The Project Gutenberg eBook ofMetsolassaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: MetsolassaAuthor: Oskari HynninenRelease date: December 15, 2023 [eBook #72424]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Yrjö Weilin, 1903Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK METSOLASSA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: MetsolassaAuthor: Oskari HynninenRelease date: December 15, 2023 [eBook #72424]Language: FinnishOriginal publication: Helsinki: Yrjö Weilin, 1903Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Metsolassa
Author: Oskari Hynninen
Author: Oskari Hynninen
Release date: December 15, 2023 [eBook #72424]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Yrjö Weilin, 1903
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK METSOLASSA ***
Kirj.
Oskari Hynninen
Helsingissä, Yrjö Weilin, 1903.
Metson soitimella.Nevalla.Heija-Pekko.Eläimiemme talvipuvuista.Koiralleni.Alleja ampumassa.Mateita pyytämässä.Miten kesäpäiväni viettäisin.Syysmuistoja.Talvinen metsä.Merilintuja.Luvattomalla ajalla.Hylkeenhuudossa.Metsolassa.Vappuna.
On yhä olemassa joukko vanhempia metsämiehiä, jotka haaveksien muistelevat menneitä aikoja, jolloin ei mikään metsästys-asetus pakoittanut lintumiestä puoleksi vuodeksi joutilaana olemaan. Tunnen vanhoja soitimella kävijöitä, jotka loistavin silmin kertovat, miten »hiovan» metson kevätaamun sarastaessa männystä pudottivat — — –. Ja silloin muistelmiensa innostamana kertoja oikein runolliseksi rupeaa, kun kuusikon rakeisesta sulalumesta ja korven hienosta aamuhämärästä, kevätpuron salaisesta solinasta tahi lahorastaan haastelusta juttuamaan pääsee.
Nyt on toisin! Emme saa enään murha-ase olalla keväisiä metsiä samoella — — – eikä kanalintumme hääiloa häiritä. Nyt saattavat ne soidintaan lain turvissa viettää — ja hyvä niin onkin!
Mutta varmaan tahtoisi joku nuorempikin luonnonystävä ja metsämies tutustua Tapion kukon häämenoihin, omin korvin kuulla, miten metso hämärässä korvessa juhlavirttään virittelee tahi suuren salon hiljaisuudessa lemmenlauluaan laskettelee!
Ei tuo huvi nykyoloissakaan ole mahdotonta!
Sillä ei metso laula ainoastaan keväällä — se pitää soidinta silloinkin, kun luonnossa ensimmäiset syysenteet huomaamme. Se ei liene aivan kaikille tuttua.
Kuhertaahan urosteerikin syksyllä, kun hallayöt alkavat lehtimetsän vihreyden keltaiseen vaihtaa, ja harmajat aamu-usvat pehmeinä laaksoissa lepäävät. Lasketteleehan lehtokurppakin lämpimän syysillan hämärässä — niinkuin keväällä ainakin — »kurp-kurppiist» lepikosta toiseen nokka ojona lekutellessaan. Entäs metsäkana! Kun kirkkaankylmä syysilta pimeytensä yli rämeiden kellastuneen saraheinän levittää, silloin se pajukossa kevätääniään päästelee, »kopeekoita lukee» ja — luoksesi tulee, jos naaraan naukuvaa ääntä matkia osaat.
Ei metsokaan tässä suhteessa poikkeusta tee!
Kun on ruis leikattu ja syyskylvöt tehty, silloin kokenut metsovanhus huomaa kesän ohitse olevan. Kylmemmiksi käyvät aamut, auringon noustessa kimaltelee kuura maassa ja kevääntapaista raittiutta on luonto täynnä.
Silloin ukkometson rinnassa keväiset muistot ja taistelu-into uudelleen elpyvät ja vastustamattomasti aamuhämärässä heikko »kaputus» ilmoille pääsee. Puuhun erakko kuhahtaa, ja kohta keväälliset riemulaulut, metsonsoitimen eri sävelet kuulumaan rupeavat.
Nyt saatat metson soitimelta ampua, jos tehtäväsi tunnet ja — maltillisena pysyt.
Keväästä vanhus laulaa — joka kului, kuudesta kirjavasta kullastaan, koppeloistaan, joitten tähden niin kovasti taistella täytyi, naaraistaan, joiden kanssa kanervikossa iloja piti — — — ja silloin vanhus miltei silmänsä ummistaa, ei kuule eikä paljon näekään, ja nyt sitä lähelle pääset.
Eivät arat naaraslinnut nyt laulavaa urosta kotkotuksillaan varoita, vaan marjamäillä ja metsäpurojen varsilla poikineen huolenpäiviä viettävät. Ei nyt hiiviskelevän metsästäjän huomannut koppelo kohti »hiovaa» metsoa lennä ja siivellään sitä sivahuta, että sekin ajoissa vaaran huomaisi ja lentoon lähtisi — niinkuin niin monasti keväällä tapahtuu. Yksinään vanhus kummallista ylistysvirttään syksyllä soittelee ja sentähden on sen menoja siihen aikaan helpompi tarkastaa.
Tee koetteeksi näin!
Kun ilta elokuun lopulla tahi syyskuun alussa on tyyni ja usvainen, lähdet jonkun kokeneen metsämiehen kanssa, sellaisen seurassa, joka Tapion kukon tavat ja hakolinnun asuinpaikat tarkoin tuntee, rämeniityn laidassa olevaan latoon yöpymään. Kahisevien kuloheinien peitossa nukutte muutaman tunnin ainoastaan toinen silmä ummessa — sillä pimeässä, jo ennenkuin päivä sarastaa, on liikkeelle lähdettävä.
Mustana hämöittää metsä rämeen laidassa ja syksyinen äänettömyys vallitsee. Ei laula kyntörastas nyt kuten keväällä, ei visertele punarinta satakieli kuusikon suruvoittoisia säveliä. Ainoastaan pieksun askel pehmeässä: rahkasammalessa kuiskaten kahisee, joku oksa risahtaa… Kuuloa aina äärimmäisyyteen jännittäen kuljette askel askeleelta eteenpäin. Väsynyt korva yhä pimeyteen kuulostelee, josko toivottua metson »kaputusta» jostain kuuluisi — — —.
Jopa vihdoinkin!
Omituinen ääni — aivan kuin lappeettain vasten pyssynpiippuja olevaa puukonterää varovasti tärähytteleisit tahi kahta kovaa palikkaa vastatusten naputteleisit — — —kep-pep, kep-pep, jos kirjaimilla tahtoisit ääntä jäljitellä.
Samalla huomaat päivänkin heikosti koittavan. Tummanharmajaksi käy ympäristö. Jo alat eroittaa kuusikon lehtimetsästä. Kuuluu ison linnun siiven läimäys. Unisesti ensimmäinen rastas räkättää.
Toverisi kintereillä hiivit mieli jännityksessä, samoihin jälkiin tallaten. Pysähdyt silloin, kuin hänkin, astut eteenpäin, kun hän astuu — — —. Jo alat eroittaa eri sävelet metson laulussa ja nyt alkaa vaikein tehtävä, sillä nyt on varovasti lähestyminen. Ensin kuulet tuon äskeisen kep-pep, kep-pep ja sitten sama uudistettuna, mutta hyvin nopeassa tahdissa — se on »käkkärä», johon yhtyy »litkaus». Yhä vielä seisot paikallasi, totisesti maahan katsoen, tämän osan loppua odotellen, sillä heti seuraa »hiominen» ja silloin otat kaksi, kolme pitkää askelta eteenpäin. Korvassasi kuuluu hiominen kuin "hiisi-hiisi-hiisi", jolloin vanhus hurmoksiin menneenä tämän maailman miltei kokonaan unhoittaa. Mutta varo, että ennen hiomisen loppua taas seisot kuin pölhö jonkun sopivan puun suojassa. Sillä muutoin lintu lähtee heti. Älä myöskään lähde liikkeelle, ennenkuin hiominen on alkanut, sillä näin syksyllä vanha metso useinkin päättää laulunsa »käkkärällä» ja pysähtyy kuuntelemaan… Ja tätä merkillistä kolmiloikkausta kestää kauvan, mielestäsi sietämättömän kauvan — — —. Kaikesta päättäen pitäisi sinun jo olla hyvällä ampumamatkalla, vaan et näe mitään.
Kuulet sydämesi tykytyksen, kuulet, miten vaatteet hengittäessäsi ruumistasi kihnuttavat, tunnet, miten hikipisara toisensa perästä selkää myöten alas juosten ihoa kutkuttaa — — —.
Vaan pysy levollisena!
Valkenemistaan päivä valkenee ja metsä valveutuu. Jo vihdoin huomaat hämäräisessä männyssä vanhuksen, kaula paksuna kuin turkin hiha, pyrstö levällään kuin rukin pyörä, siivet oksia viistäen ja käyrä nokka hiomisen kestäessä taivasta kohti ojennettuna.
Kannattaa sitä katsella… ja kun olet kylliksesi sitä ihaillut, ojennat — linnun juuri hioessa — pyssysi ja pudotat vanhuksen, joka kovasti rymisten ja oksia katkoen maahan muksahtaa.
