Seuraavana aamuna heräsi Helen huutoon, jonka hän luuli kuulleensa unissaan. Hän nousi säpsähtäen istualleen. Auringonnousu kultasi ja punasi juuri harjanteitten mutkaista kuusilaitaa. Bo oli polvillaan ja palmikoitsi tukkaansa samalla kun hän koetti tirkistää ulos.
Ja kimakan huudon synnyttämä kaiku kiersi takaisin kallioista. Tytöt tunsivat Dalen äänen.
"Nell, Nell, herää jo!" huusi Bo hurjasti. "Tänne on tullut vieraita, hevosia ja miehiä!"
Helen nousi polvilleen ja tirkisti Bon olan yli. Dale, seisoen suorana ja varuillaan nuotion vieressä, heilutti hattuaan. Puiston tuonnimmaisesta metsättömästä päästä lähestyi lauma kuorma-aaseja, joita ratsastavat miehet ajoivat. Ensimmäisten miesten joukosta tunsi Helen Roy Beemanin.
"Tuo ensimmäinen on Roy!" hän huudahti. "En unhota milloinkaan hänen ratsastustapaansa. Bo, tämä kai tarkoittaa eno Alin tuloa."
"Varmasti. Saamme kiittää onneamme. Täällä olemme saaneet olla turvassa ja terveinä puhumattakaan ihanasta olostamme täällä. Katsohan noita paimenia. Katsohan nyt toki! Kyllä tämä sentään on suurenmoista!" lörpötteli Bo.
Dale kääntyi ja huomasi tyttöjen katsovan ulos. "Teidän on jo aika nousta!" huudahti hän. "Enonne on saapunut."
Vetäydyttyään jälleen majaan istui Helen hetkisen aivan liikkumatonna, sillä Dalen äänen omituinen sävy järkytti häntä. Hän kuvitteli ymmärtävänsä, että Dale oli pahoillaan tuon ratsujoukon tulosta ja sen aikomuksesta — viedä hänet täältä Pinessä olevalle maatilalle. Helenin sydän alkoi heti sykkiä nopeammin, mutta niin kumeasti kuin rinta olisi koettanut hiljentää sen ääntä.
"Kiiruhtakaa nyt, tytöt!" huusi Dale.
Bo oli jo polvillaan pienen puron rannalla olevalla litteällä kivellä pärskyttäen vettä ympärilleen kiireissään. Helenin kädet vapisivat niin, että hän tuskin voi nauhoittaa kenkiään ja kammata tukkaansa, ja hän viipyikin pukeutumisessaan paljon kauemmin kuin Bo. Kun hän tuli näkyviin, puristi muudan lyhyt tanakka mies, jolla oli karkeat vaatteet ja raskaat kengät, juuri Bon käsiä.
"Kas vain, olet aivan Raynerien näköinen", kuuli Helen hänen sanovan."Muistan isäsi, joka oli hyvin komea mies."
Heidän vieressään seisoivat Dale ja Roy, ja kauempana oli ryhmä hevosia ja miehiä.
"Eno, tuolta tulee Nell", sanoi Bo hiljaa.
"Niinkö?" Vanha karjankasvattaja hengitti syvään kääntyessään.
Helen kiiruhti. Hän ei ollut luullut voivansa muistaa enoaan, mutta silmäys vain noihin ruskeihin iloisiin kasvoihin ja noihin sinisiin, loistaviin, mutta kumminkin surullisiin silmiin herätti hänen muistonsa ja hän tunsi enonsa, samalla kun äitikin muistui omituisesti hänen mieleensä.
Eno ojensi kätensä ottaakseen hänet vastaan.
"Nell Auchincloss kiireestä kantapäähän asti!" huudahti hän suudellessaan Nelliä. "Olisin tuntenut sinut kaikissa tapauksissa."
"Eno Al", mumisi Helen, "muistan sinut, vaikka olinkin silloin vain nelivuotias."
"Ah, muistatko! Muistan sinut istumassa hajasäärin polvellani, mutta silloin oli tukkasi vaaleampi ja kiharampi. Kummatkin ominaisuudet ovat nyt hävinneet… Kuusitoista vuotta! Olet siis kaksikymmenvuotias nyt. Millainen hieno ja hartiakas tyttö sinusta on kasvanutkaan! Ja, Nell, olet kaunein Auchincloss, mitä milloinkaan olen nähnyt!"
Helen tunsi punastuvansa ja irroitti kätensä, kun Roy lähestyi tervehtiäkseen häntä. Hän seisoi avopäin, jäntevästi ja suorana, mutta eivät hänen kirkkaat silmänsä, eivät hänen tyynet kasvonsa eikä hänen ojennettu kätensä ilmaisseet mitään tuosta koetellusta uskollisuudesta ja suoritetusta työstä, jonka Helen tunsi hänen tehneen.
"Kuinka voitte, neiti Helen? Entä te, Bo?" sanoi hän. "Olette molemmat päivettyneet ja näytätte terveiltä. Olen todellakin viivytellyt tuomasta enoanne tänne, mutta luulin teidän viihtyvän täällä Miltin luona jonkun aikaa."
"Viihtyneet olemmekin", vastasi Bo viekkaasti.
"No istuutukaamme nyt!" sanoi Auchincloss hengittäen syvään.
Hän vei tytöt turvepenkille, jonka Dale oli valmistanut heille suuren kuusen juurelle.
"Olet varmaankin väsynyt. Kuinka voit?" kysyi Helen levottomasti.
"Väsynytkö! Voin ehkä hieman ollakin juuri tällä hetkellä. Mutta kun Joe Beeman ratsasti luokseni kertomaan teistä, unhotin heti, että olen väsynyt vanha hevoskaakki. En ole ollut näin terve vuosikausiin. Ehkä noin kauniit ja nuoret sisarentyttäret voivat tehdäkin minusta uuden miehen."
"Eno Al, minusta sinä näytät voimakkaalta ja terveeltä", sanoi Bo. "Ja niin nuoreltakin, että —"
"Niin, niin, kyllä tiedän", keskeytti Al. "Näen lävitsenne. Voitte tehdä enonne hyväksi paljonkin. Niin, tytöt, tunnen voivani hyvin. Mutta omituista tämä sittenkin on! Ehkä iloni saada nähdä teidät turvassa silloin, kun tuo kirottu Beasley-roisto —"
Helenin katsoessa häneen vakavasti hänen kasvonsa muuttuivat nopeasti — ja kaikkien näiden tukalien työn, taistelun ja tappioiden vuosien uurtamiin vakoihin yhtyi jotakin, joka ei ollut ikää eikä alistumista, vaan molempien aiheuttamaa surua.
"Viis hänestä kumminkin nyt!" lisäsi Al hitaasti ja lämmin hohde palasi jälleen hänen kasvoihinsa. "Dale, tulehan tänne."
Metsästäjä tuli lähemmäksi.
"Olen sinulle velkaa enemmän kuin milloinkaan voin maksaa", sanoiAuchincloss puristaen sisarentyttäret syliinsä.
"Ei, Al, ette ole velkaa minulle mitään", vastasi Dale miettiväisesti, katsoen muualle.
"Joutavia", murahti Al. "Siinä sen nyt kuulitte, tytöt. Kuuntelehan kumminkin, sinä villi metsästäjä, kun sanon. Ja te tytöt myöskin. Milt, en ole milloinkaan uskonut sinun osaavan tehdä mitään muuta kuin metsästää, mutta minun on kai nieltävä väärä luuloni sinusta nyt. Ja niin minä teenkin. Tulosi luokseni, kuten teit, vaikka sitten karkoitinkin sinut talostani, suunnitelmassasi pysyminen ja tyttöjeni suojeleminen tuolta yllätykseltä ovat suurimmat palvelukset, mitä minulle kukaan mies milloinkaan on tehnyt. Minua hävettää väärä tuomioni, ja tässä on käteni."
"Kiitoksia, Al", vastasi Dale hymähtäen ja tarttui ojennettuun käteen."Haluatteko leiriytyä nyt tänne?"
"Emme suinkaan. Lepäämme vain hieman, jolla aikaa saat kiinnittää tyttöjen matkatavarat aasien selkään, ja sitten lähdemme. Lähdet kai kanssamme?"
"Huudan sitten tytöt aamiaiselle", sanoi Dale poistuen vastaamattaAuchinclossin kysymykseen.
Helen, ymmärsi, ettei Dale aikonut tulla heidän kanssaan Pineen, ja tämä huomio hämmästytti häntä suuresti. Oliko hän toivonut Dalen tulevan?
"Tule tänne, Jeff!" huusi Al eräälle miehelleen.
Muudan lyhyt vääräsäärinen mies, jolla oli pölyiset vaateet ja auringon paahtamat kasvot, erosi joukosta. Hän ei ollut enää nuori, mutta hän hymyili poikamaisesti ja hänellä oli pienet kirkkaat silmät. Tullessaan otti hän omituisesti ränsistyneen hatun päästään.
"Jeff, tervehdi sisarentyttäriäni", sanoi Al. "Tämä on Helen ja isäntäsi tästä päivästä alkaen. Ja tämä tässä on Bo, kuten hänen nimensä nyt lyhennettynä kuuluu. Hänen nimensä on oikeastaan Nancy, mutta kun hän lepäsi vielä kätkyessään, sanoin häntä Bo-Peepiksi, ja se nimi hyväksyttiin. Tytöt, tässä näette työnjohtajani, Jeff Mulveyn, joka on ollut luonani parikymmentä vuotta."
Esitteleminen hämmästytti kaikkia noita kolmea, erittäinkin Jeffiä.
"Jeff, irroita kuormat ja satulat, sillä meidän on levähdettävä hieman", sanoi Al työnjohtajalleen.
"Nell, saat kyllä tekemistä ohjatessasi tuota joukkoa", nauroi Al. "Heillä ei ole vielä kenelläkään vaimoa. Mutta he ovatkin sellaisia veitikoita, ettei kukaan nainen heistä huolisikaan."
"Eno, toivoakseni ei minun milloinkaan tarvitse ruveta heidän isännäkseen", vastasi Helen.
