Mutta tästäkin taistelutavasta oli pian luovuttava, kun rosvot sytyttivät palamaan kuistin rutikuivat puiset kannatinpylväät. Liekit luikertelivat vähitellen ylöspäin pylväitä pitkin, kiertyivät käärmeinä niiden ympäri ja nuoleskelivat kohta rintavarustusta. Vihdoin oli koko kuisti tulessa, mistä oli suuri etu hyökkääjille, jotka nyt saattoivat nähdä talon puolustajat. Monta oli kaatunut ja haavoittunut. Savu ja kuumuus kävivät niin sietämättömiksi, ettei yläkerrassa voinut enää olla, vaan kaikki vetäytyivät Franciscon kehotuksesta pohjakerrokseen.
— Mitä nyt on tehtävä, herra? kysyi Diego huolestuneen näköisenä.
— Mitäkö tehtävä? vastasi Francisco. Kuisti on poltettu, siinä kaikki. Talo ei syty tuleen, sehän on pelkkää kiveä; katto voisi mahdollisesti syttyä, mutta tässä me nyt kaikki olemme, enkä saata huomata rosvojen päässeen sen kauemmaksi kuin olivat alussa. Niin pian kuin kuisti on palanut kokonaan, menemme taas tuonne ylös ja alamme ampua ikkunoista.
— Kuulkaa, herra, nyt ne koettavat murtaa porttia.
— Voivathan koetella sitä hetkisen aikaa. Portti heidän olisi pitänyt murtaa ollessaan kuistin alla, jolloin me emme heitä nähneet. Kun se on palanut loppuun, voimme torjua heidät. Minä menen tuonne ylös katsomaan miten asiat ovat.
— Älkää herra, siitä ei ole mitään hyötyä. Miksi antautuisitte vaaraan nyt, kun tuli loimottaa niin kirkkaasti?
— Sitä minun juuri täytyy mennä katsomaan. Kuule, Diego, toimita kaikki haavoittuneet pohjoisen puoleiseen huoneeseen; siellä he ovat parhaiten turvassa, eivätkä ole muiden tiellä.
Francisco nousi kiviportaita yläkerrokseen. Huoneet olivat täynnä savua eikä hän voinut erottaa mitään. Luoti suhahti hänen ohitseen, ja hän meni ikkunaan etsien suojaa pylvään takaa.
Liekit eivät enää loimunneet yhtä raivokkaina eikä kuumuus ollut enää niin sietämätön kuin äsken. Pian ilmaisi pariin kertaan toistuva rytinä, että kuisti oli romahtanut maahan. Francisco katsoi ulos ikkunasta. Rakennuksen eteen oli varissut hehkuvaa tuhkaa ja hyökkääjien täytyi hetkeksi vetäytyä takaisin. Kuistista ei ollut jäljellä muuta kuin muurin ikkunoiden yläpuolelle asetettujen poikkihirsien palavat tyngät sekä kannatinpylväiden hehkuvat jäännökset.
Mutta savu hälveni alhaalla, ja pari kiväärin laukausta ilmaisi, ettäFrancisco oli huomattu.
— Katto on pelastunut, hän ajatteli vetäytyen takaisin ikkunasta.Meille on varmasti vain eduksi, että kuisti on nyt poissa.
Oli vaikea saada selville, mitä merirosvot nyt aikoivat tehdä. Hetken perästä he lakkasivat ampumasta ja Francisco palasi kumppaniensa luo. Savu oli vähitellen haihtunut ja Franciscon väki saattoi asettua entisille paikoilleen yläkertaan; mutta kun rosvot eivät jatkaneet ampumista, eivät hekään tietysti voineet tehdä mitään, koska ainoastaan kiväärinlaukausten välähtäessä saattoi erottaa vihollisen. Ei kuulunut uutta hyökkäystä porttia eikä alakerran ikkunoita vastaan ja Francisco koetti turhaan arvata, mitä rosvoilla oli mielessä.
Melkein puoli tuntia kului jännittyneessä odotuksessa. Muutamat espanjalaiset jo luulivat, että merirosvot olivat peräytyneet veneilleen ja menneet matkoihinsa, mutta Francisco tunsi vastustajansa paremmin. Mitään muuta hän ei saattanut tehdä kuin pysytellä ylhäällä ja tuon tuostakin katsoa ulos nähdäkseen mitä siellä puuhattiin. Diego ja pari muuta miestä jäivät yläkertaan hänen luokseen, muut lähetettiin alas turvaan.
— Pyhä Francisco! Tämä on ollut kauhea yö, herra! Kuinka kauan vielä kestää, ennen kuin päivä koittaa? sanoi Diego.
— Ainakin kaksi tuntia, vastasi Francisco. Mutta sitä ennen on taistelu ratkaistu.
— Pyhimykset olkoot meille armolliset: Katsokaa eivätkö ne tule tuolla?
Francisco tirkisti ulos pimeyteen majoihin päin ja huomasi joukon miehiä hiipimässä taloa kohti. Vielä muutama silmänräpäys, niin hän saattoi erottaa heidät ihan selvästi.
— Aivan niin, olet oikeassa, Diego. He ovat tehneet tikapuita ja aikovat rynnätä sisään ikkunoista. Kutsu kaikki väki ylös. Nyt tulee ankara kahakka.
Espanjalaiset riensivät yläkertaan ja miehittivät huoneen, jonka suojana kuisti oli ollut ja jossa oli etupuolella kolme ikkunaa joelle päin.
— Saammeko nyt ampua, herra?
— Ei, ei! Älkää ampuko, ennen kuin he ovat aivan lähellä. Heitä ei voi kiivetä yhdellä kertaa useampia kuin kaksi joka ikkunaan. Muistakaa nyt, pojat, että teidän on tapeltava urhoollisesti, sillä he eivät säästä henkeänne, eivät tunne armoa eikä sääliä.
Samassa pistivät karkeatekoisten tikapuiden päät näkyviin joka ikkunasta. Tikkaat oli kyhätty kokoon häthätää, mutta ne olivat lujaa tekoa ja olivat melkein yhtä leveät kuin ikkunatkin. Kuului kova huuto, sitten rosvot kiipesivät yhtaikaa ylös kaikkia tikapuita myöten.
Francisco seisoi keskimmäisen ikkunan kohdalla, kun Hawkhurst ilmestyi ikkunaan sapeli kädessä. Hän löi syrjään häntä kohti ojennetun kiväärin, ja luoti suhahti ohi kehenkään sattumatta. Vielä askel, niin hän olisi ollut sisällä, mutta nyt Francisco laukaisi ja luoti tunkeutui Hawkhurstin vasempaan olkaan. Rosvo kohotti oikeaa kättään, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt tarttua kiinni toista kertaa, karkasi rohkea espanjalainen kivääreineen hänen kimppuunsa ja tyrkkäsi hänet syrjään, niin että hän horjahti taaksepäin ja vei pudotessaan mukanaan kaksi toveriaan, jotka olivat hänen jäljessään kiivenneet tikapuille.
Francisco tunsi Hawkhurstin äänestä ja käsitti, ettei hänen haavoituttuaan tätä ikkunaa vastaan suunnatulla hyökkäyksellä ollut enää mitään merkitystä; hän riensi siis vasempaan ikkunaan. Siltä suunnalta hän oli kuullut Kainin äänen tämän kehottaessa miehiään.
Hän oli arvannut oikein: Kain oli ikkunassa ja koetti raivata itselleen tietä, mutta Diego ja muutamia muita rohkeita miehiä oli edessä. Merirosvokapteenilla oli kuitenkin vyö täynnä pistooleja, ja hän oli jo menestyksellisesti laukaissut niistä kolme. Diego ja kaksi hänen luotettavinta miestään oli haavoittunut, ja muut, joiden olisi ollut vastustettava Kainin rynnäkköä, pelkäsivät kovasti hänen jättiläiskokoaan. Francisco syöksyi hänen kimppuunsa, mutta mitäpä niin nuoren miehen voimat olisivat voineet Kainin jättiläisruholle. Kuitenkin hän sai tartutuksi vasemmalla kädellään Kainin kurkkuun ja tähtäsi häntä pistoolilla, kun toisen pistoolin leimaus jonkun Kainin toverin ampuessa äkkiä valaisi kirkkaasti Franciscon kasvot juuri kun tämä huusi: — Veri verestä! Se riitti. Nähdessään tuon — niin kuin luuli — yliluonnollisen ilmestyksen merirosvopäällikkö päästi kauhistuneen huudon ja romahti tainnoksissa tikapuilta maahan kuistin vielä palavien jäännöksien joukkoon.
Molempien päälliköiden joutuminen taistelukyvyttömiksi ja espanjalaisten urhea vastarinta tukahdutti hyökkääjien innon. He alkoivat horjua ja peräytyivät vihdoin vieden mukanaan haavoittuneensa. Espanjalaiset hurrasivat; Francisco etunenässä he ajoivat merirosvoja takaa tikapuita myöten ja muuttuivat nyt vuorostaan hyökkääjiksi. Merirosvot peräytyivät kuitenkin hyvässä järjestyksessä, hitaasti, askel askelelta ja yhä ampuen estäen siten espanjalaisia pääsemästä aivan likelle, kunnes he olivat ehtineet veneilleen. Silloin he tekivät uuden hyökkäyksen, jolloin syntyi ankara käsikähmä.
Mutta rosvot olivat menettäneet paljon väkeä eikä heidän rohkeutensa ollut enää entisellään, kun he eivät nähneet päällikköään. Hawkhurst oli kuitenkin taas pystyssä ja antoi käskyjä yhtä tyynesti kuin tavallisesti. Hän huomasi Franciscon, syöksyi tämän kimppuun, tarttui hänen kaulukseensa ja raastoi hänet rosvojen joukkoon.
— Otetaan ainakin tämä mukaan! huusi Hawkhurst, heidän verkalleen peräytyessään veneisiin. Franciscon kimppuun kävi useita miehiä, ja hänet paiskattiin veneeseen. Samassa kaikki veneet pyrkivät rosvojen hurjasti soutaessa espanjalaisten luotituiskua pakoon. Espanjalaiset ajoivat näet heitä takaa pitkin joenrannikkoa yhä ampuen.
