Kapteeni Silver.
Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.
Vihollisen leirissä.
Tulisoihdun punainen valo, joka valasi varustuksen sivustan, osotti minulle, että pahimmat epäluuloni olivat toteutuneet. Kapinoitsijoitten hallussa oli sekä varustus että varastot. Ja vielä enemmän lisäsi kauhuani se seikka, etten nähnyt olleskaan vankeja.
Merirosvoja oli kaikkiaan kuusi. Näistä oli viisi jalkeillaan, punakkoina ja kasvot turvoksissa, kuudes loikoi maassa käsiinsä nojaten, kuolonkalpeana. Verinen side pään ympärillä osotti, että hän äsken oli haavoittunut.
Papukaija istui Pitkän Johnin olkapäällä. John näytti tavallista kalpeammalta ja totisemmalta.
"No vieköön minut itse piru, sehän on Jim Hawkins. Kas niin, ole rauhassa, en minä ole sinulle vihoissani!"
Sitten istuutui hän tupakkitynnyrille ja alkoi panna tupakkia piippuunsa.
"Kuulkaas nyt, te toiset, te voitte käydä heti makaamaan, sillä ei teidän tarvitse olla ylhäällä Jim Hawkinsin tähden… No Jim, tämähän oli oikein mieluinen odottamattomuus vanhalle John-paralle. Minä jo heti huomasin, että olet aika veitikka, mutta empä kumminkaan tällaista odottanut."
Minä on vastannut mitään. He olivat asettaneet minut selkä seinää vasten ja siinä seisoin ja katselin Silveriä kasvoihin päältä näyttäen hyvin rohkean näköisenä, mutta sydämessäni vallitsi synkin epätoivo.
Silver veti pari sauhua piipustaan ja jatkoi sitten:
"Katsokaas, Jim, koska te nyt olette tullut tänne, niin tahdon vain sanoa, että olen aina teistä pitänyt. Te olette sukkela poika ja aivan samallainen kuin minä nuorena. Kapteeni Smollett on erinomainen merimies, sen tunnustan tuomiopäivänäkin, mutta kauhean ankara kurinpidossa. 'Velvollisuus on velvollisuus', sanoo hän, siinä hän onkin oikeassa. Varokaa vain kapteenia. Tohtori myös on teille hyvin vihainen… 'Tuo kiittämätön vintiö', sanoi hän. Te ette voi enää mennä heidän luoksensa. 'Herrasväki ei ole kotona', sanotaan teille siellä. Ja jollette hanki itsellenne miehistöä, jonka muutoin luulen olevan hyvin vaikeata, niin lienee viisainta, että jäätte kapteeni Silverin palvelukseen."
Tästä hänen lörpötyksestään kävi selville, että ystäväni, Jumalan kiitos, olivat hengissä. Ja vaikka kyllä uskoinkin Silverin juttuihin, että he olivat minulle vihoissaan, niin tunsin kumminkin selittämätöntä helpotusta.
"Jos pidätte palveluksesta, niin silloin liittykää meihin, mutta jollette — niin silloin voitte häikäilemättä sanoa 'en.' Sehän on suoraa puhetta, laivatoveri."
"Minun täytyy niinmuodoin vastata", sanoin vapisevalla äänellä, sillä aavistin että kuolemanvaara minua uhkasi.
"Eipä ole kiirettä, poikaseni", sanoi Silver. "Teidän seurassanne kuluu aika niin nopeasti."
Rohkasin hieman itseäni ja sanoin: "mutta minun täytyy tietää, miten asiat ovat, miksi olette te täällä ja missä ovat ystäväni?"
"Mitenkö asiat ovat", virkkoi muuan kapinoitsijoista, "kylläpä hän pitäisi itseään onnellisena, jos tietäisi!"
"Elikä olisit niin hyvä ja pitäisit kitasi kiinni niin kauvaksi kuin sinulta kysytään", karjasi Silver uhkaavalla äänellä. Sitten kertoi hän minulle lempeällä äänellä, että tohtori oli sinä aamuna tullut heidän luoksensa kantaen valkoista lippua ja ilmoitti, että laiva oli mennyt tiehensä. Tämän johdosta he keskustelivat tohtorin kanssa. Missä tohtori ja toiset oleksivat, ei hän sanonut tietävänsä.
Sitten veteli hän taas rauhallisesti muutamia sauhuja ja kertoi sitten tohtorin lausuneen poislähtiessään:
"Meitä on neljä ja yksi on haavoittunut. Mitä tuohon poikaan tulee, niin en tiedä, missä hän on, enkä välittelekään tietää."
Kun Silver sanoi tämän olevan kaikki, mitä tarvitsen tietää ja nyt käski minun valitsemaan, kenen puolelle liityn, niin kerroin heille rohkeasti, että se olen minä, joka olen saattanut heidän yrityksensä tyhjäksi. Omenatynnyrissä olin kuunnellut heidän keskustelunsa, katkaissut ankkuriköyden ja tappanut laivaa vartioimaan jätetyt miehet ja lopuksi vienyt laivan sellaiseen paikkaan, josta he eivät koskaan sitä löytäisi. "Minä en pelkää teitä enempää kuin kärpäsiä. Tappakaa minut tai säästäkää minut, se on samantekevä. Jos minut säästätte, niin olkoon se unhotettu, mikä on tapahtunut, ja kun te olette oikeuden edessä vastaamassa merirosvouksestamme, niin koetan parastani pelastaakseni teidät. Valitkaa siis."
Ei kukaan heistä liikahtanut paikaltaan, vaan katsoivat he hämmästyneinä minuun.
Minä jatkoin: "mr Silver, luulen teidän olevan parhaimman täällä olevista ja toivon, että kerrotte tohtorille, kuinka minä esiinnyin."
Hän lupasi sen tehdä ja vieläpä lausui hän tuon lupauksen sellaisella äänellä, että luulin rohkeuteni tehneen heihin hyvän vaikutuksen.
