— Tuolla on päämäärämme! Tuolla on Narvaezin kortteri! — huusi Cortez Sandovalille, lähettäen samassa Olian hyökkäämään tykistön kimppuun, joka oli asetettu temppelin edustalle. Tästä ammuttiin huonosti tähdätty laukaus, joka tappoi ainoastaan kaksi miestä, ja ennenkun kanoonat ennätettiin saada uudestaan ladatuiksi, oli Olian viisikymmentä miestä valloittanut koko tykistön, samalla kun Cortez pysähytti paikalle kiitävän ratsuväen, joka riensi tykistölle avuksi. Samaan aikaan ryntäsi Sandoval temppelin rappusia ylöspäin ja pääsi pyramiidin laakealle katolle, jossa Narvaez upseerineen ja näiden kanssa joukkio jalkaväkeä piti paikkaa. Siinä oli päällikön ympärillä, kaikkiaan noin 40 miestä, jotka puolustivat itseään pelotta ja voimakkaasti, mutta tuo kuolemaa hämmästymätön joukkio, joka syöksi heidän päällensä, teki pian kaiken vastustuksen tyhjäksi. Narvaez itse sai peitsen pistoksen silmäänsä. Sandoval yhden miehensä avulla otti hänet kiinni, ja viholliset heittivät aseensa. Taistelu temppelin katolla oli päättynyt, ja kun tieto päällikön joutumisesta vangiksi oli ehtinyt levitä, luopuivat Narvaezin sotilaat toinen toisensa perästä tappelusta. Vähemmässä kuin yhden tunnin ajassa olivat uhkarohkeat Cortezin miehet päässeet paikan herroiksi, ja Cortez oli taaskin tehnyt urostyön, joka lisäsi rohkeiden seikkailijain luottamusta hänehen. Viisaalla menetyksellään sai hän sitä paitse puolelleen myöskin kaikki voitetut, niin että hänen pieneen joukkoonsa nyt yhtyi lähes 1000 miestä, jotka olivat hyvillä aseilla varustetut. Kaikki Narvaezin sotatarpeet tietysti nyt olivat niinikään hänen käytettävissään. Narvaez itse vietiin vankina Villa ricaan.
Zampoalassa saavutti tämä tapaus suurta tyytymystä, ja kaziki lahjoitti Cortezille ja hänen upseereilleen koko joukon — kauniita indiaanilaisia tyttöjä.
Zampoalasta lähetti Cortez pienempiä osastoja tutkimaan maata ja perustamaan uutisasuntoja, viipyen lisätyn päävoimansa kanssa itse siellä levähtämässä retken rasituksista. Mutta sill'aikaa saapui huolestuttavia tietoja Mexikosta, jotka kertoivat että Tenochtitlanin asukkaat olivat tarttuneet aseisin ja että Espanjalaisten kortteri siellä oli suuressa vaarassa.
Cortez päätti heti luopua kaikista muista puuhista, rientääkseen ahdistetulle Alvaradolle avuksi ja vahvistaakseen Espanjalaisten asemaa pääkaupungissa.
Alvarado oli täällä tehnyt itsensä syypääksi häpeälliseen ja julmaan työhön, ja tämä työ oli saattanut Aztekien sotajumalan ja kansan täyteen raivoon. Tenochtitlanin asukkailla oli näet tapana joka vuosi toukokuussa Huitzilopochtlin kunniaksi viettää suurta juhlaa, johon kokoontui mahtava joukko maan ylhäisiä ja muuta kansaa. Se oli nytkin vietettävä isoimman temppelin pihalla lähellä Espanjalaisten kortteria, ja Alvarado antoi nimenomaan lupansa tavallisten juhlatemppujen suorittamiseen, ehdolla ett'ei kenkään saisi olla aseissa. Noin 600 ylhäistä Aztekia tulikin määrättynä päivänä saapuville juhlaan, kaikki komeimmissa puvuissaan ja kalleissa koristuksissa. Mutta tuskin oli heidän tanssinsa alkanut, kun Alvarado miehitti kaikki portit ja syöksi sitten hurjine joukkoineen pahaa aavistamattomien ja aseettomien juhlivien kimppuun ja tappoi heidät viimeiseen henkeen saakka. Ainoastaan yksi ja toinen lienee pelastunut kiipeemällä temppelin katolle ja sitten hyppäämällä sieltä kauas alas sen ulkopuolelle. Veren- ja kullanhimoiset Espanjalaiset ryöstivät sitten murhattujen ruumiit paljaiksi. Tänä onnettomana päivänä oli kaatunut Aztekien koko ylhäisin aatelisto, ja tuskin oli sitä perhettä kaupungissa, joka ei nyt olisi ollut suruun ja murheesen vaipuneena.
Mutta sanoma tästä kauheasta teurastuksesta levisi salaman nopeudella sekä pääkaupungissa että läheisissä kylissä, ja sanomaton katkeruus valtasi kaikkien mielet. Jo ennen aamun koittoa ympäröitsi Espanjalaisten kortterin raivoava, ääretön joukko Mexikolaisia, jotka epätoivon urhoollisuudella yrittivät rynnäkköä rakennuksiin; ja Espanjalaisten koko sotataito olisi mennyt mitättömiin, ell'ei Montezuma olisi astunut väkijoukon näkyviin ja hillinyt sen harmia. Tuhoa ja turmelusta hävyttömille kuokkavieraille kuitenkin rakennettiin. He olivat tästä lähin masennettavat nälän kautta, ja heidän pesäpaikkansa ympärillä pidettiin ankaraa vahtia, jonka tuli estää kaikkea yhteyttä heidän ja kauppatorien kesken. Alvaradon asema rupesi käymään arveluttavaksi; ruokatavarat olivat loppumaisillaan. — Mutta sotapäällikkö läheni kiitomarssia vuorien poikki, ja kesäkuun 24 p:nä kajahti Espanjalaisten kortterista sanomaton riemuhuuto, kun Cortezin rummut ja torvet pärisivät pitkin Tenochtitlanin katuja. Tällä kertaa ei tosin mikään ihmettelevä parvi kaupunkilaisia ollut hänelle terve-tuloa sanomassa, mutta eipä myöskään uskallettu tehdä vastarintaa tuolle melkoiselle sotajoukolle, jota hän nyt johti. Hän oli nähty lähtevän pääkaupungista 70 sotilaan kanssa; ei kummaa että ne tuhannet, jotka hän nyt toi muassaan, herättivät hämmästystä. Niiden neljän tai viiden hevosen asemesta, joilla Cortez, Olia, d'Ordaz ja vielä pari ritaria olivat jättäneet kaupungin, näkivät Mexikolaiset nyt 100 rautapukuista ratsumiestä, 1,000 oivallisesti varustettua espanjalaista jalka-sotamiestä ja 2,000 hurjaa, sotapukuista Tlaskalaista ylpeässä tappelu-asennossa pölyttävän katuja, samalla kun piiritetyt ammuskelivat ilolaukauksia.
Näytti ensimmältä siltä kuin tämä loistava kulkue olisi masentanut Mexikolaisten vastustuksen, mutta hämmästys oli ainoastaan hetkellinen. Vihattujen vieraiden perikato oli päätetty, ja se hiljaisuus, joka vallitsi kaupungissa Cortezin uuden sotajoukon saapuessa ja vielä seuraavanakin päivänä, oli ainoastaan kauhean raju-ilman enteitä. Cortezille heti pisti silmään se seikka, ett'ei kukaan lähestynyt Espanjalaisten kortteria. Sentähden hän tulonsa jälkeisenä päivänä lähetti d'Ordozin 400 miehen kanssa ulos urkkimaan mielten tilaa kaupungissa. Tämä joukkio ei tavannutkaan lähimmillä kaduilla mitään suurempaa väen-paljoutta, mutta tultuaan kauvemmas Espanjalaisten kortterista sai d'Ordaz kokea toista. Äkkiarvaamatta hyökkäsi hänen kimppuunsa kaikilta tahoilta suuret joukot Mexikolaisia, ja laakeilta katoilta viskattiin kiviä ja heitettiin keihäitä hänen joukkoonsa. Kamppaus oli kova, ja vasta paljon veren vuodettua ja 8 miehen kuoltua onnistui d'Ordozin päästä takaisin toveriensa turviin. Mexikolaisia oli tässä kaatunut monta vertaa enemmän, mutta he olivat kuitenkin pakoittaneet vihollisensa peräytymään, ja tämä oli voitto, joka suuresti elähytti heidän rohkeuttaan. He ajoivat d'Ordazin joukkolaisia takaa kortterin portille saakka ja yrittivät väkirynnäkön. Ei mikään näkynyt Tenochtitlanin taistelijoita peloittavan. Espanjalaiset kanoonat niitteli heitä joukottain maahan; mutta vereksiä voimia astui kuolleiden ruumisten päälle, tapellen katkeruuden kiukulla ja kuolemaa hämmästymättä. Mexikolainen kansanluonne osoitti sinä päivänä puolta, jota ei Cortez ollut ennen tuntenut. Hän sai syytä kunnioittamaan vihollistansa. Narvaezin upseerit ja sotamiehet olivat peräti peloissaan.
Puolustuksesta päätti nyt Cortez, pitääksensä vireillä rohkeutta joukossaan, käydä hyökkäykseen. Niin tehtiinkin seuraavan päivän aamuna, hevosväki etupäässä. Ja järjestymättömäin mexikolaisten joukkojen oli mahdoton vastustaa rautarintaisten ratsumiesten rynnäkköjä. He väistyivät, mutta aatelinsa johtamina kävivät Tenochtitlanin miehet uudestaan vihollistensa kimppuun. Papit puhuivat heille häväistyjen jumalien ja uhatun kotilieden puolesta, ja kansan kunniantunto vaati kostoa tai kuolemaa. Tuhansittain heitä kaatui omille kaduille, mutta uusia miesvoimia tuli herkeämättä sijaan maaseudulta, ja temmellys kävi kauheaksi. Sanomaton katkeruus paisutti Tenochtitlanilaisten tappelu-intoa, ja Espanjalaiset olivat varsin vaarallisessa tilassa. Ahtailla kaduilla oli Cortezin miesten vaikea käyttää sotaisia konstejaan; taistelu kävi hurjaksi, säännöttömäksi käsikähäkäksi. Silloin sytyttivät Espanjalaiset suuren Takuba nimisen kadun talorakennukset palamaan, ja heidän vihollisensa väistyivät. — Taistelutanner oli täynnään kaatuneita ruumiita, ja kanavat virtasivat punaisina verestä, Mexikolaisten verestä, joka oli vuotanut isänmaan ja kotilieden puolustuksessa. Espanjalaisia oli 12 jäänyt kuolleena tappotanterelle ja 60 oli haavoitettuna, — suurin tappio, minkä he vielä olivat kärsineet missään taistelussa indiaaneja vastaan.
