Kasvoni olivat painetut Susi-Larsenin rintaa vasten enkä voinut nähdä yhtään mitään, mutta kuulin Maudin nousevan maasta ja kiiruhtavan pois nopein askelin. Kaikki tapahtui salaman nopeudella. En ollut kadottanut hetkeksikään tajuntaani, mutta minusta tuntui, että koko iankaikkisuus olisi kulunut, ennenkuin kuulin hänen nopeitten askeliensa palaavan. Samassa tunsin Susi-Larsenin koko ruumiin voimattomana raukeavan allani. Ilmaa puhaltui hänen keuhkoistaan, ja hänen rintansa painui kokoon minun painoni alla. Liekö se johtunut hengityksestä vai tunsiko hän vajoavansa täydelliseen tajuttomuuteen — sitä en voi sanoa — mutta joka tapauksessa kumea, valittava ääni kohosi hänen kurkustaan. Käsi, joka puristi kurkkuani, lamautui. Minä hengitin jälleen. Hänen vapiseva kätensä tarttui uudestaan lujemmin minuun. Mutta eipä edes hänen suunnaton tahdonvoimansa voinut voittaa tätä tunnottomuutta, joka hänet nyt valtasi. Hänen tahtonsa oli murtunut. Hän meni tainnoksiin.
Maudin askeleet kuuluivat aivan läheltä, kun Susi-Larsenin käsi vavahti viimeistä kertaa ja päästi irti otteensa. Minä pyörähdin maahan ja kaaduin selälleni kannelle, läähättäen ja silmiäni räpyttäen auringonpaisteessa. Maud oli kalmankalpea, mutta levollinen — silmäni olivat heti kääntyneet häneen — ja hän katsoi minuun sekä levottomuudella että helpotuksella. Sitten katseeni kiintyi raskaaseen hyljenuijaan, jota hän piti kädessään, ja hänen katseensa seurasi minun silmiäni. Nuija putosi hänen kädestään, ikäänkuin se äkkiä olisi pistänyt häntä, ja samassa silmänräpäyksessä paisui sydämeni äärettömästä riemusta. Niin, hän oli tosiaankinminunnaiseni — vaimo, joka oli minulle annettu — joka taisteli minun kanssani ja minun puolestani, niinkuin luola-asukkaiden naiset olivat taistelleet; kaikki alkuperäisyys oli äkkiä herännyt hänessä, hän oli unohtanut kulttuurinsa, oli kova, vaikka sivistys olikin pehmentänyt hänen kovuutensa niissä olosuhteissa, joissa hän oli elänyt.
"Armas, rakkahin!" huudahdin minä ja kohosin horjuen ylös.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli heittäytynyt syliini ja nyyhkytti kouristuksentapaisesti nojautuen olkapäähäni, minun painaessani hänet lujasti rintaani vasten. Minä katselin hänen ruskeita suortuviansa, joiden kimaltelu auringonpaisteessa oli minulle tuhat vertaa kalliimpi kuin jalokivien loisto kuninkaitten aarreaitoissa. Ja minä painoin pääni alas ja suutelin hiljaa hänen hiuksiaan — niin hiljaa, ettei hän sitä huomannut.
Sitten hyvin järkevä ajatus iski mieleeni. Kun kaikki kävi ympäriinsä, niin hän oli vain nainen, joka nyt, kun vaara oli voitettu, itki keventääkseen mieltänsä suojelijansa tai vaarassa olleen miehen sylissä. Jos olisin ollut hänen isänsä tai veljensä, niin hän olisi tehnyt aivan samoin. Sitäpaitsi ei aika eikä paikka ollut sopiva, minä tahdoin vielä paremmin ansaita oikeuteni ilmaista rakkauteni. Ja siksipä suutelin vielä kerran hänen hiuksiansa aivan hiljaa, kun tunsin, että hän vetäytyi pois sylistäni.
"Se oli oikea kohtaus sittenkin tällä kertaa", sanoin minä, "yhtä kova kuin hänen tullessaan sokeaksi. Ensin hän vain teeskenteli, mutta sitten tuli täysi tosi eteen."
Maud asetti jo tyynyä hänen päänsä alle.
"Ei, ei vielä", sanoin minä. "Nyt kun hän on avuttomana meidän käsissämme, emme päästä häntä enää vapaaksi. Tästä lähtien me asumme kajuutassa. Susi-Larsen saa asua pyyntimiesten entisessä makuupaikassa."
Minä tartuin Susi-Larsenin kainaloista kiinni ja laahasin hänet portaiden luo. Lähetin Maudin hakemaan nuoraa. Kun olin sitonut sen hänen kainaloittensa alle, nostin hänet kynnyksen yli ja laskin hänet alas rappusia lattialle. En jaksanut nostaa häntä suoraa päätä mihinkään makuukojuun, mutta Maudin avulla kohotin ensin hänen hartiansa ja päänsä ja sitten hänen ruumiinsa reunan yli ja vieritin hänet sitten makuusijalle.
Mutta se ei sittenkään vielä riittänyt. Muistin, että hänen hytissään oli käsiraudat, joita hänellä oli tapana käyttää laivamiehilleen kömpelöiden vanhanaikaisten rautaketjujen asemesta. Ja poistuessamme hänen luotaan oli hän sekä käsistään että jaloista kahlehdittu. Ensi kertaa moneen päivään hengitin taas vapaasti. Mieleni tuntui ihmeen kevyeltä palatessani ylös kannelle, aivan kuin jokin taakka olisi nostettu hartioiltani. Minä tunsin myöskin, että Maud ja minä olimme tulleet toisillemme vielä entistäänkin läheisemmäksi. Ja minä ihmettelin, tokko hänellä oli sama tunne meidän astuessamme rinnatusten sille paikalle, missä keulamasto riippui "saksien" varassa.
Seitsemäsneljättä luku
Me muutimme hetiGhostiin, otimme entiset kojumme huostaamme ja keitimme ruokaa keittiössä. Susi-Larsenin vangitseminen oli sattunut hyvin sopivaan aikaan, sillä jälkikesä, joka oli vallinnut tällä pohjoisella leveysasteella, oli nyt loppunut ja sateet ja myrskyt alkaneet. Meidän olomme oli nyt erinomaisen mukava, ja keskeneräiset "sakset" sekä niissä riippuva keulamasto antoivat kuunarille afäärimaisen ulkomuodon ennustaen matkallelähtöä.
Ja nyt kun olimme saaneet Susi-Larsenin rautoihin — oli se aivan tarpeetonta! Samoin kuin ensimmäisen ankaran kohtauksen jälkeen seurasi nytkin täydellinen tajuttomuuden tila. Maud huomasi sen iltapuolella yrittäessään antaa hänelle ruokaa. Susi-Larsen oli hiukan liikahtanut, ja Maud oli puhutellut häntä, mutta ei ollut saanut vastausta. Hän makasi silloin vasemmalla kyljellä, ja hänellä näytti olevan kovia tuskia. Kiivaasti hän käänsi päätään, niin että hänen vasen korvansa kohosi tyynyltä, jota vasten se oli painuneena. Samassa hän kuulikin Maudin äänen, ja Maud läksi minua hakemaan.
Minä painoin tyynyn vasten hänen vasenta korvaansa ja kysyin, kuuliko hän ääntäni, mutta hän ei vastannut mitään. Silloin otin pois tyynyn ja uudistin kysymykseni. Hän vastasi heti ja sanoi kuulevansa.
"Tiedättekö, että olette kuuro oikealta korvaltanne?" kysyin minä.