Mutta rohkeuteni oli saattanut toiset raivoon ja he luettelivat muita tekojani, joilla olin heitä vahingoittanut, muun muassa ottanut kartan Billy Bones-vainajalta. Ja eräs heistä, Morgan-niminen syöksyi ylös veitsi kädessään aikoen minut tappaa, mutta tuosta hänet esti Silver virkkaen:
"Seis, mies! Luuletko sinä olevasi kapteeni? Varo itseäsi!"
Tuo estäminen synnytti toisissa tyytymättömyyttä ja muuan heistä murisi, että hän ennen antaa hirttää itsensä kuin rupeaa enää Silverin komennettavaksi.
Tämän johdosta syntyi ankara riita Silverin ja toisten kapinoitsijain välillä, jonka johdosta nämä menivät ulos pitämään keskenään neuvottelua.
Me jäimme kahden kesken Silverin kanssa huoneeseen ja tämä virkkoi kuiskaten:
"Pitäkää nyt varanne, Jim Hawkins, sillä te voitte helposti tulla tapettavaksi ja vieläpä piinattavaksikin. Vaan nyt olen minä teidän puolellanne, sillä näen, että te olette kelpo poika. Mutta mitäs nyt oikein teemme?"
Minä aloin hieman käsittää asemaani ja virkoin: "arveletteko, että kaikki on hukassa?"
"Niin arvelen, mutta minä pelastan teidän elämänne, jos te vain pelastatte Pitkän Johnin hirsipuuhun joutumasta."
"Kyllä, jos vain voin", vastasin epätoivoisena.
Hän meni tulisoihdun luo, joka oli halkopinoon pistetty ja sytytti uuden piipun.
"Ymmärrä minua oikein Jim. Minä olen nyt tuomarin puolella ja kyllähän minä tiedän, että sinä olet vienyt aluksen johonkin turvalliseen paikkaan, vaikken tiedä minne, ja kuinka se on tapahtunut."
Hän kaasi hieman konjakkia tinapikariin.
"Saako olla ryyppy, laivatoveri?" kysyi hän ja kun vastasin kieltävästi, virkkoi hän: "minä tarvitsen pisaran. Kuules Jim", virkkoi hän äkkiä, "miksi antoi tohtori minulle kartan?"
Kasvoni ilmaisivat niin teeskentelemätöntä hämmästystä, ettei hän katsonut tarpeelliseksi enemmän kysellä.
"Niin hän tosiaankin teki, mutta siinä piilee jotain, mitä sitten liekin."
Sitten otti hän vielä kulauksen ja puisteli päätään ikäänkuin olisivat hänellä olleet synkät käsitykset tulevaisuudesta.
Kolmaskymmenes luku.
He tapasivat käskijänsä.
Sitten kuin rosvot olivat hyvän aikaa neuvotelleet, palasi yksi heistä huoneeseen ja pyysi kohteliaasti saada hetkiseksi lainata tulisoihtua. Silver suostui siihen, jonka jälkeen pyytäjä vetäysi takasin jättäen meidät pimeään. Minä menin lähimmän ampuma-aukon luo ja katsoin ulos. Jonkun matkan päässä pitivät kapinoitsijat kokoustaan ja yksi heistä piteli tulisoihtua. Toinen heistä taas oli polvillaan joukon keskellä ja minä näin veitsen hänen kädessään. Muut olivat eteenpäin kumarassa ja katselivat viimemainitun toimia. Minä näin, että hänellä paitsi veistä oli myös kirja kädessään, sitten nousi hän seisoalleen ja kaikki alkoivat astua varustusta kohti.
Ovi aukeni ja muuan miehistä astui sisään oikea koura kiinni puristettuna. Hänen käyntinsä oli viivyttelevä ja katseensa epäröivä.
"Astu esiin!" karjasi Silver, "En minä aio sinua syödä ja kyllä minä säännöt tunnen enkä myöskään ole epäkohtelias lähetystöä kohtaan."
Merirosvo laski jotain Silverin käteen ja vetäysi sitten varovasti toveriensa luoksi ovelle.
Silver tarkasteli sitä, jonka hän oli vastaan ottanut.
"Musta merkki! Sitäpä aavistin!" huomautti hän. "Mistä olette saaneet paperia? Kas vain! Tämä ei ennusta hyvää, sillä se on otettu raamatusta! Kuka hullu on leikannut paperia raamatusta?"
"Enkös sitä sanonut!" huudahti Morgan. "Minähän sanoin, ettei se ennusta hyvää."
"Nyt olette kauniisti tehneet", jatkoi Silver. "Teidät hirtetään joka sorkka. Ja kellä pässinpäällä teistä raamattu oli?"
"Dickillä", sanoi joku.
"Vai niin, vai Dickillä! Silloin on parasta, että Dick lukee rukouksensa", sanoi Silver.
Mutta nyt puuttui puheeseen muuan pitkä mies, jolla olivat kellertävät silmät:
"Jopa tuota lörpöttelyä riittää. Tämä miehistö on antanut teille mustan merkin sääntöjen mukaisen neuvottelun jälkeen. Katsokaa mitä sen toisella puolella on kirjoitettu ja lörpötelkää sitten."
"Kiitoksia, Georg", vastasi Silver. "Sinä olet aina ollut taitava asioissa ja osaat säännöt ulkoa. Se minua ilahuttaa. Ah! Pantu viralta! Kas vain! Vai niin on asianlaita! Tämä on kaunista käsialaa ja se kai on sinun käsialaasi, Georg? Minua ei ollenkaan ihmetyttäisi, jos sinusta tulisi kapteeni minun jälkeeni Ole hyvä ja lainaa minulle tulisoihtua, sillä piippuni ei pala."
"Kas niin", sanoi Georg, "ei teidän enää huoli ilveillä tämän miehistön kanssa. Te olette olevinanne sukkela, mutta nyt te olette hyljätty. Ehkä tahdotte nousta istuimeltanne ja otatte osaa äänestykseen."
