"Rahoja! Ettekö sitten koskaan ole kuullut kertomusta hänestä? Mitäpä muuta tuollaiset sitten tavottelisivat, jolleivät juuri rahoja?"
"Tehän olette niin kiihkeä, ettei minulla ole suunvuoroakaan. Enpä tahdokaan muuta tietää kuin seuraavan seikan: otaksutaanpas, että minulla täällä taskussani olisi jollainenkin opas sille paikalle, johon Flint on haudannut aarteensa, niin olisiko tuolla aarteella jokin suurempi arvo?"
"Suurempi arvo!" huudahti tuomari. "Jos teillä on sellainen opas, josta puhutte, niin silloin annan minä varustaa Bristolin satamassa laivan, joka lähtee tuota aarretta etsimään. Minä otan teidät ja nuoren Hawkinsin mukaani ja minun täytyy saada se aarre käsiini, vaikka sitten pitäisikin sitä etsiä kokonainen vuosi."
"Hyvä", sanoi tohtori, "jollei Jimmillä ole mitään vastaan, niin avaamme käärön." Sitten pani hän sen edessään olevalle pöydälle. Käärö oli ommeltu, ja kun tohtori oli saksillaan ratkonut ompeluksen auki, niin tuli paketista esiin kaksi esinettä: kirja ja sinetöitty paperi.
"Tarkastakaammepas ensin kirja", sanoi tohtori. Sen ensi sivulla oli vain sanoja, jotka eivät olleet keskenään missään yhteydessä.
"Tästä emme liikoja viisastu", sanoi tohtori Livesey ja käänsi lehden. Seuraavat kymmenen sivua sisälsivät omituista kirjanpitoa. Sivun yläosassa oli päivämäärä ja alaosassa yhteissumma, mutta minkäänlaista kirjotusta ei ollut, vaan erilaisia ristejä numeroitten välissä. Niinpä näytti, että jollakin oli ollut saatavana kesäkuun 12 p. 1745 seitsemänkymmentä puntaa, mutta syytä selittämässä oli vain 6 ristiä. Joskus oli mainittu paikankin nimi, kuten "Caracasin edustalla", eli oli paikka merkitty pituus- ja leveysasteet määräämällä, kuten esim. "62° 17' 20", 19° 2' 40."
Muistiinpanot käsittivät lähes 20 vuotta. Rahamäärät aina kasvoivat ja lopussa oli jotenkin iso kokonaissumma, joka oli useat kerrat laskettu väärin. Ja sen lopussa olivat sanat: "Billy Bonesin mestarinäyte."
"Tästäpä en liikoja viisastu", sanoi tohtori.
"Mutta onhan asia selvä kuin päivä!" huudahti tuomari. "Sehän on tuon kurjan roiston tilikirja. Ristit merkitsevät niitten laivojen ja kaupunkien nimiä, jotka hän oli upottanut ja ryöstänyt. Summat ovat tuon roiston osinkoja. "Caracasin edustalla" merkitsee, että joku laiva ryöstettiin tällä rannikolla, ja Jumala armahtakoon niitä ihmisparkoja, jotka kuuluivat laivan miehistöön. He ovat kai jo aikoja sitten muuttuneet koralleiksi!"
"Aivan oikein", sanoi tohtori. "Puheistanne huomaan matkustamisen hyödyllisyyden."
Kirjan muu sisältö oli jotenkin vähäpätöistä, paitsi tiedot, jotka koskivat eri paikkojen purjehdusväyliä, sekä taulu, jossa Englannin, Ranskan ja Espanjan rahat olivat keskenään verratut.
"Ompa ollut koko sukkela mies!" huudahti tohtori. "Häntä ei ollut helppo nenästä vetää."
"Ottakaammepas nyt paperi tarkastettavaksi", sanoi tuomari.
Paperi oli muutamista kohden sinetöitty sormustimella sinetin asemasta — ehkäpä samalla, jonka minä löysin kapteenin taskusta. Kun tohtori oli hyvin varovasti avannut käärön, niin putosi sieltä erään saaren kartta, jossa oli mainittu, millä pituus- ja leveysasteella saari on, kulkuväylä, kukkuloitten nimet, lahdet sekä paljon muuta, joka on tärkeätä sen tietää, joka aikoo ankkuroida sen rannikolla. Saari oli noin 10 englannin penikulmaa pitkä ja viisi leveä, ja siinä oli kaksi oivallista, maan suojaamaa satamaa sekä keskellä "Kaukoputki"-niminen kukkula. Sitten oli siinä kolme punaisella musteella tehtyä ristiä — kaksi pohjoisrannalla ja yksi lounaisella rannalla sekä sievällä käsialalla kirjoitettu sanat: tässä on iso kasa rahoja.
Samalla kohdalla paperin toisella puolella oli samalla käsialalla kirjoitettu sanat: korkea puu, kaukoputkesta katsottuna pohjoiseen päin, Benrangelinsaari idänpuoleiseen etelään.
Kymmenen jalkaa.
Hopeaharkot ovat pohjoisessa kätköpaikassa. Ne löytää, kun kulkee itäiseltä kukkulalta kymmenen syltä eteläänpäin mustasta kalliosta.
Aseet löytyvät hietakukkulassa, joka on pohjoisen sisääntuloväylän pohjoisessa päässä, hieman itäpohjaan päin.
Enempää ei se sisältänyt, mutta sen lyhyydestä huolimatta tulivat tuomari ja tohtori tavattoman iloisiksi.
"Livesey", sanoi tuomari, "lopettakaa viheliäinen toimenne. Huomenna matkustan minä Bristoliin ja kolmen viikon, ehkä kymmenen päivän kuluttua on minulla oleva parahin laiva ja valituin miehistö koko Englannissa. Hawkins seuraa mukana kajuuttapoikana. Te, Livesey, tulette laivalääkäriksi ja minä amiraaliksi. Mukaan otamme Redruthin, Joycen ja Hunterin."
"Trelawney", sanoi tohtori, "minä ja Jim seuraamme mukana, mutta on yksi henkilö, jota minä pelkään."
"Ja sen koiran nimi on mikä", huusi tuomari.
"Te itse, sillä te ette malta pitää suutanne kiinni. Me emme ole ainoat, jotka tiedämme näitten paperien olemassaolosta. Nuot lurjukset, jotka hyökkäsivät ravintolan kimppuun, ovat rohkeita ja pelkäämättömiä veitikoita, — olkaa siitä vakuutettu — ja samoin ne, jotka olivat laivassa. Enkä luule heidän olevan kaukanakaan ja voinpa panna vaikka pääni siitä pantiksi, että he tulevat panemaan kaikki konstinsa liikkeelle saadakseen nuot aarteet käsiinsä. Ja kukaan meistä ei saa olla yksin, kunnes olemme päässeet merelle. Minä ja Jim olemme sillä aikaa aina yksissä. Te otatte Joycen ja Hunterin mukaanne Bristoliin ja se pankaa ennen kaikkea mieleenne, ettette virka tästä kellekään niin halaistua sanaa."
"Livesey", sanoi tuomari, "teillä on aina oikein. Minä vaikenen kuin muuri."
"Hispaniolan" kokki.
Kahdeksas luku.
Minä matkustan Bristoliin.
Viipyi kauvemmin aikaa kuin mitä tuomari oli arvellut, ennenkuin me olimme valmiit lähtemään. Ensimäisistä suunnitelmistamme ei mitään voitu toteuttaa, eipä edes sitäkään että minä ja tohtori olisimme oleksineet yksissä. Tämän näet täytyi matkustaa Lontooniin puhuttelemaan muuatta lääkäriä, että tämä ottaisi hänen sairaansa hoitaakseen. Tuomari hääräili ahkerasti Bristolissa ja kuten vanki elin minä herrastalossa vanhan metsävahti Redruthin ankaran valvonnan alaisena. Mutta tuskin huolinee minun sanoakaan, että ajatukseni sekä päivällä että yöllä olivat kaukana noitten aarteiden luona. Nämät unelmani "Aarresaaresta" olivat ainoana lohdutuksenani ja muuten olisikin elämäni käynyt vallan sietämättömäksi.
Niin kuluivat viikot, kunnes tohtori Liveseylle saapui kirje, jonka kuoressa oli näin kuuluva lisäys: "jollei kirjeenomistaja itse ole saapuvilla, niin saa sen avata Tom Redruth tai nuori Hawkins."
Kirjeessä, jonka luin ääneen, olivat seuraavat hauskat uutiset:
"Ravintolassa 'Vanha ankkuri' Bristolissa 1 p. maalisk. 17—.
