Hänen brittiläisen majesteettinsa fregatin "Unicornin" peräkannella seisoi tuulen puolella kaksi hyvin mahtavaa henkilöä. Toinen oli laivan päällikkö, komentajakapteeni Plumbton, joka oli iso mies, ei pituudeltaan, mutta sitä enemmän leveydeltään, ja olisi ottanut kohtuullista suuremman tilan, jollei hänellä päällikkönä olisi ollut oikeutta ottaa niin suurta tilaa kuin hän itse tahtoi. Komentajakapteeni Plumbton oli tuskin puolentoista metrin pituinen, mutta yhtä paksu; hänessä oli kyllä tarpeeksi ainesta, kun sen vain olisi saanut kohtuullisesti venytetyksi. Hän käveli takki avoinna ja peukalot liivien hihanreikiin pistettyinä, joten hänen olkapäänsä työntyivät taaksepäin. Päänsä hän piti hyvin kenossa, niin että rinta ja vatsa oikein pullottivat. Hän oli todellinen turhamaisuuden ja sävyisyyden perikuva ja teiskaroi kuin näyttelijä juhlakulkueessa.
Toisen miehen luonto oli laatinut aivan päinvastaisen mallin mukaan. Hän oli yhtä pitkä kuin komentajakapteeni lyhyt ja yhtä laiha kuin hänen esimiehensä lihava. Hänen pitkät koipensa ulottuivat lähes komentajakapteenin olkapäiden tasalle, ja hän saattoi kumartua esimiehensä pään yli aivan kuin olisi ollut nostokurki ja päällikkö tavaramytty, joka oli nostettava ylös. Kätensä hän piti selän takana ja vaikeinta näkyi hänelle olevan pitää jättiläisaskelensa tasassa päällikön papukaijansipsuttelun kanssa. Hänen kasvonpiirteensä olivat terävät ja laihat samoin kuin ruumiskin ja osoittivat kaikin tavoin, että hän oli luonteeltaan äreä.
Hän oli esittänyt monenmoisia kanteita useita henkilöitä vastaan, mutta päällikkö oli tähän asti ollut järkähtämättömän tyyni. Komentajakapteeni Plumbton oli hyväsydäminen ja tyyniluontoinen mies sekä erittäin tyytyväinen syötyään hyvän päivällisen. Luutnantti Markitall oli luonteeltaan oikullinen ja saattoi paremman puutteessa torua vaikka omaa voileipäänsä.
— Aivan mahdotonta, herra komentajakapteeni, jatkoi luutnantti, on hoitaa virkaansa, jollei saa kannatusta.
Tämä muistutus, joka kuului kuin yläilmoista, sai päällikön vastaamaan:
— Se on totta.
— Siis luulen, herra komentajakapteeni, ettei teillä ole mitään sitä vastaan, että määrään sille miehelle rangaistuksen?
— Minä mietin asiaa. Mutta komentajakapteenin huulilla kuvastui jo kieltävä vastaus.
— Nuoret herrasmiehet ovat, ikävä kyllä, kovin hankalia.
— Kuten poikien tapa on, virkkoi päällikkö.
— Niin, herra komentajakapteeni, mutta virka on hoidettava, enkä voi tulla toimeen ilman heitä.
— Aivan oikein; kadetit ovat erittäin käyttökelpoisia.
— Valitettavasti minun velvollisuuteni on sanoa, etteivät he ole. Herra Templemore esimerkiksi! Hänestä ei minulla ole ensinkään apua, hän ei tee muuta kuin nauraa.
— Vai nauraa? Nauraako hän teille, luutnantti Markitall?
— Ei suorastaan minulle, mutta hän nauraa kaikelle. Jos lähetän hänet mastonhuippuun, hän nauraa, jos käsken hänet takaisin, hän tulee alas ja nauraa, jos muistutan häntä jostakin virheestä, hän nauraa seuraavassa silmänräpäyksessä. Niin, herra komentajakapteeni, hän ei todellakaan tee muuta kuin nauraa myötäänsä. Toivoisin hartaasti, että puhuisitte hänen kanssaan; ehkä hän silloin —
— Itkisi, vai mitä tarkoitatte? Parempi naurava kuin itkevä suu. Eikö hän itke milloinkaan, luutnantti Markitall?
— Kyllä, herra komentajakapteeni, ja hyvin sopimattomaan aikaan. Tässä tuonnoin, muistatte ehkä, kun rankaisitte merisotilas Williamia, jonka olin määrännyt pitämään huolta hänen kirstustaan ja kojustaan, hän itki koko ajan.
— Poika oli pahoillaan siitä, että hänen palvelijaansa rangaistiin. Minä en kurita koskaan miestä, luutnantti Markitall, olematta itse pahoillani siitä.
— No niin, en tahdo jatkaa keskustelua, mikäli se koskee hänen itkuaan. Saan kai antaa sen anteeksi, mutta tuosta nauramisesta tahdon huomauttaa. Tässä hän tuleekin, herra komentajakapteeni. Templemore, päällikkö tahtoo puhutella teitä.
Päälliköllä ei nyt ollut ensinkään halua puhutella nuorukaista, mutta hän ei voinut olla puhumatta, kun luutnantti oli näin saattanut hänet pulaan. Herra Templemore teki kunniaa ja seisoi päällikkönsä edessä katse niin iloisena, veitikkamaisena ja hilpeänä, että se suoraan todisti syytöksen oikeaksi.
— Vai niin, sanoi päällikkö pysähtyen kesken kävelyään ja työntäen olkapäitään vielä enemmän taaksepäin. — Olen kuullut, että te nauratte luutnantille.
— Minäkö, herra komentajakapteeni? vastasi poika ja hänen iloinen hymynsä muuttui ilminauruksi.
— Niin, te juuri, sanoi luutnantti ja oikaisi vartalonsa täyteen mittaansa. Tehän nauratte juuri nytkin.
— Minä en voi sitä auttaa, herra luutnantti, se ei ole minun syyni eikä myöskään teidän, herra luutnantti, siitä olen varma, lisäsi poika viekkaasti.
— Ymmärrätkö sinä, Edvard — herra Templemore, oli aikomukseni sanoa — että on sopimatonta osoittaa halveksimista esimiestään kohtaan?
— En ole milloinkaan nauranut luutnantti Markitallille, paitsi silloin kerran, kun hän kompastui köysikieppiin.
— Ja miksi nauroitte silloin?
— Nauran aina kun joku kaatuu, vastasi poika; en voi sille mitään, herra komentajakapteeni.
— Otaksun siis, hyvä herra, että te nauraisitte silloinkin, jos näkisitte minun vierivän pitkin kantta laivan kallistuessa, virkkoi päällikkö.
— Niin, vastasi poika voimatta kauemmin pidättäytyä, menehtyisin naurusta — minä olen juuri näkevinäni teidän vierivän, herra komentajakapteeni.
— Vai niin! Olen kovin hyvilläni, kun en kuitenkaan nyt vieri. Mutta pelkään, nuori mies, että olette omalla tunnustuksellanne todistanut itsenne syylliseksi.
— Olen kyllä syyllistynyt nauramiseen, herra komentajakapteeni, jos se on rikos, mutta ohjesäännössä ei siitä mainita.
— Ei, hyvä herra, mutta ylenkatseesta siinä kyllä puhutaan. Te nauratte silloinkin, kun teidät on määrätty istumaan mastonhuipussa, hyvä herra.
— Mutta minä tottelen silmänräpäyksessä käskyjä enkö tee niin, luutnantti Markitall?
— Tottelette, se on totta, mutta naurunne osoittaa samalla, ettette välitä rangaistuksesta.
— En enää välitäkään. Toiset puolet ajastani kulutan mastonhuipussa; siihen olen nyt jo tottunut, herra luutnantti.
— Mutta eikö rangaistuksen häpeällisyys vaikuta teihin ollenkaan, herra Templemore? kysyi päällikkö ankarasti.
— Kyllä, herra komentajakapteeni, silloin kun olen vakuuttunut siitä, että olen sen ansainnut. Minä en nauraisi, jos te, herra komentajakapteeni, lähettäisitte minut mastonhuippuun, vastasi poika näyttäen hyvin totiselta.
— Näettehän, luutnantti Markitall, että hän osaa olla totinenkin, huomautti päällikkö.
— Minä olen käyttänyt kaiken kekseliäisyyteni saadakseni hänet totiseksi, vastasi luutnantti, mutta tahtoisin kysyä herra Templemorelta, mitä hän oikeastaan tarkoittaa sanoilla: että olen sen ansainnut. Tahtooko hän väittää, että minä joskus olen rangaissut häntä aiheettomasti?
— Niin juuri, herra luutnantti, vastasi poika rohkeasti, viisi kertaa kuudesta saan istua mastonhuipussa syyttömästi; siksi ei asia minusta ole kovin vakava.
— Syyttömästi, herra! Entä nauraminen? Eikö se ole mitään?
— Olen toimessani niin tarkka kuin suinkin voin, herra luutnantti, tottelen aina käskyjänne ja koetan kaikin tavoin olla teille mieliksi, mutta te rankaisette minua myötäänsä.
— Niin rankaisenkin, koska te aina nauratte ja kaiken lisäksi saatte vielä koko laivaväenkin nauramaan, mikä on vielä pahempi.
— He kiskovat ja vetävät silti yhtä hyvin, jopa tekevät työtä paremminkin kun ovat iloisia, niin luulen.
— Kuka teille antaa luvan luulla semmoista? vastasi luutnantti aivan raivoissaan. Komentajakapteeni Plumbton! Koska tämä nuorukainen arvelee, että hänellä on oikeus arvostella miten minä pidän yllä kuria laivassa, pyytäisin, että te koettaisitte mitä teidän määräämänne rangaistus häneen vaikuttaa.
— Herra Templemore, sanoi päällikkö, te olette ensiksikin liian avopuheinen ja toiseksi kovin taipuvainen nauramaan. Kaikella on aikansa, herra Templemore, niin iloisuudella kuin totisuudellakin. Peräkansi ei ole oikea paikka ylenmääräiselle iloisuudelle.