Halveksivasti huomautti Silver, että jos Georg kerran luulee säännöt tuntevansa, niin silloin tietäköön myös, että hän, Silver, on kapteeni niin kauvan kunnes ovat pulasta selvinneet. Toinen taas puolestaan luetteli, mitä vastahakoisuuksia Silver oli heille aikaansaanut ja arveli olevan kylliksi syitä tämän hirttämiseen. Silver taas kumosi kohta kohdaltaan heidän syytöksensä kauheasti kiroillen ja ajaen syyn kokonaan toisten niskaan. Sen tehtyään vaikeni Silver ja Georgin ja hänen toveriensa kasvoista voi kyllä nähdä, ettei noita sanoja oltu turhaan lausuttu.
"Se oli numero yksi", sanoi Silver ja päästeli niin kauheita kirouksia, että niitä on mahdoton kertoa.
Ja lopetettuaan kiroilemisensa, heitti hän lattialle paperin, jonka minä tunsin samaksi kartaksi, kuin olin löytänyt Billy Bonesin arkusta ja ihmettelin suuresti, miksi tohtori oli sen antanut Silverille.
Mutta jos kartan näkeminen oli minusta hämmästyttävää, niin tuntui se kerrassaan uskomattomalta rosvojen mielestä. He syöksyivät sen kimppuun kuin kissat hiiren niskaan. Se kulki kädestä käteen ja toinen tempasi sen toiselta. He kiroilivat ja nauroivat. Kaikki vakuuttivat sen olevan kapteeni Flintin kartan.
"Tuo on kyllä hyvä", sanoi Georg, "mutta mitä hyötyä meillä on aarteesta, kun meillä ei kumminkaan ole laivaa, jolla voisimme viedä sen pois."
Nyt syöksähti Silver ylös ja karjui:
"Minä varotan sinua viimeisen kerran, Georg! Jos sanot sanankaan vielä, niin olet kuoleman oma! Kuinkako voimme viedä aarteen? En minä tiedä, mutta sinun ja teidän toisten pitäisi osata se sanoa, teidän, jotka olette laivani hävittäneet. Mutta sinä et osaa, sillä sinä et ole kekseliäämpi kuin harmaa sika. Mutta kohteliaasti sinä ehkä osaat puhua ja niin sinun tuleekin tehdä, Georg Merry."
"Se on oikein", sanoi ukko Morgan.
Ja nyt uhkasi Silver luopuvansa kapteenin toimesta ja käski valitsemaan, kenen tahtoivat hänen sijaansa, mutta toiset alkoivat huutaa: "Silver, Silver, Silver on meidän kapteenimme!"
"Vai sellainen ääni nyt on kellossa. No sitten luulen, että sinä Georg, saat vielä jonkun aikaa odottaa ja voitpa olla iloinen, etten minä ole pitkävihainen."
"Ja sinä, Jim, saat pitää tämän mustan merkin, jolla nyt ei liene mitään merkitystä", sanoi Silver.
Minä otin sen ja se oli noin 10 pennin rahan kokoinen paperilappu, jonka toinen puoli oli tyhjä ja toisella puolella oli muutamia sanoja raamatusta. Painettu puoli oli mustattu kivihiilellä ja tyhjälle puolelle oli samalla aineella kirjoitettu "erotettu." Minä säilytän lappua vieläkin, vaikka kirjoitus siitä on hävinnyt.
Näin päättyivät yölliset riidat. Miehet ottivat ryypyn ja rupesivat sitten levolle.
Kolmaskymmenesensimäinen luku.
Kunniasana.
Olin ollut jonkin aikaa valveilla, kun ulkoa kuului huuto:
"Ohoi! Tohtori on täällä!"
Siellä oli todellakin tohtori. Mutta ilooni tämän kuullessani sekaantui suruakin. Minä ajattelin karkumatkaani ja minua hävetti nähdä tuon ystävällisen miehen kasvoja. Silver meni tohtoria vastaan ja huusi:
"Vai niin, tohtori! Hyvä huomenta, herra! Georg, autappas tohtoria pääsemään aitauksen yli!"
Sitten ilmoitti hän tohtorille minun olevan varustuksessa, johon tohtori vain vastasi "hyvä, hyvä, mutta velvollisuus ensin, huvi sitten" ja pyysi saada nähdä sairaita.
Ja tultuaan varustukseen, loi hän ensin ankaran katseen minuun ja alkoi sitten puuhailla sairaitten kanssa liikkuen ja puhellen kuin liikkuisi jossain rauhallisessa englantilaisessa perheessä.
"Hyvin käy, poikaseni", sanoi hän miehelle, jolla oli pää käärittynä. "Teillä oli onni, kun pelastuitte niin helposti… No, Georg, mitenkäs on teidän laitanne? Teillä on omituinen ihonväri ja maksanne on aivan piloilla. Otitteko tuota lääkettä?… Kuulkaas, pojat, ottiko hän lääkettä?"
"Kyllä hän otti, herra", sanoi Morgan.
"Nähkääs, kun minä nyt olen vankilanlääkärin tapainen", sanoi tohtori mitä ystävällisimmällä äänellä, "niin katson kunnia-asiakseni pitää huolta, ettei kuningas Yrjön hirsipuulta mene yhtään miestä hukkaan."
Lurjukset katsahtivat toisiinsa, mutta sanaakaan virkkamatta nielivät tuon katkeran pillerin.
"Dick ei tunne voivansa oikein hyvin", virkkoi muuan.
"Vai ei! Astukaapas esiin, Dick, ja näyttäkää minulle kielenne. Kas niin, eipä minua olleskaan kummastuta, että hän tuntee olevansa hieman pahoinvoipa, sillä tuollainen kieli pelottaisi koko rykmentin ranskalaisia pakosalle. Tässä on uusi kuumekohtaus. En voi käsittää, kuinka te voitte elää tässä epäterveellisessä paikassa. Te Silver ette tosin tyhmä ole, mutta eipä teillä näy olevan vähintäkään aavistusta terveysopista."
