. Ruuti on varmaan kajuutan tienoilla, ja meillä on paremmat mahdollisuudet täällä etupuolella. Mutta me emme rupea olemaan täällä kauempaa kuin on tarpeellista. Pidä varasi nyt ja anna kätesi minulle! Nämä kaksi lankkua pitävät meidät veden päällä. Katkaise sinä jokin köysi sillaikaa kun minä laitan nämä nopeasti valmiiksi — noin — katkaise halkaisijan jalusnuorat ja laskinnuorat — sillä tavoin — nopeasti, poika, nopeasti!"
Tällä tavoin ohjaten minua alkoi Brace, joka oli tuonut kirveen mukanaan, irroittaa suuria ja leveitä lautoja, jotka ulottuivat kummallakin puolen kaiteista keulakoristeeseen ja joihin oli maalattu aluksen nimi. Vahva mies kykeni irroittamaan ne muutamilla kirveeniskuilla, ja heti kun se oli tehty, kietoi hän ne köysiin, jotka minä jo olin saanut irti, sekä laski ne alas veteen.
Kiiveten ulos raineelle irroitti hän sitten keulatangon ja laski senkin alas, minun hyödyttäessäni asiaamme sillä, että katkaisin survotuen sekä myös etuprammitangon ja yläprammitangon harus-köydet jotka kiinnittivät tämän pyöröpuun paikoilleen. Monet muutkin hirret irtautuivat kirveen iskuista, ja kun kaikki oli työnnetty mereen, kelluivat ne yhdessä veden liikkumattomalla pinnalla.
Huomattuaan nyt, että puuta oli kylliksi, jotta voitiin tehdä meidät molemmat kannattava lautta, ryhtyi Brace kirveineen vanttien kimppuun, ja liu'uttuaan köyttä alas uiville hirsille kehoitti hän minua seuraamaan itseään. Tällä hetkellä minä kuulin pääkannelta huudon, että iso lautta oli valmis, ja katsoessani taakseni huomasin minä, että miehet kiiruhtivat partaan yli ja laskeutuivat lautalle. Jos jäisin vain hetkeksikin, olisin viimeinen palavassa laivahylyssä.
Ei — ei viimeinen — kaukana siitä! Oli melkein viisisataa vielä — viisisataa inhimillistä olentoa "Pandoralla"! Ja vaikka he olivat ihmisiä, joilla oli musta iho, oli heilläkin henki menetettävänä — henki, joka oli yhtä kallis heille kuin meidän henkemme meille.
Kauhea näytelmä avautui tuon taaksepäin luodun katseen nähtäväksi — näky, jonka muisto ei milloinkaan ole saattamatta kylmän väristystä suoniini ja puistatusta vartalooni.
Miten olivat onnettomat neekerit käyttäytyneet koko tämän ajan kuluessa? Missä he olivat? Mitä he tekivät? Mitä tehtiin heidän hyväkseen? Oliko ryhdytty joihinkin toimiin heidän turvallisuudekseen?
Kahteen viimeiseen kysymykseen voi vastata sanomalla, ettei tähän hetkeen asti minua ehkä lukuunottamatta, yksikään ollut laivassa ajatellut heitä eikä heidän kohtaloaan! Mitä tulee heidän olopaikkaansa, olivat he yhä kansien välillä sekä ristikolla varustettujen luukkujen alla, ja mitä heidän toimiinsa tulee, olisi ollut vaikea sanoa sitä — vaikeata arvatakin sitä. Mutta ainakin he huusivat raivoisasti ja kiljuivat ikäänkuin he olisivat kaikki tulleet hulluiksi — mutta tämä ei ollut mitään uutta, heidän käyttäytymisensä oli ollut sellainen koko päivän.
Kiiruhtaessaan sinne tänne isoavenettä vesille laskiessaan ja jälkeenpäin kootessaan aineita lauttaa varten miehet kulkivat useasti heidän läheltään, ja neekerien huudot päästettiin sillä hetkellä kovemmalla äänellä ja vakavammassa sävyssä — joskus pyytävinä, mutta useammin raivoisina ja uhkaavina.
Kun heistä ei välitetty, ja ne, joihin he vetosivat, kulkivat huolettomasti eteenpäin, vajosi heidän äänensä taas syvään, yhtämittaiseen epätoivon muminaan.
On luultavaa, että tähän asti — hetkeen, jolloin lautta oli valmis — he olivat tunteneet vain janon tuskaa, sillä minä huomasin kulkiessani viime kertaa heidän ohitseen etteivät heidän huutonsa olleet muuttuneet. Se oli yhäagoa! agoa!— vettä! vettä! Tämä ynnä ilman ja tilan puute sekä halu päästä kannelle olivat ne vaikuttimet, jotka olivat ajaneet heidät sellaisiin raivoisiin ja hulluihin mielenosoituksiin.
On sangen luultavaa sentakia, että siihen hetkeen asti, jonka olen maininnut, he eivät pelänneet mitään erikoisesti — ainakaan eivät pelänneet sitä hirmuista kohtaloa, joka nyt uhkasi heitä niin likeltä.
Palavan kajuutan savu kallistui pikemmin etu- kuin takaosaan laivaa, eikä se ollut vielä ehtinyt heihin asti, eivätkä liekit olleet vielä kylliksi kirkkaita valaistakseen laivaa millään luonnottomalla valolla. Tietystikään eivät heidän ollessaan luukkujen alla kajuutta eikä kansi olleet heille näkyvissä, ja kunnes joko savu tai liekki, tai ristikon läpi loistava kirkas valo paljastaisi kauhean totuuden, eivät he luultavasti huomaisi vaaraansa. Ei kukaan ollut ottanut omasta aloitteestaan ilmoittaakseen sitä heille, sentakia ettei kukaan katsonut sen ansaitsevan vaivaa!