-. Eikä komentokansi myöskään? keskeytti poika viekkaasti.
— Ei, siinä olette oikeassa. Nauraa saatte keulakannella ja kumppanienne seurassa tuolla alhaalla.
— Ei, herra komentajakapteeni, emme saa; luutnantti kieltää heti jos kuulee meidän nauravan.
— Sen vuoksi, että te nauratte myötäänsä, herra Templemore.
— Taidan todella nauraa, ja jos se on väärin, olen pahoillani, etten voi tehdä teille mieliksi, mutta halveksimista se ei suinkaan ole. Minä nauran nukkuessani, nauran valveilla, kun aurinko paistaa — tunnen itseni aina hyvin onnelliseksi; ja vaikka te, luutnantti Markitall, määräätte minut mastonhuippuun, en nauraisi, vaan olisin pahoillani, jos teille tapahtuisi jotakin pahaa.
— Sen minä kyllä uskon, hyvä poika, myönsi päällikkö.
— Hyvä, toisti luutnantti, koska herra Templemore näkyy havainneen virheensä, en tahdo jatkaa kannettani kauemmin. Pyydän ainoastaan, ettei hän enää nauraisi.
— Te kuulette, poika, mitä luutnantti sanoo; se on oikein; älkää enää antako aihetta moisiin kanteisiin. Luutnantti Markitall, ilmoittakaa, milloin etumärssypurje on korjattu; tahtoisin vaihtaa sen illalla.
Luutnantti Markitall lähti tiedustelemaan asiaa.
— Ja kuulkaa nyt, Edvard, jatkoi komentajakapteeni Plumbton heti kun luutnantti oli niin etäällä, ettei puhetta enää kuulunut, minulla on paljonkin sanottavaa teille tämän asian johdosta, mutta nyt minulla ei ole aikaa; tulkaa siis päivälliselle minun luokseni. Pöydässäni sallin naurettavan — mutta kohtuullisesti.
Poika teki kunniaa ja meni pois kiitollisena ja onnellisen näköisenä.
Tämä pieni kohtaus kuvasi hyvin Edvard Templemoren luonnetta. Hän oli perin iloinen, rattoisa ja helläsydäminen tovereitaan, vieläpä luutnanttiakin kohtaan, vaikka tämä kantoi hänelle kaunaa hänen nauramisensa takia. Niin kuin päällikkö sanoi, kaikella on aikansa, eikä Edvardin nauru ollut aina paikallaan, mutta se johtui kerta kaikkiaan hänen luonteestaan eikä hän voinut sille mitään. Hän oli iloinen kuin kevätaamu ja pysyi sellaisena vuosikausia; hän nauroi kaikelle, oli tyytyväinen kaikkiin ihmisiin, ja hänestä pitivät kaikki. Hän pysyi aina iloisena, suorana ja rohkeana miehenä, jota eivät vastoinkäymiset eivätkä onnenoikut saaneet lannistumaan.
Hän palveli aikansa, oli saada reput tutkinnossa, koska nauroi, meni sitten jälleen merille ilomielin, oli veneen päällikkönä, kun ranskalainen sotalaiva vallattiin, ja kun hän oli päässyt laivaan, häntä huvitti sen pieni ranskalainen kapteeni — joka asteli kannella pitkä ja todistettavasti monelle onnettomuutta tuottanut miekka vyöllään — niin että sai vihdoin tuolta pieneltä miekkoselta iskun, joka kaatoi hänet kannelle.
Tämän seikan ja siinä saamansa haavan ansiosta hänet korotettiin luutnantiksi ja määrättiin linjalaivaan Länsi-Intiaan. Siellä hän nauroi keltakuumeelle, sai paikan erään amiraalilaivan saattoaluksessa, oivassa kuunarissa, ja sitten hänet lähetettiin ryöstöretkelle — hankkimaan saalista amiraalille ja virkaylennystä itselleen, mikäli hän kykeni hankkimaan sen jonkin onnellisen sattuman avulla.
Afrikan länsirannalla on pieni lahdelma, jolle satunnaiset kävijät ovat antaneet useampia kuin yhden nimen. Portugalilaisten — jotka ensimmäisinä rohkenivat kyntää Atlantin aaltoja — antama nimi hävisi samalla kuin heidän merivaltansa kukistui. Sitä nimeä, jonka rannikon kähäräpäiset asukkaat ovat sille antaneet, on tuskin koskaan tultu varmasti tuntemaan; kuitenkin sillä on muutamissa vanhoissa englantilaisissa merikorteissa nimenä Sleepers-lahti.
Lahdelman rannat ovat jokseenkin ilottomat ja autiot. Silmä kohtaa ainoastaan loivasti viettävän rannan, jolla on häikäisevän valkeaa hiekkaa, ja ylempänä muutamia pieniä kumpuja, joita Atlantin raivoisat myrskyaallot lakkaamatta huuhtelevat. Maa on kuiva ja paljas, ei pienintäkään kasvillisuuden merkkiä. Lahden vesi on tyyni ja kirkas kuin hienoin kuvastin, hiljaisinkaan loiske rantaa vastaan ei häiritse luonnon rauhaa, vienoinkaan tuulen leyhkä ei liikuta veden pintaa, jota keskipäivän pystysuorat, polttavat auringonsäteet lämmittävät levittäen kaikkialle masentavan kuuman valo- ja lämpövirran. Ainoatakaan vesilintua ei näy liitelemässä veden yllä. Kaikkialla vallitsee hiljaisuus, kolkkous ja autius; ainoastaan silloin tällöin näkyy jättiläishai, joka hitaasti ui eteenpäin kuumassa pintavedessä tai pysyttelee keskipäivän helteessä laiskana paikoillaan. Karumpaa, elottomampaa ja ihmiselle sopimattomampaa seutua tuskin voi kuvitella.
Lahden suussa, noin kolmen sylen syvyisessä paikassa, ankkuritouvi höllällä roikkuen, lojui liikkumattomana laiva, joka olisi herättänyt ihmettelyä jokaisessa, joka olisi osannut arvostella sen huolellista rakennetta. Aluksen piirteet olivat niin viehättävän sopusuhtaiset, että miltei olisi voinut luulla sen lähteneen jumalallisen rakentajan omasta kädestä hänen luomanaan ja valtamerelle uskottuna olentona, joka on määrätty korostamaan hänen töittensä kauneutta ja vaihtelevaisuutta. Sillä suuresta merihirviöstä mitättömimpään evin liikkuvaan otukseen, suuren suuresta myrskylinnusta pahaenteiseen myrskypääskyyn saakka ei ainoallakaan valtameren siivekkäällä eikä evälliselläkään asujalla ollut tarkoituksenmukaisempaa, sopusuhtaisempaa muotoa kuin tällä ihmiskätten mestarityöllä, jonka kauniit viivat ja somat sirot pyöröpuut olivat tällä hetkellä ainoat esineet, jotka kuvastuivat taivaanrannan rajaviivaa vasten.
Valitettavasti tämän mestariteoksen oli luonut ahneus julmaan ja väärään tarkoitukseen, mutta nyt sitä käytettiin vielä hirvittävämpään työhön: se oli ollut orjalaivana — nyt se oli kuuluisa ja pelätty merirosvokuunari "Kostaja".
Ei ollut laivuria, jolla ei ollut tarkkoja ohjeita tuon laivan suhteen, jonka nimi oli tullut niin kuuluksi rikoksien ja konnantöiden yhteydessä, ei missään purjehdukselle mahdollisessa maapallon osassa ainoaakaan kauppalaivaa, jonka väkeä ei olisi hirvittänyt, kun sen nimeä mainittiin tai kun muisteltiin niitä hirmutöitä, joita sen hurja miehistö oli tehnyt. Se oli purjehtinut kaikkialla: idässä, lännessä, pohjoisessa ja etelässä osoittivat ryöstöt ja murhat sen jälkiä.
Laivan perässä oli pieni vene. Kun oli aivan tyyni, näytti siltä kuin vene olisi vetänyt kuunaria luokseen.
Etäältä erehtyi helposti laivan koosta. Sitä saattoi pitää ehkä yhdeksänkymmenen tonnin pikku aluksena, mutta se oli todellisuudessa lähes kahdensadan tonnin kantoinen. — Se oli erikoisen leveä ja näöltään siro ja keveät pyöröpuut olivat tavattoman jykevää tekoa. Kansi oli tehty honkalankuista, joissa ei ollut oksaa eikä halkeamaa, manillahamppuköydet oli somasti laskettu kuparisille jaluspiikeille ja kääritty kiepille kannelle, joka kiilteli puhtauttaan kuvastaen vaaleanvihreitä portaita; väkivivuissa ja kompassikopeissa oli uurteinen mahonkipäällys ja messinkikoristeet, kajuutan ikkunaa suojeli metalliverkko. Kiväärit olivat telineessä isomaston kohdalla, keihäät taas puomin ympäri sidottuina.
Keskellä laivaa, etu- ja isonmaston välillä, oli liikkuvalla lavetilla pitkä, 32-naulainen metallitykki, joka pahalla säällä voitiin laskea alas ja peittää. Kummallakin laidalla oli kahdeksan metallitykkiä, ne olivat pienempiä mutta erinomaisen hyvää työtä. Kuunari todisti rakentajan suurta taitoa ja kaikki sen varustukset huolellisuutta.
Kaikki oli siroa ja somaa, mutta mitään ei ollut liikaa. Puhtaus ja järjestys osoittivat, että päällikkö oli sekä ankara kurinpitäjä että todella pystyvä merimies. Kuinka laiva olisikaan muuten voinut niin kauan jatkaa laitonta, mutta menestyksellistä toimintaansa? Kuinka olisi muuten ollut mahdollista pitää aisoissa pelkistä pahantekijöistä kokoonhaalittua miehistöä, joka ei pelännyt Jumalaa eikä ihmisiä ja josta suurimmalla osalla oli omallatunnollaan hirvittäviä murhia ja vielä iljettävämpiä tihutöitä. Sen tähden, että laivan päällikkö oli miehistöä päätään pitempi joka suhteessa niin ettei kukaan voinut vetää hänelle vertoja, hän sai pidetyksi heidät kurissa. Ei kukaan vetänyt hänelle vertoja älykkyydessä, ammattitaidossa, pelkäämättömyydessä ja ruumiinvoimissa, jotka hänellä olivat kuin jättiläisellä, eikä liioin konnamaisuudessa ja julmuudessa, hän kun näet halveksi kaikkia siveellisiä velvoituksia.