Sittenkun tohtori oli tarkastellut jokaista rosvoa ja antanut heille tarpeellisia lääkkeitä, sanoi hän minulle:
"Ja nyt, poikaseni, tahtoisin hieman puhella kanssasi."
Georg Merry seisoi oven luona syleksien ja irvistellen sen johdosta, että hän oli juuri nauttinut pahanmakuista lääkettä. Mutta tuskin oli hän kuullut tohtorin sanat, kuin hän kääntyi ympäri ja kiroten karjasi: "ei."
Silver iski sauvallaan lattiaan ja huusi Merrylle "hiljaa." Sitten jatkoi hän tavallisella äänellään:
"Minä ajattelin juuri samaa, kun tiedän, että te pidätte paljon pojasta. Me olemme kaikki hyvin kiitollisia teille ystävällisyydestänne ja luotamme teihin ja nautimme lääkkeitänne kuin olisivat ne totia. Hawkins, te saatte mennä, jos annatte kunniasananne ettette karkaa."
Minä suostuin tähän.
"Te tohtori, menette aitauksen ulkopuolelle, ja kun olette päässeet perille, otan minä pojan mukaani, mutta hänen pitää jäädä aitauksen sisäpuolelle, vaan sehän ei teitä estä puhelemasta. Hyvästi, tohtori! Paljon terveisiä tuomarille ja kapteeni Smollettille."
Vastaväitteet, joita Silverin ankarat katseet vain olivat kyenneet hillitsemään, puhkesivat esiin tohtorin lähdettyä. Häntä syytettiin kaksimielisyydestä, enkä tietänyt miten hän saisi roistojen raivon asettumaan. Mutta jonkun aikaa kiroiltuaan ja näitä haukuttuaan, onnistui hänen vihdoinkin.
Sitten käski hän heitä tekemään tulen ja mennä nilkutti sauvaansa nojaten ulos.
"Hiljoikseen, poikaseni", sanoi hän minulle. "Jos he näkevät meidän kulkevan liian nopeaan, niin hyökkäävät he kimppuumme."
Me lähenimme aitausta ja niin pian kuin tulimme kuulomatkan päähän toisistamme, pysähtyi Silver ja sanoi:
"Tohtori, tämä poika tässä kyllä kertoo, miten pelastin hänen elämänsä ja että he sentähden tahtoivat panna minut viraltani. Ja muistakaa, että nyt ei ainoastaan ole kysymyksessä minun henkeni vaan myös pojan."
Silver oli kokonaan muuttunut sen jälkeen kun hän oli tullut ulos varustuksesta. Poskensa olivat sisäänpainuneet ja äänensä vapisi.
"Ettehän kai tarkota, että olette peloissanne?"
"Tohtori, minä en ole mikään arka raukka. Mutta minä myönnän suoraan, että minua puistattaa hirsipuuta ajatellessani. Te olette niin hyvä ja suora mies, etten koskaan ole tavannut parempaa. Ja varmaan ette unhota sitä vähäistä hyvää, minkä olen tehnyt, yhtä vähän kuin monia pahoja tekojanikaan. Nyt menen syrjään ja jätän teidät Jimin kanssa kahden kesken. Kirjoittakaa tämäkin minun hyväkseni."
Hän poistui luotamme jonkun verran ja kävi eräälle kannolle istumaan.
"Vai olet sinä, Jim, täällä", sanoi tohtori surumielisesti. "Mitä keittää, sitähän sitä syöpi. On ikävätä, että minun täytyy se sanoa, mutta silloin kun kapteeni Smollett oli terve, et sinä koskaan olisi juossut matkoihisi. Mutta nyt sinä uskalsit, kun hän oli kipeä. Jumalauta, tekosi oli raukkamainen!"
Minä aloin itkeä ja sanoin: "tohtori, olen kylliksi siitä itseäni moittinut ja olisin jo hengetönnä, jollei Silver olisi tullut väliin. Mutta uskokaa minua, että minä kyllä uskallan kuolla, mutta kidutusta pelkään…"
"Jim", keskeytti tohtori ja hänen äänensä oli kokonaan muuttunut, "hyppää aidan yli ja juoksemme pakoon!"
"Tohtori, minä olen antanut kunniasanani", vastasin minä.
"Sen kyllä tiedän, mutta eipä tässä muukaan auta. Minä otan häpeän päälleni, mutta minä en voi jättää sinua tänne. Kiipeä yli ja me juoksemme matkoihimme kuin antiloopit."
"Ei, tohtori, sillä olen vakuutettu, ettette tekään kunniasanaanne söisi. Mutta te ette antanut minun puhua loppuun. Jos he rupeavat minua kiduttamaan, niin voi sattua, että ilmoitan heille jotakin laivasta. Minä olen näet oman henkeni kaupalla anastanut laivan ja se on nyt pohjoisessa väylässä."
"Laivan!"' huudahti tohtori.
Minä kerroin lyhimmittäin seikkailuni, joita hän äänettömänä kuunteli.
"Näkyy olevan niin sallittu, että kaikki mitä sinä teet, koituu pelastukseksemme, ja sinä luulet että me jättäisimme sinut nyt pulaan!… Silver!" huusi hän äkkiä. "Minä tahdon antaa teille hyvän neuvon", sanoi hän kun Silver läheni meitä. "Onko teillä hyvin kiire saada aarre käsiinne?"
"Pojan ja oman elämäni voin pelastaa vain aarretta etsimällä", vastasiSilver. "Sen kyllä itsekin käsitätte."
Silver pyysi tohtorin selvittämään menettelynsä, mutta tämä kieltäytyi sanoen, että hänellä ei ollut oikeutta sanoa, sillä se ei ollut hänen salaisuutensa. Sen hän kumminkin lupasi, että jos he tästä pulasta pääsevät, niin hän tulee panemaan parastaan pelastaakseen Silverin.
Silverin kasvot säteilivät ilosta ja hän huudahti: "eipä oma äitinikään olisi voinut paremmin sanoa!"