He olivat ehkä huomanneet, ettei kaikki ollut oikein — heillä saattoi olla epäluuloja, että jokin asia oli huonosti. Miesten tavaton liikkuminen — kannelta kuullut äänet — jalkojen kiireinen töminä ja merimiesten viittoilemiset, kun he kulkivat näkyvissä, yhdessä heidän kasvojensa kauhistuneen ilmeen kanssa, mikä tuskin oli saattanut jäädä huomaamatta, sillä oli vielä tarpeeksi valoisaa, että voi huomata tämän — kaikki nämä asiat olivat varmaan saaneet hereille ahtaassa pidetyn joukon epäluulot, että parkissa oli jotakin hullusti. Kirvesten räiskivä ääni ja sitten täräys sekä aluksen kova kallistuminen maston kaatuessa oli ehkä herättänyt muutakin levottomuutta kuin sen, että he kuolisivat janoon, ja vaikka he yhä huusivat vettä, huomasin minä, että he keskustelivat keskenään kiireisesti mutisten, mikä ilmaisi jostakin muusta syystä johtunutta pelkoa.
Mutta kun ei kukaan heistä tietänyt mitään laivoista tai niiden tavoista — "Pandora" oli ensimmäinen, mitä he ikinä olivat katselleet — eivät he tietystikään voineet päättää, miksi semmoisia tavattomia liikkeitä suoritettiin. Vain sen ohjaamana, mitä he kuulivat, saattoivat he tuskin arvata, mitä oli tekeillä. He eivät voineet kuvitella, että laiva oli vaarassa joutua hylyksi — koskei ollut tuulta eikä myrskyä — ja kaiken tämän jälkeen kyseessä saattoi olla purjehtimistemppu, jota he eivät ymmärtäneet. Näin he olisivat luultavasti uskoneet, jolleivät olisi huomanneet niiden merimiesten omituista katsetta ja kädenliikkeitä, jotka silloin tällöin tulivat lähelle ristikkoa. Ne olivat niin rajuja, että ne saivat heidät vakuutetuiksi siitä, että jokin oli hullusti — että vaara piili laivassa.
Hälinä oli herättänyt heidän keskuudessaan pelkoa, vaikkakaan ei vaaraa vastaavaa. He eivät tietäneet vaaransa luonnetta, eikä heidän levottomuutensa ollut vielä saavuttanut huippuaan. Mutta oli määrätty, etteivät he olisi paljoa kauemmin epätietoisuudessa.
Juuri tällä hetkellä syöksyi punainen liekkipatsas ylöspäin savun läpi — sitä seurasi toinen, punaisempi ja suurempi — sitten uusi ja uusi, kunnes liekki nousi yhtämittaisena ja ulottui useita jalkoja korkealle ilmaan.
Kirkkaampi valo himmensi kuun — koko alus oli keltaisessa valossa, ikäänkuin aurinko olisi palannut valtameren yläpuolelle.
Palavan puun rätinä kaikui nyt heidän korviinsa — tuli, joka oli päässyt oman savunsa syleilystä, leimusi rajummin ja kohosi korkeammalle ilmaan, kunnes nousevien liekkien huippu saatettiin nähdä luukkujen ristikon läpi.
Mutta ei tarvittu liekkien näkemistä — niiden valo, ja sihisevä sekä räiskivä ääni, joka läksi niistä, osoitti onnettomuuden kauhistavan luonteen.
Silloin nousi huuto — villi, tuskallinen huuto tuon pimeän ruuman sisimmästä — tuon onnettoman joukon sydämistä — huuto, joka muutamiksi hetkiksi hukutti liekkien rajun kohinan sekä tulen räiskivät ja rätisevät äänet. Minä en milloinkaan unohda tuota huutoa — ei kukaan, joka kuuli sen, voisi olla muistamatta sitä viimeiseen hetkeensä asti.
Juuri tällä ratkaisevalla hetkellä minä olin kääntynyt katsoakseni taakseni. Kauhea oli näky, joka kohtasi silmiäni, — kauheita äänet, jotka kuuluivat korviini. Liekehtivän laivan kirkkaassa valossa minä näin mustien kasvojen sekä pyöreiden, villaisten päiden painautuvan ristikon säleitä vastaan. Minä näin villisti tuijottavia silmiä, vaahtoavia huulia ja kauhun yhteenkiristämiä hampaita, jotka kiilsivät valkoisina liekkien loisteessa. Minä näin savun tunkeutuvan ristikolla varustetusta luukusta — tuli kulki nopeasti eteenpäin — sen inhoittava sanansaattaja oli jo heidän joukossaan — oi, mikä kauhea näky! En voinut kestää sitä — en olisi voinut kestää sitä unessakaan — se oli liian paljon ihmissilmille — liian paljon ihmisen sydämelle. Ensi vaikutteeni oli kääntyä pois ja liukua toverini viereen, joka odotti kärsivällisesti alhaalla lautalla.
Tämä oli ensimmäinen vaikutteeni, joka äkkiä väistyi toisen tieltä. Silmäni oli sattunut kirveeseen, joka yhä oli poikittain rainevanteilla, minne Brace oli viskannut sen. Ase toi mieleen erään suunnitelman, ja tarttuen siihen innokkaasti minä katselin taas palavaa alusta kohti. Tarkoituksenani oli palata kannelle — lyödä säleet poikki ja avata ristikko. Minä tiesin vaaran — olin unohtanut ruudin olemassaolon — mutta vaikka asia olisi ollut kuolemakseni, en olisi voinut olla tekemättä niinkuin tein. En voinut elää katsellakseni sellaista hirveätä polttouhria —- sellaista ihmisolentojen tukuttaista polttamista!
