Ehtoollisastiat
Sillä välin Marco Brandi oli viety kirkkoon, jossa hänen tuli viettää yö. Keskellä päälaivaa, palavain kynttiläin ympäröimänä, oli jo ruumisarkku, johon tuomitun ruumis tuomion toimeenpanon jälkeen asetettaisiin, ja kuorin muurin erään pilarin viereen oli kiinnitetty rengas, jossa riippui niin pitkä ketju, että Marco Brandi voi laskeutua polvilleen alttariportaille.
Marco Brandi loi rauhallisen silmäyksen kaikkiin näihin varustuksiin; ja hän pyysi ainoastaan saada kätensä päästetyksi irti, voidakseen panna ne rukoillessaan ristiin. Koska hän oli kahleissa vyötäröisiltäkin ja koska ruotu santarmeja, joilla oli karabiinit valmiiksi ladattuina käsissä, eivät mitenkään voineet häntä kadottaa silmiensä edestä, niin hänelle myönnettiinkin tämä armo.
Marco Brandia oli kirkkoon seurannut muuan munkki, joka oli tullut hänen luokseen vankilaan, valmistamaan häntä kuolemaan; hänet oli tuomittu vastaanottanut kaikella sillä kunnioituksella, mikä hänellä oli aina ollut kirkonmiehiä kohtaan. Kuten olemme sanoneet, tämä nuori mies ei ollut ryhtynyt epätoivosta eikä julmuudesta siihen ammattiin, jota hän harjoitti, vaan siksi, että hän oli syntynyt tikari vyöllä ja pyssy kädessä; ja niin ollen hän ei tahtonut kuoleman hetkelläkään komeilla turhalla rehentelyllä, vaan otti päinvastoin kiitollisesti vastaan lohdutuksen, jota Herran mies hänelle toi.
Kuitenkin vaati Brandi nyt vaatimalla, että arvoisa rippi-isä menisi vähäksi aikaa lepäämään, joko tahtoi hän sitten olla käyttämättä väärin lohduttajansa suurta harrastusta tai aikoi käyttää hänen poissa ollessaan sielunsa pelastukseksi niitä pyhiä varoituksen sanoja, joita äsken oli saanut. Munkki arveli kai puolestaan, että hän oli nyt jättänyt rippilapsensa pyhään paikkaan ja että esineet, jotka häntä ympäröivät, kykenivät pitämään hänen ajatuksiaan hurskaissa asioissa, ja niin ollen ei hän vastustellutkaan pyyntöä, vaan jätti Marco Brandin yksin ja poistui kirkosta, luvaten tulla noutamaan hänet kello viisi aamulla.
Marco Brandi rukoili ensin rukouksensa; sitten hän meni istumaan erään pilarin viereen, tai paremminkin hän oli siinä jäykkänä ja liikkumattomana kuin joku noista pyhimysten patsaista, jotka häntä ympäröivät, niin muistoihinsa syventynyt hän oli. Hän oli viettänyt jo melkein tunnin tässä samassa liikkumattomassa asennossa, — sellaisella voimalla koko elämä oli nyt keskittynyt pelkästään hänen ajatuksiinsa, — kun hänet herätti horteesta jonkun aukeavan oven kolina. Hän kääntyi vaistomaisesti sinne päin, josta ääni kuului, ja silloin näki hän näyn, jota hän luuli uneksi.
Gelsomina, kalpeana ja vakavana, puettuna kiireestä kantaan valkeihin kuin morsian tai kuollut, lähestyi häntä morsiusseppele päässä, mestari Adamin ja Babilana-äidin seuraamana. Isä ja äiti pysähtyivät jonkun matkan päähän; Gelsomina yksinään jatkoi kulkuaan Marco Brandia kohti, joka nousi sikäli kuin tyttö läheni hiljaa pystyyn pilaria vasten tietämättä, uskoako silmiään; vihdoin Gelsomina seisahtui hänen eteensä.