"Ja vielä yksi neuvo: pitäkää poika aina läheisyydessänne! Hyvästi,Jim."
Tohtori pudisti kättäni, kumarsi Silverille ja poistui nopein askelin metsään.
Kolmaskymmenestoinen Luku.
Aarretta etsimässä.
"Jim", sanoi Silver, kun olimme kahden kesken, "jos minä pelastin teidän henkenne, niin pelastitte te taas minun henkeni ja sitä en unhota. Tohtori tahtoi teitä karkaamaan ja minä huomasin, että te kieltäydyitte sitä tekemästä. Ja nyt, Jim, lähdemme aarretta etsimään."
Varustuksen luona olevan tulen luota huusi eräs miehistä meille, että aamiainen oli valmis ja me istuimme hietikkoon sinne tänne syöden korppuja ja suolasta sianlihaa. Ruokaa olivat he valmistaneet kolme kertaa enemmän kuin mitä me jaksoimme syödä ja aterian loputtua viskasi muuan miehistä raa'asti nauraen tähteeksijääneet ruuat tuleen. En koskaan ole nähnyt ihmisiä, jotka niin vähän kuin nämät olisivat huolehtineet huomisesta päivästä.
Kuu olimme lopettaneet aterian, sanoi Silver:
"Niin, pojat, on onni, että teillä on Pitkä John mukananne, joka ohjaa ja laittaa kaikki parhain päin. Taas sain minä tohtorilta tietää kaikki, mitä tahdoinkin tietää. Heillä on laiva tallessa, mutta missä, sitä en tienä. Vaan kunhan olemme saaneet aarteen käsiimme, niin kyllähän löydämme laivankin ja silloin olemme me ylimmät kukot rikkatunkiolla. Ja Jimin otamme mukaamme, ja kun olemme löytäneet aarteen, niin annamme osan sitä hänellekin."
Miehet olivat erinomaisen hyvällä tuulella, mutta minä olin hyvin alakuloinen kohtaloani ajatellessani, sillä olihan meitä vain kaksi, toinen rampa, toinen pahanpäiväinen poikanen viittä vahvaa ja hurjaa miestä vastaan.
Miehet ryhtyivät varustautumaan aarteen etsimistä varten, ja kun he olivat ottaneet mukaansa työkaluja, aseita, ruokaa ja juomaa, lähdimme matkalle. Minulla ei ollut mitään aseita ja vyötärykseni ympärillä oli nuora, jonka toisesta päästä Silver piteli kiinni ja minä seurasin häntä kuin orja tai tanssiva karhu. Me menimme rantaan, jossa oli kaksi venhettä ja näillä lähdimme soutamaan.
Soutaessa ei kartasta ollut mitään puhetta. Siinä oleva punainen risti oli jotenkin epämääräinen tienosottaja ja kartan takapuolella olevat paikan tuntomerkit olivat myös hyvin epämääräiset. Korkea puu oli huomattavin tunnusmerkki. Ankkuripaikan ympärillä oli noin kahden tai kolmensadan jalan korkeuteen kohouva rinne yhtyen "Kaukoputki"-kukkulaan ja jatkui siitä eteläänpäin päättyen "Perämasto"-nimiseen kukkulaan päin. Se kasvoi erikorkuisia havupuita. Mikä näistä oli "korkea puu", voitiin ratkaista vain kompassin avulla ja sille paikalle päästyä.
Jokaisella oli kumminkin oma "korkea puunsa" ennenkuin oltiin puolimatkaakaan soudettu. Pitkä John kohautti hartioitaan ja pyysi heitä odottamaan. Soudettuamme kauvan aikaa pääsimme joen suuhun. Me laskimme vasemmalle rannalle ja aloimme nousta maihin.
Metsän näkö muuttui sitä mukaa kuin kuljimme sinne ja se osa saaresta, jota lähenimme, näytti hyvin miellyttävältä. Ilma oli raitis ja virkistävä ja tämä tuntui meistä suloiselta auringon paahteessa.
Joukkomme hajaantui ja hoilaten kulkivat miehet eteenpäin. Me kulimme Silverin kanssa toisten jälestä ja minä sain häntä tukea ja estää kaatumasta.
Olimme täten jonkun aikaa kulkeneet kun munan miehistä päästi kauhun huudahduksen. Hän oli siis löytänyt jotain muuta kuin aarteen. Kaikki riensimme hänen luokseen ja näimme ihmisen luurangon.
Puvunriepaleista tunnettiin se merimiehen luurangoksi. Mutta suurin huomio kääntyi siihen seikkaan ettei luuranko näyttänyt olevan luonnollisessa asennossa.
"Minunpa vanhaan pässinpäähäni on pistänyt omituinen ajatus", sanoi Silver. "Tämähän on Benrangelin saaren korkein kohta. Päättäkääs siitä."
Huomattiin että ruumiin asento oli samassa suunnassa saaren kanssa ja kompassi osoitti I.E.I.
"Enkös sitä aavistanut", huusi Silver. "Tämä on kapteeni Flintin tienosottaja, vaikka kyllähän minua puistattaa ajatellessani tätä seikkaa. Flint ja kuusi miestä olivat täällä ja Flint tappoi heidät kaikki ja asetti heidät kompassin mukaan. Nämät sääret ovat pitkät ja hiukset ovat olleet keltaset. Hän on varmaan Allardyce. Sinähän, Tom Morgan, muistat Allardycen?"
Tom sanoi muistavansa ja kertoipa että tämä oli lainannut häneltä veitsenkin maihin mennessään. Tätä ruvettiin etsimään, mutta ei löydetty ja koska kapteeni Flintin tapana ei ollut ottaa taskuista tavaroita, niin päättivät miehet, että asia ei ollut luonnollinen.
"Mutta lähdetäänpäs aarretta etsimään", keskeytti Silver puhelut."Sitten voitte taas lörpötellä."
Me lähdimme kulkemaan edelleen, mutta emme meluten, vaan ääneti.Merirosvon luuranko oli tehnyt kamalan vaikutuksen.
