Kun Helen Rayner katseli, miten Dale ratsasti tiehensä toimittamaan vaarallista tehtäväänsä, joka merkitsi melkein elämää tahi kuolemaa Helenille itselleen, oli hyvin omituista, ettei hän voinut ajatella muuta kuin tuota hurmaavaa ja järkyttävää hetkeä, jolloin hän oli kietonut kätensä Dalen kaulaan.
Se ei vaikuttanut ollenkaan asiaan, että Dale — oivallinen mies kun hän oli — oli vapauttanut tuon hetken häpeästä suhtautumalla Helenin tekoon omalla tavallaan. Tosiasia, että Helen oli menetellyt niin, riitti. Kun hänen tunteensa kerran olivat päässeet riehumaan, oli hänen aivan mahdotonta tietää ja ymmärtää niitä edeltäpäin. Hän totesi vain hämmentyneenä, että kun Dale palaa Bon kanssa, menettelee hän jälleen samoin.
"Jos sen teen, teen sen vilpittömästi", sanoi hän itsekseen ja punastui korviaan myöten.
Hän katseli Dalea, kunnes tämä hävisi näkyvistä. Kun Dale oli poistunut, tukahduttivat ikävä ja pelko tuon hämmentävän tunteen. Hän rupesi valmistautumaan tuleviin tapahtumiin. Ennen illallista kokosi hän sekä omat että Bon arvoesineet, kirjat, paperit ja vaatteet ja laittoi ne sellaiseen kuntoon, että hän siinä tapauksessa, että hänet karkoitettaisiin maatilalta, voi ottaa henkilökohtaisen omaisuutensa mukaansa.
Mormonit ja muutamat muut uskolliset miehet nukkuivat sen yön päärakennuksen kuistissa tervavaatevuoteillaan, jottei Heleniä ainakaan voitaisi yllättää. Sitten koitti päivä monine toimineen, joita ei mikään häirinnyt. Mutta kuunnellessaan ja vahtiessaan tuntui se Helenistä kumminkin äärettömän pitkältä.
Carmichael ei palannut eikä hänestä kuulunutkaan mitään. Viimeiset tiedot hänestä olivat edellisen päivän iltapäivältä, jolloin muudan paimen oli nähnyt hänet kaukana pohjoisessa matkalla kukkuloille päin. Beemanit ilmoittivat, että Roy oli paranemaan päin, ja sanoivat huomanneensa, että kyläläisten keskuudessa vallitsi jonkunlainen hillitty epäluulo.
Tämä toinen yksinäinen yö tuntui Helenistä melkein sietämättömältä. Kun hän nukkui, näki hän hänestä unia, ja kun hän valvoi, hyppäsi hänen sydämensä aina kurkkuun ikkunan luona kasvavien puiden lehtien kahinastakin, ja sitäpaitsi kiduttivat häntä kaikenlaiset kuvittelut Bon tilasta. Hän sanoi monta kertaa itselleen, että Beasley olisi saanut viedä maatilan mielisuosiolla, kun vain Bo olisi saanut olla rauhassa, sillä hän syytti vihollistaan empimättä Bon katoamisesta. Hän luuli Riggsin toimineen vain välikappaleena.
Päivällä ei häntä niin peloittanut, sillä kaikenlaiset työt kiinnittivät hänen huomionsa puoleensa. Mutta seuraavana aamuna juuri ennen puoltapäivää palauttivat aitauksista kuuluvat huudot ja jostakin läheisyydestä kuuluva kavioiden kapse hänet järkyttävään todellisuuteen. Katsoessaan ikkunasta näki hän suuria savupilviä.
"Tulipalo! Luultavasti on joku katoksista, ehkä tuo vanhin kauimpana oleva, syttynyt tuleen", sanoi hän katsoessaan ikkunasta. "Joku huolimaton meksikolainen iankaikkisine savukkeineen on kai sen sytyttänyt."
Helen vastusti haluaan lähteä katsomaan, mitä oli tapahtunut, sillä hän oli päättänyt pysytellä kotona. Senvuoksi avasikin hän oven epäröimättä, kun hän kuuli askelia kuistista ja koputusta ovelta. Siellä oli neljä meksikolaista. Muudan heistä tarttui Heleniin nopeasti kuin salama ja vetäisi hänet yhdellä nykäyksellä kynnyksen toiselle puolelle.
"En halua tehdä teille pahaa, señora", sanoi hän viitaten samalla, ettäHelenin oli poistuttava.
Kenenkään ei tarvinnut Helenille ilmoittaa, mitä tämä vierailu tarkoitti. Vaikka hän oli pelännytkin melkein vaikka mitä, ei hän ollut kumminkaan uskonut, että Beasley ryhtyisi tällaisiin väkivaltaisuuksiin. Hänen verensä kiehui.
"Kuinka te uskallatte?" sanoi hän vapisten koettaessaan hillitä itseään. Mutta luokkarajat, valta ja ääni eivät vaikuttaneet mitään näihin meksikolaisiin, jotka vain nauroivat. Toinenkin tarttui Heleniin likaisella ja ruskealla kädellään, jolloin Helen säpsähti inhosta.
"Laskekaa minut irti!" huudahti hän raivokkaasti ruveten vaistomaisesti taistelemaan vapauttaakseen itsensä. Silloin tarttuivat muutkin häneen. Helenin arvokkuus hävisi nyt kuin sitä ei milloinkaan olisi ollutkaan. Polttava ja tukahduttava veren virtaaminen suonissa tutustutti hänet ensimmäisen kerran siihen kauhistuttavaan vihaan, jonka hän oli perinyt Auchinclosseilta. Hän, joka oli luullut voivansa olla milloinkaan suuttumatta, taisteli nyt kuin naarastiikeri. Meksikolaisilla, jotka sopertelivat kiihkoissaan, oli täysi työ, ennenkuin he saivat hänet nostetuksi maasta. He käsittelivät häntä kuin tyhjää maissisäkkiä. Tarttuen hänen käsiinsä ja jalkoihinsa kantoivat he hänet kujalle ja kujalta tielle puku epäjärjestyksessä ja puoleksi revittynä. Siellä he suoristautuivat ja karkoittivat hänet pois.
Puoleksi sokaistuna näki Helen heidän asettuvan ovelle valmiina estämään hänen sinne tulonsa. Hän horjui tietä pitkin kylään. Hänestä tuntui kuin hän olisi kävellyt punaisessa sumussa, kuin hän olisi saanut verentungoksen aivoihin ja kuin matka Cassin lesken huvilaan ei milloinkaan loppuisi. Mutta hän pääsi sinne kumminkin lopulta, horjui polkua pitkin taloon ja kuuli tuon vanhan vaimo huudon. Silmät sameina, pyörtymäisillään, sairaana ja kaiken näyttäessä mustalta tunsi Helen, miten rouva talutti hänet vierashuoneeseen ja asetti hänet tuoliin istumaan.
Hän tointui kumminkin pian sen verran, että muisti kaiken. Hän näki Royn, joka oli aivan kalmankalpea, kyselevän häneltä säikähtynein silmin. Vanha vaimo oli kumartunut hänen ylitseen mumisten koettaessaan lohduttaa häntä ja järjestäessään hänen pukuaan.
"Neljä meksikolaista kantoi minut ulos ja karkoitti minut kodistani tielle", huohotti Helen.
Hän näytti kertovan tämän itselleenkin ja toteavan samalla sen suunnattoman vihan, joka vapisutti hänen ruumistaan.
"Jos olisin aavistanut sen, olisin tappanut ne!"
Hän huudahti tämän kovasti ja epäröimättä katsellen ystäviään kuivin ja kuumin silmin. Roy ojentautui ja tarttui hänen käteensä puhuen käheästi. Pelästynyt vanhus polvistui ja koperoi vapisevin sormin Helenin puvun repeämiä. Sitten koitti hetki, jolloin Helenin ruumiin vapiseminen alkoi tauota, jolloin hänen verensä rauhoittui sallien järjen jälleen toimia ja jolloin hän alkoi taistella vihaansa vastaan ja hitaasti ja peläten huomata tuon kuluttavan vaaran, joka oli väijynyt hänen mielessään kuin nukkuva tiikeri.
"Ah, neiti Helen, olitte niin hirveän näköinen, että luulin niiden pidelleen teitä pahoin", sanoi vanhus.
Helen katsoi hämmästyneenä ajettuneita ranteitaan, toista sukkaansa, jonka varsi oli valunut aivan nilkkaan, ja halkeamaa, joka oli paljastanut hänen olkapäänsä meksikolaisten julkeille katseille.
"Ruumiini ei ole vahingoittunut", kuiskasi hän.
Ei Roykaan ollut enää niin kalpea ja hänen silmiensä äskeinen vihainen ilme oli muuttunut nyt ystävälliseksi.
"Oli onni, neiti Nell, ettei tapahtunut mitään vahinkoa… Kai nyt ymmärrätte koko tämän konnanjuonen? Älkää kumminkaan antako sen tukahduttaa lempeätä tapaanne suhtautua asioihin. Huomaatte siitä vain, miten raaka tämä Länsi on. Rakkauskin on täällä aivan samanlaista."