Cortez palasi tosin voittajana kortteriinsa, mutta tämä voitto oli Pyrrhus-voitto eikä ensinkään ratkaiseva. Se ei mitään varsinaista muutosta vaikuttanut asiain tilaan. Eikä toinenkaan hyökkäys ulos kortterista, jonka hän teki muutaman päivän perästä siitä, tuottanut mitään sen enempää tulosta. Mexikolaisia taas murhattiin tuhansittain, ja osa kaupunkia poltettiin poroksi; mutta 40 Espanjalaista ja Tlaskalaista kaatui myös kuoliaana kentälle ja vielä paljon enemmän haavoittui. Cortez itse sai nuolen vasemman kätensä läpi, ja Espanjalaisten täytyi iltapuolella vetäytyä takaisin pesäänsä, jota vastaan Mexikolaiset taas seuraavan aamun koittaessa ryntäsivät uusilla sotavoimilla. Uupuneet, osaksi haavoittuneet Espanjalaiset heräsivät uuteen taisteluun, joka alkoi raivosalla hyökkäyksellä indiaanien puolelta. Mexikolaiset syöksyivät tuhansin joukoin kuolemaan rohkeudella, joka kauhistutti uskaliaimpiakin rintoja Espanjalaisten sotajoukossa. Jos olisi Mexikolaisia kaatunut vaikka kuinka suuret laumat, tuli aina uusia sijaan; jota vastoin Cortezilla ei ollut käytettävissään apujoukkoja. Uupumus yksistään teki tämmöisen taistelun jatkamisen mahdottomaksi. Toisiin keinoihin oli ryhdyttävä.
Cortez koki sentähden saada Montezumaa näyttäytymään kansalleen ja rauhoittamaan alamaisiaan. Aselepo oli kaikella muotoa saatava, jonka aikana ainakin saataisiin levähtää liiallisista rasituksista ja hankkia muonavaroja, jotka rupesivat olemaan varsin vähissä, ja mitäs ollakkaan! Montezuma keisari oli kai jo kokonaan unohtanut Huitzilopochtlin ja muut jumalansa. Hän suostui Cortezin ehdoitukseen. Hän pukeutui valta-arvonsa koko komeuteen. Hän ripusti yllensä kaikki ne koristukset, joita hänellä juhlallisissa tiloissa oli tapana kantaa. Hän astui linnoituksen muurille ja näyttäytyi kansalleen. Kuni noitasauvalla koskettuna vaikenikin raivoisa joukko. Rummut ja torvet lakkasivat päräjämästä, huuto ja ulvonta taukosi. Jotkut heittäysivät maahankin, niinkuin olivat tottuneet juhlapukuista keisariaan kunnioittamaan. Syvä hiljaisuus vallitsi, kun Montezuma ojensi kättään osoittaakseen aikovansa puhua. Ja Montezuma puhui. Hän kiitti kansaansa kaikesta uskollisuudesta ja uhraavaisuudesta, josta hän näinä päivinä oli nähnyt todistuksia, jotka ilahuttivat hänen sydäntään. Mutta kovasti oli häntä muka myöskin surettanut nähdä kansansa uhraavan vertansa turhassa ja tarpeettomassa taistelussa, — ja hän käski taistelevien laskea aseensa maahan.
Montezuma parka! Häväistyn sotajumalasi kostonhetki oli tullut. Ja kunnian-arka Huitzilopochtli, jonka arvoa loukkaamaan olit päästänyt muukalaiset maahan, — kosti sinulle oman kansasi avulla.
Hiljaisuutta kesti muutama silmänräpäys keisarin puhuttua. Mutta mitään tottelemisen merkkiä ei näkynyt. Hiljainen tyytymättömyyden murina alkaa, se kasvaa kasvamistaan ja kovenee kovenemistaan, kunnes uudestaan kauhea ulvonta ja huuto kirjavasta ihmistungoksesta halkaisee ilman; vinkuva rankkasade nuolia ja kiviä lentää ylös muurille, jossa keisari seisoo; ja ennenkun espanjalaiset ritarit kerkeävät peittämään häntä kiivillään, vaipuu Montezuma, kuolettavasti haavoitettuna kiven ja kahden nuolen iskusta, ritarivieraittensa käsivarsiin.
Tämä tapaus vaikutti kuitenkin vielä valtavammasti mexikolaiseen väkijoukkoon kuin äsken keisarin esiintyminen, ja peläten jumalien suuttumusta tuon Aztekien historiassa tavattoman teon johdosta, pakeni kansa nopeammasti kuin oli kiitänyt rynnäkköön. Espanjalaiset olivat hetkeksi päässeet vihollisistaan. Haavoittunut keisari vietiin nyt huoneisinsa, ja kaikki tehtiin hänen henkensä pelastukseksi. Mutta epätoivossaan ja puoleksi mielettömänä tuskasta ja surusta sen häpäisevän iskun johdosta, joka oli tullut hänen osakseen omien alamaisten puolelta, kieltäytyi kalman koskettama keisari nauttimasta tarjottuja lääkkeitä, repi siteet haavoistaan ja torjui luotaan kaiken ravinnon. Pater Olmedo yritti silloin kääntämään häntä Kristin-uskoon, mutta turhaan, ja meidän täytyy kunnioittaa onnetonta Montezumaa hänen viimeisinä hetkinään.
— Alamaiseni minua halveksivat, — oli järkähtämättömän ruhtinaan vastaus lähetyssaarnaajan houkutuksiin, — mutta minä en tahdo halveksia itseäni enkä pettää isieni uskoa. —
Kolme päivää perästäpäin kuoli Aztekien keisari uskossa jumaliinsa.
Sen keisariuuden veriset murhanäytelmät päättyvät murhenäytelmiin.
Häväisty Huitzilopochtli oli kovasti kostanut palvelijalleen, joka ei pystynyt häntä puolustamaan; mutta kovan kohtalon kaatama jumalan-palvelija heitti henkensä lujassa uskossa tuohon kostajaan ja häpeän katkera huokaus huulillaan.
Hämäräperäinen tarina Quetzalkoatlista oli käynyt toteen. Montezuma parka!
Häneltä jäi eloon monta lasta. Kaksi hänen poikaansa hakkasivat Mexikolaiset kuoliaaksi, Espanjalaisten lähtiessä kaupungista. Kolme tyttöä kastettiin Kristinuskoon. He joutuivat sittemmin naimisiin espanjalaisten miesten kanssa. Yksi poika sai myöskin, vähän jälkeen isänsä kuolemaa, kasteen ja nimen Don Pedro de Montezuma. Hänelle antoi keisari Kaarle Viides kreivin-arvon ja laveat maanalat Uudessa Kastiliassa, jossa hänen jälkeläisiään kuuluu vieläkin elävän.
Montezuman mentyä Manalaan huokasivat Mexikolaiset pari päivää — hieman hämillään kohtalosta kovaonnisen keisarin, jonka raivostunut väkijoukko oikeutetussa vihassaan oli toimittanut päiviltä pois.
Mutta pian alkoi ottelu uudestaan ja tällä kertaa oikein määrätyn suunnitelman mukaan. Espanjalaisten kortterista vievät kadut ja sen ympärillä olevien korkeiden rakennusten katot miehitettiin sotilailla, jotka tuon tuostakin tekivät valehyökkäyksiä ja pitivät Espanjalaisia alituisessa työssä.
Ja nyt alkaa pitkä jakso tuimia tappeluja, joissa toiselta puolen Tenochtitlanin pojat kuolemaa vähintäkään hämmästymättä uhraavat itsensä uhatun isänmaan ja vapauden puolesta, mutta toiselta puolen myöskin Espanjan uskalikot ritarit osoittavat urhoollisuutta ja rohkeutta, jonka vertaista historia tuskin tuntee.
Erään korkean temppelin katolta lähellä Espanjalaisten kortteria näki heidän vihollisensa alas tämän pihalle, saattaen siten pitää heitä tarkasti silmällä ja niinikään vinguttaa heihin nuolia ja heittokoneita. Päästäkseen tästä ikävästä naapurista, käski Cortez Juan de Escobar'in sadan miehen kanssa hyökätä temppeliin ja pistää se palamaan. Mutta kolme kertaa koetettuaan täytyi Escobarin väistyä. Silloin Cortez itse muutaman rynnäkköosaston etupäässä pääsi, kun pääsikin, temppelin laakealle katolle. Mutta täällä piti paikkaa 500 mexikolaista aatelismiestä ja valittua sotilasta. Alkoi hirveä kamppaus, jota kesti kolme tuntia. Verta vuoti ja luut ryskyivät. Cortez itse joutui mitä suurimpaan vaaraan. Kaksi ylhäistä aztekiläistä soturia päätti uhrata itsensä isänmaan pelastukseksi vapauttamalla sitä sen pahimmasta vihollisesta, Cortezista. Molemmat syöksivät tässä tarkoituksessa ilman aseitta sotapäällikön kimppuun, yrittäen vetää hänet muassansa katon rintasuojan yli ja alas syvyyteen. Mutta tuon notkean ja voimakkaan miehen onnistui saada vihollisensa saman kohtalon uhriksi, jonka he olivat aikoneet hänelle, ja tavallisella kylmäverisyydellään jatkoi Cortez tappelua, joka sitten pian kallistuikin Espanjalaisten eduksi, heidän kuitenkin monta rautakouraista miestä menetettyänsä.
Samalla aikaa tapeltiin myöskin Takuba-kadulla, josta Mexikolaiset kokivat päästä temppelin miehistöä auttamaan. Tästä esti heitä kuitenkin muuan joukkio Espanjalaisia. Kadulla kärsivät niinikään nämä kuitenkin melkoisia vahinkoja, ja Cortez riensi, voitettuansa viholliset temppelin katolla, alas omiansa auttamaan. Hän pääsi ratsunsa selkään. Suuri joukko Mexikolaisia ympäröi hänet heti, ja taaskin oli kova vaara tarjona. Fernando herra, kaadettuaan lähimmät ahdistajansa maahan, kannusti kuitenkin hevosensa pois eräälle poikkikadulle. Täällä oli toinen joukkio vihollisia vastassa. Cortez näki miten erästä hänen ritariansa, joka oli revitty ales hevosen-selästä, vietiin pois vankina. Vähääkään arvelematta syöksee rohkea uskalikko joukkioon, joka nähdessään pelätyn sotilaan pakenee, päästäen vankinsa irti. Tämä nousee jälleen ratsunsa selkään, ja molemmat ritarit karkaavat peitset tanassa takaisin Takuba-kadulle, jossa sotapäällikköä tervehtivät hänen joukkonsa riemuhuudot.
Seuraus sen päivän tapahtumista oli Mexikolaisten pakollinen poistuminen temppelistä ja tämän palo. Mutta tämä Espanjalaisten etu oli maksanut heille paljon verta, ja asema oli melkein entisillään; sillä temppelin kadotettuansa, varustivat Mexikolaiset kaikki Espanjalaisten kortteriin vievät kadut rovituksilla, kokien sillä tavoin sulkea heidät kokonaan erilleen toripaikoilta.
