"Tuoko?" huudahti George ja hämmästyi. "Ei tuo ole minun vaimoni!"
"Ei sinun vaimosi?" toisti laivuri ja tirkisteli miestä. "Kenen vaimo se sitten olisi?"
"Mistä h—tistä minä sen tiedän", sanoi George, unohtaen kokonaan kunnioituksensa. "Mutta minun vaimoni ei se ainakaan ole."
"Ehkä se on joku, jonka kokonaan olet unohtanut", sanoi laivuri puoliääneen.
George oli vähällä tukahtua.
"Minä en eläissäni ole nähnyt tuota ihmistä", sanoi hän. "Huutakaa takaisin hän! Pysähtäkää hänet!"
Perämies juoksi vetämään laivavenettä vähän lähemmäksi, mutta George tarttui äkkiä hänen käsivarteensa.
"Antakaa olla", sanoi hän katkerasti. "On parasta antaa hänen mennä matkoihinsa. Hän näyttää tietävän liian paljon minusta. Joku on varmasti kertonut hänelle."
Sama ajatus kiusasi laivurinkin aivoja ja hän katseli tutkivasti miehestä toiseen, saadakseen asialle selvityksen. Sen hän luuli löytäneensäkin tavatessaan prikin perämiehen katseen, mutta samassa saapui soutuvene rantaan, nainen hyppäsi maalle, heilutteli riemuiten vaatekääröjään ja katosi.
"Papukaijaksi laskettelee se mainiosti", sanoi "Ison Kuovin" kolmas koneenkäyttäjä ensimäiselle ja katseli arvostelevasti harmaata lintua laivan ruokasalongin kaapin päällä. "Ja näyttääpä se ymmärtävän puheensa sisällönkin. — Ei, älkää antako sille mitään! Se vaikenee silloin."
"Minua eivät raa'at puheet huvita", sanoi ensimäinen koneenkäyttäjä arvokkaasti ja pisti hajamielisenä voileipäpalasen toverinsa kahvikuppiin, käänteli ja koukeroitsi sitä sormellaan ja vilkasi lopulta kolmannen koneenkäyttäjän toimitusta katselevaa happamen ja loukatun näköistä naamaa.
"Parasta että kaadatte uutta kahvia kuppiinne", sanoi hän lopulta ikäänkuin hyvitykseksi.
"Se on aikomuksenikin", vastasi puhuteltu kuivasti.
"Mies, jolta kaijan ostin", sanoi ensimäinen koneenkäyttäjä heittäessään voileivän linnulle, "kehui sitä erinomaisen siivoksi — rumaa sanaa ei sen pitänyt tuntemankaan. — Nyt epäilen pahasti jos ollenkaan uskallan antaa sitä vaimolleni."
"Turhia arkailemisia!" tuumi kolmas koneenkäyttäjä ja katseli toveriaan huonosti salatulla naurunhalulla. "Tuollaisia te olette kaikki vastanaineet! — Vaimonne luultavasti on silkkiin kääritty enkeli! Niinpä luulisi!! Lyönpä vetoa kymmenen yhtä vastaan, että lintu tulee erinomaisesti miellyttämään häntä."
Ensimäinen koneenkäyttäjä kohautti halveksivasti olkapäitään.
"Ostin linnun hänen seuralaisekseen", sanoi hän pitkäveteisesti."Hänellä on niin ikävä minun poissaollessani, Rogers."
"Mistä te sen tiedätte?" kysyi toinen.
"Hän on itse sanonut."
"Jahka nyt olette olleet naimisissa viisitoistakin vuotta, kuten minä", sanoi kolmas koneenkäyttäjä, "huomaatte kyllä, että he yleensä ovat iloisia päästessään meistä."
"Miten niin?" kysyi ensimäinen äänellä, jota itse Othellokin olisi kadehtinut.
"Niin! Me olemme kotona vain tiellä", vastasi Rogers salaisella vahingonilolla. "Vaikutamme häiritsevästi perheen tasaiseen, jokapäiväiseen, rauhalliseen elämään. Puhdistukset ja sen semmoiset täytyy lykätä tuonnemmaksi. — Ensin ovat he iloisia saadessaan meidät kotiin, sitten ovat he iloisia päästessään meistä."
"On ero vaimoillakin", sanoi äskennainut tunteellisesti.
"Minulla on mainio", jatkoi kolmas koneenkäyttäjä. "Kerrassaan mainio. Mutta hän ei turhia sure. — — Teidän vaimonnehan on vielä kolmekymmentä vuotta teitä nuorempikin."
"Kahtakymmentä viittä", oikaisi toinen äkäsesti. "Sempätähden juuri pelkäänkin, että alkavat mielistellä häntä."
"Siitähän naisväki pitää."
"Mutta en minä", ärjäsi ensimäinen koneenkäyttäjä. "Pelkästä ajatuksestakin jo sappeni kiehuu.
"Ohimenevää laatua", puheli toinen rauhottavasti. "Ensi vuonna tähän aikaan ette pennin edestä välitä sellaisista."
"Miehilläkin on eronsa", murisi ensimäinen koneenkäyttäjä, "toiset ovat hienotunteisempia kuin toiset. Huomasin jo tänään, että naapurimme vilkasi vaimoani ohi mennessään."
"Katsos tuota rakkaria", huudahti kolmas koneenkäyttäjä.
"Säästäkää hävyttömyyksiänne", sanoi toinen äkäsesti. "Sitäpaitsi työnsi hän lakkinsa kallelleen. Mitä luulette sen tarkoittavan."
"Enpä tiedä", vastasi Rogers kiitosta ansaitsevalla totisuudella."Voihan se tarkoittaa vähän yhtä ja toistakin."
"Jos hän tekee joitakin tyhmyyksiä poissa ollessani väännän häneltä niskat nurin", sanoi ensimäinen koneenkäyttäjä uhkaavasti. "Niistä kyllä saan tiedon."
Toinen kohotti kulmakarvojaan.
"Olen emäntämme pyytänyt ottamaan selvän kaikista. Vaimoni on syntynyt ja kasvanut maalla, on nuori ja yksinkertainen, joten äidillinen peräänkatsova ystävätär on aivan paikallaan hänelle."
"Oletteko tämän vaimollennekin ilmaissut?" kysyi Rogers.
"En. Mutta tuon papukaijan suhteen olen keksinyt sievän keinon. Sanon vaimolleni linnun olevan noidutun ja ilmaisevan minulle kaikki hänen toimensa ja tekonsa poissaollessani. Mitä emäntämme sitten ilmaisee, kerron minä hänelle linnulta kuuleminani. Ehdottomasti vaadin, ettei hän saa liikkua ulkona jälkeen kello seitsemän illalla. Jos hän sen kuitenkin tekee, saan minä siitä tiedon ja papukaijan arvo nousee. — No mitäs tuumitte keksinnöstäni?"
"Mitäkö tuumin?" sanoi Rogers ja tirkisteli toveriaan. "Mitäkö tuumin?— Ajatellakin tuonlaisia lastensatuja täysikäisille ihmisille."
"Hän uskoo aaveita ja pöröjä, miksei siis…?"
"Kotiin taas saavuttuanne, kyllä kuulette, jos hän uskoo eli ei", sanoiRogers. "Sääli kuitenkin kaijaa, — se puhelee niin mainiosti."
"Mitä tarkoitatte?"
"Lintu tulee menettämään päänsä."
"Saadaanpa nähdä", sanoi Gannett. "Jos se kuolee tiedän minä kylläkin mitä tulen tekemään."
Iltapäivällä läksi ensimäinen koneenkäyttäjä kaupunkiin, mukanaan lintua häkissä kantava kokki. Matka sujui hyvin, lukuunottamatta kiivasta sananvaihtoa ensimäisen koneenkäyttäjän ja poliisikonstaapelin välillä, kun tuli kysymys missä määrin ensinmainittu oli velvollinen vastaamaan puheista, joita lintu lasketteli.