— Minä se olen, — sanoi hän; — armaani, Jumala ei tahtonut, että yhtyisimme maan päällä; mutta hän odottaa meitä taivaassa.
— Siis sinä minua vielä rakastat? huudahti Marco Brandi.
— Katso minuun, epäiletkö sitä vielä? Enkö minä ole jo tarpeeksi kalpea ja kuolemaan valmis? Me emme eroa toisistamme kuin lyhyeksi aikaa; lähde; sinun ei tarvitse kauan minua odottaa.
— Oi Jumalani, Jumalani, minä kiitän sinua! — huusi Marco Brandi. —Minä saan siis kuolla onnellisena, koska kuolen varmana rakkaudestasi.Mutta meillä ei ole aikaa hukata, se tapahtuu huomenna, tiedätkös.
— Älä huoli, kuuntele, — sanoi Gelsomina.
Ja silloin kuuluivat kellojensoiton ensimmäiset äänet.
— Siellä Fra Bracalone soittaa hääkellojamme, ja tuossa tulee prioriGaetano lukemaan meille häämessun.
Samassa avautui tosiaan eräs ovi kuorissa, ja vanha pappi nousi hitaasti ja vakavana alttarille, kantaen rintansa ja kumartuneen päänsä edessä Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumista. Silloin ymmärsi Marco Brandi kaiken, ja hänen rakkautensa yhä vain lisääntyi, jos se enää suuremmaksi voi tulla, tuon naisen ihailusta, joka tahtoi näin kuoleman kasvojen edessä vihittää itsensä mieheen, jonka koko yhteiskunta oli hylännyt. Silloin katosi kaikki, mitä hänessä vielä oli jäljellä maallista, ja vihittävä pari astui koruttomasti ja vakavana kohti alttarikatosta, sillä tuomitun kahleet sallivat, kuten olemme sanoneet, hänen loitota tarpeeksi polvistuakseen alttarin portaille. Samalla hetkellä aukenivat kirkon pääovet ja sisään tulivat tungoksena Nicoteran asukkaat, kellojen kutsumina ja uteliaisuuden yllyttäminä, tietämättä vielä, mitä tulisivat näkemään, ja hämmästyksissään siitä, mitä jo näkivät.
Ja nyt tapahtui tuossa pienessä maanloukossa, tuossa syrjäisen kylän köyhässä kirkossa niin juhlallinen näytös, että se on harvinainen ei ainoastaan yksilöjen elämässä, vaan kokonaisten kansakuntain historiassa. Siellä tapahtui kahden sielun toisiinsa vihkiminen, sillä ruumiitten puolesta olivat he jo luvatut, toinen inhimillisen oikeuden käsiin, toinen jumalallisen armon haltuun; ja ruumisarkku, joka oli heidät eroittava, oli myöskin läsnä.
Messu oli päättynyt ja aviomies pani sormuksen vaimonsa sormeen, kun sisään astui viimeinen katselija, joka yksin tästä näytelmästä puuttui: hän oli pyöveli.
Tuon näyn ilmestyessä tuntui kuin viimeinen lämpö, joka oli koko toimituksen ajan pitänyt nuorta tyttöä yllä, olisi yhtäkkiä kadonnut. Marco Brandi tunsi jo jääkylmäksi käden, jota hän piti omissaan, ja Gelsomina olisi kaatunut kirkon paasipermannolle, elleivät hänen vanha äitinsä ja Matteo-kuoma olisi tukeneet häntä käsivarsillaan. Mestari Adam jälleen seisoi epätoivonsa koko hervottomuuden lamaamana liikkumatta paikallaan, mykkänä ja pusertaen sormillaan pilarin uurteita.