Cortez piti nyt kenraaliensa kansa sotaneuvottelun, ja tässä päätettiin vihdoinkin lähteä kaupungista pois. Tlaskalassa ko'ottaisiin riittävä sotajoukko ja sitten rakennettaisiin joitakuita pienempiä laivoja, joista voitaisiin pitää valtaa järvillä ja ahdistaa pääkaupunkia; sillä ne kaksi sotaprikiä, jotka Cortez oli valmistellut, olivat Mexikolaiset hävittäneet jo hänen retkellään Narvaezia vastaan.
Tähtien-selittäjä Botillo kysyi taivaan-kappalten neuvoa, ja ne neuvoivat Espanjalaisia lähtemään yön aikana. Kaikki valmistukset suoritettiin tuota pikaa ja rakennettiin kuljetettava silta pantavaksi aukkojen poikki siinä padossa, joka yhdisti pääkaupungin mannermaahan; sillä Mexikolaiset olivat, kuten vakojain kautta saatiin tietää, poistaneet näiden aukkojen poikki johtavat sillat, ja vesi kanavissa oli osaksi syvää.
Niin tapahtui siis Espanjalaisten lähtö heidän pesäpaikastaan Tenochtitlanin kaupungista sydän-yönä vasten heinäkuun 2 p:ää v. 1520. Yö oli pimeä, kolkko ja sateinen. Kolmessa osastossa marssi sotajoukko ulos kortteristaan ja sitten Takuba-katua alaspäin, josta hevosväki edellisenä päivänä tekemänsä hyökkäyksen kautta oli perannut pois rovitukset. Espanjalaiset valitsivat tämän tien — joka oli päinvastainen sitä, jota he olivat tulleet — pettääksensä Mexikolaisia; mutta he pettyivät surkeasti itse. Mexikolaiset, jotka tarkasti olivat huomanneet kaikki Espanjalaisten valmistuspuuhat ja arvanneet heidän aikeensa, miehittivät hyvään aikaan kaikki kolme patoa, jotka veivät kaupunkiin, eivätkä suinkaan unohtaneet Takuba-patoa. Tuskin olivat Espanjalaiset jättäneet ensimäiset kadut ja ensimäisen pato-aukon taaksensa, kun heidän kimppuunsa hyökkäsi ääretön joukko vihollisia, jotka molemmilta puolen järveä veneillään soutivat padolle päin ja ahdistivat Espanjalaisten yhteen-sullottuja rivejä, joita tällä kapealla, keinotekoisella tiellä ei mikään sotataito voinut pelastaa siitä hirveästä tappiosta, joka nyt seurasi.
Ensi kertaa lakkasi kaikkinainen komento ja sotakuri Espanjalaisten riveissä, ja mitä katkerin käsikahakka syntyi Mexikolaisten päättymättömien parvien ja Espanjalaisten kesken — kaikki kauheassa sekamelskassa. Hakattiin, survottiin, pistettiin ja lyötiin ympärilleen mielettömällä raivolla, milt'ei tuntematta vihollista ystävästä; ja jokainen komentosana hämmentyi indiaanien hurjiin sotahuutoihin ja heidän torviensa tuimaan toitotukseen, jonka välistä toisinaan jyrähti sotajumalan rummun hirveä ääni.
Kauheimpana raivosi kamppaus jälkijoukossa, jossa Alvarado ja de Leon olivat komentajina. Siinä tapahtuva suuri miestappo pakoitti Cortezin ja hänen seurue-ritarinsa tekemään kierroksen ja kääntymään takaisin tälle osastolle avuksi. De Leon oli jo kaatunut. Alvarado seisoi paljaalla maalla, ainoastaan pieni parvi miehiään ympärillänsä ja puolustaen itseään sadankertaista vihollista vastaan. Hänen sotaratsunsa, joka ennen kantoi häntä niin monessa kuumassa kahakassa, oli nyt kaatunut hänen altansa, itse oli hän haavoitettuna monesta paikasta ja koki turhaan ko'ota hajonnutta joukkoaan, jota raivoava ja yhä lisääntyvä vihollinen ajoi ajamistaan kanavan reunalle. Taistelun alkaessa oli tykistöstä ja pyssyistä kyllä ollut apua ne kun niittivät maahan sadottain indiaaneja. Mutta mikään ei enää voinut hillitä näiden villittyä vihaa. Takarivien pusertamina olivat etummaiset tulleet lykätyiksi tykistön luo, karanneet sen kimppuun kuin tuuliaispää ja tehneet tuhoa ihmisille ja kanoonille. Niiden espanjalaisten ritarien urhokas hyökkäys, jotka nyt hevosineen tulivat avuksi, vaikutti hetken pysäyksen ja antoi heidän maamiehilleen aikaa hieman hengähtämään ja kokoontumaan. Mutta pian repi heidät taas hajalleen vastahyöky taisteluun palaavia vihollisia, ja Cortez toverineen oli pakoitettu vetäytymään takaisin, jolloin moni hänen miehistään jäi aaltojen valtaan. Alvarado seisoi tuokion aikaa patoaukon partaalla, epäröivänä katsellen syvyyttä allansa ja siinä veneineen viliseviä vihollisia. Heittäytyisikö hän, ilman hevosetta kun oli, veteen keskelle vihollisia veneitä? Se olisi ollut melkein suorastaan surman suuhun menemistä. Hänellä ei ollut kuin sekunti miettimisen aikaa. Mutta Alvarado oli väkevä ja notkeavartinen herra. Epätoivo toi yliluonnollista voimaa. Asettaen mahdottoman pitkän peitsensä alapään vedessä venyvää hylkyromaa vasten, hyppäsi hän hyvään vauhtiin ja keikahutti itsensä tuon kauhean kuilun, tuon hirveän hornan-suun yli. Aztekit ja Tlaskalaiset tuijoittivat hänehen silmät selällään.
— Se on totisestiTonatiuh!Se on auringon poika! Se on päivän poika! — huudettiin heidän joukostaan.
Aukko oli niin suuri, että urhokas Diaz, joka hyvin huomasi paikan, sanoo moista hyppäystä mahdottomaksi kellen tahansa toiselle. Se painui syvälle sikäläisten aikalaisten mieleen, ja muisto espanjalaisen ritarin rohkeasta keikkauksesta elää vielä tänä päivänäkin Mexikon kaupungissa, jossa paikkaa, missä se tapahtui, mainitaan nimelläSalto de Alvarado(Alvaradon hyppäys). Herkuleen ja Teeseuksen kai olisi kelvannut katsella sen miehen mainiota äksänpäksää.
Mutta tämä yö, jonka tuimista tapahtumista emme huoli sen laveammalta kertoa, on Mexikon valloituksen historiassa myöskin saanut nimen "Surullinen yö" —La noche triste. Sen taistelussa menetti 500 Espanjalaista ja 3,000 Tlaskalaista henkensä, ja ainoastaan vähäinen, surkealta näyttävä jäännös siitä joukosta, jonka etupäässä Cortez oli kulkenut pääkaupunkiin, kokoontui aamulla Takuban kaupunkiin. Täällä oli sotapäällikkö, joka yöllä oli taistellut sanomattomalla urhoollisuudella, astunut hevosensa selästä, ja hän nähtiin istuvan muutaman indiaanilaisen temppelin portailla kasvot käsissään, samalla kun tähteet hajonneesta joukosta kulki hänen ohitsensa, vaivalla vetystäen eteenpäin katuja pitkin. Tuskin 400 Espanjalaista oli jälellä, ja näistä melkein jok'ainoa mies haavoitettuna. Hevosväestä oli tallella 23 miestä, tykkiväestä ei yhtäkään, ja kaikki kanoonat olivat olleet ja menneet. Ei edes yhtään pyssyäkään ollut kauheasta kahakasta pelastunut. Sotilaat olivat heittäneet ne luotansa, pystyäkseen paremmin pääsemään tiehensä.
Isku oli kovin, mikä vielä oli kohdannut Cortezia; mutta istuessaan tuossa temppelin rappusilla hän ei suinkaan antanut lohduttomalle epätoivolle sijaa, vaan — mietti vain uutta suunnitelmaa Mexikon valtakunnan valloittamiseen. Vähitellen kokoontui hänen ympärilleen siinä henkiin jääneet ritarit — Sandoval, Alvarado, Olid, d'Ordaz, Avila — ja kaikkein iloksi ihana Marina, jonka ynnä muutamain Tlaskalan sotapäällikön tyttärien kanssa muuan tlaskalainen varjelusväki oli onnellisesti pelastanut pois kahakan kauhistuksesta. Toinenkin tulkki, Aqvilar, oli pelastunut; mutta etenkin ilahutti Cortezia tässä paikassa läsnä-olollaan laivan-rakennusmestari Martin Lopez, sillä sotapäällikkö oli ottanut tämän uusiin laskuihinsa. Hän tahtoi, näet, päästä Takuba-järven herraksi ja vasta sitten uudestaan ahdistaa pääkaupunkia. Uusia voimia siis vain vähäsen espanjalaisille sotilaille ja uusia apujoukkoja Tlaskalasta!
Lyhykäisesti levättyään Takubassa lähti Cortez ränstyneine joukkoineen pitkää kiertotietä myöten marssimaan uskollisten Tlaskalaisten rajoille päin. Mutta Tenochtitlanin miehet, jotka olivat imeneet rohkeutta yöllisestä voitostaan, ajoivat Espanjalaisten väsynyttä joukkoa takaa, tehden heille yöt päivät kovaa kiusaa. Niinpä tultiin muutamalle mäelle alla olevan, ahtaaksi solaksi suippenevan laakson partaalla, ja Espanjalaisten tie vei solan lävitse. He näkivät lukemattoman joukon indiaaneja täyttävän laakson ja sulkevan heiltä tien, ja keskellä joukkoa liehui Mexikon valtakunnan lippu, kultalankainen verkko pitkän, höyhenillä koristetun tangon päässä. Espanjalaiset hämmästyivät, mutta Cortez huusi:
— Täss' ei ole muu neuvona kuin voitto tai kuolema. — Ja rohkealla kylmäverisyydellä järjesti uskalikko pikapikaa joukkonsa, antaen samassa käskyn hyökkäykseen. Hevosväki etu- ja jälkijoukkona karattiin kuni vimmattu susilauma indiaanien kimppuun, ja näiden rivit halkaistiin. Kauhea murhanäytelmä seurasi, ja Espanjalaiset etenivät etenemistään. Mutta kaatuneiden Mexikolaisten sijaan tuli yhä uusia parvia aukkoja täyttämään, ja Cortezin urhea joukko oli perikadon partaalla. Silloin pistää hänen päähänsä vihollisen loistava lippu. — Tuolla on otettavamme! —
Ja Cortez kannustaa hevosensa, ratsastaa lähimmät vihollisensa kumoon, jakelee kuolettavia iskuja oikealle ja vasemmalle ja on pian indiaanien tiheimmässä parvessa. Sandoval, Alvarado, Olid, Avila ja muut, joiden hevoset vielä pystyvät miestä kantamaan, ovat hänen kintereissään. Cortez pistää peitsellään mexikolaisen sotapäällikön alas kantotuolilta, jossa tämä istuu ylhäisten sotilaiden ympäröimänä; espanjalainen ritari Juan de Salamanca hyppää hevosen-selästä ja sieppaa vahvalla kädellään lipun, jonka hän ojentaa Cortezille. Tämä heiluttaa kultaverkkoa päänsä päällä, — ja kauhistuksen valtaamina syöksevät indiaanit sikin sokin ulos laaksosta. Valtakunnan lippu kun on menetetty, on myöskin kaikki menetetty, — on oppi, jota he näkyvät ymmärtävän.