"Ainakaan", ajattelin minä, "he eivät joudu perikatoon tällä tavoin. Vaikka heidän kohtalonsa olisikin määrätty, on heillä oleva valintavapaus kuolemaansa nähden — he saavat valita palamisen ja hukkumisen välillä — jälkimäinen on ainakin oleva helpompi kestää."
Tämä viimeinen ajatus oli kannustanut minua aikomuksessani.
Kumartuen alaspäin ilmoitin minä nopeasti aikeestani toverilleni. Olin iloissani hänen vastauksestaan.
"Hyvä on, Vilho! Hyvä työ — tee niin! Tee niin — päästä heidät vapaaksi, kurjat olennot. Minä ajattelin sitä itsekin — vaikkakin liian myöhään — kiiruhda, poika — pidä varasi!"
Minä en odottanut hänen puheensa loppua, vaan juosten takaisin kannelle syöksyin luukkua kohti. Minä en ajatellut katsoa alas — itse asiassa tuli savu nyt niin paksuna, että minä tuskin saatoin nähdä kauhistuneet kasvot. Se silmäys, jonka loin heihin, oli riittävä saattaakseen minut levolliseksi siitä, että muutamien minuuttien kuluttua nuo tuijottavat silmät olisivat sokeat ja nuo käheät äänet kuoleman hiljentämät.
Minä muistin, mistä yksi säle oli otettu pois ja missä toisen kimppuun oli käyty kirveellä. Minä kävin uudestaan sen kimppuun lyöden kaikella voimallani ja taidollani, millä kykenin.
Ponnistukseni osoittautuivat tuloksellisiksi, ja puolentusinan iskun jälkeen naulat antoivat perään ja puusäle lennähti pois.
En jäänyt kauemmaksi aikaa kohottaakseni ristikkoa; minä tiesin, että alhaalta tuleva paino tekisi sen, ja ryömien takaisin minä kiipesin taas keulan yli.
Katsahdus taaksepäin, kun menin kokan yli, ilmaisi minulle, että tarkoitukseni oli täyttynyt täydelleen. Heti kun läksin ristikon luota, työnnettiin se ylös, ja minä näin virran mustia haahmoja kumpuavan ylöspäin sekä hajautuvan kannen yli!
En pysähtynyt tekemään enempiä huomioita, vaan liu'uin köyttä alaspäin, ja toverini otti minut vastaan syliinsä.
Lyhyen poissaoloni aikana ei Brace ollut jäänyt toimettomaksi. Hän oli liittänyt pienen lauttansa lujaksi — sitonut sen hirret yhteen — ja nyt se kantoi meidät kummankin vajoamatta edes veden alle. Kaksi pyöröpuuta, keulatanko ja puolet karankoraa'asta oli pantu yhdensuuntaisesti toistensa viereen, ja näitä vastaan olivat poikittain ne leveät laudankappaleet, joihin oli suurilla kirjaimilla merkittynä kovaonnisen parkin nimi. Siinä oli useita muitakin puukappaleita, yksi tai pari sauvointa sekä airo, jonka Brace oli siepannut hiipiessään kokkaa kohti, ja kaiken päällä oli palanen purjekangasta eli tervavaatetta. Kokonaisuudessaan oli siinä juuri kahdelle kylliksi iso lautta sekä tarpeeksi turvallinen tyynellä ilmalla, mutta vihurin tai vahvan tuulenkin puhaltaessa olisi sellainen rakenne joutunut heti veden valtaan.
Mutta toverillani ei ollut aikomuksena lähteä merelle sellaisella aluksella. Hänen ajatuksenaan oli ollut, että hän saisi sen valmiiksi, ennenkuin suuri lautta voitaisiin saada viimeistellyksi, ja pääsisi siten pikemmin pakoon ruudin vaarallisesta läheisyydestä. Ja vaikka häneltä olisi mennyt aivan yhtä pitkä aika sen valmistamiseen, oli meillä kuitenkin suurempi turvallisuuden mahdollisuus, kun olimme niin kaukana aluksen etupäässä. Jos ruuti olisi räjähtänyt, olisi ollut mahdollisuus, ettemme olisi pirstoutuneet palasiksi. Aluksen peräpää olisi murskautunut palasiksi, ja muu osa olisi tietysti pian uponnut mutta kuitenkin oli useita mahdollisuuksia meidän eduksemme, kun pysyttelimme kokan puolella. Näitä seikkoja silmälläpitäen oli merimies kiirehtinyt pois keskilaivasta ja ruvennut tekemään lauttaansa keulassa. Lautta oli tarkoitettu vain väliaikaiseksi turvapaikaksi — jotta pääsisimme mahdollisimman pian vaaran piirin ulkopuolelle, ja jos miesten onnistuisi saada valmiiksi suurempi laitoksensa, sopisi meidän lauttamme tuoda jälkeenpäin sen sivulle sekä liittää siihen.
Suuri lautta oli valmis yhtä pian kuin meidänkin, ja kaikki miehet olivat menneet siihen. Kun minä palasin kannelle lyödäkseni luukun auki, en minä nähnyt yhtään sielua "Pandoran" miehistöstä. He olivat kaikki lähteneet pois laivasta ja lähteneet lautalle. Kannelta en minä voinut nähdä heitä enkä lauttaa, koska tämä oli vielä aivan parkin laidan alla.