"Kyllä", vastasi hän matalalla, voimakkaalla äänellä, "mutta asian laita on vieläkin pahempi. Koko oikea sivuni on kipeä. Se on aivan kuin puutunut. En voi liikuttaa oikeaa kättä enkä jalkaa."
"Ehkä te taaskin näyttelette?" kysyin minä kiivaasti.
Hän pudisti päätään, ja hänen karhea suunsa vääntyi omituiseen kieroon irvistelyyn. Se oli todellakin kiero, sillä vain toinen suupieli vääntyi. Kasvojen lihakset oikealla puolella eivät liikkuneet yhtään.
"Susi näytteli nyt viimeistä kertaa", sanoi hän. "Minä olen halvattu. En voi koskaan enää kävellä. Ah, se on vain toinen puoli", lisäsi hän, ikäänkuin hän olisi arvannut minun katselevan epäilevästi hänen vasenta jalkaansa, jonka polvi kohosi peitteen alla. "Kylläpä minulla on huono onni", lisäsi hän. "Olisin mielelläni sitä ennen ottanut teidät hengiltä, Hump. Ja minä luulin, että minulla olisi vielä ollut sen verran voimia."
"Mutta minkä vuoksi?" kysyin minä osittain kauhuissani, osittain uteliaasti.
Taaskin hänen suunsa vääntyi tuohon omituiseen irvistelyynpä hän sanoi:
"Oi — saadakseni vain elää — saadakseni elää ja toimia — ollakseni suuri kappale käyteainetta viimeiseen saakka — saadakseni syödä teidät! Mutta tällainen kuolema on kauhea!"
Hän kohautti olkapäitään, tai pikemminkin yritti sitä tehdä, mutta vain hänen vasen olkapäänsä nousi. Tuo liike oli yhtä puolinainen kuin hymykin.
"Mutta mistä se johtuu? Missä tuo paha piilee?"
"Aivoissa", vastasi hän heti. "Tuo kirottu päänsärky on siihen syynä."
"Minkälaiset ovat oireet olleet?" kysyin minä.
Hän taivutti päätään. "Sitä en tiedä. En koskaan eläissäni ole ollut sairas. Mutta aivoissa on jotakin hullua. Syöpä tai kasvannainen tai jotakin sentapaista — jotakin, mikä hivuttaa ja hävittää. Se kalvaa hermokeskuksia, syö niitä pala palalta, solu solulta — siltä ainakin tuntuu."
"Ja myöskin liikekeskuksia", sanoin minä.
"Siltä se tuntuu. Ja sitä seuraava kirous on se, että minun täytyy maata tässä aivan tunnoissani, täysissä henkisissä voimissani, vaikka tiedän, että elämä kuluu loppuaan kohti, että yhteys maailman kanssa vähitellen katkeaa. En voi nähdä, kuuloni ja tuntoni katoaa, ja jonkin ajan kuluttua en voi enää puhuakaan. Mutta koko ajan makaan täällä sittenkin täysin hengissä, ajatukset täydessä työssä, mutta kerrassaan voimattomana."
"Kun te sanotte, että te olette täällä, niin tahtoisin viitata myös sieluunne", sanoin minä.
"Loruja!" vastasi hän. "Se merkitsee vain sitä, että vaikka aivoni ovat vioittuneet, niin korkeammat henkiset keskukset ovat sittenkin pysyneet turmeltumatta. Minun muistini on tallessa, minä voin ajatella ja keskustella. Sitten kun sekin on lopussa, olen minäkin aivan lopussa. Mutta sitä en vielä ole. Mitäpä sielusta!"
Hän purskahti pilkalliseen nauruun, ja sitten hän painoi vasemman korvansa tyynyä vasten osoittaen siten, ettei tahtonut jatkaa keskustelua.
Maud ja minä palasimme työhömme, syvästi liikutettuina siitä hirveästä kohtalosta, joka oli tullut Susi-Larsenin osaksi — kuinka hirveä tuo kohtalo oli, se meille vasta myöhemmin täysin selvisi. Me tunsimme hyvityksen synkkää juhlallisuutta. Ajatuksemme olivat vakavia, ja me puhuimme melkein kuiskaten keskenämme.
"Te voisitte vallan hyvin ottaa käsiraudat pois", sanoi Susi-Larsen samana iltana, kun me seisoimme hänen makuusijansa ääressä ja neuvottelimme hänen tilastansa. "Täysi varmuus on ilman niitäkin. Olenhan minä halvattu. Lähinnä saamme nyt ruveta ajattelemaan makuuhaavoja."
Hän irvisti taaskin. Maudin silmät olivat aivan pyöreinä kauhusta, ja hänen oli pakko kääntää pois päänsä.
"Tiedättekö, että hymyillessänne teidän suunne vääntyy kieroon?" kysyin minä. Sillä minä tiesin, että Maudin täytyi hoitaa häntä, ja tahdoin säästää häneltä niin paljon vaikeutta kuin suinkin.
"Sitten en huoli enää vetää suutani hymyyn", sanoi hän levollisesti. "Minä arvasinkin, että jotakin on hullusti. Oikea poskeni on ollut jäykkä kaiken päivää. Niin, viimeisinä kolmena päivänä olen tuntenut jonkinmoisia enteitä. Oikea puoleni puutui vähän väliä — milloin käsivarsi tai käsi, milloin sääri tai jalka…"
"Vai niin, vääntyykö suuni siis kieroon?" sanoi hän hetken kuluttua. "No, tästä lähin saatte kuvailla mielessänne, että hymyilen salassa — sielullani, jos niin haluatte, sielullani. Voittehan otaksua, että teen sitä parastaikaa."
Hänen sisäinen ihmisensä ei ollut muuttunut, entinen voittamaton ja hirveä Susi-Larsen oli vangittuna tähän ruumiiseen, joka ennen oli ollut kaikkia muita voimakkaampi ja täydellisempi. Nyt se piti häntä salaisissa kahleissaan, kietoi hänen sielunsa pimeään ja äänettömyyteen, erotti sen maailmasta, jossa hän oli hillittömänä riehunut. Ei koskaan enää hän voisi taivuttaa verbiä "tehdä" kaikissa eri ajoissa ja muodoissa. "Elää", sitä hän vielä saattoi — elää, mutta aivan liikkumatta, samoin kuin hän oli määritellyt kuolemaa — tahtoa, voimatta saada mitään aikaan — ajatella ja keskustella ja olla sielultaan yhtä virkeä kuin konsanaan ennen, vaikka ruumis olikin kuollut, miltei täydellisesti kuollut.
Ja kuitenkin, vaikka vapautinkin hänet käsiraudoista, niin emme sittenkään voineet oikein päästä selville hänen tilastaan. Aistimemme nousivat sitä vastaan. Meidän mielestämme hän edelleenkin oli täynnä mahdollisuuksia. Emme tietäneet, mitä saatoimme odottaa hänen puoleltaan — mitä hirvittävyyksiä hän voisi saada aikaan sellaisessa kohtauksessa, jolloin sielu vie ruumiinvoimista voiton. Meidän kokemuksemme antoi tukea tälle oletukselle, ja me työskentelimme alituisen pelon vallassa.