Olet tullut tuntemaan salomaan salaisuuksista yhden, astunut korven kummallista elämää askeleen lähemmäs.
Oletko seisonut pohjoissuomalaisen nevan laidassa antaen silmäsi liidellä yli peninkulmia käsittävän autionnäköisen lakeuden, yli silmänkantamattomiin ulottuvan, vaivaiskoivua, rahkasammalta ja kituvia mäntyjä kasvavan aavikon. Oletko nähnyt noita toivottomia, ikäänkuin nälkääntyneitä rämeitä alkuperäisessä tilassaan, ilman kirveen tai kuokan jälkiä, yökylmien kotipaikkoina, mistä härmäinen halla viljamaille hiipii ja kylmään kouristukseensa maamiehen vaivat sulkee?
Puoleensa ne ainakin minua vetävät, miellyttäviä ne ovat kaikessa kolkkoudessaan ja autiossa köyhyydessään! Sillä vasta siellä tunnen, miten luonto on suuri ja ihminen — vähäinen.
Ei ole nevakaan vaihtelua vailla, ei puutu rämeeltäkään suloutta! Erilaiset ne ovat kukoistuksensa hetkinä, toisenlaiset lakastumisensa aikoina. Joka vuodenaikana — jopa talven kuolinvaippaankin puettuina ne minulle nähtäviä tarjoavat.
Kun kevätlumi sulavetenä solisten kohti nevaa rientää, silloin se tulvan vallassa järvenä lainehtii. Silloin ei silmäni sen vastaista rantaa eroita. Kehyksenä on nääntynyt, naavaturkkinen kuusikko, joka kauvempana yhä matalammaksi käy, näyttää veteen painuvan, avaten näköaloja aina loppumattomiin. Saarina kuihtuvaa mäntyä kasvavat kaarrot ruskeasta vedestä kohoavat. Ja kun laskeva aurinko tulvaveden kultiin pukee ja kevätilma on tyyni ja raitis, silloin kaarroilta kuulen luonnon ylösnousemisjuhlaa vietettävän — kuulen ääniä kummallisia mitä miellyttävimmässä vaihtelussa.
Kuusikon laidassa laulurastas sanarikkaita säveliään laskettelee tynnyrilinnun tilt-talttia takoessa. Siihen yhtyvät urostavin rinkutus sekä viklain vihellykset. Ulompana kurjen kaikuva torvensoitto ympäri rämettä kajahtelee, ja ruskopilvistä kuuluu lepoa hakevien metsähanhien kaakatus. Tyynessä vedenkalvossa uiskentelee vesipääskynen keveänä kuin höyhen, jota tuuli sinne tänne aalloilla ajelee. Ja kun pohjolan kevätyön hieno hämärä hiljalleen rämeelle laskee, silloin pikku varpuspöllö kolmiäänistä nuottiaan vinguttaa, ikäänkuin nevalla soudettaisiin ja airojen hangat naukuisivat.
Mutta jonkun viikon kuluttua järvi katoaa, sorsat häviävät ja vesipääskynen lähtee pohjoisemmille pesimäpaikoilleen.
Näeppä silloin samat seudut alkukesän kirkkaudessa, kun neva pukeutuu ensimmäiseen vienonvaatimattomaan kasvullisuuteensa. Järvestä on tullut tuhatmättäinen tasanko, joka punervankainona, vaikka hieman suruvoittoisena vastaasi hymyilee ja kasvilajeista se on rikkaampi, kuin luulisikaan.
Ensimmäisenä nousee sammalpeitteestä tupellinen niittyvilla — mustapää — ja kohta alkavat monet pajulajit kukkia. Vaivaiskoivu tekee lehteä, suokukka siroja punakellojaan soittelee, kun linnut häitä hankkivat. Jopa kaartojen kanervat, variksenmarjat, peuranjäkälät ja itse valkosammalkin näyttävät elpyvän. Ja lukuisat sarat, juurto-, hivus-, kasti-, liejusarat — kukapa niitä kaikkia jaksaa luetella — vihvilät, piirtoheinät rientävät kohti korkeutta.
On nyt siitepölyä ilmassa ja rakkautta joka mättäällä, riemua ja huolta, taistelua ja kilpailua joka pajukossa, ääntä vaivaiskoivuviidakossa, sillä kesä loihtii elämää kaikkialle.
Nevan lintu, nevanvärinen tunturikurmitsa surumielisiä, valittavia ääniään päästelee, nevan yksinäisyyttä ylistellen. Iloisesti valkea vikla hyklyä huutaa ja pikkukuovi pitkään viheltää. Mättäältä kohoten niittykirvinen vaatimatonta säveltään sirittää, pajukossa urosriekko pesivälle naaraalleen pontevasti puhelee. Mutta kuivettuneen männyn latvassa istuu kaikkien vihollinen, saaliinhimoinen muuttohaukka, terävällä silmällään tarkastellen ääretöntä metsästysaluettaan, joka kohta muurainten kukista valkeankirjavana loistaa. Ja mättäiden väliin, missä harmaa kyy kuin luikerteleva vesisuoni matelee ja sisiliskot mennä viilettävät, ilmestyy vaatimattomia pesiä ja ruskeankirjavia munia, joiden kuoressa jäkäläin ja turvemullan väri on vallitsevana.
Nyt hyönteisetkin lyhyttä ilonaikaa viettävät. Lukemattomina laumoina sääsket hienon musiikin soidessa häätanssiaan survovat ja yninä kasvaa mahtavaksi kööriksi miljoonien väristimien väräjöidessä.
Mutta kun suopursut tuoksumaan ja muurainmättäät kellertämään rupeavat, kun kaartojen puolukat punottavat ja juolukanmarjat mustuvat, silloin alkaa kesän komea kirjavuus kadota. Ei ole enään syksy kaukana. Kohta alkavat pesineet linnut poikinensa hävitä, jo alkaa nevan elämä alakuloisemmaksi käydä. Kukkineet sarat kellastuvat, ja kohta rakentaa ensimmäinen yöhalla kimmeltäviä kuurakiteitä jokaiseen korteen — —.
Jos näet nevan nousevan syysauringon raikkaassa valokylvyssä, voi yksinäisyyden ja kaihon tunne mahdollisesti hetkeksi mielestäsi haihtua. Reippaasti raikuvat lähtöä tekevien kurkien huudot ja nevanlaidassa kuhertaa, puhaltaa mustansinertävä, lyyrypyrstöinen urosteeri. Mutta kun taivas on tasaisen harmajana, kun se matalana miltei metsänlatvoihin yhtyy ja viikkokausia kestänyt vihmasade supistaa näköpiirin, silloin hallanpurema neva on sanomattoman surullinen, köyhä, autio.
Ruskean turveveden ympäröimänä kohoaa mätäs toisensa takana aina loppumattomiin. Alakuloisesti nuokkuu kellastunut sara kolkossa pohjatuulessa, joka kohisten vaivaiskoivikossa syksyn kannelta soittaa ja siltä lehdet riistää. Ruskeata ja harmajaa — kas siinä nevan värit tähän aikaan! Ainoastaan mättään kyljessä punottava karpalo tahi lätäkköön hetkeksi levähtämään laskeutunut tavi suovat silmälle vaihtelua.
Kun itätuulet mustia lumipilviä yli nevan kiidättävät ja ensimmäiset hiutaleet valkeina, keveinä, äänettöminä putoilevat, silloin luonto nevalle kuolinvaippaa kutoo. Ja kohta lepäävätkin sarat ja sammalet, kanervat ja vaivaiskoivut alla kylmän valkopeitteen.
Mutta ei nevalta puutu elämää silloinkaan. Jäniksen jälkiä kulkee viidakosta toiseen, metsäkanoja juoksentelee pitkin lumenpintaa, kettu käy yöllisillä metsästysmatkoillaan nevaakin tervehtimässä ja keveillä, äänettömillä siivillään leijailee valkea tunturipöllö pitkin ääretöntä lakeutta, tavotellen pientä päästäistä tahi valkoista metsäkanaa.
Mutta surullinen on talvipukuinen neva, toivottomalta se näyttää puolihämärän talvipäivän lumivalossa tahi kelmeän revontulen välkynnässä. Toivottomia tunteita se herättää — tahtoisi miltei heittäytyä tuohon pehmeään peitteeseen ja levätä siinä, odottaen kevättä, joka tuntuu olevan niin kaukana, kaukana. Nukkua äänetönnä ja herätä lämpimiin kevättuuliin, kurjen mahtavaan huutoon, viklojen liverryksiin — — — — —
Taru kertoo, että kun Väinämöinen kantelonsa kieliä helähytteli, vaikutti soitto sekä ihmisiin että eläimiin, jopa metsän pedotkin sekä ilman linnut kokoontuivat iloa ikirunojen kuulemaan.
Ei ole meillä enään soittajaa sellaista, joka saattaisi sekä eläinten että ihmisten mielet lumota. Emme enää osaa luonnon ääniä tulkita eikä luonnon äänillä puhua, niinkuin Väinämöinen kanteleellaan saattoi. Siihen olemme liian jokapäiväisiä tahi liian — uudenaikaisia, eläen vieraina luonnolle, tuntematta mitä ympärillämme tapahtuu, syventyneinä kukin omiin tehtäviimme. Harvallapa lienee enää korvaa, jolla saattaisi luonnon suurta sinfoniaa käsittää tahi sen hämäristä, salaperäisistä soinnuista täysin nauttia.