Niin pian kuin olin päässyt kunnollisesti alas, lykkäsi toverini lautan menemään, ja seuraavalla hetkellä tuli suuri lautta näkyviimme. Sekä se että siinä olijat näkyivät yhtä selvästi kuin jos olisi ollut päivänvalo, sillä palava alus ei ollut enää liekkien ja savun yhdistys. Koko sen peräkansi peräparraspuulta pääluukkuun asti oli kirkkaan liekin verhoama, joka valaisi merenpinnan mailien välimatkan päähän. Tässä valossa huomasimme me lautan ja miehet, jotka seisoivat tai kyyristelivät siinä.
He olivat menneet kymmenen tai kahdentoista yardin päähän laivan sivulta ollakseen liekeistä irti. Oli toinenkin syy, joka sai heidät menemään jonkun matkan päähän, ja se oli pelko, että laivassa olisi ruutia. Vaikka tämän asian suhteen ei ollut annettu mitään varsinaista varoitusta, epäiltiin asiaa kuitenkin, eivätkä miehet olleet siinä suhteessa levollisia. Oli muitakin miehiä paitsi Brace, jotka tiesivät jotakin tai olivat kuulleet jotakin varastetusta nassakasta, mutta kun he eivät olleet varmoja asiasta, eivät he mielellään tuoneet epäluulojaan muiden tietoon. Laivassa saattoi olla vielä ruutia, ja sentakia olivat kaikki miehet hypänneet lautalle tuntien helpotusta sekä vieneet aluksensa pois sellaisen vaarallisen mahdollisuuden ulottuvilta. Epäilemättä oli tämä epäilys ruudin suhteen saanut heidät kaikki ponnistelemaan niin uutterasti työssä. Mikäli oli vaaraa tulesta, olisivat he ehkä olleet laivassa jonkun aikaa kauemmin, sillä olisi kulunut vielä monta minuuttia, ennenkuin palo olisi ulottunut kauemmaksi ja vallannut koko aluksen.
Miehet eivät olleet viipyneet laivassa hetkeäkään kauemmin kuin heidän tarvitsi päättääkseen välttämättömät työt, ja kun he olivat vesillä, näkyivät he työskentelevän niin kiihkeästi kuin suinkin saadakseen lautan merelle, ikäänkuin he olisivat pelänneet kosketusta parkin kanssa jostakin muusta syystä kuin tulen vaaran takia.
Näin olikin todellisuudessa asianlaita, sillä nyt kun lautta oli onnellisesti vesillä, kuultiin niiden, jotka epäilivät laivassa olevan ruutia, ilmaisevan julkisesti epäilyksensä, ja kaikki katselivat paloa odottavin silmin — odottaen joka hetki kuulevansa räjähdyksen!
Juuri tällä hetkellä Brace ja minä kulkiessamme alihangan puoleisen kaulan ympäri tulimme miehistön näkyviin, ja epäröimättä hetkeäkään, toverini käytellen airoa ja minä tehden sauvoimella, minkä voin, me panimme pienen lautan liikkeelle ohjaten sitä niin hyvin kuin saatoimme toista kohti, jonka tasalle luulimme voivamme tulla muutamissa sekunneissa.
Tässä asiassa me kuitenkin petyimme. Juuri silloin me huomasimme lautalla olevien miesten joukossa omituista liikettä, kun he seisottuaan muutamia sekunteja hämmästystä osoittavissa asennoissa sekä äänillään ja eleillään vahvistaen tätä vaikutelmaa näkyivät nopeasti uudistavan ponnistuksensa päästäkseen yhä kauemmaksi laivahylystä, eikä vain nopeasti, vaan tavalla, joka ilmaisi jonkin määrän kauhua!
Mitä saattoi tämä tarkoittaa? Varmaankaan eivät liekit ulottuisi heihin nyt. Varmaankin he olivat kaiken, ruudin räjähtämisestä johtuvan vaaran ulkopuolella — vaikka ruutia olisi ollut sata tynnyriä yhden sijasta. Kokonaisen varaston ilmaanlentäminen ei olisi voinut vahingoittaa heitä tämän matkan päässä. Varmaankaan ei tämä asia kiihdyttänyt heitä.
Minä katsoin ensin Bracea saadakseni häneltä selityksen mutta hänen toimensa olivat tällä hetkellä niin salaperäisiä kuin suinkin. Hän oli pienen aluksemme etuosassa polvillaan lankuilla ja käytteli airoaan melan tavoin. Minä näin, että hän koetti ohjata suuntamme lauttaa kohti kuten minäkin sauvoimella, mutta toverini souti nyt kaikella nopeudella ja voimalla, minkä hän sai käsivarsiinsa, sen sijaan, että hän olisi työskennellyt hitaasti ja harkiten, niinkuin hän oli tähän asti tehnyt. Näytti kuin hän olisi pelännyt, että lautta pääsisi käsistämme, ja hän tekisi kaikkensa saavuttaaksemme sen!
Hän ei ollut vielä sanonut mitään, mutta minä saatoin nähdä hänen kasvonsa selvästi kirkkaassa valossa ja niiden ilme samoinkuin hänen vakavat ponnistuksensa enentääkseen nopeuttamme saivat minut uskomaan, että hänkin tunsi jonkinlaista kauhua.