Rakas Livesey. — Laiva on rakennettu ja varustettu, ja on ankkuroituna ja lähtöön valmiina. Komeampaa alusta kuin 'Hispaniola', joka on 200 tonnin vetoinen, ei ole kukaan nähnyt. Sen sain käsiini vanhan ystäväni Blandlyn kautta, joka osoitti minulle erinomaista uhraavaisuutta ja samaa tekivät kaikki Bristolissa, kun saivat kuulla siitä satamasta — aarteesta — johon laiva oli määrätty lähtemään."
Tässä keskeytin minä lukemisen ja sanoin:
"Redruth, tuosta ei tohtori pidä. Tuomari on siis kumminkin lörpötellyt."
"No kelläpäs olisi siihen parempi oikeus kuin hänellä", vastasi ukko.
En ruvennut kiistämään vastaan, vaan jatkoin:
"Pahin puuha oli laivaväen saamisessa. Mutta satuinpa kerran puhumaan asiasta eräälle vanhalle merimiehellä, joka tuntee kaikki merimiehet Bristolissa. Hän pitää nykyään kapakkaa, mutta on menettänyt terveytensä ja halusi päästä laivakokiksi. Ja minä otin hänet pelkästä säälistä. Häntä kutsutaan Pitkäksi John Silveriksi ja hänellä on vain yksi jalka, mutta sen seikan minä katson hänen puoltolauseekseen, sillä se ammuttiin häneltä eräässä meritaistelussa, johon hän otti osaa kuolemattoman amiraalimme Haikin johdolla. Minkäänlaista eläkettä ei hänellä ole.
Kas niin! Minä luulin tavanneeni vain kokin, mutta olinpa tavannutkin kokonaisen miehistön. Silver ja minä kokosimme muutamassa päivässä joukon mitä oivallisimpia vanhoja pikitakkeja. Yksi ja toinen heistä ei juuri ole miellyttävän näköinen, mutta kukistamaton rohkeus loistaa heidän katseistaan ja olempa vakuutettu että me voisimme taistella vaikka fregatin kanssa.
Pitkä John erotti kaksi niistä kuudesta, jotka minä olin ehtinyt palkata, osottaen minulle, että nuot olivat sellaisia tuiman veden krapuja, jotka eivät olleskaan kelvanneet seikkailuretkille lähdettäessä.
Älkää nyt kadottako hetkeäkään, Livesey, jos vähänkään minua kunnioitatte. Käskekää nuoren Hawkinsin mennä Redruth mukanaan tervehtimään äitiään ja tulkaa sitte aika kyytiä Bristoliin.
John Trelawney.
J.K. Unhotimpa sanoa, että Blandly on saanut kapteeniksi oivan merenkulkijan. Jörömäinen hän tosin hieman on, mutta muutoin oikea aarre. John Silver on hankkinut oivallisen perämiehen, jonka nimi on Arrow. Pursimies taas osaa soittaa säkkipillillä, niin että komealla 'Hispaniolallani' on koko komento käyvä kuin sotalaivalla.
J.K. J.K. Hawkins saa olla yötä äitinsä luona.
Voitte helposti arvata millaiseen kiihkoon ja intoon tämä kirje saattoi minut. Minä halveksin kovin vanhaa Tom Redruthia, joka aina vain marisi ja valitti, vaikka jokainen alemmista metsävahdeista olisi ilomielin ottanut vastaan hänen toimensa.
Seuraavana aamuna lähdimme Redruth ja minä "Amiraali Benbowiin", jossa tapasin äitini hyvinvoipaisena. Tuomari oli korjauttanut ja uudestaan maalauttanut kaikki ja lahjoittanut muutamia uusia huonekaluja, joista huomattavin oli komea nojatuoli, jossa äitini istuskeli tarjoiluhuoneessa. Myös oli hän hankkinut äidilleni uuden, joskin minun mielestäni huonon apulaisen, jotta hän ei olisi avutta minun poissaollessani.
Yö oli kulunut ja jo seuraavan päivän iltapuolella patikoimme me Redruthin kanssa maantietä pitkin. Runsaita kyyneleitä vuodattaen sanoin minä hyvästit äidilleni ja sille talolle, jossa syntymästäni alkain olin elänyt. Viimeiset ajatukseni koskivat kapteenia, jonka niin usein olin nähnyt kuljeksivan pitkin rannikkoa, kolmikulmainen hattu päässä ja vanha messinkinen kaukoputki kädessä. Seuraavassa silmänräpäyksessä käännyimme oikealle ja kotini katosi näkyvistämme.
"Kuningas Yrjö"-ravintolan luona astuimme raitiovaunuihin, jossa minä jouduin istumaan Redruthin ja erään vanhan, komeannäköisen herran väliin. Kylmästä yöilmasta huolimatta makasin kuin tukki usean asemanvälin.
"Missä olemme?" kysyin minä, kun heräsin.
"Bristolissa", vastasi Tom. "Astuppas vaunuista!"
Mr Trelawney oli asettunut asumaan erääseen ravintolaan, joka oli lähellä satamaa, jotta paremmin voi valvoa töitä kuunarilla. Sinne tuli meidänkin mennä ja ilokseni kulki tie pitkin rantalaituria, joten näin ison joukon erisuuruisia ja eri kansallisuutta olevia aluksia. Vaikka olinkin koko elämäni ajan asunut rannikolla, niin en mielestäni koskaan ollut niin lähellä merta kuin nyt. Tervan ja suolan haju oli jotain uutta. Näin monta vanhaa merimiestä, joilla olivat renkaat korvissa sekä tuuheat viikset ja tervatut piiskatukat. [Silloin kun kertomuksen aihe tapahtui, käytettiin yleensä tekotukkia, joissa oli takana jäykkä, naisten palmikontapainen, lyhyt piiska.] Kaikesta näkemästäni olin niin ihastunut, että tuskin olisin enemmän voinut ihastua, vaikka olisin nähnyt yhtä suuren joukon kuninkaita ja arkkipiispoja.
Ja nyt olin minäkin pääsevä merelle! Merelle kuunarilaivassa, jossa oli säkkipilliä puhaltava pursimies ja päivänpolttamia, laulavia merimiehiä. Merelle kohti tuntematonta maailmaa ja etsimään maahankaivetuita aarteita!…
Kun vielä kuljin näissä ihanissa unelmissa, tulimme äkkiä suuren ravintolan edustalle ja kohtasimme tuomari Trelawneyn, joka puettuna meriupseerin tapaan tuli ravintolasta ulos hymyhuulisena ja erinomaisesti jäljitellen merimiesten käyntiä.
"Vai olette te jo täällä!" huudahti hän. "Ja tohtori tuli eilen illallaLontoosta. Oivallista! Miehistö on siis täysilukuinen!"
"Ah, herraseni", huudahdin minä, "milloin lähdemme purjehtimaan?"
"Milloinko lähdemme? Huomenna!"
Yhdeksäs luku.
Yksijalkasen kapakka.
Kun olin lopettanut aamiaiseni, antoi tuomari minulle kirjeen, joka oli osotettu John Silverille, ravintolassa "Kaukoputki" ja ilmoitti, että minä helposti löydän tuon ravintolan, jos kuljen pitkin sataman laitaa kulkevaa katua ja pitäisin silmällä pientä kapakkaa, jossa on suuri messinkinen kaukoputki ovikilpenä.
Kapakka näytti hyvin hauskalta. Ovikilpi oli äsken maalattu ja komeat, punaset ikkunaverhot olivat ikkunoissa ja lattia oli siististi hiekotettu. Katu kulki rakennuksen kummaltakin puolen ja käytävä oli kummallekin kadulle, joka vaikutti sen, että selvästi voi nähdä pieneen huoneeseen huolimatta siellä olevista runsaista savupilvistä.
Vieraat olivat enimmäkseen meriväkeä ja puhelivat niin kovalla äänellä että minä melkein pelkäsin mennä sinne sisään.
Kun siinä seisoin ja epäilin, niin tuli viereisestä huoneesta muuan mies ja heti olin vakuutettu siitä, että se oli Pitkä John. Hänen vasen jalkansa oli polven kohdalta poikki ja vasemmassa kainalossaan oli hänellä sauva, jota hän liikutteli ihmeteltävän taitavasti ja sen avulla hän hyppi kuin lintu. Hän oli hyvin roteva ja harteikas ja kasvot paksut kuin sianliikkiö, sileäksi ajellut ja kalpeat, mutta miellyttävännäköiset ja hymyilevät. Hän näytti olevan hyvällä tuulella ja vihelteli liikkuessaan pöytien välissä ja hänellä oli ystävällinen sana tai olalletaputus aina suosituimpien vieraitten osaksi.