Tunnen kumminkin yhden, joka on perin tutustunut keväisen metsän yhteissoittoon, perin perehtynyt luonnon laulajien puhelutapaan ja lintujen keskusteluihin. Hän ei ole mikään tiedemies, ei hän ole käynyt mitään musiikkiopistoa, sen voi jo päättää hänen vaatimattomasta nimestään — Heija-Pekoksihan kansa häntä nimittää.
Mutta, niinkuin hän itse puoleksi kehuen sanoo: »Jumalan antamana lahjana» hän on kykyään kehittänyt, öitä päiviä korvessa viettänyt oppiakseen ymmärtämään ja puhumaan lintujen kieltä — ja hän oppi!
Kerronpa tässä, miten Pekko oppivuosia metsissä vietti ja mestaruuden alallaan saavutti.
Karjalassa Pekko syntyi, paikkakunnalla, missä laulu elää vielä tänäänkin kansan huulilla. Ruotulapsena hän kasvoi ja jo poikana pahaisena tehtiin hänestä paimen. Seitsemästä kopeekasta taloa kohti hän keväästä syksyyn saakka piti huolta suuren kylän lehmikarjasta, suojellen kutakin suohon sotkeutumasta, kontion kynsiin tahi suden suuhun joutumasta.
Kun aamulla karjankellojen kalkattaessa kylän kujansuusta lähdettiin, silloin pääskyt Pekolle jäähyväisiään visersivät ja kiurut raittiista korkeudesta aamutervehdyksiään livertelivät. Kun takalistoon tultiin, siellä käki väsymättä parhaimpia kevättervehdyksiään lasketteli. Ja ahoilla sekä rinteillä päivää viettäessä, soita ja saloja samoillessa hän kuuli aina uusia ääniä, milloin tuttuja, milloin outoja, milloin niin kaameasti pöyristyttäviäkin, että miltei saivat veret suonissa tyrehtymään, itkun kurkkuun nousemaan.
Korpisuossa hän kuuli, miten soitimen iloja ja ponnistuksia muisteleva metso viimeisiä kaputuksiaan kalahutteli, kaskimailla, miten urosteiri kevään loppuessa muniville naaraille häätanssin nuottia pulitteli, ja rämeen reunassa, vaivaiskoivikossa metsäkana miehen ääntä matkien uhkaili: »poika vätkylä — poika vätkylä», »parrtaa pois — parrtaa pois», »koko pää — koko pää», jonka jälkeen se nauraa kakatteli kuin mielipuoli, että oli aivan kuoliaaksi peljästyttää — — —! Mutta rämeen päällä sinertävässä korkeudessa taivaanvuohi mäkätti kuin paholaisen pässi tahi velhottu vuohi — koska aina näkymätönnä pysyi.
Hän kuunteli noita kummallisia ääniä ja koetti niitä ymmärtää — — –. Ja vähitellen Pekko oppikin niitä käsittämään. Tutuiksi tulivat hänelle metsän humisevat salaisuudet, ystäviksi sen arat eläjät toinen toisensa jälkeen muuttuivat.
Äänestä hän kuuli, milloin räkättirastas oli hädässä, kun varis tahtoi pojat viedä, riensi apuun ja harmaatakkinen rosvo pakeni. Hän tiesi tiaisen piipityksestä, milloin varpushaukka oli läheisyydessä, ja huomasi kuinka muutkin pikkulinnut ymmärsivät ottaa varoituksesta vaarin. Ja leppälinnun hätähuudosta hän käsitti, milloin käkönen tahtoi varkain pistää pahanonnen munan vieraaseen kotiin.
Näin Pekko vähitellen pääsi lintujen kielistä perille, mutta — ei osannut puhua mitään vastaukseksi. Hän koetti kurkullaan, vaan äänivarat olivat riittämättömät. Hän koetti viheltää, mutta huulet eivät teroittuneet. Koettipa karaista vihellystään tuohipääpuukkonsa kärkeä vastaan — ääni parani kyllä vähin, mutta peipposen viserrys oli kumminkin sointuvampi.
Kerran, kun koivu taas seisoi vastapuhjenneessa keväisessä lehvässään, kiskoi hän sen vyötä valkeaista paimenvirsuaan paikatakseen. Tuohi juoksi mielellään ja vihreä aluskuori jäi runkoon. Jäipä sen päälle vielä hienon hieno kalvo, läpikuultava ja pehmeä kuin kananmunan kelmu. Sen hän irroitti, katseli sitä hellästi tarkastellen, miltei ystävyydellä, sillä hän rakasti koivujaan ja sääliksi kävi, kun toveriltaan, mielipuultaan riisti sen valkean kauneuden…
»Jospa kalvon ohut reuna paremmin kuin puukonterä vihellystäni karkasisi» — — –! Hän koetti — ja siitäpä tuntuikin! Kuinka olikaan, joutui pehmeä kalvo huulien väliin ja kun hän huulensa avasi, kuului maiskahtava ääni — aivan kuin mustasukkainen satakieli hämyisessä lepikossa maiskuttelee. Kokeillen sälyillään, niitä huuliensa välissä milloin tiukentaen milloin höllentäen, syntyi aina uusia ääniä — milloin minkäkin linnun liverryksiä… »Kas tässä pilli, jolla voin vastata lintujen puheluun!»
Ja päivämääriä harjoitettiin yhä paremmalla menestyksellä…
Oltiin taas metsässä laulavassa, kuusikossa kukkuvassa. Käenpiika kutsui kultaansa aurinkoisessa lehdossa… Pekko koetti vaatimatonta konettaan, ikävöivän linnun ääntä matkien — ja katso! Heti oli käenpiika hänen luonaan, luottavaisesti tirkistellen Pekkoa alimmalta koivunoksalta. Läheisessä kuusikossa kyntörastas puoliääneen ja niinkuin hajamielisenä harjoitteli, ollakseen täysissä äänivaroissa illan tullen. Pekko puhui kyntörastaalle: »tuu liki, tuu liki», ja saikin heti vilkkaan vastauksen, kunnes lintu tuli luo, tutustuakseen uuteen toveriin. Mutta samassa huutaa lonkutti räähkälintu, ronkkui nälkäinen korppi. Korpin kielellä vastasi paimen: »täällä on ruokaa!» ja viisas, varovainen rosvolintukin tuli mitään aavistamatta luo, saadakseen osansa saaliista — — –.
Yhä enemmän Pekko ihastui. Taipuisilla tuohillaan hän lintujen vaihtelevia kieliä lasketteli, niillä hän lehdon laulajat pakinoille pakoitti.
Kesän toisensa perästä Pekko sälyillään soitteli ja totteleva kalvo muuttui satakieliseksi, tuhatääniseksi hänen huuliensa välissä.
Kun ilta-aurinko metsän puut punottamaan saattaa, silloin Pekko kotia mennessään siivelliset toverinsa levolle soittelee, kun aamuaurinko keltaisena kohoaa, tervehtii hän tuohillaan lehtoa laulavaa. Eikä keskipäivälläkään, kun autereinen metsä äänetönnä uinailee, ja rinteet lämmöstä välmehtivät, kun ajuruoho tuoksuu ja sääski hiljaisuudessa ynisee, hän ole ystäviä vailla. Silloin juttelee hän lehtokertun kanssa, joka koivikossa livertäen kilvan kurkkuaan koettelee.
Ja kun syyspimeät levittävät mustenevan vaippansa yli äänettömän, kellastuneen luonnon, silloin saa Pekko julman keltasilmäisen huuhkajankin, yksinäisen yölinnun puheilleen, sillä Pekko osaa keskustella lintumaailman ylhäisten ja julmienkin kanssa.
Jo ovat vuodet Pekon tukkaan lumiaan siroitelleet. Ei käy hän enää paimenessa niinkuin suurimman osan elämäänsä on tehnyt. Mutta kun kuvernöörit, vallesmannit tahi muut korkeat herrat läpi pitäjän matkustavat, silloin Pekko kievarin kartanolla heille taitoaan näyttelee.
Otsa ja harmaat kulmakarvat rypyssä, silmät puoliummessa, pää hiukan kallellaan hän alkaa — — –:
»Kyntörastaan pittää panna näi — — — eiks' se lustist' maiskuttele!»
»Nyt tulloo se olventiputtajalintu, se pannoo näi — — —.»
»Mitehä laulaa se vilulintu, joka villuu toivoo — —?»
»No mitehä' pannoo se palokärk'? Ettehä' vaa' pelästy — — — eiks' se tilli kovast'!»
»Entäs se sievä pääskyne', se pannoo näi' tähä' tappaa' — — —. Eiks' se mänt' sorjast'!»
»Nyt tulloo se vanha piika — — —.»
»Osannookoha' tuota kiuruu panna — — — eiks' kiuru mää' nii'?»
»A koivulintu pannoo näi'—.»
»Näikköhä' pelästytte kuikkaa, sill' o' kova ään' —.»