Olin keksinyt, millä tavalla ratkaisisin sen pulman, joka oli syntynyt, kun "sakset" eivät olleet riittävän pitkät. Taljan avulla — olin laittanut uuden sellaisen — nostin keulamaston tyvipuolen laivan reunan yli ja laskin sen sitten alas kannelle. Sen jälkeen nostin isonpuomin laivaan. Sen neljänkymmenen jalan pituus riitti korkeudeksi, jotta saisin maston kääntymään. Toisen taljan avulla, jonka olin kiinnittänyt "saksiin", pyöräytin puomin melkein vaakasuoraan asentoon, ja laskin sitten tyvipuolen kannelle, jossa naulasin isoja pölkäreitä sen ympärille, jotta se ei pääsisi liukumaan. Ensimmäisen taljan väkipyörän olin kiinnittänyt puomin päähän. Kuljettamalla tämän taljan vintturiin saatoin nyt kohottaa ja laskea puomia mieleni mukaan, jolloin tyvipuoli koko ajan pysyi samalla paikalla, ja köysien avulla saatoin taas kääntää puomia molemmin puolin. Puomin päähän olin myöskin sitonut nostotaljan, ja kun koko laitos oli valmis, en voinut muuta kuin ihmetellä, mikä ääretön voima siinä oli.
Olin tietenkin tarvinnut pari päivää saadakseni valmiiksi tämän osan työstäni, ja vasta kolmannen päivän aamuna nostin keulamaston kannelle ja aloin veistää tasaiseksi sen tyveä, jotta se soveltuisi mastonkenkään. Se kävi minulta kovin kömpelösti. Sahasin ja hakkasin ja vuolin taltalla kovettunutta puuta, niin että lopulta näytti kuin jättiläisrotta olisi sitä jyrsinyt. Mutta se sopi paikoilleen sittenkin.
"Se käy — minä tiedän, että se käy!" huudahdin minä.
"Tiedättekö mikä tohtori Jordanin mielestä on totuuden koetuskivi?" kysyi Maud.
Minä pudistin päätäni ja karistin pois lastuja, jotka olivat sinkoilleet kaulalleni.
"'Voiko siitä olla hyötyä? Voimmeko uskoa henkemme sen varaan?' siten hän kysyy."
"Jordan näyttää olevan yksi teidän suosikeistanne?"
"Niin! Kyllä minä hylkäsin ensin Pantheonini, Napoleonin ja Caesarin ynnä kaikki muut, mutta rakensin heti itselleni toisen", sanoi hän vakavasti. "Ja ensimmäinen, jolle minä varasin siellä paikan, oli tohtori Jordan."
"Nykyajan sankari."
"Ja juuri sen vuoksi hän on paljon suurempi", sanoi Maud. "Mitenkä entisajan sankareita voisi verrata nykyisiin?"
Minä pudistin päätäni. Meidän mielipiteemme pitivät monessa suhteessa aivan yhtä, jotta olisi tarvittu minkäänlaisia todisteita. Meidän katsantokantamme ja koko elämänkäsityksemme oli ainakin suuressa määrin samanlainen.
"Ollaksemme arvostelijoita, me tulemme aivan erinomaisesti toimeen", sanoin minä nauraen.
"Ja myöskin laivanikkarina ja hänen apulaisenaan", nauroi Maud.
Mutta paljon aikaa nauramiseen ei näinä päivinä ollut, osittain raskaan työn vuoksi, osittain myös Susi-Larsenin tähden, joka oli kuin elävältä kuollut.
Hän oli saanut uuden halvauskohtauksen. Hänen puhekykynsä oli melkein kokonaan kadonnut ja huononi huononemistaan. Hän saattoi vain ajoittain puhua. Ja hänen puhuessaan nousi ja laski hänen äänensä kuin kurssi pörssimarkkinoilla. Välistä se kulki aivan vapaasti ja hän puhui aivan kuin ennenkin, vaikka hitaasti ja raskaasti. Mutta äkkiä puhekyky saattoi kokonaan kadota, välistä aivan kesken lausettakin, ja joskus kesti tuntikausia, ennenkuin se palasi jälleen. Hän valitti tuntevansa hirveitä tuskia päässänsä, ja tänä aikana hän keksi jonkinlaisen järjestelmän, jonka avulla hän saattoi ilmaista ajatuksensa siltä varalta, että hän kadottaisi kokonaan puhekykynsä. Yksi kädenpuristus merkitsi myöntävää, kaksi puristusta kieltävää vastausta. Hyvä se olikin, että tämä asia juuri silloin tuli päätetyksi, sillä jo samana iltana hänen puhekykynsä katosi kokonaan. Sen jälkeen hän vastasi meidän kysymyksiimme kädenpuristuksilla, ja kun hänellä oli jotakin sanottavaa, kirjoitti hän sen vasemmalla kädellään aivan selvästi paperille.
Kova talvi oli nyt tullut. Myrsky seurasi toistaan tuoden mukanaan lunta ja lumiräntää ja sadetta. Hylkeet olivat lähteneet pitkälle matkalleen etelään, ja niiden pesäpaikka oli autio ja tyhjä. Minä tein työtä kuumeentapaisella kiihkolla. Huolimatta huonosta ilmasta ja tuulesta, joka varsinkin oli minulle suurena esteenä, olin kannella varhaisesta aamusta iltaan asti, ja työ edistyi silminnähtävästi.
Käytin hyväkseni sitä oppia, jonka olin saanut pystyttäessäni ensi kerralla "sakset", ja sitten olin pakotettu kiipeämään ylös kiinnittääkseni siihen köydet. Sitten kiinnitin keulamaston huippuun, joka oli juuri parhaiksi laivan reunan yläpuolella, köysistön, taakin ja nostoköyden. Niinkuin tavallisesti en ollut voinut laskea, kuinka paljon työtä se kysyisi. Tarvitsin kokonaista kaksi päivää siihen. Ja oli niin paljon muutakin tehtävää — purjeet esimerkiksi oli täydellisesti korjattava.
Minun köysittäessäni keulamastoa Maud ompeli purjeita, alituisesti valmiina auttamaan minua, jos työssä tarvittiin enemmän kuin kahta kättä. Purjekangas oli paksua ja kovaa, ja hän ompeli kaikkien sääntöjen mukaan purjeäimällä ja -kintaalla. Hänen kätensä tulivat hyvin pian rakoille, mutta hän jatkoi sittenkin rohkeasti ompeluaan ja piti sen ohessa huolta ruoankeitosta ja hoiti sairasta.
"Taikausko on vain typeryyttä!" sanoin minä eräänä perjantaiaamuna."Masto on tänään kaikesta huolimatta pystytettävä."
Kaikki oli sitä varten valmistettu. Kuljettamalla puomitaljan vintturiin nostin maston melkein ilmaan. Sitten kiinnitin sen taljaan ja kuljetin saksitaljan, joka oli kiinnitetty puomin päähän, vintturiin — ja pari kertaa väännettyäni sitä seisoi masto pystyssä.
Samassa kun Maud sai päästää vääntimen irti, taputti hän käsiään ja huudahti:
"Se käy! Se käy! Me voimme uskoa henkemme sen huostaan."
Mutta äkkiä hänen ilmeensä muuttui tuskalliseksi.
"Se ei ole aivan reiän kohdalla", sanoi hän. "Saatteko taaskin tehdä kaikki uudestaan?"
Minä hymyilin ylimielisesti, hellitin yhtä köyttä ja kiristin toista, jolloin masto heilahti keskelle kantta. Sittenkään se ei ollut aivan reiän kohdalla. Maud näytti jälleen levottomalta, ja minä hymyilin taaskin ylimielisesti. Minä hellitin nyt puomitaljaa ja nostin saman verran saksitaljaa, jolloin maston tyvi tuli aivan kannessa olevan reiän kohdalle. Sitten annoin tarkat määräykset Maudille, miten hänen tuli päästää se alas, ja menin ruumaan.