Totta puhuakseni olin jo heti, kun luin tuomarin kirjeestä Pitkästä Johnista, epäillyt häntä samaksi yksijalkaseksi merimieheksi, jota niin kauvan olin vahtinut vanhassa "Amiraali Benbowissa", mutta ajatellessani Mustaa Koiraa ja sokeata Pewiä ja verratessani heidän rosvomaisia naamojaan tämän kapakoitsijan hyvinvoipaan naamaan, katosivat epäilykseni heti.
Rohkasin itseni ja astuin kynnyksen yli sekä menin suoraapäätä PitkänJohnin luo, kun hän oli puhelemassa erään vieraansa kanssa.
"Oletteko mr Silver?" kysyin minä ojentaessani hänelle kirjeen.
"Kyllä poikaseni. Mutta kukas sinä olet?" Kun hän sitten näki kirjeen näytti hän siltä kuin olisi rähähtänyt nauruun.
"Ohoo!" sanoi hän kovalla äänellä ojentaessaan minulle kätensä. "Nythän huomaan, että oletkin uusi kajuuttapoikamme. Hauskaa tavata", ja hän tarttui käteeni leveällä kämmenellään.
Samassa nousi muuan kauvempana istuvista vieraista ja ohjasi askeleensa ovea kohti, joka oli aivan hänen vieressään, ja silmänräpäyksessä oli hän ehtinyt ulos. Mutta hänen kiireensä oli vetänyt huomioni puoleensa ja tunsin hänet heti siksi mieheksi, jolta puuttui kaksi sormea ja joka ensinnä oli käynyt kapteenia tervehtimässä "Amiraali Benbowssa."
"Ottakaa hänet kiinni! Tuo oli Musta Koira!" huudahdin minä.
"Viis' välitän siitä, kuka hän on, mutta hän ei ole maksanut juomisiaan. Harry, ulos ajamaan häntä takaa!"
Eräs oven lähellä istuvista hyökkäsi heti ulos.
"Vaikka hän olisi amiraali, niin tulee hänen kumminkin maksaa, mitä hän on nauttinut!" karjui Silver. Sitten päästi hän käteni irti ja sanoi: "minkä sanoit hänen nimensä olevan? Musta —?"
"Koira. Eikö mr Trelawney ole puhunut merirosvoista? Hän, joka juoksi ulos, oli yksi niistä."
"Vai niin!" huusi Silver. "Minun huoneessani! Ben, juokse ulos auttamaan Harrya. Vai noita lurjuksia se olikin. Morgan, tekö joitte hänen kanssaan? Astukaa esiin, sanon minä!"
Vanha, harmaahapsinen merimies, jolla olivat mahogninruskeat kasvot, tulla hoippuroi esiin väännellen tupakkimälliä suussaan.
"Kuulkaas Morgan", sanoi Pitkä John, "oletteko tavanneet ennen tuotaMustaa… Mustaa Koiraa?"
"En, herra", sanoi Morgan päätään pudistaen.
"Ettekö tietäneet edes hänen nimeäänkään?"
"En, herra."
"Se oli teidän onnenne, Morgan", huudahti Silver, "sillä muussa tapauksessa ette olisi koskaan saanut panna jalkaanne huoneeni kynnyksen sisäpuolelle. No, mitä hän teille sanoi?"
"Sitäpä en oikein tiedä", vastasi Morgan.
"Mitä tyhmyyksiä te nyt puhutte", huusi Pitkä John. "Te ette oikein tiedä? Kas niin, suoraa puhetta vain! Mitä hän puhui?"
"Me puhelimme laivan maalaamisesta."
"Te tarvitsisitte totta tosiaan tulla maalatuksi. Kas niin, hyvästi!"
Kun ukko mennä kyhjötteli paikoilleen, kuiskasi Silver minulle:
"Tom Morgan on perin rehellinen ukko, joskin tavattoman yksinkertainen… Mutta tuo Musta Koira, — kukahan hän mahtoi olla?… Ai, nyt muistan. Hän on toisinaan käynyt täällä erään sokean kerjäläisen seurassa."
"Olette vallan oikeassa", sanoin minä. "Minä tunnen tuon sokeankin miehen. Hänen nimensä on Pew."
"Juuri niin", huudahti Pitkä John. "Hän oli aivan haikalan näköinen! Minä ne pahukset opetan! Mustan Koiran saan kyllä käsiini, sillä Ben on nopea juoksija."
Kaiken tämän lausui hän mitä vihaisimmalla äänellä, mutta epäilykseni olivat samassa uudelleen heränneet, kun sain nähdä Mustan Koiran ja siksi päätinkin pitää tarkalla silmällä tulevaa kokkiamme. Mutta hän oli minua viekkaampi, ja kun nuo kaksi miestä palasivat hengästyneinä takaa-ajosta ja sanoivat kadottaneen näkyvistä takaa-ajettavan kansanjoukossa, ja kun kapakan isäntä haukkui heitä tämän johdosta mitä pahimmilla haukkumasanoilla, niin silloin olisin voinut mennä vaikka takaukseen Pitkän Johnin viattomuudesta.
"Rakas Hawkins", sanoi hän. "tämä on hyvin kovaa sellaisesta miehestä kuin minä olen. Ja mitähän kapteeni Trelawney minusta ajattelee, kun saa kuulla, että tuollainen roisto on istunut huoneessani ja juonut rommiani… No, mutta voittehan te sentään kertoa kapteenille asian oikean laidan… Te tosin olette vain nuorukainen, mutta teillä on pää oikeassa varressa. Mutta mitähän minä heille voin, minä, joka saan hyppiä tiiman luudanvarren kanssa… Ah, sitä roistoa! Jospa tuo olisi tapahtunut minun nuorena ollessani! Mutta nyt…"
Hän keskeytti äkkiä puheensa ja katsoa töllisteli, ikäänkuin hän olisi jotain miettinyt.
"Hänen nauttimuksensa!" huudahti hän. "Kolme annosta rommia! Vieköön minut piru, kun unhotin periä saatavani häneltä!"
Sitten vaipui hän rahille istumaan ja nauroi niin että kyyneleet kierivät silmistä. Minä en voinut olla häneen yhtymättä ja yhdessä nauroimme niin että seinät kaikuivat.
Kun kuljimme pitkin satamalaituria, niin osottautui hän hyvin hauskaksi mieheksi. Hän selitti minulle erilaisten laivojen taklauksen, kantavuuden ja kansallisuuden, myös työn, jota kussakin laivassa tehtiin, yksi otti lastia sisään, toinen purki ulos ja kolmas valmistautui lähtemään satamasta. Näitä tiedonantoja valaisi hän jutuillaan laivoista ja merimiehistä ja niin kauvan kertaili noita monimutkasia merimieslauselmia, kunnes minä osasin ne vallan ulkoa. Aloin huomata, että seurassani oli mitä parhain laivatoveri.
Kun me saavuimme ravintolaan, istuivat tuomari ja tohtori yhdessä oluthaarikan ääressä ja valmiina lähtemään kuunarille sitä tarkastamaan.
Pitkä John kertoi kapakassa sattuneen kohtauksen alusta loppuun hyvin asiallisesti ja samalla aivan todenmukaisesti. "Eikös ollut niin, Hawkins?" sanoi hän silloin tällöin ja minä sain koko ajan vakuuttaa todeksi hänen kertomuksensa.
Molemmat herrat olivat harmissaan siitä, että Musta Koira oli päässyt käsistä, mutta kaikki olimme siitä yksimielisiä, että asialle ei voitu mitään tehdä ja sitten kun Pitkä John oli saanut toimenpiteistään asianomaiset kiitokset, otti hän kainalosauvansa ja katosi.
"Kaikki miehet laivalle kello neljä iltapuolella!" huusi tuomari hänelle.
"Hyvä on, kapteeni!" huusi kokki käytävässä.
"On totta, tuomari", sanoi tohtori, "että minä en suuresti luota teidän hommiinne, mutta se minun täytyy myöntää, että tuo John Silver on oikein minun mieleiseni."
"Se mies onkin harvinainen", vahvisti tuomari.
"Ja nyt", lisäsi tohtori, "saa Jim kai seurata meitä laivalle vai kuinka?"