Tämän henkilön varhaisemmista vaiheista oli hyvin vähän tietoja. Epäilemättä hän oli saanut erinomaisen kasvatuksen, ja väitettiin hänen olevan lähtöisin vanhasta, Tweed-virran varsilla asuvasta suvusta. Mutta mistä sattuman oikusta hänestä oli tullut merirosvo, millaiset hairahdukset olivat syösseet hänet yhteiskunnallisesta asemastaan, siitä ei koskaan saatu selvää; se vain tiedettiin, että hän oli muutamia vuosia harjoittanut orjakauppaa, ennen kuin anasti tämän laivan ja aloitti nykyisen hurjan ammattinsa. Merirosvolaivan väki sanoi häntä Kainiksi, ja hyvin valittu nimi se olikin, sillä yli kolmen vuoden ajan hän oli ollut sodassa kaikkia ihmisiä ja kaikki ihmiset häntä vastaan.
Hän oli lähes kahden metrin pituinen, mutta samalla hyvin harteva, mistä jo näki, että hänellä oli tavattomat ruumiinvoimat. Kasvot olisivat olleet kauniit, jolleivät olisi olleet täynnä rumentavia arpia, ja — mikä omituisinta — sinisistä silmistä loisti lempeä katse. Suu oli siromuotoinen, hampaat lumivalkeat, tukka kihartava, ja parta — hänellä oli parta samoin kuin koko laivaväellä — peitti kasvojen alaosan pitkinä, vahvasti aaltoavina suortuvina. Hän oli vartaloltaan mitä sopusuhtaisin, miltei pelottavan suuri ja voimakas. Puku sopi hänelle hyvin: pellavahousut, parkitsemattomasta nahasta tehdyt keltaiset saappaat, leveäraitainen puuvillapaita, punainen kashmirvaippa hartioilla, kultareunuksin somistetut liivit. Mustassa samettitakissa oli kaksi riviä kultanappeja ja päässä somasti koristettu turkkilainen lakki; pitkä veitsi ja pari vyöhön pistettyä pistoolia täydensivät asua.
Laivaväkeen kuului kaikkiaan 165 miestä, kaikkia mahdollisia kansallisuuksia. Päällystönä oli pääasiassa englantilaisia ja skandinaaveja, muut olivat suurimmaksi osaksi espanjalaisia ja maltalaisia. Sitä paitsi laivassa oli portugalilaisia, brasilialaisia ja neekereitä laivaväen täytteenä.
Neekerit kuuluivat siihen mustaan rotuun, joka asuu rannikolla Kap Palmasin lähellä ja jota usein käytettiin sotalaivoissa auttamassa englantilaisia merimiehiä töissä, jotka kuumassa ilmanalassa ovat näille liian raskaita. Mustat neekerit ovat vahvaa väkeä, hyväluontoisia, oivallisia merimiehiä ja kestävät raskasta työtä paremmin kuin muut Afrikan asukkaat. He pitävät englantilaisista ja puhuvat heidän kieltään ymmärrettävästi, ja he ovat hyvin hyvillään, jos heidät "kastetaan" kun he tulevat laivaan. Saamansa nimen he pitävät tavallisesti kautta elämänsä.
Nuo miehet eivät olleet tulleet rosvokuunariin suinkaan vapaaehtoisesti. He olivat palvelleet englantilaisissa laivoissa, jotka kävivät kauppaa rannikolla. Kun laiva oli vallattu ja poltettu ja väestön eurooppalainen osa surmattu, heidät otettiin väkisin merirosvolaivaan. Heille oli luvattu palkkio, jos he hoitavat tehtävänsä, mutta siihen he eivät luottaneet, vaan odottivat vain sopivaa karkaamistilaisuutta.
Kuunarin kapteeni seisoi peräkannella ja tarkasteli väliin kaukoputkella autiota taivaanrantaa odotellen, että jokin laiva ilmestyisi näkyviin. Muu päällystö ja miehistö makaili tai käveli toimetonna kannella huohottaen hirveässä kuumuudessa ja kärsimättömästi odottaen tuulenpuuskaa, joka virvoittaisi kuumaa otsaa.
Kuunarin kajuutta oli sisustettu yksinkertaisesti: kiinteä makuulavitsa kummallakin puolella, perälaipion puolella suuri ruokakomero, joka alun pitäen oli kai aiottu lasin ja posliinin säilytyspaikaksi, mutta oli nyt täynnä kaikenlaisia hopea- ja kultaesineitä; lamput olivat myös hopeaa ja ilmeisesti peräisin jostakin katolisesta kirkosta.
Kajuutassa oli kaksi henkilöä. Toinen oli iloinen, soreamuotoinen neekeri, joka oli ristitty Pompeius Suureksi varmaankin mahtavan kokonsa ansiosta. Toinen oli noin kahdeksantoistavuotias nuorukainen, nähtävästi eurooppalaista syntyperää. Hänen kasvonsa olivat älykkäät ja hienopiirteiset, mutta surumieliset. Hänellä oli melkein samanlainen puku kuin kapteenilla, mutta se näytti hauskemmalta hänen yllään. Hän istui keulanpuoleisella sohvalla kädessään kirja, johon hän silloin tällöin loi silmäyksen seuratessaan välillä neekerin liikkeitä tämän puhdistaessa ja järjestäessä kalliita esineitä.
— Herra Francisco, tämä on erinomaisen kaunis kapine, sanoi Pompeius ihaillen juomakannua, joka oli harvinaisen sirotekoinen.
— Niin on, vastasi Francisco tyynesti, se on todellakin kaunis.
— Kuinka on kapteeni Kain saanu tämän?
Francisco pudisti päätään, ja Pompeius laski sormensa huulilleen ja loi Franciscoon pari silmäystä, joista saattoi helposti havaita hänen tarkoituksensa.
Samassa silmänräpäyksessä kuului kapteeni laskeutuvan kajuuttaan.Pompeius alkoi taas puhdistaa hopeita ja Francisco katsoi kirjaansa.
Mikä merkillinen yhdysside oli kapteenin ja tämän nuorukaisen välillä? Sitä ei tiedetty, mutta kun viimeksi mainittu oli aina kapteenin mukana ja aina elänyt hänen kanssaan, oli yleinen käsitys, että hän oli kapteenin poika, ja laivaväen kesken häntä sanottiin yhtä usein "Nuoreksi Kainiksi" kuin ristimänimeltään Franciscoksi.
Kuitenkin oli havaittu, että he viime aikoina usein riitelivät ja että kapteeni epäluuloisena seurasi kaikkia Franciscon puuhia.
— Älkää salliko minun keskeyttää, sanoi Kain astuessaan kajuuttaan. Ne tiedot, mitä neekeri voi antaa, ovat varmaankin erittäin tärkeitä.
Francisco ei vastannut, vaan oli syventyvinään kirjaansa. Kain loi katseensa vuoroin kumpaankin.
— Kuule, Pompeius, mitä sinä äsken sanoit?
— Mitä sano, herra kapteeni? Minä vain sano: Nuori, herra, tämä on kovin kaunis kapina, minä kysy, mistä te sen saanu, herra Francisco ei vasta mitä.
— Ja mitä se sinuun kuuluu, senkin musta lurjus! kiljaisi kapteeni, tempasi juomakannun ja iski sillä neekeriä päähän, niin että astia meni lyttyyn ja mies kaatui pitkäkseen lattialle. Veri vuoti haavasta, kun hän hämmästyneenä ja vapisten saamastaan iskusta kömpi hitaasti pystyyn. Sanaakaan sanomatta hän lähti pois kajuutasta. Kain heittäytyi arkulle vastapäätä makuusijaa ja lausui ivallisesti nauraen:
— Nyt sinulle tuli ero uskollisesta, hartaasta ystävästä.
— Ja ero vaaratonta ihmistä kohtaan harjoitetusta julmuudesta ja vääryydestä! vastasi Francisco laskien kirjan pöydälle. Neekeri kysyi asiaa viattomuudessaan, sillä hän ei tuntenut niitä seikkoja, jotka liittyvät kannun ryöstämiseen.
— Mutta sinä et unohda niitä, otaksun. No, hyvä on, nuori mies. Mutta varoitan sinua, kuten jo ennen olen monesti varoittanut. Ainoastaan äitisi muisto on estänyt minua jo aikoja sitten heittämästä sinua haikalojen syötäväksi.
— En tiedä kuinka äitini muisto on teihin vaikuttanut. Valitan vain sitä onnettomuutta, että hän jollakin tavoin joutui yhteyteen teidän kanssanne.
— Hän vaikutti minuun sillä tavoin, vastasi Kain, kuin nainen aina vaikuttaa mieheen. Mutta sanon sinulle suoraan: tuo vaikutus laimenee yhä enemmän, enkä minä aio sallia edes äitisi muiston estää minua, jos havaitsen, että jatkat samaan tapaan kuin viime aikoina olet tehnyt. Sinä olet osoittanut kapinamieltä minua kohtaan miesten kuullen, olet vastustanut käskyjäni, ja minulla on täysi syy otaksua, että olet salahankkeissa minua vastaan.
— Voinko osoittaa muuta kuin halveksimista, vastasi Francisco, kun saan nähdä moisia hirvittäviä, kylmäverisen julmia tihutöitä kuin äskeinenkin? Miksi toitte minut tänne ja miksi pidätte minua täällä? En pyydä mitään muuta kuin että sallitte minun lähteä pois koko laivasta. Te ette ole isäni, sen olette itse sanonut minulle.