Mutta Espanjalaiset ja Tlaskalaiset eivät tyydy tähän, vaan ajavat vuorien väliin paenneita vihollisia takaa, tappaen heitä sadottain.
Semmoinen oli tappeluOtumbanluona heinäkuun 8 p:nä 1520. 100,000 Mexikolaisesta oli kaatunut 20,000. Se on tullut yhtä mainioksi kuin Alvaradon kuuluisa kuperkeikka "Surullisena yönä" ja sopii kerrottavaksi samaan jaksoon.
Siinä ei enää vaikuttanut voittoa tykkien peloittava pauke eikä pyssyjen salaperäinen rätinä, vaan tappo tehtiin paljailla aseilla — miekalla ja peitsellä.
Seuraavana päivänä saapui Cortezin joukko Tlaskalalan alueelle. Ne Tlaskalaiset, jotka surma-enkeli oli säästänyt, heittäysivät kasvoilleen ja suutelivat äidillistä maata, jolle he eivät enää olleet toivoneet saavansa astua.
Huolimatta niistä kaikista onnettomuuksista, joihin valloittajien retkikunta oli joutunut, tervehtivät kelpo Tlaskalaiset heitä erinomattain hyväntahtoisesti, ja Cortez puolestaan lahjoitti vapaavallan suurelle neuvostolle jaettavaksi sen melkoisen sotasaaliin, joka oli jäänyt hänen käsiinsä Otumban tappotanterella.
Kovista rasituksista uupuneena vaipui Cortez tautivuoteelle, mutta siitäkin johti hän ja järjesti kaikki toimet. Kivut eivät masentaneet tämän karaistun miehen toiveita eikä hänen luottamustaan tulevaisuuteen. Kaksi laivaa lähetettiin Hispaniolaan ostamaan hevosia ja pestaamaan väkeä, ja soturien kylliksi levähdettyä antoi Cortez heidän tehdä partioretkiä Mexikon alueelle, pitääkseen väkeänsä työssä ja totuttaakseen sitä taasenkin voittoon. Tlaskalaisia harjoitettiin espanjalaisiin sotatemppuihin.
Niinikään perustettiin uusi uutismaa Tepeakilaisten alueelle, joka koski rajoillaan Tlaskalaan, — sittenkun Cortez useassa kahakassa oli kukistanut tämän heimokunnan ja viimein tehnyt liiton heidän kanssansa. Onnetar rupesi jälleen hymyilemään sankaria vastaan, ja Marinan hellän hoidon alaisena toipui hän vähitellen taudistaan. Aivan aavistamatta tuli lisäväkeä espanjalaisista siirtokunnista, jopa Kubastakin. Sikäläinen käskynhaltia, Velasquez, oli, näet, kahdella laivalla lähettänyt apuväkeä Narvaezille, jonka kohtaloa hän ei tuntenut, ja tämä apuväki meni arvelematta Cortezin puolelle. Vähää myöhemmin saapui Vera Cruziin muutamain espanjalaisten kauppiaiden evästämä, sotatarpeilla ja muonavaroilla lastattu laiva, jonka Cortez osti ja jonka miehistö meni hänen palvelukseensa. Viimein tuli toinen toisensa perästä kolme suurempaa laivaa, jotka Espanjan käskynhaltia Jamaika-saarella oli lähettänyt löytöretkelle. Nämä laivat toivat muassaan 17 hevosta ja 120 miestä jalkaväkeä kolmen katteinin johtamina. Cortezin maine oli jo levinnyt kaikkiin siirtokuntiin, ja katteinit tarjoutuivat hänen palvelukseensa.
Kuusi kuukautta siitä, kun hän oli palannut pois Mexikon valtakunnan pääkaupungista, komensi Cortez sotajoukkoa, jossa oli 600 miestä espanjalaista jalkaväkeä, 40 ratsumiestä ja 60,000 indiaania, enimmäkseen Tlaskalasta, miehuullisen Xikotenkatlen johdon alla. Näistä apujoukoista käytettiin monta tuhatta kuljettamaan niiden laivojen eri osia ja aineksia, jotka Martin Lopez tällä aikaa oli rakentanut Tlaskalassa ja jotka taasen olivat liitettävät kokoon Tezkuko-järven rannoilla, — sekä siirtokunnista saatujen tykkien kuljettamiseen. Uudelle matkalle otettiin mukaan 15 kanoonaa.
Ja siten varustettuna samosi valloittaja-joukko taas Aztekien alueelle ja saapui, kun saapuikin, kuusi päivää marssittuansa Tezkukon kaupunkiin, joka sijaitsi samannimisen järven rannalla, noin 3 maantiet. penikulmaa pääkaupungista. Sotapäällikkö päätti tehdä tuon paikan yritystensä lähtöpisteeksi ja liittää kokoon sotaprikit, jotka — 13 luvultaan — siis nyt täällä uudestaan pantiin teloille ja taklattiin euroopalaiseen tapaan.
Täll'aikaa laski Cortez valtansa alle suuret, järven ympärillä olevat kylät ja kaupungit, ja monta oivallista ottelua siinä kestettiin Mexikolaisten kanssa, jotka tappelivat kuin miehet, pitäen pontevasti puoltansa tyydyttämättömiä kuokkavieraitaan vastaan.
Mexikon valta-istuimella ei enää istunut mikään taika-uskoinen Montezuma pelkäämässä valkoisen Quetzalkoatlin jälkeläisiä, eikä Mexikon kansa enää hämmästynyt merentakaisia miehiä kuin vaaleita kummituksia, ja pelko oli kyllä ainakin kaukana Tenochtitlanin poikien povesta.
Aztekien uusi keisari, Montezuman vävy Quatemozin oli viidenkolmatta vuotinen nuori mies, urhokas, rohkea, valmiina vastustamaan valtakuntansa vihollisia ja kannattamaan sukunsa kunniaa. Saatuaan tietää että Cortezilla oli aikomus palata takaisin pääkaupunkiin, lähetti hän täältä pois melkein kaikki naiset ja lapset, ja lähikaupungeista ja -kylistä kutsuttiin asekuntoiset miehet Tenochtitlanin kaupunkia puolustamaan, patosillat poistettiin ja aukoille tehtiin lujat vallitukset. Suuri joukko veneitä hankittiin, joiden oli määränä ahdistaa vihollisia, jos nämä, kuten arvattiin, yrittäisivät rynnätä vallituksia vastaan. Paitsi näitä varustuksia pääkaupungin puolustukseksi järjestettiin myöskin liikkuva armeija, jonka oli määrä vastustaa Espanjalaisia missä ikinä nämä hyökkäisivät.
Tämän liikkuvan armeijan kanssa törmäsi Cortez yhteen, hyökätessään Takubaa vastaan, joka, kuten muistanemme, oli mannermaalla, josta Takuba-pato alkoi. Pian saatiin kokea että tätä joukkoa elähytti erinomattain sotainen henki. Se taisteli sankariuudella, joka toi sen keisarille kunniaa, ja espanjalainen päällikkö tuli tekemään jokseenkin epämiellyttäviä vertauksia menneiden ja nykyisten hetkien välillä. Takuban luona täytyi, näet, Espanjalaisten peräytyä; ja yritys tätä kaupunkia vastaan, joka oli ikääskuin padon ja pääkaupungin avaimena, jätettiin toistaiseksi sikseen.
Tämä tappio oli tosin Espanjalaisille varsin onneton, mutta sitä seurasi kohta perästäpäin heille onnellinen tapaus. Espanjan hallitus Hispaniolassa lähetti, näet, Cortezille avuksi 200 miestä jalkaväkeä ja 80 ratsumiestä.
Nämä lisävoimat saatuansa jatkoi Cortez ympäröivien kylien valloittamista; mutta jokainen kylä maksoi hänelle kovat kahakat. Tenochtitlanin miehet puolustivat itseään jalopeuran uljuudella, ja jokainen jalansija maasta vaati tuimaa taistelua. Muutamassa tämmöisessä tappelussa, joita joka päivä oli useampia, joutui taasen Cortez persoonalliseen vaaraan, joka vasta viimeisellä hetkellä voitettiin. Tavallisella uhkarohkeudellaan oli hän syössyt muutaman vihollis-parven keskeen ja hevosensa kaatuessa hänen kanssaan joutunut väkivoiman valtaan. Hän ei enää päässyt pystyyn, ja viholliset kantoivat häntä riemusaatossa pois, uhrattavaksi niille jumalille, joita hän oli soimannut, — kohtalo, joka tuli kaikkein Espanjalaisten omaksi, jotka joutuivat elävinä Mexikolaisten käsiin. Sillä tavoin näkyivät nyt Cortezinkin päivät päättyvän. Mutta tässä vaarallisessa hetkessä tulee muuan mies urhoollisista Tlaskalaisista hänen pelastajakseen. "Kuin metsänsä villi tiikerikissa" karkaa tämä sotapäällikön ahdistajien kimppuun. Cortez pääsee irti, ravistelee viholliset niskoiltansa ja kirkaisee sotahuutonsa, jolloin pian nelistää paikalle ratsuparvi, joka peitset tanassa halkaisee vihollisjoukon ja vapauttaa päällikkönsä.
Tuskin oli Cortez päässyt tästä pulmasta, ennenkun häntä uhkasi toinen, vaikka vallan toista laatua. Muutamain retkikunnassa palvelevien Narvaezin sotamiesten kesken oli, näet, syntynyt ilkeä salaliitto, jonka tarkoituksena oli murhata Cortez ja hänen uskollisimmat ritarinsa, Sandoval, Alvarado, Olid ja muutamat muut. Narvaezin miehet olivat tähän saakka varsin vähän saaneet nauttia niitä makean-leivän päiviä, joita he olivat uneksineet, ja sentähden ainoastaan vastenmielisesti seuranneet Cortezia uudelle retkelle pääkaupunkiin. Aiottu piiritys suututti heitä kovasti, se kun muka vain oli tyhmänrohkean uskalikon mielettömiä hullutuksia. Salaliittolaisten hommaa johti muuan Antonio de Villafagna, tavallinen sotamies Velasquezin puolueesta. Hänen kortterissaan pitivät tyytymättömät kokouksiaan. Niin päätettiin siis murhata mainitut herrat, koroittaa päälliköksi muuan Francisco Verdugo ja antaa Villafagnalle suuri-arvoinen virka, jolloin tietysti sitten tehtäisiin tyhmästä retkestä loppu ja jäätäisiin asumaan johonkin kunnolliseen siirtopaikkaan. Liittolaisten aikomus oli karata sotapäällikön päälle hänen istuessaan etevimpäin upseeriensa kanssa ruokapöydässä, jolloin hänelle ensiksi ojennettaisiin kääry Vera Cruz'ista muka tulleita kirjeitä. Liittolaiset haluaisivat saada kuullakseen uutisia isänmaasta, hyökkäisivät Cortezin avatessa kirjekääryä hänen kimppuunsa ja pistäisivät hänet ynnä mainittujen ritarien kanssa kuoliaaksi. Kapinoitsijat olivat vehkeestään tehneet kirjallisen sopimuksen, jonka kautta Villafagna tunnustettiin sen esimieheksi ja toiset nimikirjoituksellaan suostuivat häntä tottelemaan. Mutta koko puuha meni myttyyn. Muuan liittolainen sai omantunnon vaivoja ja kävi illalla ennen hankkeen toimeenpanemiseksi määrättyä päivää ilmoittamassa Cortezille koko juonen. Cortez riensi suoraa päätä muutamain upseerien kanssa Villafagnan kortteriin, jossa tämä heti pantiin kahleisin. Sopimuskirja saatiin ilmi, ja surulla ja katkeruudella luki Cortez liittolaisten nimiluetteloa. Siinä oli hänen hämmästyksekseen miehiä, joihin hän tähän saakka oli ehdottomasti luottanut.