Vihdoin saavuttiin koneenkäyttäjän portille. Miehemme otti itse häkin ja sydän tavallista enemmän pamppaillen kantoi sen sisälle suureen saliin. Rouva Gannett, yksinkertaisen näköinen, ruskeasilmäinen nainen, taputteli ihastuksesta käsiään.
"Eikö se ole kaunis?" kysyi mies ja katsoi vaimoonsa. "Ostin sen seuralaiseksesi yksinäisyydessäsi."
"Sinä olet liian hyvä minulle, Jem", sanoi vaimo ja tahtoen tarkastaa lintua selänpuoleltakin alkoi hän kiertää häkkiä. Mutta papukaija, sivumennen sanoen merkillisen epäluuloinen ja hermostunut olento, kiersi yhtä matkaa jättämättä rouvaa silmistään. Kierrettyään viisi kertaa suuttui se vihdoin ja päästi kovin yksinkertaisen merimies-sukkeluuden.
"Ooh! — Jem!?!" huudahti rouva Gannett.
"Se puhuu kerrassaan mainiosti", sanoi Gannett hätäisesti, "ja niin viisas kun se on."
"Katso, sehän näyttää ymmärtävän mitä sinä sanoit!" huudahti rouvaGannett. "Katso nyt miten se on viisas."
Tilaisuutta oli mahdoton jättää käyttämättä; muutamilla häikäilemättömillä valheilla kuvaili herra Gannett papukaijalle sovittamansa luonnonlahjat.
"Et suinkaan sinä sentään usko sitä?" kysyi rouva suu selkoselällään hämmästyksestä.
"Tietysti", vastasi koneenkäyttäjä varmasti.
"Mutta miten se voisi tietää toimeni ulkona ollessani?"
"Se on hänen salaisuutensa. Moni on kylläkin koittanut päästä sen perille, mutta kenellekään se ei ole onnistunut."
Rouva Gannett rypisti otsaansa ja katseli uteliaasti ihmeellistä elävää.
"Tulet vielä huomaamaan puheeni olevan totta", sanoi Gannett. "Matkalta palattuani saan kyllä kuulla mitä olet tehnyt."
"Ooh! — Herra minun luojani!" ihmetteli kummastunut rouva Gannett.
"Jos viivyt ulkona jälkeen seitsemän illalla, eli teet jotain muuta mikä ei minua miellyttäisi", jatkoi koneenkäyttäjä innoissaan, "kertoo se ne minulle. Vieraat, jotka käyvät luonasi, sanalla sanoen kaikki mitä teet ja toimit, saan kuulla."
"Minusta sillä ei ainakaan tule olemaan pahaa kerrottavana", sanoi rouva Gannett rauhallisesti. "Ellei se vaan valehtele."
"Sitä se ei taida", vakuutti mies. "Mene nyt ja hae hattusi ja kappasi, pistäydymme puoleksi tunniksi teatteriin."
Lausumansa sanat olivat profeetallisia, sillä kun teatterissa heidän vieressään istuva herrasmies hyväntahtoisesti tarjosi kiikariaan rouva Gannetille, nosti koneenkäyttäjä kauhean metelin — ja suunnilleen puolen tunnin kuluttua täytyi herrasväen johtokunnan erityisestä pyynnöstä jättää paikkansa.
"Aseta minut ensi kerralla mukaan ottaessasi hattukoteloon", huokasi rouva väsyneellä äänellä, koittaen pysyä raivoisasti astelevan herransa ja miehensä rinnalla. "Mitä pahaa tuo herra teki?"
"Sinä jotenkuten mielistelit häntä", sanoi Gannett äkämystyneenä, "iskit silmää tai muuta sellaista. Ilman ei kukaan tule tarjoamaan kiikariaan naisille."
Rouva Gannett pudisti päätään niin tarkoittavasti, että eräs jo sivumennyt herrasmies kääntyi erityisesti katsomaan taakseen. Herra Gannett tarttui kiivaasti vaimonsa käsivarteen ja kiiruhti askeleitaan äärimmilleen suuttuneena.
Seuraavana aamuna oli hänen vihansa jo lauhtunut, mutta epäluulo kiusasi kahta tulisemmin. Syötyään aamiaista antoi hän tarkat neuvot miten vaimon oli käyttäydyttävä tullessaan iltapäivällä laivaan jäähyväisiä ottamaan ja lähti sitten Isoon Kuoviin.
Jäätyään yksin siivosi rouva Gannett huoneita, mutta päästyään lintuhäkille jäi hän katselemaan kaijaa. Hän oli huomaavinaan linnun silmissä pahanilkisen välähdyksen ja tapa millä se sulki ja aukaisi niitä, muistutti parhaiten viekasta silmäniskua.
Kun hän vielä seisoi ja katseli tätä merkillisyyttä, kolkutettiin ovelle ja sisään laahusti pieni virkeän näköinen nais-olento ja tervehti yliluonnollisella sydämellisyydellä.
"Tulin sinuakin tervehtimään ohikulkiessani", sanoi hän iloisesti, "ja ellei sinulla ole mitään vastaan lähden satamaankin jäähyväisiä ottamaan?"
Rouva Gannett, joka luuli miehensäkin olevan mielissään "esiliinasta" suostui kernaasti tarjoukseen.
"Kaunis lintu teillä", sanoi rouva Cluffins ja osotti päivänvarjollaan papukaijaa.
"Älä tee sitä!" sanoi rouva Gannett kiireesti.
"Miksikä ei?"
"Se pian sanoo jotain kauheaa."
"Puhuuko se? Minun täytyy välttämättömästi saada se sanomaan jotakin", huudahti rouva Cluffins innokkaasti.
Vieden tulipunaisen päivänvarjonsa aivan lähelle häkkiä, levitti hän sen yht'äkkiä selko selälleen. Papukaija hämmästyi jotta henki oli pysähtyä kurkkuun.
"Eihän se mitään puhu", sanoi rouva Cluffins.
Papukaija hyppäsi häkkinsä ulompaan nurkkaan ja sanoi jotakin matalalla äänellä. Huomatessaan, ettei mitään kauheampaa tapahtunutkaan, toisti se lauseensa vähän kovempaa ja tultuaan vakuutetuksi, ettei näkemänsä voinut mitenkään vahingoittaa, hyppäsi se takaisin entiselle paikalleen ja alkoi syytää mitä rivoimpia hävyttömyyksiä.
"Fyi, fyyii!" kirkui rouva Cluffins, punasempana kuin päivänvarjonsa."Olisipa se minun niin niskat paikalla siltä nujertaisin."
"Sen kyllä jättäisit tekemättä", sanoi rouva Gannett kunnioittavasti ja alkoi kertoa linnun merkillisiä ominaisuuksia.
"Mitä?" huudahti rouva Cluffins vaivalla pysyen tuolillaan. "Onko miehesi todellakin sanonut tuonlaista?"
"Hän on hirveän mustasukkainen", selitti toinen syvään huoaten.
"Toivoisin hänen olevan minun mieheni", sanoi rouva Cluffins päättävällä äänellä. "Toivoisinpa, että Cluffins puhuisi minulle jotain tuontapaista. — Toivoisinpa todellakin, että Cluffins puhuisi!"
"Se vaan todistaa hänen rakastavan minua", sanoi rouva Gannett katse lattiassa.
"Ja sinä uskot tuollaista moskaa?" sanoi rouva Cluffins ja nosti halveksivasti pientä nenän-nypykkäänsä.
"Enhän minä sitä usko", vastasi ystävätär, "mutta annan hänen kuitenkin luulla sen tekeväni."
"Se on hävytöntä!" sanoi rouva Cluffins ja heilutteli hurjasti päivänvarjoaan. "Tuon veroista en konsanaan ole edes kuullut. Pitäisipä minun päästä lukemaan lakia herra Gannetille — edes puoleksi tunniksi. Olen varma että hänestä tulisi toinen ihminen ennen pitkää."
Rouva Gannett koetti parhaansa mukaan rauhoittaa kiihottunutta ystävätärtänsä. Mutta kun kaikki keinot näyttivät turhilta haki hän päällysvaatteensa ja naiset läksivät ulos.