Helen käsitti vain osaksi hänen sanansa, mutta se riitti kumminkin selvittämään hänen suhteensa tulevaisuuteen. Länsi on kaunis, mutta kova. Näiden ystävien kasvoissa hän alkoi huomata niissä olevien syvien ja terävien ryppyjen, tuskan varjojen ja peittelemättömän alastoman totuuden merkityksen, joka oli hakattu niihin kuin marmoriin.
"Taivaan nimessä, kertokaa nyt meille kaikki", kehoitti rouva Cass.
Sulkien silmänsä totteli Helen käskyä ja kertoi lyhyesti, miten karkoittaminen oli tapahtunut.
"Sitä juuri olemme odottaneetkin", sanoi Roy. "On hyvä, että pääsitte sieltä ehein nahoin. Beasleyllä on nyt valta, ja mieluummin näemmekin, että olette nyt poissa maatilaltanne."
"Mutta, Roy, en halua luovuttaa sitä Beasleylle!" huudahti Helen
"Neiti Nell, ennenkuin tämä Pine kasvaa tarpeeksi suureksi lain vaikutuksille, olette harmaapäinen vanhus. Ette voi karkoittaa Beasleytä kunniallisella ettekä oikeutetuilla vaatimuksillanne. Al Auchincloss oli kova isäntä. Hän hankki itselleen vihollisia tappamatta niitä kaikkia. Ihmisten pahoja töitä ei voida unhottaa. Ja teidän on kärsittävä Alin syntien vuoksi, vaikka Al olikin yhtä hyvä kuin joku toinenkin täällä menestynyt tilanomistaja."
"Voi, mitä minun nyt on tehtävä? En aio suostua. Omaisuuteni on minulta ryöstetty. Eivätkö ihmiset voi minua auttaa? Onko minun pakko ristissäkäsin istua ja katsella miten tuo sekarotuinen rosvo —? Ah, tämä on aivan uskomatonta!"
"Teidän on vain oltava kärsivällinen muutamia päiviä", sanoi Roy tyynesti. "Kyllä tämä kaikki loppuu vielä hyvin."
"Roy, teillä on ollut tämä kepponen, kuten sitä nimitätte, selvillä jo kauan aikaa!" huudahti Helen.
"Niin onkin, enkä ole laskuissani erehtynytkään."
"Mitä sitten tapahtuu muutamien päivien kuluttua?"
"Nell Rayner, aiotteko reipastua nyt, vai oletteko vielä niin hermostunut, että menetätte kotonaan malttinne?"
"Koetan olla rohkea, mutta minua on valmistettava", vastasi Helen värisevällä äänellä.
"No niin, Beasley saa nyt Dalen, Las Vegasin ja minut kimppuunsa. Ja, neiti Nell, hänen toivonsa saada elää kauan ovat yhtä mitättömät kuin hänen taivaaseenpääsemisensä mahdollisuudet."
"Mutta, Roy, en usko tuollaisia harkittuja murhia mahdollisiksi", vastasi Helen vapisten. "Sellainen on vasten uskontoani. En suostu sellaiseen. Voittehan kaikki sitäpaitsi joutua vaaraan."
"Tyttö, miten luulette sitten voivanne tästä suoriutua? Jos rakastatte Dalea ja vannotte rupeavanne hänen puolisokseen, voitte ehkä estää hänet. Minäkin kunnioitan niin paljon uskontoanne, etten ryhdy sellaiseen, jos luulette saavanne kärsiä minun vuokseni, mutta ei Dale, ette te, ei Bo, ei rakkaus, ei taivas eikä helvetti voi milloinkaan estää tuota paimenta, Las Vegasia."
"Ah, jos Dale tuo Bon minulle takaisin, en välitä maatilastani hituistakaan". mumisi Helen.
"Kun se tapahtuu, silloin siitä vasta välitättekin. Meidän on pantava suuri metsästäjänne vain työhön", vastasi Roy hymyillen ymmärtäväisesti.
Ennen puoltapäivää samana päivänä tuotiin Helenin kokoamat tavarat Cassin lesken portaille, ja niin tulivat hänen välttämättömimmät tarpeensa tyydytetyiksi. Hän sai sijoittautua niin mukavasti kuin suinkin vanhuksen ainoaan vapaana olevaan huoneeseen, jossa hän rupesi kokoamaan mielenlujuutta ja kestävyyttä.
Hänen ihmeekseen tulivat monet rouva Cassin naapurit vaatimattomasti tuon pienen rakennuksen takaovelle osoittamaan myötämielisyyttään. He muodostivat alistuneen ja pelokkaan joukon ja kuiskailivat toisilleen poistuessaan. Helen sai heidän vierailustaan sellaisen vakaumuksen, etteivät Beasleyn vallan alla olevien miesten vaimot luulleet tuosta maatilan väkivaltaisesta anastamisesta koituvan mitään hyvää. Hän totesi jo saman päivän iltana, että hänen onnettomuutensa oli synnyttänyt jonkunlaisen vastavoiman.
Seuraavana päivänä ilmoitti Roy hänelle, että Royn veli, John, oli saapunut edellisenä iltana ja ilmoittanut Beasleyn ottaneen jo maatilan haltuunsa. Ei laukaustakaan oltu ammuttu ja muutaman heiniä täynnä olevan ladon palaminen oli ollut ainoa vahinko. Se oli sytytetty tuleen Helenin miesten huomion kiinnittämiseksi yhteen paikkaan, ja sitten oli Beasley tullut mukanaan kolme kertaa niin monta miestä kuin heitä oli ollut. Hän oli ylpeästi käskenyt heidän mennä tiehensä, elleivät he halunneet hyväksyä häntä isännäkseen ja jäädä sinne hänen palvelukseensa. Nuo kolme Beemania olivat jääneet luullen siten parhaiten edistävänsä Helenin etua. Beasley oli sitten ratsastanut Pineen, kuten muinakin päivinä. Roy kertoi sitten sinä aamuna saamiaan uutisia, miten Beasleyn miehet olivat juhlineet myöhään edellisenä iltana.
Loppumattomilta tuntuvat toinen, kolmas ja neljäs päivä menivät menojaan, ja Helen luuli tulleensa vanhaksi niiden kuluessa. Yöt hän valvoi melkein kokonaan ajatellen ja rukoillen, ainoastaan iltapäivisin voi hän hieman nukkua. Hän ei voinut ajatella mitään eikä puhua muusta kuin sisarestaan ja Dalen mahdollisuuksista pelastaa tämä.
"Ette pidä Dalea juuri minkään arvoisena", sanoi Roy vihdoin vastustaen. "Sanon teille, että Milt Dale voi tehdä noissa metsissä mitä ikinä hän vain haluaa. Voitte uskoa sanani… Mutta kun hän palaa, saavat asiat varmasti toisen käänteen."
Tämä merkityksellinen puhe tehosi Heleniin toivorikkaudellaan ja hyydytti hänen verensä ennustuksellaan metsästäjää odottavista vaaroista.
Viidennen päivän iltapäivällä heräsi Helen äkkiä unestaan. Aurinko oli jo melkein laskeutunut. Hän kuuli ääniä — rouva Cassin kimeän ja lörpöttelevän, joka kuulosti nyt hyvin kiihtyneeltä, syvän, joka värisytti Heleniä päästä jalkoihin asti, ja sitten tytön naurun, katkonaisen mutta onnellisen. Kuului askelia ja kavioiden kapsetta. Dale oli tuonut Bon takaisin. Helen tiesi sen. Hän tunsi olevansa hyvin heikko ja hänen oli ponnistettava pysyäkseen pystyssä. Korvat alkoivat jyskyttää ja suloinen, täydellinen ilo täytti äkkiä hänen mielensä. Hän kiitti Jumalaa, että hänen rukouksensa oli kuultu. Tuntien sitten äkkiä hurjaa ruumiillista riemua hän syöksyi ulos.
Hän ennätti juuri ajoissa näkemään, miten Roy Beeman tuli talosta kuin häntä ei milloinkaan olisi ammuttu ja miten Roy huutaen tervehti erästä harmaapukuista ja -kasvoista miestä, Dalea.
"Päivää, Roy! Olen iloinen nähdessäni sinut jälleen pystyssä", sanoi Dale. Kuinka tuo tyyni ääni vahvistikaan Heleniä! Hän huomasi Bon, joka näytti aivan entisenlaiselta, ehkä sentään hieman kalpeammalta ja ränsistyneemmältä. Sitten Bo näki hänet ja riensi hänen syliinsä.
"Nell, olen tullut terveenä takaisin! En ole milloinkaan elämässäni ollut näin onnellinen… Entä sitten kaikki suurenmoiset seikkailuni! Nell, sinä vanha äitiseni, olen saanut nyt niistä tarpeekseni elämäni ajaksi!"
Bo oli aivan hulluna ilosta nauraen ja huutaen vuorotellen. Mutta Helen ei voinut ilmaista tunteitaan. Hänen silmiänsä hämärsi niin, että hän pitäessään Bota sylissään tuskin voi nähdä heidän puoleensa kääntynyttä Dalea, joka kumminkin löysi hänen ojennetun vapisevan kätensä.