»Mitehä' se kuika' peräst' pannoo se tiiaine'! Se laulaa kolmell' äänell, välist' näi' —, a toise' kerra' näi' — — —, a kolmas näi’ — — —. Se o' kaikk' sitä yhtä tiiaista!»
Tähän tapaan puhellen Pekko matkii tuohikalvoillaan kuuttakymmentä eri lintua ja kun ne ovat kaikki läpikäyty — lapselikkalinnut, kivehakkaajalinnut, syrjälinnut, Mooseksen sauvan linnut y.m. merkilliset linnut, sanoo hän lopuksi:
»Nyt mi e paan lopuks' taas kyntörastaan, se pittää panna aluks' sekä lopuks', se ku' on oikee sellaista tahtityötä — — –.»
Ja parta tärisee huulia liikutellessa, tukka tuulessa harittaa kuin korret heinätukossa, nenä tippuu ja punottaa pakkasessa .. Mutta voitonriemuisena katselee repaleinen taiteilija kuulijakuntaansa ja kysäsee kehuskellen: »Voitteko moittii, ettei mänt' hyväst'? Ka' hyvä työ ei miestä häpäse… on se tuohi sellaista makneettii… koivust' se on se hieno ketto vaa'… se vast' vonkuu, että lasit heläjää… ja tyytyväisenä Pekko nauraa, kun hänen mestaruuttaan kehutaan.
Sillä Pekkoonmestari alallaan!
Loihtiihan hän vaikka tuimimpaan talvipakkaseen kaikki keväisen metsän laulajat livertelemään, taivaanvuohet mäkättämään, kuikat hurjansoinnukasta merilauluaan kaiuttamaan — ja helposti herroilta hopeamarkkasen tienaa.
Tiheään lankeilevat joulukuussa talven valkoperhoset, ja tasaisesti pehmeä lumipeite kasvaa. Yhä valkeammaksi käy korkea havumetsä hiljaisten hiutaleiden pystysuoraan putoellessa — lumilakin matalammille männyille kasvattavat, lumitakin pikku kuusille ja katajoille kutovat. Ja lehtipuiden alastomille oksille pehmeän valkokoristeen, ikäänkuin lämmittävän pumpulilepereen levittävät.
Yhä harmajammaksi, yhä hämärämmäksi — — – loppuu kohta lyhyt talvipäivä ja lumimetsän valkeus putoilevien hiutaleiden harson taa peittyy.
Marjapihlajoista viimeiset punatulkut katoavat, metsänpeittoon heleärintaiset linnut lähtevät yötä viettämään. Yökortteeriinsa — seinän ilmareikään — keltatakkinen, mustaliivinen talitiainen vetäytyy. Kohti lumen painamaa viidakkoa kirjava harakka lentää kahnustaa — vähän on meillä heleänvärisiä lintuja talvella.
Mutta illan kuluessa lakkaa lumentulo ja hiljalleen kohoaa yhä korkeammalle kirkas kuu. Kohta talvinen luonto uudessa asussa esiintyy — metsät, lumilakeudet, aidat, ladot kelmeässä kuuvalossa kylpevät.
Ulos tekee mieli — metsällisiä tervehtimään. Suven puolella on öinen heikko tuuli, nuoskea on lumi, niin että pieksuni jäljet umpeensataneella tiellä kuin vahaan painettuina selväpiirteisinä, sinivarjoisina syntyvät. Hiljaisuus kaikkialla — tuntuu kuin luonto olisi kokonaan jähmettynyt äärettömään äänettömyyteen, kuolemankaltaiseen autiuteen.
Mutta eipä niinkään!
Ovat jo öisen metsän asukkaat jalkeilla, heränneet ovat päiväleponsa jälkeen valkopukuiset. Riistamailleen, ateriapaikoilleen lähtevät jo kärpät, lumikot, jänikset — yhä uusia jälkiä ilmestyy pehmeään lumeen.
Heti asuntoni läheisyydessä ensimmäiset tuoreet jäljet huomaan. Kaksittain toinen toisensa takana on siinäkärpänpistelemiä jälkiä kiviraunion ympärillä. Vikkelästi pehmeää pintaa sinne tänne on eläin harpannut, kautta aidanrakojen nopeasti pujahdellut. Hyvä onkin lumenkarvaisen raatelijan kuutamossa metsästellä. Eivät tiedä peltomyyrät auman läheisyydessä äänetöntä vaaraa karttaa, pahoin käy pitkin lumen pintaa piipertävän harmajan päästäisen! Surman suuhun joutuu, jollei ajoissa ehdi alle hangen pistäytyä.
On se mukava tuo solakansukkela, matalajalkainen kärppä, joka talven tullessa lumennäköisen turkin päälleen pukee, säilyttäen ruskeasta kesäpuvustaan ainoastaan hännänpään aina mustana, samankarvaisena. Ja vielä ovelampi on hiukan pienempi sukulaisensa —lumikko— joka kasvattaa itselleen ylt'yleensä valkean talviturkin!
Joudun joenahteen ylärinteellä oleville kylvöheinäsaroille. Jopa on matalassa metsänlaitaisessa männikössä asustavajänönenehtinyt täällä saakka käydä. Tuossa on aterioimaan asettunut — lunta on penkonut ja mustuneiden apilaanlehtien joukosta jotain mehevämpääkin syötävää löytänyt — — —. Sinne tänne on kuukkinut, tasaisesti pylkähdellyt, ei näy — jälistä päättäen — mikään vaara uhanneen. Päätän varovasti seurata noita jälkiä, jotka kirkkaassa kuutamossa sinertävinä minua houkuttelevat, jospa jussi itsekin vielä minulle, aseettomalle, näyttäytyisi!
Ojaan näkyy hetkeksi levolle laskeneen, kolme »pyöreätä» on siihen jättänyt. Päättäväisesti on sitten sijaltaan lähtenyt, pitkän harppauksen kedolle loikannut — jokohan lie minua pelästynyt! Ei kumminkaan niin näy olevan, koska taas on syöntiään jatkanut ja ristiin rastiin jälkiään lumeen »templaillut».
Mutta nyt kai on minun jo kaukaa huomannut, koska joelle päin on ruvennut painamaan. Alas ahdetta on laukannut, vinoon yli joen vilittänyt ja vasta tuolla puolen rauhoittunut, pajupensaita maistellut. Sirosti on mestari oksia leikellyt, kuin puukolla varpuja viistoon poikki pannut ja niitä hangelle siroitellut — — — ja tästä minua paeten suoraa tietä läheiseen viidakkoon kuukkinut.
En aukealla kedollakaan saattanut jänöäni nähdä, vaikka varmaan monastikin lienen sitä lähellä ollut. Suojaksi vihollista vastaan se näkyy talvista valkoturkkiaan kantavan. Ja kotimatkalla kuutamossa kävellessäni koetan mielessäni kuvata, miten jussit sekä nuo muut talvella valkopukuiset ovat suojelevan värinsä saaneet.
Taakse tuhansien kertaa tuhansien vuosien ajatukseni liitelevät — — –.
Aina harmajat, ruskeat tahi maanväriset olivat kaiketi tertiääriajan lopulla nekin maamme eläimet, jotka nykyään valkean talviturkin päälleen pukevat. Tummaa kesäpukuaan jänis, kärppä, lumikko, metsäkana, kiiruna ja naali silloisina lämpiminä aikoina aina kantoivat.
Läheni sitten vuosituhansien vieriessä vähitellen kylmempi aika, tuli kolkko jääkausi yhä lähemmäksi. Ei antanutkaan enään taivas virvoittavaa sadetta, lunta alkoi seuloa seuduille, missä se tähän saakka oli tuntematonta. Tulivat pakkaset yhä pitemmät, kesät yhä kylmemmät, levenivät vähitellen napaseudun jäät aina Etelä-Englantiin, Hartsvuoristoon ja Keski-Venäjälle saakka — — —.
Helposti vihollinen nyt huomasi harmajan jussiparan, huonosti onnistui maanvärisen jäniksen lumeen piiloutuminen. Vaikea oli ruskean, vaikka kuinkakin nopean kärpän saaliin niskaan sen huomaamatta hyökätä. Ja sama oli laita metsäkanan ja naalin, lumikon ja kiirunan. Ken pukunsa tähden ruuatta jäi, ken taas samasta syystä henkensä menetti.
Ei heillä ollut voimia, kuten sudella ja ahmalla, ei kasvanut äly, kuten ketulla, eivät keksineet talvilevon keinoa, kuten karhu ja mäyrä, ei käynyt lumen alla eläminen, kuten myyrien ja sopulin. Siirtyminen uusille metsästysmaille, pakeneminen rauhaisemmille ruokapaikoille lie ollut edessä.
Mutta silloin tuli aina avulias luonto tuon kuuluisanmuuntelevaisuuden lainmuodossa pulassa oleville avuksi.