Johtuiko se pelosta, että lautallaolijat jättäisivät meidät jälkeensä? Ei, siten ei saattanut olla, sillä vaikka kumpikaan ei kulkenut nopeammin kuin mitä kissa saattaa uida, oli meillä ilmeisesti parempi nopeus kuin heillä, ja oli selvää, että me pääsimme heitä lähemmäksi jokaisella melan vedolla. Suuri lautta oli tosiaan se, miksi se oli tehtykin — pölkkylautta, ja vaikka miehillä oli airoja, saattoi sitä vain hyvin vaikeasti liikuttaa eteenpäin, ja se kulki hitaasti sekä raskaasti vedessä. Miksi Brace olisi ollenkaan huolissaan siitä, ettemme saavuttaisi sitä?
Mutta tämä seikka ei kiihoittanut häntä semmoiseen kiireeseen. Sellainen otaksuma valtasi ajatukseni vain hetkeksi. Seuraavalla hetkellä minä ymmärsin kauhun syyn. Minä näin, mikä teki levottomaksi sekä minun toverini että lautalla olevan miehistön.
Tähän hetkeen asti en minä ollut katsonut taakseni palavaan parkkiin. En olisi mielelläni tehnyt siten. Minä pelkäsin katsoa taakseni ja lisäksi olin niin innokkaassa puuhassa auttaakseni uivia lankkujamme eteenpäin, että minulla oli tuskin aikaa katsoa ympärilleni.
Mutta nyt oli minun pakko kohottaa pääni ja katsoa taakseni tuohon kauheaan näkyyn. Näkemäni kuva selitti heti paikalla, miksi "Pandoran" miehet tahtoivat niin innokkaasti päästä siltä paikalta.
Tuli oli palanut eteenpäin päämastosta jääneeseen pätkään asti, ja saaden lisää voimaa suurista määristä mustia, pikisiä köysiä — vanteista, harusköysistä ja tikkaista — se viskoi ylöspäin voimakkaita savuisia liekkipatsaita. Punaisia kielekkeitä syöksyi eteenpäin ikäänkuin tarttuakseen etumaston köysistöön, joka vielä oli koskematta. Mutta omituisin tai pikemmin kauhein osa näytelmää esitettiin etukannella ja laivan koko etuosassa. Ankkurinvivulla, kaiteen laudoituksella, etumaston vanteilla, kokan ympärillä ja raineen nokkaan asti näkyi katkeamaton joukko ihmishahmoja, jotka olivat tunkeutuneet niin yhteen, että tuskin voi erottaa mitään osaa aluksesta lukuunottamatta etumastoa, joka pyöröpuineen ja köysistöineen kohosi korkealle. Siellä oli niitä viisisataa — ehkä ei niin paljon, koska jotkut itselleen onneksi olivat erinneet maailmasta ennen tätä kauhistavaa hetkeä. Mutta melkein viisisataa heitä oli, ja he peittivät tietysti joka paikan etukannesta, vieläpä sivut ja kaiteetkin lähestyvien liekkien muodostamasta reunasta raineen nokkaan asti. Jotkut olivat menneet kauemmaksikin, ja heitä saattoi nähdä parveilevan mehiläisten tavoin sekä pysyttelevän ruumistaan tasapainossa halkaisijantangolla. Itse asiassa, jollei ottanut huomioon näytelmän hirveää luonnetta, se muistutti mehiläisten olotapaa, kun ne ovat peittäneet joukollaan jokaisen lehden ja haaran puun oksasta.
Siinä oli sekä miehiä että naisia, sillä kumpienkin oli onnistunut raivata tie kannelle, mutta tuossa tiheässä parvessa ei heidän sukupuoltaan voinut erottaa. Omituista sanoa, he eivät olleet enää mustia! Ei yksikään heistä näyttänyt mustalta — päinvastoin he näyttivät punaisilta! Heidän kasvonsa, heidän paljaiden ruumiittensa iho vieläpä heidän päänsä villapeitekin kuulsi veren-punaiselta leimuavan pien hohtavassa valossa, ja tämä omituinen muutos oli suurena lisänä tekemään näytelmän kauheammaksi, sillä tässä muuttuneessa ihonvärissä oli jotakin yliluonnollista.
Koko näytelmää olisi saattanut verrata jonkun suurenmoisen teatteriesityksen loppukohtaukseen — siinä oli kaikki sen loistokkuus, punainen valo sekä näyttämökaunistuskeinot — mutta kahdessa suhteessa se erosi suuresti keksitystä jäljittelystä. Siinä ei ollut kuvaelmissa tavattavaa muotojen ja värien vaihtelevaisuutta eivätkä myöskään henkilöt olleet samanlaisia kuin näyttämöllä — ne eivät olleet asennoissa ja ryhmissä, jotka ilmaisivat lepoa. Päinvastoin olivat kaikki liikkeessä. Käsivarret huitoivat rajusti heidän päittensä päällä, kun taas he itse hyppelivät ylöspäin tai tanssivat sinne tänne, missä vain saattoivat löytää jalansijaa. He huusivat epätoivon äänellä ja kiljuivat tuskaisin korostuksin, kun taas muutamat, jotka ilmeisesti olivat tulleet mielipuoliksi, rupattivat ja nauroivat äänellä, joka hämmästyttävästi muistutti hyenaa!
Voimakas valo soi minun erottaa kaikki tarkasti — voi, liiankin tarkasti! Minä saatoin nähdä valkoiset, välkkyvät hampaat, vaahtoavat huulet ja hulluudesta tai kauhusta tuijoittavat silmät. Me olimme yhä tuskin kaapelin matkan päässä neekereistä. Saatoin huomata joka liikkeen aivan kuin olisin ollut heidän keskellään tai kymmenen jalan päässä heistä. He olivat kaikki lauttaan päin kääntyneinä, ja tästä syystä minä voin nähdä heidän eleensä, vieläpä erottaa heidän kasvojensa ilmeenkin.