Villafagna tunnusti rikoksensa, ja vielä samana yönä hirtettiin hän Cortezin käskystä oman ikkunansa ulkopuolella. Kaikki muut salaliittolaiset säästettiin, sillä väkeä ei ollut liiaksi, ja Cortez osasi, kun niin tarvittiin, käyttää lempeyttä. Eräässä kirjeessään keisari Kaarle V:lle valittaa hän kuitenkin myöhemmin muutamain miestensä epäluotettavuutta.
Villafagna ansaitsi rangaistuksensa, eikä hän voi meissä sääliä herättää. Mutta toisin silmin täytyy meidän katsoa erästä miestä, jonka elämänlanka melkein samaan aikaan katkaistiin. Muistamme kunnollisten Tlaskalaisten kelpo sotapäällikköä, urhokasta Xikotenkatlea. Muistanemme miten tämä isänmaatansa rakastava mies ensiksi oli, ponnistaen viimeisetkin voimansa, kokenut puolustaa vapaavaltiota Espanjalaisia vastaan, miten hän, kun hänen maamiestensä kaikki toiveet olivat rauenneet, vieläkin tarjoutui sotimaan, miten hän sitten pyysi saada jäädä panttivangiksi Cortezin leiriin, takaukseksi Espanjalaisten turvallisuudesta Tlaskalassa, miten hän vihdoin, lainkuuliaisena kansalaisena, noudatti vapaavaltion neuvoskunnan käskyä ja pysyi Tlaskalan sotajoukon johtajana, kun tämä, nyt Cortezin joukkoon liittyneenä, lähti käsi kädessä sen kanssa sotaretkelle Mexikoon. Aztekit tosin olivat Tlaskalan verivihollisia, mutta merkillistä ei ensinkään ole, jos Xikotenkatlen jalo ylpeys ja hänen kansansa syrjäytetty sija tässä valloitussodassa olisi synnyttänyt hänen päähänsä itsenäisyyden tuumia. Xikotenkatlella oli varmaankin yhtä suuri syy vihata Espanjalaisia kuin Aztekeja. Tuhansittain hänen kansalaisiaan uhrattiin tässä sodassa ainoastaan Espanjalaisten kullanhimon tyydyttämiseksi. Hänellä, Xikotenkatlella, oli kyllä sodan-syytä Mexikolaisia vastaan, jotka uhkasivat hänen kansansa itsenäisyyttä, mutta mitä syytä siihen sotaan oli oikeastaan Cortezilla? Ja kenpä takaisi ett'ei, kun Mexiko olisi valloitettu, pian sen jälkeen tulisi Tlaskalan vuoro? Xikotenkatl oli varmaankin huomannut ett'ei Espanjalaisten lupauksiin ollut paljon luottamista. Jos kenkään, niin osasivat he käyttää petosta ja kavaluutta. Pitikö nyt Tlaskalan vapautta rakastavan kansan olla ikuisena välikappaleena Espanjalaisten käsissä inhoittavan kullanhimon tyydyttämiseksi ja sitten, kun ei sitä enää tarvittaisi, itse ehkä joutua saman kohtalon alaiseksi kuin Aztekien kansakunta, joka Espanjalaisiin nähden oli ihan syytön?
Eipä ensinkään kummeksittavaa, jos tämmöiset ajatukset olisivat liikkuneet Tlaskalan kunnollisen sotapäällikön päässä. Mutta oli miten oli, Cortez oli viisas herra ja katsoi tätä kelpo miestä epäluulolla. Xikotenkatl oli ehkä vaarallinen kilpailija. Häntä syytettiin petollisuudesta, koska hän — kuten väitettiin — yritti kehoittamaan Tlaskalaisia sotilaitaan luopumaan Espanjalaisista, tuosta merentakaisesta seikkailijajoukosta, joka ei muuta etsinyt kuin kultaa. Cortez siis ilmoitti Tlaskalan korkealle neuvostolle että Xikotenkatl oli kavaltaja ja pyysi — viisaasti kyllä tarpeellista muodollisuutta noudattaen — saadaksensa häntä sopivalla tavalla rangaista. Lupa lieneekin tullut, ja osasto Espanjalaisia lähetettiin Xikotenkatlen kortteriin häntä vangitsemaan. Mutta urhokas Tlaskalainen, joka pian huomasi että häntä tultiin hirttämään, teki vastarintaa ja taisteli kunnes kaatui, — kaatui todellisena sankarina miekka kädessään, jalon veren vuotaessa pontevasta povesta. Muutamain lähteiden mukaan hirtettiin sitten Cortezin käskystä hänen kuollut ruumiinsa Tezkukon torilla.
Se oli surma Tlaskalan suuren poi'an.
Mutta Fernando Cortez lähestyi päämääräänsä. Huhtikuun 28 p:nä 1521 oli sotaprikit saatu valmiiksi, ja pyhä herra Olmedo ne vihki pyhään tarkoitukseen, antaen niille kasteessa nimet. Nuo kolmetoista kömpelöä, mutta lujaa alusta saivat sitten kukin kanoonansa ja miehistönsä, 25 Espanjalaista ja 12 indiaania kukin.
Aztekien uusi keisari, joka kyllä ymmärsi kuinka turmiolliseksi tuo laivasto kävisi, oli sill'aikaa puolestaan myöskin ryhtynyt varokeinoihin. Quatemozin oli, näet, ko'onnut suuren joukon veneitä, ja tuskin pullistivat sotaprikit purjeensa järvellä, ennenkun tämä peittyi äärettömästä joukosta indiaanien pieniä pursia, jotka rupesivat ahdistamaan Cortezin laivastoa äkäisesti kuin ampiaiset kaikilta tahoilta. Mutta Quatemozinin toiveet raukesivat ennen pitkää tyhjiin. Hänen kanoottejansa seilattiin ja ammuttiin joukottain upoksiin.
Espanjalaiset olivat Tezkuko-järven haltioina.
Tämän tärkeän voiton saatuansa alkoi Cortez sulkea pääkaupungin pois yhteydestä muun maailman kanssa. Hän miehitti ne kolme patoa, jotka veivät manterelle, sotajoukollaan, joka tätä tarkoitusta varten jaettiin kolmeen osastoon. Ensimäisessä, joka miehitti Takuba-padon, oli 30 ratsumiestä, 68 miestä espanjalaista jalkaväkeä ja 25,000 Tlaskalaista, joita komensi mainio keikari Alvarado. Toisia osastoja, jotka olivat voimiltaan melkein samanväkiset kuin tämä, johtivat Sandoval ja Olid. Itse piti Cortez ylikomentoa laivastossa, jonka tuli auttaa eri maaosastoja kulkemalla pitkin patojen reunavettä ja ampumalla vihollisparveen, samalla kun sanotut osastot etenivät itse patoja pitkin.
Nuo kolme osastoa asettuivat nyt paikoilleen, ja hyökkäys alkoi. Espanjalaiset ampuivat ensiksi kanoonillaan Mexikolaisten patovallitukset maahan, ja Tenochtitlanin miehet vetäytyivät takaisin kaupunkiin, johon Espanjalaisetkin heti ensimäisissä hyökkäyksissään tunkeusivat. Mutta jaettuna kun olivat usealle taholle, oli näiden mahdotonta säilyttää asemaansa, ja illalla vetäytyivät hekin jälleen entisille paikoilleen. Mexikolaiset siis taas tulivat esille ja panivat vallituksensa uudestaan kuntoon, purkaen niinikään jälleen auki pato-aukot, jotka Espanjalaiset olivat täyttäneet umpeen. Yhä uusitut yritykset valloittajien puolelta onnistui yhtä huonosti. He eivät saaneet jalansijaa tuossa suuressa kaupungissa, jota sotaisa armeija miehitti. Kokonaisen kuukauden ajan kestävän piirityksen perästä olivat Espanjalaiset tosin tappaneet tuhansittain indiaaneja, mutta pääsemättä päämaaliaan lähemmäksi; ja heidän intonsa näkyi jo laimenevan.
Tästä pinteestä päästäksensä koki Cortez saada Quatemozinin hyvällä taipumaan. Mutta Quatemozin keisari ei ollutkaan mikään Montezuma, ja harmilla — oikeutetulla harmilla, täytyy meidän lisätä — hylkäsi hän kaikki Espanjalaisten esitykset rupeemaan heidän kuninkaansa läänitysmieheksi, kuten taika-uskoinen Montezuma heikkoudessaan oli tehnyt. Quatemozin kyllä ymmärsi mitä tuommoinen vasallitila näkyi merkitsevän. — Mitä teillä on Tenochtitlanissa tekemistä, te hävyttömät valkoiset kuokkavieraat?
Tämän vastauksen kuultuansa, päätti Cortez, kun ei enää muu ollut neuvona ja pyhä tarkoitus sittenkin millä hinnalla hyvänsä oli saavutettava, tehdä päärynnäkön kaupunkia vastaan, ja sotapäällikkö lähti itse Olidin osastoon viedäkseen tätä taisteluun. Sandoval ja Alvarado saivat käskyn ryhtyä rynnäkköön samall'aikaa.
Ja nyt alkaa viimeinen ponnistus molemmin puolin, kauhea ja katkera teurastus, jonka kestäessä meidän täytyy ihmetellä yhtä hyvin Quatemozinin ja hänen kansansa urhoollisuutta ja "uskollisuutta kuolemaan asti" kuin erityisiä urostöitä Espanjalaisten puolelta, muistaessamme kuitenkin että Quatemozin kansansa kanssa — miltä kannalta hyvänsä asiaa katselemmekin — taisteli paremman asian puolesta kuin Cortez ja hänen kullanhimoinen joukkionsa.