"Nell, olette luullakseni kärsinyt enemmän kuin me." Dalen ääni kuulosti vakavalta ja Nell tunsi hänen tutkistelevan katseensa kasvoillaan. "Rouva Cass sanoi teidän olevan täällä ja minä tiedän miksi."
Roy vei heidät kaikki sisälle huoneihin.
"Milt, joku naapurin poika pitää kyllä huolta hevosesta", sanoi hän, kun Dale kääntyi tomuiseen ja väsyneeseen Rangeriin päin. "Mihin jätit puuman?"
"Lähetin sen kotiin", vastasi Dale.
"Jumalalle kiitos, Milt, miten tämä tuntuukaan hauskalta!" lörpötteli rouva Cass. "Olemme olleet täällä hyvin huolissamme, ja neiti Helen on ollut melkein kuolla odottaessaan sinua."
"Täti, Bo ja minä olemme enemmän nälissämme kuin voitte uskoakaan", vastasi Dale nauraen.
"Taivas varjelkoon, laitan päivällisen valmiiksi tuossa tuokiossa!"
"Nell, miksi olet tullut tänne?" kysyi Bo epäilevästi.
Vastauksen asemesta vei Nell sisarensa huoneeseensa ja sulki oven. Bo huomasi matkatavarat ja hänen ilmeensä muuttui. Vanha loisto palasi hänen silmiinsä.
"Hän on siis tehnyt sen!" huudahti hän kiihkeästi.
"Kultaseni, kiittäkäämme Jumalaa, että olen saanut sinut takaisin!" mumisi Helen voiden vihdoinkin puhua. "Muusta ei ole väliä. Olen rukoillut ainoastaan tätä."
"Hyvä, vanha Nell!" kuiskasi Bo suudellen ja syleillen Heleniä. "Tiedän sinun tarkoittavan sanoillasi täyttä totta. Mutta minä en välitä sinun vilpittömyydestäsi! Olen tullut hengissä takaisin ja hurjempana kuin ennen. Missä — missä Tom on?"
"Bo, emme ole kuulleet hänestä viiteen päivään sanaakaan. Hän on tietysti sinua etsimässä."
"Ja sinutko on karkoitettu maatilalta?"
"Niin melkein", vastasi Helen kertoen tapauksen muutamin värisevin sanoin.
Bo sanoi hurjan sanan, jolla oli enemmän voimaa kuin kauneutta, mutta se ilmaisi hyvin hänen kiihkeän suuttumuksensa sisarta kohdanneen väkivallan johdosta.
"Ah, tietääkö Tom Carmichael tämän?" lisäsi hän huohottaen.
"Miten hän voisi?"
"Kun hän kuulee sen, niin — on helvetti valmis. Olen iloinen, että saavuin tänne ennen häntä… Nell, en ole riisunut kenkiäni koko siunattuna aikana. Auta minua. Hanki sitten hieman saippuaa, kuumaa vettä ja puhtaat vaatteet. Nell, tyttöseni, minua ei ole oikein kasvatettu kestämään näitä Lännen vaikeuksia. Ne ovat liian musertavia."
Sitten sai Helen kuulla nopeassa järjestyksessä laukkaavista hevosista, Riggsistä, lainsuojattomista, rohkeasti uhmatusta Beasleystä, pitkistä ratsastusmatkoista ja urhoollisesta roistosta, taistelusta Riggsin kanssa, verestä ja kuolemasta, toisesta pitkästä ratsastuksesta, synkässä metsässä olevasta leiristä, yksinäisistä öistä, aavemaisista äänistä, päivistä, petoksesta, suuresta maailmasta riistetystä näyttelijättärestä Opheliasta, Snake Ansonista, säikähtyneistä lainsuojattomista, surullisista vaikeroimisista ja peloittavista huudoista, puumasta, hevosten pelastumisesta, taistelusta ja ampumisesta, Wilsonista, tuosta toisesta Tom Carmichaelista, johon hän olisi voinut rakastua, ellei — pimeästä yöstä, Dalesta, hevosista, ratsastuksesta ja nälästä. "Ah, Nell, hän oli Texasista!" sanoi Bo lopuksi.
Helen kuunteli noita ihmeellisiä ja peloittavia tapauksia, jotka olivat uhanneet tuon rakastetun pienen sisaren vaaleata päätä, mutta Bon vaivattoman ja huomattavan kertomuksen aiheuttama hämminki jätti ainoastaan tuon viimeisen lauseen selväksi.
Pian sai Helen kumminkin tilaisuuden ilmoittaa, että rouva Cass oli pyytänyt heitä jo pari kertaa syömään, ja tämä tervetullut uutinen keskeytti Bon virtaavan sanatulvan paremmin kuin mikään muu.
Helen huomasi heti, että Roy ja Dale olivat keskustelleet asioista. Roy kunnioitti tätä kokoutumista istumalla ensimmäisen kerran pöydässä haavoittumisensa jälkeen, ja ellei oteta huomioon Helenin onnettomuutta ja ilmassa väreilevää odotuksen jännitystä, oli päivällinen iloinen. Vanha rouva Cass oli nyt kunniansa kukkuloilla. Hän tunsi ilmassa olevan rakkautta, ja ollen uskollinen sukupuolelleen hän iloitsi siitä.
Ilta ei ollut vielä pimennyt, kun Roy nousi ja meni kuistiin. Hänen terävät korvansa olivat kuulleet jotakin. Helenkin luuli erottaneensa nopeata kavioiden kapsetta.
"Dale, tulehan tänne!" huusi Roy sitten kovasti.
Metsästäjä meni nopein äänettömin liikkein, ja Helen ja Bo seurasivat pysähtyen ovelle.
"Las Vegas sieltä varmaankin tulee", kuiskasi Dale.
Helenistä tuntui, että paljas paimenen nimikin jo muutti koko ilmaston.
Portilta kuului ääniä, joista toinen, nopea ja käheä, kuulosti Carmichaelin puheelta. Vireä hevonen hypähteli ja lennätteli soraa kavioillaan. Sitten ilmestyi polulle pieni mies, joka lähestyi taloa. Carmichaelhan se oli, mutta ei Helenin tuntema Carmichael. Hän kuuli Bon hiljaisen omituisen huudahduksen, joka vahvisti hänen saamaansa vaikutusta.
Tavasta, millä Roy meni ulos, ei olisi mitenkään voitu luulla, että häntä oli ammuttu, ja Dale oli melkein yhtä nopea. Carmichael saapui heidän luokseen ja puristi heidän käsiään nopeasti kauhealla kourallaan.
"Pojat, saavuin juuri. Nuo tuolla sanoivat, että olette löytänyt hänet."
"Varmasti, Las Vegas. Dale toi hänet kotiin terveenä ja reippaana.Tuolla hän on."
Paimen tyrkkäsi nuo molemmat miehet syrjään ja astui pitkällä askeleella portaille katsellen tutkivasti ovelle. Helen voi huomata hänestä vain sen, että hän näytti peloittavalta. Bo meni ulos Helenin eteen. Ehkä hän olisi rientänyt suoraan Carmichaelin syliin, ellei joku vaistomainen tunne olisi häntä pidättänyt. Helen luuli sitä peloksi, koska hänen omakin sydämensä sykki tuskallisesti.
"Bo!" huusi Carmichael kuin villi, vaikka hän ei ollenkaan sellaista muistuttanut.
"Ah, Tom!" vastasi Bo änkyttäen ja ojensi puoleksi käsivartensa.
"Kas niin, tyttö!" Tämä huudahdus tuntui yhtä tuikealta kuin hänen silmäinsä tutkiva katse. Pari pitkää askelta toi hänet aivan Bon viereen ja hänen ulkomuotonsa karkoitti veren Bon poskista. Sitten oli kaunista katsella, miten hänen kasvonsa ihmeellisesti muuttuivat, kunnes hän oli jälleen tuo hyvin tunnettu Las Vegas, suurenmoinen kaikessa vanhassa voimassaan.
"No niin!" huudahti hän värisevällä äänellä. "Olen todellakin tyytyväinen!"
Kun hän kääntyi jälleen miehiin päin, katosi tuo kaunis ilme hänen kasvoiltaan. Hän puristi Dalen kättä kauan ja kovasti, ja hänen katseensa hämmästytti Royta.
"Missä Riggs on?" kysyi hän, ja hänen ruumiinsa liikahduksessa, kun hän tiuskaisi nuo sanat, hävisivät hänen ystävällisten tunteittensa omituiset vilahtelevat merkit kokonaan.
"Wilson ampui hänet", vastasi Dale.
"Jim Wilsonko, tuoko entinen texasilainen paimen? Hänpä auttoi sinua suurenmoisesti."
"Ystäväni, hän suojeli Bota", vastasi Dale liikutettuna. "Olin vanhoine puumineni siinä läheisyydessä."
"Taivutit siis Wilsonin avuksesi?" kysyi tuo tuikea ääni.