Saavuttuaan satamaan ja noustuaan Isoon Kuoviin, oli rouva Cluffins jo täydellisesti saavuttanut entisen levollisuutensa. Kierrellen ympäri höyrylaivan kantta teki hän kaikenlaisia kysymyksiä, enemmän saadakseen puhetta aikaan, kuin todellisesta uteliaisuudesta.
"Olen ajatteleva sinua joka päivä", sanoi hellästi rouva Gannett miehelleen.
"Ja minä sinua joka minuutti", vastasi tämä.
Hän huokasi ja vilkasi kiukkuisesti rouva Cluffinsia, joka naurussa suin liehakoitsi laivan nuorta alaperämiestä.
"Hän on merkillisen vilkas ja iloinen ihmisluonto", sanoi rouvaGannett, seuraten miehensä katsetta.
"Kyllä — se pitää myöntää", vastasi herra Gannett kuivasti, kun mitään pahaa aavistamaton rouva Cluffins leikillisesti näpsähytti perämiestä päivänvarjollaan. "Ihmeellinen ystävä hän ainakin Jenkins'in kanssa näyttää olevan. Ja panempa veikkaa, etteivät he koskaan ennen ole tavanneet toisiaan."
"Lapsi raukka", sanoi rouva Cluffins juhlallisesti lähestyen puhuvia. "Älkää ollenkaan olko huolissanne, herra Gannett, minä kyllä pidän seuraa teidän kyyhkysellenne."
"Kiitoksia", vastasi koneenkäyttäjä pitkäveteisesti.
"Meille tulee erinomaisen hauskaa", jatkoi rouva Cluffins. "Miten usein olenkaan toivonut olevani merimiehen vaimo. Oikein kadehdin heidän vapauttaan."
"Kadehditte — mitä?" kysyi Gannett käheästi. "Heidän riippumattomuuttaan ja vapauttaan", selitti rouva Cluffins totisena. "Olen aina kadehtinut merimiesten vaimoja. He saavat tehdä mitä tahtovat! Yhdeksään, kymmeneen kuukauteen vuodesta ei heillä ole miestä, joka aina olisi kintereillä." Ennenkuin onneton koneenkäyttäjä ennätti keksiä sopivaa vastaväitettä, kuului käsky komentosillalta ja hätäisen jäähyväisen jälkeen katosi hän konehuoneeseen. Kuulumattomat saivat poistua laivasta, portaat vedettiin sisään ja Iso Kuovi lähti hiljalleen liukumaan alas jokea.
Molemmat naiset seisoivat laiturilla kunnes laiva katosi joen mutkan taakse. Kaipaus sydämessään, joka ystävättären neuvon mukaan kyllä paranisi kupillisesta hyvää kahvia, saapui rouva Gannett yksinäiseen kotiinsa.
Leskenä oloaikana mikä nyt seurasi olivat rouva Cluffinsin vierailut ainoana vaihtelevaisuutena rouva Gannettin yksitoikkoisessa elämässä. Papukaijasta ei seuralaiseksi ollut, sen puheet kun jatkuvasti olivat aivan auttamattoman yksinkertaisia. Rouva Cluffins ehdotteli sen myömistä, mutta siihen ystävätär ei suostunut millään ehdolla, ei vaikka viereisessä talossa asuva tullipäällysmies, vanha poika, jo oli luvannut siitä aivan kuulumattomia summia.
"Ihmettelenpä mitä tuolla linnulla kerran tulee olemaan kerrottavaa miehellesi", sanoi rouva Cluffins eräänä päivänä istuessaan Gannettin salissa, noin kuukauden kuluttua Ison Kuovin lähdöstä.
"Ehkä mieheni jo on unohtanut koko tyhmän jutun", vastasi rouva Gannett punastuen. "Kirjeissään ei hän milloinkaan ole maininnut sanaakaan koko linnusta."
"Myö pois se", sanoi rouva Cluffins päättävällä äänellä. "Sinulla ei ole mitään huvia siitä, mutta Habsonia se äärettömästi miellyttää."
Rouva Gannett pudisti päätään.
"Mieheni kiskoisi seinät talosta jos sen tekisin", sanoi hän säpsähtäen.
"Tee sinä vaan kuten käsken, seinistä minä kyllä vastaan. Olen jo sanonut Habsonille, että hän saa sen viidellä punnalla."
"Se ei mitenkään käy laatuun", vastusti rouva Gannett levottomasti.
"Anna minun hoitaa koko asia", sanoi rouva Cluffins, katsellen mielihyvällä pieniä kätösiään. "Se tulee onnistumaan mainiosti, sen lupaan."
Hän kiersi käsivartensa ystävättären vyötäröille ja vei hänet ikkunan ääreen, alkaen puhua merkillisen vakavasti. Viiden minuutin kuluttua rouva Gannett vielä epäröi, kymmenen minuutin kuluttua oli hän jo antanut suostumuksensa ja viidentoista minuutin perästä oli aina toimelias rouva Cluffins jo matkalla Habsoniin, heiluttaen häkkiä, jotta papukaija sai pitää kiinni kynsin hampain pysyäkseen puolallaan. Rouva Gannett katsoi ikkunasta hänen jälkeensä ja istuutui sitten miettimään hyökkäys- ja puolustussuunnitelmaa tästä epäilemättä koituvassa ankarassa kamppailussa.
Noin viikko tämän tapahtuman jälkeen pysähtyi eräänä päivänä ajuri portin eteen ja koneenkäyttäjämme harppasi kolmella askeleella rappuset. Rynnättyään sisään sulki hän vaimonsa syliinsä voimalla, joka karhullekin olisi ollut kunniaksi. Syistä, joista voiman puute lihaksissa oli suurin, vastasi rouva Gannett syleilyyn vähemmän tulisena.
"Ooh! Miten ihanaa taas olla kotona!" huudahti Gannett, heittäytyi nojatuoliin ja veti vaimonsa polvelleen. "No, miten aikasi on kulunut? Ikävästi?"
"Tottuuhan sitä ihminen kaikkeen", vastasi rouva arasti.
"Niin, ja olihan sinulla papukaija."
"Niin, olihan minulla se."
"Mitenkä se nyt jaksaa?" kysyi koneenkäyttäjä, katsellen ympäri huonetta. "Missä se on?"
"Yksi osa on kaapin päällä", vastasi rouva Gannett, koittaen puhua rauhallisesti. "Toinen on hattukotelossa ja loppu tässä."
Hän pisti miehensä käteen halvan kaksiteräisen kynäveitsen.
"Kaapin päällä", toisti koneenkäyttäjä, hypistellen veistä sormissaan."Hattulaatikossa — -?!"
"Niin. Nuo siniset kukkajalustat."
Gannett tarttui otsaansa. Oliko hän kuullut oikein? Papukaija oli siis muuttunut kukkajalkapariksi, hatuksi ja veitseksi! Todellakin noiduttu lintu!
"Olen myynyt sen", lisäsi rouva Gannett kiireesti.
Herra Gannettin polvi muuttui yht'äkkiä ihmeellisen epäkohteliaaksi ja käsi putosi vyötäröiltä. Rouva nousi rauhallisena ja istuutui viereiselle tuolille.
"Myynyt?" toisti Gannett myrskyä ennustavalla äänellä. "Myynyt minun papukaijani?"
"En voinut kärsiä sitä, Jem. Ja kun en voinut kärsiä sitä, möin sen saadakseni nuo tarpeelliset esineet itselleni ja sinulle."
Koneenkäyttäjä lennätti veitsen toiselle puolelle huonetta.
"Katsos, Jem", jatkoi rouva Gannett, "se ei olisi kuitenkaan puhunut totta. Ja jos se olisi päässyt valehtelemaan, olisi se saanut aikaan kaikenlaisia ikävyyksiä."
"Se ei osannut valehdella", karjasi koneenkäyttäjä, juosten raivoisana edestakaisin huoneessa. "Paha omatuntosi saattoi sinut pelkäämään. Miten uskalsit sinä myydä minun papukaijani?"
"Sentähden, ettei se rakastanut totuutta, Jem", vastasi rouva hiukan vaaleana.