Alakuloisina merirosvot palasivat laivaan. Kuunariin jääneet, jotka olivat odottaneet saavansa lastata siihen kultaharkkoja, saivatkin ottaa vastaan ainoastaan haavoittuneita, ja moni kumppani makasi kuolleena rannalla. Päällikkö oli murheellinen ja synkkämielinen. Hawkhurst oli pahasti haavoittunut, hänet oli vietävä kannen alle heti laivaan tultua. Ainoa saalis oli heidän entinen toverinsa Francisco, jonka Hawkhurst viimeiseksi työkseen käski panna rautoihin. Veneet nostettiin laivaan hiljaisuuden ja synkeän mielialan vallitessa. Kuunari tarvitsi sitten kaikki purjeensa, ja aamun sarastaessa espanjalaiset näkivät sen kaukana saaresta purjehtimassa pohjoiseen päin.
Kuunarissa levisi nopeasti huhu, että Francisco oli ollut syynä rosvojen häviöön, ja vaikka se olikin vain arvelu, heillä oli kuitenkin hyvät syyt epäluuloihin ajatellessaan, etteivät espanjalaiset olisi mitenkään tienneet varustautua taistelemaan, jollei Francisco olisi tuntenut merirosvolaivaa. Epäluulot muuttuivat pian lujaksi vakaumukseksi. Siitä syystä rupesi moni merirosvo vihaamaan häntä katkerasti ja he odottivat vahingoniloisina hetkeä, jolloin hänet surmattaisiin. Vangiksi oton he katsoivat vain rangaistuksen alkusoitoksi.
— Hiljaa, herra Francisco! sanoi syvä ääni ihan sen arkun vieressä, jolla Francisco nukkui. Tämä kääntyi katsomaan ja näki vanhan ystävänsä neekerin.
— Kas vain, Pompeius. Oletteko kaikki vielä laivassa?
— Ei olla kaikki, vastasi neekeri pudistaen päätään. Muutama kuollut — muutamat mennä tiehensä — neljä neekeri vain jäljellä. Herra Francisco, kuinka te tule takaisin? Kaikki luule, että te kuoli. Minä sano ei, ei kuollut — on noitakeino — on kirja!
— Se noitakeino minulla on vielä jäljellä, vastasi Francisco ja otti esille Raamatun takkinsa taskusta. Omituista kyllä Francisco itse tunsi jonkinlaista taikauskoista luottamusta Raamattuun, ja hän oli pannut sen povitaskuunsa ennen kuin merirosvot tekivät hyökkäyksen.
— Se hyvin hyvä, herra Francisco, silloin te turvassa varmaan. Tässä tule Johnson… hän kovin ilkeä mies. Minä mene pois.
Kain oli mennyt kajuuttaansa mielentilassa, jota tuskin voi kuvailla. Hän oli suunnattomasti hämmästynyt. Huolimatta Franciscon luodista saamastaan haavasta hän ei olisi koskaan sallinut Hawkhurstin jättää poikaa maihin sellaiseen paikkaan, jossa ei ollut odotettavana muuta kuin surkea kuolema. Vaikka nuoren miehen uhkarohkeus oli häntä suututtanut, hän kuitenkin rakasti tätä paljon enemmän kuin itsekään aavisti; ja kun hän oli toipunut haavastaan ja kuullut, minne Francisco oli jätetty, hän oli nuhdellut Hawkhurstia niin kiivaasti ja katkerasti, ettei Hawkhurst ollut unohtanut eikä antanut anteeksi sitä. Nälkään nääntyneen nuorukaisen kuva kummitteli alinomaa Kainin silmissä ja teki hänet onnettomaksi. Hänen rakkautensa Franciscoon oli kasvanut kymmenkertaiseksi nyt kun nuorukainen oli, niin kuin hän luuli, ainaiseksi mennyt häneltä, eikä sen jälkeen ollut kertaakaan nähty Kainin hymyilevän. Hän kävi yhä synkemmäksi ja rajuluontoisemmaksi, niin että miehet vapisivat hänen ilmestyessään kannelle.
Franciscon salaperäinen ilmaantuminen esiin niin pitkän ajan perästä ja semmoisessa maapallon osassa, jossa ei olisi hevin voinut luulla hänen olevan, teki Kainiin lannistavan vaikutuksen. Kun hänet talutettiin veneeseen, hänen ajatuksensa olivat vielä sekaisin ja vasta sitten, kun he jo olivat ihan laivan luona, hän huomasi nuorukaisen todellakin olevan aivan lähellään. Ja mielellään hän olisi syleillyt ja suudellut tätä, sillä Francisco oli Kainista arvokkaampi saalis kuin kaikki Intian aarteet. Yksi hyvä, yksi ainoa jalo tunne eli vielä Kainin rinnassa. Vaikka hän oli syyllistynyt kaikkiin rikoksiin mitä suinkin saattaa ajatella, vaikka hänen kätensä olivatkin veren tahraamat ja hän itse sotakannalla koko maailmaa vastaan, tuo tunne leimusi kuitenkin puhtaana hänen sielussaan, eikä sitä voinut tukahduttaa. Mahdollisesti siitä olisi voinut tulla se majakkatuli, joka opastaisi hänet takaisin katumuksen ja hyveen tielle.
Mutta toisiakin tunteita tunkeutui merirosvokapteenin mieleen. Hän tunsi Franciscon mielenlujuuden ja päättäväisyyden. Jollakin selittämättömällä ja hänen mielestään yliluonnollisella tavalla Francisco oli saanut tiedon äitinsä kuolemasta. Kenties hänen rakkautensa kohtasi nuorukaisen puolelta vihaa ja epäluuloa? Hän oli liiankin varma siitä, että niin kävisi. Silloin pääsi hänen synkkä raju luonteensa voitolle ja hän tahtoi kostaa Franciscon hyökkäyksen. Mutta hänen kummastuksensa tämän ilmestyessä jälleen näkyviin oli tavaton ja hän vapisi Franciscon nähdessään, ikään kuin nuorukainen olisi ollut hänen syyttäjänsä ja tuomarinsa. Siten hän siirtyi ajatuksissaan kauheasta äärimmäisyydestä toiseen, kunnes vihdoin rohkaisi mielensä ja lähetti noutamaan Franciscoa.
Päällikön käskyn toimitti mustapartainen, tylynnäköinen mies, jota Francisco ei ennen ollut kuunarissa nähnyt. Francisco vapautettiin kahleista ja vietiin kajuuttaan. Kapteeni nousi ja sulki oven.
— Tuskinpa uskoin enää näkeväni täällä sinua, Francisco, sanoi Kain aluksi.
— Ettepä tietenkään luullut, vastasi Francisco. Mutta nyt olen jälleen vallassanne ja voitte tyydyttää kostonhimonne.
— Minulla ei ole mitään sellaisia ajatuksia, enkä olisi suinkaan sallinut sinua päästettävän maihin, jos vain olisin tiennyt siitä ennakolta. Niin tälläkään hetkellä, juuri kun yrityksemme on rauennut tyhjiin sinun takiasi, en tunne lainkaan vihaa sinua kohtaan, vaikka käy vaikeaksi suojella sinua toisten raivolta. Olen vilpittömästi iloinen nähdessäni sinut hengissä; katkerasti olen surrut kuolemaasi.
Ja Kain ojensi kätensä.
Mutta Francisco laski käsivartensa ristiin rinnalle ja oli vaiti.
— Onko sinun niin vaikea antaa minulle anteeksi? sanoi kapteeni.Tiedäthän, että puhun totta.
— Luulen, kapteeni Kain, että puhutte totta; olette siksi rohkea mies, ettette valehtele. Omasta puolestani annan teille anteeksi kaiken mikä on mahdollista; mutta käteenne en voi tarttua.
— Mitä sinä vielä vaadit? Eikö meistä voi jälleen tulla ystävät? Sinulla on valta mennä mihin tahdot. Kas niin, Francisco tartu käteeni ja unohda mitä on tapahtunut!
— Samaanko käteen, joka kenties on tahrautunut äitini vereen! huudahtiFrancisco. En koskaan!
— Asia ei ole niin, niin totta kuin Jumala elää! huudahti Kain kiivaasti. Ei! Ei, aivan niin pahasti ei asia sentään ole. Vihapäissäni satutin tosin käteni äitiisi, myönnän sen. En tahtonut tehdä hänelle pahaa, mutta tahtomattani tulin tehneeksi, ja hän kuoli. Niin on asia todellisuudessa. Totta on myös, että itkin häntä, sillä rakastin häntä niin kuin nyt sinua. Se oli minulle kamala, katkera isku, jatkoi Kain puhuen kuin itsekseen, nojaten päätään käteensä ja lyhyeksi hetkeksi unohtaen Franciscon läsnäolon. Se teki minusta sen mikä nyt olen, se teki minut kovasydämiseksi. — Francisco, jatkoi Kain kohottaen päätään, merirosvo en ollut, niin kauan kuin äitisi eli. Kirous on pääni päällä; niitä, joita rakastan eniten, minun täytyy kohdella huonoimmin. Rakastin äitiäsi enemmän kuin mitään muuta, ja kuitenkin tein hänelle paljon pahaa ja tulin syypääksi hänen kuolemaansa. Lähinnä äitiäsi, jonka muistoa rakastan ja kunnioitan ja jota ajatellessani sydämeni heltyy — olen rakastanut sinua, ja kuitenkin olen kohdellut sinua pahoin. Sinä vastustit minua ja siinä teit oikein. Jos olisit ollut väärässä, en olisi pitänyt siitä lukua; mutta juuri se että olit oikeassa sai minut hurjistumaan. Sinun rukouksesi päivällä, äitisi rukoukset unissa…
Franciscon sydän heltyi. Jollei Kain katunutkaan tekojaan, hän oli kuitenkin murtunut.
— Säälin teitä sielustani ja sydämestäni.
— Sinun pitää tehdä vielä enemmän, Francisco, sinun pitää tulla ystäväkseni, sanoi Kain, ojentaen jälleen kätensä.
— En voi puristaa kättänne; se on liiaksi veren tahraama, vastasiFrancisco.
