"Mutta ei vaan Pytty-Tyylakkia!… Vaikka taatana, niin ei vaanTyylakkia!… Ja vaikka tylkäiten itäni konnulle, niin ei vaanTyylakkia."
Herra siunaa! Eivät ne ymmärtäneet asiaa, eivät sitäkään, että Nyke sillä Justiitalta kuulemallaan isänsä konnulle sylkäisemisellä uhkaa karata, lähteä kaikkeen maailmaan julistamaan sitä suurta viisauden sanaa, kuten mestarin tuleekin. Justiitta päivitteli:
"Se on Lötjönen taas narrannut ja kiusannut lasta sillä ässällä."
Hän suuttui Nyken puolesta Lötjöselle, ja kun hän ulos mentyään näki sen pihamaan nurmikolla laiskana viruvan, niin rähähti sille vihaisesti:
"Nyt ja alkakaakin heretä lasta kiusaamasta, tahi näytän tässä teille kohta jo kuivat leivät."
Mutta ei Lötjönen viitsinyt olla sitä rähähdystä kuulevinaankaan, sillä hän mietti viitsisikö vielä imaista nysästä savut vai antaisiko sen jo lerpahtaa ikenestä nurmikolle.
Siinä pappilan akkunan alla oli loiva, kalteva pelto, jossa nyt kasvoi hiljainen kaura. Kanslian akkunaan näkyi pellon lävitse sukeltava tie, jota myöten eukot myttyinensä vakaina pappilaan vaelsivat. Monesti oli pastori Kakkinen sitä niiden tulovaellusta akkunasta tarkannut ja hän oli jo tottunut arvaamaan, onko tulijalla mytyssä voihinkki vaiko kastettavaksi tuotava lapsi. Sama se oli hänelle kumpiko siinä oli, mutta muutoin hän vain sitä näkyä seuraeli.
Ja nyt hän huomasi samaista tietä myöten saapuvan Pytty-Syyrakin. Se ei tiennyt vielä naima-asioistansa mitään ja saapui kantelemaan niistä uskonriidoista, tervehti, ja pastori kehoitti istumaan. Syyrakki alkoi valitella.
Mutta pastori koki puhua rauhaa ja sovintoa ja, kuten hän itse sanoi, "justeerata" oppia yhteen. Hän päätti myös rohkeasti käydä käsiksi niihin mestaruusriitoihin ja sovittaa nämä kaksi mestaria.
"Me olemme kaikki erehtyväisiä." Niin hän aloitti sovittelut. Pytty-Syyrakki koki kuitenkin jatkaa itsepintaisesti valitteluansa. Hän valitti jo Mestari Nyken kurittomuudesta. Mutta pastori kehoitti antamaan pojalle anteeksi, kärsimään lasta, kuten kristityn tuleekin, ja kun Syyrakki siihen valitti, että Nyke halventaa häntä alati, niin hän ukkoa kavalasti miellyttääksensä puheli:
"Se nyt on aina niin, että koirakaan ei koskaan hauku korkuiseensa, matalaan katajaan, vaan korottaa äänensä korkeimman kuusen latvaan… ja siihen, joka jo siellä istuu."
Ja se puhe alkoi Syyrakkia pehmittää ja taivuttaa, ja hän tunsi jo olevansa se, joka istuu siellä korkeimman kuusen latvassa. Pastori huomasi hänen jo alkavan sulaa ja lausuaksensa nyt sovittelun ja rauhan kaikkein lohdullisimman sanan hän puheli:
"Sillä lapsiahan me oikeastaan olemme kaikki, sekä viisaudessa että varsinkin uskossa ja yleensä kaikessa muussa, paitsi koossa ja iässä ja… sanokaamme nyt… virka-arvossa", selitteli hän ja heittäytyi virka-arvoansa vastaavalla huolimattomuudella keinutuolissa keinuksimaan, sillä hänestä alkoi olo taas tuntua helpommalta. Hän palasi taas siihen uskonasiaan, sovitteli ja lopuksi puheli:
"Pääasiahan meillä täällä ajassa on se, että sydän on hyvä." Syyrakki masentui. Hän luuli pastorin asettuvan häntä vastaan, Kainostiinan oppia puolustamaan. Hän yskähteli avuttomana.
Mutta pastori jatkoi. Hän vihjaili jo siitä kiertokoulumestarin virasta ja lopulta ilmoitti suoraan:
"Olisi oikeastaan toivottu… papiston taholta nimittäin… olisi toivottu siihen virkaan teitä, mutta pidettäisiin suotavana, että opettaja olisi perheellinen mies… että hänellä olisi kokemusta omien lastensa kasvattajana."
Ja se muutti Syyrakin mielen. Nyt hän yskähteli neuvottomana aivan toisesta syystä kuin äsken. Pastori keinuili keinutuolissa kuin ajatuksiinsa vaipunut, kehitti asiaa edelleen, puhellen:
"Ja siellä ei taida, siellä teidän kylässä, olla teille sopivaa."Syyrakki ei tiennyt mitä vastata. Pastori jatkoi, valehteli:
"Päättäen siitä, että se Virsu-Taavetti tässä puheli, että siellä ei ole muita naimattomia leskivaimoja kun se Nykäsen emäntä… jota hän muutoin piti teille sopivana…"
Hän oli lopettavinaan siihen ja lausui pikaisesti, kuin välinpitämättömällä äänensävyllä:
"Mutta ne nyt semmoiset asiat yleensä ovat Herran päätöksestä riippuvia."
Eikä sitä juuri muuta tarvittukaan. Syyrakki hellitti jo uskonriidassa ja puheli vakaana:
"En minä sitä sano."
Hän yskähti hurskaasti ja jatkoi:
"Minä myönnän, että kaikissa meissä on vika Herran edessä. Jos kellä ei sydämessä, niin ainakin päässä." Pastori huomasi onnistuneensa. Hän tapaili:
"Niin no."
Sanoja hän valitsi ja nyt jatkoi:
"Ainoastaan yksihän se on viaton. Nimittäin Herra taivaassa." Syyrakki aivan suli. Ja miten ollakaan, niin hän jo katui sitäkin, että oli ollut ynseä Nykelle, josta voi tulla hänelle pojintima, kun kerran pastori on apuna. Hän jo katui hiljaa suuttumuksiansa, mutta koki vielä toki hieman puolustautua, puhellen:
"En minä myös sitäkään… Että suuttuisin", puhdistautui hän, jatkaen:
"Mutta sitä sinne korkeimman kuusen latvaan päässyt sentään pysähtyy kuuntelemaan ja joskus äkämystyykin, sillä kirmaisee se toisinaan, kun siellä alhaalla oleva aina niin yletöntä ääntä pitää", selittää tuherti hän ja lopetti:
"On meissä langenneen Aatamin perillisissä sen verran pahaa verta että kimpaantuu… Se siellä alhaalla kun niin kovin itseänsä altakuuluttaa."
Pastori myönteli sen kyllä todeksi, mutta taas sovitteli ja selitteli, puhellen:
"Se kuitenkin Herra armossaan kääntää kaiken hyväksi, niin että se itsensä kuuluttaja tuleekin samalla äänellään ilmoittaneeksi maailmalle, että on täällä paitsi minua toinen vielä tuolla… korkeudessa."
Ja se puhe taas kelpasi ukolle, se "korkeudessa", jota toinen kuuluttaa. Ja kun pastori sitten vieläkin puhui rauhaa ja sopua, niin hän yhäkin vain nöyrtyi ja mielistyi rauhaan ja nyt jo puheli:
"Enkä minä sitäkään sano, että meidän tulee olla taidostamme ylpiät, sillä ei meistä monikaan voi todistaa sitä teossa… Että nimittäin olemme jo mestareja itsensä Herrankin edessä. Sillä tahdon ja todistuksen välillä on iso juopa."
Ja niin oli sovinto valmis ja Syyrakin avioliitto sikäli päätetty, kuten Syyrakki itse ja pastori asian nyt ymmärsi. Ja kun Syyrakki sitten poistui, niin tuntui nuoresta papista, kuin olisi koko painostajainen hävinnyt pappilasta, ja jos hän oli tähän asti pelännyt piispankäräjäin tuloa, niin hän nyt odotti niitä rauhallisena kuten seurakunnan ihania häitä.