"Luonnollisesti. Ota lakkisi, Hawkins, niin menemme alusta katsomaan."
Kymmenes luku.
Ruutia ja aseita.
"Hispaniola" oli jotenkin kaukana ja saimme kulkea monen laivan sivuitse ennenkuin ehdimme perille. Ja kun vihdoin saavuimme laivalle, niin otti meidät vastaan ja lausui tervetulleeksi perämies, mr Arrow, joka oli vanha, päivänpaahtama merikarhu, renkaat korvissa ja hieman sameakatseinen. Hän ja tuomari olivat oikein hyviä ystäviä, mutta huomasin, että sama ei ollut laita mr Trelawneyn ja kapteenin kanssa.
Tällä jälkimäisellä olivat terävät silmät ja hän näytti olevan tyytymätön kaikkeen kuin laivalla oli. Ja pian saimmekin syyn tietää, sillä tuskin olimme ehtineet kajuuttaan ennenkuin muuan merimiehistä tuli sinne ja ilmoitti, että kapteeni Smollett haluaa puhella herrojen kanssa.
"Olen aina kapteenin käytettävänä ja pyytäkää hänet tulemaan tänne", sanoi tuomari.
Kapteeni tulikin heti sisään ja sulki oven perästään.
"No, kapteeni Smollett, mikäs mieltänne painaa? Toivoakseni on kaikki hyvin."
"Lienee parasta, herraseni", sanoi kapteeni, "puhua suoraa kieltä, vaikkapa siitä suuttuisittekin. Minä en pidä koko hommasta, en miehistöstä enkä perämiehestäni. Siinä lyhyesti ja selvästi ajatukseni."
"Ehkä ette pidä laivastakaan", kysyi tuomari ja sikäli kuin minusta tuntui, oli hän hyvin kiukuissaan.
"Sen suhteen en voi mitään sanoa, sillä en ole nähnyt, mihin se kelpaa.Hyvä se kyllä näyttää olevan. Enempää en siitä voi sanoa."
"Ehkä ette pidä työnantajastannekaan", kysyi tuomari.
Mutta nyt puuttui tohtori puheeseen, sanoen: "lopettakaapas jo! Tuollaiset kysymykset ovat vain omiaan synnyttämään pahaa verta. Kapteeni on sanonut joko liian paljon tai liika vähän ja mielelläni tahtoisin, että hän selittäisi sanansa. Te sanoitte, ettette pidä hommasta. Miksi?"
"Minä otin paikan niin kutsutuilla salaisilla määräyksillä ja minut käskettiin viemään alus sinne, johon tämä herra käskisi. Siihen saakka on kaikki hyvin. Mutta nyt minä huomaan, että jokainen miehistöstä tietää enemmän kuin minä. Ja minun mielestäni tuo ei ole rehellistä peliä, vai mitä te arvelette?"
"Ei ole", sanoi tohtori.
"Lisäksi saan kuulla, että me lähdemme aarretta etsimään — tämän saan kuulla miehistöltäni, huomatkaa se. Mutta nyt on sana 'aarre' hyvin arveluttava sana. Minä en olleskaan pidä aarteidenetsimis-retkistä ja varsinkin, jos ne ovat salaisia ja tämä salaisuus — pyydän anteeksi, mr Trelawney — on ilmoitettu papukaijoille."
"Kelle papukaijoille?" kysyi tuomari.
"Se on vain sellainen puhetapa", sanoi kapteeni. "Minä tarkotan sillä sitä, että salaisuus on päästetty julkisuuteen. Enkä luule, että te, herraseni, tiedätte, mikä on kysymyksessä. Mutta minä tahdon sanoa ajatukseni: on kysymyksessä elämä tai kuolema."
"Aivan oikein puhutte", vastasi tohtori. "Yrityksemme on tosin uhkarohkea, mutta niin taitamattomia emme me ole kuin te luulette. Te sanoitte vielä, ettette pidä miehistöstä. Eivätkö he ole hyviä merimiehiä!"
"Minä en heistä pidä, herraseni. Ja jollette pane pahaksenne, niin sanon, että minun olisi itseni pitänyt saada toimittaa miehistön palkkaus."
"Voittepa olla oikeassa", sanoi tohtori. "Teidän olisi pitänyt olla ystäväni mukana miehistöä valikoidessa, mutta jos jokin erehdys on tapahtunut, niin ei se ollut tahallinen."
"Ja te ette pidä myöskään perämiehestä?"
"En, herra. Luulen, että hän on hyvä merimies, mutta hän on liian toverillinen miehistön kanssa ollakseen hyvä esimies. Perämiehen tulee säilyttää arvonsa — eikä hän saa juoda yhdessä miehistön kanssa etukeulassa."
"Tarkotatteko,että hän juo", huudahti tuomari.
"En, herra, vaan sitä, että hän on liian tuttavallinen."
"No kapteeni, sanokaappas suoraan ja lyhyesti, mitä haluatte", sanoi tohtori.
"Olkoon menneeksi, herrani! Oletteko ehdottomasti päättäneet ryhtyä tähän retkeen?"
"Ehdottomasti", vastasi tuomari.
"Hyvä! öitten saanen kai vielä lisätä jonkun sanasen. Miehet panevat kruutia ja aseita etukeulaan. Ja kun kerran on niin hyvä paikka täällä kajuutan alla, niin miksei niitä voi yhtä hyvin panna tännekin? Ja sitten on teillä vielä miehistön joukossa neljä omia miehiänne ja näistä kertoi minulle kolme, että he tulevat asumaan etukeulassa. Miksei yhtä hyvin täällä peräkeulassa kajuutan vieressä?"
"Ja sitten vielä?" kysyi mr Trelawney.
"Vain yksi asia, sillä tässä on jo liian paljon lörpötelty."
"Se on totta", myönsi tohtori.
"Tahdon sanoa teille sen, minkä itse olen kuullut, että teillä on erään saaren kartta, ja kartalla on ristejä, jotka ilmaisevät missä aarre on; ja että saari on —" ja kapteeni mainitsi tarkasti pituus- ja leveysasteet.
"Sitä en ole virkkanut kenellekään elävälle sielulle", huudahti tuomari.
"Miehistö vain näkyy sen tietävän", huomautti kapteeni.
"Livesey, sen olette joko te tai Hawkins ilmaisseet", huudahti mrTrelawney.
"Samapa se, kuka sen on tehnyt", vastasi tohtori, ja minä huomasin ettei kapteeni eikä tohtori näkyneet panevan suurta painoa tuomarin vakuutuksille. Ja samoin tein minäkin, sillä olin jo huomannut, millainen lörppö hän oli, mutta luulenpa, ettei hän tosiaankaan ollut miehistölle ilmaissut saaren asemaa.
"Siis, herraseni! Minä en tiedä kellä tuo kartta on, mutta minä ehdotan, että se pidetään salassa sekä minulta että mr Arrowilta tai muussa tapauksessa pyydän paikalla eroni."
"Minä ymmärrän", sanoi tohtori. "Te haluatte, että pidämme asian salassa ja muodostamme varustusväen peräkannen miehistöstä, johon kuuluu ystäväni oma väki, ja otamme haltuumme kaikki laivalla olevat aseet ja koko kruutivaraston. Lyhyesti sanoen: te aavistatte salaliittoa."
"Älkää pahastuko, herraseni", vastasi kapteeni Smollet, "mutta teillä ei ole oikeutta panna sanoja suuhuni. Kellään kapteenilla ei olisi oikeutta lähteä merelle, jos hänellä olisi vähintäkään syytä noin sanoa. Mitä mr Arrowiin tulee, niin luulen hänen olevan täysin kunniallisen miehen. Ja samaa voin sanoa muutamista laivamiehistäkin, ja voivatpa he kaikkikin olla sellaisia. Mutta minä olen vastuunalainen laivan turvallisuudesta ja joka miehen hengestä. Ja minä huomaan, että kaikki ei käy kuten pitäisi ja siksi täytyy minun pyytää teitä ryhtymään muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin tai myöntää minulle ero."
"Kapteeni Smollet", sanoi tohtori hymyillen, "oletteko kuulleet tuota lausettageniunt monten nascitur ridiculus mus?(Vuoria hommataan, mutta syntyykin vain naurettava hiiri.) Suokaa anteeksi, että esiintymisenne muistutti minua tuosta lauseesta. Ja voinpa lyödä vaikka vetoa siitä, että te sisään tullessanne tarkotitte paljoa enemmän."