"Kuinka? Sinun on ryhdyttävä siihen toimeen nyt heti", selitti Al. "Mitään roistoja eivät he kumminkaan ole. Olen sitäpaitsi saanut oivallisen uuden miehen."
Sanottuaan sen kääntyi hän Bohun päin ja tarkasteltuaan tämän sieviä kasvoja kysyi hän nähtävästi hyvin tosissaan: "Lähetitkö erään Carmichael-nimisen paimenen kysymään minulta työtä?"
Bo näytti hyvin hämmästyneeltä.
"Carmichael! En ole milloinkaan kuullut tuota nimeä ennen", vastasi Bo hämillään.
"No, sanoinhan sen jo, että tuo nuori veitikka valehteli", sanoiAuchincloss. "Mutta pidin tuon pojan näöstä ja annoin hänen jäädä."
Sitten kääntyi tilanomistaja laiskoittelevien paimenien puoleen.
"Las Vegas, tulehan tänne!" huusi hän kovasti.
Helen hurmaantui katsoessaan erästä pitkää ja solakkaa paimenta, joka vastahakoisesti erosi joukosta. Hänellä oli ruskeiksi ahavoittuneet kasvot, nuoret kuin pojan. Helen tunsi hänet, muisti tuon liehuvan punaisen kaulahuivin, heiluvan revolverin ja tuon hitaan, kannusten kilinän säestämän käynnin. Mies ei ollut kukaan muu kuin Bon ihailija, tuo las-vegasilainen paimen.
Sitten Helen katsahti Bohun ja nähtyään hänet oli hänen melkein mahdoton pidättää nauruaan. Tämäkin nuori neiti tunsi tuon vastahakoisesti ja luonteenomaisesti lähestyvän paimenen. Bo katsoi maahan punastunein poskin, ja Helen totesi ensimmäisen kerran, että Bokin voi joutua neuvottomaksi. Hän kalpeni ja muuttui sitten punaiseksi kuin ruusu.
"Kuulehan, sisarentyttäreni ei sano milloinkaan kuulleensa Carmichael-nimeä", sanoi Al vakavasti paimenen seisahtuessa hänen eteensä. Helen tiesi enon kohtelevan miehiään ankarasti, mutta nähdessään nyt hänen silmiensä ilmeen rauhoittui hän ja kuunteli huvitettuna.
"En voi sille mitään, isäntä", sanoi paimen hitaasti. "Vanha ja hyvä texasilainen nimi se kumminkin on."
Hän ei näyttänyt olevan ollenkaan hämillään, vaan oli yhtä tyyni, vapaa, kirkassilmäinen ja hidas kuin tuonakin päivänä, jolloin Helen oli mieltynyt hänen lämpimiin nuoriin kasvoihinsa ja terävään katseeseensa.
"Texas! Te tuolta Pan Handlesta kotoisin olevat miehet kerskailette aina tuolla Texasillanne. En ole nähnyt milloinkaan teidän texasilaisten voittavan ketään, ei ainakaan missourilaisia", vastasi Al äreästi.
Carmichael vaikeni kunnioittavasti ja karttoi huolellisesti katsomasta tyttöihin.
"Tulemme kaikki nimittämään sinua Las Vegasiksi kumminkin", jatkoi Al."Etkö sanonut sisarentyttäreni lähettäneen sinut luokseni?"
Nyt haihtui Carmichaelin tyyneys.
"Kuulkaahan, isäntä, muistini on melko huono", vastasi hän. "Sanoin vain —"
"Älä ollenkaan kieräile. Minun muistini ei ole huono", vastasi Al matkien toisen pitkäveteistä puhetta. "Sanoit, että sisarentyttäreni on luvannut sanoa hyvän sanan puolestasi."
Tässä katsoi Carmichael pelokkaasti Bohun ja tulos masensi hänet nähtävästi kokonaan. Hän luuli varmaankin Bon ilmeen tarkoittavan jotakin, jota se ei tarkoittanut, sillä Helen oli näkevinään siinä vain hämmennystä ja pelkoa. Tytön silmät olivat suuret ja loistavat ja kumpaankin poskeen alkoi ilmestyä punaa, kun hän koetti toipua hämmennyksestään.
"Etkö sanonutkin niin?" kysyi Al tiukasti.
Katseesta, jonka vanhus siirsi paimenesta tyttöihin, huomasi Helen, että hän aikoi huvitella Carmichaelin kustannuksella.
"Kyllä, isäntä", vastasi paimen nopeasti.
"No niin! Tuossa on nyt sisarentyttäreni. Toimi nyt niin, että hän sanoo tuon sanan."
Carmichael katsoi Bohun ja Bo häneen. Heidän katseensa olivat omituiset, ihmettelevät, ja muuttuivat vihdoin ujosteleviksi. Bo tuijotti lopulta maahan ja paimen unhotti nähtävästi kokonaan saamansa käskyn.
Helen laski kätensä enonsa käsivarrelle.
"Eno, tuosta kaikesta saatte syyttää minua", sanoi hän. "Kun juna pysähtyi Las Vegasissa, näki tämä nuorukainen meidät avoimessa ikkunassa ja arvasi varmaankin, että olemme orpoja ja ikävöiviä tyttöjä, jotka olemme eksyneet tänne Länteen, koska hän puhutteli meitä kauniisti ja ystävällisesti. Hän oli kuullut puhuttavan teistä ja kysyi, kuten otaksuin, piloillaan, luulimmeko teidän antavan hänelle työtä. Ja minä vastasin kiusoitellakseni Bota, että Bo varmaankin suostuu suosittelemaan häntä."
"Vai niin se olikin!" vastasi Al katsoen Bohun iloisesti. "Otin tämän Las Vegasin palvelukseeni hänen sanojensa perusteella. Sano nyt suosituksesi, ellet halua nähdä hänen menettävän paikkaansa."
Bo ei käsittänyt enonsa leikkiä, koska hän katsoi vakavasti paimeneen.Mutta hän oli kumminkin käsittänyt jotakin.
"Hän oli ensimmäinen, joka puhutteli meitä ystävällisesti täälläLännessä", sanoi hän katsoen enoaan silmiin.
"Tuo on kyllä melko hyvä suositus, mutta riittämätön", vastasi Al.
Kuuntelijat nauraa hihittivät ja Carmichael nojasi vuoroin kumpaankin jalkaansa.
"Hän on, hän on mainion ratsastajan näköinen", jatkoi Bo epäröiden.
"Paras, mitä milloinkaan olen nähnyt", myönsi Al sydämellisesti.
"Varmaankin on hän hyvä ampujakin", sanoi Bo toivovasti.
"Bo, hänen revolverinsa riippuu yhtä matalalla kuin Jim Wilsonin ja kaikkien noiden muidenkin texasilaisten ampujien. Tuo ei ollut mikään suositus."
"Silloin menen minä takuuseen hänen puolestaan", sanoi Bo lopullisesti.
"Se riittääkin." Auchincloss kääntyi nyt paimeneen päin. "Las Vegas, olet muukalainen parissamme, mutta olet tervetullut miesteni joukkoon, ja toivon, ettet milloinkaan petä meitä."
Auchinclossin ääni muuttuessaan leikillisestä vakavaksi ilmaisi Helenille, miten kipeästi vanha tilanomistaja tarvitsi uusia luotettavia miehiä, ja vihjaisi samalla tulevista kovista päivistä.
Carmichael seisoi Bon edessä hattu kädessään pyörittäen sitä yhtämittaa ympäri ja nähtävästi täynnä sanoja, joita hän ei saanut sanotuksi. Tyttö puolestaan näytti hyvin sievältä punaisine poskineen ja loistavine silmineen. Helen näki sillä hetkellä enemmän kuin hänen mykän hämmennyksensä.
"Neiti Rayner, olen teille hyvin kiitollinen", änkytti paimen hetken kuluttua.
"Olette hyvin tervetullut", vastasi Bo hiljaa.
"Lähdin heti seuraavassa junassa", lisäsi paimen.
Kun hän sanoi tämän, katsoi Bo suoraan häneen, mutta ei näyttänyt kuulevan.
"Miksi teitä sanotaan?" kysyi Bo sitten nopeasti.
"Carmichaeliksi."
"Kuulin sen. Mutta eikö eno nimittänyt teitä Las Vegasiksi?"
"Nimitti kyllä, mutta minun vikani se ei ole. Nuo paimentoverini rupesivat nimittämään minua niin heti. He eivät tiedä sen parempaa. Onpa niin ja näin, vastaanko siihen nimeen. Mutta, neiti Bo, oikea nimeni on Tom."
"En mitenkään voi sanoa teitä muuksi kuin Las Vegasiksi", vastasi Bo melko suloisesti.
"Mutta suokaa nyt anteeksi, en pidä siitä ollenkaan",, vastustiCarmichael.
"Ihmisiä nimitetään usein nimillä, joista he eivät pidä", vastasi Bo hyvin merkityksellisesti.
Paimen punastui hiusmartoa myöten. Helen ymmärsi yhtä hyvin kuin hänkin, että Bo vihjaisi tuohon viimeiseen rohkeaan nimitykseen, jonka paimen oli ylpeästi singonnut suustaan silloin kun juna lähti Las Vegasista. Helen aavisti myöskin hieman niitä vaikeuksia, joita Carmichael vielä saisi kestää. Dale huusi nyt tyttöjä aamiaiselle, ja niin säästyi tuo hämmästynyt nuorukainen enemmiltä pistelyiltä.
Tämä Helenin viimeinen ateria Paratiisissa aiheutti omituista ja selittämätöntä pidättyväisyyttä. Hänellä ei ollut juuri mitään sanomista. Bo oli vallattomimmalla tuulellaan, kiusoitteli lemmikeitään, laski leikkiä enonsa ja Royn kanssa, härnäsipä vielä Daleakin, joka näytti hieman vakavalta. Roy oli tavallinen kuiva ja järkevä oma itsensä. Ja Auchincloss, joka istui läheisyydessä, oli tarkkaavainen kuuntelija. Kun Tom ilmestyi näkyviin hiipien niin kissamaisen miellyttävästi leiriin kuin se olisi tiennyt olevansa kaikkien suosikki, voi tilanomistaja tuskin hillitä itseään.