* * * * *
Ja hyvillä enteillä se rakkausasia alkoi kehittyä edelleenkin. Virsu-Taavetti kun näet oli näissä asioissa paljon kokenut, niin hän ei yleensä johtanut asiaa pitkillä esivalmistuksilla. Niinpä hän nytkin, Nykäsen taloon tultuansa ja hetkisen emännän kanssa kuulumisista puheltuaan, siinä kahden kesken jäätyä äkkiä ilmoitti:
"Menisi se sinullakin vielä mies." Kainostiina kyllä esteli, muttaTaavetti sytytti vain piippunsa ja todistaakseen, että kylläKainostiina miehen tarvitseisi, ilmoitti:
"Kuvehan se on sinullakin." Hän meni jo järkiään asiaan, valehteli suoraan ja rohkeasti:
"Minä vain sen vuoksi arvelin, kun se pastori kehoitti minua puhumaan ja sanoi, että tämä Pytty-Syyrakki olisi sopiva pari."
Mutta ei emäntä aluksi suostunut. Varsinkin sen uskonriidan takia ja kun Pytty-Syyrakki oli loisväkeä, joskin kohta kylän mestari ja saarnamies. Mutta sitten hän kuuli siitä kiertokoulumestarin virasta ja se nosti Syyrakin arvoa. Hän alkoi miettiä asiaa, varsinkin kun Virsu-Taavetti valehteli pastorin suorastaan käskeneen häntä puhemieheksi.
Ja niinpä hän asian kehityttyä jo kiehautti Virsu-Taavetille kahvit ja itse alkoi sinnepäin puhua, arvellen Taavetille äkkiä muun muassa:
"Kyllähän se todellakin on naiseläjän asia vähän niin… Että köyhältä se yksinmaattava sänky aina naisesta tuntuu. Niin siinä haikailet kuin yksinään jäänyt pappi tyhjässä kirkossa." Hän tunnusti sen rehellisellä alttiudella ja jatkoi vakaana:
"Se kun on Herra kerran alussa pannut naisen nivuseen semmoisen kipunan, niin… ei sitä voi mikään uuni itse palamaan pantua tultansa tuketa." Sen myönsi Virsu-Taavettikin oikeaksi ja selitti vakaana:
"Se on meillä Herralta kaikki. Sekä nivuset että nivusissa tuli."
Ei hän sitä kyllä jumalisuudessaan sanonut, vaan muutoin, asian vakavuuden takia.
* * * * *
Ja vielä nopeammm suoriutui Virsu-Taavetti Syyrakista. Sitä hän kosikin ihan rutosti, sanoi alkajaisiksi suoraan että:
"Sinä, Syyrakki, olet jo vanha ukko."
Paras siis jo naida. Asiaa jouduttaakseen hän nyt jo oitis valehteli:
"Se tuo Nykäsen leski sitä minulle vihjaili, että… sopisi tuo sinunlainen Syyrakki hänen sänkyynsä iloksi." Pytty-Syyrakki, jota pastori oli jo tullut kosineeksi, oli tietysti valmis ja kypsä. Hän piti onnenaan ja kunnianaan päästä talollisen lesken mieheksi. Hän puheli omalla tavallaan, ja Virsu-Taavetti asiaa jouduttaakseen kysäisi:
"Lie sinulla vielä vanhaa rakkauttakin tähän leskeen? Sillä ainahan se on miehellä se vakka täynnä… kun kopistelee." Tiesi hän kyllä, että ei sitä erikoisempia ollut, mutta hän kuittasi sen lisäämällä:
"No sitten uutta." Hän kun oli näissä toimissa niin paljon ahertanut, niin järjesteli asiaa kuten jokapäiväistä askaretta. Pytty-Syyrakille alkoi sarastaa uusi elämä. Hän puheli vakain mielin:
"En minä siinä tingi, mikä on oikeaa." Hän alistui nyt kaikessa Herran johdettavaksi ja puheli:
"Kun Herra on kerran pannut missä asiassa pyörät paikalleen, niin se liikkuu ikuisesti."
Siitä ikiliikkujastansa hän oli sen vertauksen ottanut, vaikkaVirsu-Taavetti ei sitä tiennyt. Hän jo nöyrtyi, tunnusti:
"Ihmisviisaus sen sijaan on niinkuin tienviittapatsaassa tojotinlauta, jolla on vain halu osoittaa valmista tietä ja neuvoa menijälle että: tuosta sinne ja sinne. — Mutta itse ei kykene menemään, sillä puuttuu taito." Tulevan pojintimansa viisautta ja mestaruutta hän sittenkin sillä salakavalasti soimasi ja morkkasi, ei omaansa, vaikka olikin jo nöyrtynyt. Hän lisäsi:
"Mutta meneväiset menevät ja sanovat tojottimelle että: taidatkos sinä itse tulla? Ja niin se tojottaa vain iäti."
Mutta ei Virsu-Taavetti halunnut siihen asiaan nyt syventyä, sytyttää tuhrasi vain nysän ja arveli:
"Minä en yleensä ole sen vilosohveerauksen päälle… Minä olen enemmän sen selvän kulun ja tien… Niin että sanon vain että: tuu mukaan", puhella tuhrasi hän ja lisäili:
"Sillä tiepatsaan tojotin vilosohveeraa aina sitä samaa että: mene tuonne, sillä en minä osaa itse sinne mennä enkä sinua viedä, sillä minulta puuttuu taito."
Ja niin oli asia sikäli selvä ja valmis. Pytty-Syyrakki aivan heltyi.
"Mutta mitäpä niistä", puheli hän ja mieliala sittenkin hieman omituiseksi painuneena lopetti:
"Mikä on kerran luotu tojottamaan, niin se osoittakoon. Niin viisauskin kuin tojotin… Sillä ei se taito kuitenkaan niissä ole."
* * * * *
Mutta sitten tuli eteen päävastus, Mestari Nyke. Hänhän oli talon isäntä, äidin kaikkivaltias. Äidin suhteen riippui paljon pojan suostumisesta. Niin suuren vallan oli pikku mestari saanut äitiinsä nähden, ja äiti varustautui jo hänelle asiasta puhumaan, kuin pyytääkseen tuota lupaa saada ottaa uusi isä. Tänään oli Nyke ollut poikajoukossa ja joutunut siellä taas tappeluun. Kylällä näet oli hänen äitiänsä alettu uskottomien kesken haukkua Saarnastiinaksi, ja kun pojat olivat sen hänelle ilmoittaneet, niin hän oli iskenyt äitinsä puolesta kynnet verissä. Se oli ollut ankarimpia tappeluja, mitä kylässä oli tapeltu, eikä Nyke ollut siitä pelastunut aivan ehein nahoin.
Mutta nyt hän oli jo vammoistansa tointunut, tyyntynyt ja jakoi ilojansa ja olojansa ainaisen ystävänsä Sissu-repsun kanssa. Pitkä-Liisa oli kerinnyt lampaat ja istui nyt villavasu edessä ja erotteli mustia villoja valkeista. Äiti oli Nykeä lahjustellakseen paistanut lettuja, ja niitä höyrysi nyt Nyken edessä kokonainen rasvainen vuori. Herra siunaa! Pikku mestari ei ollut koskaan ennen seisonut semmoisessa lettuparatiisissa. Hän pani herkkua pulleaan poskeensa surkeilematta. Äiti puuhasi, paistoi toista lisää. Poikanen tuntuikin nyt pehmeältä. Hän alkoi johtaa asiaa, puhua hurskaalla kavaluudella, lähti kaukaa Vapahtajasta, ollen muka Pitkälle-Liisalle puhelevinaan, ja ilmoitteli:
"Isäpuolihan se Hänelläkin täällä maailmassa oli, mutta ei Hän ylpeillyt, vaan oli kuuliainen." Sen myönsi Pitkä-Liisakin, ruikuttaen:
"Johan… johan olisi ylpeillyt!" He syventyivät Raamattuun. Ja kaikki näytti lupaavalta. Mutta kun äiti sitten rohkaistui ja mainitsi jo Syyrakin nimen, niin pikku mestari siinä lettuläjän takana niiskautti pahasti, ja kun äiti jatkoi, niin hän jo väläytteli hyvinkin vihaisia silmänvalkuaisia.