Huusin Maudille, ja masto laskeutui kevyesti ja varmasti alas. Suoraan nelikulmaista mastonkenkää kohti laskeutui maston nelikulmainen tyvipuoli. Mutta painuessaan alas se käännähti hiukan ja neliöt eivät sopineetkaan toisiinsa. En epäröinyt hetkeäkään. Huudettuani Maudille, että hän lakkaisi hilaamasta, kiiruhdin kannelle ja kiinnitin taljan mastoon juoksevalla silmukalla. Maudin tuli vetää siitä ja minä palasin jälleen ruumaan. Lyhdyn valossa näin nyt maston tyven kääntyvän hiljalleen, kunnes se soveltui mastokenkään. Nyt käskin Maudin kiinnittää taljan ja ruveta taas hilaamaan. Hitaasti laskeutui maston tyvi alemmaksi, mutta vääntyi jälleen syrjään. Taaskin Maudin täytyi kääntää sitä taljan avulla, ennenkuin se vihdoin osui oikeaan. Mutta lopulta se sittenkin onnistui. Masto seisoi paikoillansa.
Minä huudahdin riemusta, ja hän kiiruhti alas katsomaan. Keltaisen lyhdyn valossa tarkastelimme työtämme. Sitten me katsahdimme toisiimme ja meidän kätemme tavoittelivat toisiaan ja yhtyivät lämpimään puristukseen. Luulenpa, että meidän kummankin silmät kyyneltyivät menestyksen ilosta.
"Koko työ oli oikeastaan kovin helppoa", sanoin minä. "Koko vaikeus oli valmistuksissa."
"Kaikki ihmeellinen on juuri työn täyttymisessä", lisäsi Maud. "Minun on miltei vaikea uskoa, että tuo suuri masto todellakin on taas pystyssä paikoillaan — että te olette nostanut sen vedestä, pyöräyttänyt sitä ilmassa ja asettanut sen oikealle paikalleen. Sellainen työ on jättiläisellekin kunniaksi."
"Ja he tekivät itse monta keksintöä", aloitin minä iloisesti, mutta keskeytin samassa puheeni, sillä tunsin omituista hajua.
Silmäsin nopeasti lyhtyyn. Se ei savunnut. Minä haistelin taaskin.
"Jossakin palaa", sanoi Maud äkkiä ja aivan varmasti.
Me hyökkäsimme molemmat portaita ylös, mutta minä kiiruhdin hänen edelleen ja ylös kannelle. Paksu savu tunkeutui portailta, jotka johtivat alas pyyntimiesten olinpaikkaan.
"Susi ei ole vielä kuollut", mutisin minä itsekseni, hyökätessäni sinne savun läpi.
Ahtaassa huoneessa oli niin paksulti savua, että vain hapuillen saatoin kulkea eteenpäin. Ja niin valtavasti vaikutti Susi-Larsen mielikuvitukseeni, että olin aivan valmistunut siihen, että tuo avuton jättiläinen tarttuisi minua kurkkuun kiinni ja koettaisi kuristaa minut. Minä epäröin. Vähällä olin kääntyä takaisin ja kiirehtiä takaisin kannelle. Mutta sitten ajattelin Maudia. Sieluni silmäin edessä näin Maudin sellaisena kuin hän seisoi lyhdynvalossa alhaalla ruumassa, ruskeat silmät kyynelissä ja loistaen onnesta, ja minun oli mahdoton kääntyä takaisin.
Olin vähällä tukahtua savuun, kun tulin Susi-Larsenin kojuun. Ojensin käteni ja tavoittelin häntä. Hän makasi liikkumattomana, mutta hätkähti hiukan koskettaessani häntä. Minä kopeloin hänen vaippojansa sekä päältä että alta. Ne eivät olleet lämpimiä, ei missään ollut vähintäkään tulen merkkiä. Mutta täytyihän tällä savulla, joka sokaisi minut ja sai minut läähättämään ja yskimään, olla lähtökohtansakin. Olin aivan pyörällä päästäni ja juoksin hurjana ympäri huonetta, mutta törmätessäni pöytää vasten tulin jälleen tajuntaani. Minä käsitin, ettei avuton mies voinut sytyttää tulta muualla kuin makuupaikallaan.
Minä palasin Susi-Larsenin makuusijan luo. Siinä kohtasin Maudin. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän oli ollut tuossa tukehduttavassa ilmassa.
"Menkää ylös kannelle!" käskin lyhyesti.
"Mutta Humphrey…", vastusteli hän omituisen käheällä äänellä.
"Oi, olkaa niin hyvä — olkaa niin hyvä!" huusin minä tuimasti.
Hän vetäytyi tottelevasti pois, ja samassa iski mieleeni ajatus: entäs jollei hän löydäkään portaita? Minä kiiruhdin portaiden luoja pysähdyin niiden juurelle. Oliko hän jo noussut kannelle? Seisoessani siinä ja epäröidessäni mitä tehdä kuulin äkkiä hiljaisen äänen:
"Oi Humphrey — minä olen hukassa!"
Minä näin hänen haparoivan peräseinällä, ja puoleksi taluttaen, puoleksi kantaen vein hänet ylös portaita. Puhdas ilma oli oikeaa nektaria. Maud oli aivan väsähtänyt ja päästään pyörällä, ja minä jätin hänet makaamaan kannelle ja läksin toistamiseen alas.
Savupesä oli varmaan Susi-Larsenin lähimmässä läheisyydessä, siitä olin aivan varma, ja minä astuin suoraan hänen vuoteensa luo. Kopeloidessani hänen peitteitänsä putosi jotakin kuumaa kädelleni. Se poltti minua, ja minä vetäisin käteni syrjään. Nyt ymmärsin! Ylemmän makuulavitsan rakojen läpi hän oli sytyttänyt patjan palamaan. Hän saattoi vielä siksi paljon liikuttaa vasenta kättänsä. Ja kosteat patjaoljet, jotka olivat syttyneet alhaalta tuleen, eivät voineet vedon puutteen vuoksi muuta kuin kyteä ja savuta.
Yrittäessäni kantaa patjaa ulos kojusta hajosi se puolitiessä ja oljet syttyivät ilmiliekkiin. Korjasin kojusta viimeisetkin jätteet ja kiiruhdin sitten kannelle saadakseni raitista ilmaa.
Parilla ämpärillisellä vettä sain patjan sammumaan, ja kun savu oli hälvennyt, annoin Maudin tulla alas. Susi-Larsen oli tajuton, mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hän virkosi raittiissa ilmassa. Me puuhasimme paraikaa hänen ympärillään, kun hän antoi merkin, että tahtoi saada kynää ja paperia.
"Älkää huoliko häiritä minua", kirjoitti hän. "Minä hymyilen itsekseni."
"Vieläkin minä olen palanen käyteainetta, niin kuin näette", kirjoitti hän hiukkasta myöhemmin.
"Minä iloitsen siitä, että se on niin kovin vähäinen", sanoin minä.
"Kiitoksia paljon", kirjoitti hän. "Mutta ajatelkaa, kuinka paljon vähäisemmäksi se vielä tulee, ennenkuin kuolen."
"Ja kuitenkin olen minä vielä täällä, Hump", kirjoitti hän riemuiten."Minä voin ajatella selvemmin kuin koskaan ennen koko elämäni aikana.Ei mikään häiritse minua. Olen täydessä voimassani. Olen kokonaantäällä, enemmän kuin koskaan ennen."