"Dale, onko tuo se kirottu puuma?" hän huudahti.
"Kyllä. Sanomme sitä Tomiksi."
"Se olisi suljettava aitaukseen tahi kiinnitettävä ketjuun. En voi sietää puumia", vastasi Al.
"Tom on niin kesy ja vaaraton kuin kissa."
"Joutavia! Voit kertoa tuollaista tytöille, jos haluat, mutta et minulle. Olen vanha tekijä, kuten tiedät."
"Eno, Tom nukkuu käppyrässä vuoteeni jalkopäässä", sanoi Bo.
"Mitä?"
"Aivan varmasti. Eikö nukukin?"
Helen nyökäytti hymyillen myöntymykseksi. Sitten kutsui Bo Tomin luokseen, houkutteli sen nojaamaan päänsä etukäpäliin ja kerjäämään suupaloja.
"En olisi milloinkaan voinut uskoa tuollaista mahdolliseksi!" huudahti Al pudistaen suurta päätään. "Nuo suuret kissat ovat seuranneet jälkiäni metsissä sekä kuutamolla että pimeässä ja olen kuullut niiden kauhean huudonkin. Maailmassa ei ole mitään niin villiä ääntä kuin puuman. Vaikeroiko tämä Tom milloinkaan niin?"
"Joskus öisin", vastasi Dale.
"No hyvänen aika! Toivoakseni et kuljeta tuota keltaista veitikkaaPineen."
"En mitenkään!"
"Mihin aiot panna tämän suuren eläinkokoelmasi?"
Dale katsoi tarkkaavaisesti tilanomistajaan. "Aion pitää niistä huolta."
"Mutta kai sinä tulet mukaamme maatilalleni?"
"Miksi?"
Al raapi päätään ja katsoi hämmästyneenä metsästäjään. "Onhan tavallista, että käydään tuttavia tervehtimässä."
"Kiitoksia, Al. Kun ensimmäisen kerran tulen Pineen, joskus keväällä kenties, käyn ehkä katsomassa, miten voitte."
"Keväälläkö!" huudahti Auchincloss. Sitten hän pudisti päätään surullisesti ja hänen silmiinsä ilmestyi ennustava ilme. "Kunpa et tulisi silloin liian myöhään!"
"Al, tulette nyt terveeksi. Nämä tytöt parantavat teidät. En ole milloinkaan nähnyt teitä reippaampana kuin nyt."
Auchincloss ei jatkanut keskustelua tästä asiasta tällä haavaa, mutta aterian jälkeen, kun muut miehet tulivat katsomaan Dalen asuntoa ja lemmikeitä, kuulivat Helenin terävät korvat keskustelun uudistuvan.
"Kysyn sinulta vielä kerran, tuletko?" sanoi Auchincloss hiljaa ja kiihkeästi.
"En. En sovi sellaisiin oloihin", vastasi Dale.
"Milt, puhu nyt järkeä. Et voi koko ikääsi metsästellä karhuja ja kesyttää puumia", vastusti vanhus.
"Miksi en?" kysyi metsästäjä miettiväisesti.
Auchincloss nousi ja pudisteli itseään kuin hillitäkseen äreää luontoaan ja laski sitten kätensä Dalen käsivarrelle.
"Ensiksikin senvuoksi, että sinua tarvitaan Pinessä."
"Mitä? Kuka minua siellä tarvitsee?"
"Minä. Olen pian loppuun kulunut. Ja Beasley on vihamieheni. Nell perii maatilani ja kaiken muunkin omaisuuteni. Maatilan hoitajan täytyy kumminkin olla mies eikä kukaan muu kuin mies voi pitää sitä hallussaankaan. Ymmärrätkö nyt? Työ on suurenmoinen. Haluan sinut tilanhoitajakseni nyt heti."
"Ah, saatat minut aivan sanattomaksi", vastasi Dale. "Olen sinulle hyvin kiitollinen. Mutta asia on nyt kumminkin niin, että vaikka voisinkin hoitaa tuon toimen, en luullakseni haluaisi."
"Koeta sitten innostua asiaan. Siihen ei mene pitkää aikaa. Mielenkiintosi herää kyllä. Nämä seudut kehittyvät vielä. Huomasin sen jo vuosia sitten. Hallitus karkoittaa apachit pian täältä, jolloin uudisasukkaat rientävät tänne. Tulevaisuus näyttää suurenmoiselta, Dale. Sinun on ryhdyttävä toimeen nyt ja —"
Auchincloss epäröi hieman ja sanoi sitten hiljempaa: "— ja koetettava saada tyttö omaksesi. Olen sinun puolellasi."
Dalen suuri ruumis näytti hätkähtävän. "Ah, oletteko aivan pyörällä päästänne!" hän huudahti.
"Minäkö pyörällä päästäni?" huudahti Auchincloss. Sitten hän kirosi."Sanon sinulle minuutissa, millainen olet."
"Mutta, Al, puhutte todellakin kuin vanha houkka."
"Miksi niin?"
"Senvuoksi, ettei tuo ihmeellinen tyttö halua milloinkaan katsoa minuun päinkään", vastasi Dale vaatimattomasti.
"Huomaan hänen jo kiintyneen sinuun", sanoi Al töykeästi.
Dale pudisti päätään kuin väitteleminen vanhan tilanomistajan kanssa olisi ollut toivotonta.
"No viis siitä", jatkoi Al. "Ehkä olen vanha houkka, erittäinkin siinä suhteessa, että kiinnyn sinuun. Toistan kumminkin vieläkin — haluatko tulla Pineen luokseni työnjohtajakseni?"
"En."
"Milt, minulla ei ole poikaa ja minä pelkään Beasleytä", kuiskasi Al liikutettuna.
"Al, pakotatte minut häpeämään", sanoi Dale käheästi. "En voi tulla. En uskalla."
"Etkö uskalla?"
"Al, en oikein tiedä, mikä minua vaivaa. Mutta pelkään paljastavani itseni, jos tulen sinne."
"Silloin olet sinäkin kiintynyt tuohon tyttöön."
"En tiedä, mutta pelkään kumminkin. Senvuoksi en haluakaan tulla."
"Kyllä sinä tulet ja —"
Helen nousi sykkivin sydämin ja kuumennein korvin ja poistui niin kauaksi, ettei hän voinut kuulla. Hän oli kuunnellutkin liian kauan sellaista, jota ei oltu tarkoitettu hänen korvilleen, mutta hän ei ollut kumminkaan pahoillaan. Hän käveli muutamia kymmeniä metrejä puron rantaa pitkin puiden alta niityn aukean päähän ja seisoessaan siellä tunsi hän kauniin näköalan tyynnyttävän hänen mielenliikutuksensa. Seuraavat hetket muodostuivat sitten onnellisimmiksi hänen Paratiisissa viettämistään ja sisällysrikkaimmiksi hänen elämästään.
Hänen enonsa huusi hänet kumminkin pian luokseen.
"Nell, Dale haluaa lahjoittaa sinulle mustan hevosensa. Suostuin jo siihen sinun puolestasi."
"Ranger on paremman hoidon tarpeessa kuin minä voin antaa sille", sanoi Dale. "Se juoksentelee vapaana metsissä suurimman osan ajastaan. Olisin hyvin kiitollinen, jos ottaisitte sen. Ja Pedron myöskin."
Bo siirsi kostean katseensa Dalesta sisareensa.
"Tietysti hän haluaa Rangerin. Koettakaapas tarjota sitä minulle."
Dale seisoi siinä odottaen huopapeite käsissään valmiina satuloimaan hevosen. Carmichael kiersi Rangeria arvostellen sitä terävästi, kuten paimen ainakin.
"Las Vegas, tiedättekö oikeastaan mitään hevosista?" kysyi Bo.
"Minäkö? Jos joskus ostatte tahi myytte hevosia, on teidän kutsuttava minut siihen tilaisuuteen", vastasi Carmichael.
"Onko Ranger mielestänne hyvä?" jatkoi Bo.
"On! Ostaisin sen heti, jos vain voisin."
"Las Vegas, olette myöhästynyt", sanoi Helen lähestyessään ottaakseen hevosen haltuunsa. "Ranger on minun."
Dale käänsi huopapeitteen kaksinkerroin ja heitti sen hevosen selkään.Sitten hän heilautti voimakkaalla nykäisyllä satulan paikoilleen.
"Kiitoksia teille hyvin paljon lahjastanne", sanoi Helen hiljaa.
"Ei ansaitse. Olen vain iloinen saadessani antaa sen teille", vastasi Dale ja lisäsi hetken kuluttua vetäistyään remmejä ja hihnoja vielä muutamia kertoja. "Kas niin. Se on nyt valmis käytettäväksenne."
Sanottuaan sen nojautui hän satulaan ja katsoi Heleniä, kun tämä taputteli ja hyväili Rangeria. Helen, ollen nyt voimakas ja tyyni naisellisessa tietoisuudessaan omastaan ja Dalen salaisuudesta ja voiden täydellisesti hillitä itsensä, katsoi suoraan ja vakavasti Dalea silmiin. Dalekin näytti voivan hillitä itsensä, vaikka hänen päivettyneet poskensa olivatkin hieman kalpeammat.
"En voi kumminkaan kiittää teitä tarpeeksi enkä milloinkaan korvata teille sisarelleni ja minulle osoittamianne palveluksia", sanoi Helen.
"Ei teidän tarvitsekaan. Ja palvelukseni, kuten niitä nimitätte, ovat tehneet minulle vain hyvää."
"Tuletteko Pineen kanssamme?"
"En."
"Mutta tulette kai kumminkin pian?"
"En luullakseni", vastasi Dale katsoen syrjään.
"Milloin vasta?"
"Ehkä sitten keväällä."
"Keväälläkö? Sinne on vielä niin pitkä aika. Ettekö halua tulla katsomaan minua jo ennen?"