— Niin, niin, samaa olisi äitisikin sanonut. Mutta kuule minua, Francisco, jatkoi Kain hiljentäen ääntänsä kuiskaukseksi, jottei kukaan kuulisi heitä. Olen väsynyt tähän elämään — kenties murheissani siitä, mitä olen tehnyt, aion luopua siitä — minulla on kätkössä suuria rikkauksia, eikä kukaan muu kuin minä itse tiedä missä ne ovat. Sano minulle, Francisco, emmekö lähde molemmat pois laivasta ja rupea elämään onnellista elämää tekemättä kenellekään mitään pahaa? Sinä saat osuuden kaikesta mitä minulla on. Sano, oletko tyytyväinen ehdotukseeni?
— Minusta tuntuu hyvältä kuulla, että te, kapteeni Kain, aiotte luopua laittomasta elämästänne. Mutta ottaisinko osan teidän rikkauksistanne? Sitä en voi, sillä ne on hankittu väärällä tavalla.
— Niitä ei voi jättää takaisin omistajilleen, mutta haluan tehdä niillä hyvää. Aion todellakin tehdä niin. Minä — tahdon — katua. Ja jälleen hän ojensi kätensä.
Francisco oli kahden vaiheilla.
— Niin totta kuin Jumala minua auttakoon, kadun rikoksiani! Minä kadun, Francisco! huudahti merirosvopäällikkö.
— Ja minä annan kristittynä teille kaiken anteeksi, vastasi Francisco.Antakoon Jumala myös teille anteeksi!
— Amen! vastasi Kain juhlallisesti ja kätki kasvonsa käsiinsä.
Siinä asennossa hän oli muutamia minuutteja, ja Francisco katseli häntä äänettömänä. Vihdoin kapteeni otti kädet kasvoiltaan, ja Franciscon hämmästykseksi hänen silmänsä olivat aivan kosteat ja poskella näkyi kyynel. Francisco ei enää odottanut, että käsi uudelleen ojennettaisiin hänelle, vaan meni kapteenin luo, tarttui hänen käteensä ja puristi sitä sydämellisesti.
— Jumala siunatkoon sinua, poika! Jumala siunatkoon sinua, poika!Jumala siunatkoon sinua! sanoi Kain. Jätä minut nyt yksin!
Francisco meni jälleen kannelle sydän keventyneenä ja kiitollisena. Hänen ilmeestään huomasivat heti kaikki, ettei häntä ollut tuomittu rangaistukseen, ja useat, jotka aikaisemmin eivät olleet uskaltaneet katsoa häneen, tervehtivät häntä nyt. Se mies, joka oli päästänyt hänet kahleista, oli Hawkhurstin käskyläisiä eikä tiennyt miten käyttäytyä, mutta Francisco, joka huomasi hänet, viittasi kädellään että hän menisi kannen alle, ja mies teki niin. Heti huomattiin, että Franciscolla oli jälleen sananvaltaa laivassa, ja ensimmäisen todistuksen antoi siitä uusi toinen perämies ilmoittamalla hänelle, että ylähangan puolella oli näkyvissä purjelaiva.
Francisco otti kaukoputken katsellakseen vierasta alusta lähemmin. Se oli hyvin varustettu kuunari, jolla oli kaikki purjeet levällään. Koska hän ei halunnut kenenkään muun menevän kajuuttaan, hän meni sinne itse, koputti ovelle, ennen kuin astui sisään ja ilmoitti, että laiva oli näkyvissä.
— Kiitos, Francisco! Sinun pitää nyt joitakin päiviä hoitaa Hawkhurstin virkaa — sitä ei kestä kauan — äläkä luule, että aion enää anastaa ainoatakaan alusta. En enää hätyytä yhtäkään laivaa, vannon sen. Mutta tuo kuunari — tiedän tarkalleen, mikä se on — on risteillyt etsimässä meitä jonkin aikaa, ja vielä viikko sitten olin hyvin halukas kohtaamaan sen saadakseni vuodattaa vielä enemmän verta. Nyt aion tehdä mitä voin karttaakseni sitä ja päästäkseni itse pakoon. Enempää en voi tehdä. Itse en aio antautua vangiksi.
— Siitä en voi teitä moittia. Lienee helppoa päästä erilleen hätyyttäjästä. "Kostaja" jättää kyllä kaikki muut jälkeensä.
— Paitsi "Enterpriseä", sisarlaivaansa; mutta Jumalan nimessä tässä alkaa puhdas peli, jatkoi Kain, jonka taisteluinto taas heräsi silmänräpäykseksi. Minua pidettäisiin pelkurina, jos karttaisin taistelua. Älä kuitenkaan pelkää, Francisco. Olen antanut sanani ja aion sen pitää.
Kain meni kannelle ja katseli vierasta laivaa kaukoputkella.
— Niin, kyllä se epäilemättä on "Enterprise", hän sanoi kovalla äänellä, niin että merirosvot kuulivat hänen sanansa. Amiraali on vasta vasten lähettänyt sen merelle ja antanut siihen täysilukuisen miehistön, parhaat miehet mitä hänellä on. Mikä vahinko, että meillä on niin vähän väkeä!
— Meitä on tarpeeksi monta, kapteeni, sanoi yksi rosvoista.
— Niin kyllä, virkkoi Kain, jos olisi toivossa muuta kuin kova selkäsauna; mutta se olisi lorun loppu, enkä voi uhrata enempää väkeä kuin jo olen menettänyt. Valmiina kääntämään! hän jatkoi ja meni perän puolelle.
"Enterprise" oli silloin vain noin neljän mailin päässä ja laski suoraan "Kostajaa" kohti, joka purjehti laitatuuleen. "Kostajan" kääntyessä "Enterprise" vähensi latvapurjeen ja luovasi ylös tuuleen sekä tuli sillä tavoin hyvän matkaa ylätuuleen "Kostajasta", joka nyt levitti kaikki purjeensa. Merirosvot, jotka olivat kyllästyneet tappelemiseen ja joita ei ollut innostamassa Hawkhurstin läsnäolo eivätkä päällikön kehotukset, olivat nyt yhtä innokkaita karttamaan taistelua kuin ennen sitä etsimään.
Kumpikaan kuunari ei näkynyt alussa olevan toistaan parempi purjehtimisessa; puolen tunnin ajan molemmat kulkivat laitatuulta, ja kun Edvard Templemore toisen kerran mittasi välimatkan sekstantilla, hän ei voinut huomata voittaneensa edes kaapelinmittaa "Kostajalta".
— Meidän on laskettava puoli piirua, sanoi Edvard lähimmälle miehelleen. Siihen meillä kyllä on varaa, meidän ei silti tarvitse joutua tuulen alapuolelle takaa-ajettavastamme.
"Enterprise" laski puoli piirua, vauhti parani, ja välimatka lyheni runsaan neljännesmailin.
— Rupeavat tavoittamaan, huomautti Francisco. Meidän täytyy laskea piirun verran.
Niin tehtiin, ja "Kostaja" olisi voittanut takaisin, minkä oli menettänyt, jollei "Enterprise" olisi laskenut vielä enemmän.
Tällä tavoin kumpikin kuunari muutteli suuntaansa, kunnes niiden asema oli muuttunut siten, että "Enterprise" nyt oli "Kostajan" oikean puoleisen peräpartaan kohdalla. Välimatka pysyi kuitenkin samana kuin ennen, noin kolmena ja puolena mailina, ja näytti siltä, että takaa-ajon täytyisi joka tapauksessa muodostua "Enterpriselle" pitkälliseksi ja väsyttäväksi. Viimeksi mainittu laski jälleen piirun päästäkseen lähemmäksi "Kostajaa". Molemmat kulkivat nyt itään päin.
Noin tuntia ennen pimeän tuloa näkyi suoraan "Kostajan" keulan edessä toinen purjelaiva, joka selvästi huomattiin fregatiksi. Merirosvot säikähtivät, koska oli melkein varmaa, että laiva oli englantilainen risteilijä, ja siinäkin tapauksessa ettei asian laita olisi niin, heillä oli täysi syy otaksua, että uusi laiva tekisi puolestaan voitavansa auttaakseen heidän kiinniottamistaan. Fregatista oli nähtävästi huomattu molemmat kuunarit, sillä pian se levitti kaikki purjeet ja se kääntyi aina neljännestunnin perästä pysyäkseen entisessä asemassaan noihin toisiin nähden. "Enterprisestä", josta fregatti myös oli huomattu, alettiin ampua pitkällä tykillä ainoastaan siinä tarkoituksessa, että se huomattaisiin fregatissa, sillä "Kostaja" oli siksi kaukana, ettei tulella ollut lainkaan tehoa.
— Tästä tulee kiusallinen juttu, huomautti Kain.
— Ei ole enää tuntiakaan siihen kun tulee pimeä, vastasi Francisco; se yksin voi pelastaa meidät.
Kain mietti silmänräpäyksen.
— Pitkä tykki kuntoon, pojat! Me vastaamme ampumiseen ja nostamme Amerikan lipun, siitä saa fregatin päällikkö ainakin vähän ajattelemista, ja sitten yö saa tehdä loput.
"Kostajan" pitkä tykki oli nyt kunnossa.
— Minä en käyttäisi tätä tykkiä, huomautti Francisco. Se ilmaisee selvästi meidän vahvuutemme, ja silloin olisi mahdoton selittää, miksi pyrimme pakoon. Mutta jos ammumme laitatykeillä, on meidän tykistömme paukkeen ja tuon toisen kuunarin voimakkaampien laukausten välillä siksi suuri ero, että fregatissa ehkä uskotaan meidän laivaamme amerikkalaiseksi.
— Se on totta, vastasi Kain, ja kun Amerikka elää nykyisin sovussa muun maailman kanssa, on vihollisemme tietysti merirosvo. Avatkaa oikean laidan tykkiportit! Pitäkää huoli, että lippu on kunnossa.
"Kostaja" alkoi nyt ampua silloin tällöin muutamia laukauksia laitatykistöllään, mutta niiden pauke tuskin kantoi fregattiin asti. Sitä vastoin "Enterprisen" keskilaivatykin jyrinä kiiri kumeana pitkin merenpintaa ja ankarat pamaukset kuuluivat tuulen kantamina selvästi suureen laivaan, joka oli "Enterprisestä" tuulen alapuolella.
Sellainen oli tilanne auringon vaipuessa aaltoihin, ja kohta esti pimeys näkemästä laivasta toiseen muutoin kuin yökaukoputkella.