"Kyllä. Mutta hän tappoi Riggsin ennen saapumistani sinne. Vaikk'en olisi heitä milloinkaan löytänytkään, olisi hän kumminkin suojellut Bota."
"Missä tuo joukko nyt on?"
"Muut, paitsi Wilson, ovat luultavasti kuolleet."
"Joku kertoi minulle, että Beasley on karkoittanut neiti Helenin maatilalta. Onko asia niin?"
"On. Neljä hänen palveluksessaan olevaa meksikolaista oli kantanut hänet talosta ja repinyt melkein kaikki vaatteet hänen yltään. Roy kertoi minulle sen."
"Neljä meksikolaista! Tämä on varmasti kaikki Beasleyn suunnitelmaa."
"Niin onkin. Riggs toimi vain välikappaleena, koska hänellä, kuten tiedät, oli paha maine. Mutta Beasley valmisti suunnitelmat. He olisivat halunneet Nellin Bon asemesta."
Carmichael läksi äkkiä kävelemään pimenevää polkua hopeisten kantalevyjen ja kannusten kilistessä.
"Älä mene, Carmichael!" huusi Dale astuen askeleen.
"Voi Tom!" huusi Bo.
"Huutonne eivät tehoa sen enempää kuin mikään muukaan luullakseni", sanoi Roy. "Las Vegas on juonut punaista likööriä."
"Ah. hän on siis juonut! Silloin ymmärrän! Nell, hän ei koskenutkaan minuun!"
Kerrankin oli Helen voimaton lohduttamaan Bota. Voimakas sydämen sykähdys oli lähettänyt hänet rientävin ja horjuvin askelin Dalea kohti, joka oli jo astunut muutamia askelia polkua pitkin.
"Dale, oh, pysähtykäähän nyt toki!" huusi hän hiljaa.
Dale pysähtyi niin nopeasti kuin hän olisi juossut jotakin polun poikki olevaa estettä vastaan. Kun hän kääntyi, oli Helen jo lähellä. Persikkapuiden juurella oli jo melko pimeä, mutta Helen voi kumminkin nähdä hänen kasvonsa ja hänen kiihtyneet, leimuavat silmänsä.
"En ole kiittänyt teitä vielä Bon tuomisesta kotiin", kuiskasi hän.
"Nell, viis siitä!" vastasi Dale hämmästyneenä. "Mutta jos luulette sitä velvollisuudeksenne, niin odottakaa. Minun on saatava tuo paimen kiinni."
"Ei, sallikaa minun kiittää teitä nyt", kuiskasi hän ja tullen lähemmäksi kohotti hän käsivartensa kietoakseen ne Dalen kaulaan. Tämä oli hänen itsensä määräämä rangaistus tuosta kerrasta, jolloin hän sen oli tehnyt, mutta samalla riitti se ehkä kiitokseksi Dalelle. Mutta omituista kyllä, eivät ne kohonneetkaan korkeammalle kuin Dalen rinnalle tarttuen tämän peurannahkaisen takin rinnuksiin. Helen tunsi, miten Dale hengitti syvään.
"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni", sanoi hän hellästi. "Olen nyt teille velkaa omasta ja hänen puolestaan enemmän kuin milloinkaan voin maksaa."
"Nell, olen ystävänne", vastasi Dale nopeasti. "Älkää puhuko mistään maksusta. Sallikaa nyt minun mennä Las Vegasin jälkeen."
"Miksi?" kysyi Helen nopeasti.
"Haluan seisoa hänen rinnallaan ryyppylässä tahi siellä, mihin hän menee", vastasi Dale.
"Älkää valehdelko minulle, sillä tiedän. Aiotte mennä suoraan Beasleyn luo."
"Nell, jos pidätätte minua vielä, on minun totisesti juostava, sillä muuten on minun mahdoton ennättää Beasleyn luo ennen tuota paimenta."
Helen katseli Dalen takin rinnuksista kiinni pitäviä sormiaan, nojautui enemmän häneen ja tunsi veren virtaavan kuumasti suonissaan.
"En salli teidän mennä", sanoi hän.
Dale nauroi ja puristi Helenin pienet kädet suuriin omiinsa.
"Mitä sanoittekaan? Ette voi pidättää minua."
"Voinpahan! Dale, en halua, että panette elämänne vaaralle alttiiksi."
Dale tuijotti häneen ja teki liikkeen kuin irroittaakseen Helenin kädet.
"Kuunnelkaa nyt minua, voi kuunnelkaa!" pyysi Helen. "Jos menette harkitusti tappamaan Beasleytä, ja teette sen, on se murha. Sellainen on uskontoani vastaan. En voisi olla enää milloinkaan onnellinen."
"Mutta, lapseni, menetätte omaisuutenne ainiaaksi, ellei Beasleytäkohdella, kuten sellaisia miehiä on aina totuttu kohtelemaan täälläLännessä", huomautti Dale ja vapautti itsensä nopealla liikkeelläHelenin otteesta.
Mutta Helen oli yhtä nopea ja kiersi lujasti käsivartensa Dalen kaulaan.
"Milt, rupean ymmärtämään tunteitani", sanoi hän. "Kun viimeksi tein näin, luulit sen johtuvan kiihtymyksestä ja hait lieventäviä asianhaaroja. Aion olla rehellinen nyt."
Helen aikoi estää hänet tappamasta Beasleytä, vaikka hänen onnistuakseen pitäisikin uhrata viimeinen ylpeytensä hiven. Hän painoi Dalen kasvojen ilmeen nyt ikuisesti mieleensä. Lumous ja suonien sykintä pakottivat hänet melkein unhottamaan aikeensa.
"Nell, nyt kun olette aivan suunniltanne, ei teidän pidä sanoa minulle sanaakaan —" Dale keskeytti käheästi.
"Ensimmäinen ystäväni, ensimmäinen —. Ah, Dale, tiedän sinun rakastavan minua!" kuiskasi hän painaen päänsä Dalen rinnalle, jossa sydän sykki voimakkaasti. "Vai etkö rakastakaan?" huudahti hän matalalla ja tukehtuneella äänellä, kun Dalen vaitiolo pakotti häntä jatkamaan tätä mieletöntä, mutta kumminkin ihanaa suunnitelmaa.
"Jos haluatte sen tietää, niin ilmoitan rakastavani teitä. NellRayner", vastasi Dale.
Helenistä tuntui kuin Dale olisi puhunut hyvin kaukaa. Hän kohotti kasvonsa sydän huulillaan.
"Jos tapat Beasleyn, en mene kanssasi milloinkaan naimisiin", sanoi hän.
"Kuka teiltä on sellaista odottanutkaan?" kysyi Dale naurahtaen käheästi. "Luuletteko, että teidän on mentävä kanssani naimisiin kiitollisuudesta? Tämä on ainoa kerta, kun olette loukannut minua, Nell Rayner. Minua hävettää, että voitte sellaista ajatellakaan."
"Ah, olet yhtä taipumaton kuin metsä, jossa elät!" huudahti Helen.Sitten hän sulki silmänsä jälleen, sillä oli mieluisempi muistellaDalen kirkastuneita kasvoja ja pettää itseään.
"Ihminen, minä rakastan sinua!" Täyteläisinä ja syvinä, mutta kumminkin väristen tunkeutuivat sanat hänen sydämestään, jota ne olivat painaneet niin pitkän ajan.
Silloin tuntui Helenistä tunteiden myrskyssä, että Dale nosti hänet maasta ja puristi syliinsä kohdellen häntä peloittavan hellästi. Hän puristeli ja suuteli Heleniä omituisesti ja kiihkeästi kuin karhu, teki hänet sokeaksi, huumautuneeksi, riemuitsevaksi, pelästyneeksi ja kokonaan erilaiseksi kuin hänen entinen ajatteleva ja tyyni olemuksensa oli.
Sitten hän laski Helenin maahan ja hellitti otteensa.
"Mikään ei olisi voinut tehdä minua niin onnelliseksi kuin nuo sanasi."Dale lopetti huokaisten syvään kuvaamattomasta ja ihmettelevästä ilosta.
"Silloin et suinkaan lähde —"
Helenin onnellinen kysymys jäätyi hänen huulilleen.
"Minun on mentävä!" vastasi Dale vanhaan tyyneen tapaansa. "Kiiruhda Bon luo, äläkä ole huolissasi. Koeta ajatella asioita niinkuin opetin sinulle metsässä."
Helen kuuli hänen pehmeät ja nopeat etääntyvät askeleensa. Hänet oli jätetty siihen yksikseen pimenevään hämärään, hän oli järkytetty ja häntä vilusti seisoessaan siinä kuin kiveksi muuttunut.
Siten hän seisoi pitkän aikaa, kunnes selvenevä totuus kannusti hänet toimintaan. Hän läksi heti Dalen jälkeen. Totuus oli sellainen, että huolimatta Dalen lapsuusvuosista Idässä ja noista pitkistä erakkovuosista, jotka olivat kehittäneet hänen ajatuksensa ja tunteensa ihmeellisiksi, oli hän kumminkin tämän raa'an, rohkean ja häikäilemättömän Lännen luonteenomainen asukas.