Kahlittu aviomies ja pyörtynyt vaimo vietiin pois kirkosta; Nicoteran asukkaat lähtivät sieltä heidän jälkeensä; Katujain veljeskunta otti ruumisarkun ja seurasi saattuetta; ja kaikki tämä tapahtui mestari Adamin tekemättä liikettäkään, joka olisi ilmaissut hänen käsittävän, mitä hänen silmäinsä edessä tehtiin. Mutta yhtäkkiä hän katseli ympärilleen, niinkuin yksinäisyys ja hiljaisuus olisi saanut hänet tuntemaan tuskansa, ja hänen nähdessään, että kirkko oli tyhjä, purkausi tuskallinen nyyhkytys hänen rinnastaan ja hän huusi, lyöden otsaansa maata vasten:
— Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, sinä yksin voit meidät pelastaa!
— Hän pelastaa, — sanoi ääni mestarin selän takana. Isäparka kääntyi nopeasti ja näki edessään Fra Bracalonen.
— Ja millä tavoin! — huudahti mestari Adam.
— Pyhän aatoksen avulla, jonka hän antoi nöyrälle palvelijalleen, — vastasi lukkari.
— Minkä, minkä aatoksen? — mutisi mestari Adam.
— Millä kellonlyömällä tuomio pannaan täytäntöön?
— Kello viisi aamulla, — vastasi mestari Adam.
— Kello puoli viisi lähettäkää noutamaan Herran pyhä ehtoollinen tyttärellenne.
— Entä sitten, entä sitten? — kysyi isä, joka alkoi ymmärtää.
— Lopusta minä pidän huolen, — vastasi Fra Bracalone.
— Oi, Jumalani, Jumalani! — huusi mestari Adam, rientäen ulos kirkosta; — kunhan ei Gelsomina kuolisi ennen sitä!
Marco Brandi oli viety takaisin vankilaan, rippi-isän ja pyövelin välissä, sillä viimeiset hetket, mitä hänellä oli enää elettävää, olivat pyhitetyt uskonnon lohdutuksen antamiseen ja kuoleman valmistamiseen.
Nämä molemmat tehtävät olivat helppoja, sekä inhimillisen tuomion toimeenpanijalle että taivaallisen armon välittäjälle. Marco Brandi oli jo sielussaan eronnut tästä maailmasta, ja teloitus ei ollut hänelle enää muuta kuin tuskallinen muodollisuus.
Niinpä hän astuikin lähtöhetken lyödessä rauhallisin askelin ulos ja ilmestyi vankilan ovelle kokoontuneiden Nicoteran asukkaiden eteen, ei ainoastaan tyynin kasvoin, vaan suorastaan hymy huulilla. Kynnyksellä hän pysähtyi, ja koska hän oli paria porrasta ylempänä joukkoa, käytti hän tätä asemaansa kiittääkseen Nicoteran asukkaita, jotka olivat olleet hyväntahtoisesti läsnä hänen häissään ja tulivat nyt seuraamaan häntä hänen kuolinmatkallaan. Sitten hän syleili rippi-isää ja pyöveliä ja nousi aasin selkään, sidotuin käsin ja kasvot häntää kohti käännettyinä, että olisi koko ajan saattanut nähdä ruumisarkun, jota Katuja-veljet kantoivat hänen perästään, laulaen kuorossa De Profundis-virttä.
Saattue kulki siten läpi koko kylän, sillä teloituksen piti tapahtua sillä tien paikalla, jossa viimeinen rikos oli tehty, se ryöstö, josta mestari Adamia oli syytetty ja johon Marco Brandi oli sitten ilmaissut olevansa syypää.
Siitä johtui, että tuomitun oli kuljettava sen talon ohitse, jossa Gelsomina nyt kuoleman kourissa makasi; se talo oli näet juuri kylän ja pienen luostarikirkon välissä.