— Mitä arvelette? Mitä meidän on nyt tehtävä, kapteeni Kain? kysyiFrancisco.
— Olen päättänyt tehdä uhkarohkean yrityksen. Purjehdin fregatin luo ikään kuin etsiäkseni suojaa, ilmoitan, että tuo toinen laiva on merirosvo, ja pyydän apua. Sitten on oma asiani vetäytyä pois loukosta; kuu ei nouse ennen kuin kello yhden tienoissa.
— Tosiaankin rohkea ja ovela juoni! Mutta jos fregatista ruvetaan meitä epäilemään, kun olemme heidän tykistönsä kantomatkalla?
— Silloin käännämme sille selkämme. En pelkäisi sen pattereita, jollei tuota kuunaria olisi lähellä.
Sen jälkeen kun pimeä oli tullut, "Kostaja" oli aivan fregatin vieressä. Kain vähennytti purjeita vain vähitellen, ikään kuin hänellä olisi ollut vähän väkeä.
— Kuunari ohoi! Mikä on kuunarin nimi?
— "Eliza of Baltimore" Cartagnesta, vastasi Kain ja luovi ylös sotalaivan suojanpuolelle, jonka jälkeen hän lisäsi: Tuo laiva, tuo tuolla kauempana, joka ajaa meitä takaa, on merirosvo. Lähetänkö veneen sinne fregattiin?
— Ei tarvitse; pysytelkää likellämme.
— Selvä on! vastasi Kain.
— Valmis kääntämään! huudettiin nyt fregatista; ensimmäinen perämies puhalsi pilliin, ja muutaman silmänräpäyksen perästä laiva kääntyi jo toiselle kyljelle. "Kostaja" kääntyi myös ja pysytteli ihan lähellä fregattia.
Sillä välin oli "Enterprise" pitämällä suuntansa muuttamattomana vähitellen joutunut tuulen alapuolelle. Edvard Templemore ja hänen miehistönsä ällistyivät suuresti nähdessään alusten liikkeet. He luulivat jo erehtyneensä ja arvelivat ettei se laiva, jota he olivat ajaneet takaa, ollutkaan merirosvoalus; sitten taas otaksuivat, että merirosvot olivat nousseet kapinaan päällikköään vastaan ja antautuneet fregatille. Edvard käänsi kuunarin laitatuuleen ja purjehti suoraan toisia kohti saadakseen selville miten asian laita todella oli. Fregatin päällikkö, joka oli pitänyt laivoja silmällä, hämmästyi nyt puolestaan yhtä suuresti — niin kuin hän luuli — merirosvojen rohkeutta.
— Eihän tuo roisto vain aikone yrittää vallata meidän laivaamme! hän ihmetteli perämiehelle.
— Ei ole takeita; tunnettehan, millainen hän on miehiään. Vakuutetaan, että hänellä on kolmesataa miestä laivassaan, siis juuri saman verran kuin meilläkin. Tai ehkä hän aikoo ampua meitä täydeltä laidalta ja sitten puikahtaa jälleen tuulen puolelle.
— Joka tapauksessa meidän on oltava valmiit ampumaan, vastasi päällikkö. Oikean laidan tykit valmiiksi, niiden suutulpat pois! Käskekää ylähangan vahti kannelle.
"Enterprise" oli nyt ihan lähellä fregattia tuulen puolella ja aikoi mennä sen ohi peränpuolelta ja siten luovata laitatuuleen.
— Se ei vieläkään vähennä purjeita, sanoi perämies samassa, kun kuunari keula kohisten hyvää vauhtia ilmaantui tuulen puolelle noin kaapelinmitan päähän laivasta.
— Se on täynnä miehiä, sanoi fregatin purjehdusupseeri, joka katseli sitä yökaukoputkella.
— Ampukaa siihen laukaus! komensi päällikkö.
Tykinlaukaus pamahti. Kun savu hälveni, huomattiin kuunarin etumärssypurjeen, jota juuri levitettiin, roikkuvan partaalla. Luoti oli osunut keulamastoon ja katkaissut sen.
"Enterprise" tuli hetkeksi kykenemättömäksi jatkamaan matkaansa.
— Kuunari ohoi! Mikä on kuunarin nimi?
— Hänen majesteettinsa kuunari "Enterprise".
— Lähettäkää heti tänne vene.
— Selvä on!
— Kutsukaa väki kannelle ja vähentäkää purjeita!
Fregatin ala- ja prammipurje koottiin ja isomärssypurje käännettiin.
— Lippu-upseeri, missä toinen kuunari on?
— Toinen kuunariko? Tuossa aivan lähellä, vastasi lippu-upseeri, joka samoin kuin kaikki muut oli niin kiintynyt seuraamaan "Enterprisen" liikkeitä, että oli unohtanut pitää silmällä "amerikkalaisen" kuunarin puuhia. Hän oli vastannut umpimähkään ja hyppäsi nyt lippuarkulle katsomaan tarkemmin, missä kuunari oli. Mutta se ei ollutkaan enää näkyvissä! Kain, joka oli visusti tarkannut, mitä oli tapahtunut toisten laivojen kesken, jok'ikinen silmänräpäys valmiina pujahtamaan pakoon, oli kääntynyt niin pian kuin fregatti laukaisi tykkinsä toiseen kuunariin päin, ja lasketti nyt laitatuuleen kaikki purjeet levällään. Yökiikarilla saattoi kuunarin nähdä noin puolen mailin päässä fregatin perän takana ja silloin oivallettiin heti sen ovela juoni. Fregatti käänsi, lisäsi purjeita, antoi Edvardin palata takaisin kuunariinsa veneellään, jota ei ollut aikaa odottaa, kääntyi ja rupesi ajamaan karkulaista takaa. Mutta "Kostaja" oli pian siitä tuulen puolella ja aamun valjetessa siitä ei enää näkynyt jälkeäkään.
Vihastuneena osakseen tulleesta menettelystä ja lujasti päättäen vaatia asiaa sotaoikeuteen Edvard Templemore oli seurannut fregatin perässä niin pian kuin saattoi jälleen levittää purjeet. Puolenpäivän aikaan hän tavoitti fregatin ja kaikki selvisi nyt täydellisesti. Vaikka oli harmillista, ettei merirosvoa saatu kiinni, olivat kaikki kuitenkin sitä mieltä, että hän oli rohkeudellaan ja kylmäverisyydellään ansainnut päästä pakoon. Huomattiin, että "Enterprisen" masto voitiin hät'hätää korjata ja lastoittaa puulastoilla niin, että kuunari kykenisi pian jatkamaan risteilyään. Fregatin salvumiehet lähetettiin "Enterpriseen", vauriot korjattiin kahdessa päivässä, ja sitten Edvard Templemore lähti jälleen etsimään "Kostajaa".
"Kostaja" viiletti pohjoista kohti kaikki purjeet levällään. Se oli jättänyt takaa-ajajansa kauas taakseen, eikä pilkkuakaan ollut näkyvissä taivaanrannalla, kun Francisco, joka jälleen oli muuttanut asumaan päällikön kajuuttaan, seuraavana aamuna tuli kannelle. Vaikka Kain oli sitä vaatinut, hän oli kieltäytynyt ottamasta mitään päälliköntehtäviä ja piti itseään vain matkustajana tai vankina, joka kunniasanaansa vastaan sai vapaasti liikkua.
Hän oli oleskellut kannella muutamia minuutteja, kun hän huomasi señor Cumanoksen väkeen kuuluvien kadonneiden kalastajien puhelevan keskenään. Miesten vangitseminen oli kokonaan haihtunut hänen muististaan, mutta nyt hän meni puhuttelemaan heitä. Suuri oli heidän hämmästyksensä heidän nähdessään hänet merirosvolaivassa, kunnes Francisco ilmoitti miten kaikki oli käynyt. He puolestaan kertoivat, mitä heille oli tapahtunut ja kuinka heitä oli koetettu pakottaa ilmaisemaan totuus kiduttamalla peukaloruuveilla — he näyttivät hänelle peukalonsa. Franciscoa pöyristytti julma näky, mutta hän lohdutti heitä luvaten, että he pian pääsisivät palaamaan takaisin entisen isäntänsä luo.
Mennessään jälleen perälle päin Francisco kohtasi kannella Hawkhurstin. Heidän katseensa iskivät yhteen vihasta säihkyen. Hawkhurst oli kalpea verenvuodosta ja nähtävästi vielä heikko, mutta hän oli kuullut, että kapteeni ja Francisco olivat tehneet julkisen sovinnon eikä hän voinut enää kauemmin jäädä vuoteeseen lojumaan. Hän tiesi myös että kapteeni oli karttanut ryhtyä taisteluun "Enterprisen" kanssa ja aavisti, että Kainin mielessä oli tapahtunut muutos muissakin suhteissa. Vaikka hän olikin sairas, hän päätti kuitenkin tarkoin valvoa, mitä tapahtui. Hän tunsi veristä vihaa niin Franciscoa kuin Kainiakin kohtaan ja odotti vain sopivaa tilaisuutta kostaakseen. Tällä hetkellä heidän valtansa oli kuitenkin liian suuri, mutta hän tunsi, että vielä koittaisi aika jolloin hänen vuoronsa olisi riemuita voitostaan.
Francisco meni hänen ohitseen mitään sanomatta.
— Olette jälleen vapaa kuten näen, sanoi Hawkhurst pilkallisesti hymyillen.
— Siitä minun ei tarvitse kiittää ainakaan teitä, vastasi Francisco.Eikä siitäkään, että olen vielä hengissä.
— Ei kylläkään, mutta luulen, että minä saan kiittää teitä luodista, joka on olkapäässäni, virkkoi perämies.
— Niin saattekin, myönsi Francisco tyynesti.
— Olkaa varma siitä, että maksan teille velkani korkoineen.
— En lainkaan epäile, että teette niin jos joskus saatte siihen tilaisuuden. Mutta en pelkää teitä!
Samassa kapteeni kiipesi kajuutanportaita kannelle. Hawkhurst kääntyi poispäin ja meni keulan puolelle.