Oli jo aivan pimeä ja Helenin oli juostava melkoinen matka, ennenkuin hän huomasi Dalen pitkän ja tumman vartalon kuvastuvan Turnerin kapakan keltaisia valoja vasten.
Jollakin tavoin tämän merkityksellisen hetken kuluessa, jolloin hänen rientävät askeleensa olivat yhtä nopeat kuin hänen sydämensä sykähdykset, tunsi Helen itsessään jonkunlaisen voiman, joka vastusti tätä Lännen raakaa ja alkuperäistä oikeudenkäyttöä. Hän oli elänyt koko ikänsä siellä, missä sivistys, laki ja järjestys vallitsevat. Tässä totuuden välähdyksessä hän näki Lännen sellaisena kuin se on tulevaisuudessa, jolloin naisten ja lasten avulla nämä hurjat rajamaan kauhut muuttuisivat vain muistoiksi. Hän ymmärsi kumminkin samalla sellaisten miesten kuin Roy Beemanin, Dalen ja tuon tulisen Carmichaelin välttämättömyyden nykyisissä oloissa. Beasley ja muut hänen laisensa oli tapettava. Mutta Helen ei tahtonut, että hänen rakastettunsa, hänen tuleva miehensä ja hänen lapsiensa mahdollinen isä tekisi tuon teon, joka hänen mielestään oli murha.
Kapakan ovella sai hän Dalen kiinni.
"Milt, voi, odota!" huohotti hän.
Hän kuuli Dalen kääntyessään kiroavan hiljaa. He olivat kahden lamppujen keltaisessa valossa. Hevoset pureskelivat kuolaimiaan ja seisoivat pää riipuksissa aidan luona.
"Sinun on mentävä takaisin", määräsi Dale ankarasti kalpein kasvoin ja leimuavin silmin.
"En, ennenkuin viet minut täältä joko kantaen tahi muuten!" vastasiHelen päättävästi ja niin luottavaisesti kuin hän naisena vain voi.
Silloin tarttui Dale häneen kovasti. Dalen kiihkeys, erittäinkin hänen kasvojensa ilme, peloitti Heleniä ja vei häneltä voimat. Mutta ei mikään olisi voinut muuttaa hänen päätöstään, sillä hän tunsi voittavansa. Hänen sukupuolensa, hänen rakkautensa ja läsnäolonsa olisivat liian paljon Dalelle.
Kun hän heitti Helenin syrjään, kiihtyi kapakasta kuuluva heikko melu koviksi ja käheiksi huudoiksi, joita säestivät kiireiset askeleet ja pöytien ja tuolien nopea siirteleminen. Dale päästi Helenin irti ja hyökkäsi ovelle. Mutta sisällä äkkiä syntynyt hiljaisuus, joka oli tuota äskeistä melua nopeampi ja omituisempi, pysähdytti hänet. Helenin sydäntä kouristi, ja sitten se tuntui lakkaavan sykkimästä. Mistään ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Hevosetkin näyttivät kivettyneen kuten Dalekin.
Silloin rikkoi hiljaisuuden kaksi jymähtävää laukausta. Sitten kuului heikompi paukahdus ja särkyneen lasin kilinää. Dale riensi kapakkaan. Hevoset alkoivat korskahdella ja hypähdellä. Hiljainen hillitty mumina peloitti Helenia yhtä paljon kuin se veti häntä puoleensa. Nojautuen oveen työnsi hän sen sisäänpäin ja meni huoneeseen.
Kapakka oli täynnä sinistä sumua ja haisi savulta. Dale seisoi juuri kynnyksen vieressä. Lattialla makasi kaksi miestä. Tuolit ja pöydät olivat kumossa. Liikkumaton, synkkä, paitahihaisista, saappaita ja vöitä käyttävistä miehistä kokoonpantu joukko näytti paenneen vastakkaisen seinän viereen, josta he kalpein ja synkin kasvoin tuijottivat tiskiin päin. Omistaja Turner seisoi sen toisessa päässä kalpeana, kädet ylhäällä ja vapisten. Carmichael nojautui tiskin keskustaan. Hänellä oli vielä kädessään ojennettu savuava revolveri.
Huohottaen käänsi Helen kasvonsa jälleen Daleen. Tämä oli huomannut hänet ja ojensi nyt käsivartensa hänelle tueksi. Silloin hän näki ruumiit melkein jaloissaan. Jeff Mulvey — hänen enonsa entinen työnjohtaja. Hänen kasvojaan oli kauhea katsella. Savuava revolveri oli hänen liikkumattoman kätensä vieressä. Toinen mies oli kaatunut suulleen. Puvusta päättäen oli hän meksikolainen. Hän ei ollut vielä kuollut. Sitten Helen, tuntiessaan Dalen käsivarren ympärillään, katsoi kauemmaksi, koska hän ei voinut sitä estää, katsoi tuota omituista tiskiin nojautuvaa olentoa, tuota poikaa, joka oli ollut sellainen ystävä hänelle hädän hetkinä, tuota sisarensa suoraluontoista ja naiivia rakastettua.
Mutta hän näki siellä nyt miehen, jonka kasvojen ilme oli peloittavan tyyni ja tuhoa ennustava. Hän nojautui toisella kyynärpäällään tiskiin ja kädessä oli hänellä lasillinen punaista likööriä. Toisessa kädessä oleva suuri revolveri oli niin liikkumaton kuin se olisi kasvanut siihen kiinni.
"Juon sekarotuisen Beasleyn ja hänen roistojensa maljan!"
Carmichael joi katsellen samalla leimuavin silmin joukkoa. Sitten heitti hän kauheassa vihassaan nopeasti lasinsa lattialla makaavaa, vielä hengissä olevaa meksikolaista kohti.
Helen tunsi kaatuvansa ja kaikki musteni hänen silmissään. Hän ei nähnyt Dalea, vaikka hän tiesikin tämän häntä kannattavan. Sitten hän pyörtyi.
Las Vegas Carmichael oli aikansa kehittämä.
Pan Handle Texasissa, vanha Chisholmin tie, jota pitkin nuo suuret karjalaumat kulkevat pohjoista kohti, ja Fort Dodge, jossa paimenet taistelevat väärinpelaajien kanssa, kaikki nämä kovat paikat olivat lyöneet leimansa Carmichaeliin. Olla kotoisin Texasista oli samaa kuin tulla sieltä, missä taistellaan. Ja paimenen elämä on vaivalloinen, hurja, villi ja yleensä lyhyt. Edut olivat niiden puolella, joilla oli onnea ja olivat nopeammat revolverinkäytössä. Nämä miehet vaelsivat etelästä pohjoiseen ja länteen ollen levottomia, ritarillisia ja äkäisiä heille ominaiseen tapaansa.
Rajamaan uudisasukkaat ja karjanomistajat eivät olisi milloinkaan voineet muodostaa Länttä asuttavaksi, ellei noita hurjia paimenia olisi ollut olemassa, noita erämaan suuria juomareita, ratsastajia ja kovaan elämään tottuneita, noita tyyniä, kylmäverisiä, lyhytsanaisia ja vaatimattomia nuoriamiehiä, joiden veren tuli oli lämmittänyt ja jotka suhtautuivat suurenmoisesti ja peloittavan uhmaavasti vaaroihin ja kuolemaan.
Las Vegas ratsasti hevosellaan Cassin lesken huvilasta Turnerin kapakkaan niin, että kannustetun hevosen kaviot paukahtivat kapakan oveen. Hänen tulonsa huoneeseen tapahtui silmänräpäyksessä. Sitten hän seisoi paikoillaan oven raossa hevosen korskahdellessa ja peräytyessä takaisinpäin. Kaikki kapakassa olevat miehet, jotka näkivät Las Vegasin tulon, ymmärsivät sen merkityksen. Ei salaman iskukaan olisi niin nopeasti jäykistyttänyt tuota juopottelevaa, pelaavaa ja keskustelevaa joukkoa. He totesivat samankaltaisin tuntein tulijan ja hänen tulonsa luonteen. Tuossa savuisessa huoneessa oli hetkisen aivan hiljaista, sitten kaikki hengittivät, liikahtelivat ja nousivat aiheuttaen nopeasti tuolien ja pöytien liukumisen paikoiltaan.
Paimenen leimuavat silmät tarkastelivat joukkoa ja kiintyivät sitten Mulveyhin ja tämän meksikolaiseen toveriin. Tämä katse erotti nuo kaksi muista ja hermostuneiden miesten nopea peräytyminen todisti sen. Mulvey ja lammaspaimen jäivät huoneen keskelle.
"Päivää, Jeff, missä isäntäsi on?" kysyi Las Vegas. Hänen äänensä oli tyyni ja ystävällinen, ja hänen käytöksensä oli vaivatonta ja luonnollista, mutta hänen kasvojensa ilme kalvistutti sekä Mulveyn että meksikolaisen.
"Hän on varmasti kotona", vastasi Mulvey.
"Kotonako? Mitä hän sanoo nykyään kodikseen?"