"Ainakin enemmän kuin sinä", ärjyi koneenkäyttäjä pysähtyen vaimonsa eteen. "Halpamainen olento!"
Rouva Gannett kaivoi nenäliinan taskustaan ja peitti silmänsä.
"Minä — minä möin sen sinun tähtesi Jem", änkytti hän. "Se valehteli niin kauheasti sinusta, enkä minä voinut kuunnella sellaisia."
"Minusta?" ihmetteli Gannett, vaipuen tuolille ja tirkistellen kummastuneena vaimoaan. "Valhetteli minusta? Tyhmyyksiä! Miten se olisi voinut olla mahdollista?"
"Yhtä suuri mahdollisuushan sillä oli puhua sinusta, kuin minustakin", sanoi rouva Gannett. "Se oli taitavampi noitumaan, kuin luulitkaan. Oo! Miten kauheita asioita se sinusta kertoi!"
"Luulet kai puhuvasi lapselle eli hullulle?" sanoi koneenkäyttäjä.
Rouva Gannett pudisti väsyneesti päätään.
"Olisipa todellakin hauska kuulla mitä historioita se tiesi — jos ehkä vielä satut muistamaan", sanoi Gannett purevan ivallisesti.
"Ensimäinen valhe", alkoi rouva heikolla, mutta selvällä äänellä "koski sinun Genuassa oloasi. Papukaija kertoi, että sinä kävit jossakin syrjäkaupungin varieteessa."
Kostea nenäliinan takaa tirkistävä silmä huomasi koneenkäyttäjän säpsähtävän.
"Minä en sellaista paikkaa luule löytyvänkään", kuului jatko.
"Kyllä — minä luulen — kyllä siellä sellaisia löytyy", änkytti mies."Se tahtoo sanoa — olen kuullut toverien puhuvan jotakin sinnepäin."
"Mutta sinä et siellä ole käynyt?" kysyi vaimo.
"En koskaan!" vastasi koneenkäyttäjä kiivaasti.
"Tuo hävytön lintu sanoi sinun olleen juovuksissa siellä", jatkoi rouva juhlallisella äänellä, "löit rikki pienen marmoripöydän ja kuritit kahta tarjoilijaa. Ja ellei 'Eteenpäin' kapteenia olisi ollut, olisit sinä joutunut putkaan ja jäänyt laivasta. Eikö se ollut halpamaista?"
"Inhoittavaa", vastasi mies matalalla äänellä.
"Luulen ettei 'Eteenpäin'-nimistä laivaa edes löydykään", jatkoi rouvaGannett.
"Ei se ainakaan laivan nimeltä kuulosta", mutisi Gannett.
"Niin, — muutaman päivän perästä saavuitte Neapeliin — — —."
"Siellä minä en kertaakaan käynyt kaupungissa", huomautti koneenkäyttäjä.
"Papukaija sanoi päinvastoin."
"Pitäisi sinun enemmän uskoa omaa miestäsi kuin tuollaista kirottua lintua", sanoi Gannett mielistellen.
"Tietystikin minä sen teen, Jem", vastasi vaimo, "tahdon vaan todistaa sinulle, että lintu valehteli koska et sitä muuten usko."
Gannett veti piipun taskustaan, kaivoi poron kopasta ja puhalsi päättävän näköisenä varteen.
"Eräs tyttö möi hedelmiä aivan laivan lähellä", jatkoi rouva. "Eräänä iltana ostit sinä viikunoita ja aioit samalla suudella häntä, mutta tytön sulhanen sattuikin näkemään ja aikoi iskeä sinua veitsellä. Sinä pelästyit, hyppäsit mereen ja olit vähällä hukkua."
Gannett viritti hitaasti ja huolellisesti piippunsa ja vei tulitikun pätkän uuniin.
"Minä tulin aivan sairaaksi sen jutuista — tuskin tiesin mitä tehdä", jatkoi rouva Gannett. "Ollessasi Suezissa — — —."
Koneenkäyttäjä teki kieltävän eleen. "Tarpeeksi", sanoi hän jäykästi.
"Niin, halusta en toistaisikaan mitä se kertoi Suezista", sanoi vaimo."Mutta ajattelin sen ehkä sinua huvittavan."
"Ei ollenkaan", vastasi koneenkäyttäjä ja puhalteli sankkoja sauhuja piipustaan. "Ei ollenkaan."
"Luultavasti nyt jo myöskin ymmärrät, miksi linnun hukkasin?" kysyi rouva Gannett. "Jos se tuonlaisia valheita olisi kertonut minusta sinulle, olisit sinä tietysti uskonut. Eikö totta?"
Gannett otti piipun suustaan ja kiersi uudestaan käsivartensa vaimonsa vyötäröille.
"En rakkaani", sanoi hän liikutettuna, "yhtävähän kuin sinäkään sitä tehnet."
"Ja minä tein oikein myödessäni sen? Eikö totta, Jem?"
"Aivan oikein", vastasi Gannett merkillisen sydämellisesti. "Se oli viisainta mitä taisit tehdä."
"Mutta pahinta et sinä vielä kuullut", sanoi rouva Gannett, "kun olitteSuezissa — — —."
Gannettilta pääsi hiljainen sisällinen rukous Suezin edestä, hän löi nyrkkinsä pöytään ja kielsi vaimonsa koskaan mainitsemasta sitä nimeä. Sitten komensi hän illallista.
Vasta kuullessaan vaimonsa askaroivan kyökissä, muuttuivat hänen tuimat kasvonpiirteensä ja hän alkoi ajatella tätä asiaa puolelta toiselle, koittaen saada valoa tähän pimeään juttuun.
"Jenkins!" huudahti hän yht'äkkiä. "Jenkins ja rouva Cluffins. Ja minä kun aioin kertoa Cluffinssille hänen vaimonsa kirjeenvaihdosta. Luultavasti mies taitaakin ulkoa joka lapun."
Kaunis kesäpäivän aurinko paistaa helotteli täydellä terällään ja heikot tuulen hengähdykset kulettivat kuunaria tuskin kolmen solmun nopeudella.
Siellä täällä kiilsi joku valkea purje taivaanrannalla ja suuri kalalokki kierteli hitaasti leijaillen laivaa.
Kannella ei näkynyt elävää olentoa, joka olisi saattanut kuulla laivurin ja perämiehen välistä keskustelua tottelemattomuushengestä, jota viime aikoina oli huomattu miehistössä.
"Paljasta kiusaa se vaan on, on tottavieköön", sanoi laivuri, vanhanpuoleinen harmaapartainen mies.
"On niin", myönsi perämies.
"Ette usko mitä siihen aikaan syötiin, kun minä olin laivapoikana", jatkoi laivuri. "Ette usko vaikkapa vannoisin raamatun kautta."
"Ne ovat nyt vaativampia."
"Vaativampia!" huudahti laivuri. "Mikä oikeus nälkäisellä merimiehellä on olla vaativainen? Saavathan he tarpeekseen ruokaa. Mutta katsokaas nyt!"
Melkein tukahtuneena raivosta vetäytyi hän askeleen taaksepäin ja osoitti sormellaan Bill Smithiä, joka samassa nousi kannelle lautanen kädessään ja kasvot pahassa irvistyksessä. Tekeytyen aivan kuin ei huomaisikaan kapteenia meni hän laivan syrjälle ja kasvot toisaalle käännettynä heitti ruoan lautaselta mereen. Heti jälestä seurasi George Simpson yhtä häpeämättömällä tavalla tuhlaamaan laivurin syötäväksi ostamia ruokavaroja.
"Tuo tulee teille kalliiksi", mutisi laivuri hampaittensa raosta.
"Niitä on useampia", huomautti perämies.
Taas tuli kaksi miestä kannelle, irvistelivät kauheasti ja heittivät ruoan yli syrjän. Mutta nyt seurasi väliaika — väliaika, jolloin sekä perässä, että keulassa näyttiin odottavan jotakin, ja jolloin tuo "jotakin" parasta aikaa seisoi kanssin rappusilla ja koetti väkistenkin vääntää esille rohkeuttaan.