— Tuolla miehellä on paha mielessä sinua kohtaan, Francisco, lausui kapteeni hiljaa. Tiedän tuskin, kehen saatan luottaa, mutta häntä täytyy pitää silmällä. Hän lietsoo tyytymättömyyttä ja uppiniskaisuutta miesten keskuudessa ja on tehnyt niin jo jonkin aikaa. Eipä silti, että se merkitsisi mitään, jos hän vain pysyy aloillaan vielä vähän aikaa. Pian hän kyllä voi saada minun puolestani päällikkyyden tässä laivassa, mutta jos hän koettaa anastaa sitä ennen aikaansa…
— Minä tiedän kehen voi luottaa, sanoi Francisco. Mennään pois kannelta.
Francisco lähetti sanan Pompeiukselle ja antoi hänelle käskynsä päällikön läsnä ollessa. Kaikkien kummastukseksi Hawkhurst hoiti vahtivuoronsa jo samana yönä ja näytti ponnistuksista huolimatta päivä päivältä toipuvan haavastaan. Kului monta päivää, mitään erikoista ei tapahtunut, ja "Kostaja" purjehti kaiken aikaa samaan suuntaan. Mitä kapteeni tuumi, siitä ei kukaan saanut selkoa. Francisco oli ainoa, joka tiesi hänen suunnitelmistaan.
— Vedestä alkaa olla puute, kapteeni, ilmoitti Hawkhurst eräänä aamuna. Riittääköhän sitä niin kauan kuin ehdimme määräpaikkaamme?
— Kuinka moneksi päiväksi on vielä täysi vesivarasto?
— Korkeintaan kahdeksitoista päiväksi.
— Siinä tapauksessa meidän täytyy tulla toimeen puolella vesimäärällä.
— Miehet haluavat tietää, mihin olemme menossa.
— Ovatko he valinneet teidät tekemään tätä kysymystä?
— Eivät oikeastaan valinneet, mutta minä itse haluan tietää sen, vastasi Hawkhurst röyhkeällä äänellä.
— Kutsukaa väki kannelle, virkkoi Kain. Koska kuulutte tähän laivaan ja olette käskyvaltani alainen, saatte haluamanne tiedon samalla kertaa kuin muut.
Rosvolaivan miehistö kokoontui peräkannelle.
— Pojat, aloitti Kain, arvelen, että haluatte tietää, mihin olemme menossa. Kun meillä on niin paljon haavoittuneita laivassa ja niin paljon saalista ruumassa, on aikomukseni purjehtia Caicos-saarille, vanhaan tapaamispaikkaamme. Onko vielä muuta, mitä tahdotte kysyä minulta?
— On, vastasi Hawkhurst. Tahdomme tietää, mitä aiotte tehdä tälle nuorelle miehelle, Franciscolle. Olemme jääneet vaille äärettömiä rikkauksia, jotka olivat jo melkein käsissämme; yhdeksän kuollutta jäi joukostamme ja kolmekymmentä haavoittunutta makaa vuoteessa. Siihen kaikkeen on Francisco syypää. Me vaadimme oikeutta!
Useat merirosvot ilmaisivat yhteen ääneen olevansa samaa mieltä, ja monet huusivat tahtovansa oikeutta.
— Hyvät ystävät, te vaaditte oikeutta, ja sitä saatte, vastasi Kain. Kaikki tunnette tuon nuorukaisen. Minä olen kasvattanut hänet pienestä poikapahasesta. Hän ei ole koskaan voinut tottua siihen elämään, jota me vietämme, ja on usein tahtonut erota meistä mutta sitä ei ole sallittu. Hän vaati minua vastuuseen meidän oman lakimme mukaan ja haavoitti minua, mutta en kuitenkaan vihaa häntä, sillä hänellä oli oikeus puolellaan. Jos olisin tiennyt, että hänet aiottiin jättää maihin nääntymään nälkään, en olisi koskaan sallinut sitä. Minkä rikoksen hän on tehnyt? Ei mitään. Jos hän on rikkonut, hän on rikkonut minua vastaan. Vaikka hän oli viaton, hänet tuomittiin kuolemaan, ja te itse vastustitte tuomiota. Eikö asia ollut niin?
— Oli, vastasivat useimmat merirosvot.
— Hän pelastui ikään kuin ihmeen avulla ja joutui hoitamaan toisen omaisuutta. Tämän omaisuuden puolustaminen ei ole rikos. Hän joutui vangiksi, ja nyt te vaaditte oikeutta. Sen te saatte. Jos otaksumme, että hänen täytyy hengellään sovittaa rikoksensa, niin onhan teillä tällä kertaa velvollisuus armahtaa hänet, koska te jo aikaisemmin tuomitsitte hänet syyttömänä ja jätitte hänet kuolemaan. Minä vaadin sitä, hyvät ystävät, enkä vaadi sitä ainoastaan hänen itsensä tähden, vaan suosionosoituksena päälliköllenne.
— Siihen suostutaan, se on puhdasta peliä kaikki tyynni, huusi suurin osa miehistä.
— Kiitos, hyvät ystävät! Palkinnoksi teidän myöntyväisyydestänne jaan osuuteni laivassa olevasta saaliista teille niin pian kuin tulemme Caicos-saarille.
Hänen sanansa saivat miesten mielessä aikaan täydellisen muutoksen kapteenin eduksi, ja nekin, jotka ennen olivat pitäneet Hawkhurstin puolta, siirtyivät Kainin kannattajiksi. Hawkhurst oli sillä hetkellä kuin ilmetty paholainen.
— Ottakoot ne, jotka suostuvat myymään itsensä, teidän kultanne, huusi hän; minä en sitä huoli. Veri verestä, sen tahdon saada, ja sanon teille ennakolta; pojan henki on minun. Minä tahdon ottaa sen, ja estäkää minua jos voitte, jatkoi perämies ja pui nyrkkiään ihan kapteenin kasvojen edessä.
Mutta nyt nousi Kainillekin veri päähän. Silmänräpäyksessä hän oikaisihe suoraksi, tempasi käteensä sorkkaraudan ja iski Hawkhurstia niin että tämä kaatui pitkäkseen laivan kannelle.
— Siitä saat, petturi! karjaisi Kain laskien jalkansa Hawkhurstin niskalle. Vetoan teihin, miehet. Ansaitseeko tämä mies enää olla perämiehenä täällä? Saako hän elää?
— Ei! ei! huusivat merirosvot. Kuolkoon!
Francisco astui silloin esiin. — Hyvät ystävät, hän aloitti, olette myöntäneet päälliköllenne suosionosoituksen. Sallikaa minun nyt pyytää teitä antamaan tämän miehen elää. Muistakaa, kuinka usein hän on johtanut teidät voittoon ja kuinka urhoollinen ja luotettava hän on tähän saakka ollut. Muistakaa, että haava vielä vaivaa häntä ja että se on tehnyt hänen mielensä ärtyisäksi. Hän ei voi enää olla perämiehenä, sillä hän ei voi nauttia päällikkönne luottamusta, mutta antakaa hänen elää ja lähteä pois laivasta.
— Olkoon menneeksi, jos suostutte siihen, sanoi Kain silmäillen väkeään.
Rosvot myöntyivät. Hawkhurst kohosi verkalleen seisoalleen ja hänet autettiin hyttiinsä. Toinen perämies korotettiin ensimmäiseksi perämieheksi ja hänen seuraajansa vaali jätettiin miehistön tehtäväksi.
Tämän tapauksen jälkeen vallitsi merirosvolaivassa kolmen päivän ajan järjestys ja rauha. Kain, joka nyt tiesi aivan varmasti miten hänen tuli menetellä, ilmoitti tuumansa Franciscolle, ja hänen aikeittensa vakuutena oli lahja, jonka hän oli antanut miehilleen luvattuaan heille oman osuutensa laivassa vielä olevasta saaliista.
Kainin ja Franciscon välille kehittyi tuttavallinen, jopa sydämellinen suhde, mutta Franciscon äidistä ja omista entisistä elämänvaiheistaan Kain ei tahtonut koskaan puhua mitään. Kun Francisco useasti kyseli häneltä noita asioita, hän vastasi aina: — Pian saat sen tietää, mutta et vielä. Rupeaisit vihaamaan minua liiaksi.
"Kostaja" purjehti nyt heikossa myötäisessä pitkin Puerto Ricon rannikkoa. Saman päivän iltana, kun maata oli ilmestynyt näkyviin, tuli aivan tyven kuunarin ollessa kolmisen mailin päässä rannasta, ja uusi ensimmäinen perämies ehdotti, että hän menee veneellä maihin noutamaan vettä joensuusta, joka oli kaukoputkella huomattu. Koska asia oli tärkeä, Kain myöntyi ja vene lähti maata kohti lastinaan joukko tyhjiä vesilekkereitä.
Nyt sattui niin, että "Kostaja" oli juuri vastapäätä saaren kuvernöörin don Alvarezin maatilaa. Clara oli huomannut kuunarin ja tavalliseen tapaansa ripustanut valkoisen liinan ikkunaan, sillä niin pitkän matkan päästä ei merimieskään olisi voinut erottaa "Kostajaa" "Enterprisestä". Clara oli sitten rientänyt rannalle rotkoon odottamaan Edvard Templemorea. Merirosvojen vene laski maihin juuri heidän tapaamispaikkansa kohdalla ja perämies hyppäsi rannalle. Clara juoksi vastaan, mutta ennen kuin hän oli huomannut erehdyksensä, perämies oli jo kopannut hänet syliinsä.
— Pyhä neitsyt! Kuka te olette ja mitä aiotte tehdä? huusi tyttö koettaen riuhtoa itseään irti.
— Olenpa vain mies, joka on kovin mieltynyt kauniisiin tyttöihin, vastasi perämies pidellen kiinni saalistaan.
— Päästäkää irti, lurjus! huusi Clara. Tiedättekö kuka minä olen?
— En tiedä, enkä siitä välitäkään, vastasi merirosvo.
— Kenties kuitenkin välität, kun kuulet, että minä olen kuvernöörin tytär! huusi Clara koettaen työntää miestä luotaan.
— Totta vieköön, olette oikeassa, kaunis neiti! Siitä minä todellakin välitän, sillä kuvernöörin tyttärestä saa aina runsaat lunnaat. Hei, pojat, auttakaapa tekin. Tämä on äksy ja uppiniskainen kuin muulivarsa. Älkää välittäkö vedestä, vaan heittäkää lekkeri takaisin veneeseen; tätä saalista emme saa millään muotoa päästää käsistämme.