Mutta äiti jatkoi rauhallisena puuhaillen. Nyt hän todisti, mukaPitkälle-Liisalle:
"Ja eikä sitä ihmisen tarvitsekaan ylpeyden syntiin langeta."
Mutta poika oli täynnä epäluuloa, jos lettujakin. Hän ärähti jo vihastuneena:
"Mutta talvitteepat langeta." Siinä sitä siis oltiin. Turhaan koki äiti ojentaa ja selittää. Nyke ei tosin tiennyt vieläkään mikä vaara häntä Syyrakin hahmossa uhkasi, ei ymmärtänyt sitä isyyttä, mutta hän vainusi yhäkin pahinta ja suunvuoroa antamatta tolkutti äidin sovitteluyrityksiin samaa umpimähkäistä:
"Ja vaikka mihin tyntiin talvittee langeta." ja vaikka lettuläjä ei ollut vielä puoleksikaan syöty, niin hän hylkäsi sen, poistui vihaisena, epäluuloisena ja Sissu kintereillä repsuttamassa, lähti pellonpiennarpolkua pitkin kävellä pullittelemaan leikkuuväen luo työmaalle. Hän kävellä pökelti siinä vihaa täynnä, tasaisesti kuin sikaripökerö, se iso vilttihattu kuin taivas yllä. Työmaalla virui Lötjönen tupakkalevolla. Hän virkistyi pojan tultua niin, että ryhtyi taas sillä ässällä kiusoittamaan, puhellen:
"Nyt sitä sinunkaan, Nyke, ei tarvitse enää ässää säästää." Ei hän ilkeyksissään sitä, vaan huvikseen. Hän jatkoi:
"Syyrakissakin kun on ässä ihan ensimmäisenä, niin ei ässä lopu talosta, vaikka jo pamautatkin pöytään." Nyke paisui. Kun Lötjönen yhä jatkoi, niin hän synkistyi ja taas uhmasi vastaan:
"Vaikka mitä ättää oliti, niin otaan tanoa!"
"No lyö sitten lautaan teossa!"
"Mutta enpät lyö!"
Mieleen muistuivat nekin kinat Syyrakin kanssa ja hän uhitteli:
"Uhallakaan en lyö lautaan teotta!"
Lapsi-parka! Hän lähti pullittelemaan pois samanlaisena pökerösikarina kuin oli saapunutkin. Hän oli jo täysi koko maailmalle, ja kun asiat kehittyivät yhä pahemmiksi ja hän vainusi jotain Syyrakki-vaaraa, niin hän jo niinä synkeytensä hetkinä sitä maailmalle-lähtöään hautoessaan uhkaili:
"Uhallakin tylkäiten itäni konnulle ja kalkaan." Pitkä-Liisa aivan pahastui moisesta ja nuhteli Nykeä, puheli:
"Elä sano, elä sano niin!" Hän varoitti tosissaan, hyvin vakaana, kuten aikuista ja isoa, sillä asia oli hänestä pyhä ja kallis. Hän ruikutti:
"Isän kontu on kallis asia. Ei sille sylkäistä sovi… Ei sovi, ei sovi sylkäistä isän maalle!" alentui aivan mieli.
"Mutta topiipat!" Poika vain yltyi. Liisa tuli ihan murheelliseksi.Hänellä ei ollut isän kontua. Hän jos kukaan tiesi siis sen arvon.Mutta Nyke niistä neuvoista vain uhmistui. Joskus hän jo itsekseenkinuhitteli:
"Tylkäiten vaan!"
Ja niin hän valmistui lähteäkseen ensimmäiselle lähetysretkellensä kaikkeen maailmaan. Täällä oli muutoinkin tie tukossa. Kerran hän näet oli yrittänyt saarnata pojille, mutta ne olivat alkaneet riemuissaan ilkamoida ja kuikuttaa ja honottaa virttä, ja vaikka se ei ollut loukkaukseksi tarkoitettu, niin hän oli sittenkin loukkaantunut siitä vakaan asian pilkasta ja aloittanut tappelun, ja siitä asti hän oli ollut sotajalalla kylän poikiakin vastaan.
Nyt olivat jo rukiit kuhilaalla ja siellä täällä aherti jo vaimo leikkuupuuhissa otrapellon laidassa. Päivät olivat edelleenkin poutaiset ja tyynet, ja jos nousi kunnaalle, voi nähdä monista uutisriihistä nousevan rauhallisen savun.
Ja hiljaa ja rauhallisesti se kehittyi sekin Kainostiinan ja Pytty-Syyrakin rakkausasia. Uskonriita oli unehtunut. Kainostiina poikkesi jo joskus sinne sulhasensa ikiliikkujavajaan. Sopu ja rauha täytti molempien poven. Nytkin istuksi Kainostiina siellä, ja työtänsä askarteleva Syyrakki puheli kuten aina se, joka katuu entisiänsä. Ikiliikkujaa hän siinä kopisteli ja täydensi ja puheli:
"Minä jo silloin sanoin pastorille… se kun tästä asiasta puhui… sanoin, että päässä meillä ihmisillä on suurempi vika kuin sydämessä… Niin että sitä erehtyy niin opissa kuin elämässäkin!" Kyllä hän muisti, että ei ollut ihan niin sanonut, ei teroittanut sitä pään vikaa erikoisemmin, mutta hän korjasi nyt ajatusta.
"Tässä nyt minäkin", jatkoi hän. Hän muisteli siinä heltyneenä puuhiansa ja jatkoi:
"Olen kopistellut ja yrittänyt yhtä ja toista, mutta ei lyö yhteen." Kainostiina heltyi, mieli yleni hartaaksi. Hartaana, mieli nöyränä jatkoi kopisteleva ukko:
"Sillä yrittipä sitä ihminen miten suurta viisautta hyvänsä, niin aina siitä työstä se viimeinen ja tärkein nivel puuttuu. Niin että se ei ole täydellinen."
Uskonasiaa hän sillä puutteellisuudella tarkoitti ja maallisia töitä yleensä, ei erikoisemmin sitä ikiliikkujaansa, vaikka puhe minun mielestäni soveltui siihenkin. Mutta heltynyt Kainostiina lohdutti, puhellen:
"Mutta tottapa Herra sitten sen viimeisen nivelen lainaa, kun on lainannut ensimmäisenkin. Niin että kaikki se on Hänen edessään ja kädessään ikuista." Niin valmistui kaikki. He ahertivat rakkauden asiassa yhtä viattomina lapsina kuin olivat ahertaneet suuressa uskonasiassa, alttiina asialle, vilpittöminä ja koruttomina, ja naima-asia läheni onnellista loppuratkaisuansa.
Ei tosin niin, ettei siinä olisi ollut vielä välillä paljon yhtä ja vähän toista, kuten rakkauden asiassa tuleekin olla, mutta nekin seikat tuntuivat jo herkeävän olemasta esteenä. Piispankäräjät lähestyivät. Pytty-Syyrakki oli avioliitostansa jo niin varma, että kävi kiittämässä pastoria vaimosta ja sovinnosta ja kaikesta hyvästä. Siinä kiitellessänsä hän tuli puhuneeksi tulevaisuudensuunnitelmistansakin. Hän toivoi nyt, varakkaaksi isännäksi päästyänsä, jaksavansa saada valmiiksi ikiliikkujankin ja puheli siitä asiasta. Pastori kuunteli, ei tiennyt raskisiko ja uskaltaisiko ojentaa.
Mutta sittenkin hän yritti, lausui varovan epäilynsä.