— En, minä en ole sinun isäsi, mutta sinä olet äitisi poika.
— Se ei anna teille mitään oikeutta komennella minua, vaikka olisitte ollut naimisissa äitini kanssa; mutta te —
— En ollut naimisissa hänen kanssaan.
— Jumalan kiitos, sillä naimisissa olo teidän kanssanne olisi ollut vielä suurempi häpeä.
— Mitä sanot! kivahti Kain tarttuen samassa nuorukaista kauluksesta ja nostaen hänet korkealle kuin leikkikalun. — Mutta ei — en voi unohtaa äitiäsi. Kain hellitti kätensä Franciscosta ja istuutui jälleen arkulle.
— Tehkää mitä tahdotte, sanoi Francisco toinnuttuaan, ei ole yhtään väliä, lyöttekö pääni puhki vai heitättekö minut mereen haitten ruoaksi, sehän olisi ainoastaan yksi uusi murha entisten lisäksi.
— Hullu! Mieletön! Miksi kiusaat minua? vastasi Kain ponnahtaen pystyyn ja syöksyen saman tien kajuutasta.
Keskustelulta ei ollut puuttunut kuuntelijoita, sillä kajuutan ovet olivat auki ja ikkuna raollaan. Kainin kasvot kuumottivat hänen porhaltaessaan käytävien läpi kannelle. Hän havaitsi ensimmäisen perämiehen seisovan luukulla ja monen laivamiehen kohonneen makuupaikoiltaan kyynärpäiden varaan kurkottaen päätään ikään kuin kuunnellakseen kajuutasta kuuluvaa keskustelua.
— Se ei koskaan käy päinsä, herra, lausui perämies Hawkhurst pudistaen päätään.
— Ei, vastasi kapteeni, ei, vaikka hän olisi oma poikanikin. Mutta mitä on tehtävä? Hän ei anna pelotella itseään.
Hawkhurst osoitti laskuportaita.
— Säästäkää neuvonne siksi, kunnes minä niitä kysyn! ärähti kapteeni ja kääntyi synkkänä pois.
Sillä välin Francisco asteli edestakaisin kajuutassa syviin ajatuksiin vaipuneena. Vaikka hän oli nuori, hän piti elämää vähäarvoisena; mikään side ei kiinnittänyt häntä siihen eikä tehnyt sitä hänelle elämisen arvoiseksi. Hän muisti äitinsä, mutta ei tämän kuolemaa, joka oli pidetty häneltä salassa.
Seitsemän vuoden vanhasta hän oli purjehtinut Kainin seurassa orjalaivassa ja siitä asti ollut hänen parissaan. Viime aikoihin asti hänelle oli uskoteltu, että kapteeni oli hänen isänsä. Niinä vuosina, jolloin Kain harjoitti orjakauppaa, hän oli uhrannut paljon aikaa nuorukaisen kasvatukseen, ja sattumalta oli ainoa kirja koko laivassa Kainin alkaessa opettaa poikaa sama Raamattu, joka oli ollut Franciscon äidin oma. Tästä kirjasta hän oppi lukemaan, ja sitä mukaa kuin hänen kasvatuksensa edistyi, hankittiin uusia kirjoja. Saattaa tuntui omituiselta, ettei se kauppa, jota hänen kasvatusisänsä harjoitti, turmellut pojan luonnetta; mutta hän oli aina pitänyt neekereitä alhaisempana ihmislajina. Tämän otaksuman teki eurooppalaisten heitä kohtaan osoittama julmuus täysin ymmärrettäväksi.
Franciscon luonne oli niin lempeä ja jalomielinen, ettei huonojen ihmisten antama esimerkki tai seurustelu heidän kanssaan voinut häntä turmella. Vartuttuaan hän alkoi yhä itsenäisemmin arvostella asioita ja häntä inhotti se julma tapa, jolla onnettomia tummaihoisia kohdeltiin. Ensi aluksi eivät tihutyöt olleet perin likaisia: laivoja oli otettu kiinni ja ryöstetty, mutta ihmishenget oli säästetty. Mutta pahuuden tiellä edistytään nopeasti, ja kun kuunari oli vapaiksi päästettyjen vankien kertomusten johdosta ollut usean kerran vaarassa joutua kiinni, ei viime aikoina enää säästetty ihmishenkiä, ja sangen usein oli murhia seurannut vielä häpeällisempiäkin tekoja.
Francisco oli ollut hirvittävien tihutöiden todistajana, hän oli koettanut pelastaa onnettomia, mutta turhaan.
Inhoten kapteenia, laivaväkeä ja heidän julmuuksiaan hän oli viime aikoina pelkäämättä lausunut julki ajatuksensa ja asettunut vastustamaan kapteenia, sillä kerran Kain oli ilmaissut, ettei Francisco ollut hänen poikansa.
Jos joku laivamiehistä tai päällystöstä olisi puhunut kymmenennen osankaan siitä, mitä kapteeni oli saanut kuulla pelkäämättömän Franciscon huulilta, hän olisi jo aikoja saanut maksaa rohkeutensa hengellään, mutta Kainin rinnassa oli Franciscoa kohtaan tunne, jota oli mahdoton tukahduttaa, yhdessä elämisen ja tottumuksen aiheuttama tunne. Muutamia vuosia nuorukainen oli ollut hänen seuralaisensa ja tottumuksen voimasta ikään kuin osa hänestä itsestään. Ihmisluonteessa on taipumus, joka ei koskaan häviä, tarve omistaa jotakin, mitä rakastaa, suojella ja varjella, ja jollei sitä voi osoittaa ihmisolennolle, se kohdistuu koiraan tai muuhun eläimeen. Semmoinen oli se tunne, joka niin lujasti liitti Kainin Franciscoon ja joka tähän asti oli pelastanut nuorukaisen hengen.
Kuljettuaan hetken aikaa edestakaisin nuorukainen istuutui arkulle, jolta kapteeni äsken oli noussut; hänen katseensa kääntyi heti Pompeiukseen, joka kurkisti kajuuttaan ja viittasi hänelle sormellaan.
Francisco nousi, otti kaapista pullon, jossa oli viinaa, lähestyi ovea ja ojensi pullon neekerille lausumatta sanaakaan.
— Herra Francisco, kuiskasi Pompeius, Pompeius sano — kaikki neekerit sano — jos te aiko karata, tulee neekerit myös. Pompeius sano — kaikki neekerit sano jos tahto tappaa te — ei koskaan tappa, jos vain yksi neekeri elä.
Sitten neekeri työnsi kädellään Franciscon hiljaa luotaan ja kiiruhti välikannelle.
Vihdoin tuuli alkoi puhaltaa. Kapteeni määräsi yhden miehen tähystämään tarkasti, itse hän asteli kannella edestakaisin ensimmäisen perämiehen kanssa.
— Mahdollisesti se on lähtenyt vasta päivää tai paria myöhemmin, sanoi kapteeni jatkaen keskustelua, mutta sen olen ottanut huomioon laskuissani, ja luottakaa siihen, että jos se kulkee itäistä väylää, tapaamme sen heti kohta. Jollei se tule näkyviin illalla, kun vielä on valoisaa, lasken suoraan merelle. Minä tunnen portugalilaisen. Nyt on hyvä tuulenpuuska; levittäkää halkaisijapurje ja pitäkää silmällä, että ankkuri on valmiina.
Päivä alkoi kallistua iltaan. Päivällinen oli kannettu kajuuttaan. Kapteeni meni sinne ja istuutui pöytään Franciscon kanssa, joka söi ääneti. Kapteenin viha oli nyt lauhtunut ja hän koetti aloittaa keskustelun pojan kanssa. Mutta aivan yllättäen tähystäjä ilmoitti havainneensa laivan näköpiirissä.
— Siinä se nyt on! huudahti kapteeni ja hypähti ylös, mutta istuutui jälleen kuin hillitäkseen levottomuuttaan.
Francisco, joka nojasi kyynärpäitään pöytään, vei kätensä otsalleen ja peitti silmänsä.
— Se on suuri laiva, herra. Saatoimme erottaa toisen reivin sen märssypurjeessa, sanoi Hawkhurst, joka pisti päänsä kajuutan ikkunasta sisään.
Kapteeni otti äkkiä siemauksen viinipullosta, loi vihaisen katseenFranciscoon ja riensi kannelle.
— Nyt varuillanne, pojat! huusi kapteeni tarkasteltuaan tuokion vierasta laivaa kaukoputkellaan. Hyvä, se se on. Kootkaa aurinkopurjeet ja nostakaa ankkuri. Pojat, tuossa laivassa on enemmän hopeaa kuin teidän arkkuihinne mahtuu, ja Goan kirkkojen hyvät pyhimykset saavat huoleti odottaa vielä jonkin aikaa kultaisia kynttilänjalkojaan.
Käden käänteessä oli väki täydessä työssä, kaikki miehet kiskoivat ankkuriköyttä laivan peräpuoleen ja nostivat ankkurin keulalaidan alle. Kahta minuuttia myöhemmin "Kostaja" purjehti merelle ja ohjasi kulkunsa vieraan laivan tien poikki. Tuuli kiihtyi, ja kuunari kynti aaltoja kiitäen kuin hai saaliinsa perässä.
Tunnin kuluttua saattoi selvästi erottaa laivanrungon, mutta aurinko oli laskeutumaisillaan, ja ennen kuin rosvolaivassa oli ehditty saada selville portugalilaisen tykistö, oli jo pimeä.
Oli mahdoton sanoa, oliko vieraasta laivasta huomattu kuunaria vai ei; ainakaan se ei ollut muuttanut suuntaansa. Arvatenkaan sen väki ei olisi pitänyt sen enempää lukua, vaikka olisikin nähnyt sen. "Kostajassa" ei suinkaan oltu jouten. Keskilaivan pitkän tykin ympäriltä oli raivattu pois kaikki esineet, jotka olivat olleet tiellä; muut tykit oli samoin pantu kuntoon, ammustarvikkeet tuotu paikoilleen, kaikki oli järjestetty taistelun varalta yhtä jäntevästi ja yhtä lujaa sotakuria noudattaen kuin sotalaivassa.