Sattuipa jollekulle jussille kesäkarvan luotua kasvamaan hieman vaaleampi, hiukan hallavampi talvikarva kuin muille jänöille. Suuremmat olivat jo mahdollisuudet sille jänikselle lumessakin säilyä, vähemmän vaaranalainen oli sille ruuan hankkiminen. Ei joutunut vaaleampi jänis niin helposti petojen saaliiksi. Ja kun tämä jussi sitten perheelliseksi rupesi, saivat lapsetkinperinnöllisyydenkautta saman ominaisuuden. Sattui tässä sukupolvessa löytymään sellainenkin poikanen, joka ensimmäisen kesäkarvan luotua sai uuden talviturkin vieläkin vaaleamman kuin isänsä oli. Paremmin jo tämän talven yli säilyi ja seuraavana keväänä jo perheelliseksi rupesi — — –.
Surman suuhun joutuivat useammat talviharmaat jänikset, pois vetäytyivät kukatiesi jälelle jääneet harmaaturkkiset lumettomampiin seutuihin. Mutta talveksi vaalenevat paikkansa jäätiköiden läheisyydessä pitivät ja — säilyivät olemassa olemisen taistelussa. Ja kuta kauvemminluonnollinen valinta— joka määrää soveliaat elämään, epäsoveliaat kuolemaan — ehti vaikuttaa, sitä valkeampi kasvoi talvikarva jokaiselle uudelle sukupolvelle.
Näin mielestäni muodostui vähitellen vuosituhansien kuluessa tuo meidän kesällä harmajata maata matkiva, talvella lumenväriä tavoitteleva jänömme. Ja sama lienee ollut laita noitten muidenkin, jotka talvella valkoista pukua kantavat.
Loppui sitten vähitellen kolkko jääaika, lauhtui ilma, ja nykyiset ilmastosuhteet tulivat vallitseviksi. Katosivat lumet ja jäät Keski-Euroopan tasangoilta, säilyen ympäri vuoden ainoastaan Alppien, Pyreneitten, Kaukasusvuorten huipuilla. Pohjoista kohti vetäysi ikuinen jää, sulaen leveysaste leveysasteelta, pysähtyäkseen napaseutuihin siellä hallitsemaan.
Jälkeen lähtivät kylmään ja lumeen tottuneet eläimet. Suojelevaa yhtäläisyyttä hakien osa ylös vuoristoihin vetäysi, Alppien ylärinteille siirtyi, osa taas pohjoisiin napaseutuihin pakeni — — —.
* * * * *
Mutta Keski-Euroopan vähälumisille tasangoille tuli uudelleen tuo ympäri vuoden harmaja rusakkojänis. Eihän täällä esim. lumikkokaan enään pukeudu talviseen valkoturkkiin — ruskeana se läpi vuoden elelee. Ei käy Keski-Euroopan oravakaan kylmän vuodenajan tullessa harmajaksi kuten meillä, missä sen talviturkki naavakuusikon väriä onnistuneesti matkii. Ei muutu metsäkanakaan Brittein saarilla — kirjavaa pukua se siellä aina kantaa.
Sinä tuuheakarvainen kippurahäntäinen ystäväni, suippokuonoinen ja vinosilmäinen keltainen pystykorvani. Nyt on talvi ja nyt on isäntäsi sairas. Kovasti sairas on hän, joka muinoin haukkumasi linnun sinulle pudotti. Eikä tiedä isäntäsi, etkä tiedä sinä, paraneeko hän enään milloinkaan — — —.
Mutta elämänhaluni sinä ylläpidät, jokapäiväisen yksitoikkoisuuden lievennät ja väsyneet kasvoni kirkastumaan saat.
Sentähden sinusta pidän.
Kun talvi käy kovin kamalaksi, kun tuntuu lumi voittavan ja kylät, metsät, järvet pyryilmaan katoavat, silloin tuntuu mieleni masentuvan. Mutta samassa näen sinut, joka mukavasti lattialla loikoelet ja ikäänkuin pyryilmaan ikävystyneenä syvään huokaelet. Katselen, miten nukkuessasi käpäliä liikuttelet — kai uniesi utulehtoja, riistarikkaita sinisaloja juoksentelet. Hymähdän sinulle, kun tuontuostakin unissasi urahtelet — varmaankin lintua puuhun olet haukkuvinasi — — —.
Heti paremmalle tuulelle tulen, uutta elämäntoivoa saan, sillä menneen kesän muistot heräävät, sydän iloisesti sykähtää ja pahat ajatukset kauvas kaikkoavat.
Kun taas toisina päivinä tauti ahdistaa, ja huoneessa olo käy raskaaksi, kun tuntuu toivottomalta kaikki, ja miltei itsemurhaa ajattelen, silloin ratokseni rupeat, vinoa silmää vilkutellen polveani hyväilet ja villahäntää heilutellen ikäänkuin kysyt: »miltäs tuntuivat viime syksyn suloiset aamut, kun yhdessä korven hakolintuja haimme, kun kahden ahomaiden teeriä ahdistelimme?»
— Ettetkö jaksaisi elää tulevaan syksyyn! Hehei! Jo on maaliskuu ensimmäisen kevätsateen antanut ja leivosta sekä peippoa odotamme joka hetki! Tunnen turkissani, että kevät kohta on käsissä ja nyt toivottomaksi rupeaisit! Hyvä tulee lintuvuosi, riistaa vilisevät vanhat, autuaat metsämaamme ja silloin taas yhdessä käymme — — —.
Näin kuulen sinun puhelevan ja tulevan syksyn linturetkistä alan uneksua. Syliini halli hypähtää ja sen mustaa kylmää kuonoa poskeani vastaan painaen sille iloisena lavertelen, huoletonna pakinoin — — —.
»Niin, tuothan minulle taas ensi syksynä riistaa, tuot kun tuotkin! Haukut linnut varmasti, juosta laukkaat aamusta iltaan aina uuvuksiin saakka ja parastasi koetat — sen tiedän. Ei sinua silloin liika lihavuus haittaa. Keveä olet kuin höyhen kämmenellä eikä ryteikkö, ei murrokko eikä korkea kivi juoksusi nopeutta estä. Ylitse kiidät kuin tuulispää ja metson siiven äänen kuulet, tiedät mihin puuhun koppelon poika kuhahtaa, kun pystyt korvasi kuunteluun teroitat.
Herätäthän sitten taas minut niinkuin viime syksynäkin, jos laiskaksi heittäydyn, mutta sinun tekee mieli aamuhämyiseen metsään. Tulet ja pyydät, käsket — ennen auringon nousua vuoteeni laidalle nouset, käpälälläsi raapaiset, kättäni nuolaiset: »lähdetään jo, johan päivä koittaa ja linnut valveentuvat — —.»
Ja yhdessä rupeamme kuvittelemaan, miten metsovanhus raikkaassa hakolinnassaan herää ja sieltä ruokamailleen lähtee. Matalan männyn mukavalle oksalle lyykistyneenä on ukko yönsä nukkunut, mutta päivän koittaessa se kohottautuu, ojentelee vuoroin oikeaa, vuoroin vasenta jalkaa ja siipeä, aukoo kellanvihreää käyrää nokkaa ja haukottelee. Sitten se pörhistelee pukuaan, liikuttelee leukahöyheniään, että ne partana seisovat, pudistaa itseään ja järjestää höyhenensä. Valkenee päivä vähitellen ja koillisen kellertävä valoviiva alkaa yhä kirkkaammaksi käydä.
Tarkkaan kuuntelee kokenut vanhus, kuuntelee, katselee — — —.
Lentoon lähtee iso lintu, kuuluu kovia siiven läimäyksiä ja viistoon alas nevanlaitaiseen kuusikkoon metso kuhahtaa, muurainlehtien ympäröimälle mättäälle pysähtyy. Nuokkuvin päin, selkä kyyryssä ukko kävelee ja kolmiliuskaisia varpaanjälkiä kosteaan valkosammaleen painaa — — —.
Mutta silloin olet sinä jäljillä, mäntyseen korven kukko kohoaa ja kohta haukkumaan rupeat. Istuen haukut, ettei lintu arkeentuisi, varovasti alotat ja tuon tuostakin minua läheneväksi odotat. Ja puun vastaiselle puolelle siirryt, kun kuulet mistä päin tulen.
Jo on muhkea lintu omanamme!
Kas tällaisia muistoja sinä herätät ja minun eteenpäin elämään houkuttelet — enkö siis sinusta pitäisi!
Kun talvi alkaa tehdä tuloaan ja ensimmäiset syyskylmät Lapin ja Kuolan niemimaan tunturijärvet riitteeseen vetävät, kun soiden saraheinä kellastuu ja vaivaiskoivun lehti lakastuen punottaa, silloin alkavat Pohjolan lyhyttä kesää viettäneet allit vähitellen muuttaa etelää kohti. Pienemmissä parvissa linnut pitkin maamme sisävesistöjä merensaaristoon saapuvat, suuremmissa seurueissa ne poikki Karjalan kannaksen Suomenlahden lainehille ilmestyvät. Ja täällä, maamme etelärannikon edustalla, levähtävät linnut viikkomääriä.
Ne tulevat tavallisesti noin lokakuun keskivaiheilla, tuohon aikaan, jolloin syksy »täällä etelässä» vielä voi olla viehättävimmillään. Lukuisampina kuin mitkään muut vesilinnut ne sadottain, tuhansittain ympäri merenpartaan karien ja kallioiden iloisina parveilevat.