"Niin no", tapaili hän kuin pulassa ja jatkoi:
"Kyllähän se ikiliikkuja olisi hyvä olemassa… jos se nimittäin rupeaisi pyörimään." Ja kun Syyrakki nytkin todisti uskovansa, että kyllä se pyörii, jos Herra viisautensa lainaa, niin hän jo hieman rohkeammin kehoitti:
"Mutta jos sittenkin… jos sittenkin… ennenkuin nyt rupeatte työtä jatkamaan, vaikka hankkisitte siihen insinöörin riitingin… Se olisi silloin varmempaa." Pytty-Syyrakki ymmärsi sen hieman väärin: luuli pastorin vihjailevan, että hän itse muka ei ole niin taitava mestari, että ei sopisi ottaa vaaria muiden neuvoista, ehkäpä vielä Mestari Nykenkin ohjeista. Hän oli jo hiljaa nyreytyä ja vetosi taas siihen Herran viisauteen, puhellen:
"Sitä viisautta me kyllä kaikkikin tarvitsemme."
"Niin, niin, no", tarttui silloin pastori jo hyvin nopeasti, milteipä kärsimättömänä keskeyttääksensä, mutta oitis muuttui taas tyyneksi ja rauhoittavasti selitteli:
"Se on kyllä Herran viisaus tarpeen", selitti hän ja lisäsi:
"Mutta se olisi Herrankin viisaudelle toteutuminen ja oikeaan osuminen varmempaa, jos sitäkin varten olisi insinöörin riitinki, jonka mukaan toimisi."
Ja niinpä ukko taaskin nöyrtyi vähä vähältä ja lopuksi jo puheli ja myönteli:
"En minä sitä kiellä… että ei sopisi kuulla neuvoja muiltakin… ja pieniltäkin", puheli hän ja oikaisi:
"Mutta minä vain sitä, että pienen ei pitäisi puhua koskaan neuvoja itseänsä korkeammalle. Sillä se olisi niinkuin se tienviittapatsaan tojotin neuvoisi menijää että: elä mene omia teitäsi eteenpäin, vaan tule ja jää minun tyköni. Ja silloin se ei liikkuisi ikuisesti, sillä tiepatsaan tojotin on ainoastaan ylpiä altapauhaaja, eikä teossa-todistaja."
"Niin, niin no!" kuittaili pastori taaskin asian rauhoittelulla ja lopetti:
"Teon todistus on kyllä hyvä itsessänsä, mutta… se on moninainen… Ellei meillä ole ollut, kuten jo sanoin, insinöörin riitinki Herran viisauden ohjana ja apuna…"
Ja niinpä nöyrtyi taaskin ukko siinäkin teon todistuksessa ja kaikessa. Hän syventyi vain rakkauden asiaan, ja niin näyttivät olevan jo häät ovella ja piispankäräjiä odotettiin nyt pappilassa yhäkin rauhallisemmin mielin. Pytty-Syyrakki jutteli jo asiansa Lötjösellekin, se kun oli talon renki, jutteli kuin neuvoa kysyen ja tiedusti:
"Vai mitä sinä tästä kaupasta arvelet?"
"Ka… Mitäpäs siitä", loikoili Lötjönen laiskana ja lisäsi:
"Matamin armostahan se mies muuttuu mestariksi… Ei taidon."
"Ka… Emännän nainuthan se aina pitopöydässäkin ylempänä istuu", myönteli Syyrakki alttiisti. Ei hän käsittänyt sitä Lötjösen filosofiassa piilevää moniteräistä renkimiesviisautta, vaan ymmärsi asian omalla tavallansa.
* * * * *
Mutta sitä huonommiksi kehkeytyivät Mestari Nyken asiat. Äiti oli hänelle jo puhunut suoraan, että Syyrakista tulee hänelle isä.
"Tarvitsethan sitä sinäkin neuvojan ja ohjaajan", oli hän poikaa sovitellut, mutta poika pani tiukasti vastaan, kinasi:
"Mutta enpät talvitte." Ja kun asia yhä vain kehittyi, niin pikku mestari paisui vihaiseksi koko maailmalle. Hän haki riitaa kaikkien kanssa ja erittäinkin Syyrakin kanssa. Hän vierautui äidistänsä, ja äitikin jo alkoi vierautua hänestä. Koti muuttui vieraaksi, isän kontu muukalaismaaksi. Oli todellakin aika jo sille sylkäistä.
Ei niin ettei äiti olisi yhäkin jumaloinut poikaansa. Mutta toinen rakkaus vaati osansa. Hän neuvotteli asiasta uskonsisariensa kanssa, ja ne kun arvasivat hänen halunsa, niin puhuivat sen mukaan, Nykeä vastaan. Pitkä-Liisakin ruikutti:
"Herran tahto. Minkä hän liikkeelle pani, se liikkuu."
Ja toiset samaa. Lönkkä-Leenakin todisti:
"Ei se kanakaan yhtä munaansa iäti haudo. Niin se Herra sen sääti." Äiti taipui yhäti, vieraantui pojasta, joskus jo sitä sanalla kovistelikin. Poissa olivat pikku mestarin lettuparatiisit, poissa kaikki entiset onnet, Sissu-repsa oli enää ainoa ilo.
Mestari-parka!
* * * * *
Ei siis ihme, että hän aivan hakemalla haki riitaa mestarin maineesta hänen kanssaan kilpailevan Pytty-Syyrakin kanssa. Nytkin hän oli tallustellut sen ikiliikkujavajalle aivan sitä varten ja oitis aloitti toran, uhitellen sillä aikoja sitten tapahtuneella:
"Mutta todittapat itte teotta!" Mutta Syyrakki koki hänelle nyt puhua sovintoa, kun kerran oli isintimäksi tulossa. Hän tuherti ja puhui rauhallisena:
"Elä sinä hae riitaa."
Hän reistaili ikiliikkujan pyöriä, ja kun hänestä tuntui se teon todistuksen vaatiminen häneltä hieman sopimattomalta, niin hän, samalla tulevaa pojintimaansa sovitellakseen, siinä työn tuhruussa selitti Raamatun sanoilla, puhellen vakavissaan:
"Jos he eivät Moosesta ja profeetoita usko, niin eivät he myös usko, jos joku kuolleista nousisi… eli siis teolla todistaisi — sanotaan Sanassakin."
"Mutta utkoitivatpa", yltyi äkämystynyt poika vastaan ja uhitteli:
"Ja vaikka mitä utkoitivat, jot teolla todittaiti." Hän tolkutti taas kuin älytön, umpimähkään, uhalla, paisui ja uhitteli:
"Ja vaikka mikä todittaiti teolla, niin utkoiti… Vaikka Mootet ja lohveetat todittaitivat teolla, niin utkoitivat."
Hänelle nousi jo harmin itku kurkkuun, ja hän tenäsi sen itkun seasta onnettomana:
"Ja vaikka taatana todittaiti teolla, niin utkoitivat vaan."
Ja niin kiristyivät kahden mestarin, isintimän ja pojintiman välit entistäkin kireämmiksi. Virisi kina. Pytty-Syyrakki tuskastui. Hän valitti jo asiasta äidille, ilmoittaen:
"Se lentää nenälle." Hän selosteli jo tätä viimeistä kinaa, puhellen:
"Minä jo hänelle… vetosin Mooseksenkin ja profeettain todistukseen ja selitin, että se usko ottaa lujalle… se että toinen on meitä itseämme suurempi. Niin että ei siinä aina teonkaan todistus auta", puheli hän vakaana. Mutta kun äiti ja morsian nyt koki sovitella ja tehdä rauhaa, niin taas hän hiljaa nöyrtyi ja lopulta jo koki itsekin sovitella, puhellen:
"En minä sitä sano nyt uskonopin vuoksi… asettaakseni oman viisauteni ja autuuteni vastoin Sanaa lasten autuutta ylemmä. Minä vain elämään sovellutan."
Se oli vakavaa puhetta, uskon puhetta. Hän jatkoi:
"Sillä kiitosta ja ylistystähän se Herrakin lasten ja imeväisten suusta odottaa eikä ainaista sormella osoittamista. Sillä emme me sitä rakasta, joka muita aina jyrsii."
Sehän oli selvästi Sanassa sanottu, se, että Herrakin odottaa kiitosta, ei jyrsimistä, ja että Hän rankaiseekin töittensä laittajat ja napisijat. Ukko jatkoi vakavana, selitti:
"Sillä vaikka kyllä Herra itse myönsi, että ei Hän mikään ensi luokan mestari ole, koskapa Nooan aikana katui, että oli luonut ihmisen… kun työstä tuli pukki… niin Hän silti rankaisi Israelin kansaa, kun se Hänen töitään morkkasi eli laittoi ja napisi. Sillä Hän oli alussa ne työnsä katsonut ja huomannut että: katso, ne olivat kaikki sangen hyvät", todisti hän Raamatulla ja kysäisi tuvassa istuksivalta Lötjöseltä:
"Vai mitä, Lötjönen?"