Vainottua alusta ei ollut päästetty näkyvistä. Merirosvolaivan kapteeni piti sitä yhä silmällä yökaukoputkellaan. Noin tuntia myöhemmin oli kuunarin ja takaa-ajetun laivan välimatka mailia lyhempi, ja kuunari muutti nyt suuntaansa päästäkseen tuulen alapuolelle kaapelinmitan päähän laivasta. Kain seisoi partaan luona ja huusi vieraalle. Siitä vastattiin portugalin kielellä.
— Kääntäkää vastatuuleen tai ammun teidät upoksiin! jatkoi Kain samalla kielellä.
Portugalilaiset antoivat ratkaisevan vastauksen lähettämällä tiheän luotituiskun hätyyttäjiä vastaan. Tykit oli suunnattu liian korkealle, niin etteivät laukaukset osuneet kuunarin matalaan runkoon, mutta vaikutuksen ne kuitenkin tekivät: halkaisijapuomi meni mereen, isonmaston kahveli halkesi ja joukko sekä kiinteitä että juoksevia köysiä putosi jymähtäen kuunarin kannelle. Musketinluodit tuottivat vielä enemmän tuhoa: kolmetoista merirosvoa haavoittui, niistä muutamat pahasti.
— Hyvin tehty, herra portugalilainen! kiljaisi Hawkhurst. Pirukaan ei olisi voinut arvata teitä noin rohkeaksi.
— Kyllä se kepponen tulee heille kalliiksi, vastasi tyynesti Kain, joka oli pysynyt vaarallisella paikallaan.
— Veri verestä, kun minusta on kysymys, virkkoi toinen perämies katsellen kapeaa punaista verivirtaa, joka käsivarteen tulleesta haavasta valui pitkin vasemman käden sormia. Ota jotakin riepua ja sido tämä haava, Bill!
Sillä välin Kain oli antanut tykkimiehille käskyn suunnata korkeammalle, ja nyt vastattiin myös kuunarista.
— Nyt riittää, pojat! Käskekää kääntymään oikealle, Hawkhurst! Meidän ei kannata menettää enempää väkeä.
Kuunari kääntyi ja purjehti purjeet höllällä vastustajastaan poispäin.
Portugalilaiset, jotka luulivat kuunarin pakenevan odottamattomasta vastarinnasta pelästyneenä, kohottivat kaikuvan hurraahuudon.
— Viimeisen kerran te nyt hurrasitte! sanoi Kain pilkallisesti.
— Nyt ylös tuuleen, Hawkhurst! Miehittäkää pitkä tykki ja pitäkää huoli siitä, että joka laukaus osuu portugalilaiseen! Muu väki asettakoon uuden halkaisijapuomin ja ryhtyköön pujottamaan ja solmimaan takilaa.
Kuunari kääntyi ja kulki nyt samaan suuntaan kuin portugalilainen, noin mailin verran tai vähän enemmän sen takana. Pitkää 32-naulaista tykkiä käytettiin säännöllisesti; jokainen laukaus osui vainottuun laivaan, tunkeutui sisään kajuutan ikkunasta tai muualta peräpuolelta. Turhaan laiva muutti suuntaansa kääntäen vastustajalle kylkensä; kuunari vähensi heti purjeitaan pysyäkseen siitä saman matkan päässä, joten laivalla ei ollut mitään hyötyä laitatykeistään; mutta kuunarin pitkä tykki teki yhä tuhojaan. Vieras laiva oli merirosvojen armoilla eivätkä he suinkaan säästäneet uhriaan.
Kolme tuntia kesti takaa-ajoa, kunnes tykki, joka oli messinkiä, kuumeni siinä määrin, että merirosvokapteenin täytyi käskeä lopettamaan ampuminen. Oliko vieras laiva antautunut vai ei, sitä oli nyt pimeässä mahdoton saada selville. Pitkällä tykillä ammuttaessa oli vaihdettu uusi isomaston kahveli ja halkaisijapuomi, kaikki kiinteät ja juoksevat köydet oli korjattu. Kuunari pysyi entisen matkan päässä laivasta ja seurasi sen vanavedessä, kunnes aamu valkeni.
Portugalilainen laiva oli niitä harvoja Itä-Intian purjehtijoita, joita Portugalin hallitus vielä aika ajoin lähetti maahan, joka kerran oli ollut sen herruuden alaisena, mutta jossa sillä nykyään on ainoastaan muutamien mailien laajuinen alue. Se oli matkalla Goaan, ja siinä oli pieni sotaväenosasto, uusi kuvernööri kahden poikansa kanssa, piispa veljentyttärineen sekä tämän kamarineito. Kun laiva lähti purjehtimaan mukanaan sellainen lasti, se oli tietysti harvinainen tapaus, josta yleisesti puhuttiin jo aikoja ennen lähtöä. Jo useita kuukausia ennen Kain oli saanut tarpeelliset tiedot laivan lastista ja määräpaikasta, mutta — kuten portugalilaisille usein tapahtui — lähtö lykkäytyi kerran toisensa perästä, ja vasta kolme viikkoa sitten hän oli saanut varman tiedon siitä, että laiva todella oli lähtenyt. Kain purjehti silloin nopeasti pitkin rannikkoa väijytyksiin Sleepers-lahteen.
Kuunarin tykki oli saanut aikaan suurta tuhoa. Laivan miehistöstä sekä sotamiehistä oli monta kaatunut ja huomatessaan puolustusyritykset turhiksi eloon jääneet alkoivat ajatella omaa turvallisuuttaan ja riensivät lastiruumaan etsiäkseen suojaa sen loukoista.
Kun kuunarin tuli taukosi, portugalilaisen laivan kannella oli ainoastaan kapteeni sekä ahavoitunut merimies, joka piti perää. Muu laivaväki ja matkustajat olivat sulloutuneet ahtaaseen soppeen lastiruuman pohjalle, toiset hoitelivat haavoittuneita, toiset rukoilivat pyhimyksiä. Piispa, pitkä, arvokkaan näköinen mies, joka näytti olevan kuudenkymmenen korvilla, oli polvillaan keskellä tuota parin, kolmen lyhdyn heikosti valaisemaa ihmisryhmää vaipuneena hartaaseen rukoukseen, joka hänen täytyi aina väliin keskeyttää, kun oli annettava synninpäästö haavoittuneille, joita henkitoreissaan kannettiin hänen eteensä. Hänen toisella puolellaan oli polvillaan hänen orpo veljentyttärensä, noin seitsentoistavuotias tyttö, joka toisinaan loi silmänsä piispaan tämän rukoillessa ja katseli sitten taas säälivin silmin kuolevia maanmiehiään, joiden viimeisiä hetkiä tämä pyhä toimitus lohdutti.
Piispan toisella puolella seisoi kuvernööri don Felipe de Rivolta molempine poikineen, jotka olivat kukoistavia nuorukaisia ja kuninkaan palveluksessa. Don Felipe itse oli synkkä; hän käsitti, että pahin oli odotettavissa. Vanhempi poika katseli lakkaamatta Teresa da Silvaa — juuri samana iltana he olivat kävellessään yhdessä laivan kannella vaihtaneet uskollisuudenlupauksia, juuri tänä iltana he olivat tunteneet sanomatonta riemua nykyisyydestä ja koristaneet loistavin unelmin tulevaisuutensa.
Portugalilaisten päällikkö oli mennyt peräpuolelle ja pysähtynyt peränpitäjän, vanhan Antonion viereen.
— Minä näen sen yhä vielä kaukoputkellani, eikä se kuitenkaan ole ampunut ainoatakaan laukausta lähes kahteen tuntiin. Luuletko että sen pitkä tykki on jotenkin vioittunut? Siinä tapauksessa meillä olisi mahdollisesti vielä toivoa.
Antonio pudisti päätään.
— Minä pelkään, herra kapteeni, ettei meillä ole enää toivoa. Huomasin pamahduksesta, että tykki on messingistä; tuollainen kuunari ei voisikaan pitää niin pitkää ja suurta rautatykkiä. Aivan varmasti sen päällikkö vain odottaa metallin jäähtymistä ja päivän valkenemista. Yksi tai pari kauaskantavaa tykkiä olisi mahdollisesti voinut meidät pelastaa, mutta nyt, kun tuolla vieraalla on se etu, että se on meidän peräpuolellamme, olemme sen armoilla.
— Mikähän se lienee… ehkä ranskalainen kaapparialus.
— Toivon että se olisi ja olen luvannut hopeisen kynttilänjalan Pyhälle Antoniolle, jollei se ole pahempi. Siinä tapauksessa meillä olisi vielä hieman toivoa saada nähdä kotimme. Mutta pelkään, etteivät asiat ole niin onnellisesti.
— Miksi sinä sitten luulet tuota kuunaria?
-. Merirosvoksi, josta olemme kuulleet niin paljon puhuttavan.
— Jeesus varjelkoon. Siinä tapauksessa meidän täytyy taistella niin kauan kuin mahdollista.
— Niin minä aionkin tehdä, herra kapteeni, sanoi Antonio tarttuen jälleen ruoriin.
Aamu alkoi jo sarastaa, ja kuunari näkyi nyt selvästi laivan takana saman matkan päässä yhä jatkaen takaa-ajoaan, mutta sen kannella ei voinut huomata mitään liikettä. Vasta kun aurinko oli kohonnut vähän matkaa taivaan rantaa korkeammalle tuprahti jälleen savupilvi kuunarin keulalaidan ympärillä ja tykinluoti tunkeutui rytisten portugalilaisen laivan hirsien läpi. Merirosvo tahtoi odottaa auringonnousua todetakseen oliko mitään muita laivoja näkyvissä, ennen kuin iski kiinni uhriinsa. Portugalilainen kapteeni meni laivan perään ja nosti lipun, mutta kuunari ei näyttänyt omaansa. Jälleen vingahti tykinluoti repäisten onnettoman laivan kantta, ja moni, joka oli tullut kannelle kuulemaan miten asiat olivat, painui jälleen joutuin entiseen turvapaikkaansa.