Kolmaskymmeneskolmas luku.
Ääni puusta.
Osaksi levähtämistä osaksi tyyntymistä varten tuosta kamalasta näystä istuutui koko seurue niin pian kuin päästiin rinteen ylimmälle kohdalle.
Näköala oli hyvin laaja eikä kuulunut muuta ääntä kuin kaukaa maininkien loisketta ja hyönteisten surinaa. Merellä ei näkynyt yhtään purjetta.
Silver seisoi ja teki tutkimuksia kompassin avulla ja virkkoi sitten:
"Tosin löytyy kolme korkeata puuta melkein suorassa linjassa Benrangelin saaresta katsottuna, mutta silti luulen aarteen löytämisen olevan pikku asian. Ehkä syömme ensin päivällistä."
"Minulla ei ole olleskaan ruokahalua", mumisi Morgan. "Kun ajattelen kapteeni Flintiä, niin…"
"Voit kiittää luojaasi, että Flint on nyt kuollut", sanoi Silver.
Kun siinä istuimme ja kuiskaillen puhelimme, kuului eräästä puusta edessämme terävä, hieman vapiseva ääni laulavan:
"Ja viisitoista makasi kirstussaOh hei, oh hoo tänne rommia."
En koskaan ole nähnyt sellaista kauhua kuin se, joka nyt valtasi kapinoitsijat. He olivat aivan kalpeina. Pari heistä syöksyi ylös ja pari taas piteli toisistaan kiinni. Morgan viereksi tuskissaan maassa.
"Se on Flint!" parkasi Merry.
Laulu oli vaiennut yhtä äkkiä kuin se oli alkanutkin aivan kuin olisi joku kädellään tukkinut laulajan suun.
"Kas niin", änkytti Silver, kasvoiltaan aivan harmaana. "Tämä ei kelpaa. Tuo ääni ei ole kummituksen, vaan sellaisen, jossa on sekä lihaa että verta."
Puhuessaan näytti hänen rohkeutensa palaavan ja samassa kasvojensa väri.
Toisetkin alkoivat jo hieman tointua ja kuuntelivat hänen rohkaisevaa puhettaan, kun äskeinen salaperäinen ääni hiljaa huusi: "Dorby M'Graw! Dorby M'Graw!" Sitten ääni hieman kohosi ja kiroten se huusi: "mene hakemaan rommia, Dorby!"
Merirosvot seisoivat kuin maahannaulitut ja heidän silmänsä pullistuivat kuopistaan. Vielä kauvan senkin jälkeen kuin ääni oli vaijennut seisoivat he kauhun valtaamina ja tuijottivat eteensä.
"Tämä riittää!" läähätti yksi. "Lähdetään!"
"Ne olivat hänen viimeiset sanansa", virkkoi Morgan. "Viimeiset sanat, mitkä hän laivassa ollessaan lausui."
Dick otti esiin raamattunsa ja rukoili hartaasti. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen ennenkuin lähti merelle ja joutui tällaiseen seuraan.
Silver ei vieläkään masentunut, vaikka kuulinkin, että hampaat hänen suussansa kauhusta kalisivat.
"Tässä saaressa ei ole ketään muita kuin me, joka olisi kuullut Dorbysta puhuttavan", mumisi hän. "Laiva-toverit!" huusi hän sitten suurella voimanponnistuksella. "Minä olen tullut tänne saadakseni tuon aarteen käsiini enkä aio antautua ihmisille enkä itse pirullekaan. Kapteeni Flintiä en pelännyt hänen eläissään enkä aio nytkään peljätä, kun hän on kuollut. Neljännespenikulman päässä tästä on 700,000 puntaa. No pojat!"
Mutta ei pienintäkään merkkiä rohkeuden palaamisesta näkynyt hänen tovereissaan.
"Seis John!" sanoi Merry. "Älä uhmaile henkiä vastaan!"
Toiset olivat liian peloissaan voidakseen mitään vastata ja he olisivat menneet heti pakoon, jos olisivat uskaltaneet, ja pelko pakoitti heidät pysymään Johnin tykönä.
"Henkiä?" sanoi John. "Ehkä. Mutta oletteko koskaan kuulleet henkien puheen kaikuvan. Mitä heillä on kaiun kanssa tekemistä? Minä vain kysyn."
Tämä todistus näytti minusta jotenkin heikolta, mutta hämmästyksekseni rohkaisi se Georg Merryä.
"Sinä et ole tyhmä, John!" sanoi hän. "Ylös pojat! Muutoin tuntui minusta että se muistutti paljon erään ääntä…"
"Olet oikeassa!" huudahti Silver ja kirosi. "Ben Gunnin ääntä!"
"Aivan oikein!"
"Mutta eihän se asiata auta, sillä Ben Gunn ei tällä saarella ole enemmän elävänä kuin Flintikään."
"Kuka turkanen nyt Ben Gunnia pelkäisi!" ärjäsi Merry ja toiset yhtyivät häneen.
Tuo rohkasi miehiä ja he lähtivät kulkemaan, Merry edellä kantaenSilverin kompassia. Ei kukaan näyttänyt Ben Gunnista välittävän.
Dick piti kumminkin edelleen raamattua kädessään ja pelokkaana katseli ympärilleen. Silver teki ivaa hänen pelostaan.
Me saavuimme ensimäisen korkean puun luoksi, mutta huomasimme, ettei se ollut oikea. Vihdoin tulimme kolmannen korkean puun luoksi, joka näkyi kauvas merellekin.
Mutta se ei ollut puun korkeus, joka teki tovereihini mahtavan vaikutuksen, vaan tieto siitä, että jossain sen varjoissa oli kätkettynä maahan 700,000 puntaa. Heidän silmänsä säihkyivät ja käyntinsä reipastui ajatellessaan sitä nautintorikasta, joutilasta elämää, joka heitä odotti.