Se tuntui melkein haudantakaiselta sanomalta, sillä tämän miehen ruumis oli muuttunut hänen haudaksensa.
Tässä kummassa hautaholvissa eli ja liikkui hänen henkensä. Se eläisi ja liikkuisi yhä edelleen, kunnes viimeinen yhdysside laukeaisi, ja sitten — kukapa saattoi sanoa, kuinka kauan se vielä sittenkin eläisi ja liikkuisi?
Kahdeksasneljättä luku
"Luulenpa melkein, että vasen puolenikin alkaa nyt halvaantua", kirjoitti Susi-Larsen laivanpolttoyrityksensä jälkeisenä päivänä. "Jäykkyys lisääntyy. Töin tuskin voin liikuttaa kättäni. Teidän täytyy puhua kovemmin. Loppu lähestyy."
"Onko teillä kipuja?" kysyin minä.
Mutta minun täytyi toistaa kysymykseni kovalla äänellä, ennenkuin hän vastasi: "Ei alinomaa."
Hänen vasen kätensä liikkui jäykästi, ja vain suurella vaivalla saimme selkoa hänen kirjoituksestaan. Se näytti miltei "henkien kirjoitukselta", sellaiselta kuin saa nähdä spiritistisissä istunnoissa, joihin on dollarin pääsymaksu.
"Mutta minä olen sittenkin vielä täällä, kokonaan täällä", kirjoitti hän hitaammin ja epäselvemmin kuin konsanaan.
Kynä kirposi hänen kädestään, ja meidän täytyi panna se uudestaan hänen sormiensa väliin.
"Kun olen vapaa kivuista, tuntuu ihmeen rauhalliselta ja hyvältä. En koskaan ole ajatellut selvemmin kuin nyt. Voin ajatella elämää ja kuolemaa aivan kuin jokin Intian viisaista."
"Entäs kuolemattomuutta?" kysyi Maud kovalla äänellä aivan hänen korvansa juuressa.
Kolmesti hän yritti kirjoittaa vastausta, mutta käsi ei totellut. Kynä putosi jälleen. Turhaan koetimme asettaa sitä hänen sormiensa lomaan, ne eivät voineet puristua sen ympärille. Silloin Maud painoi kynän hänen käteensä ja piti kiinni siitä omilla sormillaan, ja nyt Susi-Larsen kirjoitti isoin kirjaimin ja niin hitaasti, että jokaisen kirjaimen muodostamiseen kului pari minuuttia:
"Loruja!"
Se oli Susi-Larsenin viimeinen sana. "Loruja!" Epäilevä ja voittamaton viimeiseen asti. Käsivarsi ja käsi herpaantuivat. Ruumis liikkui vielä hiukan. Sitten viimeinenkin liikunto lakkasi. Maud päästi irti hänen kätensä. Sormet erosivat toisistaan oman painonsa vaikutuksesta, ja kynä vierähti maahan.
"Kuuletteko te vielä?" huusin minä ääneen tarttuen kiinni hänen käteensä ja odottaen puristusta, joka merkitsisi myöntävää vastausta. Mutta minä odotin turhaan. Käsi oli kuollut.
"Minä näin hänen liikuttavan huuliaan", sanoi Maud.
Minä uudistin kysymykseni. Huulet liikkuivat. Maud painoi sormensa niitä vasten. Taaskin minä uudistin kysymykseni. "Kyllä", ilmoitti Maud. Me katsoimme odottaen toisiimme.
"Mitä hyötyä siitä oikeastaan on?", sanoin minä. "Mitäpä me voimme enää sanoa hänelle?"
"Oi — kysykää häneltä…"
Maud epäröi.
"Kysykää jotakin, johon hänen täytyy vastata kieltävästi", ehdotin minä. "Silloin tiedämme, että hän on tajussaan."
"Onko teidän nälkä?" huusi Maud.
Huulet liikkuivat Maudin sormien alla, ja hän selitti hänen vastanneen "on".
"Tahdotteko lihaa?" kysyi Maud jälleen.
"En", tuli vastaukseksi.
"Lihalientä?"
"Kyllä, hän tahtoo saada lihalientä", sanoi Maud levollisesti ja katsoi minuun. "Niin kauan kuin hänellä on kuulo tallessa, voimme puhua hänen kanssansa. Mutta sitten…"
Hän katsoi omituisesti minuun. Näin, että hänen huulensa vapisivat ja kyyneleitä tuli hänen silmiinsä. Hän horjahti, ja minä kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen.
"Oi, Humphrey, milloin tästä tulee loppu?" nyyhkytti hän. "Minä olen niin väsynyt, niin kovin väsynyt!"
Hän nojasi päätään olkaani vasten, ja hänen hento vartalonsa värähteli kiihkeästä itkusta. Hän oli kevyt kuin höyhen sylissäni, hento ja ilmava. "Hänen voimansa ovat nyt vihdoinkin lopussa", ajattelin minä. "Mutta mitäpä minä voin tehdä ilman häntä?"
Mutta minä koetin rauhoittaa ja lohduttaa häntä, ja lopulta hän rohkaisi mielensä ja hänen sielunvoimansa palasivat yhtä nopeasti kuin konsanaan hänen ruumiinsakin voimat.
"Minun pitäisi todellakin hävetä", sanoi hän. Ja sitten hän lisäsi hymyillen, joka minusta oli ihmeen suloista: "Mutta enhän minä olekaan muuta kuin pieni nainen."
Sanat "pieni nainen" iskivät minuun ikäänkuin sähkötärähdys. Nehän olivat minun omat sanani, se salainen lempinimi, jota häntä ajatellessani käytin.
"Mistä te olette saanut nuo sanat?" kysyin minä niin kiivaasti, että hän vuorostaan nyt hämmästyi.
"Mitkä sanat?" kysyi hän.
"Pieni nainen."
"Ovatko ne teidän sananne?" kysyi hän.
"Ovat", vastasin minä. "Minun omani. Minä olen ne keksinyt."
"Sitten te varmaan olette puhunut unissanne", sanoi hän hymyillen.
Ja taaskin hänen silmissään värähteli omituinen kiilto. Ja minä tiesin, että minun silmäni puhuivat myös suoraa kieltä vastoin tahtoani. Minä nojauduin eteenpäin häntä kohti. Tahtomattani sen tein, aivan kuin puu, joka tuulessa taipuu eteenpäin. Oi, me olimme niin ihmeen lähellä toisiamme tänä hetkenä! Mutta hän pudisti päätään ikäänkuin olisi tahtonut ravistaa unen mielestään ja sanoi:
"Minä olen kuullut nuo sanat niin kauan kuin olen elänyt. Sitä lempinimeä isäni käytti aina puhutellessaan äitiäni."
"Sitä minäkin olen käyttänyt", sanoin minä itsepintaisesti.
"Äidillennekö?"
"En", vastasin minä. Eikä hän kysynyt sen enempää, mutta olisin voinut vaikka vannoa, että hänen silmissään oli hetken aikaa kiusoitteleva ja ilvehtivä ilme.
Kun nyt keulamasto oli paikoillaan, edistyi muu työ hyvällä vauhdilla. Ennen pitkää ja ilman ainoatakaan suurta vastoinkäymistä sain isonmaston pystyyn. Kaikki järjestyi vähitellen, eikä kestänyt monta päivää, ennenkuin kaikki köydet ja vantit olivat paikoillaan. Märssypurjeita olisi ollut vaarallista käyttää laivassa, jossa ei ollut kuin kahden hengen miehistö, ja siksi laskettiin märssytangot kannelle ja köytettiin kiinni.