Tämä olikin viimeinen Marco Brandille määrätty koettelemus; ja ainoa armo, mitä hän vielä oli rukoillut, oli, että hänet vietäisiin tuomiopaikalle toista tietä. Mutta tuomari, joka luuli loukkaavansa velvollisuuksiaan, jos olisi noudattanut inhimillisiä tunteita, ei ollut edes suvainnut vastata tähän pyyntöön. Tuomittu kulki siis jo mainittua tietä ja alkoi joutua lähelle mestari Adamin taloa. Onnellista kyllä ei hän selin istuessaan voinut sitä nähdä; sillä Italian laki vaatii, ehkä pohjaltaan vaistomaisen inhimillisen tunteen käskystä, että kuolemaan tuomitun on ajettava, kuten jo kerrottu, selin, niin että hän näkee silmäinsä edessä mestauslavan asemasta, jolla hänen on kärsittävä, ruumisarkun, jossa hän ei enää kärsi.
Kuitenkin saattoi Marco Brandi ympäröivistä esineistä aavistaa, ettei hän enää ollut kuin vähäisen matkan päässä tuosta ovesta, josta hän oli mennyt niin toisenlaisissa oloissa sisälle ja jonka ohitse hän oli nyt kulkeva viimeisen kerran.
Yhtäkkiä vaikeni virsi ja puhelu lakkasi, ikäänkuin jokainen olisi tuntenut syvää sääliä tuota tyttöparkaa kohtaan, joka oli jäävä leskeksi ennenkuin oli ollut vaimona, ja syvä hiljaisuus levisi yli koko ihmisjoukon, kun se mykkänä ja kumartunein päin jatkoi matkaansa. Marco Brandi loi ohikulkiessaan silmäyksen mestari Adamin vieraanvaraiseen taloon ja näki, että sen kaikki ikkunat olivat suljetut. Ainoastaan ovi oli auki, ja kynnyksellä rukoilivat mestari Adam ja vanha Babilana polvillaan.
Kulkue jatkoi synkkää matkaansa, ja se oli ehtinyt jo melkein satasen askelta talon ohitse, kun kuoleman hiljaisuudessa, joka väkeä ympäröi, alkoi kuulua pienen tiu'un hopeinen ja säännöllinen helinä. Samalla ilmestyi muurin kulman takaa, josta katu kohosi kirkkoa kohti, ensin kuoripoika, kantaen hopeista ristiä, sitten Fra Bracalone heilutellen totuttuun ja säännölliseen tahtiinsa pientä kelloa, samaa, jonka ääni oli äsken kuultu; ja viimein itse kunnon priori Gaetano, joka oli noudattanut mestari Adamin kutsua ja vei nyt Herran ehtoollista hänen tyttärelleen. Silloin puhkesivat kaikki riemunhuutoon, sillä jokainen tiesi, mitä nyt tapahtuisi.
Saattue pysähtyi heti, Marco Brandi laskettiin alas aasin selästä, ja tuomari, tuomittu, pyöveli, Katujain veljeskunta, kansa ja sbirrit, kaikki laskeutuivat polvilleen antaakseen pyhän ehtoollisen kulkea ohitse. Mutta jatkamatta matkaansa pysähtyi priori tuomarin eteen ja kohottaen kalkkia, johon hostia, jota hän vei kuolevalle, oli suljettu, sanoi hän:
— Tuomari, vannotan sinua Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumiin kautta, joka on tässä läsnä, päästämään tuomitun kädet, sillä jokainen tuomittu, joka kohtaa matkallaan pyhän ehtoollisen, pääsee maallisen oikeuden käsistä, koska itse taivaan kuningas on antanut hänelle armon oikeuden edestä.
Tuomari nyökkäsi päätään tottelevaisuutensa merkiksi ja meni itse päästämään Marco Brandin kädet.
Silloin jatkoi don Gaetano, kuoropoika ja Fra Bracalone edellään, matkaansa, ja häntä seurasivat tuomari, tuomittu, teloittaja, Katujain veljeskunta, kansa ja santarmit; sillä Italiassa on tapana, että kaikki, jotka kohtaavat tiellä pyhän ehtoollisen, seuraavat sitä kuolevan ovelle saakka.