Silloin on paras allin-ammunnan aika. Yksinäisten tunturijärvien vesillä kasvaneina, kesän kuluessa tuskin ihmisolentoa nähneinä, ne eivät ole kokeneet metsästäjän viekkautta ja pahaa aavistamatta luottavaisesti petollisten kuvien luo laskeutuvat.
* * * * *
Noin tunnin matkan päässä höyrylaivalla kaakkoon pääkaupungista kohoaa merestä kuin yhtenäisenä suunnattomana graniittikappaleena Öster Tokan'in kallio. Tuo karu muodostus, johon avara, voimallinen meri on luonnonomaisen leimansa painanut, miellyttää kumminkin kaikessa kolkkoudessaan. Sillä maata matelevien kuusien ja tuulen pieksämien katajapensaiden keskellä seisoo jäkäläisen kallioseinän suojassa sievä lintumiesten mökki. Ja siinä mökissä ovat allinampujat monta iloista päivää viettäneet — — —.
* * * * *
Oltiin lokakuun keskipaikoilla, allit saapuivat parhaillaan, vedet Öster Tokan'in ympärillä vilisivät noita pohjoisia lintuja ja matka sinne päätettiin. Nelimiehisenä seurueena aioimme tuolla merenpartaalla elää jonkun päivän oikeata saarelais-metsästäjän elämää.
Kohta on metsäinen sisäsaaristo takanamme, viimeiset alastomat luodot sivuutetaan ja nyt huomaamme edessämme Öster Tokan'in kohottavan totiset piirteensä yli tuon hivushienon viivan, joka muodostuu tuolla kaukana, kaukana, missä meri ja taivas yhtyvät. Aaltojen yhä hurjemmin heitellessä pienehköä höyryalustamme lähenemme tasaisesti, yhä selvemmin eroitamme yksityiskohdat — mökin, rannan vierinkivet, tummanruskean rakkolevävyöhykkeen veden rajaa vähän ylempänä — — — jo aluksemme pysähtyy aivan lähelle jyrkkää, tuulen alla olevaa kallioseinää. Allinkuvat, pyssyt, muonavarat, polttopuut ja kirves saatetaan kelluvaan ruuheemme ja vaivoin, mutta onnellisesti kumminkin, pääsemme kovassa aallokossa maihin.
Huuto ei kuulu mainingin kohinassa, vaan lakeilla ja käsillä viitomme jäähyväisiämme höyryalukselle, joka juuri kääntää keulansa kaupunkia kohti. Ja niin on — pientä ruuhtamme lukuunottamatta — viimeinen side muun maailman kanssa katkaistu, olemme jätetyt oman onnemme nojaan. Mutta — ei hätääkään! Ruuhi vedetään korkealle yli vedenrajan — jos meri sattuisi yöllä nousemaan — tavarat kannetaan alle turvallisen tuvan katon ja alamme kotiutua.
Aurinko laski. Suurena ja kellertävänä se tuuma tuumalta katosi läntiseen mereen ja hiljalleen leveni hämärän harmaja harso yli meren ja maan. Kaukaiset mannersaaret katosivat, tähdet tuikkivat yhä kirkkaampina ja aina selvempänä vilahteli Söderskärin majakka suuresta pimeästä milloin kirkkaana, milloin himmeänä, ikäänkuin silmää salaperäisesti vilkutellen. Mutta majassamme paukkuu iloinen takkavalkea, sanomattomasti enentäen kodikkuuden tunnetta. Ja hauskasti kuluu yhä musteneva syysilta kuviamme ja pyssyjämme takkavalkean ääressä järjestäessämme ja illallista valmistaessa.
Hiiltyy takkavalkea, kynttilät sammutetaan ja makuulavitsoille vetäytyneinä koetamme nukkua. Mutta — unta ei kuulu! Katselen ulos tuikkivaan äärettömyyteen ja korvani kuuntelee ilman ja veden salaperäisiä ääniä, luonnon mahtavaa musiikkia, tuulen ja mainingin kummallista kohinaa. Katselen huvitettuna, miten hiljaisen huoneemme takaseinä väliin valkenee, väliin pimenee kaukaisen majakan vilkkuvasta valosta. Yksinäisyys, pimeys ja meren uhkaava ääni, kaikki vaikuttavat tuon sanomattoman, puoleksi peloittavan, puoleksi viehättävän vapauden ja riippumattomuuden tunteen, josta kahleissa oleva kaupunkilainen nauttii sanomattomasti.
Ensimmäisessä aamuhämärässä, miltei puolipimeässä ankkuroimme pulskat kuvamme jonkun sylen päähän tuulen alla olevasta itärannasta ja kun asettelemme kivenvärisiksi maalatut, vaatteiset ampumasuojuksemme rantakivien väliin, niin voimme töin tuskin eroittaa mustantummia alliparvia, jotka lähellä vedenpintaa jo tuon tuostakin ohitse liitelevät. Eikä odottaa huolikaan, ennenkuin tuli välkähtää ja ensimmäinen paukaus kuuluu, osottaen, että linnut hämärässäkin täytetyt toverinsa huomaavat ja kuvillemme osaavat.
Aamu kirkastuu. Raskaat pilvet vierivät kohti päivännousua ja niitä seuraavat keskitaivaalla pienet, valoisat cirrus-hattarat, kaunista ilmaa luvaten. Jo pilkistelee itäinen aurinko kultareunaisista lomista ja, samalla juoksee väräjävä, punervankeltainen valojuova yli meren aivan jalkaimme juureen saakka.
Pamaus seuraa toista, sillä päivän noustessa allit tulevat tiheimmin. Milloin parittain, milloin yksinään, milloin kolme, neljä, viisi tahi useampikin kerrallaan ne lentäen saapuvat kuviemme luo ja lintuja tervehditään kaikuvilla kunnialaukauksilla, jolloin aina joku, välistä useakin heistä jää paikalle. Mutta äänettöminä allit näin syksyiseen aikaan useinkin kuville saapuvat. Heidän iloisia klarinettiääniään, tuota miellyttävää »kolmisointua duurissa», ei kuule läheskään niin usein kuin keväällä. Silloin tällöin lentää joku iso parvi ohitse, mutta pienet parvet ja yksinäiset linnut tulevat säännöllisesti petetyiksi. Lakkaamatta jymähtää laukaus toisensa perästä, pöllähtää savupilvi veden pinnalle, kulkee kauvemmas ulapalle, harvenee ja katoaa. On noutajalla, jonka tointa toverit vuoroon hoitavat, täysi työ soudellessa esiin piilopaikastaan pelastamaan ammutut linnut, jotteivät joutuisi tuulen ja aaltojen ajeltaviksi. On väliin työtä niin, että pyssynpiiput lämpenevät etkä ehdi edes silmäykselläkään kimaltelevaa merta ihailla.
Aika kuluu kuin siivillä lentäen. Jo on aurinko korkealle kohonnut, harvemmaksi alkavat käydä laukaukset ja odotuksen hetket pitenevät. Mutta on tuo odottaminenkin ja linnun tulevaksi toivominen jotain sanomattoman hauskaa — — — annat silmäsi liidellä yli välkkyvän vesilakeuden, yli avaran meren, jonka kasvot alituisesti vaihtelevat, muuttuen milloin synkän syysharmajiksi — pilvenhattaran peittäessä auringon —, milloin taas heleänvihreiksi valkeine vaahtoineen, kun aurinko loistaa täydeltä terältä. Ja aivan jalkasi juuressa kuulet aaltojen loiskeen, kun ne paljastavat ja taas peittävät sileät paadet, joiden ympärillä kellertävän ruskea rakkolevämetsä vihreässä syvyydessä taipuen nuokkuu — — — sointuisa on laineiden laulu, aina yksitoikkoista, mutta kuitenkin viehättävän suloista, rauhoittava kuin kehtolaulu.
Keskipäivä lähenee. Vielä tulee joku nuori lintu uiden kuvillemme, mutta useimmat ovat lyöttäytyneet suuriksi parviksi, jotka kaukana rannasta ahkerasti sukeltaen hakevat ruokaa. Ei kannata enään odottaa ja vatsassa tuntuu niin oudolta — ruokaa, niin ruokaa! Märät kuvat nostetaan ruuheen ja tälle päivälle on ammunta lopetettu. Haahtemme, jonka pohja ja penkit ovat kirjavina alleista — upeita pitkäpyrstöisiä, mustan- ja valkeankirjavia »kukkoja», vanhoja ruskeita naaraita, harmajia kesällisiä nuoria lintuja — vedetään taas korkealle ylös maalle ja kantamus riistaa jokaisella astumme kanervikossa kiemurtelevaa kivistä polkua pitkin majallemme.
Kotiaskareet alkavat. Hakataan puita, ja kohta on potaattipata tulella. Kuvat asetetaan lieden ääreen kuivamaan, parittain ripustetaan riista sitävarten varattuihin nauloihin etehiseen. Pyssyt puhdistetaan. Pöytä katetaan ja hillitsemättömästi syömme, tupakoimme ja syömme taas — — —.
Mutta hilpein mielin ja kylläisinä kahvin ääressä muistelemme aamullisia seikkailuja, lintuparit luetaan, ohitse menneet laukaukset ja »räätälit» s.o. haavoitetut linnut lasketaan, syyt siihen tahi siihen huonoon laukaukseen selitetään ja puhetta piisaa loppumattomiin.