— Pidä huolta peräsimestä, Antonio, virkkoi kapteeni. Minun täytyy mennä neuvottelemaan kuvernöörin kanssa.
— Olkaa huoleti, herra kapteeni; niin kauan kuin nämä jäsenet pysyvät koossa teen velvollisuuteni, vastasi vanha merimies, vaikka hän oli kovin väsynyt pitkäaikaisesta valvomisesta ja ponnistuksista.
Kapteeni laskeutui ruumaan, jossa tapasi suurimman osan laivaväestä ja matkustajista.
— Hyvät herrat, hän sanoi kääntyen kuvernöörin ja piispan puoleen. Kuunari ei ole näyttänyt lippuaan, vaikka meidän lippumme on vedetty mastoon. Olen tullut kuulemaan mielipidettänne. Vastarinta on mahdotonta, sillä pelkään pahoin, että olemme joutuneet merirosvojen kynsiin.
— Merirosvojen! huudahtivat useat säikähtyneinä.
— Hiljaa, rakkaat ystävät, hiljaa! sanoi piispa levollisesti. Minä en voi päättää, mikä olisi parasta tällaisessa tapauksessa, hän jatkoi sitten kääntyen kapteenin puoleen. En osaa neuvoa mitään. Olen rauhan mies enkä siis kykene ottamaan osaa sotaneuvotteluun. Don Felipe, jätän kysymyksen kokonaan teidän ja teidän poikienne ratkaistavaksi. Älä vapise, rakas Teresa, olemme aina Kaikkivaltiaan suojassa.
— Pyhä neitsyt, armahda meitä! huudahti Teresa.
— Tulkaa, pojat, virkkoi don Felipe, mennään kannelle neuvottelemaan. Kukaan muu ei saa tulla mukaan, sillä on tarpeetonta panna alttiiksi ihmishenkiä, joista vielä voi olla hyötyä.
Don Felipe da Rivolta ja hänen poikansa menivät kapteenin mukana peräkannelle.
— Yksi ainoa pelastuksen mahdollisuus meillä ehkä vielä on, sanoi vanha Antonio hetkisen kuluttua. Lasketaan lippu alas ikään kuin aikoisimme antautua. Silloin saamme nähdä mikä tuo laiva on laatuaan, ja jos se on merirosvoalus, meidän täytyy taistella viimeiseen saakka. Jos kuunari asettuu meihin sivuittain kuten arvelen, täytyy kaikkien miesten valmistautua taistelemaan vimmatusti.
— Olet oikeassa, Antonio, vastasi kuvernööri. Laskekaa lippu ja katsotaan, mihin toimiin vihollinen sitten ryhtyy. Menkää alas, pojat, ja kehottakaa väkeä tekemään velvollisuutensa.
Niin kuin Antonio oli jo edeltäpäin arvannut, kuunari lakkasi ampumasta ja lisäsi purjeitaan heti kun portugalilaisen lippu oli laskettu alas. Se laski laivan kylkeen, ja isonmaston kahveliin ilmestyi äkkiä pelätty musta lippu, merirosvojen tunnusmerkki; sitten rosvolaiva ampui portugalilaista laivaa, ja ennen kuin ruudin savu oli haihtunut, molempien kyljet pyörähtivät vastakkain ja parrakkaat merirosvot hyökkäsivät laivaan.
Portugalilaisen laivan miehistö muodosti yhdessä sotamiesten kanssa vielä melkoisen joukon. Mustan lipun nähdessään merimiehet tunsivat hyytävää pelkoa, mutta samalla he tunsivat, että heidän oli uljaasti jatkettava puolustautumista, vaikka se olisikin toivotonta.
— Puukot käteen, miehet, puukot käteen! huusi Antonio ja hyökkäsi merirosvoja kohti urhoollisimpien seuraamana.
— Veri verestä! kiljaisi toinen perämies tavoittaen vanhusta.
— Tuosta saat! vastasi Antonio, ja hänen puukkonsa tunkeutui merirosvon sydämeen samassa kun hän itse kaatui kuolleena maahan.
Nyt syntyi vimmattu tappelu elämästä ja kuolemasta, mutta merirosvojen suurempi lukumäärä ja hurjuus ratkaisivat taistelun. Kain ja Hawkhurst ryntäsivät eteenpäin ja tappoivat kaikki, jotka yrittivät vastarintaa. Merirosvokapteenin sivallus halkaisi don Felipen pään hartioihin saakka. Toinen isku tappoi vanhimman pojan, samalla kun Hawkhurstin miekka lävisti toisen. Portugalilainen kapteeni oli kaatunut eikä miehistö enää voinut pitää puoliaan. Alkoi yleinen verilöyly, ja kaatuneiden ruumiit viskattiin mereen. Viiden minuutin kuluttua ei ollut enää yhtään ainoaa portugalilaista hengissä onnettoman laivan verisellä kannella.
— Hawkhurst, antakaa käsky, ettei kukaan saa mennä alas, komensi kapteeni.
— Olen jo antanut ja asettanut vartijoita luukkujen kohdalle.Laskemmeko kuunarin ulommaksi?
— Antaa sen jäädä tähän viereen, tuuli on jo varsin heikko. Puolen tunnin perästä on ihan tyyni. Olemmeko menettäneet paljon väkeä?
— Ainoastaan seitsemän jos olen oikein laskenut, mutta toinen perämiesWallace on kaatunut.
— No, sitten pääsee joku muu toiseksi perämieheksi eikä pienoinen viranylennys tee haittaa. Ottakaa tusina parhaita miehiämme ja etsikää tarkoin koko laiva. Kyllä täällä vielä täytyy olla joitakuita elossa. Kuulkaapas, lähettäkää vartioväkeä kuunariin; se on nyt värillisten hallussa, ja —
— Entä mitä teemme niille, jotka löydämme tuolta alhaalta? kysyiHawkhurst.
— Ne saakoot elää.
— Hyvä on, muuten meidän taitaisi olla vaikea löytää sitä osaa lastista jonka tahdomme, sanoi Hawkhurst ja laskeutui luukusta keräämään kokoon miehiä, jotka parhaillaan etsivät saalista yläkannelta ja kapteenin hytistä.
— Tänne, maltalaiset! Tulkaa pois sieltä ja pitäkää tarkoin silmällä, näettekö mitään laivaa lähistöllä, sanoi kapteeni ja meni peräpuolelle.
Ennen kuin Hawkhurst oli koonnut väen ja lähettänyt sen kuunariin, ilma oli muuttunut aivan tyveneksi.
Missä Francisco oleskeli tuon verisen näytöksen aikana? Hän oli pysynyt koko ajan kuunarin kajuutassa. Kain oli monesti turhaan käynyt hänen luonaan kehottamassa häntä tulemaan mukaan laivan valtaukseen. Nuorukaisen vastaus merirosvon uhkauksiin ja kiivaisiin kehotuksiin oli aina sama:
— Tehkää minulle mitä tahdotte, minä olen tehnyt päätökseni. Tiedättehän, etten pelkää kuolemaa. Niin kauan kuin olen tässä laivassa, en aio ottaa osaa julmuuksiinne. Jos kunnioitatte äitini muistoa, niin sallikaa hänen poikansa koettaa ansaita leipänsä rehellisesti ja kunniallisesti.
Nämä Franciscon sanat soivat kapteenin korvissa hänen kävellessään edestakaisin portugalilaisen laivan peräkannella. Hänen täytyi myöntää, että nuorukainen oli aivan yhtä rohkea kuin hän itse. Hän ihmetteli juuri mitä hänen oli tehtävä Franciscolle, kun Hawkhurst ilmestyi kannelle miehineen, jotka laahasivat kuutta verilöylystä pelastunutta. Nämä olivat piispa, hänen veljentyttärensä, tämän nuori portugalilainen kamarineito, laivan toimitsija, suntio ja lisäksi piispan palvelija. Heidät asetettiin riviin kapteenin eteen, joka katseli heitä ankarin, tutkivin silmäyksin. Piispa uhmasi ylpeästi Kainin katsetta, vaikka tiesikin, että hänen viimeinen hetkensä oli tullut; veljentytär sen sijaan varoi katsomasta merirosvokapteenia silmiin ja vilkui arasti ympärilleen nähdäkseen, oliko siellä muita vankeja ja oliko siinä tapauksessa hänen sulhasensa niiden joukossa. Mutta hän ei huomannut etsimäänsä, näki vain partaisia merirosvonnaamoja ja vereen tahrautuneen laivankannen.
Hän kätki kasvonsa käsiinsä.
— Tuokaa esille tuo mies, sanoi Kain viitaten palvelijaan. Kuka sinä olet?
— Herra piispan palvelija.
— Entä sinä? jatkoi kapteeni.
— Vähäpätöinen kirkonpalvelija. Nyt olen herra piispan seurueessa.
— Ja kuka sinä olet? ärjäisi kapteeni kolmannelle.
— Laivan toimitsija.
— Viekää hänet syrjään.
— Tarvitsetteko noita muita? kysyi Hawkhurst.
— En.
Hawkhurst viittasi muutamille merirosvoille, jotka veivät pois piispan molemmat palvelijat. Kohta kuului tukahtunut huuto ja aika loiskahdus — mies parat heitettiin yli laidan. Merirosvokapteeni tiedusteli laivan toimitsijalta lastia ja sen säilytyspaikkoja, mutta äkkiä kuulustelun keskeytti yksi merirosvoista, joka juoksi läähättäen kertomaan, että laiva oli saanut useita osumia vedenrajaan ja vajosi nopeasti. Kain, joka miekka kädessä seisoi tykinlavetilla, kohotti kätensä ja antoi miehelle miekankahvalla iskun, joka musersi pääkallon ja kaatoi rosvon kuolleena kannelle.