Clara huusi ja riuhtoi, mutta hänen suulleen sidottiin nenäliina ja hänet nostettiin veneeseen, joka lähti heti takaisin.
Kun perämies palasi kuunariin ja kertoi, millaisen saaliin hän oli saanut, ihastuivat rosvot ikihyväksi, koska he toivoivat lisää ryöstörahoja. Kain ei tietenkään voinut tehdä vastaväitteitä, koska se olisi ollut vastoin hänen tapojaan. Hän käski viedä tytön kajuuttaan, nostatti veneen laivaan ja levitytti jälleen purjeet, koska alkoi taas tuulla.
Sillä välin Francisco koetti lohduttaa Clara raukkaa vakuuttaen, ettei hänen tarvinnut pelätä mitään, ja lupasi suojella häntä.
Tyttö parka itki aivan menehtyäkseen, kunnes Kain tuli kajuuttaan ja vahvisti Franciscon vakuutukset. Olihan vähän lohtua siitäkin, että tapasi ystäviä siellä, missä oli odottanut osakseen vain loukkauksia ja kaikenlaisia nöyryytyksiä — Francisco oli näet ilmoittanut, että laiva oli merirosvoalus — ja nuorukaisen ystävällisyys ja huomaavaisuus vaikutti tyttöön rauhoittavasti.
Seuraavana päivänä hän ilmaisi Franciscolle minkä vuoksi hän oli mennyt rantaan ja erehtynyt laivoista. Francisco ja Kain lupasivat suorittaa lunnaat hänen puolestaan odottamatta, että isä lähettäisi ne, ja huvittaakseen tyttöä nuorukainen kuunteli hänen jutteluaan Edvard Templemoresta. Siitä aiheesta Claralla riitti aina puhumista, ja kohta Francisco tunsi heidän rakkaustarinansa.
Mutta "Kostaja" ei ehtinyt tapaamispaikkaan niin aikaisin kuin oli aiottu, sillä tullessaan Puerto Ricon pohjoispuolelle se kohtasi englantilaisen fregatin, joka alkoi ajaa sitä takaa, ja "Kostajan" täytyi pyrkiä pakoon. Mutta kuunari purjehti huonommin peräntakaisessa tuulessa ja takaa-ajoa kesti kolme päivää, kunnes oli ehditty Bahama-saarten ohi.
Merirosvot kärsivät kovaa juomaveden puutetta, niin että heidän oli pakko yhä vähentää annoksia. Fregatti, joka oli jäänyt yhä enemmän jälkeen, kun tuuli rupesi heikkenemään, oli vielä näkyvissä. Vihdoin tuuli lakkasi kokonaan ja oli tyventä kaksi päivää. Toisen päivän iltana fregatti lähetti veneensä tekemään hyökkäystä viiden mailin päässä olevaa kuunaria vastaan, mutta silloin alkoi tuulla pohjoisesta, ja "Kostaja" jätti fregatin kauas jälkeensä.
Vasta seuraavana päivänä Kain uskalsi jälleen kääntää laivan etelään yrittääkseen hankkia vettä. Vihdoin se onnistuikin, vaikka perin vaivalloisesti ja aiheutti paljon ajanhukkaa, kun vettä oli vain niukasti.
Sitä paitsi viivyttivät kuunaria vastatuuli ja merivirrat, niin että he vasta kolmen viikon kuluttua siitä, kun olivat lähteneet Puerto Ricon rannikolta, näkivät sen maan, joka ennen oli ollut heidän kokoontumispaikkansa.
Edvard Templemore ja "Enterprise" olivat jääneet Etelä-Amerikan rannikolle etsimään "Kostajaa", joka oli niin merkillisellä tavalla livahtanut heidän käsistään.
Edvard oli etsinyt kaikkialta ja suunnannut sitten matkansaWindward-saarille, etsien yhä vihollistaan. Hän oli tiedustellutjokaisesta laivasta, joka kohdattiin, mitä niissä tiedettiin"Kostajasta", mutta ei saanut kuulla mitään. Vihdoin hän saapui PuertoRicon kohdalle.
Nyt ei tosin ollut aikaa ajatella Claraa, mutta koska hän kerran oli menossa sinne päin, hän purjehti pitkin saaren rannikkoa, ja kun hänen aluksensa oli hämärän tullessa ihan kuvernöörin asuinpaikan edustalla, hän laski niin lähelle rannikkoa, että saattoi kaukoputkella tarkastaa ikkunoita. Sovittua merkkiä ei kuitenkaan näkynyt. Odotettuaan pimeän tuloon saakka hän jatkoi matkaansa aivan menehtymäisillään levottomuudesta ajatellessaan, että kuvernööri oli kai saanut kaiken tietoonsa. Mutta hän saapui paikalle kaksi päivää sen jälkeen kun Clara oli ryöstetty.
Vielä hän yritti löytää rosvolaivan, ja tarkastettuaan kahden viikon aikana kaikki San Domingon satamansuut ja lahdelmat hän palasi Port Royaliin kaikkea muuta kuin iloisena.
Sillä välin oli Claran ryöstö herättänyt Puerto Ricossa suurta hämmästystä, ja kun kuulusteltiin hänen kamarineitsyttään sekä tutkittiin häntä yhdessä vanhan hoitajattaren ja munkin kanssa, tuli Claran rakkaus selville. "Kostajan" ilmestyminen rannikolle samana iltana antoi tukea luulolle, että englantilainen meriväenluutnantti oli vienyt Claran mukanaan, ja don Alvarez lähetti heti Jamaicaan laivan viemään valitusta häntä kohdanneesta loukkauksesta ja vaatimaan tyttöä takaisin.
Laiva saapui Port Royaliin muutamia päiviä ennen "Enterpriseä". Amiraali hämmästyi kovin, mutta lähetti hyvin kohteliaan vastauksen jossa sanottiin, että asiasta pidetään kuulustelu heti kun kuunari palaa satamaan ja että hän lähettää laivan tuomaan kuvernöörille ilmoitusta tutkimuksen tuloksista.
— Niin, kylläpä tämä on kaunis juttu! harmitteli amiraali adjutantilleen. Minä lähetän tuon nuoren rajupään etsimään merirosvoa, ja hän tuhlaa aikaansa valloittaakseen kuvernöörin tyttären. Mutta ei tämä asia vielä tähän lopu.
— Minä tuskin voin uskoa, että se on totta, herra amiraali, sanoi adjutantti, mutta epäilyttävältä se vain näyttää. Niin lyhyen tuttavuuden jälkeen…
— Kukapa sen tietää, herra Hadley. Tuokaa tänne hänen laivapäiväkirjansa, tarkastetaan ne tyystin. Ehkäpä hän on jo pitkänkin aikaa pitänyt tuota tuttavuutta vireillä.
"Enterprisen" päiväkirjat tarkastettiin, ja niissä esiintyi usein tuo kovan onnen Puerto Rico; saaren luona oli käyty jok'ikisellä risteilymatkalla, jopa silloinkin kun kuunarilla oli ollut tärkeitä tiedonantoja vietävänään.
— Asia näyttää selvältä, sanoi amiraali. Hiton veitikka, kun saattoi minut tällaiseen pulaan! Eipä silti; mitäpä se minua koskee, jos hän vain nai tytön, mutta rangaistuksen määräykseni rikkomisesta annan joka tapauksessa. Asetan hänet sotaoikeuteen, se on varmaa.
Adjutantti ei vastannut; hän tiesi kyllä, ettei amiraali ajatellutkaan vakavissaan sotaoikeutta.
— "Enterprise" on laskenut ankkuriin, herra amiraali, ilmoitti adjutantti pari päivää myöhemmin amiraalin istuessa aamiaispöydässä.
— Entä missä luutnantti Templemore on?
— Odottaa kuistilla. Hänelle on kerrottu, mistä häntä syytetään, ja hän vakuuttaa, ettei siinä ole perää. Uskon häntä, sillä hän näyttää olevan aivan murtunut siitä, mitä on täällä kuullut.
— Odottakaa hetki. Oletteko tarkastanut hänen laivapäiväkirjansa?
— Olen, herra amiraali. Hän näyttää olleen Puerto Ricon edustalla viime kuun 19. päivänä, mutta espanjalainen kuvernööri sanoo kirjeessään, että "Enterprise" on käynyt siellä ensin seitsemäntenä- ja sitten yhdeksäntenätoista päivänä. Mainitsin hänelle siitä, ja hän vakuuttaa kunniasanallaan, että hän oli siellä ainoastaan yhdeksäntenätoista päivänä, kuten laivapäiväkirja todistaa.
— No niin, kutsukaa hänet sisään, niin hän saa itse puhua puolestaan.
Edvard astui sisään mielenliikutuksen vallassa.
— No, luutnantti Templemore, tepä huvittelette hauskalla tavalla. Mitä tämä kaikki merkitsee, hyvä herra? Missä on kuvernöörin tytär?
— Missä tyttö on, sitä minun on mahdotonta sanoa, herra amiraali. Olen varma siitä, että merirosvot ovat ryöstäneet hänet.
— Merirosvot! Tyttö raukka, surkuttelen häntä. Ja surkuttelen myös teitä, Edvard. Kas niin, istukaa ja kertokaa koko tapaus.
Edvard tunsi niin hyvin amiraalin luonteen, että tunnusti hänelle suoraan kaikki, mitä oli tapahtunut Claran ja hänen välillään. Sitten hän kertoi, miten "Kostaja" oli päässyt pujahtamaan pakoon petkuttamalla rohkeasti fregatin päällikköä, miten hän oli sopinut Claran kanssa uudesta tapaamispaikasta, sekä varman luulonsa, että merirosvokuunari, joka oli "Enterprisen" sisarlaiva ja aivan sen näköinen, oli käynyt ennen häntä Puerto Ricossa ja vienyt hänen rakastettunsa.
Vaikka Edvard olisi voinut joutua ankaraan vastuuseen puuhistaan, amiraali tunsi kuitenkin sääliä häntä kohtaan eikä lausunut mitään siitä, että hän oli niin usein poikennut Puerto Ricossa. Kun aamiainen oli syöty, hän käski, että "Comukselle", pienenpuoleiselle korvetille, oli annettava määräys olla valmiina nostamaan ankkurinsa, ja käski, että laivaston veneillä oli vietävä "Enterpriseen" tarpeelliset muonavarat.