Hyökkäys alkoi Espanjalaisten kaikkien osastojen puolelta suurella voimalla, ja sitä säesti pontevat paukaukset sotaprikeistä, jotka molemmin puolin patoja tunkeusivat kohti kaupunkia. Cortez ja Olid murtausi sitten, pyssymiehet etupäässä, sisään yhdelle kadulle, jossa kauhea kamppaus seurasi, kun Mexikolaiset talojen laakeilta katoilta lennättivät tuiman tuiskun heitto-aseita vihollistensa niskoille ja joka haaralta syöksivät esiin päättymättömissä parvissa. Samall'aikaa samosi toinen joukkio Olidin osastosta eteenpäin toista, rinnakkain vievää katua, Julian Alderete nimisen alipäällikön johdolla. Näiden molempain joukkojen tuli, sikäli kun etenivät, täyttää umpeen pato-aukot, joita katuja leikkelevät kanavat muodostivat, — jotta hätätilassa tarpeellinen paluumatka pysyisi turvattuna. Mutta Alderete unohti kamppauksen kuumassa tämän varokeinon. Vasta kun molemmat joukot olivat tunkeuneet kauvas kaupungin sisään, sai Cortez tiedon tästä huolimattomuudesta, mutta liian myöhään voidakseen sitä parantaa. Muutaman sotajoukon kanssa nelisti hän takaisin, antaakseen niiden tlaskalaisten apujoukkojen, jotka häntä seurasivat, täyttää kanavat umpeen; mutta Mexikolaiset olivat jo miehittäneet asianomaiset aukot, ja paluuretki oli katkaistuna. Ei ollut muu neuvona kuin tunkeminen eteenpäin aljettua tietä syvemmälle kaupungin sisään, jossa ehkä päästäisiin yhtymään Sandovalin ja Alvaradon osastoihin. Mutta sanoma siitä, että paluumatka oli katkaistuna, herätti hämmästystä ja kauhua sotamiehissä, samalla kun se leimahutti Mexikolaisten rohkeuden hurjaksi raivoksi, jota vieläkin yllytti sotarummun julma jyrinä, joka kutsui kansaa taisteluun jumalien puolesta, ja Quatemozinin torven kamala kaiku, jota saatiin kuulla ainoastaan kovimmassa hädässä. Kuni mielettöminä ryntäsivät Tenochtitlanin miehet vihollistansa vastaan, pelkäämättä sen tuliputkia tai ratsuja, ja tämä hirveä hyökkäys sai, kun saikin, Espanjalaiset peräytymään. Ja nyt uudistuivat melkein "surullisen yön" surkeat näytelmät. Järjestys ja puolustus lakkasi, sotapäällikön käskyt kaikuivat, mutta kuuroille korville, ja paluuretki katuja pitkin kävi hurjaksi pakojuoksuksi, jossa 60 Espanjalaista ja yli 1,000 Tlaskalaista heitti henkensä. Suurin osa näitä hukkui tai tapettiin yrittäessään yli kanavain, jotka vähitellen, niinkuin Surun yönä, täyttyivät ruumiilla ja sotakaluilla, joista muodostui hirvittävä silta. Sitä myöten samosivat perästäpäin kiitävät parvet poikki, ja se sai sittemmin Espanjalaisten kesken nimekseen "Surun silta". Cortez itse kulki viimeisenä leveimmän kanava-aukon poikki, jossa temmellys ja kuolema raivosi kauheimmillaan. Hän koki pysäyttää vihollista, antaakseen väelleen aikaa pääsemään paikasta yli, mutta joutui itse hurjassa käsikahakassa temmatuksi hevosen-selästä. Koko pääkaupungin väestö tunsi hänet, ja siinä lennätetään häntä vastaan kaikki nuolet ja heitto-aseet, jotka kuitenkin kimmahtavat takaisin hänen teräksisestä kypärästään ja rautapaidastaan. Mutta Mexikolaisten pitää millä hinnalla hyvänsä saada tämä kallisarvoinen saalis haltuunsa, ja kuusi aztekilaista päällikköä syöksee kuni kiila Cortezia ympäröivään pieneen parveen. He pääsevät vihatun vihollispäällikön kimppuun, tempaisevat hänet maahan, ja Cortezin kuolema näyttää taatulta asialta. Indiaanit kajahuttavat kirkuvan riemuhuudon ja laahaavat kaatunutta sankaria muassaan. Mutta silloin syöksee espanjalainen ratsumies Cristobal de Olea noiden kuuden Mexikolaisen päälle, hakkaa käsivarren poikki yhdeltä ja pistää miekkansa toisen lävitse. Toinen espanjalainen, nimeltään Lerma, ja muuan tlaskalainen päällikkö rientää avuksi. Cortez pääsee jälleen jaloilleen ja pystyy uudestaan taisteluun. Cristobal de Olea kaatuu, ja vihollinen syöksee lisätyin voimin noiden kahden miehen kimppuun. Mutta kesken temmellystä saapi muuan espanjalainen aatelismies, Francisco Gusman, joka palvelee page'na Cortezin luona, saatetuksi hänelle hevosen, jonka selkään Cortez keikahtaa. Urhoollinen palvelija joutuu uskollisuutensa uhriksi: viholliset laahaavat hänet pois uhrattavaksi Huitzilopochtlille. Mutta Espanjalaisten sotapäällikkö on pelastettu, vaikka haavoittuneena. Hän kokoo kuni tuulessa ympärilleen joukon ratsumiehiä ja pyssysoturia, joilla hän pysäyttää vihollisen, saattaa pakeneville hieman aikaa ja toimittaa nämä jommoisessakin järjestyksessä ulos kaupungista.
Se oli Cortezille kelpo tappio. Ja samaan aikaan tulevat sekä Alvarado että Sandoval — hirmuisessa hyökkäyksessä Mexikolaisten puolelta — pakoitetuiksi peräytymään, jättäen jälkeensä kuolleita ja haavoitettuja pitkin katuja. Niinikään menetettiin kaksi tykkiä ja seitsemän hevosta.
Surullista yötä lähinnä oli tämä tuntuvin tappio, minkä Espanjalaiset vielä olivat saaneet, ja yleinen alakuloisuus vallitsi siinä voitetussa sotajoukossa, joka illalla kokoontui kaupungin ulkopuolelle. Mutta vielä tapahtui jotakin, joka heille osoitti että Aztekien sotajumala piti päätänsä pystyssä. Jos — kuten jo olemme nähneet ja pian saamme uudestaan nähdä — se varsin hyvin soveltui Cortezin uskontoon, että hän poltatti vihollisiaan elävältä, niin pitivät toiselta puolen Aztetitkin kiinni tavoistaan. 62 Espanjalaista ja joukko Tlaskalaisia olivat joutuneet elävinä Mexikolaisten käsiin. Huitzilopochtlin hirveässä voittojuhlassa heittivät nyt nämä onnettomat vangit henkensä siten, että heidän elävästä ruumiistaan leikattiin sydän rinnasta, ja uhrien hätähuudot kuuluivat Espanjalaisten etuvahteihin asti.
Mikä kuolemantapa muuten on uhrille parempi tai pahempi ja osoittaa enemmän raakuutta tai enemmän sivistystä tappajassa — sydämen leikkaus ulos uhrin ruumiista vaiko polttaminen hiljaisella tulella —, päättäkööt asiantuntijat ja — asianomaiset jumalat. Se vain pysyy varmana, että hartaushetkiä ovat nämä tämmöiset näytelmät niin hyvin yhdessä kuin toisessakin uskonnossa; ja tuore höyry Aztekien uhrien ulos-leikatuista sydämistä lienee yhtä otollinen taivaalle kuin savu inkvisitionin kaikista polttorovioista, joilla tuhansittain kerettiläisiä näistä samoista ajoista alkaen poltetaan oikea-uskoisen Kristikunnan kunniaksi.
Tuntuvan tappion perästä oli Espanjalaisten pakko levähtää muutamia päiviä. Haavoitettuja hoidettiin ja uusia voimia ko'ottiin; pari pienempää hyökkäystä Mexikolaisten puolelta torjuttiin. Mutta Tenochtitlanissa vietettiin nämä päivät tanssilla ja laululla, sillä papit olivat ennustaneet että merentakaiset kuokkavieraat kahdeksan päivän kuluttua olisivat hukassa, koska muka sotajumala nyt oli lepytetty sen uhriveren paljouden kautta, joka oli vuotanut hänen alttarillaan.
Tämä ennustus, joka täytti pääkaupungin harrasuskoiset asukkaat sanomattomalla ilolla, tuli pian yleisesti tunnetuksi myöskin Espanjalaisten leirissä ja vaikutti siellä huonosti salattua hämmästystä indiaanilaisen apuväen suuressa joukossa. Vähitellen hiipi heitä tuhat toisensa perästä leiristä pois, ja parin päivän kuluttua oli tallella ainoastaan pieni joukkokunta Tlaskalaisia, jotka oleskelivat sotapäällikön osastossa.
Tämä onnettomuus oli toistaiseksi Espanjalaisille kovempi kuin itse tappio "Surun sillan" luona. Kaikki näytti nyt olevan hukassa, sillä mitä olisi jälelle-jäänyt pieni parvikunta Espanjalaisia toki voinut rikastoiveisilla sotilailla täytettyä Tenochtitlanin kaupunkia vastaan. Heillä oli kylliksi tekemistä asemainsa puolustamisessa. Mutta sen he tekivätkin, haavoistaan huolimatta, ihmeteltävällä sankariuudella.
Täll'aikaa kului Aztekien pappien määräämä aika umpeen, heidän ennustuksensa käymättä toteen; ja huhu tästä asianhaarasta levisi salaman nopeudella, mutta aivan vastakkaisella vaikutuksella kuin äskeinen ennustus itse. Tlaskalaiset ja muut päälliköt, jotka uskollisesti olivat pysyneet Cortezin luona, lähettivät heti sanan ennustuksen raukenemisesta kotiinpäin palaaville heimolaisilleen, jotka — kovin äkeissään siitä, että Mexikolaisten oli onnistunut heitä pettää, ja häpeissään herkkä-uskoisuudestaan — noudattivat päällikköjensä kutsuntaa ja palasivat takaisin armeijaan. Muitakin lähiheimoja, jotka ainoastaan vastenmielisesti olivat kantaneet Aztekien rasittavaa iestä, yhtyi tämän perästä Espanjalaisiin; ja tuo papillinen profetia, joka näytti tuottavan tuhoa ja perikatoa Cortezille, vaikutti lopulta päin vastoin hänen voimansa vahvistumiseksi aivan odottamattomassa määrässä. Muutaman päivän perästä oli lähes 150,000 indiaanilaista soturia kokoontunut Cortezin ympärille ja pääkaupunki Tenochtitlan pahemmassa piirityksessä kuin koskaan ennen. Tezkuko-järven vesi on suolaista, ja kaupunki sai juomatarpeensa vesijohtojen kautta ympäristön järvistä, jotka olivat hyvän matkan päässä kaupungista. Nämä vesijohdot oli suljettu jo piirityksen ensi aikana, ja päivä päivältä yltyi nyt ravinto-aineiden puute hätääntyneessä kaupungissa. Saatuaan katkeran opetuksen edellisestä katukahakasta, tahtoi Cortez tästä lähin kukistaa Mexikolaiset askel askeleelta. Tätä tarkoitusta varten hävitettäisiin — sikäli kun Espanjalaiset etenivät — pääkaupungin talot toinen toisensa perästä, niiden rakennusaineilla täytettäisiin kanavat, — niin että "vesi muuttui kuivaksi maaksi", kuten Cortez itse lausuu — ja tasainen, vapaa tie saataisiin aikaan tykistöä ja hevosväkeä varten. Tämmöinen yritys ei ollutkaan niin vaikea tehtävä, koska Cortezilla nyt oli kylliksi työväkeä. Siitä tietysti seurasi ihanan kaupungin hävitys, mutta äläppä tämä! Espanjalaisten pyhä tarkoitus oli millä hinnalla hyvänsä saavutettava. Mutta jokainen talo Tenochtitlanissa oli tavallaan linnoitus, jonka laakealta katolta Mexikolainen voi tehdä viholliselleen vastarintaa, ja kaikki näkyi osoittavan että ahdistettu kaupunki aikoi puolustaa itseään viimeiseen veripisaraan asti.