— Siinä saat palkan tiedonannostasi, senkin lavertelija. Jos nämä lurjukset niskoittelevat vaatiessamme heiltä tarpeellisia tietoja, emme kenties ehdi saada mitään saalista.
Muilla merirosvoilla ei näkynyt olevan mitään muistuttamista rangaistusta vastaan, ja ruumis korjattiin pois.
— Mitä armahtavaisuutta me saatamme odottaa näiltä, jotka eivät armahda edes toisiaan? lausui piispa luoden silmänsä korkeuteen.
— Hiljaa! tiuskaisi Kain ja kysyi sitten toimitsijalta, mitä lastiruumassa oli.
Mies raukka vastasi kysymykseen mitä tiesi.
— Entä hopea ja sotaväelle tulevat rahat? Missä ne ovat?
— Rahat ovat viinikellarissa, mutta hopeasta en tiedä mitään, se on kai jossakin piispan arkuissa.
— Hawkhurst, menkää heti viinikellariin etsimään rahoja. Sillä välin aion tehdä muutamia kysymyksiä tälle kunnianarvoisalle piispalle.
— Tarvitsetteko vielä laivan toimitsijaa?
— En tarvitse, menköön matkoihinsa.
Mies parka heittäytyi polvilleen osoittaakseen kiitollisuuttaan, mutta merirosvot laahasivat hänet mukaansa, ja tuokion kuluttua hänen ruumiinsa oli haikalojen hampaissa.
Sillä välin oli Francisco, joka oli neekereiltä kuullut laivassa olevista vangeista, merirosvokapteenin huomaamatta yhtynyt peräkannella olevaan joukkoon kehottaakseen merirosvoja armahtavaisuuteen.
— Kunnianarvoisa isä, virkkoi Kain lyhyen äänettömyyden jälkeen piispalle, teillä on monta arvokasta esinettä mukananne laivassa?
— Minulla ei ole mitään muuta kuin tämä tyttö raukka, ja hänen toivon pääsevän enkelinä taivaaseen, vastasi piispa.
— Mikäli teidän saarnoihinne on uskomista, tämä maailma on kiirastuli, joka on läpäistävä ennen taivaan iloon pääsemistä, ja kidutusta saa tyttö riepu kärsiä jos kieltäydytte kertomasta mitä tiedätte. Teillä on mukananne suuret varastot kulta- ja hopeakoruja. Missä ne ovat?
— Niiden tavaroiden joukossa, jotka on uskottu minun huostaani.
— Kuinka monta myttyä teillä on kaikkiaan?
— Sata, jollei enemmänkin.
— Olkaa siis hyvä ja ilmoittakaa, missä kalleudet ovat.
— Kulta ja hopea eivät ole minun omaisuuttani, ne ovat Jumalan, sillä ne on aiottu hänen kunniakseen, vastasi piispa.
— Vastatkaa pian! Ei mitään mutkitteluja! Missä ne ovat?
— Sitä en tahdo sanoa sinulle, sinä veren tahraama mies! Ainakin tämän kerran petyt toiveissasi, ja meri nielee nuo maalliset aarteet, joita hankkiaksesi sinä olet saastuttanut kätesi. Paina mieleesi, murhamies; et saa ikinä tietää missä aarteet ovat.
— Ottakaa kiinni tyttö, miehet! huusi Kain. Saatte hänet omaksenne.Tehkää hänelle mitä tahdotte.
— Pelasta minut! Oi, pelasta minut! rukoili Teresa tarttuen piispaan.
Merirosvot kävivät Teresaan käsiksi, mutta nyt Francisco, joka oli seisonut kapteenin takana, ryntäsi esiin ja sysäsi lähinnä seisovat syrjään.
— Pidättekö itseänne miehinä? hän huusi merirosvoille, jotka väistyivät. Hurskas isä, minä kunnioitan teitä, mutta en voi pelastaa teitä! hän jatkoi sitten surullisesti. Teen kuitenkin parhaani. — Rukoilen teitä, hän sanoi sitten kääntyen Kainin puoleen, sen rakkauden nimessä, jota kerran tunsitte äitiäni kohtaan, sen ystävyyden nimessä, jota ennen olette tuntenut minua kohtaan: älkää tehkö tätä julmuutta! — Pojat, jatkoi Francisco kääntyen merirosvoihin päin, yhtykää minuun ja rukoilkaa armoa kapteeniltanne. Te olette liian urhoollisia ja miehekkäitä voidaksenne häväistä viatonta ja turvatonta olentoa, liian miehuullisia voidaksenne vuodattaa pyhän miehen ja tämän tyttö raukan verta.
Kaikki vaikenivat. Näytti siltä kuin merirosvot olisivat taipuneet Franciscon puolelle. Kapteeninkin kasvolihakset vavahtelivat mielenliikutuksesta.
Samassa Teresan kamarineito, joka pelästyksissään oli vaipunut polvilleen ja luonut arkoja silmäyksiä merirosvoihin, huudahti ilosta, huomatessaan heidän joukossaan rakkaan ystävän. Tämä oli nuori, viidenkolmatta ikäinen mies. Entisinä viattomina aikoina hän oli ollut kamarineidon sulhanen, ja tyttö oli vuosikausia surrut luullen häntä kuolleeksi, kun ei laivasta, jossa nuorukainen oli lähtenyt merille, ollut kuulunut mitään. Laivan olivat merirosvot vallanneet, ja pelastaakseen henkensä mies oli liittynyt heidän joukkoonsa.
— Filip, Filip! huusi tyttö heittäytyen miehen syliin. Neiti! Tämä onFilip! Me olemme pelastuneet!
Filip tunsi heti entisen morsiamensa. Tytön näkeminen herätti hänen mielessään muinaisten viattomien ja onnellisten päivien muiston, ja rakastuneet syleilivät kauan toisiaan.
— Säälikää heitä! Pelastakaa heidät! jatkoi Francisco kääntyen uudelleen kapteenin puoleen.
— Jumala sinua siunatkoon, nuori mies! virkkoi piispa astuen esiin ja laskien kätensä Franciscon pään päälle.
Kain ei vastannut mitään, mutta hänen leveä rintansa paisui mielenliikutuksesta. Silloin Hawkhurst äkkiä tunkeutui esiin miesjoukon läpi.
— Kiiruhtakaa, kapteeni! hän huusi. Vettä on jo kuusi jalkaa! Nyt on pidettävä huolta, että saamme edes hopea- ja kultaesineet haltuumme.
Tämä tieto näytti tukahduttavan kapteenin mielenliikutuksen.
— Kas niin, nopeasti nyt, herra! hän tiuskaisi piispalle. Missä aarre on? Mutta älkää laskeko leikkiä minun kanssani, tai taivaan nimessä…
— Älkää vedotko taivaaseen! vastasi piispa. Olette jo kuullut vastaukseni.
Kapteeni kääntyi poispäin ja antoi muutamia käskyjä Hawkhurstille, joka kiiruhti kannen alle.
— Viekää pois tuo poika, sanoi Kain merirosvoille osoittaen Franciscoa. Erottakaa nuo hulluttelijat toisistaan, hän jatkoi katsahtaen siihen suuntaan, missä Filip ja tyttö vielä itkien syleilivät toisiaan.
— Ei koskaan! huudahti Filip.
— Viskatkaa tyttö haikalojen ruoaksi. Kuuletteko? Ettekö tottele? kiljaisi Kain tarttuen puukkoonsa.
Filip oikaisihe, irrottautui tytöstä, tempaisi puukkonsa ja hyökkäsi kapteenin kimppuun pistääkseen puukon hänen rintaansa.
Salamannopeasti Kain tarttui hänen käteensä ja paiskasi hänet pitkäkseen kannelle.
— Vai niin, todellakin! hän huusi pilkallisesti.
-. Te ette voi erottaa meitä! sanoi Filip koettaen nousta seisomaan.
— En aiokaan, hyvä mies, vastasi Kain. Sitokaa heidät kiinni toisiinsa ja heittäkää mereen.
Käskyä noudatettiin tuossa tuokiossa, sillä merirosvot eivät ainoastaan nöyrtyneet nähdessään, kuinka kylmä ja tunteeton heidän kapteeninsa oli, vaan myös vihastuivat, kun hänen henkeään uhattiin. Tuskinpa oli tarpeellistakaan sitoa onnetonta paria kiinni toisiinsa, sillä he olivat kietoutuneet niin lujaan syleilyyn, että olisi ollut mahdotonta erottaa heitä. Yhtenä myttynä heidät vietiin laskuluukulle ja tyrkättiin mereen.
— Hirviö! huudahti piispa kuullessaan loiskahduksen. Hirmuinen tilinteko odottaa sinua tuon julmuuden takia.
— Tuokaa nyt nuo tänne! komensi Kain tylysti.
Piispa ja hänen veljentyttärensä talutettiin laivan laidalle.
— Mitä näette tuolla, arvoisa piispa? kysyi Kain viitaten samentuneeseen veteen, jossa vilahteli lisää saalista odottavien häitten selkäeviä.
— Näen siellä luonnostaan raatelevia petoja ja epäilemättä ne ovat pian raastaneet palasiksi heikot jäsenemme, mutta sinunlaistasi hirviötä en siellä näe. Rakas Teresa, älä pelkää; on olemassa Jumala — kostava ja palkitseva Jumala.
Mutta Teresa oli sulkenut silmänsä, hän ei voinut katsella tuota kamalaa näkyä.
— Valitkaa nyt. Jos kieltäydytte vastaamasta, joudutte ensin kidutettavaksi ja sitten haitten ruoaksi, ja tytön jätän heti laivaväkeni haltuun; tehkööt hänelle mitä ikinä tahtovat.
— Ei koskaan! huudahti Teresa ja heittäytyi partaalta aaltoihin.
Vedessä syntyi sellainen loiskina ja pyrstöjen huiske, että vesi näytti kerrassaan kuohuvan. Kohta veden tumma väri tasoittui jälleen, eikä voinut huomata muuta kuin kirkkaan sinisiä aaltoja ja saalista himoitsevia petoja.