"Hän on muuttanut asumaan Auchinclossin kartanoon", vastasi Mulvey. Hänen äänensä ei ollut kova, mutta hänen katseensa oli peloton ja tarkasteleva.
Las Vegasia vapisutti kuin häntä olisi pistetty. Kapakan vaaleanpunainen valo muutti hänen kasvonsa saman värisiksi.
"Jeff, olit kauan aikaa vanhan Alin palveluksessa ja olen kuullut puhuttavan riidoistasi", sanoi Las Vegas. "Siinä ei ole minulla mitään tekemistä, vaan siinä, että petit neiti Helenin."
Mulvey ei koettanutkaan kieltää sitä. Hän nieleskeli hitaasti, hänen kätensä alkoivat vapista ja hän tuli yhä kalpeammaksi. Jälleen merkitsivät Las Vegasin sanat vähemmän kuin hänen katseensa, joka nyt kohdistui meksikolaiseenkin.
"Pedro, olet Beasleyn vanhimpia miehiä", sanoi Las Vegas syyttävästi."Olit yksi noista neljästä meksikolaisesta, jotka —"
Tässä paimen keskeytti ja puri hampaitaan kuin hänen suussaan olisi ollut myrkkyä. Meksikolainen näytti syyllisyytensä ja pelkonsa. Hän alkoi lörpötellä.
"Tuki suusi!" karjaisi Las Vegas heilauttaen uhkaavasti ja hurjasti kättään kuin hän olisi aikonut lyödä. Joukko käsitti sen merkityksen kumminkin heti, sillä se hajautui sikin sokin kummallekin taholle jättäen avoimen paikan noiden kolmen taakse.
Las Vegas odotti, mutta Mulvey näytti vastahakoiselta. Huolimatta pelostaan näytti meksikolainen vaaralliselta. Hänen sormensa käpristyivät aina tämän tästä kuin hänen käsivarsissaan olevista jänteistä olisi vedetty.
Hetkinen epäluuloa, mutta kumminkin enemmän kuin tarpeeksi Mulveyn pelon todistamiseksi, ja Las Vegas käänsi selkänsä nauraen ivallisesti parille ja meni tiskin luo. Hänen pyyntönsä saada pullo juotavaa säpsähdytti kovasti Turneria, joka ojensi sen paimenelle vapisevin käsin. Las Vegas kaasi ryypyn, mutta katsoi kumminkin samalla tarkasti tiskin takana olevaan vanhaan himmentyneeseen kuvastimeen.
Tämä selinolo miehiin, joita hän oli juuri uhmannut, osoitti, millaisessa koulussa Las Vegas oli harjoitellut. Jos nuo miehet olisivat olleet hänen arvoisiaan vastustajia, ei hän olisi milloinkaan heitä ivannut. Kun Mulvey ja meksikolainen liikahtivat tarttuakseen revolveriinsa, pyörähti Las Vegas nopeasti ja ampui kaksi laukausta. Mulveyn kaatuessa lensi tämän revolveri lattialle ja meksikolainen vyörähti kaksinkerroin lattialle. Sitten ojensi Las Vegas vasemman kätensä ottamaan vasta kaatamaansa ryyppyä.
Silloin juuri hyökkäsi Dale kapakkaan, hillitsi nopeasti kärsimättömyytensä, pyörsi sivulle ja pysähtyi tiskin viereen. Ovi ei ollut vielä lakannut heilumasta, kun se jälleen työntyi sisäänpäin ja Helen Rayner tuli huoneeseen kalpeana ja silmät suurina pelosta.
Seuraavassa hetkessä joi Las Vegas maljansa Beasleyn miesten kuolemaksi ja heitti hurjasti lasinsa lattialla kiemurtelevaa meksikolaista kohti. Dale ojentautui horjuvaa Heleniä kohti ja tarttui Heleniin tämän pyörtyessä.
Las Vegas alkoi kiroilla ja mennen Dalea kohti työnsi hän tämän pois kapakasta.
"Mitä sinulla on täällä tekemistä?" huusi hän kiukkuisesti. "Eikö sinun pidä pitää huolta tytöistä? No tee se sitten, sinä suuri intiaani! Miten voit sallia hänen juosta tänne jäljessäsi ja panna henkensä siten alttiiksi? Sinun on pidettävä huolta hänestä ja Bosta ja jätettävä tämä minulle."
Vaikka paimen olikin raivoissaan Dalelle, näki hän kumminkin tarkasti kaikki läheisyydessä olevat hevoset ja himmeästi valaistussa huoneessa olevat miehet. Dale nosti tytön syliinsä ja sanomatta sanaakaan poistui pimeään. Las Vegas palasi huoneeseen revolveri kädessään. Jos joukossa oli tapahtunut joku muutos, oli se kumminkin vähäinen. Jännitys oli lauennut. Turnerkin oli laskenut käsivartensa alas.
"Aloittakaa jälleen entiset huvituksenne", sanoi paimen huitaisten revolverillaan. "Mutta jokainen, joka aikoo poistua, saa vastata itse seurauksista."
Sanottuaan sen peräytyi hän tiskin viereen mustan pullonsa luo. Turner meni nostamaan tuoleja ja pöytiä pystyyn, ja pian oli joukko syventynyt peliinsä ja juomiseensa, ehkä kumminkin varovaisemmin ja epäluuloisemmin kuin äsken. Oli merkityksellistä, että heidän ja oven välissä oli leveä aukko. Silloin tällöin tarjosi Turner likööriä sitä haluaville.
Las Vegas nojasi selkänsä tiskiin. Jonkun ajan kuluttua pisti hän revolverin tuppeen ja ojentautui ottamaan pulloa. Hän joi katsoen tuimin silmin oveen. Ketään ei kumminkaan tullut eikä kukaan mennyt ulos, vaikka peli ja juominen eivät näyttäneet huvittavan ketään. Ja tuo savuinen, pitkä ja pahalta haiseva huone olikin ikävä paikka himmeine keltaisine valoineen ja synkkine pahansuovine kasvoineen Turnerin hiiviskellessä edestakaisin, kuolleen Mulveyn tuijottaessa kamalasti kattoon, meksikolaisen väristessä yhä enemmän, kunnes hän vapisi kovasti ja makasi sitten hiljaa paikoillaan, ja synkän odottavan paimenen juodessa ja kuunnellessa jokaisen nauttimansa ryypyn yhä enemmän tulistuttamana ja kiihoittamana askelia, joita ei kuulunut tuleviksi.
Aika kului ja sen aiheuttama pieni muutos tapahtui vain paimenessa. Juoma vaikutti häneen, mutta hän ei päihtynyt. Näytti siltä kuin hänen juomansa likööri olisi sisältänyt kiihtyvää tulta ja jonkunlaista polttoainetta hänen toimintaansa hallitsevalle vihalle. Hän muuttui vihaisemmaksi, synkemmäksi, miettiväisemmäksi, kumarammaksi ja rauhattomammaksi, samalla kun hänen silmänsä alkoivat veristää ja posket punoittaa. Vihdoin, kun oli jo niin myöhäinen, ettei Beasleyn tulo sinne näyttänyt enää ollenkaan mahdolliselta, poistui Las Vegas kapakasta.
Kaikki kylän valot oli jo sammutettu. Väsyneet hevoset seisoivat riippuvin päin pimeässä. Löydettyään omansa talutti Las Vegas sen tielle ja sitten muudatta kujaa kedolle, mistä eräs lato siinti himmeästi tähtien valossa. Aamu ei ollut enää kaukana. Hän irroitti satulan ja päästettyään hevosen irti meni hän latoon. Siellä näytti kaikki olevan hänelle tuttua, koska hän löysi heti tikapuut, kiipesi vintille ja heittäytyi heinille pitkäkseen.
Hän lepäsi, mutta ei nukkunut. Aamun alkaessa sarastaa poistui hän ladosta ja haki hevosensa sinne. Auringon noustessa käveli hän edestakaisin pienessä ladossa ja katseli silloin tällöin ulos lautojen välissä olevista leveistä raoista. Seuraavien tuntien kuluessa katseli hän kylään meneviä ratsastajia, paimenia ja ajopelejä.
Noin aamiaisen aikaan satuloi hän hevosensa ja ratsasti takaisin samaa tietä, jota hän edellisenä yönä oli tullut. Saavuttuaan Turnerin kapakkaan pyysi hän jotakin syödäkseen ja whiskyä juodakseen. Sen jälkeen muuttui hän kuuntelevaksi ja vahtivaksi koneeksi. Hän juopotteli kohtuuttomasti tunnin, mutta sitten hän lakkasi. Hän näytti olevan juovuksissa, mutta ei samalla tapaa kuin juopuneet tavallisesti. Hän muuttui villiksi, hurjaksi ja synkäksi, sanalla sanoen mieheksi, jota oli parasta karttaa. Turner palveli häntä hyvin peloissaan.