"Tohtori", vastasi kapteeni, "te olette tarkkanäköinen. Kun tulin tänne sisään, niin ajattelin pyytää eroa, sillä luulin, ettei mr Trelawney olisi tahtonut kuulla sanaakaan."
"Enkä olisikaan", huudahti Trelawney. "Jollei Livesey olisi ollut täällä, niin olisin lähettänyt teidät hiiteen. Teen, kuten haluatte, mutta silti eivät ajatukseni teistä ole entistä paremmat."
"Kuten haluatte", vastasi kapteeni, "mutta te olette kyllä huomaava, että minä teen velvollisuuteni."
Sitten kumarsi hän ja katosi.
"Trelawney", sanoi tohtori, "luulenpa että te kaikista muistutuksista huolimatta olette onnistuneet saamaan kaksi kunnon miestä mukaanne laivaan, nimittäin hänen, joka juuri poistui, ja John Silverin."
"No Silver ehkä sellainen lienee", ärjäsi tuomari, "mutta tuo toinen on vallan kelvoton, sillä hänen esiintymisensä on epämiehuullista eikä olleskaan merimiesmäistä ja ennen kaikkea se ei ole englantilaista."
"Ehkä, mutta senhän sitten näemme", vastasi tohtori.
Kun tulimme kannelle, oli miehistö jo alkanut uudestaan lastata ruutia ja aseita kapteenin ja mr Arrowin valvoessa työn menoa.
Uudet laitokset miellyttivät minua. Kuusi makuupaikkaa oli laitettu peräkeulaan, ja vain kapean, pitkin vasenta laitaa kulkevan käytävän kautta olivat nämät keittiön ja miehistön asunnon yhteydessä. Alkuaan oli tarkotuksena, että kapteeni, mr Arrow, Hunter, Joyce, tohtori ja tuomari pitäisivät nämät paikat, mutta nyt päätettiin, että Redruth ja minä saamme kaksi ja kapteeni ja mr Arrow saavat yhdessä maata välikannella. Matalaa siellä tosin oli, mutta siellä oli kumminkin tilaa kahdelle riippumatolle, ja perämiehellä ei puolestaan näyttänyt olevan mitään sanomista tätä järjestystä vastaan. Ehkä hänelläkin oli ollut jonkunlaisia epäluuloja miehistöä kohtaan.
Me puuhailimme kaikki innokkaasti edellämainitussa työssä, kun kaksi viimeksi pestattua miestä ynnä John Silver astuivat venheisiin.
Kokki kiipesi laivalle vikkelästi kuin apina ja niin pian kuin hän huomasi, mitä oli tekeillä, virkkoi hän:
"Halloo, pojat, mitäs tämä merkitsee?"
"Me lastaamme ruutia uuteen paikkaan", vastasi muuan miehistä.
"Mitä hittoa tämä on…" alotti Pitkä John.
"Se tapahtuu minun käskystäni", vastasi kapteeni terävästi. "On parasta että lähdette keittiöön, sillä väki tarvitsee illallista."
"Paikalla, kapteeni", sanoi kokki, teki kunniaa ja katosi kannen alle.
Kuulin kapteenin sanovan tohtorille, että "minä en tule tällä matkalla miksikään miehistön suosikiksi."
Myönnän, että kapteenin suhteen olin tuomarin kanssa samaa mieltä ja pelkäsin häntä kovin.
Yhdestoista luku.
Matka.
Olin kauhean väsyksissä, kun pursimies vähää ennen aamunkoittoa puhalsi pilliinsä ja miehet rupesivat nostamaan ankkuria ylös. Mutta vaikka olisin ollut puolta väsyneempi, en sittenkään olisi tahtonut olla poissa kannelta, sillä kaikki oli minusta niin uutta ja miellyttävää.
Mutta kun siinä parhaillaan seisoin ja nautin tuosta vilkkaasta näytelmästä, alkoi Pitkä John kuuluvalla äänellä laulaa:
"Oli viistoista ruumispaareilla."
Ja koko miehistö yhtyi laulaen:
"Oh hei, oh hoo.Toiset kasteli kulkkujaan rommilla,Oh hei, oh hoo."
Tuntui kuin olisin kuullut kapteeni-vainajan äänen "Amiraali Benbowin" tarjoiluhuoneessa, mutta ennenkuin ehdin pitemmälle mietteissäni, oli laivan ankkuri ylhäällä ja me aloimme matkamme Aarresaarta kohti.
En aio tässä kertoa kaikkia matkan yksityiskohtia, eikä niissä kummempaa ollutkaan. Laiva osottautui erinomaiseksi ja miehistö oivalliseksi ja kapteeni näytti ymmärtävän ammattinsa perin pohjin. Mutta ennenkuin tulimme Aarresaaren pituusasteelle, sattui tapauksia, joista aion lähemmin kertoa.
Ensiksi näyttäytyi mr Arrow paljoa huonommaksi kuin mitä kapteenikaan oli häntä pitänyt, sillä miehistö ei totellut häntä olleskaan, vaan kukin teki mitä tahtoi, ja sitten alkoi hän näyttäytyä tuon tuostakin kannella silmät sameina ja posket punaisina osottaen siten olevansa juovuksissa. Mutta emme voineet saada selville, mistä hän oli väkijuomia saanut. Kun häneltä humalassa ollessaan sitä kysyimme, niin nauroi hän meille vasten naamaa, ja selvänä ollessaan kielsi hän kovasti mitään muuta kuin vettä maistaneensa.
Mutta ei siinä kyllin, että hän osottautui huonoksi esimieheksi ja vaikutti pahentavasti miehistöön, vaan oli selvää, että hän menettäisi henkensä, jos saa tuolla tavoin jatkaa. Siksi ei meitä olleskaan hämmästyttänyt, kun kuulimme hänen eräänä pimeänä yönä kovassa merenkäynnissä pudonneen mereen.
Tuon uutisen kuultuaan virkkoi kapteeni: "no täten pääsimme panemasta häntä rautoihin."
Mutta olimmepa ilman perämiestä ja meidän täytyi korottaa joku miehistä tähän virkaan. Pursimies Job Anderson, joka oli sopivin, sai osaksi hoitaa perämiehen tointa säilyttäen vanhan arvonsa. Mr Trelawney oli myös vanha merenkulkija ja oli usein vahdissa kauniilla ilmalla. Purrenohjaaja Israel Hands oli vanha meriveitikka, jolle voi uskoa tiukan tullen vaikeitakin tehtäviä.
Hän oli erinomaisen hyvä ystävä Pitkän John Silverin kanssa, josta tämän yhteydessä tahdon muutaman sanan sanoa. Huolimatta siitä, että hän oli raajarikko, liikkui hän erinomaisen vikkelästi laivalla.
"Pitkä John Silver ei olekaan mikään tavallinen mies", sanoi purrenohjaaja minulle. "Nuorena kävi hän oikean koulunkin läpi ja puhuu kuin kirjasta, jos niin tahdotaan. Ja rohkea on hän kuin leijona. Olen nähnyt hänen selviävän taistelussa neljän kanssa, vaikka hän oli aivan aseeton."
Koko miehistö kunnioitti ja vieläpä tottelikin häntä ja hänellä oli erikoinen tapa kutakin puhutella ja osottaa palvelustaan. Minulle oli hän aina ystävällinen, kun milloin menin keittiöön, jonka hän aina piti erinomaisen siistinä. Astiat olivat kiiltävän kirkkaat ja yhdessä nurkassa oli hänen papukaijansa häkissään.
"No, Hawkins", sanoi hän toisinaan, "tulehan puhelemaan hetkisen aikaa Johnin kanssa, sillä ei kukaan ole tervetulleempi kuin sinä, poikaseni! Istuhan, niin saat kuulla viimeiset uutiset. Kapteeni Flint — minä kutsun papukaijaani kapteeni Flintiksi tuonnimisen kuuluisan merirosvon mukaan, — ennustaa, että me saamme onnellisen matkan. Eikös niin, kapteeni?"
Papukaija vastasi säännöllisesti: "hopeata loppumattomat määrät, hopeata loppumattomat määrät", niin kauvan, kunnes John peitti sen häkin nenäliinallaan.
"Tuo lintu on", sanoi hän, "ainakin kahdensadan vuoden vanha ja jos kuka on asioita nähnyt, niin on se nähnyt, rakas Hawkins. Se on ollut Madagaskarilla ja Malabarissa, Surinamissa, Providencessä ja Portobellessa. Se oli myös mukana, kun ne nostivat meren pohjasta erään hopearahoilla lastatun laivan ja silloin oppi hän huutamaan nuot sanat: 'hopeata loppumattomat määrät'. Mutta sanoppas, ukkoseni, oletko milloinkaan ruutia haistellut?"