Ja renki Lötjönenkin todisti:
"Ka", todisti hän laiskuuksissaan ja kuin pastorin puheiden vahvistukseksi lisäili:
"Niin että lapsiahan ne ovat aina isot mestarit asiassansa… Ukko-Jumalasta Virsu-Taavettiin ja mestari Nykeen asti… Koskapa Ukko-Jumalakin pani kiitoksen seisomaan alussa ja vasta sitten vesitulvassa katui ja huomasi, että olikin tullut pukki", puheli hän imeksien n.s. laiskansavuja.
Asia pani äidin ajattelemaan. Ja kun poikaan eivät tehonneet mitkään neuvot ja varoitukset, kun se niistä päinvastoin yltyi, niin hän koveni sille, ja äidin ja pikku mestarin välille kehittyi ilmi riita ja äiti pohti tätä asiaa hyvin vakaana sekä Syyrakin että muiden uskonveljien kanssa.
* * * * *
Ja nyt läheni Mestari Nyken elämää ratkaiseva hetki nopeasti. Kun hän koki edelleenkin olla kaikkivaltias mestari talossa ja kylässä, niin Pitkä-Liisakin jo alkoi häntä soimata ja ohjata äidin apuna. Hän kuikutti:
"Elämällä, elämällä sitä Nyken pitää todistaa, että Nyke on hyvä poika… Ei se riitä, että vain sanoilla sanoo, että Nyke on hyvä. Ei se riitä. Ei se riitä", uikutti hän. Nyke yltyi.
"Mutta liittääpät", — uhmasi hän ja pakeni onnettomana pois talosta.Minne? Sama se. Vastaan tuli Jamu. Se tiesi asiat, ilmoitti:
"Tinä taat Tyylakitta itän." Nyke vihastui. Jamu jatkoi toverillisesti, kysyi:
"Tiedätkö tinä mikä itä on?" Ei Nyke ollut siitä erin selvillä, vaikeni. Jamu ilmoitti:
"Te on te, joka antaa vittaa." Muuta ei tarvittu. Nyke karkasi taaskin Jamun niskaan, tappeli hartaasti, sai oman osansa vastaan ja palasi kotiin entistä onnettomampana. Ja kun äiti nyt alkoi häntä neuvoa ja kovistella, niin hän myrtyi sille tyyten, muljautti syvän ja vihaisen katseen ja täynnä vihaa lausui sen muilta kuulemansa haukkumanimen:
"Tenkin Taalnattiina!"
Mutta se oli liikaa. Äiti tiesi, että Saarnastiina oli hänen ilkeä, suruttomien keksimä haukkumanimensä. Hän mäikäsi pojan päälakeen semmoisen pääpaukun, että kämmen läjähti. Se oli ensimmäinen kuritus, minkä Nyke oli saanut. Onnettomana, itkien ja parkuen hän poistui koko kartanolta, Sissu-paha onnettomana perässä repsuttamassa, ja nyt hän oli jo lopultakin valmis sylkäisemään isänsä maalle.
* * * * *
Niin.
Sillä kun häntä oli sillä pappeudella ja mestaruudella aina hemmoiteltu, niin todellakin oli hänen pikku mielessänsä aina kangastanut samainen pappeuden ihanuus. Ei hän siitä tajunnut muuta kuin sen, että pappi on viisas, muita viisaampi, ja että ainoastaan kirkonkylässä sopii saarnata. Siellä tuntui saarna luistavan aivan itsestään. Kirkonkellot kumahtelivat siellä niin kovin juhlallisesti, ja pappilan viiri ja tapulin torni ja kirkon risti kangastivat ihanina. Toista se on maailma siellä.
Niinpä päättikin pikku mestari nyt karata kodistansa, jossa häntä vainottiin, ja lähteä viisauden sanaa ilmoittamaan. Hän oli eilen ratkonut isävainajansa puvun viimeisetkin napit ja menettänyt pelissä kaikki. Ainoastaan kaksi housunnappia oli vielä jälellä. Ne hän päätti erojaisiksi lahjoittaa Jamulle, sillä hän halusi sen kanssa sopia tappelunsa. Hän löysi Jamun, antoi lahjansa. He olivat taas parhaita ystävyksiä. Nyke ilmaisi hänelle jo aikomuksensa, ilmoittaen:
"Nyt minä tylkäiten itäni konnulle." Hän kertoili lähievänsä papiksi, mutta kielsi Jamua siitä kenellekään puhumasta. Jamu lupasi ja pitikin lupauksensa.
Niin vaelsivat he kirkonkylään johtavaa tietä pitkin. Siinä lähellä oli kodin hakamaan veräjä. He poikkesivat veräjälle, Nyke sylkäistä töpäytti veräjän raosta hakaan ja ilmoitti:
"Nyt te on tylkäitty."
Sillä hänestä tuntui todellakin se meno kuuluvan asiaan, koskapaJustiitta oli niin sanonut. Hän sanoi hyvästit Jamulle ja lähtiSissuinensa kaikkeen maailmaan, pääsi onnellisesti, kenenkäänhuomaamatta kirkonkylään, jossa aloitti lähetystyönsä.
Mutta kotona oli iltasella huolta ja hätää. Kadonnutta pikku mestaria etsittiin kaikkialta, mutta turhaan. Huokailtiin ja haikailtiin. Vaimot itkivät. Puhuttiin jo jostain Jumalan lähettämästä rangaistuksesta, ja äiti katui katkerasti sitä, että oli aamusella antanut pääkakkaran lapsellensa.
Kirkonkylässä oli Simunan riihen takana oleva kenttä keväisin pienen väen ainaisena kokouspaikkana. Siellä se väki rakenteli tarhoja, pelasi "kenkkaa" ja "nappia", hääri jos mitä. Kumahtelivatpa tapulissa saarnakellot tai ruumiskellot, niin aina siellä vain aherti tämä huoleton pieni väki.
Mutta kesempänä siellä oli tyhjempää. Oli väsytty leikkeihin. Tarhat jäivät yksinäisiksi aholle. Ainoastaan pojat poikkesivat sinne, sillä heillä oli tapana langeta siellä riihen nurkan takana ensi syntiin: varkain tupakoimiseen. Töyryn Aku tosin oli jo ennen langennut, mutta hän kävi siellä varkain jatkamassa, ja niissä puuhissa hän siellä riihellä nytkin aherti.
* * * * *
Ja täällä lankesi nyt ensi syntiinsä tämäkin maailmaa vapahtamaan lähtenyt pikku apostoli, Mestari Nyke. Töyryn Aku tapasi hänet oitis kirkonkylään saavuttua. He ystävystyivät heti. Aku johti hänet riihelle, tarjosi tupakan, ja Nyke otti ja imaisi. Ei se hänestä erin maistunut, mutta imeksi hän kuitenkin.
Mutta sitten seurustui heidän joukkoonsa vallesmannin pikku tyttönen Sievä. Aku rupesi nyt uudelle ystävälleen, Nykelle, ylvästelemään taidoillaan. Hän kysäisi:
"Osaatko sinä heittää kärrinpyörää?"
Ei Nyke osannut, vaikeni. Aku heitti "kärrinpyörän" ja kysyi voitokkaana:
"Entä kaksinkertaisen neulansilmän, osaatko?" Taas Nyke vaikeni. Ja kun Aku yhä vain taitojaan ilmoitteli, niin hän jo kateellisena, aivan ynseänä kysäisi vastaan:
"Otaatko tinä tanoa ättää?"
Ja se oli kysymys. Sekä Aku että varsinkin Sievä oudostuivat, sillä he eivät arvanneet, että se Nyken "ättä" on "ässä". Eivät he olleet moista ihmettä kuulleetkaan. Aku oli voitettu ja peräsi:
"Mikä se ättä on?"