"Kyllä, jos vain voin päästä Pineen."
"Olette ensimmäinen Lännessä saamani ystävä", sanoi Helen vakavasti.
"Saatte kyllä useampia, ja luullakseni pian unhotatte hänet, jota sanoitte metsien mieheksi."
"En unhota milloinkaan ketään ystävääni. Ja parempaa kuin te ei minulla milloinkaan ole ollut."
"Olen ylpeä muistaessani sen."
"Mutta muistatteko te — lupaatteko tulla Pineen?"
"Lupaan."
"Kiitos sitten. Kaikki on nyt hyvin. Hyvästi ystäväni."
"Hyvästi", sanoi Dale puristaen hänen kättään. Hänen katseensa oli tyyni, lämmin ja kaunis, mutta kumminkin surullinen.
Auchinclossin sydämellinen ääni rikkoi lumouksen. Silloin Helen huomasi, että muut olivat jo nousseet satulaan. Bo oli ratsastanut aivan heidän viereensä. Hänen kasvonsa olivat vakavat, iloiset ja surulliset, kaikkea samalla kertaa, kun hän sanoi jäähyväiset Dalelle. Kuorma-aasit olivat jo matkalla viheriälle rinteelle päin. Helen nousi viimeiseksi satulaan, mutta Roy erosi kumminkin Dalesta viimeiseksi. Pedro seurasi mukana vastahakoisesti.
Matkue, joka kiipesi ruskeata ja tuoksuvaa tietä ylöspäin tummien kuusien varjossa, oli iloinen ja laulut kajahtelivat. Helenkin tunsi itsensä hyvin onnelliseksi, vaikka eron aiheuttama tuska ei haihtunutkaan hänen rinnastaan.
Hän muisti, että rinteen puolivälissä oli tiessä mutka, ennenkuin se poikkesi aukealle mäelle. Matka sinne tuntui pitkältä, mutta vihdoin kumminkin päästiin sinne. Hän pysähdytti Rangerin voidakseen viimeisen kerran katsoa laaksoon.
Se näkyi alempaa tummanviheriänä ja kirkkaan keltaisena niittynä, joka nukkui länteen painuvan auringon valossa kauniina, villinä ja eristettynä. Sitten huomasi hän Dalen seisovan kuusien ja mäntyjen välisessä aukossa ja heiluttavan hänelle kättään. Helen vastasi tervehdykseen.
Roy tavoitti hänet silloin ja pysähdytti myöskin hevosensa. Hän heilutti hattuaan Dalelle ja huudahti niin kimakasti, että se herätti nukkuvan kaiun, joka kiersi omituisesti kalliosta kallioon.
"Milt ei ole ennen milloinkaan ymmärtänyt, mitä yksinään olo merkitsee, mutta kyllä hän sen nyt käsittää", sanoi hän kuin ääneen ajatellen.
Ranger lähti kävelemään omasta halustaan ja poistuen pengermältä painautui se kuusikkoon. Paratiisi häipyi Helenin näkyvistä. Tuntikausia ratsasti hän sitten varjoista ja tuoksuvaa polkua eteenpäin ihaillen värien ja luonnon kauneutta ja kuunnellen virtaavan veden kohinaa ja lorinaa, mutta koko ajan muistellen kumminkin tuota suloista ja kohtalokasta toteamista, joka oli lumonnut hänet, tuota, että metsästäjä, tuo metsien omituinen mies, joka oli niin perillä luonnosta ja niin vieras kaikille mielenliikutuksille, joka oli niin yksinäinen, vaatimaton ja voimakas kuin luonnonvoimat, jotka olivat kasvattaneet hänet, oli rakastunut häneen tietämättä sitä.
Dale seisoi käsivarsi kohotettuna ja katsoi, miten Helen ratsasti pengermällä ja katosi metsään. Näytti kuin kuusikkomäki olisi niellyt hänet. Hän oli mennyt. Dale laski hitaasti kätensä liikkein, jotka ilmaisivat omituista lopullisuutta ja kaunopuheista toivottomuutta, joista hän oli aivan tietämätön.
Hän meni niitylle ja sitten asuntoonsa syventyen metsästäjän moniin tehtäviin. Mutta niitty ei tuntunut enää samalta kuin ennen, ei hänen kotinsa eikä työkään.
"Tällainen on kai luonnollista", puheli hän itsekseen alistuvasti, "mutta hyvin outoa minulle. Sellaista siitä seuraa, kun saa ystäviä. Nell ja Bo ovat nyt tämän erotuksen syynä, jollaista en milloinkaan ennen ole huomannut."
Hän totesi, että tuon erotuksen olivat muodostaneet vastuunalaisuuden tunne, tyttöjen toveruuden aiheuttama viehätys ja vilkkaus, ja lopulta ystävyys. Mutta hän luuli tuon tunteen haihtuvan pian nyt, kun sen aiheuttajat olivat poistuneet.
Ennenkuin hän oli työskennellyt tuntiakaan leirissään, totesi hän muutoksen tapahtuneen, mutta se ei ollut kumminkaan sellainen kuin hän oli luullut. Hänen ajatuksensa olivat aina olleet työssä kiinni, millaista se sitten lienee ollutkaan, mutta nyt hän työskenteli ajatusten harhaillessa omituisesti muualla.
Pieni karhunpenikka vinkui hänen kintereillään, kesy peura tuntui katselevan häntä miettiväisesti ja kysyvästi, ja suuri puuma harhaili sinne tänne kuin etsien jotakin.
"Kaipaatte kaikki luullakseni heitä", sanoi Dale. "He ovat kumminkin nyt poistuneet ja teidän on tyydyttävä minuun."
Jonkunlainen epämääräinen kyllästymisen tunne lemmikkeihinsä hämmästytti häntä. Äkkiä hän tuskastui itseensä ja hämmästyi — mielialoja, jotka olivat hänelle kokonaan tuntemattomia. Useita kertoja, kun hän oli vaipunut mietteihinsä vanhaan tapaansa, huomasi hän etsivänsä katseellaan Heleniä ja Bota. Ja jokainen kerta oli järkytys voimakkaampi. He olivat menneet, mutta heidän jättämänsä tunnelma ei haihtunut. Sitten kuin hän oli lopettanut askareensa, meni hän hajoittamaan majaa, jossa tytöt olivat asuneet. Kuusenoksat olivat kuivuneet ruskeiksi ja varisivat, tuuli oli kallistanut katon ja seinät nojautuivat sisäänpäin. Koska tuota pientä asuntoa ei enää tarvittu, oli kai parasta, että hän hajoitti sen. Dale ei tiennyt, että hänen katseensa oli tiedottomasti usein suuntautunut sinnepäin. Senvuoksi hän menikin sinne aikoen hävittää sen.
Ensimmäisen kerran sen jälkeen kuin Roy oli rakentanut tuon majan, meni hän nyt sinne sisälle! Mikään ei ollut varmempaa kuin se, että hän tunsi outoa mielenliikutusta, jota hän ei ollenkaan käsittänyt. Huopapeitteet olivat levällään kuusen oksilla epäjärjestyksessä ja kiiruhtavien käsien syrjään heittäminä, mutta kumminkin säilyttäen vielä jotakin pyöreistä laskoksista, joissa nuo solakat vartalot olivat levänneet. Mutta harso, jota Bo oli usein käyttänyt, paitsi neulastyynyä, ja punainen nauha, jota Helen oli käyttänyt tukassaan, riippui muutamasta oksasta. Nuo esineet olivat ainoat, jotka tytöt olivat unhottaneet. Dale katseli niitä tarkkaavaisesti, sitten huopapeitteitä ja lopuksi tuon pienen tuoksuvan majan muitakin erikoiskohtia ja poistui sieltä sellainen kummallinen tunne mielessään, ettei hän voi hävittää majaa, jossa Helen ja Bo olivat asuneet niin kauan.
Sitten hän tarttui innokkaasti pyssyynsä ja läksi metsästämään. Hänen lihavarastonsa talveksi oli vielä kokoamatta. Ponnistukset sopivat hänen tunnelmaansa, hän kiipesi kauaksi ja sivuutti monta varuillaan olematonta peuraa voidakseen olla murhaamatta ja kaatoi lopulta muutaman, joka läksi hurjasti pakoon. Ammuttuaan sen ryhtyi hän tuohon Herkulekselle sopivaan työhön: kantamaan koko tuota suurta ruhoa kokonaisena kotiin. Ollen siten kuormitettu horjui hän puiden alla hikoillen äärettömästi ja ollen usein aivan tukehtumaisillaan ja nääntymäisillään ponnistuksiin, kunnes hän vihdoin saapui kotiinsa. Siellä hän heitti peuran hartioiltaan maahan ja kumartui katsomaan sitä rinnan noustessa ja laskeutuessa vielä kovasti. Mutta ei sen väijyminen eikä mestarillinen laukaus, ei sellaisen painon kotiin kantaminen, jossa olisi ollut työtä kahdellekin miehelle, eikä tuon kauniin saaliin katseleminen tuottanut Dalelle sellaista iloa kuin ennen.
"Olen hieman hajamielinen", mumisi hän kuivatessaan hikeä kuumilta kasvoiltaan. "Tahi ehkä hieman pyörällä päästäni, kuten sanoin Alinkin olevan. Mutta kyllä se haihtuu."
Mutta mikä häntä sitten lieneekään vaivannut, se ei haihtunut. Kuten ennenkin päivän kestäneen metsästyksen jälkeen istuutui hän nuotion ääreen katselemaan, miten auringonlaskun kultainen hohde muuttui jyrkänteillä. Vanhasta tottumuksesta silitteli hän kesyn puumansa karvaista päätä ja tarkasteli, miten kulta muuttui punaiseksi ja sitten tummeni, kunnes hämärä kietoi seudun vaippaansa kuin huopapeite. Hän kuunteli, kuten ennenkin, putouksen unista ja nukuttavaa kohinaa ja huomasi, että vanha tuttu kauneus, villeys, hiljaisuus ja yksinäisyys olivat samat kuin ennenkin, mutta vanha tyytyväisyys tuntui omituisesti haihtuneen.