"Kyllä kai", kirkasi papukaija.
Mitä tuomarin ja kapteeni Smollettin väleihin tulee, niin täytyy minun myöntää, että edellinen halveksi jälkimäistä. Kapteeni ei koskaan muulloin puhunut kuin silloin, kun häneltä kysyttiin ja silloinkin hyvin lyhyesti. Hän näytti muuttaneen mielipiteensä väestön suhteen ja laivaan oli hän erinomaisen ihastunut. "Mutta", lisäsi hän, "me emme ole vielä kotona ja olisin iloinen, jos tämä matka jo olisi suoritettu"'.
"Jospa tuo mies olisi sanonut sanankaan vielä, niin olisin vestänyt häntä vasten naamaa", oli tuomarilla tapana sanoa tohtorille, kun kapteeni oli nuot sanansa sanonut.
Kaikki miehet laivalla olivat tyytyväisiä ja kummallistahan muutoin olisi ollutkin. Kaksinkertaiset annokset annettiin konjakkia joka päivä ja sitä paitsi ylimääräiset annokset, jokaisen miehistöön kuuluvan miehen nimi- ja syntymäpäivänä. Omenatynnyri oli aina avattuna keskilaivalla ja kukin sai siitä ottaa niin paljon kuin halusi. Ja jollei tätä omenatynnyriä olisi ollut, niin ei olisi koskaan kuulta varottavaa ääntä ja tietämätöntä on, kuinka meille olisi käynyt — mutta koska se on pitkä juttu, niin kerron sen erikseen.
Olimme matkallamme ehtineet niin pitkälle, että jo seuraavan päivän aamupuolena olisi Aarresaaren pitänyt tulla näkyviin. Laivan suunta oli E.L.E. ja tuuli ja merenkäynti oli tasaista. Olimme kaikki erinomaisella tuulella, kun olimme niin lähellä seikkailuretkemme päämäärää.
Heti auringon laskettua, kun olin saanut kaikki päivätyöni tehdyksi ja aijoin lähteä makuulle, pisti päähäni, että yksi omena ei tekisi pahaa ja siksi juoksin kannelle. Vahti piti tähystystä etukeulassa ja peränpitäjä vihelteli hiljakseen. Tämä oli ainoa ääni kuin kuulin paitsi veden loiskinaa laivan keulaa vasten.
Ryömin omenatynnyriin, jossa oli vain muutamia omenia jälellä. En muista, kuinka vaivuin uneen tai olin vaipumaisillani, mutta äkkiä tunsin, että joku istautui nojaten olkapäänsä tynnyriä vasten. Aioin hypätä tynnyristä, kun samassa kuulin John Silverin äänen ja tuskin oli kuullut kymmentäkään sanaa, kun en mistään hinnasta olisi tahtonut itseäni ilmaista. Lojoin siellä ja kuuntelin vapisten pelosta ja uteliaisuudesta, sillä noista sanoista huomasin, että kaikkien kunniallisten miesten henki laivalla riippui kokonaan minusta.
Kahdestoista luku.
Mitä kuulin omenatynnyrissä.
"En, en minä", sanoi Silver, "Flint oli kapteenina ja minä puujalkoineni toisena perämiehenä. Samassa kahakassa, jossa minä pääsin jalastani, kadotti Pew-vainaja korpinsilmänsä. Se oli häijy tohtori, joka sahasi jalkani poikki, vaikkei hän osannutkaan kirjoittaa lääkemääräystä latinaksi, mutta hänet hirtettiin kuin koira, kuten kaikki muutkin ja päivänpaisteessa sai hän kuivua Corso Castlessa. Niin, kuten sanottu, se tapahtui silloin kun purjehdin Flintin kanssa ja minä itse olin toisena perämiehenä…"
"Oo", keskeytti muuan nuorekas ja ihmettelevä ääni, "mahtoi olleen kelpo mies se kapteeni Flint!"
"No miksei, mutta ei Daviskaan vallan huonompi ollut", sanoi Silver. "Mutta missä ovat nyt kaikki vanhat laivatoverini? Esimerkiksi kaikki, jotka purjehtivat Flintin kanssa? Missä on nyt Pew, hän, joka pääsi korpinsilmistään? Sanokoon se, joka voi, minä en uskalla. Mutta se mies ainakin osasi käsitellä veistä pitkillä sormillaan."
"Kun kaikki käy selville, niin ei elämä ole suuren arvoinen", virkkoi siihen se nuorukainen, joka äsken oli ihmetellyt Flint-rosvoa.
"Eipä tosiaankaan, jos on sellainen pöllöpää kuin sinä olet", huudahti Silver. "Mutta kuulkaapas pojat! Olette tosin nuoria, mutta kun katselen teitä, niin huomaan, että te ette mitään tikkoja ole, ja siksipä tahdon teille puhua aivan kuin täysikasvuisille miehille."
Lukija voi kuvitella tunteeni, kun kuulin tuon kauhean vanhan roiston — olin nyt selvillä, että hän oli sellainen — puhuvan muille yhtä imartelevalla äänellä kuin minullekin. Jos olisin voinut, niin luulenpa, että olisin hänet tappanut pistämällä hänet tikarilla tai ampumalla hänet kuoliaaksi. Hän jatkoi puheluaan aavistamatta että löytyi kuulijakin:
"Tässä on kysymys onnen etsijöistä, ja kun tämä retkeily on suoritettu, niin on meillä rahaa satoja puntia, sen sijaan kun nyt on vain muutamia kuparirahoja. Mutta enimmät teiltä menevät rommiin ja muihin hyödyttömiin asioihin ja sitte lähdette merelle taas paljailla paitasillanne. Mutta sellainen ei ole minun tapani. Minä sijoitan rahoistani vähän sinne, vähän tänne, jotta ei herätä epäluuloja. Ottakaa se huomioon, että minä olen viisikymmentävuotias. Tämän retken jälkeen aion minä asettua levossa asumaan kunniallisena ihmisenä. Ja kuinka alotin elämänratani? Etukeulassa asuen, kuten sinäkin."
"Vai niin", sanoi toinen, "mutta täherahat ovat nyt poissa, vai kuinka?Tämän jälkeen ette uskalla näyttäytyä Bristolissa."
"No missä luulet siis rahojeni olleen", kysyi Silver.
"Tietysti pankeissa ja muualla Bristolissa."
"Mutta nyt on vaimollani koko varasto ja 'Kaukoputki' on myyty ja vaimoni on laputtanut matkoihinsa minua kohtaamaan. Ja jospa tahtoisin, niin voisinpa sanoa sinulle mihin, sillä luotan sinuun, mutta en tahdo tehdä tovereitasi kateellisiksi."
"Ja voitteko luottaa vaimoonne?" kysyi toinen.
"Tämänlaatuiset ihmiset kuin me olemme, eivät luota koskaan toisiinsa ja siinä tekevätkin vallan oikein", vastasi kokki. "Mutta minulla on oma tapani ja kanssani ei ole hyvä leikitellä. Muutamat meikäläisistä pelkäsivät Pewiä ja toiset taas Flintiä, mutta Flint pelkäsi minua, joskin hän samalla minusta ylpeili. Flintin miehistö oli hurjin kuin on koskaan laivan kannella astunut. Itse Belzebuhkaan ei olisi uskaltanut lähteä merelle niiden kanssa. Minä en ole mikään kerskuja ja sinä näet myös, että minun kanssani on helppo tulla toimeen, mutta silloin kun olin aliperämiehenä, ei ollut hyvä mennä kutsumaan Flintin vanhoja merirosvoja lampaankaritsoiksi. Olisinpa tahtonut nähdä sinun itsesi vanhan Johnin laivalla."
"Kuulkaappas", sanoi nuorukainen, "minä en ole puoliakaan pitänyt tästä yrityksestä ennen niin paljon kuin nyt, kun olen puhellut kanssanne. Mutta nyt on tässä käteni."
"Ja kunnon poika sinä oletkin", vastasi Silver ja pudisti nuorukaisen kättä niin sydämellisesti, että omenatynnyri tutisi.