Kesti hyvin monta päivää, ennenkuin purjeet saatiin kuntoon.
Meillä ei ollut kuin kolme purjetta — viistopurje, fokka ja isopurje — ja koska ne kaikki olivat paikattuja, pienennettyjä ja turmeltuneita, näyttivät ne hyvin naurettavilta ja sopimattomilta niin mainion laivan kuinGhostinverhona.
"Mutta ne kelpaavat sittenkin käytettäviksi!" huudahti Maud riemuiten. "Meidän työmme on kantava hedelmiä — me voimme uskoa henkemme sen huomaan!"
Kaikista uusista töistäni oli minulla epäilemättä vähimmin kunniaa purjeitten ompelusta. Minä osasin paljon paremmin hoitaa purjeita kuin valmistaa niitä, enkä epäillyt lainkaan, etten voisi ohjataGhostiajohonkin Japanin pohjoiseen satamaan. Olin opiskellut merenkulkua myöskin muutamista oppikirjoista, joita oli laivassa, ja sitä paitsi olihan minulla Susi-Larsenin tähtimittakaava, joka oli niin yksinkertainen keksintö, että lapsikin olisi voinut käyttää sitä.
Mitä itse keksijään tuli, ei hänen tilassaan viikon päiviin ollut tapahtunut sanottavia muutoksia, paitsi että kuurous lisääntyi ja huulien liikkeet yhä heikkenivät. Mutta sinä päivänä, jolloin olimme saaneet purjeet kuntoon, hän kuuli viimeiset äänet, ja sitten huulet lakkasivat liikkumasta — sitä ennen olin vielä ehtinyt kysyä häneltä: "Oletteko te vielä täällä?" ja hänen huulensa olivat vastanneet myöntävästi.
Viimeinenkin yhdysside oli katkennut. Jossakin tuossa puolikuolleessa ruumiissa oleskeli vielä miehen sielu. Elävän aineksen ympäröimänä paloi voimakas äly, mutta se paloi äänettömyydessä ja pimeydessä. Ja se oli irtaantunut kokonaan ruumiista. Tämä äly ei tietänyt mitään ruumiin olemassaolosta. Se ei edes tuntenut mitään sellaista. Aistillinen maailma ei ollut sille lainkaan olemassa. Se tunsi vain itsensä ja äänettömyyden ja pimeyden koko laajuuden ja syvyyden.
Yhdeksäsneljättä luku
Sitten koitti meidän lähtöpäivämme. Ei mikään pidättänyt meitä enää Kokeilusaarella.Ghostintaittuneet mastot olivat jälleen paikoillaan ja sen turmeltuneet purjeet kunnossa. Kaikki, mitä käteni olivat suorittaneet, oli kestävää, mutta ei mikään ollut kaunista. Minä tiesin kuitenkin, että kaikki teki tehtävänsä, ja olin mielestäni aika mahtava mies katsellessani kaikkea.
"Se on minun työtäni! Minun omaa työtäni! Omin käsin olen tehnyt kaikki!" niin olisin tahtonut huutaa ääneen.
Mutta Maud ja minä osasimme lausua ilmi toistemme ajatukset, ja parhaillaan, kun olimme nostamassa isoapurjetta, hän sanoi:
"Ajatelkaahan, Humphrey, että te olette omin käsin tehnyt kaiken tämän!"
"Mutta olipa minulla kaksi muutakin kättä apunani", vastasin minä. "Kaksi pientä kättä — älkää yrittäkökään nyt väittää, että nekin sanat olisivat teidän isänne."
Hän nauroi ja pudisti päätään ja kohotti sitten kätensä ilmaan näyttääkseen niitä. "En suinkaan koskaan saa niitä enää oikein puhtaiksi", valitti hän, "eikä ahavoitunut iho myöskään koskaan enää tule yhtä pehmeäksi kuin ennen".
"Se tuottaa niille vain kunniaa", vakuutin minä ja tartuin hänen käsiinsä. Huolimatta kaikista päätöksistäni olisin aivan varmaan suudellut niitä, jollei hän olisi vetänyt niitä pois.
Meidän toverillinen suhteemme oli tullut hiukan häilyväksi. Kauan olin pitänyt rakkauttani aisoissa, mutta nyt se alkoi hallita minua. Se oli ollut tottelematon ja saanut silmäni puhumaan, ja nyt se oli ottanut valtaansa kielenikin — niin, vieläpä huulenikin, sillä tänä hetkenä oli minulla hurja halu saada suudella näitä pieniä käsiä, jotka olivat työskennelleet niin kovasti ja uskollisesti. Olin melkein pois suunniltani. Lukemattomat äänet sielussani kutsuivat minua vain hänen luoksensa. Tuuli, jota minun oli mahdoton vastustaa, ajoi minua eteenpäin, ja ruumiini horjahti, niin että kumarruin hänen puoleensa, aivan vaistomaisesti. Ja hän ymmärsi sen aivan varmaan, koska hän niin äkkiä veti kätensä pois eikä kuitenkaan voinut olla nopeasti ja tutkivasti katsomatta minuun, ennenkuin käänsi pois silmänsä.
Taljojen avulla saatoin kuljettaa nostoköydet vintturiin, ja minä nostin nyt isonpurjeen, kahvelin ja halssin samalla kertaa. Se kävi tosin kömpelösti, mutta ei vienyt paljon aikaa, ja pian oli fokkakin ylhäällä ja lepatti tuulessa.
"Me emme voi saada ankkuria nostetuksi näin ahtaalla paikalla, kun se kerran on irti pohjasta", sanoin minä. "Meidän pitää ensin päästä kallioiden ulkopuolelle."
"Mitä te voitte sille tehdä?" kysyi Maud.
"Päästän sen valloilleen", vastasin minä. "Ja sillä aikaa kun minä lasken sen irti, hoidatte te vintturia. Minun täytyy heti hyökätä peräsimen luo, ja samalla teidän pitää nostaa viistopurje ylös."
Olin tutkinut tätä manööveriä, jonka avulla pääsisimme liikkeelle, olin tuuminut sitä ainakin pariinkymmeneen kertaan, ja minä tiesin, että Maud voisi vintturin avulla saada viistopurjeen nostetuksi, mikä oli aivan välttämätöntä. Raitis tuuli puhalsi lahden pohjaan, ja vaikka meri oli tyyni, täytyi meidän toimia reippaasti päästäksemme ulapalle.
Irroitettuani rautapultin liukui ketju kalisten kettinkireiästä mereen. Minä kiiruhdin perälle.Ghostnäytti heräävän henkiin purjeiden pullistuessa. Viistopurje siirtyi yläpuolelle. Kun tuuli tarttui siihen, keikahti laiva kallelleen, ja minun täytyi laskea hiukan alemmaksi saadakseni sen kulkemaan tasaisesti.
Olin keksinyt keinon, millä viistopurjeen köysi siirtyi itsestään toiselle puolelle, jotta Maudin ei tarvinnut hoitaa sitä, ja hän nosti parastaikaa purjetta, kun minä väänsin peräsintä alemmaksi. Se oli tuskallinen hetki, silläGhostkiiti suoraan rantaa kohti, joka oli vain kivenheiton päässä. Mutta alus nousi kauniisti tuulen yläpuolelle. Purjeet ja reivinuorat paukkuivat ja pamahtelivat, ja tuo ääni kuulosti hyvin mieluisalta korvissani. Sitten tuuli tarttui niihin täydellä voimallaan ja me selviydyimme siitä pulmasta.