Suruissaan totesi hän silloin, että hän kaipasi tyttöjen hauskaa seuraa. Hitaissa muisteloissaan ei hän erottanut Heleniä Bosta. Kun hän meni vuoteelleen, ei hän nukkunutkaan heti, vaikka aina ennen jo muutamien hetkien kuluttua, kun hiljaisuus tuli syvemmäksi ja tuuli humisi puissa, hän oli vaipunut uneen. Tämä yö oli kumminkin erilainen. Vaikka hän oli väsynyt, ei hän kumminkaan saanut unta. Salot, vuoret, niityt ja leiri tuntuivat menettäneen jotakin. Pimeyskin tuntui autiolta. Ja kun hän vihdoin nukkui, kiusasivat levottomat unet häntä.
Hän nousi silloin, kun päivä rupesi kirkkaasti sarastamaan, ja ryhtyi töihinsä notkeasti kuin ainakin hirvien metsästäjä.
Tämän vaivalloisen päivän illalla, joka oli ollut aivan täynnä vanhaa jännitystä, työtä ja vaaroja ja uusia huomioita, oli hänen pakko tunnustaa, ettei metsästys enää tyydyttänyt häntä.
Ollessaan vuorilla tänään, kun tuuli puhalsi tuimasti häntä kasvoihin ja heilutteli alempana olevia autioita kuusikoita, oli hän monta kertaa huomannut katselevansa jonnekin näkemättä mitään, pysähtyvänsä tarpeettomasti ja haaveilevansa enemmän kuin milloinkaan ennen elämässään.
Kerran, kun komea hirvi oli ilmestynyt muutamalle kallioiselle harjulle, hirnunut uhmaavasti näkymättömille kilpailijoille ja muodostanut pilkan, jonka olisi pitänyt panna jokaisen metsästäjän suonet sykkimään, ei Dale ollut kohottanutkaan pyssyään. Hän oli silloin juuri ollut kuulevinaan Helenin sanovan: "Milt Dale, ette ole mikään intiaani. Antautumalla kokonaan villiin metsästäjän elämään menettelette itsekkäästi. Sellainen ei ole oikein. Rakastatte tätä yksinäistä elämää, mutta sellainen ei ole työtä. Työtä, jota ei tehdä muiden hyväksi, ei voida sanoa oikean miehen työksi."
Siitä hetkestä alkaen rupesi hänen omatuntonsa soimaamaan häntä. Ei sillä, mitä hän rakasti, vaan sillä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä, oli jotakin merkitystä maailmassa hyvästi täytettyyn velvollisuuteen nähden. Vanha Al Auchincloss oli ollut oikeassa. Dale kulutti vain voimansa ja järkensä turhaan sen sijaan että hän olisi käyttänyt niitä Lännen kehittämiseksi. Hän oli nyt saavuttanut kypsyytensä. Jos hän tiedoillaan luonnonlaeista olikin oppinut ymmärtämään ihmisten taistelun olemassaolostaan, paikoista ja omistusoikeudestaan, ja senvuoksi ruvennut halveksimaan heitä, ei hänen silti tarvinnut pysytellä erillään heistä ja työstä, joka oli tarpeen tässä käsittämättömässä maailmassa.
Dale ei vihannut työtä, vaikka hän rakastikin vapautta. Oleskeleminen yksinään luonnonhelmassa luonnonvoimien parissa, työskenteleminen, haaveileminen, laiskoitteleminen, kiipeileminen ja nukkuminen, velvollisuuksista, suruista, kahleista ja ihmisten mitättömistä riemuista välittämättä, olivat aina olleet hänen ihanteitaan. Paimenet, vartijat, lampaiden kaitsijat ja maanviljelijät kulkivat paikasta paikkaan ja työstä työhön saamastaan pienestä palkasta. Tuollaisessa elämässä ei ollut milloinkaan mitään kaunista ja merkityksellistä heille. Hän oli poikasena tehnyt kaikenlaista työtä maatiloilla, ja kaikessa tuossa turhanpäiväisessä voimien kulutuksessa oli hänestä halkojen sahaaminen tuntunut mieluisimmalta. Kerran oli hän lopettanut työnsä karjan merkitsemisessä senvuoksi, että palaneen nahan haju ja muutaman säikähtyneen vasikan ammuminen olivat tehneet hänet sairaaksi. Jos ihmiset olisivat rehellisiä, ei karjan merkitseminen olisi ollenkaan tarpeellista. Hän ei ollut milloinkaan halunnut vähintäkään omistaa maata eikä karjalaumoja eikä tehdä itselleen edullisia kauppoja karjanostajien kanssa. Miksi olisi ihmisen pakko tehdä kauppoja, myydä hevosia tahi tehdä hieman työtä toisen ihmisen tappioksi? Itsesäilytysvaisto on elämän ensimmäinen laki. Mutta siten kuin kasvit ja puut, linnut ja pedot tulkitsevat tuota lakia, armottomia ja taipumattomia kun ne ovat, eivät ne kumminkaan ole ahneita eikä epärehellisiä. Ne elävät sen mukaan, mikä on parasta suurimmalle joukolle niistä.
Mutta Dalen elämänkatsomusta, joka oli yhtä kylmä, selvä ja taipumaton kuin luontokin, alkoi Helen Raynerin sanoihin sisältyvä inhimillinen vetoaminen järkyttää. Mitä hän oikeastaan tarkoittikaan? Ei suinkaan sitä, että hän tukahduttaisi luonnonrakkautensa, vaan sitä, että hän oppisi tuntemaan itsensä. Monissa tuon tytön sanoissa oli järkeä. Dale oli nuori, voimakas ja järkevä, vapaa kaikesta saastasta ja juoppoudesta. Hän voi tehdä jotakin muiden puolesta. Keiden sitten? Esimerkiksi vanhan rouva Cassin, joka oli iäkäs ja työhön kykenemätön nyt, tahi Al Auchinclossin, joka oli kuolemaisillaan, pelkäsi vihollisiaan ja toivoi, että hänen sukulaisensa saisivat periä hänen omaisuutensa ja muut hänen työnsä tulokset, tahi noiden molempien tyttöjen, Helenin ja Bon, jotka olivat aivan outoja täällä Lännessä ja joiden oli tutustuttava suuren maatilan hoitoon ja kilpaileviin harrastuksiin. Dale ajatteli vielä muitakin tuon pienen Pinen asukkaita, jotka eivät olleet onnistuneet, joiden elämä oli kovaa ja joita ehkä ystävällisyys ja apu voisivat ilahduttaa.
Millainen sitten oli Milt Dalen velvollisuus itseään kohtaan? Koska ihmiset ryöstivät toisiltaan ja ahdistivat heikompiaan, oliko hänen käännettävä selkänsä tuolle niin sanotulle sivistykselle, vai oliko hänen muututtava muiden ihmisten kaltaiseksi? Selvästi kuin kellon kilinä kuului vastaus, ettei hänen velvollisuutensa ollut tehdä kumpaakaan. Ja sitten hän näki, miten tuo pieni Pinen kylä samoin kuin muukin maailma tarvitsi hänen laisiaan miehiä. Hän oli mennyt luontoon, metsiin ja erämaahan kehittyäkseen, ja kaikki hänen tulevaisuutensa arvostelut ja ponnistukset tulisivat olemaan tuon kehityksen tuloksia.
Siten Dale, maatessaan eristetyn puistonsa pimeydessä ja hiljaisuudessa, tuli tällaiseen johtopäätökseen, jota hän piti vain taistelun alkuna.
Kului kauan, ennenkuin hän pääsi selville tämän taistelun oikeasta luonteesta, mutta vihdoin kehittyi se sellaiseksi näennäiseksi mahdottomuudeksi, että Helen Rayner oli avannut hänen silmänsä näkemään, millaiset hänen miehenvelvollisuutensa olivat. Hän tunsi hyväksyvänsä ne, vaikka hän oli huomaavinaankin omituisen esteen tuossa hämmentävässä, järkyttävässä ja suloisessa pelossa — lähestyä häntä joskus vielä.
Silloin kiintyivät hänen ajatuksensa nopeasti tyttöön, ja luopuen kaikesta vastustuksestaan heittäytyi hän tuntemattomien, omituisten mielikuvien valtaan.
Kun hän heräsi seuraavana päivänä, oli taistelu kovimmillaan. Hänen järkensä oli toiminut nukkuessakin. Ensimmäiseksi muistuivat hänen mieleensä Al Auchinclossin merkitykselliset sanat: "Koeta saada tyttö puolellesi!" jotka olivat kauniit kuin auringonnousu.
Vanhus oli liioitellut. Hän oli puhunut aivan mahdottomista asioista. Senvuoksi karkoittikin Dale tuollaiset mietteet mielestään heti. Tähtiä ei voida temmata taivaalta, elämää ei voida mitata eikä luonnon salaisuus ole olemassa ainoastaan täällä maailmassa — näitä teorioja ei ole sen mahdottomampi todistaa kuin sitäkään, että Helen Rayner on luotu häntä varten.
Kumminkin oli hänen omituinen sekautumisensa Dalen elämään aiheuttanut sellaisen häviön, että hän nyt vasta alkoi käsittää sen laajuutta.