Mutta ei Nyke sanonut. Sievä kävi uteliaaksi. Hän alkoi aivan urkkia, arvaellen:
"Onko se semmoinen kuin kärrinpyörä?"
"Ei."
"Entäs niinkuin neulansilmä… Tai sitten niinkuin kenkka?"
"Ei."
Hyvä isä! Sievä jatkoi:
"Entäs onko niinkuin… vaikka mikä?"
"Ei."
Sievä pyysi Nykeä sanomaan mikä se on, mutta Nyke ilmoitti rehellisesti:
"Ei titä otaa tanoa."
Siinä pulma. Aku ihan mietiksi asiaa. Vähiä ne hänen taitonsa nyt tuntuivat olevan. Ja kun ei muu auttanut, niin Sievä juosta pinkasi uteliaana kysymään asiaa äidiltänsä. Vallesmanni itse istui keinutuolissa ja luki mielenkiinnolla sanomalehteä rouvan siinä kukkia kastellessa. Sievä juoksi huoneeseen aivan hengästyneenä ja alkoi kiireesti perätä:
"Äiti hoi! Tietääkö äiti mikä on ättä?"
Rouva oudostui.
"Mikä ättä?" kysyi hän kummastellen, ja Sievä kiihtyi, aivan tenäsi:
"Ättä, ättä. Oikea ättä." Rouva oli ihmeissään.
"Mene nyt siitä!" ynsäisi hän ja jatkoi:
"Ei ättä ole mikään. Ei semmoista ole olemassakaan."
"Mutta onpas!" väitti Sievä tiukasti ja kertoi:
"Yksi poika tietää mikä ättä on."
"Mene nyt!" oii rouva jo närkästyvinään, vaikka ei hän tosissaan. Sievä juoksi takaisin Nyken luo riiheen. Hän oli mielistynyt pikku mestariin, ja he leikkivät riihessä "pappilaa". Sievä oli salaa kähveltänyt äitinsä kaapista ruokaa, ja nyt toimitti pikku apostoli lähetystoimensa papillisimmat tehtävät: söi herttaisen Sievä-ruustinnansa tarjoaman hyvän aterian.
Ja niin tuli pikku pappilaan ilta ja riihi pimeni. Nyke työnsi pehkuja riihen uuniin, kömpi itse Sissunsa kanssa pehkuille ja nukkui nokisessa uunissa turvattuna koko maailmaa vastaan. Kirkonkylässä vain oli taloissa puuhaa ja puhetta, ättästä. Siitä ihmeestä oli levinnyt Akun ja Sievän kautta tieto pikkuväelle, ja se väki nyt koki itse arvailla ja toisillansa arvuuttaa ja lopulta aikuisilta kysellä, mikä se ättä on.
Mutta ei vain löytynyt viisasta, joka olisi sen tiennyt.
* * * * *
Tuli aamu. Vallesmannille oli tullut sana Nyken häviämisestä ja oli vaadittu panemaan etsintä toimeen. Hän olikin jo jättänyt sen järjestämisen siltavoudin huoleksi ja lueskeli itse rauhassa sanomiansa.
Ja taas puuhasi rouva kukkinensa. Aamusella oli Sievä vieläkin häneltä perännyt mikä "ättä" on, ja miten ollakaan, niin hän oli vähä vähältä käynyt uteliaaksi. Yhä ja yhä vain johtui ajattelemaan, että mikähän se lasten omituinen "ättä" on.
Ja niinpä hän lopulta ei voinut hillitä herttaista uteliaisuuttansa, vaan kysäisi vallesmannilta:
"Kuule, Adolf! Mikähän ihme se on se lasten 'ättä'? Kun ne sitä hokevat."
Mutta vallesmanni ei viitsinyt puuttua asiaan, mutisi vain lukiessaan:
"No… mitä joutavia!… Hulluttelevat vain lapset."
Mutta kaiken lopuksi alkoi hänkin sitä hiljaa miettiä. Oli lopettanut lukemisen, oli mukava olo. Hän virahti sohvalle, sytytti sikarin ja loppujen lopuksi kysäisi rouvaltansa:
"Keltä se Sievä on sen 'ättän' kuullut?" Ei rouva tiennyt, ja niin alkoi asia hiljaa painua mielestä pois.
* * * * *
Nyt oli Nyke jo lähtenyt Sievän mukana riihestä liikkeelle. Hän oli nokinen ja poroinen. Kujasella, lähellä vallesmannin taloa, juosta hulahti vastaan vallesmannin nuori, aina iloinen koira Hula. Sitä huvitti Nyken pikkuinen Sissu, sen pienuus, repsukorvat, omituinen olemus. Aivanpa riemastui Hula.
ja niinpä se heittäytyi siinä riemun vallassa Sissun parhaaksi ystäväksi, hyppi, haukahteli, hulahteli kuin mikäkin Sissun kimpussa. Sitä iloa!
Mutta Nyke hätäytyi Sissun vuoksi. Ei hän arvannut Hulan riemuitsevan ja leikitsevän, vaan luuli sen aikovan pahaa. Hän heittäytyi tielle pitkäksensä Sissun suojaksi, puristi Sissua rintaansa vasten ja huusi hädissään. Hula siitä vain riemastui. Nyt se ilonsa vallassa tarttui hampain pikku mestarin housuntakuuksiin, nyhti ja retuutti niistä. Nyke itki ja parkui täyttä kurkkua. Sievä hätäytyi.
"Hula! Hula hoi!" koki hän itkeä ja asetella Hulaa. Siinä oli melua, haukuntaa, itkua, porua, Sievän hulatteluja. Rouva juoksi kauhuissaan paikalle, hätäytyi hänkin, koki erottaa Hulaa, torui ja huusi. Siinä oli iso hätä, kokonainen sota. Nyke oli valmis antamaan vaikka henkensä Sissunsa pelastukseksi. Lopulta repesi Nyken housujen takapuoli kokonaan Hulan hampaisiin, ja nytkös Hulalle riemu! Se loikki ja hyppi ja heiiautteli sitä hampaissaan repsottavaa housuntakapuotusta ja haukahteli aivan ilon vallassa.
Mutta selvittiin toki. Rouva siivoili parkuvaa mestaria.
"Herra siunaa!" päivitteli hän aivan menehtyneenä. Lopulta häntä huvitti pojan omituinen, likainen olemus ja varsinkin sen nyt paljaana paistava viaton takuus ja takana riippuva paidan "nenäliina". Saatuaan itkevät lapsukaiset hieman tyynnytetyiksi hän työnteli mestarin paidan helman jotenkuten housuihin, vei poikasen kotiinsa ja alkoi kysellä Nyken oloja ja asioita. Aluksi se Nyke vierasti, mutta Sievä selitti:
"Se on se poika, joka tietää mikä on ättä."
"Tämäkö?" Rouva innostui tutkimaan. Saikin hän selville mikä "ättä" on ja huudahti ihmeissään:
"Ässäkö se vain onkin!"
"Ättä!" myönsi itkevä poikanen. Rouva heltyi lopen. Kohta hän sai selville senkin, kuka Nyke on ja mitä varten hän on matkalla. Nyke altistui rouvan ystävyydestä kokonaan.
"Ja sitä ässääkö sinä lähdit sanomaan maailmalle?" hellitteli rouvaNyken puuhista huvitettuna.
"Titä", itkeä pillitti ja uikutti pikku mestari alttiisti, onnettomana.
"Herra siunaa!" Rouva oli ilon vallassa. Hän jatkoi, kysyi:
"Lähdit sanomaan ässää, mutta et osaa. Niinkö?"