Lopulta muuttui Las Vegasin tila sellaiseksi, että hänen oli tahtomattaankin toimittava. Hän ei voinut seisoa paikoillaan eikä istuutuakaan. Mentyään ulos sivuutti hän kaupan, mihin miehet peräytyivät karttaakseen häntä, ja kun hän läksi kävelemään tietä, oli hän niin varuillaan kuin hän olisi odottanut jonkun piilossa olevan vihollisen pyssyn laukausta. Palatessaan kylän valtakadulle ei hän nähnyt enää ainoatakaan ihmistä. Hän meni jälleen Turnerin kapakkaan. Hermostunut ja kalpea omistaja oli siellä toimessaan, mutta Las Vegas ei halunnut enää mitään juotavaa.
"Turner, ammun luullakseni sinut palattuani tänne jälleen", sanoi hän poistuessaan.
Hänellä oli nyt kaupat, tie, jopa koko kyläkin hallussaan, ja hän käveli siellä kuin vahti, joka odottaa intiaanien hyökkäystä.
Noin puolenpäivän tienoissa uskalsi muudan mies lähestyä paimenta ja puhutella häntä.
"Las Vegas, oletko kuullut, että kaikki meksikolaiset poistuvat seudulta?"
"Päivää, Abe", vastasi Las Vegas. "Mitä hittoa sinä nyt puhut?"
Mies toisti ilmoituksensa ja Las Vegas rupesi hirveästi kiroilemaan.
"Abe, tiedätkö, mitä Beasleyllä on mielessä?"
"Kyllä. Hän on miehineen talossaan, mutta luullakseni ei hän voi viivyttää tänne tuloaan enää pitkääkään aikaa."
Niin puhui Länsi. Beasley pakotettaisiin kohtaamaan vihollinen, joka oli tullut yksinään häntä vastaan. Jo paljon ennen tätä tuntia olisi jokainen urhoollinen mies tullut tapaamaan Las Vegasia. Beasley ei voinut palkata ainoatakaan miestä estämään tämän tilanteen väkivaltaisuutta. Tämä oli ratkaiseva koe, jonka mukaan hänen omatkin miehensä tulisivat häntä tuomitsemaan. Siitä voidaan vain sanoa, että vaikka Lännen viileys olikin tehnyt hänen häikäilemättömyytensä mahdolliseksi, pani se kumminkin nyt hänet vastaamaan siitä.
"Abe, ellei tuo meksikolainen tule tänne minua tapaamaan, menen minä sinne."
"Mene vain, mutta älä kiiruhda", vastasi Abe.
"Tanssin hitaan soiton tahdissa… Pyöräytäpäs savuke."
Hieman vapisevin sormin pyöräytti Abe savukkeen, sytytti sen omastaan ja ojensi sen sitten paimenelle.
"Las Vegas, kuulen varmasti hevosten kavioiden kapsetta", huomautti hän sitten nopeasti.
"Niin minäkin", vastasi Las Vegas pää pystyssä kuin kuuntelevalla antiloopilla. Hän unhotti nähtävästi savukkeensa ja ystävänsä. Abe kiiruhti takaisin kauppaan, jonne hän hävisi.
Las Vegas alkoi kävellä jälleen edestakaisin ja hänen liikkeensä olivat nyt paljon liioitellumpia kuin milloinkaan ennen. Johonkin Idän yhteiskuntaan kuuluva tavallinen järkevä kuolevainen olisi luullut tuota punaposkista paimenta päihtyneeksi tahi hulluksi, ja ehkä Las Vegas muistuttikin kumpaakin. Mutta siitä huolimatta oli hän ihmeellisen terävä, jännittynyt ja vaikuttava kapine tämän merkityksellisen riidan ratkaisemiseksi. Kuinka monta tuhatta kertaa olikaan teillä ja Lännen pienten kaupunkien leveillä kaduilla nähty tällaista paimenten kävelyä! Vaikka se olikin hurjaa, veristä ja traagillista, oli sillä kumminkin samanlainen merkitys noina uranuurtajapäivinä kuin hevosella ja auralla.
Vihdoin oli Pinestä nähtävästi tullut aivan hylätty kylä lukuunottamatta Las Vegasia, joka vartioitsi pitkää alaansa monin tavoin — hän nojautui johonkin välitiessään, hän käveli kuin vuorilla kiipeilijä, hän hiipi eteenpäin intiaanin tapaan puulta puulle ja nurkasta nurkkaan, hän katosi kapakkaan ilmestyäkseen jälleen näkyviin sen takaovesta, hän kiersi talleja päästäkseen jostakin toisesta paikasta valtakadulle ja silloin tällöin lähestyi hän hevostaan kuin noustakseen sen selkään.
Kun hän meni viimeisen kerran Turnerin kapakkaan, ei hän nähnyt siellä ketään. Hän takoi hurjasti tiskiin revolverillaan, mutta ei saanut mitään vastausta. Siiloin pääsi hänen kauan hillitty raivonsa valloilleen. Huutaen hurjasti tarttui hän toiseen revolveriin ja ampui rikki kuvastimen ja lamput. Hän ampui kaulan muutamasta pullosta ja joi, kunnes hän oli tukehtua. Hänen niskansa vetäytyi ryppyihin ja tuli punaiseksi. Ainoa hidas ja harkittu teko oli revolverin lataaminen uudestaan. Sitten hän hyökkäsi ovesta, hyppäsi hurjasti kiljahtaen rentonaan satulaan, vetäisi ohjaksista hevosen pystyyn ja kannusti sen laukkaan.
Kaupan ikkunoihin ja ovelle juosseet miehet näkivät vain valtatiellä kiitävän tomupilven. Sitten he tulivat ulos nähdäkseen sen katoavan. Epävarmuuden hetki oli nyt ohitse. Las Vegas oli lähtenyt sovittamaan Lännen lakia, hän oli vaatinut miestä esiintymään ja odottanut kauemmin kuin hänen olisi ollut pakkokaan todistaakseen, että tuo mies oli pelkuri raukka. Kaikesta huolimatta oli Beasley nyt merkitty mies. Tämä hetki näytti, millaista voimaa hän oli uhmannut. Hän voi miehineen kyllä tappaa paimenen, joka oli ratsastanut yksinään häntä vastaan, mutta se ei korjaisi ollenkaan häpeää.
Edellisenä iltana, kun Beasley oli juuri lopettanut myöhäisen illallisensa vasta anastamallaan maatilalla, tuli Buck Weaver, muudan hänen miehistään, tuomaan hänelle tietoa Mulveyn ja Pedron kuolemasta.
"Keitä tuossa joukossa on? Onko heitä montakin?" kysyi hän nopeasti.
"Ainoastaan yksi mies, isäntä", vastasi Weaver.
Beasley näytti hämmästyvän. Hän oli miehineen valmistautunut kohtaamaan tuon tytön ystäviä, jonka omaisuuden hän oli anastanut, ja luottaen oman voimansa suuruuteen ei hän ollut luullut siitä tulevan veristä eikä pitkää ottelua. Mutta tämä hämmästyttävä seikka muutti tilanteen paljon vaikeammaksi.
"Yksikö mies?" huudahti hän.
"Niin. Tuo Las Vegas-niminen paimen. Ja, isäntä, hän näyttää olevan taitava revolverilla-ampuja Texasista. Satuin olemaan silloin Turnerin kapakassa. Olin juuri mennyt toiseen huoneeseen, kun Las Vegas saapui ratsastaen ja hyökkäsi kapakkaan. Hän huusi heti Jeffille ja Pedrolle, jotka molemmat kalpenivat. Ja sitten, hitto vieköön, käänsi tuo paimen heille selkänsä ja meni hakemaan itselleen ryyppyä tiskiltä. Mutta hän katseli kumminkin kuvastimeen, ja kun Jeff ja Pedro yrittivät temmata revolverinsa esille, pyörähti hän nopeasti kuin salama ja ampui heidät molemmat. Livahdin ulos ja —"
"Miksi et ampunut häntä?" karjaisi Beasley.
Buck Weaver katsoi vakavasti isäntäänsä, ennenkuin hän vastasi:
"Tapani ei ole ampua ketään ovien takaa. Ja mitä taisteluun Las Vegasin kanssa tulee, niin suokaa minulle anteeksi, isäntä, pidän edelleenkin paljon auringonpaisteesta ja punaisesta likööristä. Ja sitäpaitsi minulla ei ole mitään Las Vegasia vastaan. Jos hän olisi tullut tänne jonkun joukon johtajana ja vaatinut meitä taisteluun, olisimme kyllä siihen ryhtyneet. Mutta emme laskeneet oikein. Nyt on asia muuttunut kokonaan teidän ja Las Vegasin väliseksi. Teidän olisi pitänyt olla katsomassa, miten hän ajoi tuon metsästäjän, Dalen, pois kapakasta."
"Dalenko? Tuliko hänkin sinne?" kysyi Beasley.
"Hän saapui sinne heti sen jälkeen kun paimen oli ampunut Jeffin. Ja tuo suurisilmäinen tyttö, hänkin tuli sinne juosten, mutta pyörtyi Dalen syliin. Las Vegas ajoi Dalen ulos ja kiroili häntä niin kovasti, että me kuulimme sen kaikki. Niin, Beasley, taistelusta ei siis tulekaan mitään, vaikka olimme luulleet."