Minä käsitin koko keskustelun sisällön. "Onnen etsijät" merkitsivät vallan yksinkertaisesti tavallisia merirosvoja. Ja ehkäpä tuo ainoakin laivalla oleva kunniallinen mies oli houkuteltu rikokseen taipuvaiseksi. Ja aavistukseni pian toteutuikin. Kun Silver oli hiljaa viheltänyt, tuli näet kolme miestä kannelle ja istuutuivat toisten luo.
"Dickiin voimme luottaa", sanoi Silver.
"No senhän arvasin", vastasi purren ohjaaja Israel Handsin ääni. "Dick ei olekaan mikään pöllöpää." Hän käänsi mälliä poskessaan ja sylkäsi. "Mutta kuulehan Pitkä John, minä alan ikävystyä tähän. Minä olen saanut jo kyllikseni kapteeni Smollettista, sillä hän on jo kylliksi kauvan minua kiusannut. Tahdon mennä tuonne kajuuttaan ja maistaa heidän viinejään ja herkkujaan. Juuri sitä nyt tahdon!"
"Israel", sanoi Silver, "minään nerona sinua ei tosin ole koskaan pidetty, mutta ovathan sinulla siksi isot korvat, että luulen voivan sinun niillä kuunnella. Kuule siis, mitä minä sanon: sinä ryömit etukeulaan, teet lujasti työtä, puhut siivosti ja elät raittiisti, kunnes minä sinut näistä velvollisuuksista vapautan. Pane se mieleesi, poikani!"
"Kyllä ja enhän ole muuta sanonutkaan", murisi purrenohjaaja. "Milloin olen jotain sanonut?"
"Milloin!" huudahti Silver. "Ethän muuta teekään kuin lörpöttelet. Etkö käsitä, että tohtorin ja tuomarin täytyy auttaa meitä saamaan aarre laivaan ja sitte vasta voimme nähdä, mitä teemme. Jos voisin teihin kirottuihin koiriin luottaa, niin antaisin viedä meidät puolimatkaan takasin, ennenkuin ryhtyisin toimiin."
"Mutta olemmehan kaikki täällä laivalla merimiehiä", sanoi nuori Dick.
"Tarkoitat kai, että me osaamme ohjata suunnan mukaan", keskeytti Silver, "mutta kuka määrää ensin suunnan? Jos minä saisin määrätä, niin antaisin kapteenin kuljettaa laivaa, kunnes pääsisimme tunnetuille vesille. Silloin ei tulisi pettyneitä suunnitelmia kysymykseen. Mutta tunnen teidät ja siksi teenkin heistä lopun saaren luona, kun olemme saaneet aarteen laivaan, vaikka se onkin synti ja häpeä. Mutta tehän ette ole milloinkaan tyytyväisiä ja minua sydäntä myöten koskee, kun täytyy purjehtia tuollaisten raukkojen kanssa kuin te olette."
"Ei niin kiivaasti, Pitkä John", huudahti Israel. "Löytyy muitakin sinun vertaisiasi. Taitava tosin olet, sitä ei kukaan kielläkään — mutta löytyy muita…"
"Vai niin", vastasi Silver. "Löytyy muita. Missä? Pew oli, mutta hän kuoli kerjäläisenä. Flint oli samaa maata, mutta hän kuoli rommista Savannahissa."
"Kyllähänolikelpomiehiä, mutta missä he nyt ovat?"
"Ja", sanoi Dick, "jos mekin tahdomme olla noitten vertaisia, niin mitä on meidän näille tekeminen?"
"Niin puhuu mies!" huudahti kokki ihmetellen. "Tuo osottaa neroa! Muttasuoraan sanoen, miten luulette, että asian kanssa on meneteltävä.Teurastammeko heidät heti kuin siat, joka olisi Flintin tai BillyBonesin tapaista?"
"Tuo tuntui niin Billyn ääneltä", sanoi Israel. "'Kuolleet koirat eivät pure', virkkoi hän aina. Nyt on hänkin kuollut."
"Kuollut kuin koira", vakuutti Silver. "Mutta pankaa huomioon, että minä olen hieno luonne, herrasmies sormenpäähän saakka. Luonnollisesti äänestän minäkin kuolemaa, mutta vasta silloin kun aika on sovelias."
"John", huudahti Hands, "sinä olet kelpo mies!"
"Niin ei sinun huoli sanoa ennenkuin olen sen osottanut", sanoi Silver. "Yhden ehdon kumminkin panen, nimittäin sen, että saan osalleni Trelawneyn, jonka pässinpään tahdon omin käsin vääntää nurin." Ja hän lisäsi: "hyppääpäs Dick tynnyriin ja nouda minulle omena, sillä kurkkuni on kuiva liiasta lörpöttelystä."
Voitte kuvailla kauhistukseni! Olisin hypännyt tynnyristä ja juossut vaikka henkeni edestä, jos minulla olisi ollut kylliksi voimia, mutta sekä jäseneni että rohkeuteni olivat lamauksissa. Kuulin Dickin nousevan seisalleen, mutta heti sen jälkeen kuului Hands virkkavan:
"Annahan olla! Mitä helkkaria sinä John omenoilla teet? Ottakaamme sen sijasta annos rommia!"
"Dick", sanoi Silver, "luotan sinuun. Tässä on avain ja mene ja laske tuoppi rommia täyteen!"
Kauhustani huolimatta luulin nyt käsittäneeni, miten mr Arrow sai noita väkijuomia, jotka tekivät hänestä lopun.
Dick oli vain lyhyen ajan poissa ja silloin puhui Israel kokin korvaan. Minä voin kuulla vain muutamia sanoja, mutta kumminkin pääsin siten tärkeiden tietojen perille. Loppusanat kuuluivat näin: "ei kukaan muu heistä tahdo olla kanssamme asiassa mukana." Luultavasti oli meillä siis vielä uskollisia miehiä laivalla.
Kun Dick palasi, niin otti kukin vuoronsa jälkeen tuopin käteensä ja ryyppäsi siitä. "Yrityksemme malja!"… "Vanhan Flintin malja!"… "Meidän kaikkien ja aarteen malja!"
Juuri samassa loi kuu kirkkaan valonsa tynnyriin, ja samassa kuului myös tähystäjän huuto: "maa on näkyvissä!"
Kolmastoista luku.
Sotaneuvottelu pidetään.
Heti syntyi vilkas liike kannella. Minä kiipesin nopeasti tynnyristä ja hiivin peräkeulaan ja tulin sitten takasin kannelle sopivaan aikaan rientääkseni yhdessä Hunterin ja tohtori Liveseyn kanssa etukeulaan.
Sinne oli jo koko miehistö kokoontunut. Oli syntynyt samalla sumua kuin kuukin nousi. Kaakkoon päin meistä näkyi kaksi matalaa kunnasta, toisistaan noin kahden englannin penikulman päässä ja toisen takana kohousi kolmas korkeampi kukkula, jonka huippu oli sumun peitossa. Kaikki kolme näyttivät olevan keilan muotoisia.
Kun olin tämän kaiken nähnyt aivan kuin unessa, kuulin kapteeni Smollettin antavan käskyjä. "Hispaniolan" suuntaa muutettiin pari suuntaa ylemmäksi ja nyt kulki se sillä tavoin, että saaren itäinen sivu näkyi hyvin.
"Ja nyt miehet", sanoi kapteeni, "sanokaapas, onko teistä kukaan ennen nähnyt tuota saarta?"
"Kyllä, herra", vastasi Silver, "minä olen nähnyt. Otin kerran tuolta saarelta vettä, kun kerran palvelin kokkina eräässä kauppalaivassa."
"Eikös ankkuripaikka ole eteläänpäin, saaren takana?" kysyi kapteeni.
"On. Sitä kutsutaan Benrangelin saareksi. Merirosvot asustelivat siellä muinoin ja meillä oli laivassa muuan mies, joka tiesi heidän nimensäkin. Tuota kukkulaa, joka on pohjoiseen päin, kutsutaan 'Etumastoksi' ja saarella on kaikkiaan kolme kukkulaa, jotka antavat eteläänpäin. Korkeinta, jonka huippu on sumun peitossa, kutsutaan 'Kaukoputkeksi'."
"Minulla on täällä kartta", sanoi kapteeni Smollett, "katsokaas onko tämä oikea paikka!"
Pitkän Johnin silmät hehkuivat innosta, kun hän otti kartan käsiinsä. Mutta heti hänen ensi katseestaan näin hänen pettyneen, sillä tämä ei ollut se, jonka me löysimme Billy Bonesin arkusta, vaan täydellinen jäljennös siitä — paitsi että siitä puuttuivat punaset ristit ja kirjoitetut muistiinpanot. Mutta kumminkin onnistui hän salaamaan pettymyksensä.