"Niin", itki poikanen kaikella antaumuksella, ja nyt rouva hyvitteli ja helli pikku apostolia kuten ainakin viatonta enkeliä, puhellen hänelle:
"Niin vainenkin, Nyke! Se oli oikein että lähdit ässää muille neuvomaan, sillä siemenensä pitää miehen kylvää aikanaan." Pikku mestari alkoi niistä hyvittelyistä jo tyyntyä. Kohta levisi kylällekin tieto siitä, mikä oii se ihmeellinen ättä, jolla oli koko yönseutu päätä vaivattu, ja koko kylällä oli silloin ilo siitä, että pikku apostoli oli sittenkin saanut saarna-aiheensa selväksi selitetyksi. Asia oli herättänyt yleistä, tosin iloista mielenkiintoa. Niinpä Lapurin ukko, vanhaa korvoa vannehtiessaan, siitä puheli, oikeastaan viisasteli, arvellen:
"Ka sittenpähän taitaa nyt maailma ässän… Kun sen tuli ja osoitti, semmoinen mestari, joka ei itse sitä taida", hän siinä työtä tuhratessaan jutusti ja lisäsi:
"Niin että on siinä pojassa sittenkin mestarin vikaa… Kun selvittää senkin, jota ei taida."
Mutta eukkoväki asettui pikku mestaria puolustamaan, kuten aina vaimot lasta, ja niinpä Lapurin eukko miehensä puheisiin Nyken puolustukseksi ynseili, aivan äkäili:
"Kukahan meistä sitten taitaa", ynseili hän ja jatkoi:
"Niinhän se aina mies… Lähtee vain kuin tyhjä löyly haihattamaan ja… aikansa haihatettuaan sitten hajoaa ja haihtuu, ja onpahan tuota silti maailmassa viisautta enemmän kuin niellä jaksaa", puheli hän kuin miessuvulle ja miesviisaudelle äkäillen.
* * * * *
Ja nyt alkoivat tapaukset kehittyä nopeasti valtavaa lopputulostansa kohti. Nyke oli jo noudettu lähetysmatkaltansa kotiin. Äiti oli pukenut hänet lujiin housuihin eikä ollut raskinut erikoisemmin kovetakaan.
Mutta ynseä hän oli nyt pojallensa tämän suuren harminkin tähden. Ja kun ne tuojat sitten vielä kertoilivat niistä pikku mestarin vakaista ässä-puuhista, niin suuttunut äiti aivan siunaili ja manaili jo koko miessukuakin siinä yhdessä rysyssä.
"Mutta se on niin että", siunaili hän miessukua, "että mies ilmestyy mieheksi aina ennen aikaansa ja sanoo ässänsä jo ennen sen syntymistä, sillä… kukko asettuu aina kutsumatta lukkariksi."
Hän oli aivan harmistunut, puuhasi töitään aivan kiivaalla touhulla. Nyke oli ensi aluksi arastellut, mutta nyt pahimmasta selvittyänsä ja lujat housut saatuaan hän rohkaistui. Hän meni pihamaalle, heittäytyi siellä nurmikolle pitkäksensä ja itkeä porasi täyttä kurkkua. Hän huusi uhatta, ilman asiaa, härnätäkseen koko maailmaa, pakottaakseen sen kääntämään hellän huomionsa häneen.
Mutta ei. Ei kukaan ollut kuulevinaankaan.
"Antaa huutaa!" ynseilt äiti, ja siksi eivät muutkaan rientäneet lohduttamaan. Nyke siitä yltyi, potki vihaisesti ja parkui kuin syötävä.
Kunnes häntä sitten kohtasi vahinko. Se oli semmoinen viaton vahinko, semmoinen, joka tekee pikku lapset ja varsinkin miehenalut niin herttaisen miellyttäviksi ja josta taivaan enkelitkin iloitsevat, jos itse ovat vielä viattomia. Hän likasi housunsa.
Ja silloin hän kauhistui, aivan säikähti. Paikalla lakkasi huuto, kuin olisi tulppa suuhun lyöty, sillä kun se vahinko tulla rysähti niin äkkiä ja äänekkäästi, niin hän aivan kauhistui. Hän nousi, synkistyi, seisoi kauhuissaan. Ei auttanut muu kuin lähteä tupaan odottamaan äidin apua. Tuvassa seisoikin Jamu hänen äskeisestä huudostaan aivan pelästyneenä.
Mutta ei hellinnyt Nyken sisu, että olisi avoimesti voinut sanoa asiansa. Hän seisoksi vihastuneena, odotti että muuten huomattaisiin. Mutta kun ei huomattu ja kun sisu ei antanut paremmin ilmoittaa, niin hän lopulta ärähti vihaisesti Jamusta:
"Jamu haitee!"
Turhaan. Ei huomiota. Äiti puuhasi, Lötjönen tupakoi. Nyke yltyi. Nyt hän jo aivan ärjäisi:
"No haitee kyllä Jamu!"
Ja silloin äiti huomasi, niiskautti.
"Pojan pahus!" huudahti hän oitis, ja nyt voitti paha luonto äidin hellyyden. Hän sieppasi varvun, kuori pojan ja antoi ensi kerran vitsaa, puhdisti, puki uudet housut ja oli aivan kuohuksissaan. Nyke ei uskaltanut enää toratakaan. Seisoksi vain seinävierellä synkeänä, muljautteli vihaisesti ja niiskautteli itkua hilliten. Äiti touhusi kuohtuneena ja manaili:
"Minä jo arvelin… Että mitä se siitä Jamusta siinä!" Hän selosteli sitä tosi kiihkolla ja siinä kiivaasti puuhatessaan ynseili:
"Ja se on sitten vielä papiksi lähtijä!… Kun toisen, niskaan pahansakin panee. Niin että sillä laillako sinä teossa todistat!" Hän soimasi sitä tosissaan, mutta laiska Lötjönen tarttui asiaan ja selitti:
"Ka niinhän se papin pitääkin: synti pyttyyn ja pytty toisen myttyyn. Kuten evankeliumi käskee." Ei hän sitä juuri ilkeyksissään sanonut, mutta hänestä tuntui mukavalta saada sanoa renkimiehen viisaus ja selittää Raamattua. Äiti aivan kiihtyi ja kuohtui, puuhasi että helisi ja aivan kuin ilkkui pojallensa, puhellen:
"Mutta kyllä se paha aina itsensä ilmoittaa… Niin että löydetään oikea rikollinen, vaikka se pani sekin pyttynsä toisen myttyyn."
Mutta Justiitta toki joutui pikku mestarin turvaksi, heltyi sille oitis, kuten paras äiti. Kuultuaan että hänen lemmikkiään on nyt rangaistu, vieläpä semmoisesta rikoksesta, hän tuli aivan murheelliseksi pikku mestaria sääliessään, pahastui kurittajille ja nureksi surullisena:
"Pienen viat ne aina rangaistaan… vaikka olisivat miten luonnollisia ja tarpeellisia."
Mutta nuhdellaksensa hän sitä nurkui, vaikka oli itsekseen ja Nykelle nureksivinansa. Hän jatkoi:
"Mutta omalle sielulle kun tulee ihan iäinen vahinko ja vielä joka hetki, niin ei silloin oteta patukkaa, vaan sanotaan vain että: tottapahan se Herra armahtaa… Tai pannaan sitten sielunvihollisen myttyyn ja sanotaan että… se se rötösti."
Hän helli, silitteli ja hyväili pikku mestaria, pyyhki sen kyyneleiset, lian tahraamat silmät, puheli ja hyvitteli. Pikku mestari altistui, rauhoittui, ja niin alkoi taas hiljaa taloon rauha palata. Justiitta lupsautti taas poikaselle muiskun, kuten hellän äidin tulee, ja hyvitteli:
"Mutta lapsi vain vahingosta viisastuu… Viisastuuhan Nyke?Viisastuuko?"
"Viitattuu", lupasi nyyhkytyksiänsä lopetteleva pikku mestari alttiisti, ja hänen oli nyt taas hyvä olla.
Ja niin aikoi elämä muutoinkin solua ennallaan. Kun kulkija taas lähestyi Nykäsen taloa, näki hän Mestari Nyken seisoksivan entistäkin pönäkämpänä talonsa rappusilla, johon näkyi koko maalaiselämän viaton rauha, kuivamaan ripustettu hame, tuuleentuva riepumatto, tietä pitkin taivaltava yksinäinen vaeltaja. Savu nousi ennallaan saunasta ja riihestä, ja tuvassa tuoksuivat äidin makeat lämpimät.