"Annappas pojan vaan tulla", kähisi laivuri, "niin nyljen hänet elävältä!"
"Ottakaa sitten vaan veitsi käsille", kehotti perämies.
Nenänpää valkeana ilmestyi poika kannelle vilkuillen rukoilevasti miehistöä takanaan. Mutta näiden ilkeä katse muistutti häntä jostakin, jonka oli unohtanut. Hän työnsi nyt laihan lautasta pitelevän kätensä mahdollisimman etäälle ja astui sydän kurkussa muutaman askeleen kohti syrjää.
"Poika!" karjasi laivuri yht'äkkiä.
"Niin, kapteeni?"
"Tule tänne!"
"Heitä ensin ruoka yli syrjän", kuului neljä matalaa uhkaavaa ääntä.
Poika pysähtyi epäröiden, vaan lähestyi sitten hitaasti laivuria.
"Mitä aiot tehdä päivällisellesi?" kysyi laivuri tuimasti.
"Syödä", vastasi nuorukainen peloissaan.
"Minkätähden sitä sitten kantelet ylös?" tiuskasi laivuri ja rypisti silmäkulmiaan.
"Ajattelin sen maistuvan paremmalta täällä."
"Maistuvan paremmalta", toisti laivuri pilkallisesti. "Eikö se ole mielestäsi kelvollista?"
"On."
"Puhu kovempaa", ärjäsi laivuri. "Onko se hyvää?"
"Mainiota", vastasi poika kimakalla kurkkuäänellä.
"Oletko koskaan saanut parempaa ruokaa?" kysyi laivuri ja korotti ääntänsä.
"En koskaan", kirkui poika, seuraten esimerkkiä.
"Kaikki on kuin pitääkin olla?" huusi laivuri.
"Paljon parempaa, sir", ärjäsi poika.
"Istu ja ala syödä", komensi laivuri.
Poika asettui varjoon ja ryhtyi päivälliseensä täysin tyytyväisen näköisenä.
"Otaksun", sanoi laivuri, hetken katseltuaan pojan syömistä, "otaksun, että toiset heittivätkin päivällisensä yli syrjän vaan siitä syystä, etteivät ole tottuneet niin hyvään ruokaan?"
"Niin minäkin luulen, sir", vastasi poika.
"Ovatko he puhuneet sellaista?" huusi laivuri.
Poika epäili ja vilkasi levottomana keulaan.
"Kyllä, sir", sanoi hän lopulta, mutta hätkähti samassa kuullessaan keulasta onnettomuutta ennustavaa murinaa.
Niin hitaasti kuin ruoka kuluikin, loppui se kuitenkin vihdoin ja poika vetäytyi keulaan katsellen rukoilevasti miehistöä.
"Tulehan tänne", sanoi Bill, "meillä on vähän puhumista kanssasi."
"Mahdotonta", vastasi poika. "Työt ennen kaikkia. En jouda juttelemaan."
Vasta illalla kun miehistön viha jo vähän oli lauhtunut, hiipi poika kojuunsa ja nukkui ennen pitkää vanhurskaan unta. Mutta muutaman tunnin kuluttua oli hän kuulevinaan miesten ääniä; hän raotti silmiään ja huomasi kummakseen miesten istuvan pöydän ääressä ja puhelevan.
"Kelpo selkäsaunan hän on ansainnut, totta totisesti", sanoi Bill ja pureskeli kuivaa leivänkappaletta.
"Ja saada kuusi kuukautta", sanoi vanha Ned. "Ei Bill, ei se kelpaa."
"No pitääkö meidän sitten viikkomääriä elää homehtuneella leivällä ja pahentuneilla perunoilla?" kysyi toinen raivoisasti. "Sehän on pitkäveteistä itsensä tappamista!"
"Tekisipä teistä joku edes itsemurhan", sanoi vanha Ned ja katsoi odottavan näköisenä tovereitaan. "Luulenpa, että se vähän pelottaisi ukkoa."
"Niin. Esimerkiksi juuri sinä. Olethan vanhin joukosta", sanoi Bill pistävästi.
"Billillä on oikein", lisäsi Simpson. "Sinun ikäiselläsi miehellä, Ned, ei enää voi olla suuria iloja tästä matoisesta mailmasta. Vai kuinka?"
"Niin ja sinä kirjoitat kirjeen laivurille; selität tekosi syyt: huono kohtelu ja kehno ruoka", sanoi kokki asiaan äärettömästi innostuneena.
"Älkää tyhmyyksiä jaaritelko", sanoi vanha mies ärtyisesti.
"Kuulkaapas pojat", sanoi yht'äkkiä Bill. "Minäpä tiedän mitä teemme. Joku meistä on tekevinään itsemurhan, kirjoittaa ukolle kirjeen kuten kokki sanoi ja selittää ennen hypänneensä mereen, kuin nälkään kuolevansa. Olen varma ukon pelästyksestä!"
"Ja lastiruumassa on hänelle mainio piilopaikka!" huomautti joku.
"Se ei taida ollakaan hullumpi keksintö", sanoi Ned pitkäveteisesti, "mutta kuka sinne menee?"
"Tommy!"
"Pakana vieköön, häntä en tullut ajatelleeksikaan", huudahti Ned ihastuneena. "Tulitko sinä, kokki?"
"En totisesti tullut minäkään."
"Katsokaas, on parasta, että Tommy sen tekee", sanoi Bill, "jo siitäkin syystä, että jos kepposemme keksitään pääsee poika koko jutusta paljaalla selkäsaunalla. Kuka luukut hänen jälkeensä on sulkenut, siitä emme tietystikään tiedä tuon taivaallista. Me kaipaamme vaan Tommyä ja löydämme vihdoin hänen kirjeensä."
Kokki nosti toisen jalkansa polvelleen ja nyökkäsi myöntävästi. Mutta samassa näytti hän huomanneen jotakin, irvisti ja osotti sormellaan kojua, josta Tommyn kasvot vaaleina ja kauhistuneina tirkistelivät miehiä.
"Halloo!" sanoi Bill. "Oletko kuullut puheemme?"
"Kuulin, että puhuitte vanhan Nedin tappamisesta", vastasi poika varovasti.
"Hän on kuullut kaikki", sanoi kokki päättävästi. "Tiedätkö minne valehtelevat pikkupojat joutuvat?"
"Ennen sinnekin menen kuin lastiruumaan", sanoi Tommy. "Minä en sinne mene. — Kerron laivurille kaikki."
"Sen jätät tekemättä", sanoi Bill lujasti. "Kas niin, ulos kojusta ja kiireesti, ellet apua tahdo!"
Ulvahtaen vetäytyi poika peitteensä sisään ja iski suonenvedontapaisesti sormensa kojun laitoihin. Siitä ei kuitenkaan ollut apua; jalkojaan sätkyttelevä poika nostettiin lattialle ja pantiin istumaan pöydän ääreen.
"Mustetta, kynä ja paperia, Ned", komensi Bill.
Ukko toi pyydettyä ja kun Bill ensin oli paitansa hihalla pyyhkinyt voipalasen paperilta, asetti hän kirjotusvehkeet uhrin eteen.
"En minä osaa kirjoittaa", sanoi Tommy epäröiden.
Miehet katsahtivat toisiinsa silminnähtävällä levottomuudella.
"Valehtelet", sanoi vihdoin kokki.
"En taida, sanon minä", intti poika. "Sentähden minut merellekin lähetettiin kun en lukemaan enkä kirjoittamaan oppinut."
"Tartuppa sen tukkaan vähäisen, Bill", sanoi Ned suuttuneena tällaisesta merimiehen ammatin häpäisemisestä.
"Antaa olla", vastasi Bill rauhallisesti. "Minä kirjoitan hänen edestään; ukko ei minun käsialaani tunne."
Istuutuen pöydän ääreen asetteli hän hetkisen itseään, pisti sitten kynän mustepulloon ja jäi hyvin ajattelevan näköisenä tirkistelemään rasvaista paperia edessään.
"Viisainta on kirjoittaa hyvin huonosti", esitti Ned.