Päätöksen tehtyänsä ryhtyi Cortez kuitenkin heti toimeen. Espanjalaisen sotavoiman kaikki kolme osastoa lähtivät liikkeelle kaupunkiin ja heidän kintereissään tuhansittain indiaaneja, joiden erityisillä työkaluillaan tuli alkaa hävitystyö niillä kolmella pääkadulla, jotka johtivat padoille. Esikaupungit oli jo edellisissä taisteluissa osaksi poltettu, ja murhaavan metelin perästä ajettiin nyt Mexikolaiset niistä pois, hävitystyö suoritettiin täydellisesti ja vapaa paikka vahvistettiin Cortezin sotavoimalle kaupungin omalla alustalla. Espanjalaiset eivät enää yöksi peräytyneet padoilla oleviin vallituksiinsa, vaan asettuivat leiriin itse kaupungissa ja jatkoivat seuraavana päivänä hävitystyötään. Toinen ihana rakennus toisensa perästä romahti maahan, ja suru ja epätoivo sydämissään näkivät Mexikolaiset uhkean kaupunkinsa yhä enemmän häviävän raunioiksi. Vimmassaan karkasivat he niiden osastojen päälle, jotka suojelivat hävitystyötä toimittavia indiaani-joukkoja, mutta rautapukuiset ratsumiehet ja tykistö ajoivat heidät alinomaa takaisin. Siten eteni etenemistään kaupungin hävitys, samalla kun hätä ja nälkä onnettoman väestön kesken kävi yhä kauheammaksi. Näytelmiä Jerusalemin kauhistuksesta nähtiin. Asukkaat tarttuivat mitä hirvittävimpiin elatuskeinoihin tuskallisen nälkänsä tyydyttämiseksi. Mutta siitä huolimatta kuoli joka päivä sadottain ihmisiä, piirityksen viimeisinä päivinä ehkä tuhansittain, voimattomuuden ja nälän vaikutuksesta.
Kesken tätä kaikkea kauhua pysyi kuitenkin nuori, kunnollinen keisari järkähtämättä pää pystyssä ja hylkäsi kaikki antautumisen vaatimukset, joita tuon tuostakin kunniallistenkin ehtojen perustuksilla uusittiin Espanjalaisten puolelta. Ei mikään näyttänyt masentavan Quatemozinin uskallusta, ja hän kielsi kaiken puheen pakkosovinnosta hänen läsnä-ollessaan. Papit, jotka itse kuni mielettöminä syöksyivät taisteluun, elähyttivät kansaa, ja voipuneet, nälistyneet parvet ryntäsivät vähääkään arvelematta rintoineen Espanjalaisten tuliputkia ja peitsiä vastaan, ikääskuin kiirehtien varmaan kuolemaan. Valloittajien jokainen askel eteenpäin maksoi verta; jokainen talo oli otettava rynnäköllä, ja pitkällisen piirityksen kestäessä oli joka tunti päivästä kovakiskoiset kamppaukset. Sinä urhoollinen Mexikon kansa, sinä tiesit kuolla kuin mies!
Viimein oli Cortezin osasto ehtinyt sen palatsin edustalle, johon Quatemozin oli ko'onnut urhoollisimmat soturinsa ympärilleen. Mutta Cortez ei kuitenkaan aikonut hyökätä siihen ennen jalansijaa saatuansa suurella torilla, jossa Alvaradon, Sandovalin ja hänen oman osastonsa oli yhtyminen. Hän toivoi, näet, saavansa keisaria antautumaan, kun tämä näkisi kaikkein osastojen yhdistetyn voiman, jota muka oli mahdoton vastustaa.
Mutta tämä ei vaikuttanut rahtuakaan Quatemozinin päätökseen, ja tappelu alkoi uudella vimmalla nälkään-nääntyvien Mexikolaisten puolelta, joiden riveissä naiset ja haavoitetut taistelivat huimuuden voimalla. Mexikon kansa ei vielä ollut kaikkea toivoa kadottanut eikä ensinkään sen kelpo keisari. Vielä muutamia tuntia ennen viimeistä väkirynnäkköä, elokuun 12 p:nä 1521, uudisti Cortez turhaan ehdoituksensa antaukseen ja kehoitti Quatemozinia saapumaan rauhalliseen neuvotteluun. Vastaus kuului:
— Quatemozin on valmis kuolemaan siellä, missä hän on. —
— Mene sitten — lausui Cortez lähettiläälle — ja valmista häntä ja hänen maamiehiään kuolemaan, sillä heidän viimeinen hetkensä on tullut. —
Ja nyt alkoi hirmuinen verisauna, jossa miehet ja naiset tappelivat ja kaatuivat rinnatusten. Espanjalaisten puolelta johti Cortez itse kauheaa teurastusta erään talon laakealta katolta lähellä sitä suunnattoman suurta palatsia, jonka ympärillä sotatelme riehui.
Samall'aikaa johti Sandoval hyökkäystä järven puolelta. Se tapahtui sotaprikien avulla, jotka oli saatettu sisään kanaville. Temmellyksen pahimmassa pauhinassa huomaa Sandoval kaksi suurta venettä, jotka palatsista päin tullen yrittävät järven poikki, samassa kun suuri joukko pienempiä veneitä raivokkaasti lentää hänen prikiensä kimppuun. Sandoval käskee, nähdessään suuret veneet, Garcias Holquin nimisen alipäällikön, joka kuljettaa pientä prikiä, ajaa niitä takaa. Holquin'in onnistuukin, hetken aikaa ajettuansa, saavuttaa veneet, joita hän aikoo ampua. Mutta kiivaasti huutaen ja malttamattomia elkeitä tehden heittää näiden miehistö aironsa ja aseensa menemään, pyytäen häntä luopumaan ampumisesta.
Toisessa veneessä istuivat, näet, keisari ja hänen vielä melkein lapsimainen puolisonsa, Montezuman nuorin tytär, kaunis kuin kevään ruusu. Quatemozin, tummanverinen, ryhdikäs, sotaisalta näyttävä nuori mies, kilpi ja keihäs kädessään, kohoo seisaalle veneessä ja ilmoittaa itsensä:
— Minä jään sotapäällikkönne vangiksi, mutta odotan että kohtelette vaimoani ja seuruettani niinkuin keisarinnaa tulee kohdella. — Ja hän puhui arvokkaasti ja tyyneydellä.
Holquin lupasi täyttää keisarin tahdon ja kehoittl häntä antamaan merkkiä vastustuksen lopettamiseen. Quatemozin vastasi että se oli tarpeetonta.
— Sanoma minun kohtalostani saa kaikki aseet laskemaan — lausui hän.
Ja hän oli oikeassa. Tieto tästä tapauksesta lensi kuin tulen liekki pitkin kaupunkia, ja samassa taukosi kaikkinainen vastustus sekä maalla että merellä. Keisarillisessa palatsissa pidetyssä juhlallisessa neuvottelussa oli päätetty että keisarin tulisi kokea päästä pakoon valtakunnan maakuntiin ja siellä nostattaa sotavoima, jolla hän voisi tulla pääkaupungille avuksi. Mutta tämän aikeen rauetessa meni viimeinenkin toivo tyhjiin, ja palatsin varustusväki antautui voittajan armoille.
Cortezin eteen vietynä lausui ylevämielinen nuori keisari, joka niin täydelleen ansaitsee kunnioitustamme, jonka surullinen kohtalo liikuttaa totisestikin yhtä hyvin kuin minkä keksityn murhenäytelmän sankari hyvänsä, — lausui:
— Minä olen tehnyt mitä kuninkaan tuli. Olen viimeiseen asti puolustanut valtakuntaani ja kansaani. Nyt ei minulla enää ole muuta kuin kuoleminen. Ota väkipuukkosi ja syökse se sydämeeni. —
Minkä vastauksen jalo sankari sai, saamme kohta nähdä.
Tenochtitlan oli valloitettu. Kolme kuukautta kestäneen piirityksen perästä olivat Espanjalaiset viimeinkin saavuttaneet tarkoituksensa ja Cortez oli täyttänyt lupauksen, jonka hän kerran teki, kaunista kaupunkia ihailevin silmin katsellessaan korkean temppelin katolta.
Mutta kolme neljäs-osaa Toltekien ja Aztekien vanhasta pääkaupungista oli tuhkana ja rauniona, ja — niin kertoo valloituksen historioitsija Bernardo Diaz del Castillo — enemmän kuin 200,000 kuollutta ruumista ruttoutti ilman tuossa ennen niin kukoistavassa kaupungissa. Aztekien sotilaita oli vielä hengissä 70,000. Niiden sallittiin pitkässä, surullisessa retkijonossa, jota kesti kolme päivää, vetäytyä pois pääkaupungista etsimään kotoansa maakunnassa, sillä pilaantunut ilma Tenochtitlanissa oli ruvennut synnyttämään vaarallisia tauteja. Myöskin Espanjalaiset korjasivat sieltä toistaiseksi nahkansa, sittenkun kuitenkin ensiksi asianomainen ryöstämystyö oli suoritettu.
Hävityksestä huolimatta oli Espanjalaisten sotasaalis ääretön, ja arvaamattomat aarteet jäi heidän haltuunsa. Mutta Kristuksen nimessä nylkevien paavilaisten säkki oli pohjaton. Luultiin että muka Quatemozin keisari sittenkin oli salaa kuljettanut pois Aztekien parahimmat kultapalaset, ja onneton ruhtinas pantiin kidutuslavalle. Kädet ristissä ja hurskaat silmät taivasta kohden seisoi pyhä pater Olmedo polttolavan vieressä, julistaen kidutetulle Kristuksen armoa ja anteeksi-antoa, jos hän tunnustaisi ja ilmoittaisi aarteittensa piilopaikan. Mutta Quatemozin kesti järkähtämättä ja Espanjalaisia hämmästyttävällä mielen-lujuudella tulen tuskat eikä tunnustanut mitään, hän kun joko ei tahtonut taikka ei voinut tyydyttää kauheiden kiduttajiensa kullanhimoa. Cortez'in käskystä lopetettiin silloin keisarin kiduttaminen, mutta sen sijaan syytettiin häntä sittemmin salavehkeistä ja kapinan-yrityksestä; ja Aztekien viimeinen keisari mestattiin.