Muun muassa minä näin naisia — minä tiesin että he olivat naisia, koska he olivat pienempikokoisia kuin ympärillä olevat — minä näin naisia, jotka kohottivat pieniä tummia haahmoja niin korkealle kuin saattoivat nostaa ne, sekä kurottivat niitä lauttaan päin. Ne olivat heidän lapsiaan heidän hentoja lapsukaisiaan, ja tämä liike oli tarkoitettu rukoukseksi valkoisille karkureille että he palaisivat takaisin ja pelastaisivat heidät. Toiset ojensivat käsivarsiaan ja seisoivat pyytävissä asennoissa, kun miehet — vahvemmat ja rajummat heistä — pudistivat ilmassa yhteenpuristettuja nyrkkejään ja sinkosivat peräämme uhkaavia huutoja.
Vaikka näky oli kauhua herättävä eivät kuitenkaan miesten uhkaukset eivätkä naisten rukoukset saaneet aikaan kaikkea tuota levottomuutta lautalla olevien miesten keskuudessa.
Osaksi nousi jumalaton ja äänekäs puhe, joka lautalta kuului, kiukusta, että neekerit oli laskettu ulos ja me saatoimme kuulla useiden miesten kysyvän karkealla, vihaisella äänellä: "Kuka on tehnyt sen? Kuka on tehnyt sen?"
Näitä kysymyksiä ei tehty yksinkertaisesti tällä tavoin, vaan niitä kaunisteltiin kauheilla vannomisilla ja uhkauksilla, joita ei voi toistaa.
Juuri kun minä ja toverini läksimme keulalaidalta, kuulimme me nämä kysymykset tehtävän, ja kysyjäin äänensävy oli niin vakava, että minä heti huomasin joutuneeni vaaralliseen asemaan.
Näytti siltä, että olin menetellyt ymmärtämättömästi. Ihmisrakkauteni oli kannustanut minut tekoon, joka ei ollenkaan voinut olla hyödyksi niiden henkien pelastamiseksi, joiden parasta tarkoitin, vaan toisi luultavasti tuhon kaikille — minulle muiden mukana.
Voin tuskin sanoa, että kaduin tekoani. Olisin tehnyt saman työn uudestaan. En olisi voinut pidättää itseäni. Olin totellut armeliaisuuden vaatimusta. Miten olisin saattanut menetellä toisin?
Sellaisia mietteitä oli minulla tuolla hetkellä tai niiden kaltaisia. En voi tarkalleen kuvailla ajatuksiani, sillä omituisten mielenliikutusten sekasorto vallitsi mielessäni. Nyt huomasin vaaran, joka uhkasi kumpaakin lauttaa, huomasin sen katsoessani taaksepäin palavaa laivaa kohti: neekerit uhkasivat uida perässä ja etsiä pakopaikkaa lautoilta. Suurin joukoin he näyttivät päättäneen yrittää sitä. Se kävi ilmi heidän liikkeistään ja asennoistaan. He tulivat parvittain kaiteitten yli ja laivan sivua alas. He olivat kokoontuneet niskapuiden päihin ja näyttivät joka hetki olevan heittäytymäisillään veteen!
Ei ihmettä, että merimiehet olivat levottomia. Jos neekerit panisivat aikomuksensa täytäntöön saapuisi heitä kylliksi monta lautalle, jotta se uppoisi — ehkä kylliksi monta, jotta he heittäisivät valkoiset miehet mereen ja anastaisivat itselleen sen tarjoaman heikon mahdollisuuden hengen säilyttämiseksi. Kuinka sitten kävisikään, ainakin oli selvää, että jos he tulisivat, olisi varma tuho tuloksena toisille tai toisille tai luultavimmin kaikille. Mitä tuli toveriini ja minuun, näytimme me olevan vielä suuremmassa vaarassa kuin toisella lautalla olijat, sillä me olimme heidän ja uhkaavan tuhon välissä. Mutta meillä ei ollut ollenkaan pelkoa tässä suhteessa; me olimme varmoja, että jollei meidän alustamme kohtaisi mikään onnettomuus, saattaisimme me kuljettaa sitä eteenpäin nopeammin kuin mies voi uida — vaikka niin vähän nopeammin, että olisi tullut ankara kamppailu, jos meitä olisi ajettu takaa. Mutta kun meillä oli niin monta yardia etumatkaa, oli meillä vähän pelättävänä.
Me jatkoimme matkaamme aikoen saavuttaa lautan ja kiinnittää uivat lankkumme sen sivulle, ja tämä tarkoitus meidän onnistui saavuttaa muutamien minuuttien kuluttua.
Brace oli varoittanut minua, kun tulimme lautan tasalle, sanomasta mitään siitä, mitä olin tehnyt.
"Henkesi tähden, älä sano mitään, sillä varmaan", sanoi hän, "he työntävät sinut mereen ja minut sinun mukanasi. Älä sano sanaakaan", kuiskasi hän loppuvaroitukseksi — "ei sanaakaan, vaikka he kysyisivätkin sinulta. Minä vastaan heille, jos he kysyvät."
Hänen olikin tehtävä se, ja hän suoritti tehtävänsä taitavasti.
"Halloo!" huusivat useat meidän lähestyessämme — "ketä te olette? Hei,Brace ja tuo mainio Ville-poika. Tekö päästitte neekerit kannelle?Tekikö jompikumpi teistä sen?"