— Nyt on teidän, Edvard, yhdessä "Comuksen" kanssa lähdettävä ajamaan takaa tuota kirottua merirosvoa, ja toivon, että sitten annatte minulle tyydyttävän meriselityksen. Rohkeutta, poikani! Luottakaa siihen, että he kyllä yrittävät saada tytöstä hyvät lunnaat, ennen kuin tekevät hänelle mitään pahaa.
Samana iltana "Enterprise" ja "Comus" lähtivät retkelleen ja poikettuaan Puerto Ricoon ja jätettyään kirjeen saaren kuvernöörille ne purjehtivat pohjoiseen päin ja saivat seuraavana aamuna näkyviinsä Caicos-saaret juuri kun "Kostaja" viiletti saariston edustalla kohoavien särkkien ohi ja suuntasi kulkunsa ahdasta satamansuuta kohti.
— Tuolla se on! huudahti Edvard. Jumalan nimessä, tuolla se on! Ja hän antoi merkin "Comukselle", joka vastasi heti.
Se pieni saariryhmä, jota nimitetään Caicos- eli Cayques-saariksi, sijaitsee noin kaksi astetta pohjoiseen San Domingosta ja on melkein eteläisin siinä saarijonossa, joka ulottuu Bahama-saarten ryhmään asti. Sen useimmat saaret ovat asumattomia, mutta olivat muinoin merirosvojen tyyssijana, koska saaria kaikilta puolin ympäröivät särkät ja karit tarjosivat hyvän suojan vihollisia vastaan.
Suurimmassa Caicos-saaressa on hevosenkengän muotoinen etelää kohti aukeava lahti, joka on turvallinen ankkuripaikka. Mutta ennen kuin sinne pääsee, täytyy pujotella korallisärkkien lomitse, joita on saarten edustalla nelisenkymmenen mailin pituudelta. Kulkuväylä on sangen vaarallinen ja mutkikas, mutta Hawkhurst, joka tähän saakka oli ollut rosvojen luotsina, tunsi sen hyvin. Kain sitä vastoin ei tuntenut sitä yhtä tarkasti, joten varovaisuus oli tarpeen nyt, kun ei Hawkhurstin apua ollut käytettävissä.
Itse saaret olivat korallisaaria, joiden yli muutamat kookospalmut kohottivat komeita latvuksiaan niillä paikoin, missä oli tarpeeksi maata. Kallionhalkeamista pisti esille sieltä täältä matalia pensaita. Mutta omituisinta näissä saarissa olivat niiden lukuisat kallioluolat. Toiset olivat nousuveden rajaa ylempänä, mutta useimpiin virtasi merivesi sisään ja jälleen ulos. Muutamiin ulottui vesi ainoastaan vuoksen aikana ja täytti silloin niiden sisällä olevat syvennykset, jotka luoteen aikana jäivät merestä erilleen. Toisissa taas oli kaikkina vuorokauden aikoina niin paljon vettä, että niissä saattoi soutaa isollakin veneellä. Sanomattakin on selvää, kuinka soveliaita korkeammalla sijaitsevat kuivina pysyvät luolat olivat sellaisten tavaroiden säilytyspaikoiksi, jotka täytyi huolellisesti kätkeä, kunnes tarjoutui tilaisuus niiden myymiseen.
"Kostaja" laski särkkien väliseen väylään juuri kun "Comus" ja "Enterprise" saivat sen näkyviinsä. "Kostaja" oli mennyt eteläiseen väylään ja kulkenut varovaisesti koko ajan luodaten nelisen mailia vain muutama purje levällään.
"Enterprise" ja "Comus" olivat Caicos-saarten itäpuolella tarkastaneet Turkki-saaren ympäristön, kulkeneet sen pohjoispuolitse ja olivat nyt suuren, Caicos-saarten kanssa yhteydessä olevan särkän pohjoispään sisäpuolella. Niin ollen he olisivat voineet tavoittaa "Kostajan", ennen kuin se olisi ehtinyt ankkuripaikkaan, jolleivät särkät olisi tukkineet tietä. He eivät voineet tehdä muuta kuin kääntää laivat etelään päin päästäkseen kulkuväylän suulle. Epäilemättä väylässä oli siksi syvää, että "Enterprise" pääsisi kulkemaan "Kostajan" perässä. Tämän olisi mahdotonta päästä pakoon, koska kapeassa väylässä oli liian ahdasta laivan kääntyä ja tuuli kävi etelästä. Merirosvolaiva oli siis joutunut satimeen eikä sillä ollut muuta neuvoa kuin turvautua vastarintaan, jota se kyllä kykeni tekemään.
"Kostajasta" nähtiin selvästi vihollinen ja sen liikkeet, ja Kain käsitti olevansa tukalassa tilanteessa. Hän oli varma siitä, että hänen laivansa kimppuun käytäisiin, ja vaikka hän ennen oli sellaisissa tapauksissa iloinnut ja toivonut saattavansa vihollisensa häpeään, hän oli nyt tullut toisiin ajatuksiin. Hän olisi antanut mitä vain, jos olisi voinut välttää vihollisten hyökkäyksen ja hänen olisi sallittu kaikessa rauhassa erota tovereistaan. Francisco puolestaan oli yhtä huolissaan tästä onnettomasta tapaamisesta, mutta he eivät vaihtaneet sanaakaan niin kauan kuin viipyivät kuunarin kannella.
Yhdeksän tienoissa he olivat onnellisesti päässeet väylän puoliväliin.Kain käski heittää ankkurin ja lähetti väen aamiaiselle.
Francisco oli mennyt kajuuttaan ja ilmoittanut laivan aseman Claralle, kun Kain astui sisään. Hän heittäytyi istumaan lähimmälle arkulle ja näkyi vaipuneen syviin ajatuksiin.
— Mitä aiotte tehdä? kysyi Francisco.
— En tiedä; en tahdo päättää sitä itse. Jos noudattaisin omaa mieltäni, antaisin luultavasti kuunarimme olla paikallaan. Nuo toiset voivat käydä kimppuumme ainoastaan veneistä enkä siinä tapauksessa olisi levoton. Jos purjehdimme lahteen saakka ja luovutamme tämän kapean väylän ilman taistelua, tulee amiraalin kuunari perässämme ja ahdistaa meitä siellä syvässä vedessä, emmekä voi kestää sitä ylivoimaa, jonka molemmat alukset yhdessä voivat muodostaa. Voisimme kyllä puolustaa kuunaria joko laivasta tai maalta käsin, mutta voimamme ovat nykyään heikot. Kutsun kuitenkin miehet koolle ja annan heidän päättää. Jumala tietää, että jos itse saisin ratkaista, en ryhtyisi ollenkaan taisteluun.
— Eikö ole mitään keinoa päästä pakoon? kysyi Francisco.
— Voisimme lähteä kuunarista ja kun vihollinen ei aavista mitään pujahtaa veneillä Caicos-saaren välisestä salmesta, mutta sitä en uskalla ehdottaa. Miehet eivät suostuisi siihen, ja epäilen suuresti, antaisiko vihollinen meille siihen aikaakaan. Jo varhain aamulla, kauan ennen kuin näin nuo laivat, tunsin mielessäni, että kohtaloni on ratkaistu ennen auringon laskua.
— Mitä tarkoitatte?
— Äitisi, joka aina näyttäytyy minulle unessa, kun minulle tapahtuu jotakin erikoista, ilmestyi minulle viime yönä. Saatoin nähdä hänen suloisilla kasvoillaan huolta ja sääliä, kun hän surullisesti viittasi kädellään ikään kuin kehottaen minua tulemaan mukaan. Niin, Jumalan kiitos, hän ei enää katsonut minuun samalla tavoin kuin ennen.
Francisco ei vastannut, ja Kain näytti jälleen vaipuvan ajatuksiinsa.
Vähän ajan kuluttua hän otti laatikosta pienen mytyn ja laski senFranciscon käteen.
— Säilytä tämä huolellisesti. Jos minulle sattuu jokin onnettomuus, saat siitä selville, kuka äitisi oli, sekä tiedon, miten löydät maahan kaivamani aarteet. Määrään jälkisäädöksessäni kaiken sinulle, Francisco. Se on epärehellisellä tavalla hankittua tavaraa, mutta sinulla ei ole mitään syytä eikä liioin ole ketään vaatimassa sitä itselleen. Älä sano mitään. Ehkä saat sitten, kun ei minua enää ole olemassa, ystäviä, jotka ajattelevat samalla tavoin kuin minä. Vielä kerran pyydän sinua säilyttämään huolellisesti tämän mytyn.
— En käsitä, että siitä voisi olla minulle mitään hyötyä, vastasiFrancisco. Eikö minua pidetä merirosvona niin kuin muitakin?
— Ei, ei, sinä voit todistaa, ettet ole merirosvo!
— Epäilen sitä. Mutta tapahtukoon Jumalan tahto!
— Niin, tapahtukoon Jumalan tahto, virkkoi Kain surullisesti. Kuukausi sitten en olisi uskaltanut sanoa niin. Ja merirosvokapteeni lähti kannelle Franciscon kanssa.
"Kostajan" väki kutsuttiin peräkannelle ja kapteeni kehotti heitä ilmoittamaan, mitä heidän mielestään olisi paras tehdä. Miehet arvelivat viisaimmaksi nostaa ankkurin ja purjehtia lahteen, jossa he mielestään kykenivät puolustamaan kuunaria paljon paremmin kuin jos pysyisivät sillä paikalla, missä nyt olivat.
Merirosvoalus nosti siis ankkurin ja jatkoi matkaansa. Tuuli oli yhä kiihtynyt ja aallokko kävi niin korkeana, etteivät he enää voineet huomata vaanivia vaaranpaikkoja. Korvetti ja "Enterprise" jatkoivat risteilyään särkän ulkopuolella.