Silverin sieramet laajenivat ja vapisivat ja hän nyki hermostuneesti liinasta, jolla minä olin köytetty sekä loi minuun murhanhaluisia katseita. Hän ei koettanutkaan salata ajatuksiaan, jotka minä voin lukea niinkuin kirjasta.
Dick, joka oli jäänyt jälkeemme, vuoroin luki rukouksia, vuoroin taas kiroili.
"Hurraa", huusi Merry ja etumaiset alkoivat juosta. Mutta kauvan he eivät olleet ehtineet juosta, kun seisahtuivat.
Me Silverin kanssa kiiruhdimme kulkuamme ja olimme pian toisten luona.
Mutta masentava näky kohtasi meidät. Edessämme oli kuoppa, joka oli joku aika sitten kaivettu, sillä ruohoa kasvoi sen pohjalla. Siinä oli myös taittunut lapionvarsi ja kuokka.
Oli selvää, että kätkö oli löydetty ja ryöstetty. 700,000 punnan aarre oli kadonnut.
Kolmaskymmenesneljäs luku.
Päällikön kaatuminen.
Ensinnä tointui tästä hämmästyksestä, jonka vertaista lie tuskin koskaan nähty, Silver, jonka koko elo riippui tästä aarteesta.
"Jim", sanoi hän minulle, "ota sinä tämä, jos tässä sattuisi mellakka syntymään", ja näin sanoen ojensi hän minulle kaksipiippuisen pistoolin.
Samassa alkoi hän tyyneesti mennä pohjoista kohti ja pian oli kuoppa meidän kahden ja noitten viiden merirosvon välillä. Minua katseli hän nyt ystävällisin katsein ja tunsin itseni liikutetuksi näistä hänen alituisista mielenmuutoksistaan ja siksi kuiskasin hänelle ivallisesti: "Vai olette taas kääntänyt toisen tuulen mukaan."
Hän ei vastannut mitään. Merirosvot syöksyivät kuoppaan kauheasti kiroillen ja kaivoivat käsillään ja heittelivät laudanpalasia sivulle. Morgan löysi kahden guineen kultarahan ja kiroillen näytti sitä toisille, jotka pitelivät rahaa vuorotellen käsissään.
"Onko tämä ne 700,000 puntaa, senkin liikkuva saatana", karjui Merry näyttäen rahaa Silverille.
"Kaivakaa vain pojat! Ehkä löydätte lopuksi multasienen", sanoi tämä hävyttömästi.
"Multasienen", ulvoi Merry. "Kuulkaa toverit, mitä se sanoo! Hän tiesi kaikki edeltäpäin, jonka näkee jo hänen naamastaankin!"
"Vai alat sinä, Merry, taas pyrkiä kapteeniksi", sanoi Silver tyyneesti.
Mutta nyt olivat kaikki ehdottomasti Merryn puolella. He alkoivat kiivetä ylös kaivannosta ja loivat hurjia katseita taakseen.
Se oli minusta hyvä asia, että he kaikki asettuivat toiselle puolelle kuoppaa kuin Silver.
Täten seisoimme kahakkaan valmiina, mutta kumpikaan puoli ei uskaltanut alkaa. Vihdoin sanoi Merry:
"Toverit, noita on kaksi, toinen vanha raajarikko, joka on meidät tänne narrannut ja toinen tuo penikka, jonka sydänverta tahtoisin nähdä. Ja nyt pojat…!"
Hän kohotti kätensä ja aikoi ryhtyä taisteluun, kun samassa kuuluu: pau! pau! pau! väijytyspaikasta. Merry putosi päistikkaa kuoppaan ja toinen makasi koipiaan sätkytellen haudan partaalla. Eloonjääneet kolme juoksivat pakoon minkä ehtivät.
Samassa astuivat piilopaikoistaan esiin tohtori, Gray ja Ben Gunn savuavat piiput käsissään. He yhtyivät meihin.
Tohtori ensin tuumi, että ryhtyisimme ajamaan pakolaisia takaa, mutta sitten luopui hän siitä ja me päätimme anastaa venheet ja siten estää heidän pakonsa.
Me lähdimme marssimaan ja Silver koetti seurata mukana parhaansa mukaan, mutta jäi meistä noin kolmekymmentä askelta jälelle.
"Tohtori hoi! Eipä kiirettä! Katsokaahan!" huusi hän.
Kiirettä ei ollutkaan, sillä eräällä aukealla näimme heidän juoksevan hurjassa paossa perämaston kukkulaa kohti. Me olimme heidän ja venheitten välillä, niin että istuuduimme levähtämään.
Silver tuli luoksemme ja kiitti tohtoria siitä hyvästä, joka oli tehty hänen ja minun henkeni pelastukseksi.
Tohtori lähetti Grayn noutamaan hakoja, jotka rosvot olivat paetessaan jättäneet kuopalle ja me aloimme mennä venheitten luoksi. Matkalla kertoi tohtori muutamin sanoin, mitä oli tapahtunut. Tuo puolihupsu Ben Gunn oli saarella kuljeksiessaan löytänyt aarteen, kaivanut sen ja suurella vaivalla kuljettanut sen erääseen luolaan, joka oli kaksihuippuisen kukkulan luona. Ja siellä oli se ollut jo kaksi kuukautta ennen "Hispaniolan" tuloa.
Tohtori oli minun neuvoni mukaan etsinyt ja saanut käsiinsä Ben Gunnin ja tältä urkki tiedot, missä aarre oli. Ja huomattuaan lisäksi, että laivakin oli mennyt matkoihinsa, antoi hän Silverille kartan, jolla nyt ei ollut mitään arvoa. Samoin hylkäsivät he varustuksen vietyään ensin tarpeelliset määrät ruoka- ja ampumavaroja luolaan, jossa sai olla turvassa ilmastokuumeelta ja myös vartioida aarretta.
Sitten kertoi hän, että he minut pelastaakseen, kun näkivät meidät tänä aamuna olevan liikkeellä, olivat ryhtyneet siihen keinoon, että lähettivät Ben Gunnin edeltäpäin pelottelemaan ja viivyttämään niin kauvan, että tohtori ja Gray ehtivät piilopaikkoihinsa.