Nämä kysymykset tehtiin lisäämällä tavalliset, alhaiset kaunistuskeinot.
"Ei!" vastasi Brace närkästyneellä äänellä ja tietysti puhuen totta, mikäli asia koski häntä. "Miten olisimme me saattaneet tehdä sen. Me olimme alhaalla keulassa emmekä nähneet heitä. Kummastelen vain, miten he ovat päässeet irti? He ovat varmaan murtautuneet läpi, kun te rikoitte säleen. Minä en nähnyt yhtäkään heistä, ennenkuin olimme vedessä. Minä olin kokan alla tekemässä tätä pikku lauttaamme. Minä pelkäsin, ettei teidän lautallanne olisi tilaa kaikille — auttakaahan joku ja kiinnittäkää tämä lautta omaanne — se auttaa ainakin paria meistä pysymään veden pinnalla."
Tällä avunpyynnöllä toverini käänsi taitavasti keskustelun toisaalle, niin ettei enää kysytty, kuka vapautti neekerit. Itse asiassa ei ollut enää tilaisuutta puhua asiasta, sillä tällä ratkaisevalla hetkellä oli jokaisen lautallaolijan huomio vakavasti kiintynyt siihen tummaan, punaiseen pilveen, joka muodostui laivan sivulle.
Omituista sanoa, neekerit olivat olleet jonkun aikaa tässä asennossa, — ilmeisesti näyttäen aikovan hypätä veteen ja uida lauttaa kohti — eikä kuitenkaan kukaan heistä ollut vielä hypännyt! He näyttivät miehiltä, jotka olivat päättäneet tehdä jotakin, mutta odottivat merkkiä joltakin johtajalta. Joko sitä tai sitten että joku ryhtyisi johtoon ja näyttäisi esimerkkiä — he aivan muistuttivat sotamiesjoukkoa, joka on kokoontunut yhteen taistelukentällä — kuten sotamiehet aina tekevät sellaisissa tapauksissa — ollen valmiina hyökkäämään eteenpäin ja syöksymään päin kuolemaakin, jos vain joku rohkea sielu lausuu käskevän sanan ja menee eteenpäin heidän edellään. Siten käyttäytyi neekerijoukko uhaten viskautua mereen ja kuitenkin epäröiden tehdä siten.
Me ihmettelimme heidän epäröimistään. Mitä tarkoittivatkaan he pidättäytymisellään? Lautta näytti olevan ainoa mahdollisuus heidän henkensä pelastamiseksi — vaikkakin se tulisi olemaan vain mitätön levähdysaika. Siitä ei väliä, ihmiset, jotka ovat vaarassa palaa tai hukkua, tarttuvat pienempäänkin toivoon kuin minkä se tarjosi. Miksi he siis eivät hypänneet mereen ja uineet sitä kohti, niinkuin kaikki odottivat heidän jo aikoja sitten tekevän? Osasivatko he uida vai eivätkö? Nämä olivat kysymyksiä, jotka kulkivat lautalla suusta suuhun ja niihin vastattiin yhtä nopeasti, vaikka vastaukset olivat vain arvauksia, eivätkä tyydyttäneet kysyjiä. Ne olivat sekä kieltäviä että myöntäviä. Jotkut väittivät, että he eivät osanneet. Jos tämä oli totta, silloin saattoi asiain tilan selittää heti: neekerien epäröimisen lähteä veden varaan saattoi tämän otaksuman nojalla ymmärtää helposti. Mutta oli vain muutamia, joilla oli tämä mielipide. Ei ollut ollenkaan luultavaa, että se oli oikea oletus — ei ollenkaan luultavaa, ettei koko tuossa joukossa ollut ketään, joka olisi osannut uida,— olisihan edes joku mennyt mereen, jos hänellä olisi ollut toivoa saada turvapaikka lautalta, vaikkakin toivo saattoi olla hyvin vähäinen. Ei, kielteistä otaksumaa ei voinut hyväksyä hetkeksikään. On hyvin tunnettua, että useimmat Afrikan alkuasukkaat eivät vain osaa uida, vaan ovat myös mitä mainioimpia uimareita. Heidän elintapansa tekee taidon välttämättömäksi heidän keskuudessaan. Koska nämä ihmiset elävät suurten jokien rannoilla ja niiden suunnattomien järvien rannikoilla, joita keski-Afrika on täynnä, ja heidän usein tarvitsee mennä syvien sekä vuolaiden virtojen poikki, missä ei ole mitään siltoja, on heidän pakko juuri omien tarpeittensa takia tulla kokeneiksi uimareiksi. Sen lisäksi tekee heidän kuuma ilmastonsa uinnin harjoittamisen miellyttäväksi, ja monet heimot kuluttavat puolet aikaansa vedessä.
Oli kovin epätodennäköistä, etteivät he osanneet uida — kaikki, tai melkein kaikki. Ei, se ei ollut syynä heidän epäröimiseensä.
Ja mikä se oli?
Tähän kysymykseen vastasi muuan merimiehistä, vaikkakin me kaikki huomasimme syyn samalla hetkellä.
"Katsokaa tuonne!" huudahti mies osoittaen veteen, "katsokaa tuonne; se se heidät panee jänistämään — hait!"