— Tänne peukaloruuvit! Nopeasti! Meidän täytyy pusertaa hänestä salaisuus esiin! huusi merirosvokapteeni kääntyen miestensä puoleen. Nämä olivat paatuneita roistoja, mutta kuitenkin heitä kauhistutti äskeinen tapaus. — Sitokaa hänet!
— Älkää koskeko häneen! huusi Francisco. Älkää koskeko häneen, jos olette miehiä!
Silmittömästi vimmastuneena Kain päästi piispan käsivarren, tempasi pistoolinsa ja tähtäsi Franciscoa. Mutta piispa tyrkkäsi Kainin käsivartta ylöspäin pistoolin lauetessa, ja nähdessään ettei luoti osunut aiottuun uhriin, kirkonmies risti kätensä ja kiitti Jumalaa. Raivostuneena Hawkhurst tarttui hänen kurkkuunsa ja viskasi hänet mereen.
— Mokomakin hätikkö, murahti Kain nähdessään perämiehen äkkipikaisen työn, mutta malttoi mielensä ja huusi: — Ottakaa kiinni tuo poika ja tuokaa tänne!
Pari rosvoa syöksyi käskyä täyttämään, mutta Pompeius ja muut värilliset, jotka olivat tarkkaan seuranneet tapahtumien kulkua, keräytyivät nyt Franciscon ympärille. Syntyi käsikähmä ja merirosvot, jotka eivät olleet erikoisen halukkaita ottamaan kiinni Franciscoa, sallivat neekerien viedä hänet terveenä ja vahingoittumattomana portugalilaisesta laivasta kuunariin.
Hawkhurst ja suurin osa rosvolaivan miehistöä olivat sillä välin mellastaneet lastiruumassa etsien kalleuksia löytämättä kuitenkaan mitään. Vesi oli jo noussut niin korkealle ettei yrityksistä enää voinut olla lainkaan hyötyä. Laiva vajosi nopeasti, joten siitä täytyi kiireesti poistua ja työntää kuunari siitä erilleen, jottei se joutuisi uppoavan laivan pyörteeseen. Kain ja Hawkhurst palasivat pettyneine miehineen kuunariin, ja ennen kuin he olivat saaneet molemmat alukset kaapelinmitan päähän toisistaan, portugalilainen upposi vieden mukanaan kaikki ahnaasti himoitut aarteet.
Kapteeni asteli edestakaisin kuunarin kannella kasvoillaan niin kiukkuinen ilme, että merirosvot ymmärsivät hänen hautovan julmaa kostoa. Francisco ei palannut kajuuttaan, vaan jäi värillisten pariin. Näitä oli kyllä laivaväestä ainoastaan vähäinen osa, mutta he olivat tunnettuja rohkeudestaan. He olivat nähtävästi kaikki varustautuneet asein ja vetäytyivät lähelle toisiaan keulan puolelle pitäen tarkasti silmällä jokaista tapausta, jokaista liikettä, puhellen innokkaasti omalla kielellään.
Kuunari kulki nyt luoteeseen täysin purjein. Aurinko laski jälleen, mutta Francisco ei palannut kajuuttaan, vaan laskeutui kannelta värillisten ympäröimänä. Kerran yöllä Hawkhurst kutsui heitä kannelle, mutta he eivät totelleet käskyä eivätkä vastanneet mitään pursimiehen kehotuksiin.
Useat merirosvotkin näkyivät pitävän neekerien puolta. Merirosvolaivan miehet eivät vielä kaikki olleet perin turmeltuneita. Hurskaan hengenmiehen äkillinen murha, kauniin Teresan julma kohtalo ja kapteenin raakamainen menettely Filipiä ja tämän lemmittyä kohtaan olivat julmempia tekoja kuin mihin he olivat tottuneet. Franciscon vaatimus ei ainakaan ollut rikos, ja kuitenkin he olivat sitä mieltä, että hänet oli tuomittu. Hän oli kaikkien suosikki. Hawkhurstia lukuunottamatta eivät ilkeimmätkään heistä voineet olla kunnioittamatta häntä, vaikka he samalla käsittivät, että Kaininkin valta olisi pian mennyttä, jos Francisco viipyisi kauemmin merirosvolaivassa. Useita kuukausia oli jo Hawkhurst, joka vihasi nuorukaista, vaatinut että hänet oli toimitettava pois kuunarista, ja nyt hän ahdisti kapteenia tiukaten, että nuorukainen oli tavalla tai toisella raivattava tieltä. Hän ilmoitti Kainille värillisten hankkivan kapinaa ja monien laivamiestenkin nurisevan.
Kain käsitti Hawkhurstin olevan oikeassa ja meni kajuuttaan miettimään mitä olisi tehtävä.
Puoliyö oli jo ohi, kun Kain väsyneenä päivän järkytyksistä vaipui levottomaan uneen. Hän uneksi Franciscon äidistä. Tämä ilmestyi hänen eteensä ja rukoili poikansa puolesta. Samaan aikaan olivat Francisco ja Pompeius hiljaa hiipineet kajuuttaan noutamaan Franciscon pistoolia sekä hiukan ampumavaroja, jos tapaisivat kapteenin nukkumassa. Pompeius hiipi sisään ensiksi, mutta peräytyi säpsähtäen kuullessaan kapteenin äänen. Molemmat pysähtyivät kajuutan ovelle kuuntelemaan.
— Ei — ei, mutisi Kain. Hänen täytyy kuolla — se on turhaa — älä rukoile, nainen — minä tiedän, että murhasin sinut — älä rukoile — hänen täytyy kuolla!
Pieni hopealamppu loi kajuuttaan himmeätä valoa. Francisco, joka oli kuullut Kainin sanat, astui sisään ja meni kapteenin luo.
— Poika, älä rukoile! jatkoi Kain maaten selällään ja hengittäen raskaasti. Älä rukoile, nainen — huomenna hän kuolee. Nyt seurasi äänettömyys, ikään kuin nukkuva olisi odottanut vastausta. — Niin, samoin kuin murhasin sinut, murhaan hänetkin, mutisi kapteeni vihdoin.
— Roisto, kysyi Francisco hiljaa juhlallisella äänellä, murhasitko äitini?
— Murhasin, murhasin, vastasi kapteeni joka nukkui yhä.
— Mistä syystä? jatkoi Francisco, joka kuultuaan tuon tunnustuksen nukkuvalta kapteenilta ei enää välittänyt huomattaisiinko hänet.
— Hän suututti minua kerran, kun olin jo ennestään ärtynyt.
— Sinä siis tunnustat rikoksesi, hirviö! kiljaisi Francisco täyteen ääneen niin, että kapteeni heräsi ja hypähti pystyyn. Mutta ennen kuin hän oli selvinnyt unenpöpperöstä ja saanut silmänsä auki, oli Pompeius sammuttanut lampun niin että tuli pilkkosen pimeä; samassa hän painoi kätensä Franciscon suulle ja vei hänet pois kajuutasta.
— Kuka siellä? Kuka siellä? huusi Kain.
Vartiovuorossa oleva perämies riensi kajuuttaan ja kysyi:
— Huusitteko te, kapteeni?
— Taisin huutaa, ihmetteli kapteeni. Luulin jonkun olevan kajuutassa. Tuo tänne kynttilä, muuta en tarvitse, hän jatkoi malttaen mielensä ja pyyhkien tuskanhikeä otsaltaan.
Sillä välin olivat Francisco ja Pompeius ehtineet takaisin entiseen turvapaikkaansa värillisten luo. Nuorukaisen alakuloisuus oli nyt muuttunut kostonhimoksi. Hänen ei ollut onnistunut saada aseitaan käydessään kajuutassa, mutta nyt hän päätti ottaa kapteenilta hengen. Seuraavana aamuna neekerit kieltäytyivät taas ryhtymästä työhön ja tulemasta kannelle, ja Hawkhurst ilmoitti sen kapteenille. Perämies käytti nyt toisenlaista puhetapaa kuin ennen neuvoteltuaan ensin kaikkein sisukkaimpien ja hurjimpien miesten, rikosten tiellä pisimmälle ehtineiden lurjusten kanssa.
— Sen täytyy tapahtua, herra kapteeni, muuten teidän käskyvaltanne tässä aluksessa on mennyttä; niin minun on käsketty teille sanoa.
— Vai niin, lausui Kain pilkallisesti. Ehkäpä olette jo valinneet uuden kapteenin minun seuraajakseni?
Hawkhurst huomasi joutuneensa vaarallisille vesille ja muutti sen takia puheensa nöyremmäksi.
— Puhun ainoastaan oman etunne nimessä, herra kapteeni. Jos te luovutte päällikkyydestä, en minäkään enää jää tähän laivaan; jos te lähdette pois, lähden minäkin. Siinä tapauksessa meidän täytyy koettaa hankkia toinen laiva.
Kain oli leppynyt, eikä asiasta puhuttu sen enempää.
— Kutsukaa miehet kannelle, sanoi kapteeni vihdoin.
Merirosvolaivan miehistö kokoontui kuunarin peräpuolelle. Kapteeni alkoi puhua:
— Pojat, mieltäni pahoittaa se, että lakimme pakottavat minut osoittamaan kovuutta, mutta kapinayritykset ja napina on rangaistava. Samoin kuin te olen itsekin niiden määräysten alainen, jotka olemme hyväksyneet ohjesäännöksi niin pitkäksi aikaa kuin purjehdimme, ja voitte olla varmat siitä, että noudatan velvollisuudentuntoani ja haluan osoittaa teille ansaitsevani olla teidän päällikkönne. Francisco on ollut luonani pienestä pojasta; hän on aina elänyt kanssani, ja on ikävää erota hänestä, mutta minun on valvottava, että lakejamme noudatetaan. Useita kertoja hän on tehnyt itsensä syypääksi kapinahankkeisiin ja niskoitteluun — hänen täytyy kuolla.
— Kuolema! Kuolema hänelle! huusivat muutamat etumaisina seisovat merirosvot. Kuolema ja oikeus!