Hetken kuluttua oli Döbelnin äänessä sen tavallinen, kylmänkö sävy, kun hän lausui:
"Niin, huomenna meidän, viimeisten ruotsalaisten, on jätettävä tämä viimeinen lieve Suomen maata. Sitä ennen meille on kuitenkin suotu yhden yön lepo."
Hän toivotti hyvää yötä ja enempää puhumatta poistui makuuhuoneeseensa.
* * * * *
Kovan lumipyryn ja pakkasen vallitessa lähtivät seuraavana aamuna viimeiset v. Döbelnin joukot hyvässä järjestyksessä marssimaan länttä kohti. Kuormasto ja tykistö olivat jo aikaisemmin lähteneet liikkeelle. Itse Döbeln kulki esikuntineen jälkijoukossa. Kun he olivat saapuneet Eckeröön länsirannalle ja jälkijoukon sotilaat parhaillaan marssivat alas jäätikölle, pysäytti Döbeln ratsunsa ja kääntyi tähystämään itää kohti.
"Sinne jää nyt Suomi oman onnensa nojaan", virkkoi hän hetken kuluttua. "Mikä lieneekin sen sitten oleva?"
"Tietysti siitä tekaistaan venäläinen kuvernementti", arveli everstiFock välinpitämättömästi.
"Ei!" huudahti Döbeln niin kiivaasti, että ympärillä olevat hätkähtivät. "Minä, joka niin monena ratkaisun hetkenä olen nähnyt, mihin suomalaiset kelpaavat, uskallan vakuuttaa, ettei heitä ole häviöön määrätty. Heille on kohtalo asettanut oman osan historiassa, mutta mitä laatua se on, sitä ei ole meidän suotu tietää."
Kun kaikki sotilaat olivat ehtineet alas jäälle, jatkoi Döbeln:
"Näin ne siis katkeavat seitsensatavuotiset siteet. Mutta:Sic volvere Parcas!"
Hän kannusti hevostaan ja ajoi alas jäätikölle.
Virstan pituisena kapeana nauhakkeena liikehti pienoinen sotajoukko, lähes ainoa, joka emämaasta oli Suomen avuksi lähetetty, vaivaloisesti rosoisen jäälakeuden yli takaisin isänmaahansa. Tuuli lennätti lumiryöppyjä pitkin aavaa jäätikköä ja hetken kuluttua kohosi Sandgrundenin luona näkyviin sankka metsä kasakan piikkejä kuin esikuvana siitä vallasta, jonka varjossa kohtalo oli vielä vuosisadan ajan päättänyt kypsyttää Suomen kansaa sen omaa itsenäistä tulevaisuutta varten.