* * * * *
Hän kuljeskeli metsissä kuukauden päivät. Oli lokakuu, tuo kultainen ja päättävä vuodenaika, jolloin kaikkialla tuohon autioon tummanviheriään seutuun tammien ja haapojen loistavat värit muodostivat kauniita läikkiä. Dalella oli aina pyssy mukanaan, mutta hän ei käyttänyt sitä milloinkaan. Hän voi kiivetä peninkulmittain toiselle tahi toiselle suunnalle erikoisetta päämäärättä. Hänen silmänsä ja korvansa eivät kumminkaan milloinkaan olleet olleet herkemmät käsittämään luonnon salaisuuksia. Hän voi seisoa tuntikausia jollakin jyrkänteellä ja katsella etäisyyteen, missä haapojen kullanväriset läikät loistivat kirkkaasti tummanviheriöiltä vuortenrinteiltä. Hän heittäytyi mielellään pitkäkseen jonkun niityn päässä olevaan haavikkoon ja lepäsi tuossa loistossa kuin kullan-, purppuran- ja punaisenvärisellä peitteellä valkoisten puunrunkojen varjojen keskellä. Haapojen lehdet lepattivat aina niin herkeämättä ja ihmeellisesti kuin hänen valtimonsakin sykkivät hänen tahdostaan välittämättä, olipa sitten ilma tyyni tahi tuulinen. Usein hän nojautui jonkun vuoristovirran reunalla olevaan sammaltuneeseen kallioon kuunnellakseen, katsellakseen ja tunteakseen kaikkea siinä piilevää, samalla kun hän muisteli erästä tummasilmäistä tyttöä. Hän istuskeli autioilla vuortenhuipuilla kuin kotka katsellen Paratiisiaan, joka muuttui yhä kauniimmaksi, mutta ei kumminkaan enää samaksi kuin ennen, ei tuoksi, joka oli täyttänyt hänet tyytyväisyydellä ja ollut hänelle kaikki kaikessa.
Myöhään lokakuussa satoi ensimmäisen lumen. Se suli heti puiston eteläosassa, mutta pohjoiset rinteet ja korkeammalla olevat harjut ja kukkulat pysyivät valkoisina.
Dale oli työskennellyt nopeasti ja kovasti hankkiessaan ja suolatessaan lihaa talveksi. Nyt hän kulutti päivänsä hakkaamalla ja pilkkomalla puita poltettavaksi niiden kuukausien kuluessa, jolloin hän ei lumelta pääse mihinkään. Hän odotti noita tummanharmaita, nopeasti kiitäviä myrskypilviä ja iloitsi niiden tulosta. Sitten kuin teille sataa kymmenen jalan paksuudelta lunta, on hän auttamattomasti suljettu asuntoonsa kevääseen asti. Silloin on mahdoton päästä Pineen. Ja ehkä pitkän talven kuluessa hänen omituisesti ja kuvaamattomasti järkytetyt tunteensa muuttuvatkin entisenlaisiksi.
Marraskuussa alkoivat myrskyt raivota vuorilla. Lunta putoili puistoon joka päivä, mutta aurinkoinen eteläpuoli, jossa Dalen asunto sijaitsi, säilytti syksyisen värinsä ja lämpönsä. Vasta myöhään talvella oli lumi peittävä tämänkin suojaisen kolkan.
Tuo aamu koitti vihdoinkin pistävän kylmänä ja kirkkaana, jolloin Dale huomasi kukkuloiden muuttuneen ylipääsemättömiksi. Huomio pahoitti suunnattomasti hänen mieltään. Hän ei ollut tiennytkään, miten kovasti hän oli ikävöinyt Helen Rayneriä, ennenkuin se oli liian myöhäistä. Tämä avasi hänen silmänsä. Hän rupesi tekemään raivokkaasti työtä väsyttäen itsensä ainoastaan ruumiillisesti voimatta auttaa itseään henkisesti.
Auringon laskiessa katseli hän länteen päin kiinnittäen huomionsa punertaviin lumipeitteisiin huippuihin ja tummankeltaiseen kuusikkoon, ja silloin hän käsitti totuuden.
"Rakastan tuota tyttöä!" sanoi hän ääneen noille kaukaisille valkoisille huipuille, tuulelle, vankilansa yksinäisyydelle ja rauhallisuudelle, suurille puille, kohisevalle putoukselle ja uskollisille lemmikeilleen. Sellainen oli hänen heikkoutensa, hämmästyttävän totuuden, toivottoman tilanteen ja hänessä tapahtuneen muutoksen säälittävän anteeksipyynnön aiheuttama surullinen tunnustus.
Dalen taistelu loppui, kun hän käsitti mielentilansa. Itsensä ymmärtäminen merkitsee vapautumista jännityksestä, huolista, loppumattomasta vaivaavasta epäilemisestä, ihmettelemisestä ja pelosta. Mutta tuo levottomuuden ja epävarmuuden aiheuttama kuume ei ollut ollut mitään verrattuna tähän rakkauden nopeasti alkavaan kidutukseen.
Surullisesti ja hajamielisesti toimitti hän kaikki tarvittavat työt, sellaisetkin, jotka eivät olleet niin välttämättömiä — sytytti nuotion aamuisin ja valmisti ruokansa, hoiti lemmikeitään ja hevosiaan, korjaili satuloita ja valjaita ja pehmitti peurannahkoja mokkasiineiksi ja metsästyspuvuiksi. Hän ei siis laiskoitellut. Mutta kaikkia näitä töitä teki hän tottumuksesta eikä hänen ollut pakko käyttää niihin järkeään.
Dale oli nimittäin ajattelija, kuten monet muutkin metsien yksinäisyydessä olevat miehet, jotka eivät ole palanneet alkuperäiseen villeyden tilaan. Rakkaus teki hänestä nyt kärsijän.
Hänen tietämättömän antautumisensa aiheuttama hämmästys ja häpeä ja sen varma toivottomuus, vuosikausia kestänyt seurustelu kaiken sellaisen kanssa, joka on villiä, yksinäistä ja kaunista, ihmeellisesti kehittynyt luonnon salaisuuksien tunteminen ja tuo nopeasti kirkastuva huomio, ettei hän ollut mikään kaikkitietävä olento, joka on vapautettu ihmisten rauhattomasta sääntöjen mukaisesta onnesta — kaikki tuo osoitti hänelle hänen miehuutensa ja intohimonsa voiman ja pani hänet ymmärtämään, että hänen valitsemansa elintapa oli muiden elintapojen joukossa ainoa, joka muuttaa rakkauden surulliseksi ja peloittavaksi.
Helen Raynerin muisto ahdisti häntä. Auringon paistaessa ei leirissä eikä sen ympärillä ollut ainoatakaan paikkaa, joka ei olisi kuvannut hänen notkeaa ja solakkaa ruumistaan, hänen tummia ja ajattelevia silmiään, hänen kaunisilmeisiä ja päättäväisiä huuliaan ja tuota hänen niin suloista ja voimakasta hymyään. Öisin oli hän läsnä kuin suloinen henki, joka käveli hänen rinnallaan humisevien puiden juurilla. Jokaisen nuotion sydämessä oli hänen sielunsa hehkuvaa valkoista loistoa.
Luonto oli opettanut Dalen rakastamaan yksinäisyyttä ja hiljaisuutta, mutta rakkaus opetti hänet nyt käsittämään niiden tarkoituksen. Yksinäisyys oli luotu kalliollaan istuvalle kotkalle, tuulen tuivertamalle vuoristomännylle, tuolle kummullaan kasvavalle eristetylle ja kyhmyiselle, hirvelle ja sudelle, mutta sitä ei oltu tarkoitettu ihmisille. Alituinen oleskeleminen tuollaisten asumattomien seutujen hiljaisuudessa oli kuin itseensä sulkeutumista — ajattelemista ja haaveilemista onnellisissa olosuhteissa, jollainen olotila, vaikka ihmiset sellaista tavoittelevatkin, ei kumminkaan tyydyttänyt häntä. Ihmisen pitää haluta äärettömästi jotakin saavuttamatonta.
Silloin on vain jonkun saavuttamattoman naisen muisto tarpeen, jotta yksinäisyys muodostuisi ihmiselle halutuimmaksi, vaikka se onkin melkein sietämätöntä. Dale oli nyt yksinään salaisuuksineen, ja jokainen mänty ja kaikki tuossa laaksossa huomasivat, miten hän oli järkytetty ja hämmentynyt.
Öiden pimeässä sysimustassa elottomuudessa, kun ei tuullut ja vuorilta ulvova kylmä oli jäädyttänyt putouksen, tuntui hiljaisuus melkein sietämättömältä. Silloin kun hänen olisi pitänyt nukkua, käveli hän tuntikausia kylmien, valkoisten ja säälimättömien tähtien valossa yksinäisten puiden juurella.
Dalen muisti petti häntä, ivasi hänen pidättyväisyyttään ja riisti häneltä kaiken rauhan, ja hänen rakkauden teroittama kuvittelukykynsä loi kuvia, haaveita ja tunteita, jotka olivat tehdä hänet hulluksi.
Kun hän muisti Helen Raynerin voimakkaat, kaunismuotoiset ja päivettyneet kädet, muisti hän samalla niiden toimittamat lukemattomat työtkin. Kuinka nopeat ja kätevät ne olivatkaan leiritöissä, kuinka miellyttävästi ja sukkelasti ne liikkuivatkaan, kun hän palmikoksi tummaa tukkaansa, kuinka hellästi ja taitavasti ne toimivatkaan auttaessaan, kun joku hänen lemmikeistään oli loukkautunut, kuinka kaunopuheliaat, kun hän painoi ne sydäntään vasten pelätessään vaarallisilla huipuilla, ja kuinka ilmehikkäästi ne ilmaisivatkaan lausumattomia ajatuksia, kun hän laski ne Dalen käsivarrelle!
Dale näki tuon kauniin käden hivuttautuvan hitaasti hänen olkapäälleen ja liukuvan sitten hänen kaulaansa puristaakseen sitä. Hän ei jaksanut tukahduttaa tuollaisia kuvitteluja. Ja hänen tunteensa silloin olivat rajattomat ja kuvailemattomat. Ei ainoakaan nainen ollut ennen milloinkaan puristanut hänen kättään eivätkä tuollaiset kuvittelut olleet ennen ikinä vaivanneet hänen mieltään, vaikkakin syvällä hänessä, kätkettynä johonkin, oli asustanut tämä odottava, suloinen ja voimakas tarve. Kirkkaan päivän kuluessa tuntui hän saavan olla rauhassa tuollaisilta mielikuvilta, mutta öisin oli hän aivan avuton.