Sillä äiti sai miehen. Pytty-Syyrakki rakenteli nyt ikiliikkujaansa omassa vajassa, Mestari Nyken isintimänä. Heidän välinsä muodostuivat nyt muuttuneissa oloissa hieman toisiksi, varsinkin kun Syyrakin mieltä ja ajatuksia olivat muuttaneet ne pastorin puheet "korkeudessa istujasta" ja "kuuluttajasta". Kina painui nyt hiljaisemmaksi, jopa aivan äänettömäksi altajauhamiseksi, käyttääkseni Syyrakin omaa sanaa.
Niin. Sillä kun Mestari Nyke nyt uusissa oloissa yritteli vielä iausuksia arvelujansa Syyrakin, ikämestarin töistä, niin tämä silloin vain halveksuvasti, ne papin puheet mielessä, äänteii:
"Puhu vain… Sillä korkeampaasi sinä kuulutat."
Ja ties herra mitä tietä pikku mestari liekin saanut tiedon siitä, että tuo kilpaileva mestari, Pytty-Syyrakki, alkaa käyttää hänen kuulutustansa hyväksensä. Justiitta se näet oli kuullut ukon kertoilevan pastorin niin puhuneeen, ja silloin hän Nykeänsä hyvitelläkseen mielisteli ja kehoitti:
"Mutta nyt elä sano hänelle enää yhtään sanaa? Ethän sano?"
"En!" lupasi poikanen ja vaikeni siitä päivin uhalla, päätti kukistaa ukon äänettömyydellä, kuten Israel päinvastoin kukisti Jerikon muurit pasuunansa äänellä. Hän vain piti vihaisesti silmällä ukkoa, kierteli alati sen läheisyydessä pulleana, äkäisenä, muljautteli vihaista silmäystä hattulierin alta, yleensä altajauhoi. Siitä levisi tieto kylälle. Lötjönen silloin puheli Nykestä:
"Ka sepä hänkin siitä vahingosta viisastui, niin että pani tukkoon suun… Kun sitä ei tiedä mitä siitä tulisi", puheli hän laiskasti ja sillä varsinaisella eli renkimiesviisaudellaan lisäsi:
"Sillä sana ei synny, vaan tehdään, niin että sitä ei ole tekijä varma mikä siitä tulee… Kun sen tulemiseksi ei ole enkeli käynyt neitseen tykönä."
Ja niin oli taas asiasta paljon uutta puhetta kylällä. Tämän vaikenemisen vuoksi puhuttiin siis nyt Pytty-Syyrakista enemmän kuin koskaan ennen. Hänestä puhuivat kaikki muut paitsi Nyke, joka vaikenemisellansa kuoppaa kaivaessaan tuli nostaneeksi ukkoa kuusen latvaan näkyville. Mutta hän vaikeni, vaikeni toivorikkaana ja uhallakin, ja Lötjönen sanoi, että Nyke nyt tappaa tyhjällä.
Mutta kaikesta huolimatta Pytty-Syyrakki eli, sillä: "Huonossa mestarissa ja laihassa kissassa on henki sitkeässä… Yhtä sitkeässä kuin tärkeätoimisessa laihan kissan kukistajassa tappamishalu" — puheli siitä asiasta renkimies Lötjöuen taas sitä varsinaista eli renkimiesviisauttansa, enkä minä tiedä, olisiko edullisempaa se sovelluttaa vaiko olla sovelluttamatta meihin hyviin mestareihin ja meidän sitkeäaatteisiin kissankukistajiimme.
Mutta muuttunut hän, Pytty-Syyrakki, tosin hieman oli, jopa paljonkin muuttunut pastorin puheiden ja arvoasemansa takia. Ei hän nyt enää puhunut pojintimallensa erin sen mestariarvoa alentavia, vaan puheli:
"Minä olen Herran avulla oppinut säästämään sanojani lähimmäisen suhteen", ja lisäili:
"Sillä miehelle on pahinta pippuria oikea tieto itsestänsä."
Säälistä pojintimaansa kohtaan hän siis siitä nyt vaikeni, sitä hän tarkoitti. Samoin hän oli, ja taaskin suureksi osaksi pastorin puheiden johdosta, hieman muuttanut mieltänsä uskonopissakin ja kaikessa, sillä hän koki olla pastorille mieliksi jo pelkästä kiitollisuudesta. Nyt hän jo osaksi saarnaili, varovasti tosin ja itse asiassa pojintimaansa altajauhaaksensa, teon todistusta vastaan. Tänäänkin oli seurat, ja hän saarnasi, puhui:
"Sillä tosin teon todistus on aina oikea, mutta se voi myös olla meille vaarallinen vierasmies, sillä se voi todistaa sekä vastaan että myötä." Se oli hyvin vakava saarna. Harvoin oli Syyrakki niin syvällisen vakaalla äänellä saarnannut. Hän puhui hengen uudistuksesta ja jatkoi:
"Sillä me puhumme omaamme, mutta teon todistus profeteeraa itsensä kautta ja todistaa ainoastaan sen, että meillä ihmisillä on suu viisaampi kuin käsi ja pää. Niin että huokiampi on olla profeetta sanoissa kuin teoissa." Ja niin pitkälti, hartaasti ja vakaasti. Eivät ne kuulijat tosin tienneet mitä hän sillä tarkoitti. Mestari Nykenkö teon todistusta vaiko omaansa tai sitten kaikkia yleensä, tai ei mitään erityistä. Mutta he altistuivat sillekin saarnalle ja heillä oli rauhaisa ja hyvä olo, ja renki Lötjönen arveli, että se saarna teon todistuksesta soveltui Syyrakin ikiliikkujaankin, ja sanoi:
"Viisauden, ollakseen oikeaa viisautta, pitää varoa, ettei joutuisi teolla todistamaan." Ei hän sillä kyllä ketään varoittanut eikä sitä erin tosissaan puhunut, mutta sanoi vain muutoin, käyttääksensä taaskin sitä varsinaista eli renkimiehen viisautta.
Mutta mestarin henki ei ollut onneksi lakannut kummastakaan, ei Nykestä eikä Syyrakista. Aina vain pihisi pientä kinaa, kun Nyke lausuili arvelujansa, mutta se meni jo elämän särpimenä.
Ja tänään sitten tapahtui ratkaiseva käänne Syyrakin ikiliikkujan kohtalossa. Talon silppukoneeseen tarvittiin uusi n.s. huimapyörä, ja kun ei ollut aikaa sitä tehdä ja ikiliikkujassa oli eräs siihen tarpeeseen sopiva pyörä, niin ukko päätti sen irroittaa ja asettaa silppukoneeseen. Niin alkoi ikiliikkuja pala palalta ikuisen liikuntonsa maailman suuressa taloudessa, ja toiset arvelivat, että se oli tuon samaisen ikiliikkujan ulkonaisen olemuksen lopun alku.
Sitä pyörää ukko nyt irroitteli, ja Nyke ja Virsu-Taavetti katselivat menoa. Virsu-Taavetti silloin arveli Syyrakin mieliksi sen liikkujasta:
"On se hyvästi ajateltu ja tehty värkki… Kun vain Herra voiman lainaa, niin ei siinä puutteellisuus näy!"
Mutta silloin puhkesi Nyke, jätti tyhjällä tappamisen, sai hengen ja puhelahjan. Lötjösen sanojen mukaan hänelle tuli nyt suuvahinko, sillä kehumisista kateellisena hän nyt sittenkin väitti vastaan ilmoittaen:
"Eipät ole hyvätti tehty." Ei Syyrakki häneen nyt suuttunut, mutta nyreytyi kuitenkin ja kysyi:
"No mitenkäs sen sitten pitäisi olla tehty? Että se olisi puutteeton?"
Ja silloin lopultakin Mestari Nyke lausui siinä isänsä konnulla sen saman viisauden, jota hän oli lähtenyt sanomaan kaikessa maailmassa silloin kun sylkäisi isänsä konnulle. Hattu syvällä päässä, pönäkkänä, kädet housuntaskuissa seisten hän mestarin tietoisuudella tyhjensi yhdellä iskulla kaiken profeetallisen viisauden, lausui ainoan oikean viisauden ja neuvon sanan, sanan, jota enempää ei neuvo ole voinut koskaan lausua. Hän lausui pönäkkänä:
"Te pitää olla tehty toitella tavalla."