"Tietysti", vastasi Bill. "Miten luulisit pojan kirjoittavan: 'itsemurha', Ned?"
Ukko mietti. "I-i-t-s-e-m-u-r-h-a", sanoi hän lopulta hyvin totisena.
"Mutta eiköhän sitä aina siten kirjoiteta?" kysyi kokki katsoen miehestä toiseen.
"Emme saa kirjoittaa oikein", sanoi Bill, kynän tehdessä kaikenlaisia koukeroita paperin yläpuolella. "Ajatteleppas nyt, Ned!"
"Sanokaamme 'tappanut' 'itsemurhan' sijaan" sanoi ukko. "Tuonlainen poikanaskali ei kuitenkaan osaisi käyttää niin hienoja sanoja."
Bill ryhtyi työhön ja ottaen tarkoin huomioonsa toverien huomautukset sai hän vihdoin kirjeen valmiiksi.
"No miltäs tämä kuulostaa?" kysyi hän vähän mahtavasti.
"Raakas kapteeni otan kynän käteni vimeisen kerta ja tietä anan että enenkun syön moska jota te ruokaksi sanote niin hukutan itseeni joka on paljo helpompi kun nalkkä kuola ja anan klinkkuveitteni pillille ja hope kelloni kansa ja on ikävä kuola näin nuorena tommy brown."
"Mainio!" huudahti Ned ja katseli kysyvästi ympärilleen.
"Panin veitsen ja kellon mukaan vaan sentähden, että asia näyttää luonnollisemmalta", sanoi Bill ujolla ylpeydellä. "Mutta jos tahdot, Ned, niin kyllä asetan ne sinunkin nimellesi?"
"Ei ole väliä", vastasi ukko jalomielisesti.
"Pane vaatteet päällesi", komensi Bill ja kääntyi nyyhkivään Tommyyn.
"Minä en mene lastiruumaan", itki Tommy epätoivoisena. "Sanon sen yhtähyvin nyt kuin toistenkin, — minä en mene sinne!"
"Kokki", sanoi Bill levollisena. "Ole hyvä ja anna hänelle vaatteet.Kas niin Tommy!"
"En, — en! sanon minä", kirkui poika.
"Ja sitten tuo pieni köydenpätkä, kokki", lisäsi Bill, "niin, niin, juuri se! — kas niin Tommy!"
Miehistön nuorimman silmät lensivät köydenpätkästä vaatteisiin ja takaisin köydenpätkään.
"Mutta miten minä saan ruokaa?" kysyi hän, alkaen vastahakoisesti sovittaa vaatteita päälleen.
"Voit ottaa mukaasi ruukun vettä ja vähän laivakorppuja", sanoi Bill, "ja yöllä kyllä tuomme sinulle lisää. Piiloudu lastin sekaan, äläkä näyttäydy jos joku päivällä tulee alas."
"Mutta raitista ilmaa?" kysyi uhri. "Sitä saat öisin kun otamme luukut pois", selitti Bill. "Älä ollenkaan ole levoton, minä kyllä huolehdin tarpeistasi."
Puoleksi vetäen, puoleksi työntäen vietiin vastusta tekevä poika kannelle. Äänettöminä nostivat Bill ja Ned kannet luukulta; Ned meni alas ja otti pojan syliinsä, laski hänet vesiruukkuineen lastin päälle ja kiipesi suutaan pyyhkien kiireesti ylös.
"Joko sinä maistoit pojan vesivaroja?" kysyi Bill.
"En", vastasi Ned. "Se oli vaan tuon kirotun poikanulikan saapas, joka sattui huuliini. Pane kansi paikoilleen."
Noin kahdeksan tienoilla seuraavana päivänä alkoi laivuri kaivata poikaa. Hän kysyi kokilta aamiaista syödessään, mutta kokki pelästyi, pudotti kahvivehkeet lattialle ja ryntäsi suin päin ylös kannelle. Kapteeni kirosi oikein tunnettuun englantilaiseen tapaan ja seurasi kokkia jääden ihmetellen katselemaan miehiä, jotka epätoivoisen näköisinä katselivat toisiaan.
"Bill", sanoi laivuri. "Mikä kokkia riivaa?"
"Hän on saanut 'slaakin'", selitti Bill ja pudisti päätänsä, "kaikki olemme saaneet 'slaakin'."
"Pian saatte vielä toisenkin", ärjäsi laivuri. "Missä poika on?"
Billin rohkeus katosi ja avuttomana katseli hän tovereitaan. Sitten ojensi hän likaisen paperin laivurille.
"Lukekaa itse!"
Laivuri katseli paperia ja ojensi sen sitten perämiehelleen.
"En ymmärrä tätä", sanoi laivuri ihmetellen. "Viimeksi eilen söi hän päivällisensä kannella ja kehui sitä mainioksi. Kuulittehan tekin sen, Bob?"
"Kuulin. — Poika raukka", surkutteli perämies. "Ja sitäpaitsi, kuulittehan te kaikkikin sen", lisäsi laivuri. "Minulla on siis 5 todistajaa. Pojan on täytynyt tulla hulluksi. — Kuuliko kukaan kun hän hyppäsi yli syrjän?"
"Kuulinhan minä molskahduksen vahdissa ollessani", sanoi Bill.
"Mikset sitten juossut katsomaan?"
"Ajattelin vaan jonkun tovereista heittäneen illallisensa mereen."
"Vai ajattelit sinä niin!" sanoi laivuri ja puri huultaan. "Aina sinä ruoastasi rähiset ja riitelet. Mikä sitä oikein vaivaa?"
"Myrkytettyä, sir", sanoi Ned ja pudisti päätään. "Liha on kelpaamatonta."
"Sehän on mehevää, jotta suussa sulaa" sanoi laivuri. "No, voittehan ottaa toisestakin tynnöristä jos haluatte. Oletteko nyt tyytyväisiä?"
Miesten kasvot selkenivät ja Bill iski silmää.
"Voi on myöskin pahentunutta", sanoi hän kääntyen laivuriin.
"Onko voikin huonoa?" kysyi laivuri ja rypisti silmäkulmiaan. "Mistä se tulee, kokki?"
"En mahda sille mitään", vastasi kysytty.
"Anna niille sitten täst'edes kajuutan tynnöristä", murisi laivuri. "Minä vaan epäilen, että olette kiusanneet poikaa; ruoka on kylläkin hyvää."
Hän vetäytyi kajuuttaan, asetti paperilapun sokeriastiaan ja istui sohvalle miettimään tätä merkillistä tapahtumaa.
Sinä päivänä oli miehistöllä oikein "Abrahamin saalis", kuten vanha Ned sitä kutsui. Paitsi muita herkkuja saatiin vielä pannukakkuakin, joka muuten tavallisesti seurasi vaan sunnuntaita. Billiä katseltiin ja tervehdittiin kuin suurtakin ihmiskunnan pelastajaa ja kanssissa vallitsi ilo ja riemu. Yöllä avattiin lastiruuman luukut ja pojalle vietiin osa kaikista herkuista.
"Mutta mihin minä rantaan saavuttua joudun?" kysyi poika riidanhaluisella äänellä saatuaan vatsansa täyteen.
"Kyllä me sinut maalle toimitamme", lohdutti Bill. "Eihän meistä kukaan enää jää tähän ruumisarkkuun. Otan sinut samaan laivaan kanssani. — — — Mitä sanoit?"
"En minä mitään puhunut", vastasi poika. Miehistön suureksi harmiksi palattiin seuraavana päivänä taas entiseen ruokajärjestykseen. Vanha liha ilmestyi uudestaan keittiöön ja lihavat herkut lakkasivat vuotamasta kajuutasta. Billin osaksi tuli sama kohtalo kun niin monen muunkin puoluejohtajan asioiden hullusti mennessä. Ennen kumppaniensa ihanne, nyt heidän pilapuheidensa maalitaulu.
"No miten kävi sinun merkillisen keksintösi kanssa?" murisi vanha Ned pilkallisesti illalla koittaessaan sulattaa kivettynyttä korppua teekupissa.