Ruokalevolla ollessamme epäilemme, löytyykö meitä onnellisempia olentoja, laiskempia ja vapaampia — — – hermot sopusoinnussa, suolaista meri-ilmaa keuhkoissa, tyytyväisyyden tunne koko olennossamme.
Kun talvi on lumiaan siihen määrin seulonut, että ainoastaan aidanseipään nipukka pehmeästä valkopeitteestä pilkistää, kun pureva pohjoinen yöt päivät rimpuilee tahi kaakkoistuuli kinoksia yhä korkeammiksi kohottaa, silloin ovat kesäiset kalaretket, suloiset syysmetsästykset muistoja ainoastaan.
Jo kuukausia sitten kalaveneesi kumoon kallistettuna talviteloillaan lepää. Jäniskoirakin on vapaaksi päässyt, mutta nurpeana se vain ajoteitä astelee, polkuja pitkin juoksentelee. Ei edes koetakkaan pujahtaa syksyisille jänismaille, missä koivut kaariksi taipuneina, lepät luokiksi vääntyneinä, männyn oksat lumen painosta katkeamaisillaan metsämatkan mahdottomaksi tekevät.
Eivät nouse enään teiretkään mäkilöille kuviasi katselemaan, tekolintujasi tervehtimään. Tuolla tasaisilla niittymailla vain viihtyvät, vihdiköissä kulkevat urpuja ahmimassa — — —.
Jos olet metsämies ylen onnellisissa oloissa, voit mahdollisesti kontion pesäänsä kaataa, iloksesi ilveksen puusta pudottaa. Tahi jos metsäpolulla olet vanha ja kokenut, voit hiihdellen ketunrautoja virittää, joihin Mikko mielevä käpälin käpsähtää.
Mutta — vähän on meillä enään sellaisia, jotka karhunkaadantaan osallisiksi osuvat tahi ketunrautojen virittämistä huvikseen harjoittavat.
Jää siis meille maalaisille ainoaksi talvihuviksemme hiihtäminen!
Mutta — ei paljas hiihtäminenkään kalamiehen kaihoa, metsämiehen mieltä viihdytä. »Kalalle kala vetääpi, lintu linnun soitimelle!»
Oletko käynyt madekoukkuja kokemassa — — –?
Kun pyry-ilma parhaillaan valkopilviään vasten akkunoitasi tupruttaa, silloin koukkusi, siimasi, syöttisi sekä muut asiaan kuuluvat kalut järjestelet. Ja kun tuisku vihdoin on tauonnut ja hidas talviaurinko metsänlatvojen yli kohonnut, asetat lapion, tuuran sekä kalastustarpeet sisältävän laukun keveälle kelkallesi. Nouset suksillesi, pistät kelkannuoran silmukan kainalojen alle, sauvan kumpaiseen käteen, pieksunkärjen varpaalliseen ja potkaiset — — — että suksi ladulla loksahtaa.
Kohta oletkin ison järven jäällä, joka viittatien kaksoisviivan halkaisemana aina yhtä puhtaana ja valkeana, yhtä tuoreena ja tasaisena peninkulmittain eteesi aukenee.
Lähellä olevan metsäisen niemen kärjestä leikkaat itsellesi katajoita koukkuviitoiksi, sidot ne yhteen, ahdat ne kelkkaasi ja hiihdät hiljalleen ulos ulapalle aukealle, suuntaat suksesi selkäsaaria kohti.
Haet vedenalaista harjannetta, missä kalat kauniit kuljeksivat, mahaisat mateet oleksivat, ja tunnustellen tutkit tuttuja, järveä ympäröiviä lumisia korkeuksia, jotka pehmeäpiirteisinä näköpiiriä rajoittavat. Muistelet kesällisillä onkimatkoilla ottamiasi tarkkoja ristimerkkejä, jotka nyt, talvipuvussaan, hieman oudoilta tuntuvat — — —.
Vaan vihdoin olet varma paikastasi, nouset suksiltasi, otat lapion ja luot jään näkyviin. Isket tuuralla, että jäät helähtelevät ja sirut vasten silmiäsi sinkoilevat, ja kohta vesi ilmoille pulpahtaakin. Aukkoa suurentaen nostat siivilällä jääpalat syrjään, ja avonaisena mustana silmänä talvinen järvi sinuun tuijottaa, ikäänkuin ihmetellen katselee Ahtolan rauhan rikkojaa — –. Ja kaakosta kohoavan lumipilven ensimmäiset hiutaleet putoavat äänetöinnä, painuvat ja häviävät pimeään avantoon, jonka pinnassa voit kumaraisen kuvasi nähdä.
Laukustasi otat kartionmuotoisen lyijyluodin lankoineen ja annat sen kiitää pohjaan, johon se nytkähtäen pysähtyy. Vedät ylös, ojennettuja käsivarsiasi sylimittana käyttäen — — — kolme syltä — onhan tuota siinä! Tarkastelet luotia: aivan niin — saveen sattui, oikeaan paikkaan osuttiin! Otat syöttisi — tuoreen kuoreen — ja sidot siimasi vaskilankasilmukkaan. Sylkäiset tietysti pari kolme kertaa, lasket täkysi painumaan ja neljä, viisi syltä siimaa päälle. Mutta langan pään sidot avennon laitaan pystytettyyn merkkikatajaan. Lunta luot mustan silmän täyteen, ettei öinen pakkanen kovin paksua kantta, siihen rakentaisi. Ja kohta valkea lumikeko avannon aukon täsmälleen ilmoittaa — — —.
Kymmenkunnan sylen päässä uudistat äskeiset temppusi. Ja kun olet kolmattakymmentä koukkusta laskenut, on hämärä taas käsissä ja odottavin tuntein hiihdät kotia.
Vuorokauden, ehkä parin kuluttua seisot taas aukasemasi avennon ääressä, missä musta vesi vuoroin nousee ja laskee aivan kuin järvi hengittäisi. Nostat siimaa, joka alussa tuntuu keveältä, mutta äkkiä käy raskaaksi — jo tuntuu nykiminenkin — koukkuun on käynyt otus — varovasti lapat lankaa. Jo ilmestyy ammottava kita ja iso pää ahtaaseen reikään. Pistät sormesi kidusaukkoihin ja nostat kiemurtelevan kalan jäälle kierielemään, mateen lumeen piehtaroimaan, missä se kohta kuin sokerijauhossa vieritettynä kontettuu, jäykistyy ja liikkumasta lakkaa — — —.
Mutta mielihyvällä iltahämärässä mustaselkäiset, valkomahaiset, pulleat mätimateet kelkkakorissasi kotiin kiidätät.
Huoneeni katoksi kuulakan sinitaivaan toivoisin, pilvettömän ja korkean — ainoastaan siellä täällä joku auringon valaisema, hupaisasti liitelevä valkohattara, jota silmäni saattaa huoletonna seurata. Seiniksi huojuvat koivut ja korkeat kuuset, leppeän lounaistuulen tuudittamat tahi totiset, pihkalta tuoksuvat männyt, jotka nuokkuen nuoria kerkkiään, niinkuin joulupuu kynttilöitään, minulle ojentelevat. Vihreän huoneeni uutimiksi tuoksuavat valkotuomet ja kukkivat pihlajat, puhtaat kuin lapsen rukous. Ja tuuli lämmin, joka siitepölyä keltaisena pilvenä männystä toiseen kuljettaa, huminassaan taruja kuulumattomia minulle kertoen.
Niitä minä kuuntelisin, mutta muuten en mitään ajattelisi. Menneisyyttä muistamatta, tulevaisuudesta huolehtimatta olisin olemassa vain — kunnes uni minut syliinsä sulkisi.
Tuudittaisi minua pajulinnun lempeä laulu, leppälinnun liverrys tahi ulapalta kuuluva kuikan valittava kuikutus, joka outoa peljästyttää saattaa, mutta tutulle ainoastaan kirjokaulan kalansyöjän tyytyväisyyttä ilmoittaa. Varovasti saisi käkikin kullalleen kukkua, kukahdella vain, alotella ainoastaan, mutta ei pitkälle jatkaa — ettei uniani häiritseisi.
Noin jokunen sata syltä vain asunnostani menisin — että kutsu päivälliselle kuuluisi. Kuivalle auringon lämmittämälle jäkäläpeitteiselle kalliolle paneutuisin, niskani alle takkini asettaisin ja liepeen silmilleni, ettei sääsket suloista rauhaani häiritseisi. Ja kun kerran metsän peitossa olisin, silloin en puhelua läheisyydessäni tahtoisi kuulla. Ei silloin korvaani kohdata saisi nuo ihmiskurkun synnyttämät äänet, jotka välistä — kun hiljaisuutta ja yksinäisyyttä haen — minuun vaikuttavat kuin murha-aseiden räikeät paukahdukset.
Sillä täällä tahdon kuunnella ainoastaan luonnon ääniä ja hiljaisuutta, joka väliajat täydentää — ja sitä saa ainoastaan sydämeni tykytys tahi verivirran kohina korvissani keskeyttää — — —.