Niin oli siis loppu saatu Mexikon valtakunnasta. Pääkaupungin perästä valloitettiin toinen maakunta toisensa perästä, ja ennen pitkää oli koko vanha loistava Anahuak Espanjalaisten vallassa.
Mutta millaiseksi muodostui sen asukkaiden kohtalo?
Olemme ylempänä nähneet, mitkä vammat Aztekien valtakuntaa vaivasi, mitä sortoa muut heimot saivat kärsiä näiden hallituksesta, miten Toltekien muodostama yhteiskunta, joka aikojen kuluessa oli niin ihmeteltävän sivistyksen luonut ja kasvattanut, joutui Aztekien kautta suhteelliseen rappiotilaan, miten Huitzilopochtli, näiden kauhea sotajumala, oli ajanut pakoon Quetzalkoatlin, rauhallisen onnen ja lempeyden ruhtinaan, miten ihmis-uhrit olivat tulleet tavallisiksi j.n.e. Vanhasta, korkeasta sivistyksestä säilyttivät Aztekit melkein ainoastaan sen aineellisen osan. Nyt oli Espanjalaisten valloituksen kautta kauheaNemesis divina, taivahan kosto, heitä kohdannut. Mutta Tenochtitlanin viimeinen taistelu osoittaa että Aztekit ja koko heidän heimonsa kuitenkin tavallaan olivat varsin kelvollista ja kunnioitettavaa kansaa, jolle isänmaan onni ja pelastus oli kallihin kaikista, ja saastuttamaton kunnian kruunu tulee heidän viimeiselle ruhtinaallensa.
Meille kristityille, jotka katselemme toisten kansojen tapoja toisilla silmillä kuin nämä itse, ovat Aztekien ihmisuhrit kauhistusta, ja ansaitsi kai tämä heimokunta valtansa perikadon. Mutta — pata kattilaa soimaa. Muistakaamme myöskin kristi-veljiemme Espanjalaisten tapoja; polttolavat, rääkkäykset, petokset, kavaluudet ja kaikki konnantyöt. Muistakaamme etupäässä sitä, että he kavalassa tarkoituksessa tulivat vierailemaan maahan, jossa ei heillä ollut mitään tekemistä, maahan, jonka asukkaiden sivistys sitä paitse ei sanottavasti kaivannut Espanjalaisten opetuksia.
Louis Thomas kertomuksessaan tämän ajan löytöretkistä mainitsee: "Espanjalaiset kyllä ymmärsivät perin juurin hävittää sen kansan, jonka herroiksi he olivat tulleet, mutta he eivät ymmärtäneet sitä kasvattaa. Niiden kolmen vuoden kuluessa, jona valko-ihoiset olivat oleskelleet Aztekien maassa, hävittivät ne, joiden tuli saattaa sinne korkeamman sivistyksen ja kristin-opin siunaukset, pohjattoman kullanhimonsa ja uskonnollisen vimmansa kautta ihan juuriaan myötenmonin sadoin tuhansin alku-asukkaita, joiden luonne kokonaan muuttui. Nimeksi ja ulkomuodoltaan tulivat onnettomat Mexikolaiset tosin kristityiksi, mutta itse teossa ovat he tähän päivään saakka pysyneet pakanoina, ovat pahentunutta, kelvotonta kansaa."
Siinä on seuraus Mexikon valloituksesta, jos pidämme silmällä maan alku-asukkaita ja oikeita omistajia.
Niin. Semmoinen oli ihanan Anahuakin asukkaiden kohtalo. Koko maa, josta "jokainen viljeltävä tilkku olikin viljelty kuin ihanin yrttitarha", mutta jonka muokkaamista eivät Espanjalaiset ymmärtäneet, jaettiin nyt niiden ja emämaasta yhä tulvailevien siirtolaisten kesken — täydellä omistusoikeudella —; ja alku-asukkaat tehtiin kaikkiorjiksi. Yksistään hävyttömien herrojensa hyväksi saivat maan entiset ja oikeat omistajat nyt otsansa hiessä ja usein kahleet jaloissaan raataa viljavainioilla, ja jos indiaanit uskalsivat vähintäkään murista tai millään tavoin itseänsä puolustaa, rangaistiin heitä säälimättä ja julmasti. Kristinuskoisten pappien uskonvimma ja sotamiesten raakuus hävitti kerrassaankin kaikki, mikä vain vähintäkin muistutti vanhasta sivistyksestä. Suuri joukko taideteoksia ja kansan kaikki kirjalliset muistomerkit poltettiin poroksi. Kristittyjä kirkkoja kohosi teokalliojen sijaan, ja aivan uusi Mexiko kasvoi vähitellen vanhan raunioille, uusi Mexiko, joka ei näy olevan vanhaa Anahuakia rahtuakaan parempi.
Puolitoista vuosikymmentä myöhemmin laskettiin Espanjan kruunun vallan alle eräs toinen kultamaa Amerikan manterella, jossa vielä vanha nahualainen sivistys kaikessa voimassaan kukoisti, nimittäinPeruetelässä. Perun valloituksen toimitti mies, jonka sivistys oli sillä kannalla, ett'ei hän edes osannut nimeänsä kirjoittaa, mutta joka myöskin noilla maailman-äärillä ilmestyi kristillisen viljelyksen levittäjänä —Francisco Pizarro. Hänen yrityksensä on täydellinen ryöväysretki, joka ajattelevassa ihmisessä ei saata muuta herättää kuin inhoa. Mutta sekin onnistui julkeiden petoksien ja pyörristyttävien konnantöiden kautta.
Ja muinainen, vuosisatojen synnyttämä omatakeinen sivistys oli kadonnut Amerikan manterelta. "Indiaanit" mainituissa maissa oikeastaan nyt vasta astuivat niiden raakalaisten riviin, joille jälkimaailma Colombon ajoista asti on tämän nimen säilyttänyt.
Merkillinen on sentään Jumalan sormi historiassa. Kristinuskossa asuu jalompi henki kuin missään muussa uskonnossa, sillä se on se, joka ylimpänä pääkappalenaan lausuu:rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi; ja sen opetuksen nojassa se on oikeutettu voittamaan missä ikinä maailmassa se ilmestyneekin muiden uskontojen rinnalla. Vaikea vain on meidän käsittää miksi se voittoretkillään toisinaan taistelee ikääskuin ristiriidassa itsensä kanssa, antaen tukea Ignatius Loyolan kavalalle opille: päämaali pyhittää välikappaleet.
Mexikolaisten viljelys ja sivistys oli tosin suureksi osaksi varsin aineellista laatua, ja henkisyys se lopulta on, joka maailmaa hallitsee ja vallitsee. Mutta hyvin vähän henkisyyttä ilmestyi Espanjalaistenkin yrityksessä ja heidän menetystavassaan voitettuja kohtaan. Miltä kannalta siis katselemmekin Anahuakin asukkaiden kohtaloa, emme voi muuta kuin sitä surkutella ja valittaa. Mutta murhenäytelmää onkin koko ihmiskunnan historia, murhenäytelmää tämän sanan oikeassa merkityksessä; ja tuhansittain sydämiä särkyy, ennenkun maailma pääsee askeltakaan edemmäs tiellään.
Mexiko oli joutunut Espanjan ja Kristikunnan omaksi. Sen valloittajan myöhemmistä elämän-vaiheista lisättäköön tähän pari sanaa.
Fernando Cortez'ista mainitsee muutama espanjalainen lähde että hän, valloituksen suoritettuansa, otti vaimokseen kauniin tulkkinsa Marinan, mutta muut ja luotettavammat aikakirjat tietävät kertoa että Marina joutui naimisiin eräälle toiselle hidalgolle. Itse nai Cortez, sanottujen aikakirjain mukaan, ensimäisen vaimonsa kuoltua, muutaman kastilialaisen aatelisneiden. Sankari sai käskynhaltian arvonUudessa Espanjassa, joten hänen ehdoituksestaan valloitettua maata nimitettiin, ja perittäväksi lääniksi Oajakan hedelmällisen laakson, jossa hänen jälkeläisensä ovat asuneet meidän päiviimme saakka. Mutta hänellä oli koko joukko vihamiehiä, jotka panettelivat häntä kuninkaalle, ja koska hän — varsinkin menettelytavassaan alku-asukkaita kohtaan — todellakin oli tullut syypääksi milloin mihinkin pahaan, osasivat vastustajat, sekoitellen totta ja valetta, toimittaa niin, että sivilihallitus uudessa voittomaassa otettiin häneltä pois ja hän ainoastaan jäi sota-asiain päämieheksi; eikä se häntä enää auttanut että hän (v. 1528) matkusti Espanjaan ja koki puolustaa itseään kuninkaan edessä. Kuningas tosin kaikella kunnioituksella häntä kohteli, mutta hänen ansioitaan ei tahdottu taikka ei ymmärretty oikein arvostella. Palattuansa Mexikoon (1530) lähti Cortez uusille löytöretkille, jolloin m.m. Californian niemimaa löydettiin v. 1536. Quatemalan ja Yukatanin sivistysvaltakunnat oli jo sitä ennen valloittanut "auringon poika," urhokas Pedro de Alvarado, ja Honduras'in Cristobal d'Olid, jonka kanssa Cortez tämän valloituksen johdosta oli kovasti riitaantunut, koska Olid ei tunnustanut vanhan kenraaliinsa yliherruutta. Vuonna 1840 matkusti Cortez uudestaan Espanjaan, taaskin puolustaaksensa itseään panettelijoita vastaan, mutta "Aztekien tappajaa" ei enää tahdottu muistaakkaan. Niinkuin Colombo, kirjoitteli hän tuon tuostakin anomuskirjeitä kuninkaalle, mutta ei saanut edes vastaustakaan niihin. Mexikoa hän ei enää nähnyt. Kiittämättömyys on maailman palkka, ja harmi sielussaan kuoli viimein murtunein voimin "Mexikon valloittaja" eräällä maatilalla lähellä Sevillan kaupunkia joulukuun 2 p:nä 1547. Hänen maalliset jäännöksensä vietiin viisitoista vuotta myöhemmin Mexikoon, jossa ne ensiksi haudattiin Tezkukoon, Espanjalaisten majapaikkaan tuon pitkällisen piirityksen aikana. Sieltä muutettiin ne franciskaanien kirkkoon Mexikossa ja sieltä taasen Cortezin perustamaan Jesus de Nazareth nimiseen sairastaloon samassa kaupungissa. Vuonna 1823 tapahtuneessa vallankumouksessa hävitettiin tämä vanha sairastalo maan tasalle, ja samassa katosi kirstukin, jonka sisässä oli Mexikon valloittajan luut.