"Kyllä, herraseni, tuo on oikean paikan kartta ja se on lisäksi hyvin piirustettu. Ihmettelen, kuka sen on tehnyt, sillä luulen, että merirosvot olisivat siihen kykenemättömät. Ah, tässähän onkin kapteeni Kiddin ankkuripaikka eli siis sama paikka, josta toverini mainitsi. Tätä eteläistä sivua pitkin käy vahva virta ja läntisellä sivulla se käy pohjoseen päin. Olitte oikeassa, kun teitte tuon viimeisen liikkeen…"
"Kiitoksia paljon", keskeytti hänet kapteeni. "Kun milloin neuvojanne tarvitsen, niin kysyn teiltä. Nyt saatte mennä."
Olin hämmästyksissäni siitä kylmäverisyydestä, jolla John myönsi saaren tuntevansa ja olinpa puoleksi peloissani, kun hän läheni minua ja ruumistani puistatti, kun hän laski kätensä olalleni ja virkkoi:
"Tämä on hauska paikka mennä maihin. Täällä voi uida ja kiipeillä puihin ja ajella vuohia sekä kiipeillä noilla kukkuloilla aivan kuin itse olisi vuohi. Tunnenpa tulevani uudelleen nuoreksi… mutta sehän onkin totta, minähän unhotinkin puujalkani. On hauskaa olla nuori ja omistaa kymmenen varvasta eikä sitä silloin niin liikoja valita liikavarpaista, vaikkapa niitä muutamia olisikin. Jos haluatte jotakin tietoja, niin kysykää vain vanhalta Johnilta. Hän on kyllä käytettävänänne."
Sitten taputti hän minua ystävällisesti olalle ja katosi kannen alle.
Kapteeni Smollett, tuomari ja tohtori Livesey keskustelivat keskenään peräkannella, ja niin innokkaasti kuin paloinkin halusta saada kertoa historiani, en uskaltanut sitä tehdä. Samassa huusi tohtori Livesey minua. Hän oli unhottanut piippunsa alas ja käski minun mennä sitä noutamaan. Mutta niin pian kuin olin tullut häntä kylliksi lähelle, jotta voin puhua hänelle ilman että kukaan kuuli, kuiskasin hänelle: "tohtori, saisinko teitä puhutella? Menkää alas kajuuttaan te, tuomari ja kapteeni ja lähettäkää jollain tekosyyllä minua noutamaan. Minulla on kauheita uutisia kerrottavana!"
Tohtorin haahmo muuttui, mutta hän sai heti takasin mielenmalttinsa ja hän virkkoi minulle kovalla äänellä: "kiitos, Jim, muuta en tahtonutkaan tietää."
Sitten teki hän käännöksen ja liittyi muihin. He puhelivat keskenään jonkun sekundin ajan ja vaikkei kukaan heistä huudahtanut eikä edes viheltänyt, niin oli kumminkin selvää, että tohtori oli esittänyt pyyntöni. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin kapteenin antavan käskynsä Job Andersonille ja merkkivihellys kutsui kaikki miehet kannelle.
"Poikaseni, tämä maa on matkamme päämäärä. Mr Trelawney on antelias, kuten kaikki tiedämme ja olen ilmoittanut hänelle, että kaikki ovat täyttäneet velvollisuutensa. Hän, tohtori ja minä menemme alas kajuuttaan juomaan teidän maljanne ja te saatte runsaasti groggia juodaksenne meidän maljamme. Oikea merimiesten 'eläköön' mr Trelawneylle."
Tietysti seurasi tätä kehotusta "eläköön"-huuto, mutta se kaikui niin selvästi ja sydämellisesti, että minun, suoraan sanoen, oli hyvin vaikeata uskoa, että nuot miehet juonittelivat henkeämme vastaan.
"Eläköön kapteeni Smollett!" huusi Pitkä John ja toiset siihen innokkaasti yhtyivät.
Nuot kolme herraa menivät sen jälkeen kannen alle ja hetkisen kuluttua tuli käsky, että Jim Hawkinsin piti tulla alas kajuuttaan.
Kaikki kolme istuivat pöydän ympärillä pullo espanjalaista viiniä ja viinirypäleitä edessään. Tohtori oli asettanut tekotukkansa polvilleen ja tämän tiesin merkitsevän sitä että hänen mielensä oli kiillottunut. Kajuutan ikkuna oli auki, sillä yö oli lämmin ja kuu paistoi ikkunasta sisään.
"No, Hawkins", alkoi tuomari, "sinullahan on jotain sanottavaa. Annas kuulua."
Minä tein, kuten käskettiin ja kerroin niin lyhyesti kuin voin kaikki yksityiskohdat siitä keskustelusta, jonka olin kuullut. Kukaan ei minua tällöin keskeyttänyt eikä kukaan heistä tehnyt pienintäkään liikettä, mutta kaikkien katseet olivat herkeämättä tähdätyt minuun.
"Jim", sanoi tohtori, "istuhan."
He kaasivat minulle lasillisen viiniä ja panivat kourani täyteen viinirypäleitä, jonka jälkeen kaikki kolme joivat maljani sekä kiittivät minua ansioistani ja rohkeudestani.
"Kuulkaapas, kapteeni", sanoi tuomari, "teillä on oikein ja minulla väärin. Myönnän olleeni koko aasi ja nyt odotan määräyksiänne."
"Ette suurempi aasi kuin minäkään", vastasi kapteeni. "Tavallisesti huomataan edeltäpäin, kun väestö milloin hommaa kapinaa, mutta tämä miehistö on minut täydellisesti pettänyt."
"Anteeksi, kapteeni", sanoi tohtori, "sen on tehnyt Silver, joka on kerrassaan omituinen mies."
"Minusta hän sopisi erinomaisen hyvin riippumaan raakapuun nenään", vastasi kapteeni, "mutta mitäs tässä toimittaa lörpötellä. Tässä asiassa huomaan olevan kolme, neljä kohtaa, joista mr Trelawneyn luvalla pyydän saada huomauttaa."
"Te olette kapteeni, herraseni, ja teillä on valta puhua", sanoi tuomari jalomielisesti.
"Ennen kaikkia täytyy meidän jatkaa entiseen tapaamme, koska emme voi kääntyä takaisin, sillä jos minä antasin tällaisen määräyksen, niin nousisivat he heti kapinaan. Ja onhan meillä aikaa — ainakin siksi kuin olemme aarteen löytäneet. Ja kolmanneksi on meillä uskollistakin väestöä laivalla. Nyt on asia niin, että mellakka tässä syntyy ennemmin tai myöhemmin ja minä ehdotan, että me panemme sen toimeen silloin, kun he sitä vähimmin osaavat aavistaa. Voimmehan luottaa teidän omiin palvelijoihinne, mr Trelawney?"
"Kuten minuun itseeni."
"Täten on meitä seitsemän, nuori Hawkins siihen luettuna. Ja sitten on kysymys noista luotettavista miehistä."
"Luultavasti Trelawneyn omista eli niistä, jotka hän palkkasi ennenkuin alkoi luottaa Silveriin."
"Ei", keskeytti tuomari, "Hands on minun palkkaamani."
"Minä luulin voivani luottaa Handsiin", lisäsi kapteeni.
"Ja ajatelkaa, että he ovat kaikki englantilaisia", huudahti tuomari. "Herraseni, minulla olisi erinomainen halu räjähyttää koko laiva ilmaan."
"Minä puolestani", jatkoi kapteeni, "luulen, että ainoa, minkä me voimme tehdä, on se, että meidän täytyy olla asemillamme ja pitää heitä tarkasti silmällä. Minä myönnän sen olevan työlästä ja mukavampaa olisi panna kahakka toimeen, mutta sitä emme uskalla ennenkuin tunnemme väkemme."
"Jim", sanoi tohtori, "voi auttaa meitä enemmän kuin kukaan muu, sillä miehet eivät häntä pelkää ja Jim on poika, jolla ovat silmät päässään."
"Hawkins, minä luotan sinuun erinomaisesti", lisäsi tuomari.
Tunsinpa olevani melkein epätoivossa, sillä mitähän minä voin toimittaa, joskin omituisesta sattumuksesta minun kauttani turvallisuus saavutettiin.
Ja sitten oli 26 miehestä vain 7 sellaisia joihin voimme täydellisesti luottaa ja näistäkin yksi oli vain poikanen, joten oli taisteltava 6 19 vastaan.