Kun hänen intohimonsa tämä vaihe oli pahimmillaan, rupesi Dale, joka ei ollut milloinkaan suudellut ketään naista, kuvittelemaan, miltä Helen Raynerin antamat suukkoset maistuisivat. Hän oli tulla melkein hulluksi riemusta ja toivottomuudesta rakastaessaan häntä yhtä paljon kuin hän vihasi itseään. Tuntui kuin hän olisi kokenut näitä peloittavia tunteita jossakin edellisessä elämässä ja unhottanut ne tässä. Hänellä ei ollut oikeutta muistella Heleniä, mutta hän ei voinut vastustaa haluaan. Hänen huuliensa suloisen kosketuksen kuvitteleminen oli kuin pyhyyden loukkaamista, mutta sittenkin, huolimatta omasta tahdostaan, kunniastaan ja häpeästään, ei hän voinut sille mitään.
Vihdoin joutui Dale tappiolle ja lopetti itsensä herjaamisen ja kuvittelujensa tukahduttamisen. Hän muuttui uneksivaksi ja surulliseksi nuotioontuijottajaksi, kuten moni muukin yksinäinen mies, joka on eronnut tahallaan tahi erehdyksestä sellaisesta, mitä sydän on enimmän kaivannut. Mutta tämä suuri kokemus, sittenkun koko sen merkitys oli selvinnyt hänelle, kypsytti äärettömästi hänen järkeään ymmärtämään luonnon periaatteita sovitettuina elämään.
Rakkaus tempasi hänet valtaansa voimakkaammasti kuin useamman muun ihmisen hänen ankarien, voimakkaiden ja yksinäisten metsissä viettämiensä vuosien vuoksi, jolloin järjen ja ruumiin terveys oli vain vahvistunut ja säästynyt. Kuinka yksinkertaista, luonnollista ja välttämätöntä sellainen olikaan! Hän olisi ehkä voinut rakastua jokaiseen hienoluontoiseen ja terveeseen tyttöön. Kuten puu työntää oksiaan, lehviään ja koko runkoaan auringonvaloa kohti, niin oli hänkin kehittynyt naisen rakkautta vastaanottamaan. Mutta miksi? Senvuoksi, että se, jota hän kunnioitti luonnossa, sen henki, yhtenäisyys ja elämä, se on Jumala, oli antanut hänelle syntyessä tahi ennen syntymistä perinnöksi seuraavat kolme luonnon peloittavaa vaistoa — taistella hengen puolesta, ruokkia itseään ja lisätä sukuaan. Noihin sisältyi elämän salaisuus. Mutta ah, miten tuon kolmannen vaiston salaperäisyydet, kauneudet, sen aiheuttamat tuskat ja pelko, tuo naisen rakkauden suloisuuden ja ihanuuden nälkä, huumasivatkaan.
Helen Rayner laski ompeluksensa syliinsä ja katsoi miettiväisesti ikkunasta enonsa paljaita keltaisia vainioita.
Talvipäivä oli kirkas, mutta kolkko, ja vuorten valkoisilta huipuilta puhaltava tuuli oli jäistä ja läpitunkevaa. Suojaisissa paikoissa oli hieman lunta, karja oli kokoutunut laumoihin kukkulain suojaan ja pieniä tomupilviä kiisi tasankojen poikki.
Talon suuri arkihuone oli lämmin ja mukava punaisine tiiliseinineen, suurine kivisine takkoineen, jossa setrihalot iloisesti räiskyivät, ja monenvärisine huopapeitteineen. Bo Rayner istui tulen luona kyyryksissä muutamassa tuolissa lukien jotakin kirjaa. Pedro makasi lattialla, kaunis ja valpas pää tuleen päin ojennettuna.
"Kutsuiko eno?" kysyi Helen heräten säpsähtäen unelmistaan.
"En minä ainakaan kuullut", vastasi Bo.
Helen hiipi varpaillaan huoneen poikki ja raottaen hieman enon makuuhuoneen oven verhoja katsoi hän sinne. Eno nukkui kumminkin. Joskus hän huusi unissaan. Hän oli nyt jo maannut viikkokausia vuoteessaan heikontuen vähitellen. Huokaisten palasi Helen tuolilleen ikkunan viereen ja ryhtyi työhönsä.
"Bo, aurinko paistaa niin kirkkaasti", sanoi hän. "Päivät pitenevät.Olen niin iloinen."
"Nell, toivot aina ajan rientävän. Minusta se kuluu liiankin nopeasti", vastasi hänen sisarensa.
"Mutta minä rakastan kevättä, kesää ja syksyä, ja vihaan luullakseni talvea", sanoi Helen miettiväisesti. Keltaiset vainiot jatkuivat mustiin harjanteihin saakka ja ne vuorostaan kohosivat noiksi kylmiksi valkoisiksi vuoriksi. Helenin katse näytti haluavan tunkeutua tuon lumivallin taakse. Bon terävät silmät tutkivat sisaren surullisia ja vakavia kasvoja.
"Nell, muistatko milloinkaan Dalea?" kysyi hän äkkiä.
Kysymys säpsähdytti Heleniä. Hänen niskansa ja poskensa punastuivat hitaasti.
"Tietysti!" vastasi hän kuin hämmästyen sitä, että Bo saattoi kysyä sellaista.
"Minun ei olisi pitänyt kysyäkään sellaista", sanoi Bo hiljaa kumartuen jälleen kirjaansa.
Helen katsoi hellästi tuohon vaaleaan kumartuneeseen päähän. Tämän nopeasti kuluvan tapauksista rikkaan ja työtä vaativan talven kuluessa, jolloin maatilan hoito oli ollut kokonaan Helenin niskoilla, oli tuo pieni sisar loitonnut hänestä. Bo oli halunnut noudattaa omaa vapaata tahtoaan ja hän oli seurannutkin sitä suureksi huviksi enolleen, huoleksi Helenille, toivottomuudeksi ja hämmennykseksi uskolliselle meksikolaiselle taloudenhoitajattarelle ja turmioksi kaikille maatilalla oleville nuorille miehille.
Helen oli aina toivonut ja odottanut suotuisaa hetkeä, jolloin tuo oikullinen sisar olisi enemmän vastaanottavainen viisaalle ja rakastavalle vaikutukselle. Mutta hänen epäröidessään kuului eteisestä askelia, kannusten kilinää ja lopulta pelokasta koputusta. Bo lopetti heti lukemisensa ja juoksi avaamaan ovea.
"Ah, tekö sieltä vain tulettekin!" sanoi hän hirveän halveksivasti tulijalle.
Helen luuli arvaavansa, kuka tulija oli.
"Kuinka voitte?" kysyi joku venytellen.
"Niin, herra Carmichael, jos sellainen kiinnittää mieltänne, niin olen hyvin kipeä", vastasi Bo kylmästi.
"Kipeäkö! Eikö mitä!"
"Totta se kumminkin on! Ellen kuole siihen paikkaan, haluan palata takaisin Missouriin", sanoi Bo kiusoittavasti.
"Aiotteko käskeä minut sisään?" kysyi Carmichael lyhyesti. "Nyt on kylmä ja minulla on jotakin sanottavaa —"
"Minulleko? Niin, teillä on todellakin vielä aikaa", vastasi Bo.
"Neiti Rayner, teistä mahtaa tuntua omituiselta, kun sanon, etten ole tullut tapaamaan teitä."
"Todellako? Ei ollenkaan. Petyin vain luulossani, että tulette pyytämään minulta anteeksi kuin herrasmies ainakin. Tulkaa sisään, herra Carmichael. Sisareni on täällä."
Ovi sulkeutui ja Helen kääntyi. Carmichael seisoi juuri oven suussa hattu kädessään, ja kun hän katsoi Bohun, näyttivät hänen laihat kasvonsa kovilta. Näiden syksystä vierähtäneiden muutamien kuukausien kuluessa oli hän muuttunut, vanhentunut, ja nuo ennen niin nuoret, vilpittömät, valppaat ja huolettomat piirteet olivat muuttuneet miesmäisemmiksi. Helen tiesi tarkasti, miten paljon miestä hänessä todellisuudessa oli. Hän oli ollut Helenin paras tuki hänen hartioilleen langenneitten monenlaisten töiden täytäntöönpanossa.
"Olette totisesti pettynyt, jos luulette minun ryömivän edessänne samoin kuin nuo muut rakastajanne", sanoi hän kylmästi ja harkitsevasti.
Bo kalpeni ja hänen silmänsä leimusivat kirkkaasti. Helen luuli kumminkin huomaavansa niissä niiden raivosta huolimatta hämmästystä ja tuskaa.
"Monet rakastajaniko? Suurinta pettymystä tässä osoittaa luullakseni tapa, jolla imartelette itseänne", sanoi Bo pisteliäästi.
"Imartelenko minä itseäni? Erehdytte. Ette ymmärrä minua. Olen todellakin vihannut itseäni näinä päivinä."
"Ihmekö tuo! Minä ainakin vihaan teitä sydämestäni!"
Kuullessaan tuon vastauksen painoi paimen päänsä alas eikä huomannut, miten nopeasti Bo kiiruhti pois huoneesta. Mutta hän kuuli oven sulkeutumisen ja lähestyi sitten Heleniä.
"Rohkaiskaa mielenne, Las Vegas", sanoi Helen hymyillen. "Bo on vain niin kiivasluontoinen."
"Neiti Nell, olen kuin koira: kuta huonommin hän minua kohtelee, sitä enemmän rakastan häntä", vastasi paimen alakuloisesti.
Helenin ensimmäiseen mieltymykseen tätä paimenta kohtaan oli yhtynyt ihmettelyä, kunnioitusta ja kasvavaa arvonantoa voimakkaalle, uskolliselle ja kehittyvälle luonteelle. Carmichaelin kasvot ja kädet olivat talvituulien punastuttamat ja sieroituttamat, kalvosimien, vyön ja säärystimien nahka oli kulunut kiiltäväksi ja ohueksi, ja hänestä erkani pieniä tomupilviä, kun hän hengitti raskaasti. Hän ei ollut enää minkään komeilevan paimenen näköinen, joka on valmis tanssiin, vallattomiin kepposiin tahi tappeluun.