Puolenpäivän aikaan tuuli oli yltynyt siinä määrin, että mainingit vyöryivät kohisten korallisärkkien yli kaikkiin suuntiin. "Kostajassa" koottiin purje toisensa perästä, sillä vaara kasvoi vauhdin lisääntyessä. Myrskypurje levitettiin ja kaikki muut purjeet koottiin, mutta tuokin pieni purjelappu kuljetti laivaa lentävää vauhtia. Kain seisoi halkaisijapuomilla ja antoi käskyjä peränpitäjälle. Useaan kertaan raapaisi talka korallikallioihin tarttumatta kuitenkaan kiinni. Kaikin mahdollisin keinoin koetettiin vähentää kuunarin vauhtia. Mainingit, jotka kuohuivat laivan molemmin puolin, olivat ainoana tienviittana.
— Miksi ei Hawkhurst, joka tuntee väylän hyvin, saa luotsata meitä? kysyi yksi keulanpuolella seisovista miehistä.
— Se on totta. Noudetaan hänet tänne! huusivat toiset. Muutamat menivät heti hakemaan häntä. Hawkhurst ei hangoitellut vastaan, ja miehet vaatimalla vaativat häntä luotsaamaan laivaa.
— Mutta jospa en suostu siihen? tokaisi Hawkhurst kylmästi.
— Silloin ei henkenne enää ole penninkään arvoinen, vastasi yksi joukosta. Eikö niin, miehet? hän jatkoi kääntyen muiden puoleen.
— Aivan niin: joko hän vie meidät koreasti satamaan tai hänet viskataan mereen! sanoivat monet.
— Uhkauksistanne minä viis välitän, pojat, vastasi Hawkhurst. Tiedätte minut hyvänahkaiseksi ja luotettavaksi mieheksi, enkä nytkään jätä teitä avutta. No niin, kun ei kapteeninne pysty auttamaan teitä pulasta, täytyy kai minun yrittää. Mutta mitä tämä merkitsee? hän huudahti katsellen ympärilleen. — Olemme jo syrjässä väylältä. Enpä todellakaan tiedä pääsemmekö sille jälleen.
— Emme ole syrjässä väylältä, sanoi Kain. Tiedätte hyvin, ettemme ole poissa siltä.
— Hyvä, koska kapteeni tuntee väylän paremmin kuin minä, on kai parasta, että hän luotsaa itse, sanoi Hawkhurst.
Mutta miehet olivat toista mieltä ja vaativat itsepintaisesti Hawkhurstia, joka tunsi hyvin kulkuväylän, ottamaan luotsaamisen toimekseen.
— Yritän parastani, pojat, sanoi tämä, mutta muistakaa, että jos nyt ajamme kivelle koettaessamme päästä jälleen oikealle väylälle, älkää syyttäkö minua. Vähän oikeaan — enemmän oikeaan — aivan niin — nyt olemme jälleen väylällä, hän huusi osoittaen kohtaa tyrskyjen välissä, missä vesi oli tyvenempää. Hiukan vasempaan — aivan niin!
Hawkhurst, joka tiesi, että hänet jätetään maihin heti sopivan tilaisuuden tullen, oli päättänyt saattaa kuunarin haaksirikkoon, vaikka itsekin menettäisi siinä henkensä, ja käännätti aluksen pois väylältä vedenalaisia kallioita kohden. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua siitä kun hän oli ottanut peräsimen hoitoonsa, kuunari iski kaksi kertaa kariin, ja kolmannella kerralla se kallistui kyljelleen. Terävä korallikärki tunkeutui ohuen laudoituksen ja lankkujen läpi ja vettä tulvi koskena ruumaan.
Merirosvojen joukossa syntyi kuolonhiljaisuus.
— Pojat, sanoi Hawkhurst, tein kaikki, mitä suinkin voin. Viskatkaa minut mereen, jos tahdotte. Syy ei ole minun, vaan tuon, hän lisäsi viitaten kapteeniin.
— Nyt ei merkitse paljoakaan, kenen syy tämä oli! Siitä saamme kyllä aikanaan selon. Tällä hetkellä meillä on muutenkin yllin kyllin tekemistä. Veneet vesille niin pian kuin mahdollista! Kaikki miehet varatkoot mukaan aseet ja ampumavaroja! Olkaa huoletta! Kuunari pysyy tässä paikallaan eikä mene kappaleiksi, ja vähitellen me kyllä saamme kaikki pelastetuksi.
Merirosvot tottelivat päällikön käskyjä. Veneet, kolme luvultaan, laskettiin mereen. Ensimmäiseen vietiin kaikki haavoittuneet ja Clara d'Alvarez, jonka Francisco auttoi veneeseen. Niin pian kuin miehet olivat saaneet aseet, tarjoutui Francisco rupeamaan veneen päälliköksi voidakseen suojella Claraa, ja se lähti soutamaan satamaan.
Sotalaivat, joista oli nähty "Kostajan" tarttuvan karille ja laivaväen valmistuvan lähtemään maihin, asettuivat heti vastatuuleen, ja niistä laskettiin vesille veneitä, jotka miehitettiin vahvasti. Upseerit toivoivat ehtivänsä vihollisen luo, ennen kuin nämä pääsivät saarelle, sillä vaikka laivat eivät voineet lähestyä särkkiä, vesi oli kuitenkin monin paikoin niin syvää, että veneet pääsivät kulkemaan. Kohta sen jälkeen kun Francisco oli ensimmäisessä veneessä lähtenyt "Kostajasta", kiitivät jo sotalaivojen purret nuolennopeina läpi maininkien aikoen katkaista viholliselta tien. Merirosvot huomasivat heidän aikeensa ja pitivät kiirettä. Toinenkin vene lähti kohta kuunarin vierestä, ja Hawkhurst hyppäsi siihen juuri kun se lähti liikkeelle. Kain jäi vielä laivaan tarkastamaan, ettei ainoakaan haavoittunut ollut jäänyt sinne. Sitten hän lähti viimeisessä veneessä muitten jälkeen. Hän oli nyt neljännesmailin päässä toisesta veneestä, johon Hawkhurst oli sijoittunut.
Kainin lähtiessä kuunarista oli vielä vaikea päättää, onnistuiko sotalaivojen veneiden päästä merirosvojen veneiden eteen. Molemmin puolin ponnisteltiin viimeiseen saakka, ja kun ensimmäinen vene, jossa Francisco ja Clara olivat, tuli maihin, lähimmät takaa-ajajat olivat tuskin enemmän kuin puolen mailin päässä heistä. Mutta veden mataluus esti ja viivytti heitä. Hawkhurst saapui veneineen maihin juuri kun "Comus" laukaisi kahdeksantoistaleiviskäisen tykkinsä. Viimeinen vene oli vielä kahdensadan metrin päässä maasta, kun toinen laukaus ammuttiin parkassista, joka tähän saakka oli turhaan koettanut särkkien välistä päästä perille. Ammus osui veneeseen, se täyttyi vedellä ja upposi.
— Kain painui pohjaan! huudahti Francisco, joka oli vienyt Claran lähimpään luolaan ja asettunut itse luolan suulle puolustaakseen tyttöä. He ampuivat hänen veneensä upoksiin — ei, hän ui maalle ja ehtii kyllä tänne, ennen kuin englantilaiset pääsevät maihin.
Niin näytti käyvänkin. Kain halkoi vettä voimakkain vedoin päästäkseen pieneen lahteen, joka oli lähempänä sitä paikkaa, missä vene oli uponnut, kuin se, missä Francisco oli noussut maalle Claran ja haavoittuneiden kanssa. Lahdekkeen erotti tästä kallioharjanne, joka jakoi hietaisen rantaäyrään kahtia ja pisti lyhyen matkaa mereenkin. Francisco saattoi helposti erottaa Kainin toisista miehistä, jotka myös uivat rantaa kohti, sillä kapteeni oli muista paljon edellä. Mutta kun kallioharjanne esti näköalan Kainin ehtiessä lähemmäksi rantaa, kiipesi Francisco, joka oli levoton hänen vuokseen, kalliolle voidakseen nähdä, miten hän pääsisi maalle.
Kain oli ainoastaan muutaman metrin päässä maasta, kun Francisco äkkiä kuuli kiväärinlaukauksen ja näki merirosvokapteenin kouristuksen tapaisesti nousevan vedestä keskiruumista myöten. Hänen kätensä ja jalkansa nytkivät, kirkas sininen vesi värjäytyi punaiseksi. Hän upposi eikä tullut enää näkyviin.
Francisco riensi kallioiden välistä ja näki Hawkhurstin seisovan niiden juurella kädessään kivääri, jota juuri latasi uudelleen.
— Roisto! Tästä saat vastata! hän karjaisi.
Hawkhurst oli saanut uuden sankkiruudin pyssyynsä.
— En sinulle ainakaan! hän vastasi nostaen kiväärinsä ja tähdätenFranciscoa.
Luoti osui Franciscon rintaan. Hän horjahti taaksepäin, hoippui pitkin hiekkarantaa, pääsi luolaan ja vaipui maahan Claran jalkojen juureen.
— Voi hyvä Jumala! huudahti tyttö. Oletteko haavoittunut? Kuka minua sitten suojelee?
— Tuskin tiedän itsekään, vastasi Francisco heikosti ja lisäsi katkonaisesti. En usko että olen haavoittunut minusta tuntuu — kuin nyt voisin paremmin. Ja hän nosti kätensä sydämelleen.
Clara avasi hänen takkinsa ja huomasi, että luoti oli sattunut siihen pieneen myttyyn, jonka Kain oli lahjoittanut Franciscolle ja jota tämä oli säilyttänyt povessaan. Luoti ei ollut aiheuttanut mitään näkyvää vahinkoa. Kuitenkin Francisco pyörtyi ja hänen päänsä vaipui Claran rinnalle.
Edvard Templemore oli sillä välin kiihkeästi, pelon ja toivon vaiheilla tarkannut rosvokuunarin liikkeitä. Pitkällä kaukoputkellaan hän saattoi selvästi erottaa kaiken, ja hänen jännityksensä kiihtyi kouristavaksi tuskaksi, kun hän huomasi valkoisen naisen puvun haaksirikkoutuneen laivan partaalla ja näki kuinka tämä lainkaan vastahakoisuutta osoittamatta astui veneeseen, kuinka monta kättä ojentui ottamaan häntä vastaan ja kuinka hän itse levitti käsivartensa pudotakseen syliin, joka hänelle avautui. Voiko tuo nainen olla Clara?