Vedenpinta, joka levisi lautan ja palavan aluksen välillä kimalteli keltaisessa valossa kuin sulaa kultaa oleva meri. Sen tyynellä pinnalla kuvastui liekehtivä parkki ikäänkuin toinen alus olisi palanut alapuolella. Mutta täydellisen kuvan rikkoi satunnainen värehtiminen, ikäänkuin joitakin eläviä olentoja olisi kulkenut vedessä. Juuri valon voimakkuus, joka häikäisi silmiämme, esti tutkimasta pintaa millään lailla tarkasti. Oli aivan kuin olisi katsonut päin aurinkoa, kun sen kirkas kehrä nousee tai laskee meren ylitse. Vahva valo, joka välkkyi vedessä, sai aikaan loiston ja kimalluksen, mikä teki meidät puolittain sokeiksi, ja vaikka me olimme nähneet satunnaisen pyörteen tai väräjävän liikkeen pinnalta, emme me olleet ajatelleet sen aiheuttajaa tähän asti.
Mutta nyt, kun huomiomme oli kiintynyt tähän veden liikehtimiseen, ei meidän ollut vaikea huomata syytä. Syynä olivat hait, jotka syöksyivät sinne tänne — milloin hyökäten kärsimättömästi paikasta paikkaan, milloin ollen odottavina, hiljaa ja tarkkaavaisina kuin kissat, jotka ovat valmiit karkaamaan saaliinsa kimppuun. Siellä täällä me saatoimme nähdä niiden suuren suuret selkäevät, jotka milloin olivat pystyssä kuin kahvelimärssypurjeet pinnan yläpuolella, milloin halkoen vettä kuin suuren suuret terässäilät, milloin taas sukeltaen pinnan alle noustakseen uudestaan jossakin paikassa lähempänä odotettua saalista.
Laskien niitä eviä, jotka me huomasimme veden yläpuolella, me tulimme siihen päätökseen, että näitä ahnaita eläimiä täytyi olla satamääriä palavan parkin ympärillä. Itse asiassa oli niitä kokonainen parvi, ikäänkuin merisikoja ja minnow-kaloja — sillä mitä kauemmin me katselimme, sitä suuremman määrän eviä ja väreileviä pyörteitä saattoi huomata, kunnes ajoittain näytti siltä kuin koko veden pinta olisi ollut paksulta näiden rosvoilevien kalojen peitossa.
Niinikään näytti niiden lukumäärä alinomaa kasvavan. Kun katsoi merelle, saattoi nähdä toisia tulevan uiden ikäänkuin ne olisivat saapuneet kaukaa. Epäilemättä oli punainen loimu merkkinä, joka houkutteli niitä etäältä. Oli aivan luultavaa, ettei näky ollut niille uusi — ne eivät nähneet ensi kertaa laivan paloa vaan olivat ennenkin olleet läsnä sellaisessa näytelmässä; ne olivat tätä ennen olleet mukana näytelmän ratkaisussa, ja olivat aina valmiit toivottamaan sellaista onnettomuutta tervetulleeksi sekä kiiruhtamaan sitä kohti kaukaa.
En todellakaan voinut olla ajattelematta, että näillä syvyyden hirviöillä oli jokin sellainen tieto, kun ne uivat kohtaloonsa joutuneen parkin ympäri luoden sinnepäin pelottavia ja odottavia silmäyksiään.
Niitä tuli myöskin lautan ympärille — niin, niitä näytti olevan tiheämmässä siinä kuin muualla — ikäänkuin me, jotka olimme lautalla, tulisimme olemaan saaliina, joka ensinnä joutuisi niiden ahnaaseen kitaan. Niitä oli niin taajassa, että saattoi nähdä pari kolme vieri vieressä uiden yhdessä ikäänkuin ne olisivat olleet yhteenkytkettyjä. Ne kävivät joka hetki rohkeammiksi ja tulivat lähemmäksi lankkuja. Jotkut uivat jo niin lähelle lauttaa, että ne olivat sauvoimella iskettävissä, mutta ei kukaan yrittänyt koskea niihin. Päinvastoin lähetettiin kiertämään sana, ettei kukaan iskisi tai hätyyttäisi niitä millään tavalla. Ne tekivät juuri silloin hyvää; ne oli jätettävä rauhaan!
Vaikka merimiehet olisivat pitäneet vähän näiden pelottavien eläinten näkemisestä sellaisissa joukoissa joskus toiste — merimiehen ja hain välillä on näet ainainen vastenmielisyys — oli niiden näkeminen juuri silloin heille mieluisa. He tiesivät itse olevansa hirveiden petojen saavuttamattomissa ja he olivat yhdellä silmäyksellä ymmärtäneet hyödyn, joka heille koitui niiden läsnäolosta. He näkivät, että ne olivat lautan vartijoita, ja että jollei niitä olisi ollut, olisivat neekerit jo aikoja sitten heittäytyneet veteen ja seuranneet lauttaa. Vain haikalojen pelko pidätti heitä, eikä ihmettäkään, sillä koko meren pinta palavan aluksen ja lautan välillä näytti nyt elävältä noiden kauheiden eläinten takia!
Ei ihmetelty enää, etteivät neekerit olleet viskautuneet veteen ja uineet meidän jälkeemme. Siinä olisi ollut rohkea hyppäys kenelle tahansa heistä — hyppäys aivan kuin suoraan kuoleman kitaan.
Ja kuitenkin, kuolema oli heidän takanaan — nopea sekä varma kuolema ja ehkä kaikkein tuskallisin — kuolema tulessa. Kun minä olin päästänyt nuo kurjat raukat vapaiksi, oli minulla se inhimillinen vaikute, että minä olin suonut heille helpomman vaihtoehdon, hukkumisen. Nyt näin, että olin erehtynyt. Heidän vallassaan ei ollut sellaista vaihtoehtoa. Ei ollut enää valittavana palamisen ja hukkumisen välillä. Nyt oli jouduttava joko tulen tai haikalojen saaliiksi!