Maud oli lopettanut työnsä ja tullut perälle. Siinä hän seisoi minun vieressäni, pieni merimieslakki liehuvilla suortuvillaan, posket ponnistuksesta punoittavina, silmät mielenliikutuksesta loistavina ja sieraimet värähtelevinä raittiissa, suolaisessa tuulenhengessä. Hänen tummat silmänsä muistuttivat säikähtyneen metsäkauriin katsetta. Niiden ilme oli hurja ja rohkea, jommoista en koskaan ennen ollut niissä nähnyt, ja hänen huulensa avautuivat ja hengityksensä pysähtyi, kunGhostkiiti suoraan sisemmän lahden suulla olevaa kallioseinää kohti, mutta nousikin samassa tuulen yläpuolelle ja pääsi selvälle vedelle.
Ensimmäinen manööverini näillä vesillä oli minulle suureksi hyödyksi, minä selvisin hyvin sisemmästä lahdesta ja tein pitkän polven ulomman lahden rantaa pitkin. Sitten laskin jälleen ulommaksi, suoraan aavaa ulappaa kohti. Laiva keinui nyt valtameren aalloilla seuraten niiden tahtia, kohoten ja laskeutuen leveäselkäisten laineiden mukana. Päivä oli ollut pilvinen ja kolkko, mutta nyt aurinko pilkisti esiin pilvien lomasta — se oli tervetullut enne — ja se valaisi säteillään sitä lahdelmaa, jossa me yhdessä olimme tuottaneet levottomuutta koirashylkeitten haaremeihin ja tappaneet holostjakkeja. Koko Kokeilusaari loisti auringossa. Yksin synkkä lounaisniemikin näytti tavallista valoisammalta, ja rannalla, missä meren vaahto hyrskyi korkealle, kimalteli ja loisti vesi auringossa.
"Minä olen aina muisteleva saartamme ylpeydellä", sanoin minäMaudille.
Hän keikautti päätään kuin ruhtinatar ja sanoi: "Rakas, kallisKokeilusaari! Sinä pysyt minulle aina rakkaana."
"Minulle myöskin!" lisäsin minä nopeasti.
Tuntuipa siltä, kuin silmiemme olisi pitänyt nyt yhtyä ja ilmaista syvintä ymmärtämystä, mutta ne kääntyivät sittenkin vastahakoisesti muualle kohtaamatta toisiaan.
Hetken vallitsi melkein tuskallinen hiljaisuus; vihdoin minä katkaisin sen sanomalla:
"Näettekö noita mustia pilviä tuulen yläpuolella? Muistatteko että sanoin eilen illalla, että ilmapuntari oli alkanut laskea?"
"Ja aurinkokin on kadonnut", sanoi hän katse kiintyneenä vielä saareemme, missä olimme osoittaneet kykyämme ja eläneet kaikkein parhaassa toveruudessa.
"Ja se merkitsee, että saamme höllittää purjeita ja laskea suoraan Japania kohti!" huudahdin minä iloisesti. "Hyvässä tuulessa ja höllin purjein — siinä sitä vasta mennään!"
Minä sidoin peräsimen kiinni ja kiiruhdin keulapuolelle. Höllitin fokkaa ja isoapurjetta ja laitoin kaikki valmiiksi raikkaan tuulen varalta. Tuuli yltyikin hyvin kovaksi, mutta minä päätin sittenkin päästää purjeet niin höllälle kuin suinkin. Pahaksi onneksi ei sellaisissa olosuhteissa voinut sitoa peräsintä kiinni, joten minulla oli koko yön valvonta edessä. Maud tahtoi välttämättä vuorotella kanssani, mutta hyvinkin pian kävi ilmi, ettei hänellä ollut kylliksi voimia ohjatakseen laivaa vyöryvällä merellä, vaikka hän olisi voinut oppia sen taidon. Hän oli aivan epätoivoissaan huomatessaan tämän, mutta hän rohkaisi mieltään kerimällä kokoon taljoja ja nostoköysiä ja liikanuoria. Sitten oli myöskin ruokaa keitettävä ja vuoteet laitettava ja Susi-Larsenia hoidettava, ja hän päätti päivän panemalla suursiivouksen toimeen kajuutassa ja välikannella.
Kaiken yötä minä seisoin lepäämättä peräsimessä tuulen hitaasti ja vakavasti yltyessä ja laineiden yhä kasvaessa. Kello viisi aamulla Maud toi minulle lämmintä kahvia ja korppuja, joita hän oli leiponut, ja kello seitsemältä sain vankan aamiaisen ja lämmintä ruokaa, mikä antoi minulle uutta eloa.
Päivän kuluessa yltyi tuulen voima yhtä hitaasti ja varmasti kuin ennenkin. Tuntuipa siltä, kuin se olisi päättänyt puhaltaa aivan taukoamatta ja yhä vain puhaltaa. Ja yhä edelleenGhostkiiti eteenpäin mailin toisensa jälkeen, ainakin yhdentoista solmuvälin vauhdilla. Se oli siksi hyvä vauhti, etten tahtonut olla käyttämättä sitä hyväksemme, mutta kun ilta tuli, olivat voimani aivan lopussa. Vaikka olinkin yleensä aivan erinomaisissa ruumiillisissa voimissa, niin kolmenkymmenenkuuden tunnin työ peräsimessä oli tehnyt niistä kerrassaan lopun. Sitäpaitsi Maud pyysi minua pienentämään purjeita, ja minä tiesin, että jos tuuli yltyisi ja laineet vain kasvaisivat yön kuluessa, niin ei sitä jonkin ajan kuluttua olisi enää mahdollista tehdä. Ja siksi minä hämärän tullen laskin laivan tuulen yläpuolelle; tein sen samalla kertaa sekä mielelläni että vastahakoisesti.
Mutta en ollut edeltäpäin arvannut, mikä ääretön työ yhdelle miehelle oli reivata kolmea purjetta. Kulkiessamme myötätuulessa en ollut käsittänyt, kuinka voimakas tuuli oikeastaan oli, mutta kun vauhti lakkasi, huomasin surukseni, melkeinpä epätoivokseni, miten kauhean kova se oli. Tuuli piti pilkkanaan kaikkia minun ponnistuksiani. Se repi purjeen käsistäni ja turmeli silmänräpäyksessä kaiken sen, minkä kymmenen minuutin kuluessa olin saanut aikaan. Kello kahdeksan tienoissa olin saanut kuntoon vasta toisen reivin fokassa. Kello viidentoista aikaan en ollut päässyt sen pitemmälle. Veri tihkui sormenpäistä, ja kynnet olivat taittuneet aivan lihaa myöten. Minä itkin kivusta ja voimattomuudesta pimeässä, mutta niin salassa, ettei Maud sitä huomannut.
Epätoivoissani en yrittänytkään reivata isoapurjetta ja päätin koettaa panna piihin vain reivatun fokan avulla. Kului vieläkin kolme tuntia, ennenkuin sain korjatuksi isonpurjeen ja viistopurjeen, ja kello kaksi aamulla, jolloin melkein olin kuolemaan saakka väsynyt ponnistuksesta, olin töintuskin vielä niin tajuissani, että käsitin yritykseni onnistuneen. Reivattu fokka teki tehtävänsä.Ghostnousi korkealle tuulen yläpuolelle eikä näyttänyt laisinkaan pyrkivän alas tuuleen kyljittäin aallonpohjaan.