Pääni siimekseen panisin, mutta muun ruumiin auringon lämpimimpään paisteeseen. Ainoastaan yhden elävän olennon seurassani kärsisin — koirani, joka sanattomana minulle puhelee. Sen viereeni pyytäisin, en käskisi enkä pakolla vaatisi. Ja kun tuuheaturkkinen hallini sivullani venyisi, silloin tietäisin, että sen pystyt korvat ovat kuuntelemaan valmiina, että se kaikki huomaa ja lähenevän ihmisen jo kaukaa ilmoittaa.
Kahden vain nyt sopusoinnusta ja kesänlämmöstä nautimme, luonnon pyhärauhaa pidämme, lounaistuulen huminata ja ranta-aallon loisketta kuuntelemme. Ja rantaleppien lomitse näkyy sinertävä ulappa ja auringon valovyö sen pinnalla, lukemattomina väräjävinä valopisaroina välkkyen.
Luulen miltei — näin talvisydämellä mennyttä kesää muistellessani — että voisin iloita korvani juuressa ynisevän sääsken soitostakin, ihastuisin vihatun veren-imijän laulusta — — –. Sillä nyt, kun talvi on ankarimmillaan ja kesä niin kovin kaukana, en tohdi toivoakaan siihen aikaan eläväni, kun sääski taas häätanssinsa säveltä soittaa. Myönnän kyllä tuon saman äänen kauvan sitten kuluneiden kesäöiden hiljaisuudessa minua harmittaneen, mutta näin talvella — paljon antaisin sitä kuullakseni! Yhdistyyhän siihen ääneen niin paljon muuta — kirkas kesä-yö, tuoksuava koivun lehvä, tyyni ulappa, johon auringon laskun värit kuvastuvat, liitelevän lokin kaikuva ääni ja kaukaisen hinaaja laivan tahdinmukainen tykytys — — —.
Olisihan sääsken äänikin välttämätön, kun suvisen luonnon yhteissoittoa kuunteleisin. Vasta silloin tietäisin, että lyhyt kesämme on käsissä, lyhyt pohjolan kesämme, suruvoittoisuutta täynnä sentähden, että se niin pian loppuu — kukoistuksen alku vain ja samalla valmistus syksyyn, hämärään, pimeyteen, kuolemaan — — —.
Tuttuja ovat ne asiat, joista tässä kertoelen, tuttuja joka metsämiehelle ja jäniksen-ampujalle. Talvi-illan kuluksi vain uudistan nuo metsämiehen nautinnot, jotka ovat ohitse — muistelen seikkoja ja sattumia, jotka sen jäniksen omakseni saattoivat, niitä jännityksen hetkiä, ennenkuin se jänis eteeni ilmestyi — — —. Elän uudelleen tuokiot, jotka uhkapelin tavalla — mutta jalommasti vain — metsämiehen mieltä kiihoittavat.
* * * * *
Äänetönnä on kylä, äänetönnä uinuva, syyskirjava metsä, kun aamuhämärässä portaita alas astumme — koirani ja minä. Himmeän hopeanhohteisina sänkipellot ja paljaiksi syötetyt niityt hallayön harmajassa kuurassa aina metsänlaitaan laajenevat. Ei karjankellon kalkatusta, ei varpusen viserrystä, ei ääntä mitään — miellyttävä hempeä hiljaisuus vain ja aamu-ilma raitis, vaikuttaen kuin virvoittava kylpy — on niin keveätä käyskennellä.
Jo metsään painumme ja männikön tasaisesta vihreydestä keltaiset haavat ja punaset pihlajat tulijoita tervehtivät. Heleinä puolukat peuranjäkälän pehmeässä harmajassa punottavat.
Jo pääsi hurtta kahleista! Täydessä toimessa se yöllisiä jänönjälkiä selvittelee, koettaen päästä perille, mihin puikkelehtiva pitkäkorva on päivälevolle painautunut. Pärähtää jänisräikkä, että metsä kajaa ja ääntä oudoksuen lähtee jossain kaukana kellokaula hevonen laukkaamaan.
Valkenee jo päiväkin kokonaan. Ensin sinilaen hattarat näkymättömän auringon valossa ruskottavat, sitten korkeimmat puunlatvat punottamaan rupeavat — kohta väritulva yli taivaan ja maan ulottuu, kun auringon loistava ympyrä yli metsänrannan pilkistää. Tuuma tuumalta se nousee, yhä kirjavammaksi käy metsä. Koivun tuohi helottaa, männynkaarna tulisena ruskottaa, kohta jokainen kuurahelmi maassa pienenä sateenkaarena loistaa, lukinverkot hopeasiltoina pensaasta toiseen kulkevat.
Ovat linnutkin heränneet. Niityllä syksyinen kirvinen sirittää, kaukaisella mäellä teeri kuhertaa, viljelysmailla ensimmäinen aamuvaris vaakkuu ja pensaissa nuoret peipot vaatimattomia lauluharjoituksia pitävät.
Ei vain nouse jänö jaloilleen! Alkaa tuntua raittiilta näin auringon noustessa, pyrkii vähän kuin väristyttämään ja pyssyä pitelevää kättä paleltamaan — –.
Kellertävän punaisena loistaa aurinko läpi järvenpinnasta nousevan aamu-usvan ja säteet ikäänkuin tanssivat kullankarvaisessa sumussa, rakentavat kuin valosiltoja silmäni ja tuon yhä kohoavan valopyörän välille. Silloin tällöin karisee yksinäinen lehti, leijailee hetkisen ja laskeutuu ripsahdellen maahan.
Mutta mietteistäni herättää minut kimakka haukunta! Jopa sai jussin jalkeille! Niin odottamatta alotti, äkillisesti ääntelemään rupesi, että oikein sydän hytkähti!
Haukunnan alkupaikalle kiiruhdan, aukealle kallionkielekkeelle kohoan, mistä metsätöyryt ja viidakon ympäröimät niittytilkut voin silmällä pitää.
Siellä sykkivin sydämin ja kuulokalvot jännitettyinä kuuntelen hetkeksi heikkenevää ja taas kovenevaa haukuntaa, seuraan sen joka vivahdusta aivan kuin etevintä laulajatarta kuunteleisin. Ja miten se saa tunteeni vaihtelemaan — aina sen mukaan läheneekö vai pakeneeko haukku. Saa sydämeni oikein reutomaan ja peukaloni hermostuneesti hanaa hypistelemään, minut silmäksi ja korvaksi miltei kokonaan muuttumaan.
Mutta — äkkiä lakkaa hurtta haukkumasta — — — jokohan haihtui jäljiltä varma koira? Ja vielä hyvän aikaa luulen haukuntansa kuulevani, vaikka ainoastaan syysmetsän hiljaisuus korvissani soipi, tulviva verivirta kuuloelimissäni kohisee — — –.
Vaan alottaa se taas, mielestäni kahta suloisemmalla äänellä ja loittonee, loittonee yhä, kunnes ääni kuin naapuripitäjästä kuuluu, mutta vihdoin lähenemään, yhä lähenemään rupeaa — — —.
Ja taas alkaa tuo milloin levottomassa epätietoisuudessa häilyminen, milloin iloisen toivon jännityksessä oleminen — tuleekohan näkyviin — meneeköhän ampumamatkaa ulompana ohitseni — — — yhä haukku lähenee!
Samassa sydäntäni oikein tuuppaavan tunnen — tuolla tulee piippoen lepikossa, vilahtelee viidakossa harmaja jänö, käpälät ja kyljet märkinä vedeksi muuttuneesta kuurasta.
Jo tyynnyn — lähenee se nyt varmasti — — — kunnes pyssyni äänen päästää, karvatukot pöllähtävät ja pitkäkorva pylkkimästä lakkaa. Voitonriemuisena »Alls todt» huudon koiralleni kajahutan, siten työnsä tuloksen sille ilmoittaakseni ja kohta se ilmestyykin, vähän väsähtäneenä, mutta iloisena kumminkin, ja kahleen kaulaansa se taas saa.
Miten molemmat mielissämme olemme, kun jänistä aukasemaan rupeamme! Millä nautinnolla koira noita matomaisesti kiemurtelevia suolia katselee, ja mikä miltei hekumallinen väristys selkääni karsii, kun käteni aamukylmässä höyryäviin, kuumeen kuumiin sisälmyksiin upotan ja verenhaju nenääni nousee. Ja osalle hurtta pääsee — maksat, sydämet, keuhkot saa, veren lämpimän ruumiinontelosta latkia. Sitten herttaisen levonhetken auringon kuivaamalla sammalilla vietämme.
Mutta uusilla mailla tuon saman leikin vielä monta kertaa sinä päivänä uudistamme.
Kohoaa aurinko korkeimmilleen, katoaa aamukaste ja ilma lämpenee. Haihtuneet ovat yölliset jäljet kokonaan ja tyytyväisinä, onnellisina taas kotikaton alle astumme.
* * * * *
Te metsästyksen parjaajat!
Sanokaa tätä kertomusta raa'aksi, sanokaa metsästystä surkuteltavaksi julmuudeksi, luvalliseksi eläinrääkkäykseksi! Mutta me jahtimiehet sanomme: »eläköön metsästys!»