Gelsomina oli kuullut saattueen kulkevan talon ohi, niin varovaisesti kuin se oli liikkunutkin, ja oli ponnistanut voimiaan noustakseen ylös ja nähdäkseen vielä kerran täällä maailmassa sen, jota hän ei enää näkisi kuin tuolla ylhäällä; mutta hänen monien toisiaan seuranneiden liikutusten kuluttamat voimansa olivat pettäneet ja hän oli vaipunut takaisin vuoteeseensa, suljetuin silmin ja kalpeana kuin olisi jo ollut kuollut.
Tässä tilassa tapasi don Gaetano hänen; neito kuuli kellon äänen, hän kuuli hurskaan Jumalan miehen askeleet, jotka lähestyivät hänen vuodettaan, hän kuuli ihmisjoukon täyttävän hänen isänsä talon, mutta mikään tästä ei voinut herättää häntä turtumuksen tilasta.
Yhtäkkiä tarttui eräs käsi hänen käteensä, ja pelkästään tuon käden kosketuksesta hän avasi silmänsä. Hänen vuoteensa toisella puolen seisoi Marco Brandi ja toisella don Gaetano; ja kaikki muut olivat ympärillä polvillaan, mestari Adam, Babilana, tuomari, pyöveli apulaisineen, Katujain veljeskunta, santarmit, lyhyesti sanoen, väkeä niin paljon kuin matalaan majaan mahtui. Sairaan katse harhaili kummastuneena tuossa suuressa väkijoukossa; sitten se pysähtyi yhtäkkiä Marco Brandiin, ja Gelsomina sanoi:
— Olemmeko jo kuolleet ja taivaassa?
— Emme, — vastasi Marco Brandi, — me elämme ja olemme siunatut maan päällä.
— Ja nyt, — sanoi isä Gaetano, — ottakaa kunniallisina kristittyinä vastaan Jumalanne, joka on teidät pelastanut.
Ja hän asetti hostian nuoren tytön kalpeille huulille; ja vetäytyi sitten pois talosta, perässään mestari Adam, Babilana, tuomari, pyöveli, rippi-isä, Katujain veljeskunta, kansa ja santarmit, jotka saattoivat häntä hurskaasti aina kirkon ovelle.
Gelsominan luo jäi ainoastaan Marco Brandi, joka ei eronnut hänestä enää koskaan.
* * * * *
Oleskelin Napolissa 1835, siihen aikaan kun siellä ei muusta puhuttukaan kuin pyhän Philomelan ihmeistä; tämän pyhimyksen jäännökset oli jokseenkin merkillisellä tavalla hankittu päivänvaloon joitakuita vuosia aikaisemmin.
Näitä säilytettiin läheisen Mugnanon kauppalan kirkossa, ja käydessäni paikalla herätti huomiotani pyhiinvaeltajain jättämien runsaiden antimien ohella erittäin eloisa freskomaalaus, joka pihamuuriin siveltynä esitti pyhimyksen ensimmäistä ihmetyötä. Sen luontevuus ja taiteellinen aistikkuus olivat kerrassaan yläpuolella kaikkien noiden katumaalausten, joita Italiassa näkee melkein joka askeleella. Oppaaseeni kääntyen virkahdin:
— Kas vain, eipä ole hullumpi fresko, tuo!
— No, eihän toki, — hän vastasi, — kun se onkin mestari Adam Kalabrialaisen työtä; hänet kutsuttiin vartavasten Nicoterasta tänne sitä maalaamaan.
— Mikä mestari Adam se on? — kysyin.
— Ettekö tunne häntä?
— Ensi kertaa nyt kuulin hänen nimensä.
— Ka, kun aina tiedustatte minulta tarinoita, — sanoi oppaani, — niin kerron teille nyt mukavan tosijutun.
Ja hänen kertomuksensa olen vuorostani esittänyt lukijoilleni, pahoitellen vain, etten kyennyt toisella kielellä säilyttämään napolilaisen murteen värikästä välittömyyttä.