"Miten maailmassa olette loukannut häntä niin?" kysyi Helen. "Bo on vallan raivoissaan. En ole nähnyt hänen olevan milloinkaan noin vihoissaan."
"Neiti Nell, kuulkaahan kun kerron", aloitti Carmichael. "Bo tietää varmasti minun rakastavan häntä. Pyysin häntä vaimokseni, mutta hän ei vastannut sitä eikä tätä. Ja vaikka se kuulostaakin ilkeältä, on hänen kumminkin lopulta siihen suostuttava. Olemme riidelleet muutamia kertoja, pari kertaa oikein kovastikin, mutta tämä viimeinen oli kumminkin pahin kaikista."
"Bo kertoi minulle eräästä riidastanne", sanoi Helen. "Juopottelunne oli aiheuttanut sen."
"Niin tekikin. Hän ei ollut välittävinään minusta ja minä join itseni humalaan."
"Mutta silloinhan teitte väärin."
"En ole siitä niinkään varma. Olin usein juovuksissa, ennenkuin tulin tänne. Täällä en ole ollut päissäni kuin kerran. Las Vegasissa olevat toverini eivät sitä milloinkaan uskoisi. Lupasin heille, etten tee niin enää, ja olen pitänytkin sanani."
"Siinä olette menetellytkin kunnon miehen tavoin. Mutta kertokaa minulle, miksi hän nyt on vihainen?"
"Bo kokoo kaikki miehet ympärilleen", tunnusti Carmichael nolona. "Vein hänet mukanani tanssiaisiin kaupungintalolle viime viikolla. Hän tuli silloin ensimmäisen kerran kanssani minnekään. Olin hyvin ylpeä mielestäni. Mutta nuo tanssiaiset muuttuivat minulle todelliseksi helvetiksi. Bo käyttäytyi hirveästi ja minä —"
"Kertokaa minulle, mitä hän teki", käski Helen levottomasti. "Olen vastuunalainen hänestä. Minun on valvottava, että hän käyttäytyy hyvin."
"En halua sanoa, että hän käyttäytyi hienolle naiselle sopimattomasti", vastasi Carmichael. "Mutta hän, no niin, kaikki miehet ovat hullaantuneet häneen, eikä Bo ollut uskollinen minulle."
"Mutta rakas poikaseni, onko Bo sitten kihloissa kanssanne?"
"Jumalani, kunpa hän vain olisikin!" huokaisi paimen.
"Kuinka sitten voitte sanoa, ettei hän ollut uskollinen teille? Olkaa nyt järkevä."
"Sanon teille, neiti Nell, ettei ainoakaan rakastunut voi toimia järkevästi", vastasi paimen. "En ymmärrä, miten sen selittäisin, mutta minusta tuntuu todella kuin Bo leikkisi minun ja toisten miesten kanssa."
"Tarkoitatte hänen kurttailevan?"
"Niin juuri."
"Las Vegas, pelkään teidän olevan oikeassa", sanoi Helen tullen yhä levottomammaksi. "Jatkakaa. Kertokaa minulle, mitä tapahtui."
"No niin, tuo Turner-niminen paimen, joka on Beasleyn palveluksessa, hakkaili Bota kovasti", vastasi Carmichael puhuen kuin joku muisto olisi kiduttanut häntä. "En voi kilpailla Turnerin kanssa. Hän on kaunis, voimakas ja suuri paimen ja suuri naisten suosikki. Hän kerskailee sillä ja luullakseni hän onkin oikeassa. Hän oli aina Bon kintereillä ja lopulta hän valtasi minulta muutaman tanssin. Minulle oli luvattukin vain kolme, mutta hän väitti yhtä niistä omakseen. Bo oli olevinaan hyvin viaton — ah, hän on viekas kuin paholainen — ja sanoi: 'Niin, herra Turner, olen luvannut tämän todellakin teille.' Ja hän näytti hyvin iloiselta sanoessaan minulle: 'Suokaa minulle anteeksi, ystäväni Carmichael!' Istuin siinä kuin selkääni saanut aasi ja annoin heidän mennä. En ollut kumminkaan siitä vielä millänikään, sillä Turner on minua parempi tanssija, ja halusin Bon saavan pitää hauskaa. Mutta sitten muuttuivat tanssiaiset minulle helvetiksi, kun näin Turnerin kiertävän käsivartensa Bon ympärille ennen aikojaan eikä Bo näyttänyt pitävän sitä minään rikoksena. Hän työnsi kyllä Turnerin luotaan jonkun ajan kuluttua, kun olin jo melkein kuollut. Kotiin tullessamme nuhtelin häntä. Tein sen todellakin. Ja hän vastasi minulle niin, että haluan sen unhottaa. Mutta sitten, neiti Nell, tartuin häneen, se tapahtui tuolla portilla kirkkaassa kuunvalossa, puristin hänet syliini ja suutelin häntä tarpeekseni. Päästäessäni hänet irti sanoin siekailematta, vaikka olinkin peloissani: 'Aiotteko nyt mennä naimisiin kanssani?'"
Hän lopetti nielaisten ja katsoi Heleniin surullisin silmiin.
"Ah, mitä Bo silloin teki?" kysyi Helen pidättäen henkeään.
"Hän löi minua korvalle ja sanoi: 'Pidin teistä enemmän kuin muista, mutta nyt vihaan teitä!' Ja hän löi oven kiinni nenäni edessä."
"Luullakseni erehdyitte suuresti", sanoi Helen vakavasti.
"Jos ajattelisin niin, pyytäisin häneltä anteeksi. Mutta olen aivan eri mieltä asiasta, ja vielä enemmän, olen toivorikkaampi kuin milloinkaan ennen. Olen ainoastaan paimen enkä ollut juuri mikään kehuttava mies, ennenkuin tapasin hänet. Silloin reipastuin. Toiveessani rupesin lukemaan, ja te tiedätte, miten olen syventynyt tähän tilanhoitoon. Olen lakannut juomasta ja säästänyt rahani. Hän tietää tämän kaiken. Kerran hän sanoi ylpeilevänsä minusta. Mutta tuollainen ei tunnu olevan hänelle minkään arvoista. Ja ellei se ole hänelle suuren arvoista, ei sen tarvitse olla ollenkaan. Kuta huonommin Bo minua kohtelee, sitä suuremmat mahdollisuudet minulla on. Hän tietää minun rakastavan häntä, hän uskoo minun voivan kuolla hänen puolestaan ja tietää minun muuttuneen. Hän tietää myöskin, etten ennen milloinkaan ole uskaltanut koskea hänen käteensäkään. Sitten hän ymmärtää kurttailleensa Turnerin kanssa."
"Hän on vain lapsi", vastasi Helen. "Ja kaikki nämä muutokset — Länsi, erämaa ja kaikkien miesten kiintyminen häneen — ovat panneet hänen päänsä pyörälle. Mutta Bo selviytyy kyllä tuosta kaikesta kunnialla. Hän on niin hyvä ja lempeä, ja hänen sydämensä on puhdasta kultaa."
"Tiedän sen ja senvuoksi ei uskoani järkytetäkään", vastasi Carmichael vaatimattomasti. "Mutta hänen on kumminkin ymmärrettävä, että hän saa täällä vielä pahoja aikaan. Länsi pysyy Läntenä. Tytöt ovat hyvin harvinaisia täällä ja varsinkin sellaiset kuin Bo. Jumalani, me paimenet emme ole milloinkaan nähneet hänen vertaistaan! Hän panee miesten veren kiehumaan ja luultavasti sitä vielä hänen vuokseen vuodatetaankin."
"Eno Al rohkaisee häntä", sanoi Helen pelokkaasti. "Hänen turhamaisuuttaan kutittaa, kun hän kuulee, miten pojat ovat häneen mieltyneet. Ah, Bo ei kerro hänelle, mutta hän kuulee. Ja minä, jonka on oltava äidin sijassa hänelle, mitä minä voin tehdä?"
"Neiti Nell, oletteko minun puolellani?" kysyi paimen toivovasti. Hän oli voimakas ja alkeellinen jonkun sisäisen tarmon vaikutuksesta.
Eilen olisi Helen ehkä epäröinyt ennen vastaamistaan tuohon kysymykseen. Mutta tänään oli Carmichaelissa jotakin koeteltua tasapuolisuutta ja jotakin omituista karskia vilpittömyyttä, ikäänkuin Helen olisi oppinut näkemään hänen tulevan arvonsa.
"Olen", vastasi Helen vakavasti ojentaen paimenelle kätensä.
"Silloin on kaikki vielä loppuva onnellisesti", vastasi paimen puristaen hänen kättään. Hänen hymynsä oli kiitollista, mutta siinä oli kumminkin jo jotakin tuosta voitosta, johon hän oli viitannut. Hänen poskensa olivat hieman kalvenneet. "Ja nyt haluan kertoa teille, miksi tulen luoksenne."
Hän sanoi tuon hiljaa. "Nukkuuko Al?" kuiskasi hän.
"Kyllä. Hän nukkui ainakin äsken."
"Parasta on kumminkin sulkea tuo ovi."
Helen katsoi, miten paimen hiipi huoneen poikki ja sulki huolellisesti oven. Sitten hän palasi paikoilleen tarkkaavaisin katsein. Helen luki tapauksia hänen silmistään ja totesi nopeasti, että Carmichael kohteli häntä kuin sisarta.
"Olen totisesti ainoa, joka aina tuon teille huonoja uutisia", sanoi hän pahoillaan.
Helen huokaisi syvään. Oli todellakin tapahtunut paljon pieniä onnettomuuksia, jotka olivat vaikeuttaneet tilanhoitoa. Hän oli menettänyt karjaa, hevosia ja lampaita, paimenia oli karannut Beasleyn palvelukseen, rahtikuormien kuljettajat eivät olleet saapuneet silloin kun tavaroita kaikista enimmän olisi tarvittu, paimenet olivat tapelleet ja kauan aikaa sitten suunnitellut kaupat olivat menneet myttyyn.
"Enonne Al pitää tuota Jeff Mulveyta suuressa arvossa", sanoiCarmichael.