"Et sinä sellainen keksijä ollutkaan, miksi itsesi luulit", sanoi kokki varmana sanojensa sukkeluudesta.
"Ja poika parka makaa syyttä suotta lastiruumassa", sanoi Simpson osanotolla, joka ikävä kylläkin tuli vaan liian myöhään.
"Minä en anna perään", sanoi Bill uhmailevasti. "Ukko pelästyi kelpolailla eilen. — Pitää saada vielä toinen itsemurha — siinä koko asia."
"Anna Tommyn tehdä se uudestaan", ehdotti kokki ja kaikki nauroivat.
"Kaksi yhdellä matkalla, kyllä se ukon pehmittää", jatkoi Bill vilkaisten vihaisesti kokkiin. "No, kenestä tulee n:o 2?"
"Kyllä tätä lajia jo riittää", sanoi Simpson hartioitaan nostaen. "Sinä olet päästäsi sekaisin, Bill."
"Älä luule", vastasi Bill. "Mutta minä en anna perään. — Kuules Ned, sinähän viimeaikoina olet näyttänyt sairaalta. Mene sinä lastiruumaan niin saat levätä oikein tarpeeksesi."
"Vai niin", vastasi ukko kylmästi.
"Tehkää kuten tahdotte", sanoi Bill huolettomasti. "Minusta on samantekevää kuka teistä sinne menee."
"Entäs sinä itse?" kysyi Simpson.
"Minä?" ihmetteli Bill. "Minunhan on täällä oltava hoitamassa koko kokonaisuutta."
"Ja meidän on oltava auttamassa sinua", sanoi Simpson.
Bill ei puhunut sanaakaan, vaan veti kojustaan likaisen korttipakan.
"Alimainen kortti tekee itsemurhan", sanoi hän. "Minä olen mukana."
"Hän nosti korttipakan kokin nenän alle. Tämä epäili ja katsoi toisiin.
"Älä ole tyhmä, Bill", sanoi Simpson.
"Vai niin! Te pelkäätte!" pilkkasi Bill.
"Sehän on suoraa hulluutta, sanon minä", murisi Ned.
"Itsehän minut tähän pakoititte", vastasi toinen. "Olette pelkureita, siinä koko asia. Niin kauan kun oli puhe pojasta olitte kyllä miehiä vaikka mihin — nyt kun on oma nahka kysymyksessä — jänistätte."
"Olkoon menneeksi", sanoi Simpson epätoivoisen rohkeudella."Tapahtukoon tahtosi Bill. Vedä, kokki!"
Kokki totteli, joskin vastahakoisesti ja sai kympin, Ned, monien vastaväitteiden perästä veti seitsemäisen. Simpson sai kuninkaan.
"Nyt on sinun vuorosi, Bill", sanoi hän. "Katso nyt kuinka käy!"
Bill sekoitti lehtiä.
"Tottahan minä seitsikkoa korkeamman vedän", sanoi hän kerskuvasti.
"Kolmonen!" huusi Simpson, "kolmonen, Bill! Bravo! Minä kyllä kirjoitan kirjeen edestäsi, sinun käsialasi ukko jo tuntee. Mitä minä kirjoitan?"
"Kirjoita mitä haluat", vastasi Bill äkäisesti.
Hän heittäytyi sohvalle katsellen halveksivasti toisten kirjoitushommia ja Simpsonin kysymykseen, kirjoitettaisiko myöskin suuteloita, ei hän vastannut mitään.
"Luulin sinun sentään paremmin osaavan kirjoittaa", sanoi hän kun kirje valmistuttuaan oli ääneen luettu.
"Minähän kirjoitinkin sen sinun nimessäsi", vastasi Simpson.
Billin juhlallisuus katosi ja hän tuli entiselleen.
"Jos tahdot silmäsi sisään muuratuiksi, George", ärjäsi hän, "niin toista nuo sanat!"
Hän oli koko illan äärettömän pahalla tuulella ja lastiruumaan meno yöllä näytti aivan kuin hiljaiselta hautajaissaatolta. Poika yksinään oli iloissaan saadessaan seuraa.
"Tänään on teille taas kirje", sanoi perämies, kun laivuri ilmestyi kannelle.
"Mi — mikä?" kysyi tämä ja vaaleni.
Perämies osoitti sormellaan korkeuteen. "Se on Nedillä", jatkoi hän."En käsitä mikä ihmisiin on mennyt!"
Laivuri ryntäsi keulaan ja otti kirjeen Nediltä.
"Mitä tämä oikein tarkoittaa?" kysyi hän luettuaan kirjeen ja jäi pää kallellaan katselemaan lastiruuman luukkua. Miesten sydämet pamppailivat.
"Huono ruoka, sir", sanoi Simpson, rohkaisten mieltänsä, "huono ruoka on syyksi sanottava, kun maalle pääsemme."
"Siitä ette puhu sanaakaan", sanoi laivuri ja katsoi tuimasti puhujaan.
"Se on velvollisuutemme, sir", sanoi Ned tunteellisesti ja varmasti.
"Kuulkaa", sanoi laivuri ja katsoi uhkaavasti miehistön jäännöksiin. "Lopettakaamme nyt jo itsemurhat. Vanha liha on loppunut ja satamaan päästyämme saatte tuoretta voita ja vihanneksia. Mutta näistä kirjeistä ja huonosta ruoasta en tahdo kuulla puhuttavan maalla. Sanon yksinkertaisesti näiden kahden kadonneen ja te sanotte samaa."
"Sitä en ainakaan minä voi tehdä, sir", sanoi Simpson päättävästi.
Laivuri lähestyi miestä.
"Ehkäpä viisi puntaa vähän auttaisi asiaa", sanoi hän matalalla äänellä.
"No, ehkäpä hiukan", kuului varova vastaus.
Laivuri katsahti ylös. Simpsonin aivot näyttivät selvittelevän vaikeaa laskuopillista kysymystä.
"Taikka viisi puntaa mieheen", sanoi laivuri. "Pidemmälle en voi mennä."
"Sanokaamme 20 puntaa yhteensä, niin olkoon menneeksi, vai mitä toverit?" sanoi Simpson.
Ned nyökkäsi ja kokki, koettaen peittää hermostumistaan suostui myöskin.
"Mistä rahat tulee?" kysyi perämies laivurilta aamiaista syödessä."Minua ette ainakaan saa kiristää."
Kajuutan kattoikkuna seisoi avonaisena, laivuri vilkasi siihen ja kuiskasi sitten jotain perämiehen korvaan.
"Mitä?" huudahti tämä ja koetti turhaan kuumalla kahvilla ja sianlihalla peittää naurunhaluaan.
Ajatellen vaan koituvia rikkauksia suorittivat miehet ilomielellä syntyneet ylityötkin; kokki hoiti pojan toimia ja Ned Simpsonin kanssa Billin. Yön saavuttua nostettiin kannet lastiruuman luukulta ja huomattavalla uteliaisuudella odotettiin uhrien kertomusta olostaan.
"Missä päivälliseni on?" murisi Bill, hypäten kannelle.
"Päivällisesi!" huudahti Ned ihmeissään. "Ei sinulle mitään päivällistä ole annettu."
"Mitä?"
"Niin, laivuri jakaa ulos ainoastaan kolmelle miehelle", sanoi kokki.
"Miks'ette siis ole omastanne säästäneet meillekin jotain?" kysyi toinen.
"Ei riitä Bill! Ei totta totisesti!" sanoi Ned. "Työt ovat lisääntyneet ja ruoka ei kunnollisesti riitä itsellemmekään. Sinullahan on vettä ja laivakorppuja."
Bill kirosi.
"Olen saanut enemmän kuin tarpeeksi jo tästä", ärjäsi hän kiukkuisena."Tulen ylös. Ukko saa sanoa mitä haluaa, minä en hänestä välitä."
"Älä tee sitä, Bill", sanoi Ned houkuttelevasti. "Kaikkihan käy mainiosti! Ukko on riivatun peloissaan, lupasipa meille jo 20 puntaa, ellemme maihin päästyämme hiisku koko itsemurhista mitään."