"Ja te ette siis olisi yhtään välittäneet, vaikka ne olisivat hakanneet lihapulliksi vanhan Johnin. No olipa onni, että Hawkins oli mukanani."
"Emme vähintäkään", vastasi tohtori ystävällisesti.
Tultuamme venheitten luo särki tohtori toisen niistä ja toiseen astuimme me ja aloimme soutaa pitkin tyyntä veden pintaa.
Sivuuttaessamme kaksihuippuisen kukkulan näimme sen luolan suun, jossa aarre oli ja sen luona seisoi pyssyynsä nojaten tuomari. Me viuhutimme hänelle hattujamme ja hurrasimme.
Soudettuamme noin kolme (englannin) penikulmaa, kohtasimme iloksemme pohjoisen väylän suulla "Hispaniolan", joka ominpäinsä risteili edestakaisin. Viimeinen nousuvesi oli irroittanut sen matalasta ja jos tuuli olisi ollut kova tai vesi tavallista korkeampi, niin emme luultavasti koskaan olisi nähneet rakasta laivaamme tai tavanneet sen sitten rannalle ajautuneena. Mutta nyt ei siinä ollut muuta epäkunnossa, kuin hieman iso purje. Toinen ankkuri laitettiin kuntoon ja heitettiin puolen sylen syvyiseen veteen. Me sousimme takaisin Rommilahteen, joka oli lähinnä aarteen kätköpaikkaa. Gray sousi yksin takasin laivaan sitä vartioimaan.
Vähän matkan päässä luolasta kohtasimme tuomarin. Minulle oli hän ystävällinen eikä virkkanut paostani mitään. Silverin kohteliaan tervehdyksen johdosta punastui hän ja virkkoi tälle:
"John Silver, te olette täysiverinen roisto. Minua on pyydetty, etten ryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin teitä kohtaan, enkä ryhdykään. Mutta muistakaa että monta murhaa on omallatunnollanne."
Tämän johdosta Silver kumartaen kiitti, mutta tuomari ärjäsi hänelle kieltäen kiittämästä.
Sitten menimme luolaan, jossa suuren tulen ääressä loikoi kapteeni Smollett ja etäisimmässä nurkassa näimme isot kasat kultaa sekä rahoina että kankina. Tämä oli kapteeni Flintin aarre, jota me olimme niin kaukaa tulleet hakemaan ja joka oli maksanut seitsemäntoista ihmishenkeä ja saarella oli vielä kolme, jotka olivat ottaneet osaa sen kokoamiseen — Silver, Morgan ja Ben Gunn.
"Astu sisään, Jim, sillä sinä olet tavallasi hyvä poika, vaikken minä toiste tahtoisi lähteä kanssasi merelle. Mutta mitäs teillä, Silver, on täällä tekemistä?"
"Minä palajan täyttämään velvollisuuttani", vastasi tämä.
"Vai niin", virkkoi kapteeni.
Kolmaskymmenesviides luku.
Loppu.
Joka päivä kuljetimme äärettömät määrät eri maitten rahoja laivaan. Silver sai olla aivan vapaana vartioimisesta ja huolimatta nenästyksistä koetti hän olla mahdollisimman kohtelias ja siten saavuttaa toisten suosion. Muut kuin Ben eivät hänelle antaneet suurempaa arvoa kuin koiralle. Tämä nimittäin näytti vieläkin pelkäävän entistä perämiestään. Noista kolmesta kapinoitsijasta emme muuta kuulleet kuin kerran laulaa hoilailevan ja kerran ampuavan. Neuvoteltuamme päätimme jättää heidät saareen, josta Ben ja Gray olivat hyvin iloissaan ja jätimme heille isot määrät ampuma- ja ruokavaroja sekä vaatteita, lääkkeitä ja tupakkia y.m. elintarpeita.
Eräänä päivänä lähdimme matkalle ja purjehdittuamme saaren uloimman niemen sivutse, näimme nuot kolme rosvoa rannalla polvillaan rukoillen että ottaisimme heidät mukaan. Mutta sitä emme voineet tehdä ja tohtori huusi heille, missä varastot olivat.
Nähtyään, että heidät jätetään saareen, laukasi yksi heistä pyssynsä meitä kohti ja kuula meni läheltä Silverin päätä. Me pysyttelimme piilossa kunnes olimme ampuma-matkan ulkopuolella ja puolen päivän aikana katosi itse saarikin näkymästä.
Me ohjasimme matkamme espanjalaiseen Ameriikkaan, ja kun väkeä oli vähän ja matka oli myrskyinen, niin olimme melkein näännyksissä perille päästyämme.
Täällä otimme väkeä lisää ja lisäsimme ruokavarojamme. Täällä myös pääsimme Silveristä, sillä eräänä yönä karkasi hän ottaen mukaansa säkillisen rahoja. Olimme tyytyväisiä, että näin vähällä hänestä pääsimme.
Onnellisesti saavuimme Bristoliin, jossa juuri aikoivat lähettää laivan meitä etsimään. Täällä jaoimme rahat, joista Ben Gunn sai tuhat puntaa, mutta hukkasi ne kolmessa viikossa ja pääsi sitten portinvahdiksi, jona loppuikänsä vietti ollen paikkakunnan poikien suosikki. Kapteeni Smollett palasi taas merelle ja Gray rupesi lueksimaan sekä osti itselleen sitten ison laivan, jota kapteenina kuljetti loppuikänsä.
Silveristä emme koskaan kuulleet mitään. Tohtori ja tuomari ryhtyivät entisiin toimiinsa ja minä laitoin uuteen kuntoon "Amiraali Benbowin", jota rupesin yhdessä äitini kanssa hoitamaan. Merelle ei mieleni enää tehnyt.
Loppu.
End of Project Gutenberg's Merirosvon Testamentti, by Robert Louis Stevenson