Beasley kuuli näin ollen Lännen puhuvan erään oman miehensä suulla. Ja Buck Weaverin sanat olivat todellakin julmia, ivallisia ja melkeinpä pilkallisia. Tämä paimen oli kerran ollut Al Auchinclossin palveluksessa, mutta oli karannut Beasleyn puolelle Mulveyn johdolla. Mutta Mulvey oli nyt kuollut ja tilanne oli suuresti muuttunut.
Beasley katsahti Weaveriin vihaisesti ja synkästi ja viittasi häntä poistumaan. Päästyään ovelle katsahti Weaver häneen epäilevästi ja arvostelevasti ja lähti sitten ulos. Beasley ei olisi sietänyt tuollaista katsetta ennen.
Se tarkoitti samaa, mitä Weaverin juomaveikot, Beasleyn pitkäaikaiset ja uskolliset vartijat, seudun asukkaat ja Lännen henki tarkoittivat, että Beasleyn toivottiin ratsastavan kylään kohtaamaan yksinäistä vihollistaan.
Mutta Beasley ei lähtenyt. Sen sijaan käveli hän edestakaisin Nell Raynerin pitkässä arkihuoneessa hermostuneesti, voimatta ollenkaan levätä. Monta kertaa hän epäröi ja monta kertaa hän lähestyi nopeasti ovea ainoastaan pysähtyäkseen. Puoliyö oli jo aikoja ohi, kun hän heittäytyi vuoteelleen, mutta ei voinut nukkua. Hän heittelehti ja pyörähteli koko yön ja nousi vihaisena ja ärtyneenä päivän sarastaessa.
Hän kirosi meksikolaista palvelijatarta, joka oli tyytymätön hänen isännöimiseensä. Ja hänen suureksi hämmästyksekseen ja raivokseen ei ainoakaan hänen miehistään tullut rakennukseen, vaikka hän olisi odottanut miten pitkään tahansa. Silloin hän lähti aitauksiin ja talleihin ottaen pyssyn mukaansa. Miehet olivat siellä yhdessä joukossa, joka hieman hajautui hänen lähestyessään. Mutta ei ainoatakaan meksikolaista ollut näkyvissä.
Beasley käski miesten satuloida hevoset ja lähteä hänen kanssaan kylään. Mutta määräystä ei toteltu. Beasley kiroili ja raivosi. Hänen miehensä istuivat tahi nojautuivat johonkin ja katselivat maahan. Ilmassa oli pidätetyn vihollisuuden tuntua. Miehet, jotka olivat olleet kauemmin hänen palveluksessaan, eivät käyttäytyneet aivan niin kummallisesti, mutta eivät kumminkaan totelleet. Vihdoin huusi Beasley meksikolaisiaan.
"Isäntä, meidän on pakko ilmoittaa, että kaikki meksikolaiset ovat karanneet näiden tuntien kuluessa tuonne Magdaleenaan päin", sanoi Buck Weaver.
Kaikista näistä nopeasti esiintyvistä hämmästyttävistä seikoista oli tämä hämmästyttävin. Beasley kirosi kysyvästi ihmetellen.
"Isäntä, ne pelkäsivät varmaankin tuota Texasista kotoisin olevaa revolverisankaria", vastasi Weaver kylmäverisesti.
Beasleyn tummat mustahkot kasvot muuttivat väriään. Millainen peitetty tarkoitus pillikään Weaverin harvaan lausutuissa sanoissa! Muudan mies tuli aitauksesta taluttaen Beasleyn satuloitua ja suitsitettua hevosta. Hän irroitti ohjakset käsistään ja istuutui toveriensa joukkoon sanomatta sanaakaan. Ei kukaan muukaan puhunut mitään. Hevosen läsnäolo oli merkityksellinen. Päästäen sähisevän kirouksen partaansa tarttui Beasley jälleen pyssyynsä ja palasi asuinrakennukseen.
Hän ei huomannut raivoissaan eikä kiihkoissaan sitä, minkä hänen miehensä olivat jo tienneet tuntikausia, että jos hänellä oli ollut jonkunlainenkaan mahdollisuus saavuttaa heidän kunnioituksensa nyt tulevaksi ajaksi, oli tuo mahdollisuus jo aikoja sitten haihtunut olemattomiin.
Beasley karttoi rakennukseen johtavaa aukeata käytävää, ja kun hän saapui sinne, kaatoi hän hermostuneesti itselleen ryypyn. Tulisessa juomassa oli kumminkin selvästi jotakin, joka peloitti häntä, koska hän siirsi pullon syrjään. Tuntui kuin se olisi sisältänyt väärää rohkeutta.
Hän rupesi jälleen kävelemään edestakaisin pitkässä huoneessa hermostuen sitä enemmän, kuta paremmin hän pääsi selville tilanteesta. Kalpea palvelijatar kutsui häntä pari kertaa päivälliselle.
Ruokasali oli valoisa ja hauska, ja herkullinen höyryävä ateria odotti häntä, mutta palvelijatar oli kadonnut. Beasley istuutui ja laski suuret kätensä pöydälle.
Silloin hän säpsähti kuullessaan hiljaista kolinaa ja kannusten kilinää. Hän käänsi päätään.
"Päivää, Beasley", sanoi Las Vegas, joka oli ilmestynyt salaperäisesti huoneeseen.
Beasleyn ruumis näytti paisuvan kuin hänen suoniinsa olisi ilmestynyt puolta enemmän verta. Hänen kalpeat kasvonsa olivat aivan hikiset.
"Mitä haluatte?" kysyi hän käheästi
"Isäntäni, neiti Helen sanoi, koska olen työnjohtaja täällä, että teen kauniisti ja rehellisesti, jos tulen tänne syömään kanssanne viimeisen kerran", vastasi paimen. Hän puhui hitaasti ja tyynesti ystävällisellä ja iloisella äänellä. Mutta muuten oli hän kuin haukka, joka on valmis iskemään nokkansa syvälle saaliiseensa.
Beasleyn vastaus oli äänekäs, katkonainen ja käheä.
Las Vegas istuutui Beasleytä vastapäätä.
"Syökää tahi olkaa syömättä, se on aivan sama minulle", sanoi Las Vegas alkaen täyttää lautastaan vasemmalla kädellään. Hänen oikea kätensä nojautui kevyesti vain vapisevien sormien nokilla pöydän laitaan eikä hän sekunnin murto-osaksikaan kääntänyt katsettaan Beasleysta.
"No niin, te sekarotuinen meksikolainen vieraani, vereni kiehuu todellakin nähdessäni teidät istumassa siinä ja tietäessäni, että olette karkoittanut isäntäni, neiti Helenin, talostaan", aloitti Las Vegas hiljaa varustaen eteensä tyynesti ruokaa ja juomaa. "Eläessäni olen kyllä kohdannut paljonkin lainsuojattomia, varkaita, rosvoja ja muita sellaisia, mutta kaikista likaisista kunnottomista roistoista olette te kumminkin paras. Aion ampua teidät minuutin tai parin kuluttua tahi aivan heti kuin liikautatte likaisia kourianne. Mutta toivoakseni olette siksi kohtelias, että sallitte minun sanoa muutamia sanoja. Kaikista näkemistäni keltaisista meksikolaiskoirista olette te pahin. Ajattelin viime yönä teissä ehkä olevan sen verran miestä, että tulette kohtaamaan minua kuin mies, jotta olisin voinut pestä käteni jälkeenpäin saamatta vatsaani kipeäksi. Mutta ette suvainnut tulla. Beasley, minua hävettää niin hirveästi, koska minun oli pakko tulla tänne ampumaan teidät, etten ole tuonaikaisen itseni, jolloin ratsastin Chisholmin puolesta, pikkuserkkukaan. Ette varmaankaan välitä ollenkaan, vaikka sanonkin teitä valehtelijaksi, ryöväriksi, mustajalaksi, nuuskivaksi arosudeksi ja raukaksi, joka palkkaa muita tekemään likaisia töitään! Jumalauta! —"
"Carmichael, sallikaa minun sanoa muutama sana", keskeytti Beasley käheästi. "Olette oikeassa, ettei nimitteleminen minuun pysty. Mutta keskustelkaamme. Maksan teille — kymmenentuhatta dollaria."
"Hyi, hyi, hyi!" karjui Las Vegas. Hän oli niin jännittynyt kuin pingoitettu kieli ja hänen kasvonsa loistivat kalpeina. Oikea käsi alkoi vapista yhä enemmän.
"Lisään siihen puolet", huohotti Beasley. "Luovutan puolet tilasta, kaiken karjan ja —"
"Tuki suusi!" huusi Las Vegas peloittavan kiihkeästi.
"Kuunnelkaa minua, peräytän tarjoukseni ja luovun koko Auchinclossin talosta!" Beasley oli nyt vapiseva, kuiskaava, toivoton ja kalmankalpea mies, jonka silmät pyörivät hurjasti.
Las Vegas löi nyrkkinsä kovasti pöytään.
"Meksikolainen, puolustaudu!" hän huudahti.
Silloin Beasley koetti tarttua revolveriinsa toivottomasti ja hurjistuneesti.