"Niistä on 10 minun", sanoi Bill, "ja ne olen rehellisesti ansainnut.Kokonaisen päivän olen loikonut tuossa likaisessa luolassa."
"Niin, niin", sanoi Ned, tyrkäten kokkia, jonka kielellä pyöri muistutus tällaista jakolaskua vastaan.
"Se sattui ukkoon pahasti", sanoi kokki. "Hän on kauhean peloissaan. Tänään koottiin sinun ja pojan vaatteet, — aikomus näet on antaa ne perillisillenne. Ha! Ha! Tällaisessa pilassa en koskaan ennen ole ollut mukana!"
"Olet narri!" ärjäsi Bill ja sytytti piippunsa, taistellen luonnon lahjoittamaa pahaa sisuansa vastaan.
Tätä seuraavina neljänä päivänä oli kaikki rauhallista laivalla. Sivuutettiin suuremmitta vaikeuksitta Lands'End ja tuuli, joka päivällä oli heikko, alkoi yön päälle puhaltaa aikalailla rivakasti. Molemmat vangit nousivat kannelle kun perämies oli jättänyt paikkansa ja ahmivat hätäisesti mitä säästöön oli saatu heitä varten. Ned seisoi peräsimessä ja kun kokki Simpsonin seuraamana oli mennyt kojuunsa, ei kannella ollut ketään kuulijoita heidän puheilleen.
"Tämä on tyhmää leikkiä, Tommy", sanoi Bill ja pudisti päätään.
"Leikkiä?" toisti Tommy. "Miten meidän käy Northseaan saavuttuamme?"
"Kyllä minä sen asian hoidan", sanoi Bill. "Nedpä näyttää saaneen pahan yskän", lisäsi hän.
"Ettei vaan tukehtuisi, ukko paha", sanoi Tommy. "Katsokaa! Hän viittaa meille."
Molemmat hypähtivät äkkiä pystöön, mutta ennenkuin ehtivät edes ajatellakaan piilottautumista, sukeltautuivat laivuri ja perämies kajuutan rappusista kannelle ja lähestyivät heitä.
"Katsokaa itse", sanoi laivuri, kääntyen perämieheen, "enkö tee oikein uskoessani unia?"
"Merkillistä", ihmetteli perämies ja hieroi silmiään.
"Olen kyllä tämän tapaisesta kuullut puhuttavan", jatkoi laivuri, "mutta itse en koskaan ennen ole sattunut näkemään. Nyt voitte sanoa nähneenne aaveita, Bob."
"Merkillistä", huudahti perämies uudestaan ja pudisti päätään. "On aivan kuin ne eläisivät."
"Laivalla kummittelee, Ned", huusi laivuri jylhällä äänellä. "Billin ja pojan henget seisovat tuolla keulassa."
Pelästynyt vanha merimies ei saanut sanaa suustaan. Pienempi aave nyyhkytti ja pyyhki nenäänsä takin hihaan, suurempi vihelteli hiljaa.
"Olento raukkoja", sanoi laivuri. "Näettekö ankkuria läpi pojan, Bob."
"Molempien läpitse minä näen", huudahti perämies.
Hetkisen oleskelivat päällysmiehet vielä kannella, mutta tulivat lopulta siihen päätökseen, että heidän läsnäolonsa häiritsi henki-olentoja ja laskeutuivat taas takaisin kajuuttaan.
"Mikä lienee hänen tarkoituksensa?" kysyi Simpson tullen varovasti kannelle.
"Piru sen tietäköön", sanoi Bill vihaisesti.
"Ei suinkaan hän meitä aaveiksi luullut?" ihmetteli Tommy.
"Tietystikään ei", vastasi Bill halveksivasti. "Joku koiran kuje sillä on mielessään. Ja nyt minä menen kojuuni ja sinä teet samoin Tommy. Huomenna kyllä saamme selvitystä asiaan."
Aamulla sitä tulikin, sillä aamiaisen jälkeen tuli kokki keulaan ilmoittamaan, että korppujakin oli jaettu vaan kolmelle. Kaikki hämmästyivät.
"Minä menen puhumaan hänen kanssaan", sanoi Bill kiukkuisesta.
Hän tapasi laivurin sydämellisesti nauramassa perämiehen kanssa.
"Hyvää huomenta, sir", sanoi Bill hätäisesti. "Tulin kysymään emmekö meTommyn kanssa saa päivällistä, kuten ennenkin?"
"Päivällistä?" ihmetteli laivuri. "Mitä te päivällisellä teette?"
"Syömme", vastasi Bill, vilkaisten arasti laivurin silmiin.
"Syötte! Mihin te ruokaa panisitte?" Bill hymyili ja taputti vatsaansa.
"Paljasta ilmaa", sanoi laivuri ja kääntyi mennäkseen.
"Antakaa kuitenkin vaatteemme ja tavaramme", sanoi Bill ja puri hammastaan. "Ned kertoi teidän korjanneen ne."
"Enhän toki", sanoi laivuri. "Ne toimitan teidän perillisillenne.Sitenhän laki käskee, vai mitä, Bob?"
"Aivan niin", sanoi perämies.
"Sukulaisenne saavat tavarat ja palkkanne aina siihen iltaan jolloin itsemurhan teitte", sanoi laivuri.
"Emme me mitään itsemurhaa ole tehneet", intti Bill. "Miten silloin tässä voisimme seistä?"
"Olette tehneet, sanon minä", sanoi laivuri rauhallisena, "siitä on minulla selvänä todisteena kirjeenne taskussani."
Bill seisoi hetken yhdellä jalalla, sitten toisella ja läksi lopulta hiljalleen lönkyttämään keulaan.
Aina päivälliseen saakka ei laivuri kuullut mitään merkillisempää, mutta juuri kun hän oli lopettanut päivällis-aterian, syöksyi vanha Ned sisälle raivoisana ja suuttuneena.
"Bill on varastanut päivällisemme, sir", huusi hän ollenkaan kursailematta.
"Kuka?" kysyi laivuri kylmästi.
"Bill… Bill Smith!"
"Kuka?" toisti laivuri vielä kylmemmin.
"Bill Smithin haamu", murisi Ned, "on ottanut päivällisemme ja hän jaTommy Brownin haamu ahmivat nyt yhdessä sitä minkä ehtivät."
"Miten minä sitä voin auttaa", vastasi laivuri välinpitämättömästi."Miksi annoitte?"
"Tunnettehan te Billin, sir", sanoi Ned. "Minä olen vanha mies, kokki ei kelpaa mihinkään, eikä Simpson yksinään uskalla häneen ryhtyä."
"Tyhmyyksiä", sanoi laivuri. "Ettehän toki te kolme merimiestä pelänne yhtä haamua. Tiedättekö mitä teidän tulee tehdä?"
"Emme?!"
"Ottakaa virsikirja ja lukekaa, niin katoo hän kuin tuhka tuuleen."
Ned riensi kannelle, nojautui mastoon ja kirosi kunnes väsyi. Kokki ja Simpson kuuntelivat kunnioittavasti ja kuiskasivat aina kun vanhan miehen muisto petti.
Loppupuolella matkaa kärsivät molemmat rikokselliset kaikkia niitä tuskia, joita ystävien kadottaminen tuottaa. Laivuri ei ollut mistään tietävinään, ennenkuin saavuttiin Northseaan. Silloin tuli hän kannelle, kainalossaan molempien aaveiden vaatteet ja kutsui luokseen Nedin.
"Kuulehan", sanoi hän lujasti.
"Niin!"
"Heti kun saamme laivan kiinni, menet sinä maalle ja noudat poliisin.En oikein tiedä mitä olisi tehtävä…"
"Kyllä, kyllä, sir", mutisi vanha Ned.
Laiva laski laituriin ja kiinnitettiin. Mutta samassa päästi laivuri leveän naurun, nähdessään miten molemmat haamut yht'äkkiä tarttuivat nyytteihinsä, hyppäsivät yli laivan syrjän ja läksivät juoksemaan minkä jaloista lähti. Perämieskin nauroi ja keulasta kuului heikko, iloton kaiku.