Olin aivan nälästä näännyksissä, mutta turhaan koki Maud saada minua syömään. Minä torkuin suu ruokaa täynnä. Vaivuin uneen yrittäessäni viedä ruokaa suuhun ja heräsin tuskissani, kun en ollutkaan sitä tehnyt. Olin niin avuttoman uninen, että Maudin täytyi pitää minusta kiinni, etten putoaisi tuolilta lattialle, kun laiva kiivaasti keikahteli.
Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että kuljin keittiöstä kajuuttaan. Olin vain kuin unissakävijä, jota Maud talutti ja tuki. En oikeastaan tietänyt yhtään mistään, ennenkuin heräsin hytissäni ilman saappaita — kauanko jälkeenpäin, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Oli aivan pimeä. Ruumiini oli jäykkä, ja minä huusin kivusta, kun sormenpääni sattuivat vuodevaatteihin.
Aamu ei suinkaan vielä ollut valjennut, ja minä suljin silmäni ja nukuin uudestaan. En tietänyt, että olin nukkunut kokonaisen vuorokauden ja että oli jälleen yö.
Sitten heräsin uudestaan, en nukkunut enää yhtä hyvin kuin ennen. Sytytin tulitikun ja katsoin kelloani. Kello oli kaksitoista. Ja kannelta en ollut poistunut ennen kello kolmea. Olisin tullut ihan pyörälle päästäni, jollen olisi arvannut asian oikeaa laitaa. Kummako etten voinut nukkua. Olin nukkunut kaksikymmentäyksi tuntia. Hetken minä kuuntelinGhostinliikkeitä, meren kohinaa ja tuulen ääntä kannelta; sitten käännyin kyljelleni ja nukuin rauhallisesti aamuun asti.
Kun nousin seitsemältä, en nähnyt missään Maudia, ja minä otaksuin, että hän oli keittiössä laittamassa aamiaista. Kannelle tultuani näin, ettäGhosthoiti aivan erinomaisesti itseään. Tuli paloi keittiössä ja vesi kiehui liedellä, mutta sielläkään ei Maud ollut.
Vihdoin löysin hänet Susi-Larsenin vuoteen äärestä. Minä katselin tuota miestä, joka oli syösty alas elämänvoiman korkeimmalta huipulta ja haudattu elävältä, tuomittu elämään kuolemaakin kauheampaa elämää. Hänen ilmeettömät kasvonsa olivat nyt aivan veltot. Maud katsoi minuun — ja minä ymmärsin.
"Hänen elämänsä sammui myrskyn raivotessa", sanoin minä.
"Mutta hän elää sittenkin vielä", vastasi Maud järkähtämättömällä uskolla.
"Hänessä on liiaksi voimaa."
"Niin", sanoi Maud, "mutta nyt se ei ole enää hänelle esteenä. Hänen henkensä on vapautunut."
"Niin, hänen henkensä on vapautunut", myönsin minäkin. Ja minä tartuin Maudin käteen ja vein hänet mukanani kannelle.
Myrskyn voima taittui sinä yönä, toisin sanoen se väheni yhtä hitaasti kuin oli kasvanutkin. Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen, kannettuani Susi-Larsenin ruumiin kannelle haudatakseni sen, tuuli vielä varsin kovasti ja meri aaltoili. Vähän väliä laineet huuhtoivat kantta kohoten reunan vii ja virraten valurei'istä sisään. Tuuli antoi laivalle äkillisiä töytäyksiä jaGhostkallistui niin, että suojanpuoleinen parras vaipui veden alle; köydet vinkuivat ja valittivat. Me seisoimme vedessä polvia myöten minun paljastaessani pääni.
"Minä en muista muuta kuin osan rituaalista", sanoin minä, "en muuta kuin seuraavat sanat: 'Ja ruumis on laskettava meren pohjaan'."
Maud katsoi minua ihmeissään. Mutta muisto eräästä tapauksesta, jossa itsekin olin ollut mukana, valtasi minut kokonaan ja pakotti minut antamaan Susi-Larsenille samanlaisen hautauksen, kuin hän itse kerran oli antanut eräälle toiselle. Kohotin laivaluukun toista päätä, ja purjekankaaseen ommeltu ruumis liukui jalat edellä mereen. Rautapainot vetivät sen pohjaan. Se oli kadonnut.
"Jää hyvästi, Lucifer, sinä ylpeä henki!" kuiskasi Maud hiljaa, että ääni kuoli tuulessa. Mutta minä näin hänen huuliensa liikkuvan ja tiesin mitä hän sanoi.
Kulkiessamme pitkin laivan parrasta suojanpuolelle ja yrittäessämme päästä perälle silmäsin sattumalta ulapalle.Ghostkohosi samassa ison laineen harjalle, ja minä näin selvästi kahden, kolmen mailin päässä pienen höyrylaivan, joka kiikkui laineilla ja kulki suoraan meitä kohti. Laivan runko oli mustaksi maalattu, ja minä arvasin, muistellessani pyyntimiesten kertomuksia heidän salametsästysretkistänsä, että laiva varmaan oli joku Yhdysvaltojen tullilaivoista. Minä osoitin Maudille löytöäni ja vein hänet sitten niin pian kuin suinkin peräkannelle, missä hän oli varmassa suojassa huuhtelevilta aalloilta.
Aioin juuri hyökätä lippuarkun luo, kun muistin, etten ollutkaan muistanut kiinnittää lippunuoraa.
"Emme me tarvitse mitään hätämerkkiä", sanoi Maud. "Kyllä se riittää, jos he vain näkevät meidät."
"Me olemme pelastuneet", sanoin minä hiljaa ja juhlallisesti. Ja sitten minä huudahdin riemulla: "Enpä tiedä, pitääkö minun iloita siitä vai ei."
Minä katselin Maudia. Meidän silmämme eivät karttaneet enää toisiansa. Me nojauduimme toisiimme, ja ennenkuin aavistinkaan, olin kietonut käsivarteni hänen ympärilleen.
"Tarvitseeko minun sitä sanoa?" kysyin minä.
Ja Maud vastasi: "Ei se ole tarpeen, vaikka sitä olisi ollut niin suloista, niin ihmeen suloista kuulla."
Hänen huulensa painuivat minun huuliani vasten. Jonkin ihmeellisen mielikuvituksen leikin kautta tulin samassa ajatelleeksi, että Maud kerranGhostinkajuutassa oli aivan kevyesti painanut sormensa huuliani vasten ja sanonut: "Hiljaa, hiljaa!"
"Minun naiseni, oma, pieni naiseni", sanoin minä hyväillen toisella kädelläni hänen olkapäätään tavalla, jonka kaikki rakastajat tuntevat, vaikkeivät ole koskaan oppineet sitä missään koulussa.
"Minun mieheni!" sanoi Maud ja katsoi hetkisen minuun, ja hänen silmäluomensa värähtelivät, kunnes ne painuivat alas ja peittivät hänen silmänsä, ja sitten hän piilotti päänsä rintaani vasten onnellisesti huokaisten.
Minä katselin tullilaivaa. Se oli hyvin lähellä. Vene laskettiin siitä vesille.
"Yksi ainoa suudelma, oma armaani", kuiskasin minä. "Yksi ainoa suudelma, ennenkuin he tulevat…"
"… ja pelastavat meidät itseltämme", lisäsi hän suloisesti hymyillen; sen suloisempaa hymyä en ollut koskaan nähnyt, sillä se oli täynnä rakkautta.